Ajatuksia Oulujoen rannalta

Aamu no. 21/2

2012-02-21T11:28:00.000+02:00

Jos metsä vastaisi...

Kaupunginvaltuuston kokouksessa 20.2. puhuttiin hyvinkin kolmatta tuntia Sanginjoen metsistä ja niiden tulevaisuudesta. Olen itsekin ollut aika aktiivinen asian suhteen. Siksipä vielä muuan sana lisää aiheesta. Kannatan kaikkialla rikasta elämää ja kannustan ihmisiä huomaamaan itsessään, lähimmäisissään ja ympäristössään hyvää ja kaunista. Ehkä olen luonnostani idealisti, mutta parempi sekin kuin että olisin välinpitämätön puusilmä. Sanginjoen metsissä saatan kaiken polemiikin jälkeenkin nähdä hyvän mahdollisuuden uuden Oulun luontokaupunki-imagolle. Jos alue olisi statukseltaan kansallispuisto, olisi se tietenkin vielä arvokkaampi nimenomaan imagomielessä. Laatulupauksia annettaessa on markkinoinnilla, eli sananvoimalla ja mielikuvilla, oltava pitävä perusta. Juuri kutsuvat mielikuvat tuovat tänne turisteja. Hurlumhei -hypen toistaiseksi haihduttua on prässihousukas teknoturismikin taantunut. Kaupunki kaipaa uutta sisältöä kutsuunsa. Esimerkiksi tämä kansallispuisto olisi yksi verraton laatulupaus! Mutta yhtä kaikki, Oulun kaupunki tekee Sanginjoen metsien suhteen aivan oikeansuuntaisia ja yhdessä sovittuja hoitotoimia, joissa eri tahojen näkemykset on hyvin otettu huomioon. Paljon porua on siis syntynyt vähistä villoista.

Mitä siis kaupungin tulisi tehdä metsillään, joita on yhteensä melkein 17.000 hehtaaria? Se on kunnioitettava määrä yhteistä omaisuutta! Sanginjoen metsäalue on kooltaan 2.500 hehtaaria, mikä sekin on erittäin iso alue! Tässä poliittisessa tarkastelussa kaupungin metsät on jaettu yksioikoisesti kahteen luokkaan: joko tehotalousmetsiin tai täysin suojeltuihin metsiin. Harmittaa, ettei välimuodoista osattu juurikaan keskustella, vaikka vallitsevan käytännön luulisi tyydyttävän jokaista. Kahden vastakkaisen leirin näkemyksiä on leimannut fanaattisuus enemmän kuin avarakatseisuus. Haastava asetelma päättyy vääjäämättä jommankumman osapuolen katkeraan tappioon, mikä näkyy taas seuraavassa kädenvääntötilanteessa. Valitettavasti luonnonsuojeluasiat ovat juuri tällaisia vahvasti latautuneita, näkemyksellisiä ja salia kahtia jakavia kysymyksiä. Niin metsä vastaa vaikeroiden, kuin sinne huudellaan.

Esitän tässä julkisesti, että Oulun kaupunki myy omistamansa talousmetsät vapailla markkinoilla eniten tarjoaville ja keskittyy jatkossa yleishyödyllisellä periaatteella hoitamaan jäljelle jääviä luomumetsiään. Suojelumetsät saavat olla, kuten ovat, mutta puistomaisia metsiä hoidettaisiin ihmisten tarpeiden mukaisesti niin, että marjamaita ja muita luonnollisia harrastusalueita riittäisi kaikkien kaupunkilaisten sekä luontomatkailuyrittäjien tarpeisiin. Talousmetsien merkitys kaupungille on täydellisen yhdentekevä ja marginaalinen. Sen sijaan yksityisessä omistuksessa näitä metsiä hoidettaisiin niin, että työtä ja toimeentuloa tarjoutuisi suurelle joukolle paikallisia ammatinharjoittajia.

Kaupungin metsien hoitoa harjoitettaisiin, kuten valtuustosalissakin kuultiin, ”lempeällä kädellä”, ja niin että työstä saataisiin suurin mahdollinen yleishyödyllinen tuotto – tekemisen ja kädentyön kautta. Tekemättömyydestä tämä kaupunki kärsii enemmän kuin työttömyydestä. Muun muassa Sanginjoen metsien helläkätinen hoitaminen sekä ruokottomien rantojen raivaaminen tarjoaisivat tervettä työtä niin tekemisen tilaisuuksien puutteesta kärsiville nuorille kuin lukuisalle joukolle kolmannen sektorin toimijoitakin. Sanginjoen metsistä käyty puuduttava keskustelu paljasti yhden pahan epäkohdan kaupungissamme: Oulu ei suosi pientä tekemistä, tehkää-se-itse –periaate on pahasti hukassa – kaikkea kyllä haalitaan omaan omistukseen ja tuotantoon, mutta samalla unohdetaan hyvää yrittävät ihmiset ulkopuolisiksi. Tähän on saatava muutos – ihminen keskiöön, tekeminen kunniaan! Tekeminen on työtä tärkeämpää. Työtä on, jos on tekemisen asennetta! Tätä näkemystä meidän kaikkien tulisi toimillamme edistää.

Myydään pois talousmetsät. Pidetään yhdessä maisemamme kunnossa ja kaupunkimme kauniina. Ja niinkin on, että missä maisema avartuu, siellä mieli eheytyy. Oletteko kokeilleet? Minä olen. Ja tässä olen. Mieli avoinna uuteen aikaan, uuteen Ouluun – Suomen suurimpaan kylä- ja luontokaupunkiin!

Strong are the Words (suomeksi)

2012-02-19T20:38:00.005+02:00

Tämä oli kummallinen kirjallinen kokemus helmikuun alussa tätini luona Greenvillessä, Etelä-Carolinassa. Heräsin nimittäin aamuyöstä ja aloin kirjoittaa mielessäni tulvivaa tekstiä ja vieläpä englanninkielellä! (Sekin teksti on aiemmin täällä julkaistu).
Liekö itsekään tiesin, mitä siinä sängyssäni naputin pikkuisella puhelimellani, mutta kului tuskin tuntiakaan ja tuotos oli valmis.
Minun tavanomaisiin teksteihin verrattuna tuo seuraava on aika erikoista juttua. Käänsin nyt tekstin suomeksi, jotta sitä voisi paremmin pureskella. Olen pitäytynyt aika sanatarkassa käännöksessä, enkä niin ollen ole kiinnittänyt mihinkään riimittelyyn lainkaan huomiota.

Sanat vahvoja, ja sanoista vahvin on rakkaus

Olemme jumiutuneet yleisiin käsityksiin,

Vaikka ne ovatkin vain olettamuksia,
Siitä, mitä meille on kerrottu ja opetettu,
Koska tiedämme vain sen, minkä uskomme,
Ja uskomme sen, mikä meille on sanottu ja kirjoitettu,
Mutta tuo tieto ei ole kaipaamamme viisautta,

Tieto on vain muistoja,
Ja siksipä,

Viisauden suhteen, on kaikki tieto turhaa,
Sillä vaikutus on sanoissa, ei kirjoissa,
Ja viesti on musiikissa, eikä lauluissa.

Kuuletko kuinka ovatkaan,

Sanat vahvoja, ja sanoista vahvin on rakkaus,
Eikä mikään ole totta ilman rakkautta,

Jeesus on väärinymmärretty teoria,

Vain käytännöllinen vallankäytönväline,
Raamattu on sanojen suurteos,
Mutta enimmäkseen vain väärinkäytetty opas hyvään elämään,
Raamattu kertoo viisaudesta,
Vaikka sitä käytetään tiedonlähteenä,
Surullista se on, väärin se on,
Eihän minkään järjestelmän pitäisi olla ihmisen ja Jeesuksen välillä,
Koska yksikään totuus ei ole sinun totuutesi yläpuolella,
Olet vilpitön, olet rehellinen,

Ja olet totta,

Kun kohtaat itsesi, kohtaat Jeesuksen,

Ja havahdut huomaamaan,

Sanat vahvoja, ja sanoista vahvin on rakkaus,

Eikä mikään ole totta ilman rakkautta,

Jeesus on nimi, pyhäksi käsketty patsas, niin saarnoissa sanotaan,

Ei! Sinun täytyy huutaa,
Ei!
Jeesus ei ole jossain ylhäällä taivaissa,
Ei kaukana lainkaan,
Vaikka niin meille osoittavat nuo ihmiset korkeassa vallassa,

He tarvitsevat etäisyyttä ihmisen ja Jeesuksen väliin,
Itseään ja valtaansa varten he sitä tarvitsevat,
He tarvitsevat sinut epävarmana,
Mutta ei! täytyy sinun huutaa,
Ei!

Jeesus on sinussa, sydämessäsi, koko muodossasi,

Hän on sisälläsi ja ylläsi,
Kaikkialla sinussa hän on, koko ajan,
Ei hän ole pienoinen nukke näteissä vaatteissa,
Ei kaunis taulu huoneesi seinällä,
Eikä hän ole turkistakki, jonka sisään saatat piiloutua,
Jeesus sinussa on se, mitä sallit ja pyydät,
Sinä hengität Jeesusta sisään ja ulos,

Sinä pukeudut Jeesukseen,

Eikä ole merkitystä, mitä nimeä sinä hänestä käytät,

Vähemmän tietoa, enemmän ymmärrystä,
”Etsi viisautta”, pitäisi meidän kuiskata,
”Se on olemassa, tutki itseäsi.”

Koska ovat yksin,
Sanat vahvoja, ja sanoista vahvin on rakkaus,

Eikä mikään ole totta ilman rakkautta,

Jeesus on valintojesi summa,

Jeesus on, mitä sanoillasi korostat,
Mutta sittenkin,
Hän on mysteeri, jonka tunnet pimeydessä ja hiljaisuudessa,
Hän on kysymys, jonka esität itsellesi,
Hän on joku, jonka tapaat silloin, kun tarve on tosi,
Kun kaikki on nähty ja kuultu,
Ja saatat kuulla jotain jostain,
Kutsua, joka on pysynyt vuosikaudet piilossa,

Älä silloin kiellä kosketusta,
Koska kärsisit ilman sitä,

Anna lupa, anna mahdollisuus,
Milloin tahansa,

Siis pidä alati olemuksesi puhtaana,
Älä vahingoita, äläkä loukkaa sitä,
Älä likaa omaa itseäsi,
Olemuksesi puhtaus suojelee sinua tuulelta ja kylmältä,
Se loistaa sinusta kaikkialle,
Se kutsuu luoksesi ihmisiä pitkien matkojen takaa,

Jokainen haluaa kohdata olemuksesi,

Jokainen tahtoo tuntea sen jollain tapaa,

Sillä niin ovat,
Sanat vahvoja, ja sanoista vahvin on rakkaus,

Eikä mikään ole totta ilman rakkautta,

On väärin, että jotkut ihmiset pelkäävät,

Ja se, että he yrittävät jatkuvasti vaihtaa sinun Jeesuksesi heidän omaan Jeesukseen,
He opettavat sinua hyväksymään heidän tarjouksensa,
He rohkaisevat sinua tekemään valinnan,
Niin että valintasi tyydyttäisi heitä,

Mutta sinäkin olet epävarma,

Ja niin he haluavat sinun olevan,
Onko heidän Jeesuksensa omaasi oikeampi,
Onko se enemmän totta,

Kuuntele,

Sinä voit tarkastella olemustasi noiden ihmisten kanssa,
Mutta sieluasi sinun ei tule vaihtaa,
Koska olet osa Jeesusta, joka on osa sinua,
Ja se on eniten totta,
Sinä itse olet eniten totta,
Sinun sielusi on hänessä elävä,

Kyllä niin ovat,

Sanat vahvoja, ja sanoista vahvin on rakkaus,
Eikä mikään ole totta ilman rakkautta,

Ilman sitä hyvää, mikä sinussa on,

Olemuksesi on epätäydellinen,
Se ei pidä sinua lämpimänä, eikä tarjoa sinulle turvaa,
Olet avoinna vastaanottamaan kaikkea,
Sellaistakin, joka loukkaa sinua,
Ja sellaista, josta et enää pääse eroon,

Ryhdy siis tekemään hyvää,

Aloita itsestäsi,
Hyväksy olemuksesi,
Kohtaa yksinäisyys, kohtaa viha,
Ja pettymykset,

Mutta älä vihaa itseäsi sen tähden, mikä olet,

Ja mitä olet tehnyt,
Kohtele itseäsi hyvin, kuin parasta ystävääsi,
Ymmärtäen, hyväksyen ja luottaen,
Rakasta itseäsi enemmän kuin ketään muuta,
Usko tunteitasi, koska ne ovat totta,
Tottele sisäistä ääntäsi, sillä se johdattaa sinua tielläsi,

Älä vihaa itseäsi, älä rankaise itseäsi,
Sillä,
Viha tuhoaa olemuksesi, ja vapiset kylmästä,
Viha vie pois suojasi, ja kärsit sinuun osuvista iskuista,
Viha valehtelee sinulle,
Niin ettet koskaan pysähtyisi aidon itsesi edessä,
Viha rohkaisee sinua kiipeämään,
Vaikka pelkäät korkeita paikkoja,
Viha on viekas,
Se sanoo, että olet oikeutettu kunniaasi,
Vaikka sielusi vuotaa verta,
Viha saa sinut uskomaan ihmeisiin,
Vaikka rakkaimpasi itkevät sokeutesi tähden,

Tämä on vihaa todellisuutta kohtaan,
Ei!
Sinun on huudettava,

Voi kaikkea, kuinka ovatkaan,
Sanat vahvoja, ja sanoista vahvin on rakkaus,
Eikä mikään ole totta ilman rakkautta,

Mutta sittenkin, olet tyytyväinen ymmärtämättömyydessäsi,
Tarvitset vihan ohjausta,
Koska sinä pelkäät,
Pelkäät, että sinut herätetään kohtaamaan,
Etkä tahtoisi herätä,
Sillä pelkäät kohdata itsesi,

Ja niin,

Kuuntelet yhä määräyksiä jokapäiväiseltä kuoreltasi,
Se on vihaa ja se on pelkoa,
Vihako pitää sinut liikkeessä,
Estäen sinua ajattelemasta totuudellisia tarpeitasi,
Pelkoko tekee sinut näkymättömäksi,
Ettei olisi ainoatakaan syytä etsiä parempaa elämää,

Sen tähden kuuntele, sillä,

Sanat vahvoja, ja sanoista vahvin on rakkaus,
Eikä mikään ole totta ilman rakkautta,

Palaaminen,
Hengitä olosi helpommaksi,

Kyse on sinusta itsestä, sisäisestä itsestäsi,
Osaat kirjoja ulkoa, osaat kirjoittaa ja puhua,
Mutta suurinkaan tieto ei voi olla edes viisauden hitunen,
Sinussa on enemmän elämää,

Kun ymmärrät viisauden voimaa itsessäsi,

Itsesi tähden, kuuntele,
Lakkaa vihaamasta itseäsi, ethän vihaa Jeesustakaan,
Lakkaa rankaisemasta itseäsi, et pysty rankaisemaan Jeesusta,
Lakkaa tuhoamasta itseäsi, ethän tahdo tuhota Jeesusta,
Lakkaa ohittamasta itsesi, et voi ohittaa Jeesusta,

Sen sijaan, lakkaa pelkäämästä,

Pukeudu Jeesukseen,
Riisu pois kaikki, mikä ei ole omaasi,
Lopulta voit pukea yllesi Jeesuksen,
Jeesus sopii sinulle,
Jeesus ryhtyy vartioimaan tilaasi, koko olemustasi,
Niin, että olet turvassa, etkä loukkaannu,
Anna itsessäsi liikkumatilaa vapaudelle,
Anna Jeesuksen sytyttää valo sinussa,
Anna valon loistaa ympärilläsi kirkkaana,

Tee hyvä itsellesi, tee hyvä aina ensin itsellesi,

Muutoin et ole hyvä,
Hyvä on teoissa totta,
Se on tehdä hyvää, itsellesi, kaikille,

Näin on kyllä,

Sanat vahvoja, ja sanoista vahvin on rakkaus,
Eikä mikään ole totta ilman rakkautta,

Jeesus on hyvä, ei epäilystäkään,

Mutta kuuntele,
Voit nimetä hyvän kuinka haluat,
Aivan kuten jotkut ovat nimenneet sinut,
Ja Jeesuksen myös,
Vain nimiä ne ovat,
Älä juutu nimiin,

Tämä hetki vain on merkityksellinen,

Hyvä vain merkitsee,
Hyvä sinussa,
Hyvä tässä ja nyt,
Anna jonkun laittaa kätensä päällesi,
Tee sinä samoin, tee se hyvin,
Laita hyvä kätesi jonkun päälle,

Jakakaa hyvä,

Sillä ovat,

Sanat vahvoja, ja sanoista vahvin on rakkaus,
Eikä mikään ole totta ilman rakkautta,

Siksi kuuntele vielä,

Kun olet pyhässä tasapainossa,
Saatat kuulla sanoissa viisautta,
Pyhässä tasapainossa,
Kuulet viisauden säveliä,
Pyhässä tasapainossa,
Voit välittää viisauden sanoja,
Voit soittaa viisauden säveliä,
Kun ole pyhässä tasapainossa,
Ihmiset saapuvat luoksesi,
Ja rakkaus kasvaa Jumalan muotoon sisälläsi,
Jumala on saavutettavissa ainoastaan rakkaudessa,

Ajattele rakkautta,

Ajattele uudelleen,
Ja rakkaus ottaa sinussa Jumalan muodon,

Sillä se on näin kirjoitettu ja sanottu,

Ja enemmän kuin ennen ovat,
Sanat vahvoja, ja sanoista vahvin on rakkaus,
Eikä mikään ole totta ilman rakkautta,

Matkakertomus

2012-02-14T19:53:00.002+02:00

Matkalla Atlantaan,

helmikuu 2.päivä 2012

Varhainen herätys.

Nukuin lyhyen yöni Kastellissa vanhempieni luona. He myös ajoivat minut lentoasemalle. Pakkasta 25 astetta.

Lähdin tälle matkalle siskoni Riikan matkakaveriksi.

Riikan kyydin oli luvannut järjestää joku hänen asiakkaansa.

Mahtaa olla hyväkin asiakas, kun aamuyöstä pakkaseen ajaa.

Riikka aikoo ostaa joltain alan messuilta liikkeeseensä vaatetavaraa.

Viikon kestää matka. Vaatetta tuodaan se, mikä on lupa.

Tiskin taakse ilmestyi pienikokoinen ja viranomaisenoloinen nainen. Ei tervehtinyt meitä, mutta vastasi ynähtäen kollegansa huomentervehdykseen. Olipa luotaantyöntävä lippuliisa.

Katseli hajamielisen oloisena passiani ja totesi kai lähinnä itselleen, että pianpa menee passipäiväys umpeen.

Saimme lähtöselvityksen läpi. Samoin turvatarkastuksen.

Oulunsalon lentokenttää on laajennettu. Paljolti kuitenkin keskeneräinen yhä on työmaa.

Kahvila sentään oli kiva ja valoisa. Sain kolikolla Kalevan.

Joimme kupit kahvia. Kalevasta selvisi, että taas oli tutkittu. Niinistö olisi kyselyn mukaan keräämässä pohjoisen äänet 63 prosenttisesti. Hyvä niin!

Lähtöaulassa kolmen hengen seurue vaikutti ajankohtaan nähden reippaalta. Joukossa oli yksi mies ja kaksi naista, joista toinen ehkäpä nelikymppinen ja toinen kolmisenkymmentä. Saman ikäiseltä vaikutti mieskin. Ehkäpä he olivat aviopari häämatkalla. Aivan hyvin.

Vanhempi punatukkainen nainen saattoi olla joku järjestelijä. Ainakin hän kovin touhukkaasti kuvasi onnellisenoloista pariskuntaa. Energinen ihminen. Asetti pariskunnan enteellisen oloisesti kyltin numero 13 alle. Ilkkui oikein, että hyvä idea.

Koneen oli tarkoitus lähteä klo 6.15. Ei onnistunut. Jono hajoitettiin takaisin odottamaan.

Puhuivat kymmenestä minuutista.

Se piti jota kuinkin paikkansa.

Mentiin pitkin korridooria koneeseen. Oli juhlava tunnelma!

Yön pakkasissa oli joku venttiili kuitenkin koneesta jäätynyt ja sen sulattaminen kuumalla ilmalla vei vartin verran.

Iso kone Airbus 320 viidesosan verran täynnä.

Vieressäni istui geologian opiskelijatyttö.

Kysyin kaartelematta, oliko äänestänyt jo.

Kyllä oli, ja tunnusti antaneensa äänen Niinistölle. Ilahduin hieman.

Helsingissä kiirehdimme Riikan ja muutaman muun Oulun koneen tuoman kanssa kipi-kapi-kyytiä Lontoon koneeseen. Mutta portillapa sanottiin, että ei onnistu. Luukut kiinni.

Lähtöaika oli 7.50. Olimme portilla 7.30 tasan.

Kummastelimme asiaa ainoastaan mielissämme. Lontoossa olisi edessä yli kuuden tunnin odotus. Ei meillä siis ollut kamalaa kiirettä.

Sen sijaan Oulussa onnea hehkuneen trion osalta ratkaisu oli hämmästyttävä. Se vanhempi punatukkainen nainen pikkupakaaseineen. Hänet käskettiin pois, mutta nuorempi pariskunta kelpuutettiin mukaan Lontoon koneeseen. Nainen nosti helvetillisen haloon!

Toisaalta hyvin ymmärrän hänen räjähdyksen, olivathan he ilmeisesti matkalla ryhmänä, mutta siitä huolimatta oli punatukkaisen naisen palaute kohtuuttoman kovakielistä.

Ei auttanut. Virkailijat pysyivät lujina. Päätös pysyi. Meitä ja tätä naista pyydettiin palaamaan Finnairin luukulle numero 3. Lähdimme olettaen, että kiire olisi nyt poissa. Olimme oikeassa.

Punatukkainen pyyhälsi pahaa puhuen ohitsemme niin, että kengät kitisivät. Menimme luukulle numero kolme. Punatukkainen nainen oli jo hoitamassa omaa asiaansa.

Viereiselle luukulle tuli vanhempi nainen, joka oli ensin aikeissa lähteä syömään, mutta päätti sitten kääntyä puoleemme.

Tervehdimme. Täti vaikutti asiakaspalvelun ammattilaiselta. Kerroimme, kuinka oli käynyt, vaikka punatukkainen olikin ehtinyt tehdä yleistilanteen selväksi koko tiskillä. Ajattelin, että jos pariskunta oli jollain merkkimatkalla, niin heidän matkansa oli oikeastaan loppujen lopuksi alkanut otollisissa merkeissä. Kumpainenkaan heistä ei ollut nurissut portilla punatukkaisen puolesta.

Saimme virkailijalta sympatiaa ja erinomaista palvelua. Meidät buukattiin New Yorkin koneeseen klo 14.10.

Virkailijatätui valitsi paikoiksemme tavallista tilavammat penkit ja sujautti molemmille kahdenkympin ruokakortit.

Olimme kovin tyytyväisiä.

Samahan se on odottaa Helsingissä suomeksi kuin Lontoossa levottomana vääräkielisten keskellä tungoksessa.

Taisinpa ottaa pienoiset torkutkin.

Yritin keskittyä Krishnamurtiin, mutta eihän siitä mitään tullut.

Näppäilin Facebookkia ja lueskelin molemmat iltalehdet.

Virolainen kahvilanpitäjä tarjoili meille kahvit ja katkarapuleivät. Hyvin hänellä olikin aikaa, kun ei neljän tunnin muita käynyt.

Syömässä käytiin toisaalla, missä luvattiin lämmintä ruokaa.

Siinäpä se kului koko odotusaika.

Sitten alkoivat jo huudella koneeseen.

Kello oli silloin puoli kaksi.

Finnairin lento.

Sanoi kapteeni, että kahdeksan tuntia ei aivan matkaan riitä, mutta aikataulun mukaan lupasi, että perillä oltaisiin. Suihkivat jäänestoa siipiin aika surutta.

Lentoemojakin vilahtelee käytävillä toistakymmentä kappaletta. Kapteeni käskee heidätkin istumaan aloilleen. Tottelivat kiitettävästi.

Sitten lähdetään vyörymään kiitoradan päähän.

Nyt ollaan jo ilmassa.

Istumme täällä rivillä 53. Penkit ovat turistityyliä ja pienille mukavia, mutta ahtaita ovat minulle. Muutoin kone on varsin iso. Paikkoja peräti yhdeksän rinnan! Taitaa olla isointa, mitä yhtiöltä löytyy. Malli on Airbus 330.

Jylhä on jyly, kun konevoima kiihdyttää. Löi korvat lukkoon, kun noustaan loitommaksi maasta.

Aika mellevä tunne. Sinivalkoiset siivet!

Mutta puolityhjä on matkustamo. En epäröinyt vallata tyhjää keskiriviä käyttööni.

Jalkoja saa mukavammin liikuteltua, kun ei joka suunnasta ahdista.

Alan lukea Teuvo Pakkalan 'Vaaralla' -kirjaa. Vanhaa Oulua siinä kuvataan herttaisen kauniilla, joskin kadotetulla äidinkielen murteella.

Onneksi tajusin poimia villasukat matkaan ja mukaan matkustamoon. Jo kelpaa lämpimin jaloin tehdä matkaa!

Murhetta ehti myöskin matkaseurakseni, kun kotona tuo Mikonahon tieasia tuntuu onnistuvan vasta vaikeimman jälkeen.

Ostaja meinaa kiristää minulta isoa rahaa, mutta en aio maksaa, kun ei sellaisesta ole missään sovittu.

Uskovainen on ja vielä lestadiolainen tämä tontinostaja.

Se jääköön neuvoksi, että älkää ikinä millekään ryhtykö lahkolaisten kanssa!

Virheitä ja väärinkäsityksiä koko kontrahti!

Semmoinen on nyt tola, että tientekijä perii Kassisen avulla oikeutettuja saataviaan.

Mutta millä maksan, kun ovat varat jäädytetty tientekotilille, eikä sieltä mitään suoriteta, ennen kuin molemmat osapuolet ovat sopimukseen tyytyväiset.

Ostaja panttaa suostumustaan, vaikka tietarkastuksen yhteydessä onkin hyväksynyt työn tehdyksi niiden ehtojen mukaiseksi, mitä sopimuksessamme seisoo.

Lestadiolaiset uskovat mihin uskovat, mutta minä en heihin saata uskoa. Joka pyhä sivellään synnit anteeksi, vaikka olisi isompikin kolttonen kontolla. Vääräuskoisia saa sitä paitsi jymäyttää, pettää ja kiristää, minkä viitsii ja pystyy.

Kummaa sakkia koko seuraväki!

Joo.

Nelivärinäyttö on laitettu jokaisen penkin selkään. Näytössä pyörii viisi mittaria. Niistä näkee koneen nopeuden, korkeuden, tehdyn matkan, suunnan ja arvioidun saapumisajan.

Mukava on tämä, kun on harvakseen ihmisiä. Lentoemot jakoivat maahansaapumislomakkeen.

Täytyy kaiketi luvata ja vannoa, ettei mitään pahaa tule vierailunsa aikana toimittamaan. Semmoista se on suuressa maailmassa.

Kauan siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi näillä laitteilla lennellyt. Saattaapa olla kolmekin vuotta, ellei jo neljäkin. Ei ole juuri kiinnostanut kulkeminen.

Passikin oli niin, että voimassaoloaika menee umpeen nyt huhtikuussa. Silloin sen hankin, kun Lilli täytti 40 ja käytiin porukalla Roomassa.

Se oli hyvä reissu.

Riikka istuu tuolla takavasemmalla yksin ikkunapenkillä. Taitaa nukkua, kun oli kuulemma edellisyön valvonut.

Kellohan on nyt varhainen aamu Amerikassa.

Itse taidan sentään odottaa, että saan kupillisen kahvia, ennen kuin urvahdan. Teuvo Pakkala kirjoittaa kurjuudesta. Taitavaa tekstiä. Helppo mennä sivuja.

Vanhan kirjan sivut ovat puoliksi irti. Hartaasti on pideltävä nidettä, ettei leviäisi.

Ollaan jossain Islannin yllä. Lämmin ruoka tarjoiltiin kaksi tuntia sitten. Hyvä ruoka. Kyynärpäillä tilaa ja molemmin puolin pöydät. Lounaan jälkeen taisin nukahtaa.

Kapteeni on aika ajoin painellut turbulenttivaloa. Iso kone tutisee nöyrästi taivaanvaltojen vatkauksessa.

Hyvin on selvitty.

Oma ylipainoni on alkanut ärsyttää. Mahani on liiaksi laaja. Konditionaalikohta. Niinpä niin. Pitäisi, pitäisi.

Suomen aikaa kello on nyt 18.

Ryhdyn lukemaan Pakkalaa. Tämä tuubitila ei kuitenkaan lennätä mielikuvitusta, vain meitä matkustajia.

Ei tule lukeminen tajuun. En lue. Väsyttää. Päätän katsoa pienestä ruudusta viihdettä.

Useimmissa elokuvissa on kiinankielinen tekstitys. Yhdessä sentään suomeksi.

Kertoo ajasta. Aika on vaihtunut valuutaksi. Kun aika loppuu, elämä loppuu.

Sitten alkaa draama. Älytöntä. Katson väkisin. Nukahdan kuitenkin horrokseen.

Keskeytän kuvan.

Alkaa tympäsemään tämä kovien penkinkulmien läheisyys.

Emot kulkevat vesipullojen kanssa pitkin rahtipuolen kapeita käytäviä. Jossain itkee pikkuinen lapsi. Käyn vuodattamassa itseäni vähemmäksi.

En odota mitään.

Tavoitteeni on saada myydyksi mukaani ottamat dollarisetelit. Ihan sama, mitä niistä maksetaan. Minulle ei vanha aika merkitse, kun uudempi on uhattuna.

Nuori äiti ryhtyi hoivaamaan lasta. Itku loppui. Pitkä on päivä pienelle lapselle.

Naapurissa istuu keski-ikäinen pariskunta. Kovin ovat lempeästi lähekkäin. En tiedä ovatko minkä maan kansalaisia. Ehkä suomalaisia. Ei niistä nykyään tiedä.

Mieli kehrää tyhjää.

Tämä on iso kone täynnä eriskummallisia kohtaloita.

Olisiko yhteisöllisyys mitään? Matkan aikana jos olisi ihmisillä mahdollisuus valitulla kanavalla puhua auki omaa elämäänsä. Olisiko puhujia?

Tuskinpa vaan. Täytyisi olla joku ympyräinen penkkiasetelma, jossa voisi kokoontua.

Siitä taas ei kukaan maksaisi. Ei kannata. Katson miestä käytävällä. Odottaa, että naapuri nostaa laukun ylälokeroon. Näyttää ihan Henelin Markulta. Kempele 1970-luku. Mutta hän se ei ole, vaikka en alakaan kyselemään.

Lentoemo auttaa nuorta äitiä. Otti lapsen syliinsä ja tuutuilee sitä silmät loistaen. Vaikuttavat tykkäävän molemmat. Kumpikaan ei itke. Emo ehkä hyräilee jotain. Ystävällinen ihminen.

Huomaan, että vieruspenkilleni on tipahtanut joku muistitikku tai usb-lähetin. Täytynee toimittaa henkilökunnalle. Joku tikkua kaipaa taatusti.

Käytävällä tapahtuu.

Minua isompi mies vyöryy ohitseni kyljet penkkejä puistaen.

Matkalla vessaan.

Lupaan, että ahdas on kokemus, olipa asia mikä tahansa. Kapteeni kilkuttaa turbulenssivaloa. Turvavöiden soljet naksahtelevat. Kaipaan kapteenin kuulusta, missä ollaan kiitämässä ja milloin ollaan perillä.

Näytössä näkyy joku Hanhilahti - Goosebay. Ei sano mitään.

Tekee myös mieli kahvia. Kahvia ja jotain tekemistä. Mies palaa vessasta. Iho kiiltelee, eikä ilmeessä ole energiaa. Osuu taas penkinreunaan, mutta ei välitä. Toivottavasti sai sentään tarpeensa tyydytettyä.

Business-luokan emo kopistelee tulemaan jostain kaukaa edestä. Kuin toisesta todellisuudesta. Taitavasti menee ja vinhaa vauhtia vilkaisemattakaan meitä vaivaisosaston vähäosaisia.

Ei ole sopivaa jarrutella turistiosaston asioiden tähden. Hänellä täytyy olla todella tärkeä tehtävä tuolla takana. Muutoin ei varmaan olisi viitsinyt näyttäytyä halpaluokan hätääkärsiville.

Meitä on täällä monesta maasta. Enimmäkseen suomalaisia ja amerikkalaisia. Sitten on joitakin aasialaisen näköisiä.

Kolmen rivin päässä edessä istuu arabi. Jos tuolla naamalla ei pääse terroristielokuvien konnaksi, niin sitten ei millään. Ei vaikuta huumoriveikolta. Posket lommolla ja silmät kuopissa, tukka sikin sokin sekaisin pitkin päätä.

Katson taas karttaa. Kone on 11.900 metrin korkeudessa jonkun Port-Cartierin kohdalla. Lennetään lähes suoraan kohti etelää.

Kartalla näkyy oudonmuotoinen järvi tai jokilenkki. Aivan kuin sormus. Kerrassaan hieno muoto! Baie-Comeau lukee kartassa lähin paikka. Nopeutemme on mukavat 867 km tunnissa. Nyt pompasahti karttaan isolla ensimmäinen tuttu paikannimi, Quebec. Ollaan jonkun lahden päällä. Ulkona on vastatuulta ja Celsiuksen määrittämää pakkastakin -52 astetta eli -61 Fahrenheitia.

Vaihdan karttanäkymän kameran livekuvaksi. Alla näkyy vettä läikkinä ja viiruina. Taivas lienee pilvetön, kun maata näkyy.

Käytävillä hiljaista.

Odotan sopivaa hetkeä, jotta onnistuisin yhyttämään jonkun emon huomion. Antaisin tuon usb-tikun. Samalla voisin udella kahvimahdollisuudesta. Vaikka korvausta vastaan. Kyllä kai nämäkin lennot ovat olleet täysiksi pakattuja aikaisemmin. Kymmenen vuotta sitten esimerkiksi.

Nyt on poissa loisto ja luksus. Ihmiset ovat jotenkin vaisumpia ja vaatimattomampia.

Matkustamisglamour ja loistaviin loungeihin oikeuttavat kanta-asiakkuuskortit eivät enää aiheuta kateuden kiusaa. Kehitys on ollut kansanomaistavaa. Ja hyvä se vain on.

Kauempana edessä nutturapäinen paksu nainen suutelee paksun miehensä pulleaa poskea ja silittää sitten tämän punertavaa niskaa. He varmasti ovat amerikkalaisia. Noin epäsovinnaista käytöstä ei meillä tavata. Ei edes Haaviston Helsingissä!

Rinta rinnan he ovat matkustaneet, vaikka ahdasta on ollut. Samasta ruudusta katsovat kenties jo neljättä elokuvaa. Hyviä ihmisiä ovat. Ja saavat sellaisia ollakin.

New Yorkissa on koneen vaihto. Lähdetään Delta-yhtiön kuskaamana kohti Georgiaa ja Atlannan lentoasemaa. Sanovat sitä maailman vilkkaimmaksi. En ala epäilemään.

Isoja ja hektisiä ovat kaikki suurkaupunkien kentät.

Emo tuli. Pysäytin, vaikka vaikutti kiireiseltä. Ei edes hienoisesti hymähtänyt. Otti kuitenkin tikun. Käski odottaa kahvitarjoilua ja kiirusti sitten turvaan takaosan verhojen taakse. No, hyvä kumminkin.

Alan olla ikäiseni. En lähde leikille, enkä kosi huomiota itseeni. Hyvä sekin.

Jaha.

Karttanäyttö kertoo, että ylitämme juuri jotain Edmunstonia. Lännempänä näkyy Quebecin kaupunki. Suomen aikaa kello näyttää 21.30.

Emo tulee tarjoilemaan kuumia pyyhkeitä tai joitain rättejä. Toinen puhuu seinäpuhelimeen. Ilmassa on odotusta!

Kohta kolahtelevat kenties kahvikärryt! Kuuma huopalappu jaetaan kaikkiin käsiin. Se tuntuu hyvältä.

Samassa havaitsen karttakuvasta uuden näkymän. Olemme Mainen yläpuolella. Siis kohdemaassa lopultakin! Kattovaloja kirkastetaan. Joku aukoo ikkunasuojia.

Yhtäkkiä ollaan kuin uudessa aamussa!

Rättejä ryhdytään keräämään pois. Emotkin näyttävät saaneen uutta virtaa.

Näin se matka taittuu.

Harmaapäinen vanhus hakee paikkaansa. Elämäntoveri ja vieruskaveri nostaa kättään ja niin pari löytää taas toisensa.

Ja sitten saapuvat peltikärryt! Purkkeja ja purnukoita, kannuja ja kippoja. Harjoitellut hymyt rakennetaan kasvoille ja emot alkavat kurkoittelemaan kysymyksiään rivi kerrallaan.

Jokainen kuppi on elämys ja osoitus yhtiön laatulupauksen pitävyydestä. Jään odottamaan omaani. Mainoksessa luvattiin kaikenlaista kaunista ja kivaa! Rivi riviltä tuolta jostain se kaikki lähestyy!

Suomessa seurataan samaan aikaan viimeisintä TV:n vaaliväitöstilaisuutta. Jokohan kanditaateilla alkaa helpottaa. Yritän katsoa YLE:n uutisia. Niillekin on oma hipaisu näytössä.

Mutta yskähtelee yhteys. Liekö tulee satelliitista, vaiko nauhalta. En voi sanoa, mutta mitään ei näy. Aiemmin näkyi klo 11 TV-uutiset. Nyt ei niitäkään.

Toivotaan, että Niinistön kantti kestää ja ilo löytyy.

Sammutan näytön. Sattuu silmiin.

Kahvit tuli ja sämpylätkin saatiin. Mehua myös. Kelpaa alkaa odottelemaan laskeutumisvalmisteluja.

Ja niinpä siinä samassa kapteeni laskeekin koneen kierroksia ja emo kuuluttaa varmisteluja.

Turvavyöt kiinni ja puhelimet pois.

Niin tämäkin.

Kello on suomeksi 22.21. Hassua.

New York, Kennedyn Jussin lentoasema.

Tämä on kooltaan kovasti suuri lentokenttä.

Lentokoneita pelkästään on enemmän kuin Oulunsalon kentällä matkustajia.

Kellosta huomasimme, että kiirettä pitää. Kiire ei ole kiva koskaan, ei varsinkaan, kun on täydet talvitamineet päällä, kassit kainalossa ja väsy vaivana.

Vaikeusastetta silti nostettiin.

Väkeä oli paljon liikkeellä, jonoiksi asti.

Ensin puolen tunnin jonomeno passi- ja maahantulotarkastukseen.

Matkatavaroita ei löytynyt tietenkään. Missä lie Lontoossa.

Ongelma oli syntyä, kun kakkostarkastuspiste ei uskonut, etteikö matkatavaroita olisi, eikä sitä, että ne olisivat väärille reiteille rastitettu.

Piti olla tomerana. Puhuin kuin mies miehelle. Sanoin painokkaasti, että usko ukko! Ja kas, ukko uskoi! Tuhahti tympääntyneenä ja huitoi meidät eteenpäin.

Lasiovien jälkeen hissillä kerros ylös, käytävä päähän ja vasemmalle. Liukuportaita ylös junalaiturille.

Junaan. Ja väärään junaan.

Seuraavalla pysäkillä pois ja kerros ylös uudelle laiturille. Vihreä junalinja. Terminaali 2 ja 3. Sisään. Kuuma löyhkä. Otsa otti kosteutta, niskaan lirui noro.

Tuskastutti.

Tädin luokse. Ei alkanut avuliaaksi. Piti vedota, että kiire kaiken muun lisäksi kiusana. Otti asiamme. Saatiin sivuutettua lippupiste. Turvatarkastuksessa tuhat päätä kaiken kirjavaa.

Jonokone kierrätti narujen välissä. Ei auttanut äkistä.

Maltilla mentiin.

Tarkastuksessa kengät pois ja kaikki irrallinen. Röntgenin kautta läpi.

Portille suoraan. Viisi minuuttia peliaikaa.

Ostin kassin ja taittelin talven pois päältäni. Miestenhuoneen kautta suoraan koneeseen.

Vanha boeingi tämä on. Penkit mukavan muotoiset ja tilavat.

Kaiuttimet antaa jotain mustaa jatsia tai ruutsia, mitä lie.

Kello Suomessa on nyt 01.35 Matka meni horroksessa.

Valot sammutettiin matkustamosta. Valomeri matkan aikana kuin valtava hiillos.

Todellinen discjockey purserina! Tiedotukset olivat kuin rap-tykitystä.

Nukuin tarjoilujen ohi.

Kiitimme kohteliaasti. Perämies oli ollut nainen. Nyökkäsin helpottuneena.

Atlanta

Kenttä on taas valtavankokoinen. Kone körötteli parikymmentä minuuttia ennen kuin liike lakkasi oikealle tuloportille. Sisään asemalle ja jälleen ihmetys. Kilometrin pituinen käytävä.

Ajattelin, että tämä olisi joku pääkäytävä, mutta kun erkaannuimme risteävälle käytävälle, oli se vähintään saman pituinen.

Siistiä joka puolella.

Käveltiin kovaa kyytiä viisi pitkää käytävää, seurattiin Baggage Claim -opasteita. Sitten vasta huomattiiin vieressä kulkeva juna. Junakartassa luki yhden aseman kohdalla tuo Baggage Claim. Mentiin junaan.

Puolet oli kävelty, puolet päästiin junalla.

Sata metriä pitkät liukuportaat ylös ja portaiden päässä törmäsimme Janiin. Hän vaikutti enemmän hämmästyneeltä kuin ilahtuneelta.

Syy selvisi pian. Isä oli antanut heille seikkaperäiseksi ohjeeksi, että me saapuisimme Atlannan lentoasemalle kello kymmenen. Vastaanottajillamme ei siis ollut tietoa, mistä tulemme, puhumattakaan lennon numerosta, tai edes siitä, minkä yhtiön koneella tulemme.

Sattuma oli siis tuo pikainen tapaaminen.

Lähdettiin etsimään laukkujamme. Olin jostain syystä varma, että turhaan me niitä etsitään.

Laukkuja ei löytynytkään mistään. Jätimme ilmoituksen infoon ja lupasimme palata huuomenna uudestaan.

Kello oli paikallista aikaa puoli yksitoista, kun pääsimme Janin ja Riitan vanhalla Volvolla tien päälle suurkaupungin autobaanalle.

Kuusi kaistaa täynnä kiirettä ja kovaa vauhtia. Jani ei enää aivan virkeimmillään ole.

Hieman hirvitti. Määränpää tuntui olevan hukassa. Tarkoitus oli etsiä joku kauppa, josta saisimme auttavasti vaatetta selvitäksemme seuraavan päivän tarpeista.

Kauppa löytyi lopulta.

Ovella seisoi vartija ja sanoi: 'minuutti', kun pyysimme lupaa kaupalliselle kierrokselle. Hirmu vauhtia hyllyjen väliin. Poimin suurin piirtein summanmutikassa mitä vaan vaatetta käsiini sattui ja kiiruhdin kassalle.

Niinpä selvittiin hotellille.

Auto oven eteen, avaimet mustalle miehelle ja respan kautta kerroksiin. Yksikertaista ja tehokasta.

Sain vielä suihkuteltua itseni hyväksi ennen kuin nukahdin armeliaaseen uneen. Suihku tosin säikäytti kylmällä kosketuksella. En ensin löytänyt hanikkaa suihkulle, ja sitten osuin johonkin ja samassa sain kylmää niskaani. Teki mieli älähtää, mutta pidätin päästöni.

Aamu 1

Aamulla saimme kuulla, että käytännössä koko Atlanta poltettiin Amerikan sisällissodan melskeissä. Samalla oli poltettu kaikki talot aina Savannahiin asti. Polttomatkaa kertyi 300 kilometriä. Polttopäällikkö oli kenraali Sherman, jota tästä syystä yhä kirotaan joissakin konferaatiouskollisimmissa piireissä.

Kaupunki Madison, josta Janilla tuntuu olevan kerrottavaa.

Suihku oli ystävällisempi, kun osasin jo sen tuitut tavat. Aamiaiselle mentiin lähistöllä olevaan aamiasravintolaan. Olipa amerikkalainen paikka.

Pöydän ääressä ilmeinen ähkyvaara. Vohveleita, pannukakkuja, paahtoleipää, juustomunakasta, siirappia, mansikoita, kermavaahtoa, kahvia, tuoremehua, ja mitä kaikkea...

Takaisin hotellille. Riitalle kunnon messukengät mukaan ja sitten menoksi.

Madisonissa on ravintola. Vanha pankki, jossa valtava kassaholvi. Seinät vuorattu kokonaan konfederaation vanhalla rahalla.

Madisonissa on entiset suuret plantaasit polttamatta.

Sherman jätti Madisonin polttamatta, koska yksi konfederaation madisonilainen everstiluutnantti oli Shermanin opiskelutoveri West Pointin sotilasakatemiasta.

Etelässä sisällissodasta käytetään nimeä Pohjoisen aggression sota.

Ollaan matkalla messualueelle. Kello on paikallista aikaa 10.

Messukeskus on aivan Atlantan keskustassa. Neljä massiivista kolmekymmentäkerroksista rakennusta täynnä vaatetavaraa ja muuta päälle pujotettavaa.

Minua ei tuohon hepenehelvettiin saisi mistään hinnasta!

Jatkamme Janin kanssa lentokentälle etsimään kadonneita pakaasejamme.

Sitten on aikomus mennä Picasson, Andy Warhollin ja Matissen yhteisnäyttelyyn. Se alkaa jo kiinnostaa!

Ajamme juuri Coca Colan maailman pääkonttorin ohitse. Aika iso tönö on sekin. Tuolla on Olympiapuisto. Sitten Janilta jälleen pieni rasiistinen vitsi.

Moving Africans rapidly through Atlanta. MARTA - eli Atlantan kaupunkijuna.

Martin Luther King asui Atlantassa. Jimmy Carter on Atlantan poikia, samoin median mahtimies Ted Turner. Myös hänen upein luomuksensa CNN:n päämaja on Atlantassa.

Seitsemänkaistainen moottoritie vie meitä etäämmäksi kaupungin keskustasta. Liikenne sujuu jouhevasti kylki kyljessä eri kaistoja kaahaavien autojen värittäessä harmaata asfalttia.

Kiinnitän huomiota siihen, ettei autojen joukossa kiiltele kovinkaan uusia autoja, kuten aiemmin olen ollut näkevinäni.

Atlantan kentältä nousee koneita kirkkaalle taivaalle jatkuvana jonona. Maailman vilkkain kenttä. Tie on kuoppainen ja muutoinkin heikkokuntoinen. Isot amerikanraudat loistavat enää poissaolollaan.

Ilma on todellakin kaunis ja keväisen lämmin. Asteita on näin aamupäivästäkin jo viitisentoista.

Lentokentällä on kaiken eilisen kuhinan huomioiden hyvin rauhallista. Siisteiillä käytävillä nuokkuu joitakin kulkijoita. Jokainen odottaa jotain, osa lentoa, osa ihmettä.

Eilen saimme ohjeet ottaa yhteyttä British Airwaysin matkatavaratoimistoon kello 9 eteenpäin.

Menimme kymmenen jälkeen. Pitkä tiski tyhjää täynnä.

Kymmenen tiskin päässä istuu tumma ja tuhti täti käteensä nojaten. Tiskin päällä lukee Korean Air. Siispä hän joutuu kanssamme tekemisiin. Kysyimme, missä britit ovat. Täti nosti katsettaan ja vastasi, että tulevat yhdeltä.

Kummastelimme. Hän neuvoi meidät BA:n toimistoon.

Kävelimme sinne. Koputettiin oveen. Ei ketään. Kokeiltiin kahvaa. Lukossa. Kuulin Janin arvion briteistä.
'Heihin ei voi luottaa. Heidän varaan ei voi laskea koskaan.'

Pyysin häntä soittamaan eiliseen numeroon. Kone vastasi, mutta tahdoimme ihmisen. Ryhdyimme odottamaan ihmisen ääntä. Meni vartti, vähän ylikin. Sitten odotuksemme palkittiin.

Luurissa oli osaava nainen. Kyseli kaikenlaista ja totesi sitten yleisenä sääntönä sen, että viimeksi käytetty lentoyhtiö on aina vastuussa matkatavaroista. Ei ole merkitystä, vaikka reitin varrella olisi muitakin toimijoita.

No niin. Sitten vaan Deltan toimistoon. Siellä olikin ystävällinen vanhempi naisihminen, joka otti asiamme omakseen. Täytettiin kuponkeja ja kerrottiin kuvauksia kadonneista. Nainen pisti kouraani punaisen kortin ja toivotti hyvää päivänjatkoa hymyn kanssa.

Olimme tilanteen huomioiden tyytyväisiä.

Ja tien päälle takaisin. Parempi punainen paperi taskussa kuin puhelinpalvelun konemusiikki korvissa. Moottoritiellä näimme, että oli sattunut pieni onnettomuus. Osallisina iso bussi ja pikkuauto. Pikkuauto oli hävinnyt peltisen kohtaamisen. Luultavasti ei henkilövahinkoja.

Pikkuhondan nokka oli rytyssä kuin boxerikoiran turpa.

Pistettiin Volvo parkkipilttuuseen ja marssittiin suureen (tietysti suureen, suorastaan valtavaan!) taidegalleriaan. Kerroksia kauniin valkoisessa kulttuuripyhätössä on viisi. Alimpana kahvila.

Sieltä aloitimme ajankuluttamisen. Tilasimme kahvit.

Puhuimme ihmisen oikeudesta omaan jumalasuhteeseensa. Sydämen ja Jumalan välissä ei saisi olla mitään, ei vääriä valokuvia, ei lompakkoa, eikä käyntikortteja. Oli hyvähenkinen keskustelu vaikeiden aikojen voittamisesta ja niistä oppimisesta. Puhuimme arvojen ja läsnäolon merkityksestä sekä ihmisen suhteesta itseensä.

Sitten kerroksiin. Kierrettiin ensimmäistä kerrosta, jossa esitellään eurooppalaista taidetta aina 1500-luvulta alkaen, nuorempaa amerikkalaista taidetta sekä monenlaisia vanhoja huonekaluja. Kierros saattoi kestää tunnin tai enemmän. Nyt kello näyttää 13.30.

Istahdettiin tauolle. Jalkapohjia polttelee. Tekisi mieli paiskata kengät nurkkaan.

Tuttu jomotus alkoi vääntämään ryhtiä vinoon. Vasen puoli reagoi aivan kuten messumatkoilla.

Saukkosen A soitti. Kertoi puhuneensa J:n kanssa liittyen minun huomioimiseeni joen Ry:n toimesta. Oli ollut kiivas sananvaihto. Kiivastunut J oli puhunut minusta kuulemma paljon pahaa. Lupasin soittaa Saukkoselle, kunhan kotiudun.

Ulkona on kaunis keväinen ilma. Lämpöä ja tuulta.Taitaa olla hyvinkin viitisentoista astetta. Kävellään eteenpäin. Symbolista taidetta 1500-luvun Euroopasta. Raamatullisia teemoja. Kaunista kaikki. Symboliikka rikasta. Tykkäsin.

Kerros ylös ja tunnelma muuttuu. Seiniä koristaa ihmiskunnan paha olo 1930-luvulta. Picasso, Matisse ja monet muut eurotaiteen toimittajat ovat tallentaneet töihinsä ihmiskunnan pahat voimat, kiireen, ahneuden, tekopyhyyden ja kauneuden vieroksumisen. Räikeitä värejä, häpäistyjä ihmishahmoja, paljastettuja naisia. Kaikki yhtä kaaosta. Ja kuinka kävi, kun hyvä hukattiin? Sota.

Matka jatkui. Tultiin kopiomestari Andy Warhollin osastolle. Keinotodellisuutta, keinomateriaaleja, keinoelämää, epätodellisuutta ja epärealismia. Jälleen ajankuvaa. Nyt 1970-luvulta.

Miten kävi?

Ei! Miten on käynyt ja miten tulee käymään?! Mitä Warhol ennustaa töittensä kautta? Mihin tämä taidesuunta on meidät johtanut ja mihin vielä johtaakaan?

Lähdimme hämillämme ja nälkiintyneinä takaisin kadulle. Tahtoisin katkarapuja.

Parkkitalossa oltiin kolme tuntia. Maksua kaikkiaan 12 dollaria. Janilla meinasi mennä hermot. Ei tahtonut millään päästä yli. Hermot ovat tiukalla, kuten talous. Ymmärrän ja hyväksyn.

Mentiin Lailliseen meriruokaravintolaan. Sen niminen se oli. Muutama ravunpyrstö ja kourallinen ranskalaisia. Viisitoista dollaria. Maksoin mieluusti molemmat annokset.

Messujen kiertäjät käytiin hakemassa 16.30. Olivat kävelleet kinttunsa kipeiksi. Kehuivat aikaansaannoksiaan kuitenkin, mikä oleellisinta.

Väsyttää. Voisinpa ottaa vaikkapa torkut. Vaikkapa kahdeksan tunnin torkut. Pyysin päästä hotellille. Valitin vetämättömyyttä ja väsähtämistä.

Kello on 18.50. Olen hotellilla ja huoneessani. Sain käytyä suihkussa ja nyt olo oleellisesti raikkaampi. Väsyä en sentään saanut itsestäni suihkuteltua.

Kiskoin ylleni uutta alusvaatetta. Pakko oli ostaa, kun vara- ja vaihtovaatteet ovat kapsäkissä, jonka olinpaikkaa ei kukaan tunnu tietävän.

Janista sain paremman kuvan tänään. Ennen tätä päivää hän on jäänyt minulle hyvin vieraaksi, jotenkin pinnalliseksi. Mutta hyvin ajatteleva on ja syvällinen. Tykkäsin miehestä.

Päivän aikana paljastui, että hän kannattaa rebuklikaaneja, mutta oikeastaan vain sen tähden, koska vastustaa Obamaa ja hänen ajamaa sosialismia.

Puhuimme myös uskontojen vaikutuksesta politiikkaan ja liike-elämään. Huomasimme olevamme yhtä mieltä suurimmasta osasta asioita. Minun oli ajoittain vaikea muistaa, että USA on kiistatta maailman mahtivalta ja niin ollen itsestään selvä suunnannäyttäjä koko sivistyneelle maailmalle.

Esimerkiksi luottoluokituslaitokset kun päättivät laskea Yhdysvaltojen luokitusta AAA:sta AA plussaan, uhattiin seurausten vaikuttavan korkoprosenttiin dramaattisesti. Toisin kävi, kaikkien arvioiden vastaisesti päätöksestä seurasi korkoprosentin lasku 0,25 prosenttiin.

Janin mukaan viesti oli selvä. 'Älkää tulko ohjailemaan meidän valintojamme.'

Paikallinen aika on kahdeksan. Alan olla unten mailla. Havahdun avaamaan oven, kun Jani saapuu jossain vaiheessa. Herään puhelinsoittoon, kun Riitta soittaa ilmoittaakseen, että kaikki hyvin.

Myös herään yöllä sisäiseen tarpeeseen, kun kello Suomessa tulee seitsemään.

Säpsähdän sytyttämään valot, kun luulen olevan aika herätä. Katson kellon käyneen vartin yli kuuteen. Sammutan valon nolona. Käyn vessassa ja palaan sänkyyn tyytyväisenä siitä, että olen nukkunut yhteensä kohtuullisen pitkän yön.

Tukala taloustilanteeni ei anna Amerikassakaan rauhaa. Levottomuus liikuttaa.

Aamu 2

Mielessä valmistuu ohjelmaa hyvään ihmisyyteen ja vastuuntuntoiseen kansalaisuuteen. Tätä näkemystä voisin valmistella ajan salliessa. Mitä pääkohtia olisi ihmisen omattava.

Kauneuden kohtaaminen ja hyväksyminen,

- oma tunne on oikea. Toisen ihmisen ohjaileminen, olettamuksiin ja yleiseen käsitykseen johdatteleminen on vääränlaista vallankäyttöä. Matissen taulu on upeaa taidetta vain, koska se on Matissen tekemä. Jos oma tunne ei taulusta ilman tekijätietoa havaitse kauneutta, ei taulu ole kaunis. Se voi olla iso ja värikäs, mutta kauniiksi sitä ei tarvitse sanoa.

Selviytymisen tahto,

- Yrittämisen asenne. Yritän selviytyä, annan toistenkin yrittää.

Luotettavuus,

- Kunnioitan itseäni, otan antamani lupaukset tosissaan.

Luonnollisuus

- Kaikki epätodellinen minussa on loukkausta itseäni kohtaan. Luonto on hyvän näkemistä itsessä, toisissa ja ympäristössä. Ei elämässä ole tarvetta muuttua ja muuttaa, elämässä riittää, että on ja antaa olla. Palaaminen on muutoksen muodoista luonnollisin. Aika ei muutu, aika on. Ihminen muuttuu ensin, yhteiskunta sen jälkeen. Toisen muuttaminen on mahdotonta, ellei ole itse muuttunut. Mitä muutos on? Uskallusta itseen ja rohkeutta toteuttaa erilaisia näkemyksiä. Mitä julistaminen on? Tarvetta hakea omalle muutokselle hyväksyntää ympäristöstä. Mitä pelko on? Piiloutumisen tarvetta. Mitä hyvä on? Olemisen osaamista.

Pyydä hyvää itseesi. Käytä aikaa hyvän hahmottamiseen. Etsi hyvää, kysy enemmän itseltäsi, usko vähemmän ulkopuolista näkemystä. Tee itse oma hyväsi, tee se itsellesi. Hyvän on aika herätä. Huolehdi aina ensin omasta hyvästäsi. Ilman omaa hyvää, et voi olla hyvä lähimmäisillesi.

Hyvä on hetki nyt, huomista hyvää et voi elää etukäteen.

Lähdettiin hotellilta hyvässä järjestyksessä.

Kaksi yötä 322 dollaria. Sitten aamiaispaikkaan.

Ensimmäinen oli joku leipomo, josta leivät olivat loppu. Jatkoimme eteenpäin. Mentiin johonkin perinnepaikkaan, perustettu jo 1948.

Aamiainen pannukakkuja, kanamunaa, kahvia, mehua ja kinkkua.

Seinillä paljon kuvia presidenteistä. Myös John Wayne ja Willie Nelson. Vanha nainen tarjoili ihan hyvin.

Ajetaan taas.

Ohitamme mm. Vapaamuurareiden kolossaalisen rakennuksen, jossa ei ole ikkunoita, eikä ulkona mainosteta tervetulleeksi tutustumaan.

A buckle on a bible belt - Greenville.

Siellä asuvat Riitta ja Jani.

Etelä on hyvin uskonnollista aluetta. Johtava liike on Babtistit. Southern Babtist Convention. 15 miljoonaa jäsentä. Atlannan väkiluku on 5.894.000. Suurkaupunki siis.

Suurin on New York, sitten tulevat Los Angeles, Chigago, Houston ja Atlanta.

Naisväki kiiruhti messutalon kerroksiin. Me pistimme Volvon kadunvarteen parkkiin ja jatkoimme Olympiapuiston halki CNN-uutiskanavan pääkonttoriin.

Sanoinko jo, että kovin on komeaa ja suurta.

Lähdemme tunnin kierrokselle. Odotan innolla.

Täällä ollaan pienessä CNN-studiossa. Kierros alkaa. CNN on kaapeliuutisverkko.

Asiakkaina 2 mrd kotitaloutta. Puhutaan talosta, maailman päämaja.

Ted Turner 1997... Maailman pisin rullaporras 196 yrds

Se olikin kovin pitkä. Pelottava jopa. Korkealle tultiin.

Kierros kierretty. Ja mikä kierros!! Aivan upeaa katsoa kaiken kiihkoisuuden ytimeen, maailmanlaajuiseen uutistoimitukseen ja kulisseihin!

Tämä on jotain suurta ja mahtavaa!

Ankkurit joivat mainostaukojen aikana Redbullia, haukottelivat ja juttelivat studioporukan kanssa kuin ketkä tahansa. Joku rasvasi huuliaan, toinen vaikutti olevan omissa ajatuksissaan.

Uutistoimituksen huoneessa oli täysi miehitys, noin viisikymmentä työntekijää. Tila näytti silti aika tyhjältä, sillä työpisteitä oli nelinkertainen määrä. Kaiken varalta, sanoi opas. Jos vaikka, tai oikeastaan kun joku spesiaali tarve yllättää ja työkaluja tarvitaan. Silloin pitää olla kapasiteettia. Ok, sanoin ja löin pääni johonkin näyttöpäätteeseen.

Samaan aikaan CNN sanoo valtavalla seinäruudulla, että Yhdysvalloissa lemmikit ovat huolestuttavasti ylipainoisia. Sitten Syyriaan, jossa on tapettu satoja ihmisiä. Indianapolissa pelataan Superbowl peli sunnuntaina. Rebuklikaanit yrittävät löytää presidenttiehdokasta ja lopulta murmeli ennustaa pitkää talvea, kevät alkaa vasta kuuden viikon päästä.

Loistavaa!! Tunnen olevani uutisissa itsekin. Olisin voinut myöntää vaikka kuinka perusteellisen haastattelun kotimaani asioista, mutta ei täällä kenelläkään tunnu olevan aikaa pienen maan asioille. Ainoa, mikä puuttuu, on aika.

Ostin mukin.

Tultiin Ted Turnerin ravintolaan. Nimi on Ted's Montana Grill. Aivan upea ja klassinen liharavintola. Seinällä kyttää valtaisa biisoninpää.

Alamme puhua Country-musiikista. Alan Jackson on aihe. Siinä on kuulemma laatutietoinen laulaja. Lienee Amerikan Kari Tapio.

Atlantan läpi virtaa Chattahoochee-joki. Siitä joesta on Alan Jackson tehnyt laulun 'Way down yonder' tarkoittaa etelän murteella, että joku on kaukana, kaukana... niinkuin far far away...

Tilattiin biisoniburgerit. Jani otti kuljettajan oikeudella oluen. Itse tilasin tuoretta appelsiinimehua. Paikka vaikuttaa vieraanvaraiselta. Vastaavia ravintoloita on joissakin suurissa kaupungeissa.

Käyttävät herra Turnerin biisonifarmin tuotteita raaka-aineinaan. Tilahan on pohjoisessa Montanassa. Tulee mieleen Keisun Mikko ja Maikkulan kartano. Tämäkin on kuulemma vain harrastusta.

Villi luonto on ottamassa asemaansa takaisin ihmisen jäljiltä. Näin on New Hampshiressa. Hirvet, peurat ja karibut ovat palanneet.

Valkoinen ihminen ei ole osannut elää luonnossa, ei ole tullut toimeen, ei ole osannut tapoja. Onko valkoisen ihmisen pahin vika kuitenkin se, ettei ole tullut toimeen itsensä kanssa. Eikä lähimmäistensä kanssa, eikä luonnon kanssa. Valkoinen ihminen ei osaa olla luonnossa luonnollinen.

Tultiin museoon, jossa esitellään Amerikan historiaa. Sisällissotaa tultiin tutkailemaan.

Olihan jälleen kokemus. Sota on hulluutta. Taistelua tuntemattomien totuuksien puolesta. Menneisyys tiedetään, mutta tulevaisuutta tulkitaan. Tulevaisuus on tunnetta, jossa turvan, toivon ja vapauden täytyy olla mukana. Muutoin tulevaisuus on epävarma ja synnyttää tarvetta toimenpiteisiin.

Jatkamme jälleen Volvolla. Kahvia alkaa kaipailla meistä kumpainenkin. Kello alkaa olla puoli viisi.

Viideltä loppuvat messujuhlat. Siispä ajamme noutamaan messukaksikkoa. Törmäämme Atlantan ruuhkiin.

Odotamme aikamme.

Takapenkki saa istujansa ja takaisin kaupungin katujen kiihkeään rytmiin.

Pois kaupungista. Pois, pois.

Välilasku jossain ostoshelvetissä. Kuulemma Amerikan toiseksi suurin shop. Kylmät väreet virisivät selkään. Menin pieneen kauppaan. Ostin laukun. Kolme minuuttia ja ulos. Luulin, että takaisin iltaan ja kohti länttä.

Väärässä taas. Ravintolaan ruokailemaan. Mister Makaroni. Italialaista. Sadan hengen ravintolassa kolmesataa amerikkalaista ja kaikilla on asiaa.

Helvetillinen häly, ahtaus ja kuumuus. Tahtoisin pois, mutta on yritettävä käyttäytyä. Olen kohtelias, vaikka hikoan tuskaani.

Seistiin puoli tunti baaritiskin luona. Katsottiin koripalloa. Vieressä tiskillä istui perhe. Isoäiti ja äiti. Juttelivat yhteen ääneen, yhtä aikaa ja isoon ääneen. Kakarat, alle 10v kaikki kolme. Pelaavat pieniä ruutuja. Sormet sujuvat näppäimillä nopeasti kuin kärpän käpälät. Jokaisella oma ruutu.

Tämä on tämän ajan kuva. Kaikilla on kiire ja sanottavaa. Kilpaa olemista ja kilpaa huutamista. Lapsille ei kellään ole aikaa.

Tarjoilijalla on kamala hässäkkä päällä. Uskomatonta. Hän on käynyt pöytämme luona nyt yhdeksän eri kertaa.

"Hello guys, how're you doing. I'll be right back."

Kymmenes kerta toden sanoo, vaikka kysyykin vielä, ollaanko valmiita tilaamaan. Heh, heh, joo kyllä. Jo tunti sitten. Jätän sanomatta. Työtänsä hän vain tekee.

Tämä kakofonia ja seisova ilma ovat kamala kombinaatio. Jotkut nauttivat kaikesta. Minä en. Joku lasi särkyy jossain.

Taputuksia. Tämä on helvetti.

Tiskillä nuori pari. Nainen puhuu, puhuu, puhuu, puhuu, käy vessassa, tulee takaisin, puhuu, puhuu, puhuu, puhuu...

Kaveri on aika viileä karvakorva. Ei reagoi mitenkään. Katsoo vaan turtuneenoloisena yliopistosarjan koripalloa.

En kadehdi häntä.

Naapuripöydässä kolme tyttöä. Kaikki käpistelevät kännyköitään. Ovat huutosakkilaisia. Omissa oloissaan jokainen.

Saamme annoksemme. Eteeni ilmestyi rapuspagettia. Oli erinomainen ruoka. Ravintola tyhjeni pikkuhiljaa, mutta kakofonia pysyi kympissä koko ajan.

Jani maksoi laskun.

Lähdettiin uudelleen tien päälle. Kuinka kaipasinkaan yksinäisyyden rauhaa ja omia valintojani. Autossa takapenkki nukahti nopeasti. Pysyin valveilla vastuuni tuntien. Katuvalot loppuivat ja kaistat vähenivät. Matkaa kesti yli kaksi tuntia.

Välillä vaihtui osavaltio Georgiasta Etelä-Carolinaan.

Lopulta oltiin Greenvillessä ja pian sen jälkeen Greerissä, missä Riitta ja Jani asuvat.

Auto sujahti autotalliin toisen auton viereen. Sisällä talossa meitä oli vastassa serkkuni Josiah, joka tänään täytti kuulemma 36. Pian huoneeseen ilmestyivät pienen koiran kanssa Josiahin tytöt, joiden nimiä en muista. Kohta tuli poika, joka kohta saa jo ajokortin. Ja vielä paikalle ennätti Josiahin vaimo Louann.

Talo on avara ja monihuoneinen. Vaikuttaa todella kodikkaalta.

Ehdimme vaihtaa muutaman sanan keittiössä ennen kuin pyysin lupaa vetäytyä yöpuulle.
Kello täällä on nyt 23.30.

Suomessa on herätty vaalipäivän aamuun.

Aamu 3

Nukuin hyvin. Kello on täällä seitsemän. Heräsin ehkäpä tunti sitten.

Ajatuksissa oli pätkä Isä meidän -rukousta:

'Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta, sillä Sinun on valtakunta, ja voima, ja kunnia.'

Toisin sanoen, 'varjele meitä vääriltä arvoilta, vääriltä totuuksilta ja vääriltä valinnoilta.' Ja edelleen,

'Anna meidän toimia niin, että voisimme työssämme, kodissamme ja kaikessa elämässämme kokea hyvän ja että saisimme osaksemme arvonantoa. Ellei niin olisi, ohjaa meidät eroon meitä vahingoittavista valinnoista.'

Ja lopuksi,

'Säännöt ovat parasta tarkoittaen tehty noudatettaviksi, ja se, joka niitä rikkoo, joutuu tilille itsensä ja omantuntonsa kanssa. Mutta, joka elää sääntöjen mukaisesti, on saava osakseen tasapainoisen ja kunniakkaan elämän.'

Ulkona on yhä hämärää. Taidan venyttää aamua, kunnes valo on vallannut taivaan.

Tänään tahtoisin olla aivan ilman hössötystä. Ajatella ja kirjoitella.

Huolettaa tuo näyttöpäätteiden palvonta. Uudenlainen ikonitaide on elävää ja koukuttavaa. Riippuvuus on rajua. Joka paikassa on ruututieto tarjolla, tuotettua tarkoitusta varten. Pyhä pääte.

Mutta milloin tuohon maailmaan inkarnoituu messias. Ja mitä tuo tullessaan.

Serkku Josiah kiirehti kirkkoon. Hänellä ja hänen oppilaillaan on tapana esittää musiikkia jokasunnuntaisissa Jumalanpalveluksissa. Josiah soittaa kitaraa. Jani aikoi mennä ja minä lyöttäydyin mukaan.

Kirkkomatkaa kertyi vajaa kymmenen kilometriä. Mentiin pientä viehättävää paikallistietä, jonka varrella tasaisin välimatkoin oli hyvin hoidettuja taloja pihoineen ja puhtaine autoineen.

Kirkko oli oikeastaan pienehkö seurakuntakoti. Tilaa salissa olisi ollut parillesadalle hengelle. Meitä oli ehkäpä satakunta.

Seremonia alkoi pienellä pätkällä raamattua ja jatkui rukouksella. Kaikki oli jotenkin välitöntä ja epämuodollista. Soittajat pääsivät vuoroon.

Kitara, piano, viulu ja laulu.

Aivan kerrassaan upeaa musiikkia! Sanat heijastettiin kankaalle. Sama käytäntö koski myös saarnaa niiltä osin, kun siteerattiin raamattua. Saarna oli pitkä. Saattoi kestää jopa neljäkymmentä minuuttia. Mutta aiheen käsitteleminen oli perusteellista, kansantajuista ja innostavaa. Puhe oli ihmisen vapaudesta. Ei ole todellista vapautta, ellei ihmisellä ole vapautta itsestään ja omista pyrkimyksistään.

Saarna oli erittäin lämmin ja lohduttava.

Suomalaisjuurisen saarnamiehen tapa puhua ja korostaa tärkeiksi oivaltamiaan asioita oli kyllä vertaansa vailla. Sanoinkin hänelle, että parhaat kansastamme lähtivät laivoihin joskus aikoinaan. Parhaiden perilliset ovat antaneet ja yhä antavat panoksensa uuden mantereen hyväksi.

Toivon tapaavani hänet vielä tämän reissun aikana.

Parkkipaikalla Jani oli yhyttänyt toisen miehen. Kinnunen oli hänen nimensä. Täyttä jäntevyyttä koko ukko, vaikka oli jo 65-vuotias. Kysyin, mistä päin Suomea ovat Kinnuset lähteneet Amerikkaan, mutta sitä hän ei tiennyt. Michiganista oli itse lähtöisin. Sanoin hyvälle miehelle, että tule kotiin, meillä on paljon työtä tekeville. Nauroi makeat naurut, johon oli helppo yhtyä.

Jani kertoi, että tämä Kinnunen on työhullu mies. Lähtee sunnuntain ja maanantain välisenä yönä Tenneseehen timpuroimaan ja palaa myöhään perjantaina takaisin kotiin. Tätä on jatkunut kymmeniä vuosia ilman taukoja. Kova ukko! Kertoi poikasena syöneensä Janin äidinisän kanssa ison kattilallisen suomalaisittain valmistettua lipeäkalaa. Oli kuulemma ollut kovin hyvää.

Kerroin, että kotimaassa on kova paikka tänään, kun isiemme työt ovat vaarassa joutua häpeän alle. Kinnunen lupasi rukoilla Suomen puolesta ja minä lupasin hänelle Kantturan esitevihkon.

Olipa kiva keikka! Jani meni kauppaan ja minä jäin kirjoittamaan tätä raporttia. Hyvin natsaa aika. Hän tulee ja minä päätän raporttini tähän.

Ja niin alkaa kotimaan vaaliaika olla lopussa. Odotan ennakkoäänten jakautumista kuin pikkulapsi joulupukkia.

Lopulta saan viestejä Suomesta. Ilahduttavia viestejä!! Itsenäisen Suomen kunnia on lunastettu! Ääntenlaskenta etenee, prosentit pysyvät asemissaan. Kyllä tämä taitaa olla voiton päivä!! Vaikea pysyä paikoillaan. Lähdin pihalle pakoon hampurilaishulinaa.

Tietoja valuu tekstinä koko ajan. Ei enää epäilystä: Sauli Niinistö on Suomen Tasavallan Presidentti!!Riemu tulee rintaan ja liikutus läikähtelee silmäkulmissa. Pakenin tänne tilapäiseen makuuhuoneeseeni. On hyvä tunne. Kelpaa palata kotimaahan!! Onnea Suomi!

Juhlistin tilannetta pienellä itsekkään yksityisellä hetkellä. Vetäydyin vartiksi väkijoukosta.

Palattuani aloimme miettiä ajankulua. Esittelin miesporukalle mukaanottamiani vanhoja dollariseteleitä. Keitä täällä on koolla?

Talo kuuluu isäni nuorimmalle siskolle, siis Riitta-tädilleni, joka on yli 50, mutta alle 60, sekä hänen miehelleen Janille. Janin suku, Seppalat, ovat Suomesta tänne tulleita 1900-luvun alkupuolella. Janin äidinisä on myös alkujaan Suomesta Keski-Pohjanmaan rannikolta merille seikkailemaan lähtenyt ja lopulta Bostoniin päätynyt Frigård-niminen mies, lempinimeltään Semmi (k.1974). Oli kuulemma aikamoinen hummailijaluonne.

Janin isä, Martti, saapui Amerikkaan vanhempiensa kanssa ilmeisesti joskus 1920-luvulla.

No, Riitan ja Janin lapset olivat koolla perheineen.

Josiah on lapsista vanhin, vakain ja varovaisin. Hän perheineen asuu tätä taloa yhdessä vanhempiensa kanssa. Josiahin vaimo, Louann, on puoliksi tsekkiläistä, puoliksi sisilialaista alkuperää. Huh, huh! Ihmisenä erittäin herttainen ja huolehtivainen perheenäiti. Heillä on kolme lasta, vanhin on 16-vuotias poika, ja kaksi nuorempaa tyttöä.

Jere on keskimmäinen Riitan ja Janin lapsista, siis minun serkkuni hänkin. Hänellä on ilmeisesti kaksi lasta. Jeren vaimo jäi minulle aika etäiseksi. Hän on Jill, ja vaikuttaa aika hiljaiselta.

Nuorin serkuistani on hänkin jo 32-vuotias. Hänen nimensä on Joanna ja hänellä yhdessä miehensä kanssa on kolme lasta. Möykkä siis oli melkoinen!

Lähdimme miesporukalla Greenvillen keskustaan katsomaan paikkoja ja kuluttamaan aikaa. Mennessä vietiin Janin siskon ex-miehelle ne minut setelini arvioitaviksi.

Pihalla parkissa oli upouusi Porsche, iso musta ökymaasturi ja kaksi muuta kalliimmanpuoleista ajopeliä. Talo oli iso ja pelkästään turhan massiivinen ulko-ovi viesti vaurautta. Emme menneet sisälle saakka, vaikka pienikokoinen talonisäntä velvollisuutensa mukaisesti niin pyysikin. Varttitunti aikaisemmin hän ei ollut edes vastannut Janin soittoon. Tökkäsimme setelikansion hänen hoidettuihin käsiinsä ja lupasimme palata tiistaina kuulemaan tuomion. Ajattelen, että jos hän tonninkaan maksaa, niin kaikki saa pitää. Setelit pääsisivät siten takaisin kotimaahansa.

Hilpeästi jutellen ajoimme Greenvilleen. Auto pistettiin kadunvarteen ja jatkettiin jalan. Käytiin katsomassa todella idyllistä ja pientä jokiputousta.

Kuulin, että tämä seutu on kuulunut aikoinaan Cherokee-intiaaniheimon alueeseen.

Käväistiin katsomassa uutukaista baseball-stadioniakin. Koko ajan oli ilmassa odotusta illan Superbowl-pelin suhteen. Miehet puhuivat asiantuntevasti ja sopivalla kiihkoisuudella omia näkemyksiään pelistä, joukkueista ja itse tapahtumasta.

Aloin minäkin odottaa peliä!

Peli alkoi, pizzaa syötiin ja erilaisia juomia juotiin. Miehet elivät mukana pelissä. Ölisivät ja elehtivät. Varttitunnin jälkeen tulivat naiset ja lapset. Pelin seuraamisen intensiteetti laski dramaattisesti.

Jani ryhtyi pelaamaan tietokonepeliä, Jere ja Joannan mies alkoivat touhilla omiaan ja Josiahin vaimo kiirehti kotiin. Riitta keskittyi seuraamaan mainoksia. Riikka ei niitäkään.

Urheilujuhlan tuntu taantui tavanomaiseksi tupaillaksi.

Kun Louann ilmoitti, että nyt he lähtevät, käytin tilaisuuteni ja karkasin mukaan. Siispä nyt olen täällä tilapäishuoneessani kaiken hälyn paremmalla puolella.

Aamu 4

Kello on paikallista aikaa 3.30. Heräsin puoli tuntia sitten puhelinsoittoon.

Kalevalla on kuulemma käynnistetty joku verraton ystävänpäiväkampanja uusille tilaajille. En tarttunut täkyyn. Aikoi soittaa uudestaan. Kiitin ja kuulemiin.

Olo on hämillisen helpottunut eilisen vaalituloksen johdosta. Hengittäminen on helpompaa, kun 'yön uhka karkoitettu on jo pois...'.

En juuri voisi väittää vastaan, jos joku pitäisi minua kiiihkoisänmaallisena.

Eilinen oli muutoinkin kaikin puolin onnistunut päivä. Vierailu kirkossa oli mieleenpainuva välittömyydessään ja perusteellisuudessaan. Pappi kutsui minut Janin kanssa kylään maanantai-iltana. Arvostan kutsua kovasti, koska hänen puheensa aukesivat kansantajuisuudessaan helposti hyväksyttäviksi.

Tasapaino ihmisessä on turva yhteisössä.

Vaikka päälle päin kaikki vaikuttaakin harmooniselta, taitaa pinnan alla kyteä kipinöitä. Jani pelaa lähes tauotta jotain kännykkäpeliä, jota Riitan näyttäisi olevan vaikea hyväksyä. En kai minä mikään ihmistuntija ole, mutta Janin kokemat taloudelliset vastoinkäymiset ovat mahtaneet jättää häneen julman jälkensä. Hän näyttäisi joutuvan jollain tapaa pyrkimään iloisuuteen ja sosiaalisuuteen. Hänen reipas olemuksensa on paitsi väkinäistä kenties myös hieman pinnallista. Tyhjänpäiväiset tietokonepelit saattavat tarjota hyvän pakotien piiloon pahaa oloa. Puhuttiin tästäkin aiemmin. Ajat ovat olleet rakennusalalla kerrassaan katastrofaaliset. Moni hyvä ihminen on kaikkensa menettänyt ja terveytensä kaupan päälle. Timpuripiireissä ei tehdä työtä laulellen näinä aikoina. Suru tarttui minuunkin. Kohtasin oman epätoivoisuuteni ja myös valheellisuuteni.

Onko Amerikka muuttumassa?

Elämäntyyli on joka tapauksessa aiempaa vaatimattomampi. Autot ovat hyvä indikaattori. Mikä ennen oli isoa, on nyt ekonomista, mikä oli kiiltävää, on nyt mataksi kulunutta. Mikä konepellin alla murahteli ennen maskuliinista uhoa, hyrisee nyt hiljaisena ja huomaamattomasti.

Ennen maalin alle sutatut naiset kävelivät korkokengissään ylimielisen huolettomasti irti maanpinnalta, nyt lenkkitossut tai muut läpsyttimet ovat pohjaa myöten maassa kiinni.

Pitäisikö kehityksestä olla huolissaan? En usko, sillä aika ajoin ihmiskunnan on hyvä hapuilla uutta suuntaa. Toisaalta jos uusi suunta hahmottuu näyttöpäätteiden takaa viihdevetoiseksi, on se ilman muuta huolestuttavaa.

Juopa todellisen elämän ja virtuaalisen viihteen välillä ei saisi kasvaa ylitsepääsemättömän epärealistiseksi. Viihde ottaa helposti ylivallan ihmismielestä, ja kuten pastori puheessaan viittasi, orjuttaa ihmisen väärän Jumalan palvelukseen. Ehkei hän ihan noin suoraan sanonut, mutta minäpä sanon.

Hyvä minussa on paljas kaikesta kuorrutuksesta. Hyvä minussa on minä itse. Hyvä minussa ei julista, eikä suorita. Hyvä minussa tuntuu kosketuksessa, enemmän kuin äänessä tai kuvassa. Hyvä minussa on heräämässä.

Mutta minä taidan kuitenkin ottaa vielä hyvät unet. Kello näyttää nyt 4.14.

Uni ei ota. Paljon on ollut mielessä mietteitä, niin että pelko on pesinyt pintani alle. Pois se sieltä on patistettava. Kuinka pelko lähtee?

Minun on aika mennä eteenpäin. Aivan ensin minun on lakattava vihaamasta itseäni. Olen tehnyt väärin itselleni täyttämällä pettymyksien tyhjentämää tilaa itseinholla ja säälinhakuisuudella. On syönyt itseni isoksi, koska en välitä itsestäni. Olen vieraantunut, koska en välitä itsestäni. Olen tällainen, koska olen itseni hylännyt. Olen tehnyt väärin. Olen täynnä tyhjänpäiväistä vihaa.

Aamiaisella kysyin Louannilta, mistä hän on kotoisin. Hänen isänsä on syntynyt New Yorkissa ja äiti Sisiliassa. Hänen isänsä juuret ovat ehkä Tsekkoslovakiassa, ehkä Puolassa. Hänen äitinsä sukujuuret menevät Saksaan tai jonnekin. Huh, huh! Kyllä he ovat todellakin juuriltaan lyhkäisiä. Elämä on tässä ja nyt. Mikä on mennyt, on mennyttä.

Väki lähtee kuka minnekin. Jään vapaasta tahdostani yksin. Mikä autuus! Vain tuo pikkuinen koiranpentu kopissaan.

Nukkuu sekin. Kello on ehtinyt kymmeneen.

Aamu 5

Levoton yö ja isouninen työ. Aamiaisella tohotusta. Lapset kouluihinsa ja aikuiset askareisiinsa.

Eilinen oli rento lepopäivä. Kirjoitin englanninkielisen saarnan omien uskonkäsitysteni mukaisesti. "Strong are the Words."

Illalla käytiin aiheesta pitkä ja perustellinen keskustelu Janin ja Josiahin kanssa. Käytiin aika syvällä. Oli kiva ilta.

Yöllä tuli uni, jossa ajoin Pohjantietä kohti Kaakkuria huomattavaa ylinopeutta. Tartuin tutkaan ja jouduin kiinni. Nopeutta oli diginäytölle tallennettuna 179 km/h.

Jossain vaiheessa viranomaisten piti ottaa minusta verinäyte. Lääkäri teki kyynärvarteeni pienen viillon ja verta puski ulos sellaisella paineella, että koko pöytä papereineen värjääntyi punaiseksi. Verta lensi myös minun päälle, kun lääkäri työnsi kättäni pois hyvän pöydän päältä. Näytteen hän sai helposti. Näytepullo oli hyvinkin puolillaan. Haavaa painettiin harsotupolla.

No niin. Kohta lähdetään ajelulle Josiahin kanssa. Odotan hienoisella jännityksellä reissua, menemmehän ammoisten Cherokee-intiaanien maille. Intiaaneista tosin muistuttavat enää kaikenlaiset sanat ja nimet. Ainoastaan ne kelpasivat uusille valkoisille maahantunkeutujille. Kaikki muu sai mennä.

Kello 10.15

Lopultakin tien päälle. Kahdestaan lähdettiin Josiahin kanssa.

Kuulas aamu on vaihtumassa kauniiksi päiväksi.

The Avett Brothers esittää musiikkia Volkswagen Passatin kaiuttimista. Kaunista musiikkia esittääkin. Modernia ja melodista kantria.

Ok,

Ollaan maisematiellä. Tuntuu kuin ajettaisiin jossain elokuvakohtauksessa. Syvä joki tms. Hökkeleitä pitkin tienvartta. Mobile homes.

Glassy Mountain edessä. Olemme tunkeutuneet intiaanien maahan.

Vahva maisema. Villi kuva.

Pysähdyimme vanhan sillan luona. Silta oli rakennettu 1822. Alla kiiruhti kirkas puro alas rinteen reunaa. Todellinen idylli.

Sitten tulikin puhelu, jota osasin hieman ounastella. Naisväki oli saapunut Landrumiin, joka on pienen pieni kuntakeskus lähistöllä. Aitoamerikkalainen pääkatumaisema täynnä vanhan tavaran kauppoja, joissa vanhat ihmiset kauppaavat kaltaisilleen kaikenlaista joutavaa.

Mentiin syömään pieneen ravintolaan. Ruoka oli ensiluokkaista, mutta suurin riemu meille koitti toistemme seurasta, kun teimme pilaa englanninkielestä, hurskastelusta ja omituisista ihmisistä.

Tultiin juuri Pohjois-Carolinan puolelle. Matka jatkuu tauotta kohti vuoria.

Sitten ollaan jo pyhän putouksen alapuolella. Syke hakkaa tiukalla tahdilla. Tämä on iänikuinen putous, intiaanien ymmärtämä.

Valkoinen mies tahtoo merkkinsä kaikkien nähtäväksi. Hän kaivertaa puuhun puukollaan, että hänen piipahduksensa muistettaisiin.

Mutta mikä on tämä paikka?! Pearson´s Falls.

Vesi putoaa reilut parikymmentä metriä pienten portaiden kautta alempaan yomaansa. Täytyi käydä kastamassa jalkaa virrassa.

Poimin mukaani joitain pieniä kiviä. Aurinko paistaa putouksen yläpuolelta täydellä terällä. Tämä on pyhien puheiden ja lujien lupausten paikka.

Kaunis on vedenveisu, komea koskenkuohu.

Matka jatkuu ja kello on jo kolme. Vartin yli.

Pysähdyttiin yhtäkkiä tien varteen. Puropolku vie metsään. Kamala talonpohja. Palanut. Huonot tuntemukset, paha karma.

Kilometrin verran viidakossa. Ilmassa energiaa otettavaksi. Vesiputous. Puro. Kaikki niin kaunista!

Cesar's Head on korkealla kaiken maiseman yläpuolella. Devil's Kitchen siellä huipulla on kaitainen kallionrako. Ahdisti mennä, mutta menin. Josiah otti kuvan. Kipitin kolosta ulos valoon.

Palattiin takaisin Greeriin. Mentiin papin luokse päivälliselle.

Puhetta paljon. Pidin runon. Lupasin toimittaa postissa kopion. Oli ajoittain aika korkealentoinen ilta. Puhuttiin uskonasioista ja aikamme haasteista.

Aamu 6

Lähdetään piakkoin kohti Ashevilleä. Eilinen kuulaus ja kirkkaus on muuttunut pilviseksi ja harmaaksi.

Kello tulee juuri kymmeneen.

Aamiainen on saatu syötyä. Iso pöytä täynnä puhetta ja naurua. Sosiaalinen aamiaistapahtuma. Taidamme mennä neljästään.

Jeren vaimo poikansa kanssa tuli käymään myös.

Alettiin suunnittelemaan heille matkaa Suomeen. Ehkäpä jo ensi kesäksi.

Täällä on ollut käynnissä yksi ikävä tilanne. Louannin ja Josiahin sekä Jillin ja Jeren läheisen tuttavaperheen kaksivuotias lapsi joutui äkillisen kohtauksen vuoksi leikkaukseen neljä päivää sitten. Perheen äiti on joutunut vaikeaan tilanteeseen, koska hänellä on myös toinen lapsi, joka on alle yhden vuoden ikäinen.

Niinpä hän on joutunut järjestelemään lapsenhoitoja kaikin tavoin. Nyt oli hoitovastuuvuorossa Louann, jonka syliin pienoinen vauva tuotiin.

Kyllä tämä sellaista sirkusta on. Elämänkokoista!

Kuulin, että Janin veljellä, joka asuu Oregonissa, on yksitoista lasta, nuorin on kolmen ja vanhin 30, ja että kaikki asuvat yhä saman katon alla. Katon koko ei selvinnyt, mutta laaja sen täytyy olla. Lisäksi heillä kuulemma on sankka ja aktiivinen ystäväverkosto, joten siellä sitä sirkusta vasta riittääkin!

Ja eteenpäin vievät meitä kumiset pyörät. Ajetaan ja tupsahdetaan South Carolinasta North Carolinaan.

Biltmoren kartano on (aika ikävystyttävää tämä jatkuva ja yksitoikkoinen megalomaanisten paikkojen hahmottaminen), mutta siis tämä mansioni on kerrassaan valtavan kokoinen, 180.000 neliöjalkaa, eli jotain 60.000 neliömetriä! Tila oli vielä 1900-luvun alussa mailtaan 125.000 neliöeekkerin kokoinen - niin, kyllä. Valtava.

1800-luvun loppupuolella Vanderbilteillä oli omaisuutta enemmän kuin koko valtiolla. Omaisuuden arvo suurimmillaan oli nykyrahassa noin 6 miljardia dollaria!

Raha on jälkensä jättänyt tänne Biltmoreen. Hevostallikin (joo, joo, onpa tietenkin, siis valtava!) on paremmin varusteltu kuin meidän markkinoiden parhaimmat Jukkatalot.

Lähdetään opastetulle bussikierrokselle. Aivan mainio matka! Nähdään laaja peltoaukea, joka on ollut joskus aikaan intiaanien markkinapaikka. Löydökset ovat paljastaneet, että eri heimoja ja intiaanikansoja on tullut kauppasille kaukaa pohjoisesta, etelästä ja lännestä. Tutkimukset ovat vielä kesken. Kaikkea ei tiedetä toistaiseksi. Olin myyty!

Takaisin tultiin montaa kokemusta rikkaampana, mutta monia dollareita köyhempinä. Ostin mukeja. Oli mukimania.

Se setelimies sanoi Janille puhelimessa, että ei osta. Että ei ole kiinnostunut ostamaan. Kaksi päivää piti arvopapereita ja sitten vastaa ei! Meinaa mennä mollin puolelle. Olisi sanonut heti, niin että olisin ehtinyt kaupata toisaalle.
Kaikella on tarkoituksensa, ajattelen nyt ja jään pohtimaan asiaa.

Käytiin pizzalla kuuden aikoihin. Vähän jälkeen.

Tilasin jotain muka hyvää. Oli nälkä. Sain maustetaidetta mustaksi palaneen reunan kehystämänä. Ei tahtonut veitsi pystyä. Makua oli verrattomasti, mutta pikemminkin pahaa.

Mieli maassa takaisin Greeriin.

Riitan luona keitettiin kahvit ja katsottiin jenkkitoimittajan rakentama Talvisota-dokumentti. Oli aika vaikuttava filmi.

Päätin sitten siinä sohvalla istuessani antaa vanhat taalasetelit Josiahille ja Louannille houkuttavaksi alkupääomaksi suotavaa Suomenmatkaa varten. Todella toivon heidän tulevan!

Väsyttää kovasti ja nahkainen pitsa vääntää vatsaa.

Aamu 7

Alkaa olla aika heräillä aamuun, joka alkaa kasvamaan kotiinlähtömme päiväksi.

Kello on seitsemän. Hieman on kurkkukipua ja kylmää oloa.

Jätin päätökseni mukaisesti vanhat dollarini Josiahille ja samalla kutsuin heidät Suomeen. Ehkäpä tulevat jo kesäkuussa Kantturaan! Niin, jos vain Luoja suo.

Mentiin koko porukalla Jerelle aamiaiselle. Jill-rouva oli laittanut pöytää kauniiksi kaikenlaisesta ruokatavarasta.

Kohta pöytään saapuivat myös Josiah ja Louann. Sitten tulivat Johanna ja Taavi lapsineen. Heidän mukanaan oli myös joku nuori nainen, jota en tuntenut, ja johon en tutustunut. Kuka lie.

Jeren kanssa lähdettiin kaatopaikalle.

Haettiin aikamme oikeaa tietä ja opasteita.

Sieltä löytyi. Purettiin rakennusjätteet oikeisiin osoitteisiin ja jatkettiin matkaa.

Mentiin autohuollon jonoon. Joku instant-service se oli. Jonotettiin puoli tuntia, ennen kuin päästiin vuoroon. Miehet vaihtoivat autoon öljyt, laittoivat jäähdyttimeen nestettä, samoin pissapoikaan. Koko hoito varttitunnin ja 35 dollaria. Tällaisia Suomeenkin!

Sitten Riitalle.

Riikka oli ostanut uuden laukun. Pakattiin se täyteen ja jaettiin painot sopivasti, niin että kaikki kolme laukkua painoivat sallitut kilomäärät, eli 23 taikka alle.

Ylimääräisestä laukusta jouduttiin maksamaan 60 dollaria. Maksoin sen mieluusti, sainhan mukaan kaikki mukini ja vaatetavarani.

Naurettiin aikamme kaiken maailman mauttomille jutuille. Oli hauskaa ja haikeaa.

Halattiin hyvästit.

Jere ja Jill lähtivät kuskaaman meidät Atlantaan. Pari tuntia autossa.

Puhuttiin taloudesta, työllisyydestä, politiikasta ja kaikesta muusta maan ja taivaan välillä.

Kentälle saavuttiin hyvissä ajoin. Tsekattiin itsemme koneeseen. Anoin ja sain pitkäkoipisten paikan.

Hyvästeltiin ja kiiteltiin Jere ja Jill.

Tultiin turvatarkastus läpi. Läpivalaisussa laukkuani hinkattiin hetken aikaa edes takaisin. Taisi tumma täti katsella kiviäni. Päästi kuitenkin pahasta.

Syötiin McDonaldsia.

Riikka lähti tietysti ostoksille. Itse jäin istumaan portin liepeille. Ei oikein ostostuta.

On muutoinkin ollut varallisuuteeni nähden kamalan kallis reissu! Kaikkien kohteiden kulkeminen sekä lukuisat ruokailut olivat aika kalliita. Mutta minä halusin mennä kaikkialle, ajattelin, että harvoin täällä saakka seikkaillaan. Silmät kiinni ja lompsa auki! Mitään en vaihtaisi pois, ellei sitten sitä yhtä pitsaa. On ollut paitsi ratkiriemukas myös syväsielukas vierailu! Olen kiitollinen! kaikesta.

Kone lähtee parin tunnin päästä. Hyvää aikaa siis odottaa ja olla omissa.

Nigerialainen mies tulee käsi ojossa tykö. Olettaa minun olevan professori. Oikaisen miestä sinapinkeltaisessa puvussa. Kysyy, työskentelenkö CNN:lle, kun päälläni on punainen logotakki. Kiistän edelleen väitteen.

Mies sanoo, että Lontoossa on kylmä. Kerron Suomessa olevan vielä kylmempi.

Jälleen isku: Nokia on suomalainen yhtiö, hän huomaa ja vetäisee takistaan vanhan kommunikaattorin. Myönnän näin olevan.

Hän tiedustelee, olenko liikemies. Kiistän olevani, päinvastoin väitän olevani kaukana kaikesta bisneksestä.

Jatkaa kuitenkin, jos vaikka sattuisin Suomessa jonkun tuntemaan, jolla olisi yhteyksiä kännykkäpiireihin. Nigeriassa hänellä olisi alalla erittäinkin valoisia mahdollisuuksia.

Vetosin epäkaupallisuuteeni. Uskoi ehkä vain osittain, mutta suostui kuitenkin poistumaan paikalleen minua vastapäätä. Sieltä hän kyräilee suuntaani.

Kauhulla ajattelen, jospa hän onkin vieruskaverini koneessa. Luoja varjele!

Koneen lähtöön on aikaa tunnin verran. Väsyttää.

Kummastuttaa tuo istumapaikkani koodikirjain 'K'. Lieköhän koneessa peräti yksitoista istumapaikkaa riviä kohti!

Kyllä on.

K on ikkunapaikka. Tässä istun vyö tiukasti kiinni. Kone heiluu kuin hanska tuulessa kuin paperilennokki puhurissa. Melkoinen turbulenssi kieputtaa isoa lentoalusta.

Tämä on jetti, Boeing 777, mutta yläilmojen armoilla vain haviseva lehti.

Kylläpä jyttyyttää.

Ollaan kai jossain Atlannin yllä. Kello on tasan puoliyö. En tiedä, onko aikavyöhyke automatisoitu tässä puhelimessa, mutta nollia se nyt näyttää.

Vetäsin villasukat jalkaan.

Ei tästä kirjoittamisesta mitään tule, kun näppäimistö hukkuu tutinaan.

Kello 3.30

'Coffee, sir?!'

Havahdun heikosta unenhorroksesta hereille.
'Yes!'
Saadaan muffinssit ja kahvia. Hyvä.

Istun paikalla, jossa jalkojen ojentelua ei ole rajattu etupenkillä. Edessäni puolentoista metrin päässä on verho. Se erottaa eliitin meistä rahvaista.

Kattovalot on sytytetty. On yleinen kahviaika.

Vieressäni on tyhjä paikka, mikä tekee matkustamiseni kovin mukavaksi, siis tilan puolesta.

Käytävän toisella puolella, keskimmäisellä istuinrivillä istuu intialainen mies, jolta paistaa koko pakaroiden yläpuoli, kun hän nousee seisaalleen. Housut ovat matalan malliset, eikä niiden alla ole lainkaan suojaavaa vaatekerrosta.

Pakaranpaljastajan vieressä istuu pienperhe: isä, äiti ja alle vuoden ikäinen vaavi.

Sattuu niin, että valojen sytyttyä ja kahvitarjoilun alettua, matkustavaiset huomaavat luonnolliset tarpeensa. Niin myös tämä äiti.

Hän kampeaa paikaltaan suurella vaivalla, koska kaikki hoitotavara ja muu pientarpeisto on täyttänyt heidän paikkojensa edustan.

Vessa on suoraan naisen paikan edessä, mutta ovi autuuteen sijaitsee kulman takana käytävällä niin, ettei hän saata nähdä sitä. Sen sijaan tästä minun paikalta ovi näkyy hyvin, koska se on vain parin metrin päässä vasemmalla.

No, juuri kun nainen on kiertämässä vessan ovelle, sinne livahtaa verhon takaa businessparatiisin etuoikeutettu matkamies. Nainen ei voi muuta kuin jäädä odottamaan vuoroaan.

Silloin vauva parahtaa itkuun, ja nainen ottaa pari askelta kulman taakse kohti omaa valtakuntaansa. Samalla verhon takaa ilmestyy toinen hätäinen, joka jää jonottamaan oven taakse. Nainen kääntyy ja tulee ovelle huomatakseen, että joutuu jonottamaan vuoroaan. Tästä tuskastuneena hän uudelleen kääntyy aviomiehensä puoleen ja puistelee tälle pettyneenä päätään. Ja siinä hetkessä uusi kaveri ilmestyy verhon takaa ja jää jonoon. Nainen kääntyy jälleen kerran ja hänen suunsa loksahtaa auki. Taas meni vuoro.

Hänen ilmeensä kaikessa karuudessaan on näkemisen arvoinen. Koko tämä episodi kestää ehkäpä kuusi sekuntia.

Olisi voinut kuvitella, että kyseessä on vain piilokamera.

Lento Lontoossa nopeammin kuin oli aavisteltavissa.

Bussikuljetus terminaali viitoseen, sieltä toisella bussilla terminaali kolmoseen ja turvatarkastuksen jälkeen jälleen bussikyydillä Helsingin koneeseen.
Taitaa tulla ahdasta. Sellainen on tunku ja tuntu. Nyt on meidän rivin paikat täynnä.

Istuin vartti sitten tovin aikaa Heathrow'n kentän vessassa. Kuuntelin ääniä ja huolehdin ruumiintarpeistani.

Joku veti vieressä pöntön, käsiä kuivattiin puhaltimella, siivooja imuroi lattiaa, kuulutus kertoi Helsingin koneen lastauksen alkavan, musiikkia, vesihanojen suhinaa, erikielistä naurua ja puhetta, laukkurullien rahinaa, helpotuksen huokaus naapuriyksiöstä... kaikenlaista äänimaailmaa kiihkeän megakentän käymälässä.

Huokaisen minäkin.

British Airwaysin omistaman Airbus 320:n matkustamossa alkaa olla lämpöistä. Paljon on lapsiperheitä. Uskaltavat takaisin isiensä maahan nyt, kun paha on peitottu ja Niinistön nimi valtion ylimmässä valtakirjassa.

Näin tuossa bussimatkan aikana maailman toistaiseksi suurimman matkustajakoneen, koko matkaltaan kaksikerroksisen Airbus nelisatasen. Valtava möhkäle! Australialaisen Quantasin teipeissä näytti olevan.

Tämä vaikuttaa vahvasti kansainväliseltä lennolta. Intialaisten invaasio valuu pitkin käytävää. Tyhjät paikat täyttyvät heidän tummien tukkien värjäämistä pisteistä. Yhdellä miehellä on perinnepäähine. Kumma, ettei hikoa lainkaan. Kaipa on lämpöön tottunut.

Monet eksoottiset matkustavaiset mahtavat matkata Helsingin kautta jonnekin kauemmaksi itään.

Kello tulee 13, Suomessa 15.

Kone on tungosta täynnä. Kapteeni puhuu, ei kun purseri. Puhkuu enemmän, puhisee ja suhisee. En saa selvää. Samaan osoitteeseen ollaan silti menossa. Siellä on kotikieli. Ymmärrän kaiken!

Taidetaan olla Kööpenhaminan kohdalla. Tunti on hyvinkin tultu. Syöty ja kahvit juotu. Kartan mukaan Kööpenhaminaan on vielä jonkun verran matkaa.

Kello tulee kaksi, Suomessa neljä.

Ollaan korkealla pilvien yläpuolella ja saapumassa juuri miten Isänmaan aluevesille.

Vasemmalle on jo jäänyt Tukholman tunnettu kaupunki. Ahvenanmaa piirtyy näyttökartalla esiin kuin pikkuinen keksinpala suuren illallispöydän pinnasta.

Jotenkin on nuutunut olemus. Kotiin tekisi mieli vaikka nopeamminkin. Odotusta on kuitenkin Helsingissä kaiketi kolme tuntia.

Tämä on ehdottomasti ollut hyvä reissu! Nyt alkaa ajattelemisen uusi aika.

Päätän raporttini tähän. Kello on paljon.

Tapaamisia - Mannerheim ja Johannes Virolainen

2012-02-13T20:16:00.002+02:00

Unessa

Olin Keskuskentän pukukopissa. Oli alkamassa koulun liikuntatunti. Oppilaat olivat ketä olivat, en huomioinut kopissa ainoatakaan tuttua. Olivat roolia vailla kaikki.

Jostain syystä liikuntakamppeeni olivat jääneet kotiin. Jouduin penkomaan kentälle unohtuneiden tavaroiden joukosta jotain tarkoitukseen sopivaa. Siellä olikin yllättävän runsaasti minulle kuuluvaa tavaraa, oli villasukat, kumisaappaat, Bean talvihaalari ja jotain muuta. Totesin, että kumisaappailla selviytyisin liikuntatunnin haasteista. Olin jokseenkin tyytyväinen.

Sitten kohtasin Mannerheimin.

Vanha sotamarsalkka seisoi uljaana Oulujoen rannalla jossain Sutelankankaan kohdalla. Olin poikamaisen innoissani yllättävästä ja ainutkertaisesta tapaamistilaisuudesta. Mannerheim vaikutti asemastaan tietoiselta ja ylväänoloiselta, mutta silti passiiviselta. Itse olin aktiivinen. Puhuin hänelle raamatusta, kuinka pyhä kirja aikoinaan ohjaili kaikenkokoisten valtakuntien päätöksiä. Sotia käytiin ja rajoja siirreltiin raamatun antamalla oikeutuksella. Mannerheim nyökkäili hajamielisenä.

Kysyinkin häneltä, mikähän se nyt ajassa mahtaisikaan olla päätöksiä ohjaileva kirja. Ei hän oikein osannut sanoa, myhäili vain arvoituksellisesti viiksiään vedellen. Samassa tupakki hänen suussaan sammui. Mannerheim huomasi tämän ja kiusaantui silmin nähden.
Mutta koska hän oli asemaltaan aristokraatti, ei hän mitenkään voinut itse sytyttää tupakkiaan. Otinkin ripein liikkein häneltä valkoisen Colt-logolla varustetun sytkärin ja sytytin lyhyeksi tumpiksi kuluneen sätkän. Se kipinöi kovin vaivaista hehkua.

Silloin Oulujokea pitkin saapui joukko kanootteja kevyesti vastavirtaan soutaen tai meloen.
Sanoin Mannerheimille, että tuolla joella melovien nuorten miesten joukossa on Adolf Ehrnrooth, joka aikoinaan haastatteli Mannerheimia. Se oli jollain tapaa uljas asia, uljaampi, kuin minun tapaamani Mannerheim. Olinkin kovin ylpeä siitä!

Mannerheim oli minua ainakin päätä pidempi ja teki pituuseromme minulle tiettäväksi tulemalla aivan lähelle. Jouduin todella kallistamaan päätä taakse, että saatoin nähdä hänen silmänsä.

Hän oli väsyneen ja hieman poissaolevan oloinen, mutta kyllä hyvin tietoinen arvostaan.

Heräsin tässä kohtaan ja nukahdin uudelleen.

Oltiin jonkun järven rannalla. Oli kaunis kesäilma.

Istuttiin ilman paitaa pihakeinussa Virolaisen Johanneksen kanssa. Kiinnitin huomiota hänen selkäänsä. Se oli erittäin kimmoisa, hyvästi ruskettunut ja vahva. Juntturamainen.

Mannerheim istui vastapäätä jakkaralla kansanomaisesti.

Kysyin Virolaiselta kaiken maailman kabinettipäätöksistä. Hän nauroi ja sanoi, ettei ala niistä mitään minulle puhumaan, koska olinhan itsekin ollut osallisena niissä. Nauroi päälle sormeansa heristellen: 'älä sinä kuule minulle yritä!'

Virolainen oli riemuisalla tuulella. Hän ehdotti, että käytäisiin porukalla järvessä. Mannerheim lähti mukaamme ja kahlasi rintaansa myöten, muttei sentään uinut. Jotenkin se ei sopinut hänen arvolleen. Virolainen sen sijaan polski oikein poikamaisella innolla. Tultiin takaisin keinun luokse hilpeinä ja märkinä.

Annoin kohteliaasti oman kiikkupaikkani Mannerheimille. Havahduin huomaamaan, etten ollut huomioinut herrojen janoa lainkaan, vaikka heillä mahtoi taatusti olla kova jano kaiken sen kesähelteen keskellä.

Kysyinkin muitta mutkitta, mitä herrat tahtoisivat juoda.

Mannerheim ilahtui pyynnöstäni. Hän pyysi valtavan isoa euro-olutta ja näytti käsillään kuinka pitkää...

Virolainen tahtoi mitä tahansa alkoholia. Lähdin hakemaan sisältä (äitini kotipaikka Kangasalla) sitä, mitä tahansa... Herrat jäivät naureskelemaan ja odottamaan tarjoilua.

Tämmöinen uni viime yönä....

Tulkitsen, että jotain helpotusta on ilmassa. Kansallisessa mielessä.

Strong are the Words

2012-02-12T11:59:00.000+02:00

Strong are the words; strongest is love

We are bound up in general understandings,

Although they're just presumptions,

Of something we're told and taught,

Because we only know what we believe,

And we believe what has been said and written,

But knowledge is not the wisdom we need,

Knowledge is just memories,

Wisdom wise, knowledge is in vain,

Since power is in words, but not in books,

The message is in the music, but not in the songs,

Strong are the words, strongest is love,

No word for the truth, except love,

Jesus is a misunderstood theory,

A practical tool for people in power,

The Bible is the word,

But mostly a misbehaved guide for life in good,

The Bible symbolizes the wisdom,

But it is taught as a source of knowledge,

Sad it is,

No system, not any organization should be between man and Jesus,

Because no truth is above yours,

You are sincere, you are honest,

And You are true,

Where you see yourself, You see Jesus,

Strong are the words, strongest is love,

No word for the truth, except love,

Jesus is the name, a holy statue, they say,

No, you must say,

Jesus is not high up there in the sky,

He is not far away,

Though it is pointed so by those people in power,

They need distances, they need your uncertainty,

Say no,

Jesus is in You, in your heart, on your figure,

He is in You and he is on You,

All over You He is, all the time,

Not just a little sweet-dressed doll inside you,

Not a fur coat where You can hide in,

Your Jesus is what You allow and ask,

You inhale and exhale Jesus,

Actually You wear Jesus,

And still it doesn't matter what name You use of Him,

Less knowledge, more understanding,

Look for wisdom, should we whisper,

It is there, examine Yourself,

Strong are the words, strongest is love,

No word for the truth, except love,

Jesus is what your choices are,

Jesus is what your words emphasize,

But nevertheless,

He is the mystery you feel in silence and in dark,

He is the question you ask yourself,

He is somebody you meet when you have to,

After everything has been seen and heard,

And You can hear something that has been lost for ages,

You can't deny the touch, cause your suffering without it,

So keep your countenance clean,

Don't damage it, don't hurt it, don't make it dirty,

It protects you against wind and cold,

It shines from your spirit,

It calls people to You from far distances,

Everybody wants to meet your appearance,

Everybody needs to sense it in some way,

Strong are the words, strongest is love,

No words for the truth, except love,

What is wrong, is that some people are afraid,

They are constantly trying to change your Jesus to their Jesus,

They teach you to make up your mind,

And to accept all just to please themselves,

And you're uncertain too,

Like they want You to be,

Is their Jesus better than your own Jesus,

You can clean your countenance with them people,

But you should not change your soul,

Because you are part of your Jesus,

Your soul is alive in him,

Yes,

Strong are the words, strongest is love,

No words for the truth, except love,

Without the good that is in you,

Your countenance is incomplete,

It won't keep you warm and safe,

You're open to receive everything,

Even to something that may hurt you,

Something you can't get rid of,

Start doing good,

Start with yourself,

Accept your existence,

Meet loneliness, meet anger,

And disappointments,

But do not hate yourself for what you are,

And what you have done,

Treat yourself like your best friend,

Understanding, accepting and trusting,

Love yourself like no one else,

Believe your feelings, cause they are true,

Obey your inner voice, cause it leads you on your way,

Do not hate yourself, do not punish yourself,

Because,

Hate destroys your countenance, and you shiver from cold,

Hate takes away your shelter, and you suffer from blows,

Hate is lying to you, so that you wouldn't stop in front of your genuine me,

It is hate that encourages you climbing,

Though you are afraid of heights,

It is hate that tells, you're entitled for your glory,

Though your soul is bleeding,

It is hate that makes you believe in miracles,

Though your loved ones cry for your blindness,

It is hate of reality,

Oh,

Strong are the words, strongest is love,

No word for the truth, except love,

And you're pleased with it, you need hate guidance,

Cause you're afraid, afraid to be waken up,

You don't want to wake up,

You're afraid to face yourself,

And so,

You still keep on listening to the orders from your everyday cover,

That is hate and that is fear,

Is it hate that keeps you going,

Without thinking of your truthful needs,

Is it fear that keeps you invisible,

Without any reason to search for the better life,

So,

Strong are the words, strongest is love,

No word for the truth, except love,

Returning,

It is all about yourself, your inner me,

You can learn books by heart, you can speak and write,

But still is the greatest knowledge not the slightest wisdom,

There is more in you when you understand the wisdom in yourself,

Therefore listen,

Stop hating yourself, you don't hate Jesus,

Stop punishing yourself, you can't punish Jesus,

Stop destroying yourself, you don't want to destroy Jesus,

Stop passing yourself, you can't pass Jesus,

Instead,

Wear Jesus,

Take off all what is not your own,

Finally you're there, able to wear Jesus,

Jesus fits on You,

Jesus guard the space in you,

So that you're safe and not hurt,

Let yourself move in freedom,

Let Jesus turn the light on you,

Let your light shine around you bright,

Do good to yourself, do it first, always first,

Otherwise you're no good,

Be good, do good, do to everyone,

Yes, strong are the words, strongest is love,

No word for the truth, except love,

Jesus is good, no question,

But,

You can name the good whatever You want,

Like somebody has named You and Jesus also,

They are just names,

Don't get stuck in the names,

What is meaningful is You and this very moment,

Good is only thing that matters,

Good in You,

Good here and now.

Let somebody lay hand on You,

Do the same, do the good,

Lay Your good hand on somebody,

Share the good,

Strong are the words, strongest is love,

No word for the truth, except love.

When you're in the holy balance,

You can receive wisdom words,

You can hear the wisdom notes,

When you're in the holy balance,

You can share the wisdom words,

You can play the wisdom notes,

When you're in the holy balance,

People come to you,

And love will grow to the shape of God.

God is achievable in love,

Think of love,

Think it over,

And love will take shape of God.

Strong are the words, strongest is love,

No word for the truth, except love.

2012-01-28T11:45:00.000+02:00

Sillalla

On talvi-ilma, kylmä viima,

Kävelen lapsen kanssa pitkin patosiltaa,

Lapsi rinnallani kysyy,

'Iskä, kuuletko, mikä ääni?'

Alhaalta padon takaa kuuluu kummia,

Kilkatusta, kalkatusta,

Katson rautakaiteen yli,

Tuhansia ihmisiä muurin alla,

Piikkaamassa betoniseinää,

Mitä vastaan lapselle,

Kun on touhu outo itsellekin,

'He ovat korjausmiehiä'

Huono selitys, alan huolestua,

Vesimassa valtava, paine pelottava,

Kilkatusta, kalkatusta,

Pitkä matka turvaan,

Vastatuuli, liukas polku,

Mieli miettii, mitä kaikkea?

Lapsi tahtoo kiinni käteen,

'Iskä, mitä korjataan?'

Mieli tekisi todeta ´maailmaa,`

Vastaan silti sopuisasti,

'Patomuurin vikoja korjaavat'

Kilkatusta, kalkatusta,

Vastaan tulee vanha nainen,

Horjahtaa kohdallamme,

Otan kiinni, ettei kaadu,

'Kiitos tuesta, mutta mikä ääni?'

Kasvot naisen huolia täysi,

´Ääni ennen kuultu, ennen pelätty´.

Lapselle saatoin leperrellä,

Vaan vanhus ei tyhjiin sanoihini tyydy,

'Hakkaavat muuria kivitaltoilla'

Kilkatusta, kalkatusta,

Nainen katsoo taakseen,

'Miksi he piikkaavat hyvää muuria?'

'Koska he tahtovat vapauttaa virran.'

Nainen ei ymmärrä,

'Mutta, meidänhän käy hullusti kaikkien. Myös heidän!'

Nainen ei ymmärrä,

´Eivätkö he tiedä, vai eivätkö he välitä?`

Alan huolestua itsekin,

Pato on vanha, ison työn tulos,

'Iskä, mennään pois!'

Kilkatusta, kalkatusta,

Hätä on kasvanut vanhuksen silmiin,

'Älkää jättäkö', hän pyytää,

Vastatuuli hidastaa matkaa,

Liukas meidän mentäväksi,

Joka askel arveluttaa,

Vastarannalle vielä matkaa,

'Lopettakaa hakkaaminen!'

Lapsen pyyntöön vastaan hurja huuto,

'Hiljaa!'

Musta vesi padon takana,

Paine valtava vellomassa,

Vanha nainen ei jaksa juoksuun saakka'

'Odota' hän kuiskaa,

'Minä puhun heille'

Pysähdymme kaikki,

Kilkatusta, kalkatusta,

Vanhus korottaa ääntään,

'Kuka johtaa toimia?'

Vastarannalta vastaa hieno mies,

Maa vanha jalkojensa alla,

'Minä johdan!'

Vanhus kääntyy miestä kohti,

'Miksi te hakkaatte patomuuria?'

Mies levittää kuvan eteensä,

Virta vapaa, kuva kaunis kaikissa väreissä,

Kukat rannoilla, pariskunnat retkellä,

'Vapautamme virran!'

Lapsi kiskoo kädestä,

'Iskä, mennään pois!'

Kilkatusta, kalkatusta,

Padon alla paljon puuhaa,

Pieni mies rientää rannan suojassa,

Kulkee kauniisti, käy kevein mielin,

Kantaa kuvia katsottavaksi,

Johtaja nostaa soman kuvan,

Takojat tuijottavat tappisilmin,

Kaunis kuva, kaikki huokaa,

Vanhus vaatii puheenvuoron,

Ääni heikko, hukkuu hälyyn,

Nousen kaiteelle viestiä varten,

'Kuulkaa kaikki!'

Nainen puhuu, minä toistan,

Huudan, minkä jaksan,

'Joka isku suojaa syö!'

Padon alla epätieto, joku kysyy,

'Mitä näkyy? Mitä on muurin takana?'

Eivätkö he tiedä, eivätkö he välitä?

'Valtava voima, kohtalokas massa. Lopettakaa!'

Johtaja näyttää uuden kuvan,

Kilkatusta, kalkatusta,

Ja taas riemu ravitsee työhön,

Vanhus koskee kättäni,

Kuiskaa korvaani,

'Kerro totuus. Puhu heille.

Pienikin särö suojassa,

Pian on kylmä vesi vastassa,

Puhu heille. Puhu, puhu!´

Niin kohotan käteni,

Katson heihin hyvällä,

Katson ja kutsun katseita,

´Se täältä näkyy, mikä sieltä ei,

On vastassanne viisitoista metriä vettä,

Viisikymmentä kilometriä voimaa!'

Elämöitsee epätieto, elehtii epäluulo,

Joku lopettaa, lähtee pois,

'Kuva on kaunis, mutta työ on väärä!'

Joku lopettaa, lähtee pois,

'Pienempi virta on jo valmis, puronen kuvan kaltainen!'

Joku lopettaa, lähtee pois,

'Vaara suuri, sekä siellä että täällä!'

Joku lopettaa, lähtee pois,

'Kuvat kaukaa otettu, kuvat toiset täältä, väreiltänsä vähemmät!'

Joku lopettaa, lähtee pois.

'Tehdään toisin, ilman uhkaa, ilman harhaa!'

Joku lopettaa, lähtee pois.

Joutuu jono päälle sillan,

Muurin päältä paistaa toinen totuus,

Vesimassan musta mahti,

Jono levoton liikehtii,

Kuuluu heistä huolen huuto,

'Lopettakaa! Tämä on vaarallista!'

Kilkatus kevenee, kalkatus katoaa,

'Toinen tapa täytyy olla! Tulkaa pois!'

Joku lopettaa, lähtee pois,

Jono kasvaa sillan päällä,

Huuto huolestunut kerää voimaa,

'Kuvat kauniit kokemusta varten! Elämä elämistä varten!'

Johtaja juoksee siltaa pitkin,

Huoli hänessäkin, tahtoo puhua,

Kilkatus kevenee, kalkatus katoaa,

'Toinen tie turvaisampi! Tulkaa pois pakertamasta!'

Kerran tauonnut kalkatus kasvaa,

Joku lähtee, jotkut jäävät,

Mutta pian kaikuu uusi ääni,

Entistä uhmakkaampi, käskee lyömään,

Kuvat muuksi muuttuvat, musta tulee mukaan,

Kilkatus kiristyy, kalkatus kovenee,

'Lopettakaa heti!'

Harvat hakkaajat, lujemmat lyönnit,

Jono täyttää patosillan, huoli kaikissa katseissa,

Pidän lapseni sylissä,

Vanhan naisen näkyvissä,

'Iskä, mitä tapahtuu?'

Mitä tapahtuu? Myöskin minä kysyn koko ajan,

Kestääkö muuri, lakkaako lyönti.

Anteeksi

2012-01-26T05:09:00.001+02:00

Tiistain kirjoitukseni on aikaansaanut melkoisen kohun.
Koen loukanneeni kunniallisten ihmisten, niin nuorten kuin vanhempienkin, oikeutta vapaaseen mielipiteeseen ja sen ilmaisemiseen.

Anteeksi.

Kirjoitin harkitsemattoman tekstin spontaanisti ja alun alkaen ilman loukkaavaa tarkoitusta.
Aiemmin tuona samaisena tiistaina tajusin lopullisesti ajautuneeni umpikujaan maaseutulähtöisen yritystoimintani kanssa. He, jotka ovat yritysasioitani Kantturassa seuranneet, voivat mitata paikan menetyksen merkityksen minulle. Se ei kuitenkaan olisi oikeuttanut minua noin mauttomaan julistukseen.

Paha olo kuitenkin kasvoi ja mopo karkasi käsistäni. Valtaisa pettymys purkautui sitten noin vihanvimmaisena tuotoksena. Olen pahoillani aiheuttamastani mielipahasta. Anteeksi.

Kanttura - maa, jota joki koskee

2012-01-05T20:12:00.001+02:00

Kuinka kutsuisin sellaista, minkä itse kokonaisuutena käsitän, ja mikä on ajan kuluessa rakentunut rakkaaksi sijakseni ja olotilakseni. Kuinka kertoisin kohteesta, jonka olen osaltani uudesti luonut ja jonka koen omakseni, mutta joka ennen kaikkea syvällä sisimmässäni tuntuu eniten itseltä.

Tiedän, että minua ennenkin täällä Kantturan niemimaalla kuin myös tuolla ylhäällä metsissä on ollut elämää ja yritystä. Kymmenettuhannet ihmiset eri aikoina ovat tänne syystä tai toisesta saapuneet, täällä aikansa viipyneet ja vuoroillaan poistuneet toisiin maisemiin tai toisiin ulottuvuuksiin. Uskon, että moni hyvä viivähtäjä on maahan ja maisemaan ihastunut ja jättänyt tänne oman, kauneudella koteloidun sielunjälkensä.
Ihminen kokee, mutta maa muistaa kaiken.
Kenties eri aikakausina eläneiden ihmisten rakkaudentuntemukset ja riemunkokemukset ovat maahan tallentuneet ja voimistaneet sen näin hedelmäiseksi.

Tämä maa on tallattu maa. Joskus, kun olen sulkenut silmäni, olen saattanut kuulla leikkivien lasten naurua ja rakastavien äitien kaitsevia kehotuksia. Joskus, kun vimmaisen työn väsyttämänä olen istunut alas, olen saattanut tuntea vanhojen voimien kiertyvän lohduttavasti ympärilleni: 'eiköhän jatketa, mennäänpä taas...'

Oulujoki, tuo vuolas kalevalainen valtavirta on lukemattomien veneenpohjien halkoma uljas uoma. Monet kerrat olen joenrannalla istunut ja antanut ajatusteni hahmottaa entisiä aikoja, jolloin joki kuului enemmän elämään; kun virta merkitsi mahdollisuuksia ja mahdollisti merkityksiä. Joki oli käytetyin kulkutie, se oli ravinnon ja puhtauden lähde kuin myös kulttuurinen yhteys kansojen, heimojen ja erilähtöisten ihmisten välillä. Oulujoki rantamaineen oli lisäksi viljelyn, kaupan ja kymmenien muiden elinkeinojen kanava. Joki on yhä ja vesi liikkuu vastaisten rantojen välissä. Tämä maa on elämänruumis, vesi on elämänajatus ja virtaava joki elämäntahtoa ylläpitävä lakkaamaton liike. Ja ilmassa kaikkialla on elämänsielu. Kantturassa on tilaisuus oivaltaa ihmisen yhteys elämän luonnolliseen kokonaisuuteen.

Kahdeksan vuotta siitä jo on, kun tänne saavuin. Muistan hyvin, kuinka hankalaksi koin vanhaan savupirttiin menemisen. Jokin kumma silmä siellä hämärässä huoneessa minua tarkkaili ja arvioi olemustani ja aikomuksiani. Kummastelinkin, miksi joka kerta poimin lakkini päästä, kun kumartelin sisään pieneen, vaatimattomaan ja ihmisten hylkäämään tupaan. Toisinaan hätkähdin, kun huomasin puhelevani yksikseni noille paksujen pahvien alle vuoratuille tyhjille seinille.

Mikä oli se tavaton sattuma ja oikku, että tänne päädyin juuri silloin, kun kaikki oli vielä mahdollista, ja kun kivulias sisäinen tarpeeni oli todellisin. Pääsin pakoon rutiineja: pyrkyä, pakkoja ja paineita. Alkukantaisen vimmaisella tahdilla, mutta mistään tarkoituksesta tietämättä, ryhdyin palauttamaan tämän rikkakasvuston ja pusikoiden alle hyljätyn maan kunniaa.

Nyt pysähdyin miettimään, mitä olen täällä tehnyt ja vuosien saatossa oivaltanut? Vilpittömyyden vahvan hengen olen löytänyt ja sille sijan synnyttänyt. Ihmeelliset opastajat ovat pakottaneet minut toimiin ja tekoihin niin, että vanhan maan paljas totuudellisuus on päässyt nousemaan esiin viehättävänä vilpittömyytenä ja kulkeutumaan kaikkialle.

Vilpittömyyden vaitonainen vaade on joillekin vieraille koitunut ylitse pääsemättömäksi haasteeksi. Mutta hän, joka tänne on tullut omana itsenään vailla epäluonnollista olemusta ja ilman yliluonnollisia odotuksia, on kokenut olonsa siunatuksi ja sopuisaksi.

Monet toimeliaisuuden puuskat olen hyödyntänyt hyviin töihin, paljon uusia taitoja olen saanut oppia. Olen saanut kokea lapsekasta riemuntunnetta havaitessani, että pystyn minäkin miltei mahdottomuuksiin. Mutta kaikista työn taidoista tarvittavin on ryhtymisen taito. Vailla tuota taitoa olisivat aikaansaannokseni jääneet aikomuksiksi ja riemuntunteetkin raakileiksi.

Sellainen on Kanttura – maa, jota joki koskee. Vuosituhantisten jälkien historia tekee mieleni nöyräksi. Ilman kiirettä etsin edelleen sitä henkeä, joka minut tänne valitsi vuorollani maata merkkaamaan ja maisemia puhdistamaan. Kuinka monisyinen ja kutsuva onkaan maanvoima!

Vilpittömyyden viehätys on minultakin veronsa vaatinut, sillä se valtakoneisto, mikä on alati ympärillämme, ei aina ole vilpitön. Työt, jotka ovat itsestäni tuntuneet hyvän ja kauniin tekemiseltä, saatetaan toisaalla kokea mielenkipua kiihottaviksi ja kostonhenkeen kannustaviksi. Kuinka totta onkaan, että otollisissa tilaisuuksissa ihmismielessä piilevät pahat vietit puhkeavat kukkimaan varmasti kuin ojanvarren rikkakasvit.

Aika ajoin meitä jokaista koetellaan ja toimiemme tähden tutkaillaan. Tuskaisia tutkimuksia ne ovat. Elämän vaikeat vaiheet polttavat pois pahan ja arvottoman lian, mutta ilman kipua ei paha poistu. Kivuliaassa kiirastulessa olen itsekin kulkenut, enkä osaa vielä kertoa, mitä uutta olen maallisten menetysteni tilalle sisimpääni synnyttänyt.

Kuinka siis kehua luomusta, jossa on maisema yhtä paljon ympäristössä kuin omassa mielessä? Tätähän minun oli aikomus tutkiskella.
Jos Kanttura olisi jokin ravintoaine, olisi se mystisin menoin ja salaisen reseptin mukaisesti valmistettu syvänsamea nokkosmehu.
Jos taas Kanttura olisi vaatekappale, olisi se vuosikymmenen aikana pehmeäksi kävelty kenkäpari.
Mutta jos Kanttura olisi ihminen, olisi se kaikkien tuntema ja kunnioittama, hiljaista perimätietoa omaava vanhempi nainen.
Ja jos Kanttura olisi eläväinen luontokappale, olisi se polut tunteva ja maata hallitseva maahis-muurahainen.
Jos Kanttura olisikin kasvikunnan jäsen, olisi se ilman epäilystä elintilansa oikeudesta kamppaileva katajapensas.

Ja täällä minä taas olen Kantturan pirtissä huokaamassa talvea. Ikkunan takana pyry piirittää pihaa. Vähäinen pakkanen pakottaa pintaveden vapauden toisiinsa kiinni takertuviksi jääkiteiksi. Ja minä vain mietin, mitä minussa on. Outo kaihontunne kumpuaa jostain kaukaa koskettamaan rintaani. Surumieltä se on, mutta mitä se tahtoo minulle kertoa.

Katson kuinka kuivat koivuhalot hehkuvat lämpöä pirttiin ja palaan mietteissäni pikkupojaksi keväiseen luontoon. Kevät on ollut eniten minua. Kerään kauniita kiviä ja katselen lintuja. Kuljen metsissä, enemmän kuin ikävää tai yksinäisyyttä pelkään pahoja ihmisiä. Vältän polkuja, joita he voisivat käyttää. Luonteeni on luonnonkaltainen, lähelleni ei ole helppo päästä, herkän kuoreni suojassa säilytän salaisuuksiani.

Vuosi vuodelta kasvoin ja luovuin samalla lapsuuteni vapaudesta ja luovuuteni rajoittamattomuudesta. Valjastin voimani menestymisen ja kunnian kiiltävälle alttarille. Kasvoin hyväksymään vahingot ja väärinkäytökseni. Päästin minuuteni kuihtumaan kovenevan kuoreni sisällä. Tuomitsin itse itseni. Sallin toisten määrittää ihmiskelpoisuuteni heidän mielimällään asteikolla ja tulkinnoilla.

Tieni on ollut pitkä harhamatka hukkaan, mutta sitäkin vaativampi on ollut oppimatka takaisin minuuteeni. Jokainen kai käsittelee matkaansa omana kokemuksenaan, eikä kukaan saata toisen tuntemuksia tajuta. Puolukat maistuvat kirpeiltä, mutta joka suussa eri tavalla kirpeiltä.

Kanttura vaatii huomiotani ja palaan kiinni hetkeen. Lisään sylyksen puita uuniin. On aika siivota joulu pois ja päästää päivä päivältä enemmän valoa sisään. Vedän sisään tuvan turvaisaa henkeä, tervehdin nousevaa päivää ja halaan vähäistä valoa voimakseni.

Alan ymmärtää jotain. Kuinka voisinkaan ylistää Kantturaa, ellen samalla ylistäisi elämää ja noteeraisi myös itseni osaksi kaikkea kaunista! Tajuan eläväni tätä hetkeä ja tunnen tehtäväni keskellä luontoni pyhää näyttämöä! Mikä satasävyinen riemu ja rakkaus - koko elämä!! Kantturassa kaikki!

Kuinka siis kutsuisin tätä, joka itsessään on elämässä kaikki luonnollinen?

Laadin lauseeksi, ettei elämällä ole tarkoitusta – elämä on tarkoitus.

Tule joskus, tule itse!

Kantturassa 4.1.2012

Heikki Pesämaa

Yksi aamuöinen uni

2012-01-02T17:54:00.002+02:00

Minulle kerrottiin, että Kantturassa olisi aarre. Kertoja oli kesäisiin vaatteisiin pukeutunut nuori mies, jolla oli ruskeat silmät ja pikkuisen kihara, tummana hulmuava tukka. Kasvoiltaan hän näytti hieman nuorelta Esko Salmiselta, mutta olemukseltaan selvästi jäntevämmältä. Esko Salminen hän ei kuitenkaan ollut. Hänen silmänsä vangitsivat jakamattoman huomioni, silmät leimusivat energistä voimaa ja palavaa intohimoa. Jäin kiihkoisasti odottamaan, mitä hänellä olisi kerrottavanaan aarteesta.

Malttamattomana kysyin häneltä kahteen kertaan, onko aarre maahan kaivettu. Ja kahdesti hän vastasi sointuisan korkealla äänellä,

- Maassa se on, mutta maahan sitä ei ole koskaan kaivettu.

Onko se sitten vedessä, jatkoin levottomana, ja hän puhui minulle ikään kuin ilkamoiden,

- Vedessä se on, mutta veteen sitä ei ole koskaan upotettu. Ja ilmassakin se on, kuten myös tulessa sekä kasveissa ja rannan kivissä.

- Se on siis kerättävä kaikkialta?

Outo mies koukisti käsivarsiaan eteensä ja katsoi kämmeniään korostetun arvoituksellisesti. Hänen puheensa oli nyt muuttunut kuiskaavaksi,

- Et sinä tätä aarretta käsissäsi kanna, vaikka sitä mukanasi kuljettaisit. Aarre yksin ei sinua rikkaaksi tee, vaan köyhäksi, koska sen etsiminen vie sinulta kaiken. Eikä se aarre sinua viisaaksi tee, vaan nöyräksi, sillä aarteen löydettyäsi käsität oman pienuutesi. Siitä ei kunniasi kasva, eikä arvosi ylene, koska aarretta et voi esitellä, etkä hyväksesi käyttää. Aarre on tyhjä, mutta se ei ole turha. Se on mittaamaton, mutta ymmärrettävissä ainoastaan hyvässä hengessä. Aarre on arvokas, vaikkei laskettavissa missään aineessa. Ei se ole säilöttynä tammipuiseen laatikkoon, eikä sitä ole suojattu raudalla vahvistettuun arkkuun. Ei se ole missään, vaan kaikkialla täällä. Se on maassa ja se on ja vedessä, samoin kuin ilmassa, tulessa, kasveissa ja kivissä. Joka paikassa se on, muttei koskaan nähtävissä, koskettavissa tai ryöstettävissä.

- Kannattaako sitä aarretta sitten lainkaan etsiä, jos se on noin merkityksetön ja määrittämätön, kysyin vielä.

- Totta kai kannattaa, etkä sinä toisaalta saata olla sitä etsimättä! Sinähän etsit sitä koko ajan, yötä päivää. Ja vasta kun lakkaat sitä etsimästä, tulet sen löytämään. Merkityksetön se ei lainkaan ole. Sinä itse annat sille sen arvon, mihin kykysi riittää ja tehtäväsi oikeuttaa. Jos aarretta julistamalla korostat, menettää se merkityksensä ja katoaa, jos taasen sitä julistamatta ymmärrät, kasvaa se suureksi sielussasi. Se aarre on kauan ollut, kauan koskematta, kauan käyttämättä. Etsi sinä se, etsi ja ota omaksesi!

- Kuinka minä sitä voisin etsiä, kun en tiedä, mitä tehdä, mistä etsiä?

- Katsomalla et sitä huomaa, koskemalla et sitä tunne ja kuuntelemalla et sitä havaitse. Itse olet avain. Lukko on luonto. Sovita itsesi luontoon niin lukko aukeaa ja löydät aarteesi.

Sellaisen unen ehdin katsella viime yönä, kunhan olin saanut valvotuksi ne pakolliset kaksi pikkuista tuntia.

Ennen uutta vuotta

2011-12-31T15:58:00.000+02:00

Viimeinen päivä.
Olisi aika katsella taaksepäin, en viitsisi kiusata itseäni.
Olisi aika katsella eteenpäin, en tahtoisi pettää itseäni.
Olisi ehkä eniten aika katsoa tätä hetkeä, mutta voisinko nyt kohdata itseäni?
Se mikä tänään on viimeinen, on huomenna ensimmäinen.
Jotain on jäämässä taakse. Jotain, jonka edestä löytää.
Silti tämän vuoden loppuminen lohduttaa.

Tekstiä ei taidakaan tätä enempää tänään tulla.
Koskapa sormeni eivät sävellä, eikä mieleni musisoi.

Tyydyn siis tähän ja odotan ihmettä uudelta vuodelta.

Toivoa ainakin.

Kohti kiilan kärkeä (novelli)

2011-11-15T09:27:00.001+02:00

Annoin periksi vain muutamia aikoja aiemmin, tai kenties ikuisuuksia sitten. Aika on käynyt merkityksettömäksi. Tämä kesä oli ollut kuihtumista jo keväästä alkaen.

Muistan uskoneeni ihmeisiin ja olin myös odottanut niitä osakseni rientäessäni paraatimarssia elämässäni eteenpäin riemukkaalla ja loisteliaalla voittojen tiellä. Vilpittömän ja hyvään uskovan sisäisen lapseni ei ole koskaan ollut tarve kasvaa aikuiseksi. Salaisesti olen aina tuntenut mieltäni kohottavaa ylpeyttä siitä, ettei kyynisyys ole kiusannut sisimpääni ja siitä, että olen osannut unohtaa ja antaa anteeksi. Salaisuuteni säilyttämisen tähden olen vailla omaa tahtoa puskeutunut syvemmälle kohti kohtalonkiilan läpikäymätöntä kärkeä. Seinät sivuillani ovat lähentyneet toisiaan ja kasvaneet korkeammiksi, enkä enää kurkottamallaankaan saata nähdä niiden taakse, saatikka paeta niiden ylitse vapauteen. Käsitin tien ennen pitkää tukehduttavan minut, mutta luulin sittenkin pelastuvani ihmeen avulla.

Näin olin elänyt ja toivonut. Tarkkailin ympäristöäni ihmeiden ilmestymisen varalta. Etsin kaikkialta merkkejä ja tulkitsin niistä rohkaisevia merkityksiä. Ihme saattoi osoittaa tulemisensa milloin ja missä tahansa. Käyttäydyin viileästi, olin tietoisen passiivinen ihmeiden odottaja. Yritin välinpitämättömyydelläni hämätä hyviä ystäviäni sekä myös itseään ihmeentuojaa, vaikka tosiasiassa olinkin petomaisen valppaana koko ajan.

Mitään ihmeellisen hyvää ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, vain pettymyksiä toistensa perään. Masennus alkoi asettautua olemukseeni, kävin epätoivoiseksi ja pyysin henkeviksi tiedetyiltä ihmisiltä apua ahdinkooni. Mutta heidän uutterasti tuputtamista teorioista sain ainoastaan kehitettyä uusia, hetken ajan mielikuvitustani kiihottaneita ajatuksia kohdalleni pian koittavista ihmeistä. Kaikki toivo kaikui tyhjänä tynnyrinä yhtä tyhjänpäiväistä kuminaa. Mitään ihmeitä ei ikinä tapahtunut, mikään merkitys ei pitänyt yhtä ennustusten kanssa. Joku viisaaksi henkistynyt tosin osasi sopivassa valossa nähdä senkin joksikin lupaavaksi ihmemerkiksi, mutta en minä silloin enää.

Syksyn koleat tuulet alkoivat puhaltaa kirjavan kellertäviä lehtiä puista. Väsymys valtasi olemustani, epäusko kalvoi elämäni perustuksia. Aloin epäillä hyvää ja ottaa etäisyyttä ihmeellisyyksiä ennustaviin ihmisiin, heidän tarjoamiin näkemyksiin, selityksiin ja laihoihin lupauksin. Koko tämä pitkä ja musta syksy on ollut sisäisesti rauhatonta; unettomat yöt ja uneliaat päivät ovat toistuneet yhtä usvaisen hämäränä sisimpäni tuskana.

Elämä itse, sellaisena uskon- ja toivonkappaleena kuin sen oletin ja tahdoin kohdallani tapahtuvan, on saanut kärsiä mahdollisesti korjaamattoman kolauksen. Olen joutunut kyseenalaistamaan salaisuuteni ainutkertaisen voiman ja tarkoituksen. Vihaan teeskentelyä, mutta lapsenuskossani olen pettänyt itseäni, olen rikkonut salaisuuttani kohtaan. Vihaan ahdaskatseisuutta, mutta kasvavassa katkeruudessani hyväksyn sen ohjaamaan valintojani. Vihaan apaattisuutta, aikaansaamattomuutta ja eristäytymistä, mutta hiljaisuudessa löydän itseni noiden taantumuksellisten käsitteiden otteesta.

Milloin ilottomuudesta kasvoi mieltäni hallitseva ominaisuus, milloin vierasta kätellessäni lakkasin katsomasta häntä kysyvästi silmiin, milloin aloin korostaa luonnollisia asioita luonnottomuuksilla? Salaisuuteni on yhä sisälläni tallessa ja piilossa, mutta henkihieveriin häpäistynä. Mitä tapahtuu sitten, kun lapsi sisälläni lakkaa uskomasta hyvän valtaan minussa ja muissa ihmisissä? Mitä millään on merkitystä, ellei mikään maailmassa ole ensinnä hyvää? Voi Luojani! Mitä millään on merkitystä, ellei mikään maailmassa ole ensinnä hyvää?? Anna anteeksi, lapseni, sisäinen salaisuuteni. Anna anteeksi.

Maailman pahuutta poistava ratkaisu ei ole ikiaikaisissa kirjaviisauksissa tai teoriaopeissa, eikä niiden tuhansissa tulkinnoissa. Ratkaisu ei ole kansanjoukkojen kokemuksissa tai kertomuksissa, eikä niiden saarnaajissa. Ratkaisu ei ole ihme, eikä ratkaisu löydy yrityksestä ihmeen merkityksen oivaltamiseksi. Ratkaisu on paljas, paljain kaikista, pinnan alla pintaa vailla. Ratkaisu on salaisuus; se on se hyvä, mikä minussa on ollut alussa.

Ja silti yhä kiellän itseäni pysähtymästä, kääntymästä ja palaamasta, eli tunnustamasta ja noudattamasta yhtä ja ainoaa totuudentietä. Kohtalokas kiila kävi kapeammaksi. Eteneminen ahtaudessa muuttui epämukavammaksi metri metriltä.

Tämä uni on vaivannut minua. Se on juoksultaan kuin kuumeisen kokemaa horrosta. Kaukainen kiilankärki kutsuu ihmisiä luokseen kiehtovana kuin seireenin soitto. Maailma käskee olla kysymättä, aika koskaan pysähtymättä. Kiilan kärki on pitkä ja terävä. Se loistaa kaukaisuudessa timantin lailla, mutta sen saavuttaminen ehjänä on mahdotonta. Siitä huolimatta annan itseni tunkeutua joukon puristuksessa syvemmäksi ahdinkoon.

Ulospääsy vaatisi pysähtymistä, kääntymistä ja takaisin palaamista. Palaaminen edellyttäisi havahtumista, ymmärrystä ja valtavaa tahdonlujuutta. Molemmilla puolillani liikkuu hahmoja. Osa menee ohitseni, osan minä ohitan. Suunta kaikilla on yhteinen ja katseissa sama pakkomielinen kiihko päästä kiilan kärkeen.

Olen tahdoton ja kelvoton. Tunnen kipuna oman surkeuteni ja itsesäälini. En ansaitse ihmettä, eikä ansaitse kukaan, joka sokeasti kulkee sekä kohti saavuttamatonta että kohti katoamistaan. Etenemiseni on hapuilevaa, väkijoukot ohjaavat kulkuani ja antaudun heidän vietäväksi. Tulee se vaihe, kun kysyn itseltäni, minkä vuoksi tungen itseni tähän umpikujaan, minkä hyväksi uhraan itseni ja mikä palkinto minua kiilankärjessä odottaa.

Tajuan hiljentäneeni vauhtia, mutta mitä se merkitsee tässä kaaoksessa ja tungoksessa, sillä etenenhän koko ajan. Mitä sitten, kun olen kauttaaltaan pusertautunut kiinni seiniin, mitä sitten? Ehkäpä sitten viimein oivallan elämästäni jotain tärkeää, mutta jälleen, mitä sitten? Tuska kasvaa sisälläni. Mitä sitten, kun on liian myöhäistä ja elämäni on lopulta kaiken tunkeutumisen jälkeen puristunut lihamassaksi armottomien seinien väliin, enkä enää pysty omin avuin liikkumaan ja palaaminenkin on käynyt mahdottomaksi. Miksi annan itseni kulkeutua joukon mukana kohti kaiken loppua? Puhkean lohduttomaan itkuun olettaessani, ettei minulla olisi vaihtoehtoja. Yhdelläkään ei ole vaihtoehtoja.

Äkkiä huomaan edessä jotain poikkeavaa. Joku vaaleisiin riepuihin pukeutunut ihmishahmo seisoo liikahtamatta paikoillaan. Ohitse pyrkivät ihmiset kiertävät hänet molemmilta puolilta ja samalla häntä moititaan suureen ääneen liikkeen estämisestä. Tilaa hänen sivuillaan ei todellakaan ole enää paljoa. Hän on kääntynyt ympäri ja kohtaa tulijat katseellaan. Suuntaan kulkuni häntä kohden. Katseittemme kohdatessa aistin hänestä välittömyyttä, luotettavuutta ja uskottavuutta. Koen saavani noista silmistä itseeni uudenlaista rohkaisua. Näen niissä kaipaamiani vastauksia sellaisiin kysymyksiin, joita en ole elämäni aikana osannut kysyä. Pysäytän liikkeeni hänen eteensä, vaikka maailma ympärilläni protestoi ja vaatii armottomasti minua jatkamaan. Selkääni kohdistuva paine puskee minua eteenpäin kohti kaiken kadottavaa päämäärää, mutta vaivalloisin ponnistuksin onnistun pysymään paikoillani.

Ehkä olen tavannut hänet aiemmin, hän vaikuttaa tutulta. Yrityksestäni huolimatta en saata muistaa, kuka hän on, mikä hänen nimensä on, tai edes sitä, onko hän mies vai nainen. En ehdi, enkä saata puhutella häntä, koska ääneni ei kanna metriäkään kamalan kakofonian ja ryntäilyn vallitessa kaikkialla ympärillämme. Hän nyökkää minulle rauhallisenoloisena, vaikka hänen luisevat kätensä ovat verinaarmuille raavittu ja hänen naamansa on rikki lyöty. Kun hän uudelleen kohtaa katseeni, on hänen silmissään minulle tarkoitettu syy palata takaisin.

Pakotan itseni kääntymään takaisin. Ojennan käteni taakse ja tartun häneen lujasti. Hänen voimansa vaikuttavat vähäisiltä, mutta tunnen hänen haavoista kipeän käsivartensa sykkivän elämää.

Lähdemme vaivalloisesti palaamaan takaisin. Meteli ympärillämme kiihtyy. Vastaantulevien ihmisten paine tekee etenemisemme vaikeaksi. Ihmisten katseissa on mielipuolista kiihkoa, mutta myös vihaa ja syytöstä meitä kohtaan. Kasvoihini osuu jotain kovaa, ehkä se on nyrkki tai kyynärpää. Heti perään poskeeni läimäistään ja joku sylkäisee silmilleni. Erite kirvelee ja hieron sitä pois. Samassa palleaani isketään lujaa. Lyyhistyn ähkäisten polvilleni, mutta en sittenkään päästä irti hänestä, joka on oleva syy palaamiseeni. Huudan henkeni hädässä itselleni: ”olen oikeassa, olen oikeassa, minä palaan takaisin!”, ja tunnen kuinka lämmin virta sisälläni vahvistaa näkemykseni.

Pääsen jaloilleni ja jatkamme palaamistamme päämäärätietoisesti ja kaikista vastustuksista sisuuntuneina. Tunnen nenästä paksuna vuotavan veren kostuttavan huuliani. Mumisen itsekseni tekeväni oikein ja olevani oikeutettu palaamaan.

Vastaantuleva ihmismassa kavahtaa rujoa olemustani ja väistää nyt suosiolla syrjään edestäni. Saatan kuulla takaani herjaavia huutoja ja näen sivuillani heristeleviä nyrkkejä, mutta enää meihin ei kajota. Vaikka pääsemme pois pahimmasta tungoksesta, en kuitenkaan tahdo pysähtyä. En, ennen kuin näkisin jälleen reunusten ylitse vapauteen, sisimpäni salaisuuteen.

Yhtäkkiä olen ulkona vapaudessa paluumatkakumppanini kanssa. Hän, kuten minäkin, olemme voipuneita raskaasta valtavirran vastaisesta matkasta. Istumme nuotion ääreen. Lämpö elvyttää voimiani ja käännyn katsomaan häneen. Hämmästyn suuresti, koska vieressäni istuu pieni lapsi. Lapsen silmissä on vanhan ihmisen viisautta. Hän sanoo, ”minne harha ihmistä ohjaa, sinne vain henki löytää. Minä palaan myöhemmin takaisin” ja niin hän katoaa pois ja uni päättyy.

Viime yö oli kai jo kolmas tätä samaa sarjaa. Kokemus on ollut joka kerta mieleenpainuvan voimakas ja todellinen. Herätessäni takaisin todellisuuteen ovat vaivoinani samat ylikäymättömät haasteet: varattomuus, rakkaudettomuus ja toivottomuus. Tänä aamuna, näiden kroonisluontoisempien kiusojen lisäksi, pitkän sairauden ahdistama hengitykseni valitti vaikeuksiaan vinkumalla sisään ulos.

Olenko minä tätä merkityksettömyyttä? Onko tämä totta? Mitä olisi tehtävä toisin niin, että toisenlainen totuus saisi vallan elämässäni?

Eilen kävin kirjastossa. Hakeuduin torille antavan suuren ikkunan ääreen ja istuin lukemaan ajankohtaista paperiarkkinivaskaa. Jossain vaiheessa hyllyjen välistä käveli esiin vaatimattoman arkisesti pukeutunut keski-ikäinen nainen. Kohotin katseeni papereista kohdatakseni hänet. Saimme pienen hetken kestävän kontaktin toisiimme. Nyökkäsin kohteliaasti ja yritin virittää kasvoilleni hienoista hymyntapaista. Hänen olemuksessaan oli selittävää anteeksipyyntöä, pahoittelua ja noloutta. Rintaansa vasten hän puristi jotain kirjaa kuin suojatakseen itseään. Nainen liukui takaisin hyllyjen väliin yhtä hiljaa ja vähäeleisesti kuin oli sieltä tullutkin. Kohtaus oli ohitse. Olisiko hän saattanut olla se uneni ihminen, joka olisi käännyttänyt minut takaisin vapauteen?

Jäin pohtimaan hänen anteeksipyytävää olemustaan. Tällaisiako me olemme ihmiset toisillemme, avuttoman arkoja ja epävarmoja, alati valmiita pakenemaan pois yllättävistä ja kiusallisista tilanteista. Mietin, olisinko hänen sijassaan toiminut samoin. Aivan varmasti.

Yön jälkeen

2011-11-08T09:09:00.000+02:00

Syksy on ollut puuduttavan pitkä. Tuntuu, että mieleni on elänyt syksyn kanssa yhtä matkaa. Olen yrittänyt rakentaa kulisseja ja edellytyksiä liiketoiminnalleni Kantturassa sekä samaan aikaan verkostoitua mahdollisimman monen intressikumppanin kanssa. Tavoitteenani on ollut synnyttää yksi luonnonkaunis sija sielukkaalle suomalaisuudelle, hyvälle ihmiselle.
Aiemmin syksyllä aloitin rakentamaan katosta ison terassin päälle. Kantturasta puuttuu säänsuojainen kokoontumispaikka pikkuisenkaan isommalle joukolle ihmisiä.
Tein katoksen ja päätin rakentaa seinät onnistuneen kokonaisuuden ympärille. Tässä vaiheessa hain kunnasta lupaa rakennukselle, koska oletin että katoksen saisi kyllä rakentaa, mutta seinien rakentamiseen tarvittaisiin lupa.
Lupaa varten oli kysyttyävä naapureiden suostumus. Molemmat rajanaapurit antoivat suostumuksensa, mutta toinen otti asiakseen kirjoittaa lisätietoina, että rakennus olisi jo valmis. Tästä lausumasta syntyikin melkoinen draama. Vaalan kunnan rakennustarkastaja ei tykännyt lukemastaan ja ilmoitti, ettei tule esittämään rakennusluvan hyväksymistä. Marraskuun kokouksessaan ympäristölautakunta asettui tukemaan rakennustarkastajan kantaa. Lupa evättiin. Samalla vaadittiin rakennuksen purkamista.
Soitin tarkastajalle. Hän oli kiivastunut ja sisällytti puheeseensa voimasanoja. Olin hieman hämmentynyt ja yritin tiedustella, ketä tai mitä suorittamani toimenpiteet loukkaisivat. Mies oli kannassaan ehdoton. Määräaikaa purkamiseen hän antoi kaksi viikkoa.
Soitin lautakunnan puheenjohtajalle, joka aikoi puhua kunnanjohtajan, kunnaninsinöörin ja tuon rakennustarkastajankin kanssa. Mikään ei muuttunut.
Tämä tieto tuli eilen. Yö oli musta kuin ikkuna.
Nyt olisi nollattava tilanne ja selvitettävä, mitä täytyy tehtävä.

Voimiani jos joku nyt mittaisi, olisi mitattava millimääräisellä asteikolla. Viisari ei varmaan paljoa värähtelisi.

Päätin eilen laittaa Kantturan myyntiin. Minun on aika lähteä pois.

2011-09-21T13:45:00.003+03:00

Hyvät ihmiset, ystävät,

Tervetuloa tähän eurooppalaisen vapaaehtoistyön ja demokratian - ilon ja elinvoiman - juhlaan!

Moni mahtaa kysyä näinä aikoina itseltään, mitä onni on. Paine puristaa, kiire kiusaa ja epävarmuus tulevaisuudesta ahdistaa. Voisiko kohta myös kysyä, elämmekö liian isoa ja liian valmista elämää? Riittääkö mikään vielä sittenkään, kun kaikki on jo saatu ja saavutettu? Valtavankokoisia kysymyksiä on kasvanut varjostamaan arkista onneamme. Aika on nyt tällainen, armoton ja arvoton, mutta aika itsessään ei koskaan ole hyvä tai paha, vain me ihmiset ajassa olemme.

Ihminen on oman elämänsä vanki, jos elämänkertomus on kirjoitettu kovaksi ja kiireiseksi.

Suuria saavutuksia tavoitellaan ja suorituksiin pyritään; selviytymisen ja menestymisen paineet hätistävät pois yöunetkin.

Jokaisella meistä on, tai on joskus ollut, vahva joukkoon kuulumisen tarve, hyväksytyksi tulemisen tarve. Olemme joutuneet olemaan jotain saavuttaaksemme muiden hyväksynnän ja aseman yhteisössä. Pyörä pyörii ja pitää meidät otteessaan.

Ihmisyksilön sosiaalinen arvo määritellään liian usein materiassa ja meriiteissä. Milloin ainutkertainen ihmisyksilö muuttui yleistettäväksi yksiköksi, milloin ihminen on vaihtunut potentiaalisesta yksilöstä kansakunnalliseksi kulueräksi? Elämme kovia aikoja kovien ihmisten maailmassa.

Tarvittaisiin tekemistä, tekemisen asennetta - tekemistä enemmän kuin työtä, tekemisen tahtoa enemmän kuin etuuksia ja sopimuspohjaisia työsuhteita. Suomi tarvitsee tekemistä ja tekijöitä. Liike lähtee tekemisen toteuttamisesta. Ei enää teoriassa, vaan käytännössä.

Mutta entä ilo, onko enää tilaa ilolle, missä se ilo on? Onko tässä kovassa ajassa tilaa aidolle ja hyvätahtoiselle ilolle? Ilo alkaa ajasta ja ilo ottaa aikaa.

Uusi Oulu voisi olla ilon ja elinvoiman mahdollisuus lapsille. Kouluille. Koululaisille.

Voisiko uuden Oulun kouluissa olla esimerkiksi yksi viikkotunti pelkkää unelmointia? Opetustoimen hyväksymää, ohjeistamaa ja lukujärjestyksiin sisällytettyä aikaa pelkästään luovalle unelmoinnille.

Ehkäpä se olisi hyväksi, koska myös aikaa ja luovuutta olisi opeteltava. Ainakin lapsillamme olisi oltava aikaa unelmoida.

Mitä ilo on? Kuinka voisimme määritellä tunteen, joka on niin yksilöllinen? Ehkäpä voisimme yrittää ajatella iloa ainakin otsikkotasolla. Ilo on aitoa aikaa. Ilo on turvallisuudentunnetta. Ilo on tyytymistä pieniin aikaansaannoksiin. Ilo on itsensä löytämistä ja oman elämänsä hyväksymistä. Ilo on tämä hetki, ei eilinen, eikä huominen.

Elämä on hetken iloa, ja ilo on hetki elämää.

Luovuuden harjoittaminen synnyttää iloa. Onnistumisen kokemus on kuten ilokin, kiistattoman yksilöllinen tunne. Onnistuminen kasvattaa parhaiten ihmistä hyväksymään itsensä.

Jokainen onnistuja on oikeutettu johtopäätökseen: olen hyvä, kyvykäs ja merkittävä.

Aika antaa tilaa. Annammeko me aikaa? Itsetunnon kehittyminen vaatii aikaa ja onnistumisia.

Taide tarjoaa mahdollisuuden kelvollisuuden ja onnistumisen kokemuksiin, luovuuden voimaan ja intohimon syttymiseen. Intohimo on itsetuntoisuuden opiskeluprosessissa se kaikkein tärkein alkuaine. Taide ei ole tavanomaista; taide on intohimoista ja omintakeista - kuten kaikki luovuudenteot, kauneutta kaikissa ulottuvuuksissa. Tavanomaisuutta edustavat mielikuvituksettomuus, rutiiniluonteisuus ja välinpitämättömyyskin. Tavanomainen organisaatio on taantuva ja tavanomainen vapaaehtoistyön yhteisö on toimettomuuteen tuomittu. Tavanomaista vapaaehtoistyötä ei ole olemassakaan.

Terve itsetunto – sitä on tasapainoinen minuus, tasapainoista elämää. Tasapainoinen elämä on kykyä ja halua välittää itsestään, lähimmäisistään ja ympäristöstään. Ellei ihminen ensin välittäisi itsestään, ei hän kykenisi välittämään mistään muustakaan.

Nyt on meidän aikamme nousta ja astua esiin. Ihmisen, ilon ja elinvoiman puolesta! Uudessa Oulussa jokainen ihminen on entistä merkittävämpi ihminen. Se on niin iso tehtävä, ettei sitä voida säätää pakoksi, eikä ohjeeksi, vaan sen on tapahduttava vapaaehtoisesti. Uusi oululainen – entistä merkittävämpi ihminen. Ajatelkaapa.

Tämä kuluva vuosi on vapaaehtoistyön ja kansainvälisen demokratian teemavuosi. Jaossa on viisi valtakunnallista palkintoa vapaaehtoistoimijoille, jotka omassa toiminnassaan ovat onnistuneet aktivoimaan kanssaihmisiä välittämään elämästä ja viihtymään ympäristössään.

Ottakaamme palkinnon ansaitseminen yhdeksi tavoitteeksemme niin uudessa Oulussa kuin yleisemminkin Oulun seudulla!

Näiden tervehdyssanojen myötä toivotan jokaiselle iloista ja elinvoimaista sekä ennen muuta epätavanomaisen arvokasta vapaaehtoistyön juhlaa!

2011-09-21T13:45:00.001+03:00

Vapaaehtoistyön juhlassa, tervehdyspuhe

2011-09-21T13:32:00.001+03:00

Hallitsija

2011-08-19T18:50:00.000+03:00

Hallitsija

Kohtasimme, hän ei ollut minulle vieras, mutta minä olin vieras hänelle,
Hän ei silti kysynyt minusta, vaan tahtoi puhua itsestään,
Ehkä niin olisi tarpeen, myönnyin ja jäin kuuntelemaan,
Ja näin hän puhui.

'Minä olin hallitsija, se lienee selvää,
Minulla oli valta ja minussa oli kunnia,
Kaiken sain, mitä mieleni teki,
Valtio antoi luvan, armeija voiman ja kirkko oikeuden.
Palkitsin hölmöt kullalla ja kunnialla,
Mutta itseni palkitsin kaikkivoipaisuuttani kasvattamalla.
Olin yläpuolella ja olin ympärillä,
Näin kaiken ja kuulin kaiken.

Minä olin hallitsija.
Käskin kirjoitukset, määräsin autuudelle ehdot,
Olin enemmän, olin ihmisten mielissä,
Määritin, mikä oli oikein, mikä väärin.

Minulla yksin oli tuomiovalta,
Siten kävi, kuin parhaaksi katsoin,
Koska kaiken olin antanut kirjoittaa ylös,
Ja laki täytti tarkoitukseni.

Pidin valtaa, pidin vallasta,
Olin viisas, mutten tahtonut olla armoton,
Neuvoin nuoret nöyriksi, kävin kevein askelin,
Ohjasin ihmiset kantamaan kulkuani.

Koskaan en ketään kiittänyt,
En koskaan kumartanut, enkä kunnioittanut,
En minä ketään, vain ainoastaan itseäni, kuten hekin minua,
Niin kuin heille olin opettanut, niin minua kohdeltiin.

Ja minä nauroin heille yksin pimeässä,
Kun he pelkäsivät komeroissaan,
Ja minä huusin heidät hereille,
Kun tahdoin nauraa yksin pimeässä.

Käsitin, että se vasta elämää oli,
Riemua vailla vertaa!
Paljon olin pyytänyt, enemmän saanut,
Enkä muuta toivonut, kun vain luvan jatkaa.

Näin oli hyvä aikaa sitten,
Kunnes kerran putosi pilvi valoani varjostamaan,
Pieni hattara, harmiton haituvainen,
Mutta pysyi ja kiusasi katsettani.

Vaadin varjoa pois, olihan minun kaikki valta,
Pois rikkomasta rauhaani, olihan minun ollut niin hyvä,
Vaikka vaadin, ei kadonnut, vaan kasvoi vähän,
Suutuin ja huusin hereille kaikki voimat.

Kysyin onko koolla kaikki,
Pyysin lukemaan joukot,
Satoja ja tuhansia toistensa kaltaisia,
Samaa miesmassaa kaikki.

Sain luvun, mutta kuulin, yhtä ei huutoni herättänyt,
Yksi ei ollut vastannut kutsuuni,
Yksi ei suostunut pakkoni edessä,
Yksi oli ei.

Käskin kovemmin, mutta hän ei kuullut,
Vaadin, mutta hän ei vastannut,
Uhkasin, ellei hän saapuisi luokseni,
Ja hän saapui.

Hän tuli pilven keskellä,
Ja ympärillä pilvi paksuni,
Vaivainen oli varreltansa,
Käskin tulla tyköni tarkattavaksi.

Astui lähemmäksi, pilvi paisui,
Astui ja kasvoi kookkaammaksi,
Astui ja oli edessäni,
Pysähtyi ja pilvi peitti kaiken.

Miehellä silmät kuin kokkotulet,
Kasvoissa virtasi kosken voima,
Rinnassa huojui honkametsä,
Jalat kasvoi tammenrunkoina.

Ei se minua muuttanut, ei luonnettani liikuttanut,
Olipahan outo oikku, pois hakattava poikkeus,
Käskin kymmentä kaatamaan kummajaisen,
Kukaan ei tullut.

Käskin kovemmin, kukaan ei kuullut,
Lupasin sankaruutta surmantekijälle,
Rahaa ja mainetta,
Kukaan ei kuullut.

Katsoin kaikkialle, ketään en nähnyt,
Katsoin, mutta pilvi peittosi valtani,
Vain yksi pysyi paikallaan,
Korkealle oli minun katsottava.

Kysyin, mitä mies tahtoo,
Kysyin, mikä miehen matkaan laittoi,
Kysyin, kuka olet kummajainen,
Kysyin, kuka olet.

Sanaa ei sanonut, ei yhtäkään tavua,
Mutta hävisi pilvi päänsä päältä,
Haihtui pois, vaan hämärä jäi,
Maa paljaaksi piesty, ilman ketään kulkemassa.

Kantoi katseeni kauemmaksi,
Vain maata mustaa pitkin matkaa,
Käänsin päätä, katsoin kaikkialle,
Ei ketään kulkemassa, ei kasviakaan kasvamassa.

Etsin miestä mahtavaa, etsin ja huusin,
Ei ollut pilveä, ei miestä mahtavaa,
Yksin olin ainoastaan,
Yksin vain.

Viimein väsyin huutamaan hätääni,
Luulin loppuni saavan vuoron,
Kaikki oli mennyt, henkikin joutaa,
Maahan taivuin, mullassa makasin.

Pieni oli mieli, vähäinen voima,
Yö oli tullut, vaatteetkin viety,
Korut kylminä pintaani poltti,
Joutivat pois painamasta.

Silmäni sameat kyynelistä,
Suu kuolasta kuohuva,
Maahan tahdoin, mullan alle,
Pois pinnalta palelemasta.

Nousi nainen viereltäni,
Nätti kuin rinteen kukka,
Koski katseella kasvojani,
En saanut ääntä aikaan.

Nainen värisi valoa,
Hehkusi loimuten lämpöä,
Käteni kohosi ottamaan,
Nainen katosi kauemmaksi.

Laskin käteni, ei ollut minusta ottajaksi,
Nainen muuttui näkyväksi,
Kylmä kaikkosi lämmön tieltä,
Rauha laskeutui ruumiiseeni.

Katsoin kaunista naista,
Tahdoin taas, minkä omakseni ajattelin,
Käteni kohosi uudestaan, nousi ottamaan,
Mutta tuuli käski käden pois.

Mitätön olin mieheksi,
Murehdin itseäni, valitin kokemuksiani,
Olisin niin naiselta valoa ja lämpöä toivonut,
Hieman vain yhtä matkaa olemista.

Kävi silloin nainen puhumaan,
Laski alas itsensä, tuli aivan lähelleni,
Käänsi kauniit kasvonsa nähtäviksi,
Ja näin hän sanoi,

'Paljon sinulla on ollut, paljon ja liikaakin,
Niin myötäinen maa askeltesi alla,
Helppo sinun oli kasvaa kuoresi suojassa,
Mutta minkä muuriksi teit, teit myös itsellesi esteeksi.

Ei sun luokses kukaan päässyt,
Ellei luopunut luonnostansa,
Ei tullut kukaan vailla vilpin viittaa,
Ei totuutta toimittanut yksikään.

Vieraasi viekkaita olivat,
Palvelijasi pelkästään petollisia,
Parhaat ystäväsi pelon pitämiä,
Sinä itse sokea ja kuuro.

Siihen laskit lammasten lauman,
Missä susien suku,
Siihen kylvit kaurapellon,
Missä kyiden kylpypaikka.

Vaan nyt oot siinä kärsivänä,
Kauhuissasi, kaiken kadottaneena,
Vielä tahdot, peto, toisen pettää,
Huvin ottaa ja hyödyn viedä.

Katso tarkkaan poikaparka,
Itse olet taulusi maalannut,
Itse jälkesi jättänyt,
Katso tarkkaan.'

Nainen, nätti kukkanen,
Veti viivan vartaloonsa,
Heitti hiukset hipiän edestä,
Muuttui muuksi silmissäni.

Naama ruma kuin ruttopaise,
Silmät syvässä, päässä piilossa,
Poissa riemu, ryhti,
Surutyötä sata vuotta, kymmenet kuolemaa karussa.

Kiersi päätä, kohotti sormea,
Luut pilkisti pinnan alta, valo voimaton väritön,
Kulki kohti, kiersi viereen, laski käden käteni päälle,
Silmät silmissäni pisti, kynnet kämmentäni kaivoi.

'Vieläkö mielit omaksesi, vieläkö vaadit kiinni kylkeesi,
Kerran käskit, kerran tulin,
Käytit kipeästi kaikin tavoin, käytit ja hylkäsit,
Ulos pakotit, kylmään karkotit.

Tässä olen otettavissa, tartu kiinni, poikarukka,
Kerran käskit, kerran tulin,
Iäksi jäin, kivuksi ja kiroksi, kuten himosit, poikarukka,
Väärin valitsit, väärin keinoin, väärin aikein.'

Nainen kylmensi kylkeni, haihdutti hurmani,
Puhkesin parkuun, armeliaisuutta anomaan,
En niin paha koskaan, en sentään,
Kylmä kasvoi kaikkialle, kylmä kasvoi, kuolo kutitti.

'Elämä antaa, elämä ottaa, kaiken olet kadottanut,
Mutta tyhjä et täysin ole,
Vielä olet valmis viettelylle, yhä väärille valinnoille,
Annan yhden kiven syödäksesi, toisen annan evääksesi.

Jos kiven nielet nurkumatta, toisen tykösi talletat,
Uskon aikeesi, täytän toiveesi tavallani,
Mutta jos ei kivi vatsaasi mahdu, eikä toinen evääksi kelpaa,
Jo saat maahan painua, mullan alle musertua.'

Kasvoi kivi kuvetta koskemaan, liian suuri suuhun laittaa,
Tuli toinen toista puolta, liian raskas mukana kantaa,
Laskin selän kiven päälle, toisen nostin rinnalleni,
Henki väsyi virtaamasta, veri joutui juoksemasta.

'Kivi alla, kivi päällä, kuulkaa kerran kärsivää,
Paha olen, paha palkkansa ansaitsee,
Jos ei kule henki, eikä juokse veri, niin on kuolo,
Jos kuoloon lupa, joudan pois, pahanen päältä maan.

Vaan vielä huudan hengelläni, viimeisen kerran vikisen,
Älä tapa, älä nyt, mikä on minulta viety, olkoon iäksi viety,
Minkä olen tehnyt, se on tehty, vaikka väärin tehty,
Kuolo on heikko sovitus synneistä suurista.

Mieleni annan muokattavaksi, mieleni muutettavaksi,
Sieluni annan ohjattavaksi, sieluni täytettäväksi,
Sydämeni annan tarkattavaksi, sydämeni lyönnit laskettaviksi,
Kaikki aistini alistettaviksi, aistini alle tahtosi vallan.'

Akka armoton kasvoi tuskaani katsomaan,
Kasvatti painoa päälläni, kävi kivelle istumaan,
Kiirehti kuoloni kulkua, pisti sormet sieraimiini,
Korvensi otsaani silmiensä liekillä, poltti päähäni merkin.

Niin katosi kaikki muisti, meni mustaksi maailma,
Oli näkynä pikku lapsi, raikas kuin niityllä puhaltava tuuli,
Lapsi leikki, lapsi lauloi, lapsi liiteli linnun lailla,
Kohta olikin jo otsallani, koski käsillään kipeää kohtaa.

Lapsi laittoi otsan otsaani kiinni,
Hyvä oli ja oikea, mikä tuntui,
Lapsen päästä siirtyi sisääni sanoma,
Aallon lailla, laulun lailla, liplatellen, lallatellen.

Keinuin ja leijuin, laulu tarttui tajuntaani,
Tiesin sanat, tunsin nuotin, liityin mukaan laulajaksi,
Lapsi lähti, loittosi ylemmäksi luotani,
Tuli tähdeksi taivaan kanteen.

Sain auki silmäni, vuode oma allani,
Laulu liikkui rinnassani, sanat selkeät sisälläni,
Nousin ylös unesta, kivi kutitti selässäni,
Nousin ylös, kivi toinen kädessäni.

Pistin suuhun kiven pienen selkäni alta,
Pieni kivi purtavaksi, pieni nätisti nieltäväksi,
Toisen kiven kiersin talteen kämmeneni kouraan,
Oli huone tuttu, mutta itse olin vieras.

Loisto seinien säikähdytti, matot paksut paheksutti,
Riisuin yltä kalliin vaatteen, kielsin kaikkia kumartamasta,
Käskin mennä, käskin käydä kassan kautta,
Lähdin linnasta, hävisin hienoista huoneista.
Vieressä virta väreistä välkkyi, vesi loisti, pohja paistoi,
Istuin rantaan, lämpö lempeä rinnassa,
Kadotin kaikki kulissit, jätin vallan ja voiman,
Olin yksin, olin yhtä hyvän kanssa.

Piirtyi veteen naisen kasvot, naisen muoto,
Väreistä vahvistui ja läikähti laineena rannalle,
Annoin olla himoitsematta, jätin mitään pyytämättä,
Kierteli, katseli, kuulosteli, kummasteli.

Viimein nainen puhui, ja näin hän sanoi,
'Joko rauha rakentunut, joko mieli mutkainen suorittu,
Kerran oli koko elämäsi ajateltu, kerran kohtalostasi sovittu,
Toinen olit, meille muukalainen, outo ja omituinen.

Ei se elämä ollut sinun, eikä sinua varten,
Ei liika loisto, ei liika valta, ei liika luonteen rujous,
Silmät sitä varten, että niillä näkee,
Korvat, että kuulee, kaikki aistit ajatuksia avittamaan.

Luovu jo luuloistasi, päästä irti peloistasi,
Mikä mielestäsi on mennyt, on isompana palaava,
Mikä kertynyt, mikä kadonnut, kaikki on runsaampana löytyvä,
Mitä olet eniten himoinnut, se sulta on iäksi hävinnyt.

Kivi siellä sisälläsi, siinä on sielullesi suoja,
Tuo toinen tulee timantiksi, siinä on todesta tieto,
Kun pelkäät, pyydä kiveltä neuvo,
Kun eksyt, kysy kiveltä tietä.'

Kuljin pois koko päivän, illan istuin, yön makasin,
Katseeni taivasta vain mustana tapasi,
Aamulla välkkyi valo, päivä uusi uljaampi,
Kohotti kulkemaan, käskytti kävelemään.

Lähti lämpö mukaan, tarttui toivoksi tyköni,
Lähti valo mukaan, tuli tahdoksi taipaleelle,
Mieli valmisti matkan määrän,
Ajatus osoitti matkan suunnan.

Tyhjä ranta liikkujista, vähän veneitä virrassa,
Sattui eteen eväspaikka, liekki ruoan lämmittänyt,
Sattui eteen vaatenyytti, hyvät kengät nyytin päällä,
Sattui eteen metsäpolku, pohja pehmeä patikoida.

Mennessä meni monet ajat, suoriutui mutkat, mäet,
Koitti ilta yksi ihmeellisempi, hämärä herkempi,
Vähän vielä välkkyi valoa virran yllä,
Lipui rantaan pikkupaatti, paatista piirtyi ihmishahmo.

Nainen juuri sama, mikä näkynä nähty,
Kaiken kaunis, joka jo unessa tavattu,
Pyysi palan leipää, sekä luvan lämmitellä,
Aikoi tulta tovin tuijotella.

Annoin luvan, taitoin leivän,
Kaiken tulijalle tarjosin, minkä minulta kysyi,
Ei tehnyt mieleni omaksi ottaa,
Ei ollut tahtoni tunkea toisen tilaan.

Hetki meni hiljaa, toinen tuumatessa,
Viimein nainen alas käänsi kämmenensä,
Veti ilmaa itseensä, siirsi silmät suuntaani,
Puhalteli pitkään, mutta kohta jo puhui,

`Mitä sitten, kun kaikki on menetetty,
Mitä, kun kaikki kadotettu, mitä sitten,
Mitä, kun mitään ei ole, mitä sitten,
Ei varattomuus ketään viisaaksi tee.

Vaikka kuljet maiden halki, vaikka merten taakse,
Ei etäisyydet ihmistä pyhitä,
Vaikka vaikenisit viisi vuotta, vaikka nälkää näkisit,
Ei kärsimykset ihmistä pyhitä.
Mitä sanoo isot kirjat, mitä vanhat viisaat,
Joka sana sutattava, joka lause laistettava,
Ellei itse yhtään tiedä, ei kannata mikään luulo,
Luulot monet, tiedot harvat, sanat valitut vaikeita.

Pappi kulkijan kumppanina, se on koiraa turhempi,
Armon saanut seuraajana, se on avutonta avuttomampi,
Kirjanoppinut kurjuuden kuulijana, se on papukaijaa pahasempi,
Itse sun on syntisi selvitettävä, itse oppisi ajateltava.

Pidä keppi kätesi luona, ase aina ulottuvilla,
Häädä pois veljistäsi viisaimmat,
Karkota mielestäsi kauneimmat kertomukset,
Unohda armo, unohda viha, unohda ystävät ympäriltä.

Itke entinen edestäsi, itke entinen elämäsi,
Älä odota mitään, älä kaipaa ketään, älä tunnustele tilaasi,
Mene, minne mikään viitta ei ohjaa, mene siitä, missä pimein kohta,
Astu siihen, missä ei mitään, hyppää sinne, mistä on pohja poissa.

Jätä vastaamatta heille, jotka sua viisaana pitävät,
Jätä tervehtimättä heidät, jotka tiellesi tulevat,
Jätä huomiotta he, jotka matkaasi matkivat,
Jätä kaikki, mikä mukanasi kulkee, jätä kaikki, mikä jälkeesi jää.

Sama armo sadoille, sama sanansaattajille, sama synnintekijöille,
Yksi vain puhuu itsestäsi, yksi ainoa puolestasi,
Muut äänet muiden äänet,
Muiden äänet muuksi muokatut.

Ole itse, olet hyvä,
Luovu liiasta, luovu leikkimästä,
Paha on pelata, pahempi paeta, pahin kaikesta itseä pettää,
Ole itse, olet hyvä´

Siinä tuo oli sanottu, lausuttu raskaat lauseet,
Nainen nousi nuotiolta, kerran katsoi ja katosi,
Minä mietin mielessäni, miksi mikään tulisi,
Annoin olla ajattelematta.

Aamun nukuin, päivään saakka,
Katsoin kiveen kädessäni,
Kivi käski kävelemään, jalan matkaa jatkamaan,
Kivi käski kärsimään, elämää myös epäilemään.

Kalevalaisittain Kantturassa - tervehdyspuhe

2011-07-25T10:11:00.003+03:00

Puhe Kantturassa 29.7.2011

Totean heti alkuun, että tulen puhumaan rapiat puolisen tuntia niin, että joudun pyytämään huomiotanne koko tuon ajan. Malttakaa seurata tätä monologia, sillä puhun kokemuksistani; syistä ja seurauksista kummunneista näkemyksistäni, joissa me kaikki saamme kokea tavalla tai toisella kuuluvamme mukaan tarinaan.

Koska olen usealle teistä outo ja vieras, myös käytän tämän tilaisuuden esitelläkseni joitakin mielestäni vapautuneita ominaisuuksia, mitä olen itsessäni kohdannut ja oppinut tuntemaan vasta viimeisten kahdeksan vuoden aikana täällä Kantturassa. Seitsemän vuotta on mennyt minulta, mitä tuovat seuraavat. Maya-kalenterin mukaan toissapäivänä oli uuden vuodenkierron ensimmäinen päivä. Epäilen, että alkanut vuosi on muutosten vuosi. Epäilen ja arvelen isoja muutoksia.

Tuskin tämän poikkitaiteellisen performanssin oli ollut tarkoitus olla mikään tavanomainen tervetuliaispuhe, tuskinpa tekään, arvoisa kuulijakuntani, aivan tavanomaisen tylsämielisiä olette. Puran pettymyksiäni, tunnustan tuskani; syytän, haastan ja hyökkään, mutta pahaa en tahdo mitään, enkä ketään kohtaan tarkoittaa, enkä tahtoa. Minä nyt vain olen tällainen kaikin puolin rujo ja raskasrakenteinen, niin fyysisessä olemuksessani kuin näissä laatimissani lauseissakin. Enkä tahdo muuta, en enää, en ainakaan tänään. Riittää jo! Se saa riittää että minäkin olen, edes joskus vain olen.

Ystävät hyvät!

Laskeutukaa siis ajatuksissanne aloillenne ja antakaa tekin itsellenne lupa olla. Tietäkää olevanne hyviä itsessänne, ja tänne tultuanne vilpittömästi tervetulleita.

Laskeutukaa, ja puhaltakaa pois kiire ja huoli. Antakaa itsellenne lupa erota epävarmuuksistanne, antakaa lupa ihmetellä. Rikas se, jolla on mistä antaa, köyhä se, joka ei osaa paljostakaan antaa. Antakaa siis ajasta itsellenne, sijoittakaa itseenne tämä viikonloppu.

Minä olen matkalla, kuten me kaikki.

Tämä on vain vähäinen vilkaisu matkakertomukseeni. Tuo virta on matkani vertauskuva, sillä vettä olen minäkin. Molemmat olemme pilvistä pudonneista pisaroista synnytettyjä.

Luonteeltani olen aina ollut optimisti. Aivan yltiöoptimisti!

Syvimmissäkin surkeuden syövereissä olen jaksanut kääntää leukani pystyyn, kurkottaa kaulani suoraksi ja uskotella valon kajastavan jossain yläpuolellani. Valoa päin ovatkin elämänaikaiset askeleeni kulkeneet, kevyesti ja joutuisasti, kunnes valintojeni ja realiteettien rasittama nousu kasvoi jyrkemmäksi, reitti kapeni katajaisemmaksi ja polku paljaiden jalkojen alla kävi kivisemmäksi. Aloin kompastella. Matkan riemukkuus haihtui. Kompastelin ravinnon ja levon puutteen heikentämänä sekä aivan liian pitkien päivämatkojen rasittamana. Aloin kompastella ja maassa rähmälläni maaten sain hiljaa oppia tuntemaan itseäni.

Sitten eteeni annettiin tämä paikka ja kaupan mukana uudet pakkomielteet. Jatkoin kompurointiani.

Itsetuntemukseni heräämisen myötä ovat kompurointieni synnyttämät kolhut muuttuneet kivuliaammiksi. Vaivannäköä väistämättä olen yrittänyt säilyttää jossain ylhäällä loistavan valonkajon katseeni ulottuvissa, vaikka kivut ovatkin pakottaneet minua painamaan leukaa rintaani.

Kysyn ja ihmettelen, mutta yhä jaksan uskoa parempaan, yhä tahdon toivoa isoja asioita ja yhä vielä vannon: rakastan, rakastan, rakastan.

Hätäni hetkellä olen huutanut ja kysynyt, kuka on se, joka siellä jossain on vastaamassa. Kuka vai mikä se on, joka vastaisi huutooni? Vastaisiko koskaan? Hei, onko siellä ketään? Hengitän, sisään-ulos, sisään-ulos.

Vai ovatko kaikki vastaukset sittenkin minussa? Voiko vesi ihmisen sisällä jäätyä?

Nyt on ehkä hyvä hetki tuoda julki, että kirjoitan tätä ajatusteni virran vuodattamaa tervehdystäni pienellä puhelimellani sängyssä selälläni maaten. Koen olevani terve ja turvassa täällä Kantturan kainalossa. Valvon täydellisen häiriöttömässä, mutta hieman hämärässä huoneessa. Kello käy hiljaa aamuyön pieniä tunteja, vallalla on herkkyyteni suojaamaton henki. Kaihoisa mollivalta liikuttaa tuntemuksiani. Tunnen hyvyyden, mutta tiedän pahuuden. Minussa ja minun ulkopuolella.

Olen aiemminkin pohtinut uskoa, toivoa ja rakkautta, ja havahtunut huomaamaan, kuinka herkässä roikkuvatkaan hyvät hedelmät elämänpuuni oksien päissä. Kuinka etäälle ovatkaan juureni ulottuneet, kuinka syvälle kaivautuneet. Olen runko, olen se, mikä näkyy kuvana ja tiedetään nimenä, mutta itse tunnen koko ajan enemmän sitä, mikä minussa ei näy, eikä ole luettavissa. Tunne on elämänkokemusteni hedelmä, jonka runko on ruokkinut ja valo voimistanut. Kelpaako se syötäväksi, sitä en osaa sanoa.

Nyt, kun arkiset huolet hiillostavat henkeäni ja kalvavat ajatuksiani, voisin lohduttautua ajattelemalla itseni valkokauluksiseksi, vauraaksi ja vaivattomaksi. Olisin aikoinani voinut valita toisin, olisin voinut tyytyä konservatiiviseen turvaan ja toimeentuloon. En tyytynyt, en kyennyt, ja nyt on myöhäistä muuttaa kohtaloaan. Tällaisina aamuöiden hetkinä surkuttelen ja säälin itseäni. Häpeän heikkouttani.

Menneiden huuma-aikojeni tulot ovat inkarnoituneet tileiltäni näiksi tiloiksi, ja pelimerkkini ovat palautuneet pörsseistä noiden rinteiden poluiksi. Voisin hyvinkin olla vauraampi, mutta mikään materian määrä ei ole vastannut käsitystäni rikkaudesta. Olen Oulujoen virranjuoksua katsellessani joskus kysynyt, mitä enää on rikkaus, mitä sen kaipuu. Todellinen rikkaus olisi löydettävä ihmisestä, nähtävä katseesta, tunnistettava kättelystä ja käsitettävä kahdesta sanasta. Rikas on se, jolla riittää annettavaa.

Koen vääräksi, että tapaan kantaa huolta suoritusteni ja saavutusteni varjelemisesta enemmän kuin itsestäni; ihmisestä itsessäni. Ihminen minussa vaatisi vapautta, vaatimattomuutta ja vilpittömyyttä, enemmän kuin näitä tietämättömyyteni tuulessa huojuvia kalliita kulisseja. Tunnen kelluvani voimattomana eri vaihtoehtojen täyttämässä välitilassa. Katselen kätteni jälkeä ja tunnustelen tuntemuksiani.

Näen ympärilläni kaksi muita selvempää tienviittaa. Ne osoittavat elämänvaiheeni risteyksessä vastakkaisiin suuntiin. Mutta en saata nähdä kummassakaan viitassa matkalle mittaa, kestoa tai päämäärää. Pelkäänkin eniten, että vastauksia odottaessani köyhdytän itseäni paitsi taloudellisesti myös henkisesti. Se vasta haaskausta olisi! Siispä seison risteyksessä levottomana, ja sittenkin niin neuvottomana, jatkuvasti molempia vaihtoehtoja punniskellen. Molemmat matkat edellyttävät luopumista, toinen aineesta, toinen aineettomuudesta.

Hyvät Ystävät,

Tämä Kanttura, mikä oulujokisessa tarkoituksessaan on merkinnyt vähintään metristä lohta, on haukannut minut vatsaansa. Kokonaisena ihmisenä ja yhdellä hirmuisella nielaisulla. Tämä paikka on hauen kita, onko se myös Vipusen vatsa, jää myöhemmin nähtäväksi.

Sija on vanha, jollain tapaa merkillinen ja mystillinen, mutta nykyisissä kirjoissa Kantturan menneisyys on vaiettu, samoin kuin entisaikojen epäkristilliset taikatyöt tai entisen Oulujoen vapaa juoksu. Kantturakin oli entinen, mutta missioni mukaisesti palautin tänne elämän. Omalla kustannuksellani, oman entisen elämäni kustannuksella. Tulevaisuus näyttää, onnistunko hyljätyn ja hengettömän henkiin herättämisessä kuten Lemminkäisen äiti. Jokin ainakin on muuttunut meissä molemmissa, minussa ja Kantturassa.

Kantturan tiedetään olleen pakanallinen parannuspaikka, yhdenlainen epälääketieteellinen terveyskeskus tämän ikiaikaisen kalevalaisen valtaväylän varrella. Satatuhatta ihmistä vastaanottaneena, miljoonia ohimenneinä, tämä maa voisi avata sanasen arkkunsa meille tämän viikonlopun aikana.

Ihminen, jos olet kohdattavissa, olet valmis, ja vastaanottovalmiudessasi herkkä, olet utelias ja avoin. Laskeudu siis jo olemaan, ala ihmettelemään ja aistimaan uusia ulottuvuuksia itsessäsi.

Toimi tänään, kuten Goethe opetti jo aikoja sitten:

”Etsikää, mitä itsessänne on, niin löydätte kaiken. Ja iloitkaa, kun ulkopuolella luonto levittäytyy, ja sanoo kyllä, kaikelle, mitä itsestänne olette löytäneet.”

Olisi hyväksyttävä, että ihminen itsensä kokoisena riittää elämään. Elämän merkitys on hyväksyvän ymmärryksen kyvyssä. Ihmisessä on ymmärrys, intohimo ja vapaus.

Oletan, että olen voimassani vajavainen ihminen, sielunpuolikas, jonka sytyttämän suloisen luonnollisen kutsun kyllä tunnen, mutta pystyn aistimaan vasta suurena levottomuudenkipuna, koska kysytty hinta on niin kova. Hinta on kaikki suoritukseni, kaikki saavutukseni. Elämäni.

Tahdon uskoa, että ihminen on hyvä, ei sen parempi, eikä huonompi. Minä olen ihminen, en yhtään parempi, enkä huonompi. Ja niin on hyvä.

Ihmisen kuvan piirtäminen ei tee ihmistä eläväksi, vaan pelkäksi kuvaksi. Kuva ei kerro enempää, kuin virsikirja vastasyntyneelle. Kuitenkin kuva jää katsojan tulkittavaksi.

Kuvasta voi myös kirjoittaa näkemyksellisen kertomuksen. Kertomus jää elämään muuttuen kohta ainoaksi totuudeksi, vaikka tarina kertookin pelkästä kuvasta, ja on yksin kertojan oma tulkinta. Niinpä kertomukseen uskotaan. Kuinka paljon kuvaa vahvempi onkaan kirjoitettu kertomus! Ja me opeissamme alistetut, olemme tyytyneet näkemään kertomuksen kuvana, emmekä osaa ymmärtää, mitä kuvalla itsellään olisi meille opetettavana.

Vaatii rohkeutta pitää kiinni hyvyydestä. Vaatii hullunrohkeutta paljastaa oma kuvansa ja kirjoittaa itse oma kertomuksensa kanssaihmisten katsottavaksi. Värittömäksi vaikeneminen olisi väärin, mutta suorastaan itsepetosta olisi ylitsevuotavalla värikylläisyydellä korostaa omaa merkittävyyttään, tai toisinpäin pelkällä yksivärisyydellä väheksyä omaa merkitystään. Kertomus on värien levoton leikki, tarinan kappaleet ovat sävyjen sekamelskaa. Viisauskaan ei ole väritön, eikä yksivärinen. Viisaus ei viihdy yksin, vaan viisaus asuu viidessä. Tietäjiäkään ei ole kaksi, vaan kaksitoista. Koko totuus on ymmärrettävissä kuvan takana, eikä kertomuksessa, koska kuva on ihminen itse. Alistettuna tuntemattomien tulkittavaksi.

Missä ovat ihanteemme, missä voimamme lähteet? Missä ovat minuuksiemme kätkettäviksi käsketyt merkitykset? Entä sinä. Mikä on sinun syysi selviytymiseen? Miksi tahdot selviytyä?

Koetko hyvinvointiyhteiskunnan tarjonnan itsellesi omaksi? Turvaverkot houkuttavat antautumaan ja unohtamaan ikävät velvollisuudet. Helppoa olisikin antaa kaiken olla, pudottaa kintaat käsistä ja antautua kruunun armoille. Kuinka ihanaa olisikaan unohtaa arjen vaivat ja olemisen ikävyydet. Ajatelkaa, jospa saisi olla sirkuksessa, suurella näyttämöllä kohdevalojen kirkkaudessa, tekokukka rintapielessä, pellenhattu päähän painettuna, hassut tulpat korviin työnnettyinä ja huulet kestohymyyn maalattuina.

Meillä suomalaisillakin on omat mustat pisteemme suhteessa sirkushuveihin. Mika Myllylä, Matti Nykänen, Kari Tapio, Rauli Badding Somerjoki, Armi Aavikko, Laila Kinnunen, Esa Pakarinen, Olavi Virta... kaikki he ovat unelmoineet, opetelleet, menestyneet ja heittäytyneet minuutensa kanssa markkinoiden muokattaviksi. Matti Nykänen elää, mutta yksin ollessaan mahtaa hänkin pelätä ja kummastella, kuka hän oikeastaan on ja miksi hänet on haluttu. Epätoivo, ahdistus ja pelko häviävät vasta, kun alkoholi, huume tai lääke armahtaa, tai jos tuttu toimittaja soittaa kuulumisia tai myöhemmin, kun känninen karjalauma kokoontuu lavan eteen katsomaan kiihkoisin silmin, tyydyttääkseen jokailtaista verenhimoaan.

Markkinat vaativat omakseen sankarillisten ihmisten minuutta ja lupaavat sielunuhria vastaan taivaspaikan ja ikuisen autuuden. Mutta mitkään markkinat eivät koskaan voi tarjota yhdellekään tähdelle iättömyyttä. Markkinat toimivat omista lähtökohdistaan lyhytnäköisesti ja hyötyvetoisesti. Tähden vetovoiman kadottua myös tähden saama hyöty häviää. Ja ihminen häviää, hänet unohdetaan, ja itse hän on minuutensa jo kadottanut. Huuman haihduttua, suosikista on jäljellä tyhjyyttään kumiseva kuori, ja päivämääräkaiverrusta odottava hautakivi.

Epätodellisen elämänvaiheen päätyttyä sankarille koittaa selkärankaa ravistava yksinäinen todellisuus, jossa mieltä kirvelevät lukuisten lunastamattomien lupausten kasvattama katkeruus; hautapaikaksi vaihtunut taivaspaikka ja ikuisesti seuraavat onnettomuudet. Tyhjyys tappaa tasapainottomat sankarit Raidin lailla, tarjoten juorumarkkinoille vielä yhdet surunsävyiset, mutta takuuvarmat myyntihitit. Suomalainen suruaika kestää muutaman sekunnin. Seuraavalla aukeamalla esiintyy uusi raikas gladiaattori omine edesottamuksineen.

Voisimmekin kysyä, koska me opimme kunnioittamaan jokaista ihmistä pelkästään hyvänä, ei ihmeellisenä, eikä ylivoimaisena. Antiikin Kreikassa ja muinaisessa Roomassa sitä ei edes yritetty, eikä näemmä tämän päivän Suomessa, muista maista puhumattakaan. Ihmiskunnan ongelmana on vuotavan veren viehätys ja kuolevan katseleminen.

Sivistys on sosiaalista selviytymistä ulkokultaisuuden pettävällä pinnalla.

”Jokainen kukka kuihtuu, nuoruutemme myös väistyy, virtaa kirkas elämämme.

Kukoistaa joka hyve sydämemme ja viisaus, vaan eivät iät kestä.

Jokainen kutsu, uusi tehtävämme taas jäähyväisiin päättyy, alkuun johtaa.

Urhoollisina, koko sydämestä olkaamme valmiit oudoillekin teille.

Jokainen alku kiehtovana hohtaa, sen lumo suojelee, tuo voimaa meille.”

Hermann Hesse.

Jokainen ihminen tarvitsee selviytyäkseen tasapainoisuutta. Julma ja itsetuhoinen aikakautemme ei tasapainoa tarjoa, vaan pyrkii horjuttamaan hengiltä heikoimmat, ja lahjakkaimmat yksilönsä.

Tasapainoinen minuus on jalkojen alla pitävä pohja pettävän suon selällä. Se kestää ja kantaa ihmistä yli haastavien hetteikköjen. Mika Waltari ja Junnu Vainio selvisivät omista suonsilmistään ja voittivat markkinat. He saivat lunastettua minuutensa takaisin menettämättä itsekunnioitustaan, autuuttaan, menettämättä henkeään. Menettämättä elämänsä merkitystä he saavat kenties kumpainenkin uuden ehtoisamman elämän. Niin ainakin soisin tapahtuvan, sillä he molemmat ovat olleet minua tänne ja täällä piiskaamassa. Markkinat voittaneesta ihmisestä kasvaa taistelun tauottua itsenäinen kokonaisuus, itseohjautuva ja ajatteleva ihmisinstituutio, joka määrittelee ajankäytölleen sisällön ja laatii elämälleen ehdot.

Sellainen markkinavoimien voittaja on alkuperäinen suomalainen sielustaan! Meidän ei saisi antautua löysiin lupauksiin, helppoihin houkutuksiin, eikä tyhjänpäiväisiin olettamuksiin.

Mutta vastassamme on valtavankokoinen ja kiehtovasti koukuttava markkinakoneisto, eikä käy kiistäminen, ettemmekö olisi turhamaisuuksissamme alttiita antautumaan koneiston kikoille ja kiusauksille.

Markkinoiden merkitystä uudenajan uhripaikkana olisi vähennettävä tietoisuuttamme ja itsetuntoisuuttamme kasvattamalla, niin että yhä useammat suomalaiset, yhä nuorempina, saisivat tilaisuuden kyvykkyytensä kukoistukseen. Ihmisen olisi noustava ja taisteltava ainutkertaisuutensa tähden ihmisvastaista systeemiä vastaan. Rikas on se, jolla itselläänkin on annettavaa, vain köyhä vastaanottaa kysymättä, mitä eteen annetaan.

Ystävät hyvät, pyydän anteeksi paatoksellisuuttani, mutta minä totisesti tarkoitan, mitä kirjoitan ja mitä puhun. Suomi ei ole synnitön, kansa tahtoo kultaa ja vaatii viihdettä, mutta lopulta haaskaa ja häpäisee sankarinsa.

Rakensin siis minäkin oman kirkkoni tänne virtajohtojen varjoon. Sankarillista sirkusroolia kiellän koskaan tavoitelleeni! Enemmänkin olen pyrkinyt palaamaan takaisin todellisuuteeni ja pääsemään eroon kaikesta epätodellisuudesta. Vähäisten voimieni venymiseen ovat vaikuttaneet itseni kohtaaminen ja itsekkyyteni suvaitseminen, mutta myös sapekkuuteni vallitsevaa konseptikeskeistä ja sielutonta hallintokulttuuriamme kohtaan. Lisäksi minua ovat piiskanneet eteenpäin ikiaikaisen suomalaisuuden ja isänmaallisen ylevyyden kaiho, sekä oulujokisen luonnon ja kulttuurisen kauneuden oivaltaminen. Myös olen saanut tuta tämän maan mahdin ohjaavan tekemisiäni.

Hammasta purren, hikeä valuen ja verta vuotaen olen nöyrtynyt tunnustamaan omat inhimilliset vajavaisuuteni Kantturaa hallitsevien maanhenkien edessä. Mutta olenpa oppinut tekojeni jälkeen vastaanottamaan maan välittämää myötätuntoisuutta ja kiitollisuuttakin. Tämä maa on rakentanut minuun pesänsä. Nomen est omen.

Hyvät ystävät,

Voisin kenties jollain tavoin ylistää nähtävissä olevia aikaansaannoksiani, mutta en tahtoisi kuluttaa tätä ainutkertaista tilaisuutta niin yksioikoisella ja vähäpätöisellä tavalla. Sen sijaan haluaisin puhua tämän rantamaiseman ja minuuteni yhtämatkaisesta muutoksesta, haluaisin puhua tästä ajasta ja pian eteemme tulevista vakavista muutoshaasteista.

Aurinko alkaa kurkkia ikkunan takaa. Enteileekö tuo uutta kuumaa päivää, mene tiedä. Henkilökohtaisesti minun olisi kiireesti ratkaistava, millä tavoin arvaisin rahoittaa aikaa ylevälle intohimolleni, loppuelämäni mittaiselle asialle: Oulujoelle kalevalaisena kansallisvirtana. On totta, että umpikuja uhkaa talouttani ja perheeni turvaa. Tämä näyttämöni on vaatinut niin paljon. Mieleni, menneisyyteni ja mammonani. Se, mitä olen materiassa menettänyt, on vaihtunut vaa´assani vastapainoksi materialle. Olen maksanut itselleni erilaisen elämän hinnalla, jolla olisin elättänyt perheeni. Ehkä kyllä. Mutta olisinko elättänyt itseäni. Sitä en osaa sanoa.

Tasapaino ihmisessä edellyttää hengen eli minuuden kasvua mahdollistavien arvojen ja materian eli minuutta rajoittavien realiteettien asettamista vaakakuppeihin, sekä niiden keskinäisen suhteen punnitsemista. Voisiko punnitsemista koskaan tapahtua, ellei ihminen olisi siihen valmis – riittävän voimakas vilpittömyydessään, tarpeeksi totinen tahdossaan ja aidosti ymmärtäväinen nöyryydessään. Tasapaino ihmisessä on toisaalta yhtä olemisen ymmärrystä ja toisaalta vastuuntuntoisuutta.

Niin moni meistä köyhistä ojentaa häpeilemättä kätensä ottaakseen lisää itselleen, eikä antaakseen vähääkään omistaan. Niin moni meistä tahtoisi nähdä itsensä erioikeutettuna suhteessa toisiin. Niin moni meistä tahtoisi tulla nähdyksi erioikeutettuna. Varattomia avustetaan ja vähäosaisista välitetään, mutta vain niin kauan, kun laupeudentekoihin ei tarvitse uhrata omia erioikeutettuja resurssejaan. Mammona ja maine ratkaisevat hyvät teot ja tarjoavat tilapäisen tyydytyksen. Mammona ja maine kun tahtovat käydä lähimmäisenrakkaudenkin edellä.

Valitettavasti näin on virallinenkin totuus maassamme. Kun esimerkiksi kansankirkkomme antaa apua, kerää se ensin tarvittavat eurot valtiolta, kunnilta, järjestöiltä ja seurakuntalaisilta, vähentää sen jälkeen summasta hallinnolliset kulunsa ja vasta sitten kohdentaa jäännöksen apua tarvitseville suuren mediahuomion loisteessa. Kirkko on todellisuudessa sisältäpäin piinkova korporaatio, vaikka komeat kulissit kertovat meille kaikkivoivasta autuudesta ja armeliaisuudesta. Kirkkomme on konseptoinut itsensä ihmisen yläpuolelle. Kansalaisten kritiikkiä ja kapinointia ei ymmärretä, eikä todellisia syitä tahdota kohdata. Ehkei enää osatakaan. Kirkkoinstituutiot ovat pöhöttyneet megaluokan hallintokoneistoiksi vastoin alkukirkollista missiotaan. Kirkko ei ole tarpeeksi pyyteetön ja uskottava tässä ajassa. Kirkko on sisäistänyt rikkauden käsitteen perin maallisesti.

Uskon Jeesukseen ja hyväksyn hänen opetuksensa, mutten voi hyväksyä kirkon omiin tarpeisiinsa laatimia Jeesuksen opetusten tulkintoja. Jeesus muun muassa opetti, `Minä olen tie, totuus ja elämä. Joka minuun uskoo, saa iänkaikkisen elämän.`

Ja yhä vielä meille opetetaan, että Jeesus on tie, totuus ja elämä. Entäpä, jos ymmärtäisimme opetuksen, että ´Minuus on tie, totuus ja elämä.´

Mikä huikea mullistus tapahtuisikaan, jos suostuisimme käsittämään opetukset ja koko Raamatun uudella tavalla – ihmislähtöisemmin. Raamatun ´Minä´ ei tarkoittaisikaan puhujaa tai opettajaa, vaan lukijan minuutta.

Voisiko kirkko koskaan ryhtyä tulkitsemaan Raamattua ilman, että asettaisi varauksia oman institutionaalisen asemansa varjelemiseksi?

Uutta aikakautta ei nähdäkseni voi syntyä nykyisissä uskonlahkorakenteissa, koska yksikään merkittävä kirkollinen konsepti ei ole valmis luopumaan omaisuudestaan, opistaan, eikä organisaatiostaan. Suomessa kristinusko on sivistyneen maailman nuorinta. Kristinuskoa ennen meillä on ollut henkisinä oppeinamme kansanviisauksia ja uskomuksia, joissa piilevä tieto on kenties ollut sivistyneen maailman vahvinta. Edustaako Väinämöinen sitä ikiaikaista suomalaisen tiedon ja viisauden perimää, mitä virtaa verissämme ja mikä pistää omatuntona pintaamme? Olisiko se tuntemus tuhansien tuntemuksiemme joukossa aidointa, sellaista, jolle meidän tulisi antaa enemmän huomiota?

Miten tahansa, riittävä muutos on mahdollista tapahtua vain nykyisten seurakuntasysteemien ulkopuolella.

Arvottomalle ja armottomalle nykymenolle täytyy syntyä vaihtoehto. On laadittava valon ja viisastumisen viisiovinen ohjelma, joka puhuttelee ihmistä ihmisenä, joka rohkaisee ihmistä kohtaamaan itsensä ajattelevana ja ainutkertaisena luontokappaleena. Ohjelman on kyettävä vastaamaan henkisen kasvun haasteisiin nyt ja tulevaisuudessa. Aika Väinämöisen uudelle tulemiselle on kypsymässä, ja kuka tietää, ehkäpä jo huomenna kutsumme on kuultu.

Elämällä on oltava tarkoitus. Ellei sitä ole, kasvaa tilalle turhautuminen ja sen mukanaan tuomat sadat erilaiset negatiiviset ilmentymät. Ihminen elää uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Mitä jää ihmisestä jäljelle, jos niitä ei ole, jos elämän tasapaino katoaa? Ei enää elämää, vaan pelko.

Pelko yksin. Pelko. Häviämisen ja kuolemisen pelko. Epäonnistunut on kuolema, jossa pelko jää henkiin.

Elämme yhteiskunnassa, jossa pelko hallitsee pinnan alla. Pelko pitää ihmiset otteessaan ja irti itsestään. Hädän huutomerkkejä ovat muiden muassa alituinen kalenterikiire, keinotodellisuus, apatia, kyynisyys, itsetuhoisuus, turvattomuudentunne ja eristäytyneisyys.

Uskokaa vaan, tavalla tai toisella aika on avaamassa tilaa terveemmälle ja tasapainoisemmalle ihmiselle. Tulevaisuus on valoisa, jos ihminen on vilpitön. Vilpittömyyteen kannattaisi satsata!

Hyvät Ystävät, kanssamatkaavat kumppanini,

”92-vuotias rattijuoppo ajoi varastamallaan autolla lemmikkikoiran kuoliaaksi.”

Mikä tässä otsikossa herättää eniten surua, tai sympatiaa, tai sääliä? Onko se vanhuksen ikä, joka pakottaa pohtimaan, miksi noin iäkäs ihminen on lähtenyt yksin ja ajautunut suorittamaan moisia väärinkäytöksiä? Mikä perustavanlaatuinen epäkohta johti noin surkeisiin tapahtumiin?

Vai pohtisimmeko vanhuksen varomatonta alkoholinkäyttöä? Mikä sai hänet juomaan itsensä humalaan? Onko se ollut hänellä pitkäänkin tapana, joiko hän yksin ja minkä tähden?

Vai kiusaako eniten autovarkaus? Pysähdytkö miettimään, kuinka kaikki oikein tapahtui, miten varkaus oli yleensäkään mahdollista? Oliko auto jonkun, joka oli vanhukselle entuudestaan tuttu? Miksei kukaan estänyt, oliko missään ketään näkemässä? Vai surettaako uutisessa lemmikin kohtalo? Kenelle koira kuului ja kuinka sitä jäätiin kaipaamaan?

Mieleni huutaa, 'tämä tällainen ei ole soveliasta! Paheksun suuresti, mutten pysty kohdentamaan yhtään erillistä paheksuntaani ylitse muiden. En tiedä, mikä olisi ikäihmisen suorittamista synneistä suurin, enkä osaa sanoa, mikä olisi lopulta vanhuksen oma vastuu tapahtumista.

Tämä ei ole millään lailla soveliasta. Mieleni ei hyväksy uutista. Olen voimaton. Vaikene mieli paheksumasta, vapauttakaa vanhus!

Sanat ovat vahvoja ja pelottavan tulkinnanvaraisia. Pyrimme tulkitsemaan kuulemaamme hahmottamalla muodon sanomalle. Sielujen silmin saatamme hahmottaa kuulemamme asiat. Tai sitten joku muu on tehnyt hahmotuksen puolestamme. Miten, ja mitä tarkoitusta varten? Joulupukki on Coca Cola –mainokseen luotu piirroshahmo; punainen, valkopartainen mies. Jeesus on vaaleaan kaapuun pukeutunut ruskeapartainen mies. Jumala on valkoista hohkaava, valkopartainen mies. Millainen oli 92-vuotias rattijuoppo? Oliko hän mies, oliko hänellä partaa?

Väinämöinen, tuo tietäjä iänikuinen aivan samoin. Mieleemme hahmottuu kuva vanhasta partaisesta miehestä. Eikö tämä ole perin merkillistä? Tietäjä, ilmiselvästi mies. Sillä tietäjä, jos olisi nainen, olisi hän noita – pikainkvisition jälkeen pois poltettava pakana. Hengessä vahvojen naisten mahti on hävitetty uhkaamasta miehistä mielivaltaa. Samaan aikaan ja yhtä hurskaassa uskontyössä hävitettiin ja häväistiin entisaikojen pyhät paikat ja riitit. Siinä ovat nyt tilalla nuo upeat, taivaita tavoittelevat rakennukset, virallisen toivon ja elämäntarkoituksen tyyssijat.

Tietäjä on ihminen, joka tietää paljon ja jonka tehtävä on tietää, aivan kuten saarnaaja, joka saarnaa paljon ja jonka tehtävä on saarnata. Tietääkö saarnaaja paljon? Ei välttämättä, koska saarnaaja ei saarnaa totuutta itsestään, vaan toisten tekemiä tulkintoja, toisten kirjoittamista kirjoituksista.

Tietäjä tietää, mutta ei välttämättä saarnaa. Tietäjä välittää tietoa, koska ei voi olla välittämättä. Tietäjää tässä ajassa tarvitaan, enemmän kuin sataatuhatta saarnaajaa. Uusi aika syntyy tiedostamisesta, tiedonsaamisen tarpeesta. Tietoisuuden kasvattamiseksi tarvitaan tietoa. Tietoa saa tietäjältä. Missä on tietäjä? Missä on Väinämöinen?

Aika kasvaa aitaa.

Asumusten, kulttuurien, uskontojen ja ihmisten välillä, mutta myös ihmisen itsensä sisällä. Tämä suvaitsemattomuuden aika kasvaa aitaa kaikkialla ympärillämme. Omaehtoisesti me eristäydymme aitojen taakse ainoana tarkoituksenamme suojautua toisia ihmisiä ja itseämme vastaan. Suojaudumme varjellaksemme pintakiiltoista elämäämme toisilta totuuksilta, sellaisilta, jotka uhkaavat omaa elämäntapaamme - todellisuuttamme; todellisuuttamme, jota kohtaan uskomme, toivomme ja rakkautemme heikkenee päivä päivältä.

Vilpitön ei aitaudu, vilpitön ei antaudu aitojen taakse.

Usko kysyy yksilöiltä rohkeutta, yhteisöiltä yksimielisyyttä ja kansakunnalta kollektiivista uhrivalmiutta.

Toivoon tarvitaan uskottava lupaus paremmasta.

Rakkaus on tasapainoinen tila ihmisen sisällä ja ulkona. Se on lupa luonnollisuuteen ja horjumaton luottamus totuudellisuuteen meissä itsessämme, meissä jokaisessa. Minussa minua itseäni kohtaan. Minä minussa saa olla hyvä, niin hyvä, että tahdon nähdä vastaavan hyvän jokaisessa kohtaamassani ihmisessä sekä omassa elinympäristössäni.

Suomen itsenäistymiseen johtaneet tapahtumat olivat kuin vuolas valtavirta, johon päätyvät sadat purot ojat ja sivujoet muodostavat vedelle kaikki esteet murtavan massan. Elleivät esteet murtuisi, mutta massa jatkaisi kasvuaan, syntyisi virralle kokonaan uusi, murtumattomat esteet ohittava uoma.

Suomen olisi uudesti synnyttävä murtamaan virran tieltä tämän aikakauden esteitä. Kansakuntamme suuri joki on kuitenkin pakotettuna paksujen patojen taakse. Lieneekö missään sellaista vipusvoimaa, joka vapauttaisi virran juoksemaan?

Kyllä se voima meissä kasvaa, mutta olemme toistaiseksi toisistamme tietämättä pikkuisina puroina ja hajallaan pitkin Suomen salomaita ja suuria kaupunkeja.

Maailma menee murheellisen murroksen tietä. Se, mitä me ymmärrämme pysyvyydeksi, on juuri pahiten uhattuna. Viimeisten aikojen vakavat tapahtumat aivan lähellämme ja eri puolilla maailmaa ovat olleet vasta hapuilevaa esisoittoa ennen varsinaista konserttia. Kovemmat ajat käyvät kohtaloksemme, ellemme ymmärrä tehtäväämme tietoisuuden tulkkeina ja tiedontoimittajina.

Hätämme hetkellä huudamme hahmoja apuun, mutta osaammeko kutsua apua, jos oppimme on harhainen ja käsityskykymme keskeneräinen. Osaammeko ottaa vastaan, jos vastaanottomme on valheilla vialliseksi viritetty.

Jospa jo huutaisimme Väinämöisen perään, saattaisimme tiedoksi tarpeestamme kertovan sanan, saisimmeko hieman enemmän aikaa ajatella syntyjä syviä ikiaikaisen oppi-isämme mestaroimana. Viis-astumisen tiellä on viisi porrasta. Käykäämme selvittämään niiden merkitystä ja laatikaamme niistä uusi kutsukertomus houkuttamaan kansasta kasuavasta esiin sitä sielukkainta suomalaisuutta, minkä varaan valtakunta on aikoinaan rakennettu. Yhdessä, kuin valtavirta.

Oulujoki on minun Kalevalani – molemmat ovat ikivanhoja laulun lailla virtaavia energianlähteitä; teoksia, jotka näen yhtenä, mutta joidenka sielukkainta merkitystä en vielä tunne. Minun on nyt mentävä, jotta uutta pääsisi sijaani.

”Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla,

Taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan,

Uuen Sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi,

Uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi,

Kun ei kuuta aurinkoa, eikä ilmaista iloa.”

Hyvät Ystävät,

jo kohta koittaa esitykseni loppu ja laulun vuoro.

Tahdonpa tähän sittenkin vielä sanasen sanoa ja toivottaa teidät tervetulleiksi paikkaan, jossa olemistamme rajoittavaa aikaa ei enää ole, mutta jossa uskon, toivon ja rakkauden hengen on mahdollista virittyä suomalaisen viisauden voimaksi, ja sieluissamme yhteen kasvavien ylevien ikiaikaisten ajatusten ahjoksi.

Nouskaa nyt takaisin, ja olkaa itsessänne eteenpäin, niin miten mielenne ohjaa.

Kiitän teitä!

Lähidemokratiatoimikunta Kantturassa, Tervehdyspuhe

2011-06-24T08:56:00.000+03:00

Lähidemokratiatoimikunnan kesäkokous Kantturassa 21.6.2011

Nyt ja tässä. Liikkeellä elämässä.

Hyvät ystävät!

Tervetuloa Kantturaan, Mieleni maille!

Muutama sananen saatteluksi; vähän ääntä opastamaan asettumisessa ja olemisessa täällä kalevalaisen Kansallisvirran äärellä. Kalevalaisuus edustaa minulle sitä sielukkainta suomalaisuutta, mahtavinta ajattelemisen voimaa ja suurinta itsetuntemuksen oivaltamista, mitä kipeästi taas tarvitsisimme. Tahdon itse ajatella oman Samponi, aion laatia omat lauluni ja löytää oman olemukseni täältä ja tuolta. Täällä on sana, tuolla sävel. Liitto on laulettavissa sadoin säkein.

Sillä maasta minä olen tullut ja maahan kiinni kasvanut. Minäni on maanläheinen henki, kuten myös on olemukseni maanoloinen.

On ollut sellaisiakin aikoja, jolloin tapani olivat toiset. Elin ja elehdin huumaavassa harhassa ja itseltäni hukassa. Poljin pyörääni vinhaa vauhtia, vaikka ketju ei ollut kiinni hammasrattaissa. Sotkin kaikella tarmollani, tein totisesti paljon polkutyötä, mutta liikettä ei sittenkään tapahtunut. En silloin ymmärtänyt, että juuri liike on päämäärä, eikä pelkät kipinöivät kierrokset. En osannut ajatella liikettä, kunnes kerran näin pienen lapsen kävelevän ohitseni minua ihmetellen. Lopetin polkemisen ja annoin pyörän jäädä. Niin nousin omille jaloilleni, pääsin liikkeelle ja aloin katsella ympärilleni. Lähdin seuraamaan lasta. Kaikkialla matkan varrella poljettiin ketjuttomia pyöriä. Kaikkialla tehtiin paljon polkutyötä ilman liikettä. Polkijat eivät minua nähneet, eivätkä kuulleet, enkä minä heitä kohdannut.

Liikkeen jatkuessa ovat ylpeyteni, pintaliitoisuuteni ja tähtien tavoittelu karisseet. Minuuteni sai mahdollisuuden materialistisen mahalaskuni myötä kohta kymmenen vuotta sitten. Sen sijaan koppavuudestani en ole eroon päässyt, en vielä, vaikka vaivani luonne onkin muuttunut. Koppavuuttani sävyttävät nykyään kyynisyys ja uskonpuute harmaamielisiin ihmisiin, sellaisiin pyöränpolkijoihin, joilla on juovia otsassa merkkinä kokopäiväisestä kiireestä ja heihin, joilla on herkät hipiät ja vähänkin statusta varjeltavanaan. En ole helppo ihminen, enkä keveä luonne.

Aina kun on aikaa, mieleeni nousee ajatuksia ajastamme, ja usein pintaan pistävät pirunsarvet. Epäkohdat kiusaavat ja ylilyönnit suututtavat. Mutta unissani on toisin. Unissa olen lähes aina levollisempi, luottavaisempi.

Tahtoisin vielä vaikuttaa pyöränpolkemisen pysäyttämiseksi. Tahtoisin ahdistaa ihmisiä ajattelemaan, tahtoisin ajattelevien ihmisten avartavan näkökenttäänsä ulospäin ympärilleen, sekä sisäänpäin itseensä. Molemmissa suunnissa olisi niin paljon nähtävää, mutta onpa toki myös hengenmatkaa kuljettavana. Tahtoisin rohkaista ihmisiä liikkeelle.

Puhun nyt itsestäni, koska se mikä olen, on täällä kaikkialla. Olen intohimoinen ihminen. Otan vastaan haasteita ja janoan kohtaamistani ihmisistä hyvää henkeä, mutta saatan sortua saamattomuuteen, jos hyvää henkeä ei ole tarjolla.

Olen herkkä ihminen. Tunnustan kaipaavani toisten ihmisten seurassa luottamusta, tunnustusta ja hyväksyntää, vaikka olenkin osittain oppinut hyväksymään itseäni.

Valitettavasti olen myös epävarma ihminen. Tahdon olla kaikessa, mihin ryhdyn, kohtuudella kelvollinen; mutta toisin kuin aiemmin, en pyri kelvollisuuteen kaavamaisesti minuuteni loukkaamisen kustannuksella. Tahdon itse asettaa kelvollisuudelleni rajat ja määritelmät. Kelvollisuudentunne on oma kokemukseni ja oma yksinoikeuteni.

Politiikka on kaltaiselleni mystiselle maanikolle vahingollista, jopa vaarallista, koska politiikan pelissä ihminen joutuu tavan takaa asemoimaan itsensä jonkun puolesta ja jotain vastaan. Totuudellisuutta tavoitteleva ihminen joutuu riitelemään omien periaatteittensa tähden, ja joskus jopa itsensä kanssa.

Hyvät Ystävät! Olen vilpittömästi ylpeä saadessani teidät tänne luokseni, vieraakseni Kantturaan, mieleni maisemiin! Siksi sanoin nuo aiemmat sanat, koska sanoin ne itsestäni osana tätä kokonaisuutta, osana luontoani.

Vanhan vallan väistyessä on uusi aika alkamassa.

Elämme ja valvomme par´aikaa ajanjaksoa mahdollisen maailmanlopun edellä. Mayat ovat ennustaneet maailmanlopun ensi vuoden lopulle, mutta eivät ole kertoneet, mitä he maailmanlopulla tarkoittavat. Loppu on kuitenkin aina alku jollekin uudelle, seuraavalle jaksolle sivilisaatiomme sukupolvissa. En osaa olla huolissani maailmanlopusta, ennemminkin kannan huolta siitä, ettei se toteutuisikaan.

Uskokaamme, että huomiset vuodet aloittavat kehityksen, joka johtaa ylevämpään tulevaisuuteen, sillä tänään elämme turhuuden markkinoilla arvotonta aikaa. Maskuliininen kovuus on lujasti läsnä ja vieläpä koko ajan kasvussa, kun taas lempeys, armo, inhimillisyys ja ihmistuntemus ovat laskussa. Ajattelevat ihmiset ovatkin syystä huolissaan, mutta ajattelemattomat vain peittävät todellisuuden välinpitämättömyyteen, itsepetokseen tai päihteisiin. Eikä sukupuolilla ole sijaa luonnossa, ovathan molemmat puolet meissä jokaisessa.

Jo olisi koittanut kollektiivisen pysähtymisen paikka, mutta ympäriviikkoisessa arjessa ei toistaiseksi ole ollut aikaa pysähtyä. Aikaa tulee vasta, kun ensin on tullut pakko. Siinä vaiheessa se ei enää ole hyvä, koska vaihtoehdoton pysähtyminen tulkitaan kaiteelta putoamiseksi, eikä kukaan köytä kohtaloaan pudonneeseen tai putoavaan.

Ilmapiiri on apatisoitunut. Ihmiset ovat apatisoituneet omaan surkeuteensa.

Tuttua on yleinen aikaansaamattomuus, päättäjien palaverisoituminen ja seminarisoituminen, sekä ymmärrysperusteinen eriarvoistumiskehitys. Kohta ainoastaan kalenteri, tuo uutteran uusluterilaisuutemme pyhä kirja, on yksin oppimme ja ainoa uskontunnustuksemme. Kalenteri on aikamme katekismus, elämää ohjaava opasvihko, jonka sisään sutatut merkinnät selvittävät ihmisen arvot ja merkittävyyden yhteisössään. Tärkeys on ehdoton ja korvaamattomuus itse kunkin elämäntavoite.

Voimattomuus tuo mukanaan pahaa oloa. Vastuunsiirtelykäytäntö vaivaa meitä. Tarjolla on luukkuja, linjoja ja luureja; jokainen vuorollaan jonottaa vastauksia jotta ansaitsisi siirron seuraavan koneen käsittelyyn. Ihmisten työhuoneiden ovet ovat lukossa, ihmisten vastaanotto on valikoivaa ja omaa mielihyvää palvelevaa, asiakkuus on maksettava ajallaan. Systeemi pelaa sopimussuhteilla ja tulkinnanvaraisilla säännöillä. Bonusasiakas maksaa, eikä kysele.

Onko ihminenkin ohjelmoitavissa? Sokean ahneuden ja käsityskyvyttömyyden vallassa kyllä on. Ohjelmointi tapahtuu systeemin hyväksi persoonan kustannuksella. Mikä kamala kohtalo! Vapaaehtoisesti aistit ummessa ja mieli manipuloituna! Poljetaan, poljetaan…

Väsyttää ja masentaa. Tunnen sarvien kasvavan otsassani.

Näyttöpääte on monen paras ystävä. Elämänvalo, jonka edessä saattaa olla sitä, mitä eniten tahtoisi olevansa. Ihminen on virtualisoitunut. Ja juuri virtualisoitumisesta aiheutuu kyvyttömyys kohdata realiteetteja. Entisistä turvallisista käytännöistä ja perinteistä vieraantuminen tekee meistä pystyyn kuolleita, keinotodellisuuteen kirottuja epäihmisiä. Elämä on yhtä kolmoskanavaa ja bittikiitoa viikko viikon perään. Viihteellinen pakomatka on aina up-to-date. Se on klikattavissa auki heti-helposti-halvalla ja huoletta. Valheellinen todellisuus synnyttää uudeksi totuudeksi epätodellisuuden, keinotodellisuuden. Ihmisten välinen etäisyys kasvaa, sosiaalinen kyvyttömyys ahdistaa. Tuntuukin monesti, että alkuperäinen ihmisyytemme on ulkoistettu osaksi hyvinvointisysteemin kulisseja. Mielemme maksaa hyvinvoinnin kustannukset.

Systeemiriippuvuus on todellista, hallintokäytäntöjen asettamat vaatimukset alistavat ihmiset nöyriksi.

Turhautumisenpeikko vaanii, kun mikään ei riitä onneen tänään, koska huominen on aina huolena. Epävarmuutta on jokaisella omasta, läheisten ja koko maailman tulevaisuudesta. Huolivalta masinoi ja manipuloi mieliä eniten öisin, kun valot on sammutettu ja ihminen on yksin. Yössä saattaa kuulla, kuinka pyörä pysähtyy ja ihminen itkee osaansa.

Kaiken olevaisen tilapäistymisestä syntyy suuri turvattomuudentunne, sillä yksilön ja systeemin välisiin yhteistyösopimuksiin sisältyy ihmisosapuolten ulkopuolisuus. Ihminen häviää sopimukset aina. Hyvinvointiyhteiskunnassamme on oltava tänään eilistä päivää parempi, tänään toista ihmistä merkittävämpi ja tavan takaa keskivertoisuutta röyhkeämpi. Lottovoittokin olisi vain tilapäinen ratkaisu.

Ahnehtiminen on tavaksemme tunnustettu kansankiusa, itsekkyys on jokapäiväinen selviytymiskeino, ja kyynisyys auttaa kestämään ja kateus mahdollistaa vahingonilon.

Hyvät Ystävät! Elämme elämäämme hiljaa musertavassa paineessa, inhimillinen sietokykymme on koetuksella, mutta emme sittenkään uskalla tunnustaa, ettemme näe keisarilla vaatteita. Se, mitä näemme, olisi kuitenkin uskallettava tuoda julki, sillä keisarin alastomuus on totta. Systeemi syrjii vapaita ajatuksia.

Lähidemokratiatoiminnan tehtävä tässä ajassa on kohdata jokaisessa yksilössä ihminen.

Täytyy ymmärtää ja olla ymmärrettävä. Julkisessa päätöksenteossa juuri Lähidemokratiatoiminta on kansanomaisuuden viimeinen linnake.

Mitkä sitten ovat tehtävämme tässä ajassa, mitkä periaatteet ohjaavat toimiamme.

Me olemme kaupungissa se luottamushenkilöelin, joka tulisi rohkaista ihmisiä ajattelemaan valoisammin, pyytämään vähemmän ja elämään enemmän. Me olemme se toimielin, joka puolustaa pientä asuin- ja harrasteyhteisöä megalomaanisten hallintovoimien puristuksessa. Meidän tehtävämme on väitettyjen väistämättömyyksien haastaminen. Me olemme se toimielin, joka ilostuttaa ihmisiä hyvillä teoilla ilman ehtoja. Me kannamme vastuuta inhimillisyydestä. Me olemme se toimielin, joka kuuntelee kaupungin ääniä; me kohtaamme ihmisiä, aistimme tarpeita ja tunnistamme toiveita. Me välitämme vähän enemmän, koska me liikumme vähän enemmän.

Lähidemokratiatoimikunta on kaupungissamme se toimielin, joka kasvattaa kuntalaisten tekemän kotiseudullisen ja lähimmäislähtöisen vapaaehtoistyön arvostusta ja edistää sen toimintaedellytyksiä.

Meidän on itse uskottava itseemme ja tehtäväämme, sillä kukaan ei puolestamme usko parempaan, tuskin edes toivoo.

Mikä sitten on tarpeen ja mikä on mahdollista, mitkä ovat resurssimme?
Ei valta, vaan ajatteleminen, ymmärtäminen ja sopiminen. Olemme uuden Oulun oppaita.

Mitkä tekijät pahiten rajoittavat mahdollisuuksiamme?
Eivät määrärahat, vaan mielikuvituksettomuus, pessimismi ja paha tahto.

Mistä voidaan sopia tässä ja nyt?
Ei julistuksesta, vaan tavoitteesta. Meillä on yhteinen huoli - uusi Oulu, uusi tehtävä. Uusilla ja vanhoilla kuntalaisilla on pelkoja, joita ruokkivat epätietoisuus, huhut ja maakuntahenkinen pelinpolitiikka. Väärä henki vallitsee. Luottamuspula pelottaa. Pelko rajoittaa liikkumista, ajattelemista ja aikomuksia. Pelkäävä ihminen odottaa pahinta ja on siten negatiivinen potentiaali.

Hyvät ystävät!

Tämä luottamustehtävä tässä toimikunnassa on ollut mieltä avartava ja mieltä rikastuttava kokemus. Olen isällisen ylpeä tästä meidän toimikunnastamme. Menestymisemme riippuu kyvystämme luottaa toisiimme, tehdä keskinäistä yhteistyötä ja taidoistamme osata lausua oikeita sanasia oikeissa paikoissa.

Mitä sitten voisivat olla ne kolme toimintaamme ohjaavaa periaatetta, jotka olisivat tosia ja rikkomattomia?
Ensimmäiseksi - Tunnusta, äläkä selittele – eli Rohkeus. Se on käden ylös nostaminen, silloin kun ei ymmärrä, kun ei osaa tai kun on ollut väärässä.
Toiseksi - Kohtaa, äläkä kiertele – eli Vastuullisuus. Se on vastaamista ja vaikuttamista siihen, että vastaus on totta.
Ja kolmanneksi - Luota, äläkä luulottele – eli Luottamus. Ken pahaa puhuu, hän pahaa tahtoo. Ken pahaa tahtoo, on paha itse.

Rohkeutta, vastuullisuutta ja luottamusta. Niistä on hyvä liike rakennettu! Sisällyttäkäämme työhömme tosi, eikä pelkkä tuuma. Liike vasta on totta, tuuma polkee paikallaan.

”On pahat puheet purettu, sanat surkeimmat syletty.

Jo vain aika alkaa olla, lupa laitella loppua.

Kas tuota, minkä pakisin, senpä kiusalla pistelin.

Ei lie laita noinkaan synkkä, vaikk´onkin kantani vankka.

Koht´ puhkee polvi uuempi, aika paljonkin parempi.

Ne omp´ hyvät jotka jäävät, poikaset parhaimmat päältä.

Miks´ koitin olla nuorekas, kuusta haastava kuorekas.

Ei oo mun paikkani tuolla, onnen ja autuuden puolla.

mut´ vaikk´ mun sappeni kiehuu, viel´ ylväs lippuni liehuu.

Se on totta minkä sanon, mä tuon syämmestäin vannon.

Jos ei meno muuksi muutu, ei maasta murheita puutu.

Hei miehet! kylväkää viljaa, tai kansa hiipuvi hiljaa.”

Sana on vahva, tahto totinen.

Kiitos, ystävät! Ja nyt, antaa tapahtua!

Kaunis on maa

2011-06-04T10:53:00.000+03:00

Sattuipa päivänä muutamana silmiini soma tekstiralli. Kovin osuvia ja jopa ajankohtaisiakin olivat kuvaukset myös näille maille. Siksipä tuuminkin, miksi tätä yksin lukisin ja jättäisin lauseet lainaamatta, miksenpä toisi yleisemminkin tiedoksi tuimia toteamuksia. Kas, näin menivät mietteet.

”Syy aikoihin alakuloisiin on alakuloisten ihmisten, syy aikoihin hyviin on hyvien ihmisten. Sakiammin on alakuloa ajassamme, selvemmin huonoutta kuin hyvyyttä. Nämä huonot ajat, me huonot ihmiset; hyvät ajat, hyvät ihmiset. Seitsemän on säppiä selviytymisemme tiellä, seitsemän syytä siihen, etteivät ajatuksemme elä avaruudessa, vaan kituvat kellareiden kivenkoloissa. Surkea syntilistamme on synkkä, onhan siinä kateutta, kaunaisuutta, kostonhimoa ja katkeruutta, mutta onpahan myös kitsautta, köyhyyttä ja kosolti kuppikuntaisuutta. `En minä!!´, kiistämme kiivaasti itse kukin oman osuutemme epäkohtaisuuksiin; mutta ehkäpä tunnemme pistoksia paksujen nahkojemme alla, eritoten jos vähän lisäisimme perusteita toteamusten taakse. Onhan tunnustettava, että kaikista kateuksista kamalinta on sen luontoinen, mikä juontuu ilkeämielisyydestä ja ymmärtämättömyydestä. Kuvottavinta kaunaisuutta on puolestaan tuo, joka pursuaa pahansuopaisuudesta, ja kantaa yli sukupolvien. Kostonhimoista käsittämättömimmät ovat väärinkäsityksillä väritetty, kun taas katkeruuksista kammottavin on laiskuudessa ruokittu. Kitsauksista kitkerin; se käskee ottamaan oikealta, vaatimaan vasemmalta ja pitämään vallassa varpaidenkin kynsillä. Voi meitä! Mutta eipä tästäkään tili täyttynyt, sillä parjatusta köyhyydestämme kaikista kavalinta laatua on ahtaitten mieltemme köyhyys ja koomisinta kuppikuntaisuuttamme edustaa kunnan kukkaron testamenttaaminen isolta isältä pienelle pojalle.”

Jopa olikin kitkerästi käsketty kirjaimet kertomukseksi! Joutaa jo hengähdellä, huh, huh. Eikä tarvitse ihmisistä yhdenkään kaikkea yleistäen ymmärtää tai itseensä ottaa. Itsekin kavahdin noita lauseita lukiessani, mutta lopulta hellitin hymyni irralleen. Mikäpä minä olisinkaan noita näkemyksiä kiistämään, olenhan vuorollani itsekin yrittänyt tänne jäljen jälkipolville jättää. Mikä on hyvä ja mikä oikein, sen tulevat seuraavat ajat osoittamaan.

Monituiset kerrat sanotaan, että ´pitäisi, pitäisi´; liiaksi paljon on pelkkää teoriaa, harhaisia hankkeita ja kultaisia aikomuksia kuin konkreetteja ja elinkelpoisia toteutuksia. Aikomukset ovatkin ottaneet ylivallan ihmisistä ajassamme. Seminaareja pidetään, kokouksia ja palavereita sitäkin enemmän. Paitoja silitellään enemmän kuin hihoja kääritään. Kalenterista on kasvanut pyhä kirja, yhteiskunnallisen arvostuksemme osoittaja ja menestyksemme määrittäjä.

Huoleni määrä on mittava, pikkuinen pirulainen on päässyt paisumaan sapekkaaksi sarvipääksi. Syyt sarviini ovat ilmeiset: missä ovat aikaansaannokset, missä hyvä tahto ja yhteistyön mahti. Selityksiä; syitä ja seurauksia ei tarvitse kauaa kysellä, koska ne vuosittain kauniisti kansiin kirjoitetaan. Niin olleen ei riitäkään, että kertaalleen läpi lukisi edellisen lainaukseni, koska kahdesti se on kahlattava, ja kolmestikin, jos käy veropalkalla virassa tai istuskelee muutoin julkisesti vastuullisessa asemassa.

Elämme ihmeellisiä aikoja. Kaikki on mahdollista. Tuovatko ajat hyvää vai huonoa, se riippuu kyvystämme kohdata ja peitota epäkohtaisuudet itsessämme. Ymmärrystä ja yhteistyötä – se on yhteensä yrittämistä. Yrittäminen kasvaa ymmärryksen ja yhteistyön määrässä sekä luottamuksen hengessä.

Tarina-aihio

2011-05-17T11:27:00.001+03:00

Matkakokemuksia, aloitettu Kantturassa yöllä 9.5.2011

Valtuutettu asettautui puhujakorokkeelle, köhäisi lyhyesti nyrkkiinsä, suoristautui sitten täyteen mittaansa ja kohdisti katseensa saliin. Jostain syystä ja poikkeuksellisen äkkiä tavanomainen puheensorina lakkasi kokonaan. Valtuutetut hiljentyivät kuuntelemaan miestä, joka perin harvoin oli äänessä. En muistanut hänen aiemmin puhuneen, enkä suureksi ihmeekseni saanut palautettua mieleeni hänen nimeäänkään, vaikka kuinka yritin sitä tapailla. Puheenjohtaja oli kyllä maininnut nimen, mitä ilmeisimmin, mutta ohi se vain oli mennyt minulta.

`Arvoisa puheenjohtaja`, hän aloitti, `hyvät valtuutetut. Tällaisena hetkenä, kun olemme suorittamassa näin mittavankokoista päätöstä, lienee syytä ennen lopullista kannanmuodostamista hieman huolellisemmin huomioida hankkeen vakavaluonteiset ja pitkäkestoiset vaikutukset.`

Sali oli hiirenhiljaa. Valtuutetun katse kiersi kuulijoiden joukossa pistävänä, korostaen oivallisesti hänen puheensa painoarvoa. Mietin yhä pääni puhki hänen nimeään, mutten muistanut enää edes hänen puoluekantaansa.

Puhujapöntössä oleva mies oli pitkään vaiti, mutta hänen eloisat silmänsä välkkyivät vilkkaasti. Valtuutetut olivat keskittyneet kuulemaan ja katsomaan pelkästään häntä, tai ainakin minä olin keskittynyt. Jopa niin keskittynyt, etten kiinnittänyt muihin salissa olijoihin lainkaan huomiotani. Sitten ihmeellisen hiljaisuuden vallitessa koukisti hän oikean kätensä niin, että kämmen jäi osoittamaan vatsaan päin, pyöräytti siinä kättään kerran myötäpäivään ja samalla lausui rauhallisella, mutta ytimiin saakka tunkeutuvalla äänellä,

'Kun on nälkä, on syötävä.'

Sen jälkeen mies ojensi saman kätensä eteen suoraksi kohti valtuutettuja, käänsi kämmenensä alaspäin ja teki jälleen pyöräyttävän liikkeen myötäpäivään. Nyt hän sanoi,

'Kun on jano, on juotava'.

Niin sanottuaan hän nosti kiirehtimättä oikean kätensä otsalleen, kosketti sitä sormenpäillään ja puhui selkeästi ja kuuluvasti,

'Mutta kun on aika, on ajateltava.'

Olin näkevinäni puhujapöntön ympärillä jonkinlaisen leimahduksen ja vaistomaisesti kavahdin paikallani taaksepäin.

Siinä samassa tuo mies ilmestyi eteeni isompana kuin olin hänet hahmottanut, ja hohti merkillistä säteilevää kirkkautta ympärilleen. Hän vaikutti seisovan keskellä jotain omituista nestemäistä valoa. Jollain vaistonvaraisella tavalla olin osannut odottaa häntä saapuvaksi, enkä siksi juurikaan enää säikähtänyt tapahtunutta.

Olisin ainoastaan tahtonut kysyä, kuinka hän niin tavattoman nopeasti oli päässyt luokseni, ja mitä asiaa hänellä oli nimenomaan minulle, mutta tajusin hänen katseestaan, ettei minulla ollut aihetta huoleen, eikä syytä uteluihin. Toiset valtuutetut olivat kuin sumun peittäminä jossain etäämpänä. Edessäni oleva hahmo oli kaikki, mitä saatoin selvästi erottaa. Hän puhui pelkästään minulle ja hän puhui hiljaisella, mutta rohkaisevalla äänellä, jonka sävyssä ei ollut mitään haastavaa, käskevää tai pyytävää,

'Nouse nyt ja ota kiinni kädestäni, tule mukaani matkalle.'

Havaitsin nousevani, vaikken tietääkseni ollut tehnyt mitään päätöstä nousemisesta. Vilkaisin epäuskoisena jalkojani, jotka suoristuivat kohottamaan minut seisaalleen. Oikea käteni liukui kuin itsestään hänen käteensä. Koskettaessani häntä, tarttui minuunkin tuo valo ja tavaton kirkkaus. Jotenkin alitajunteisesti oletin saaneeni jonkun sairauskohtauksen ja luulin joko tekeväni kuolemaa tai herääväni sairaalassa viikon päästä. Mitään huolta en kuitenkaan tuntenut, koska tiesin näin kuuluvan tapahtua. Minulla ei ollut kerrassaan mitään hätää.

Astuimme käsi kädessä pari unenomaisen pitkää askelta ja pääsimme ulos valtuustosalin ovesta. Samassa häikäistyin valtavan kirkkaasta sinisestä hehkusta, jota oli kaikkialla suuressa aulassa, jonka kattoa, lattiaa tai seiniäkään en enää saattanut havaita. Olin keskellä sinistä kirkkautta. Sitä oli sivuillani, allani ja päälläni, edessä ja takana.

'Tässä on kaikki, katso`, hän sanoi ja jatkoi, ` koko kaikkeus, koko hetki ja koko yhteys. Tämä on kaikki; ja se, mitä näet, on sinussa.'

Enemmän tajusin hänen siirtävän ajatuksiaan minuun kuin olisin kuullut hänen puhuvan. Annoin katseeni kierrellä ympäriinsä tilassa, joka ei enää ollut kaupungintalon odotusaula, vaikka siihen olimme käsitykseni mukaan saapuneet. Kaikkialla kierteli alhaalta ylöspäin nousevia sädehtiviä kipinöitä. Niitä täytyi olla määrättömästi. Osa niistä oli pikkuruisia ja kieppui kohotessaan vinhaa vauhtia, kun taas osa oli suurempia ja ne leijailivat kevyesti ylöspäin mukaillen isompaa spiraalia, eikä niillä näyttänyt kohotessaan olevan mitään kiirettä.

'Tämä kaikki olet sinä ja tämä on minäsi. Olemme kaikki yhtä ja kaikkeuteen yhteydessä. Minä olen oppaasi.'

Hämmästyttävä kauneus ja päättymätön kirkkaus häikäisivät silmiäni. Tunsin itseni huolettomaksi ja tasapainoiseksi. Yhtäkkiä luokseni ilmestyi vuosia sitten kuolleen ystäväni hahmo, tai jokin vahva tuntemus hänen läsnäolostaan. En pystynyt kohdentamaan katsettani tarkaksi, mutta vaistomaisesti tervehdin häntä kädenheilautuksella, aivan kuin olisimme viimeksi eilen tavanneet. Tunsin kuvaamatonta riemuntunnetta saadessani jälleen kohdata hänet. Edesmennyt ystäväni hehkui ympärilleen violettia ja purppuraa, mutta siitä huolimatta aistin hänen pukeutuneen omiin tavanomaisiin asusteisiinsa. Hän oli oma luonteva itsensä, vastasi tervehdykseeni omalla äänellään ja viimeistään silloin tiedostin hänen olevan totta. Äkillinen ja voimakas tunnekuohu valtasi minut, enkä kyennyt estämään vesien valumista silmistäni. Niiskutin ja pyyhin silmiäni.

Olisin kernaasti kysynyt ystävältäni satoja asioita ja kertonut hänelle kaksi kertaa enemmän kaikesta hänen jälkeensä tapahtuneesta, mutta luulen onnistuneeni, ääni väristen, ainoastaan saattamaan hänelle tiedoksi sellaisen tyhjänpäiväisyyden, että uusien autojen rekisterinumerosarjoissa ollaan menossa kohti loppua, ja että kohta meidänkin täytyy ottaa Ruotsin mallin mukaisesti myös nolla-alkuiset numerosarjat käyttöön. Jotenkin tuon huolen jakaminen oli se kaikkein oleellisin tuominen todellisesta maailmastani, josta hän oli äkillisesti poistunut jo yli kymmenen vuotta aikaisemmin.

'Kyllä niitä numeroita riittää ilman nolliakin,'

olin kuulevani hänen vastaavan.

Ähkäisin ja yritin typeryyteni tähden tehdä kädelläni pahoittelevan eleen, mutta minkään järkevän toiminnan sijaan sain välitettyä hänelle tiedon siitä, että vain parisen vuotta sen jälkeen, kun hän oli kuollut, voitti Kalle Palander pujottelussa MM-kultaa. Lisäksi koin omituisella tavalla tärkeäksi kertoa hänelle, millä suksimerkillä Palander oli mestaruutensa laskenut, mutta suureksi harmikseni en saattanut sitä varmuudella muistaa, ja jätinkin sen arvailematta. Tajusin hänen hymyilevän minulle, mutta en edelleenkään voinut erottaa hänen kasvonpiirteitään. Vain hänen läsnäolonsa oli ehdottoman varmaa.

'Se olikin odotettavaa',

viestitti hän jäljittelemättömän lakoniseen tyyliinsä, ennen kuin hänen olemuksensa hävisi ja menetin yhteyden häneen.

Yritin tavoittaa häntä ympäriltäni, mutta turhaan. Hän oli mennyt saatuaan kuulla asioita, joilla ei käsittääkseni ollut hänelle mitään merkitystä tai edes hyötyä, ilosta puhumattakaan. Tunsin ala-arvoisen suoritukseni vuoksi hetkellistä mielipahaa.

Oppaani, joka oli yhä edelleen aivan selvästi se sama valtuustokollegani, joka joskus aikaisemmin jossain toisessa ulottuvuudessa oli mennyt puhujapönttöön ja pyöräyttänyt siellä kättään kahdesti myötäpäivään, osoitti nyt tuolla samalla, mutta kummallisen pitkäksi venähtäneellä kädellään eteenpäin. Hänen kätensä alle selveni samassa virtaavan veden kirkkaudessa kimalteleva pinta, ja kauniista virrasta kantautuva ihmeellisen soinnikas musiikki piirtyi tajuntaani. Vaistosin, että kaikki vesi oli minussa ja minä vedessä, eikä siinä ollut mitään kummallista.

'Minä olen elämä ja minä olen yhteys. Ojenna kätesi ja pidä minua, kosketa minua, kuten minä kosketan sinua.'

Vesi puhui minulle, tunsin puhetta, mutta en ääntä, sillä korviini kantautui vain tuota suurenmoisen suloista solinaa.

Levitin käteni ja ojensin sormeni suoriksi. Viileän virvoittava aistimus valtasi kaiken tajuntani, olin täydellisen voimakas ja energinen. Vedin sisääni raikasta ilmaa, jonka seassa tuhannet kieppuvat kipinät imeytyivät itseeni. Aistini pysyivät auki ja yhteys päällä,

`Vain kuiva on kuollut ja vedetön on eloton.`

Altani kiertyi esiin hohtavan valkoiseen väljään vaatteeseen verhoutunut vanha ihminen. En voi sanoa, oliko hän mies vai nainen, mutta ymmärsin, että suunnattoman vanha hän oli. Samoin kuin olin itse levittänyt sylini auki, avasi hänkin sylinsä minua vasten. Saatoin täydellisellä varmuudella aistia hänen tuoksuvan tuoreelle minttupergamentille. Tuoksu kertoi sen minulle, ja muuttui siinä samassa pulmusenpoikasen hentoiseksi tuoksuksi. Valkoinen vanhus asetti kätensä niin, että ne ulottuivat kiertymään ympärilleni kaksi kertaa, toinen kierros oli minun, toinen hänen. Hänen vasen kätensä oli rintani kohdalla ja oikea pääni tasolla. Omat käteni olivat luullakseni edelleen levitettyinä jossain kaukaisuudessa. Tunsin käsivarteni leijuvan keveinä, tunsin sormieni kasvaneen pitkiksi ja lisääntyneen kymmeniksi tai sadoiksi.

Näin nyt vanhuksella pitkän kimaltelevan parran, joka heilui kuin viiri hennossa kesätuulessa. Hän oli siis mies, vaikka en sittenkään voinut olla siitä aivan varma. Ainakaan sukupuolella ei ollut minulle mitään merkitystä, koska hän oli itse viisaus ja siksi todellisuudessa sukupuoleton.

'Kauan se on kestänyt, mutta kauaa se ei enää kestä.'

Lause tuntui niin itsestään selvältä. Totta kai! Niinhän se onkin. Viesti upposi tajuntaani ja sai minut hymyilemään hyväksyvästi ja nyökkäilemään innokkaasti. Kysyinkin vanhukselta, mistä nämä kaikki tiedot tulevat ja ilman viivettä hän vastasi minulle silmät kierteitä kieppuvista kipinöistä säkenöiden,

'Sana on sana, ja sana minussa on itse tieto.'

En tarvinnut, enkä olisi saattanut toivoakaan muuta vastausta. Eikä enää olisi voinut olla mitään sellaista tietoa, mitä olisin koskaan tarvinnut, sillä kaikki tarvitsemani tieto oli jo minussa, ja sanassa.

Tieto oli sanassa, sana tuon vanhuksen puheessa ja puhe virrassa. Kuinka yksinkertaista!

Olin pakahtua autuaaseen onnentunteeseen. Koin kasvua ja jonkinlaista kaikkivoipaisuutta. Vanhuksen hahmo hohkasi armollisuutta ja ikiaikaista tietoisuutta. Koin itseni etuoikeutetuksi saadessani ottaa vastaan hänen voimansa kosketuksen. Kuulin ja koin hänen puhuvan minulle näin sanoen,

`Tämä on sana,

Se on yksin ja oikein.

Sana on Hyvä,

Tämä on Toinen,

Se lupaa ja merkitsee.

Sana on Tahto.

Tämä on Kolmas,

Se on selvä ja aito.

Sana on Tarkoitus.

Tämä on Neljäs,

Se kantaa ja kestää.

Sana on Tosi.

Tämä on viides,

Eikä ole muita.

Sana on Kaikki.`

Intohimoni nostattaja, tuo valkopartainen henkiolento, jatkoi puhettaan painokkaasti kuin olisi lausunut viisaudesta kylläisiä sanojansa jossain suuressa ja kaikuvassa luolassa,

'Se on monta, jonka sinä vain kahtena käsität. Se on Sana, se yksin on minuutesi tosi ja elämäsi ohje.'

Niin sanoen hän syttyi niin voimakkaaseen valoon, että jouduin kääntämään pääni alas. Nostaessani uudelleen katseeni, oli hän kadonnut ympäriltäni. Itse tajusin olevani takaisin virrassa, joka oli minussa kaikkialla. Tunsin olevani yhteydessä kaikkeen, ja loppujen lopuksi vain itseeni. Se oli totuudellisuudessaan niin aidosti oikein ja myös ennen kokemattoman lohduttavaa.

Käännyin selälleni. Kiepsahdin kuperkeikkaa ympäri ja taas ympäri. Vailla fyysistä vaivannäköä ja omaa tahtoa ja kokonaan ilman pelkoa, kiidin suloisessa virrassa, joka säteili ja hehkui miljoonien kimmeltävien kipinöiden kieputuksena. Havaitsin oppaan rinnallani ja käännyin puhumaan hänelle, ja kysyin malttamattoman innokkaana,

'Mikä on tämä maailma?'

Hän katsoi minuun silmät kiiltäen, pyöräytti taas kättään rintansa edessä kerran, ojensi sitten kätensä suuntaani ja lausui,

'Jos on yksin, on yksin hyvä. Jos on täällä, on täällä hyvä. Mutta jos on sielustaan sokea, ei ympärillä ole mitään.'

Niin sanottuaan pyöräytti hän kättään siten, että saatoin nähdä hänen kämmenestään oman kuvani ja vielä hän sanoi,

'Elämä jatkuu, vesi liikkuu, mikä on sinun, on minunkin, eikä ole muuta tietoa. Minkä virta tietää, sitä ei ahne ymmärrä.'

Yhdessä humahtavassa hetkessä istuin taas paikallani valtuustosalissa. Äskeinen oppaani, valtuutettu kollegani, oli juuri päättämässä puhettaan todeten,

'Tämän tarkemmin en sitä voi osoittaa, enkä tahtoa sanoa. Kiitän teitä kaikkia läsnä olevasta kuuntelustanne. Toivon asialleni ymmärrystä ja odotan teiltä kaikilta vastuullisuutta.'

Sitten hän palasi omalle paikalleen, aivan tyynenä ja kuin mitään ei ikinä olisi tapahtunut. Enkä vieläkään voinut muistaa hänen nimeään. Käännyin katsomaan miestä. Mutta kun yritin kohdistaa katsettani mieheen häntä tarkkaillakseni ja tutkiakseni, istuikin paikalla, jossa hänen olisi pitänyt istua, eräs hyvin tuntemani naisvaltuutettu, joka ei tässä kokouksessa ollut käyttänyt yhtään puheenvuoroa. Miestä ei näkynyt sillä suunnalla, eikä muuallakaan. Huomasin hänen kadonneen paikalta, johon hän oli korokkeelta laskeuduttuaan istuutunut.

Vilkaisin hämilläni ympärilleni. Saatoin jälleen nähdä toisten valtuutettujen hahmot kasvonpiirteineen. Puheenjohtaja myönsi seuraavan puheenvuoron ja kokous jatkui ilman, että mikään olisi viestinyt mistään välikohtauksesta. Muut jäivät jatkamaan kokousta, minä sen sijaan poistuin etsimään mystisesti kadonnutta miestä. Kävelin naisvaltuutetun luokse ja kysyin häneltä kiihkoisasti kuiskaten, oliko hän havainnut mystistä miestä. Nainen katsoi minua kummeksuen ja puisteli päätään kuin halutakseen häätää minut pois luotaan. Lähdin ympärilleni vilkuillen ulos salista. Poistuin samasta ovesta, joka aiemmin avautuessaan oli sykkinyt sinisen sävyjä ja mittaamattomuutta. Nyt odotusaula aukeni arkisen värittömänä tilana, jonka seiniä koristi ainoastaan jokunen mitäänsanomaton maalaus.

Turhaan kiirehdin opasmiestä jäljestämään, sillä hänestä ei näkynyt merkkiäkään, ei yhtään missään. Jatkoin hämmennyksissäni autolleni ja ajoin paksussa mielensumussa kotiin. Tunsin itseni hirvittävän väsyneeksi ja nukahdin päiväpeitteelle ennen kuin ehdin ottaa sukkia jaloistani.

Herätessäni yksitoista tuntia myöhemmin oli levottomuus yhä läsnä.

Kaupunginkirjaston lukusalissa oli hiljaista, kuten sopi odottaakin. Vapaan arkipäivän kunniaksi olin kuluttamassa aikaani kirjaston seesteisessä ja sopivan kulturellissa ilmapiirissä. Olin syventynyt lukemaan Oulun Lyseon satavuotishistoriikkia vuodelta 1974. Olin aiheeseen uppoutunut ja siitä erinomaisen innostunut. Kiinnitin erityistä huomiotani Lyseossa 1890-luvulla kouluaan käyneisiin poikaoppilaisiin, tyttöjähän koulussa ei vielä noihin aikoihin suvaittu. Jotain poikkeuksellisen huomionarvoista tuossa porukassa oli. Engelin piirtämässä kivisessä koulurakennuksessa; luonteeltaan ankaran, maailmankatsomukseltaan fennomaanisen ja vakaumukseltaan kiihkouskovaisen rehtori Rosendalin johdolla kävi kouluaan muiden muassa kaksi tulevaa Tasavallan Presidenttiä, ainakin kaksi pääministeriä, useita muita ministereitä, kolme Eduskunnan puhemiestä sekä joitakin kenraaleja, kirjailijoita, poliisipäälliköitä ja monia muita kahdenkymmenen vuoden päästä itsenäistyvän valtakuntamme valiomiehiä. Mikä merkittävä poikajoukko!

Yhtäkkiä sieraimiini leijui kirjaston kultivoituneeseen ympäristöön huonosti sopivaa hajua, joka oli kasvanut vastenmieliseksi löyhkäseokseksi, muodostuen ainakin vanhasta viinasta, kivisistä kaduista ja pitkäaikaisesta pesemättömyydestä. Käännyin katsomaan ovelle. Siellä seisoi ryhti lysähtäneenä keski-ikänsä jo vuosia sitten sivuuttanut mies. Hänen koko olemuksensa vaikutti maailmaan unohdetulta yli-ikäiseltä puskaveteraanilta. Laitapuolenkulkijan kädestä roikkui kulahtanut muovikassi, jossa sisällä oli vähän jotain, joka ei hahmottunut miksikään selväksi muodoksi, mutta arvelin, että päihdeaineitahan siellä tietysti täytyi olla. Miehen silmät häilyivät sameina ahavoituneiden poskipäiden päällä. Etäisyyttä välillämme oli muutama metri. Tuhahdin aavistuksen verran mielenosoituksellisesti ja palasin juhlavuosikirjan pariin.

Kuulin, kuinka kaveri lähti ovensuusta liikkeelle. Pidin katseeni kirjassa, mutta tarkkailin lähestyvää miestä kaikki aistit valppaina. Haju voimistui ärsyttävän inhottavaksi, kun hän lähti kiertämään pöydän ympäri. Ukko pysähtyi vastapäätä minua.

´Päivää.´

Nostin pääni, viritin naamalleni epäystävällisen ja häirityksi tulleen, ynseän akateemisen vallanpitäjän ilmeen. Kohtasin kulkijan katseen säteillen häneen kiukkua ja negatiivista varausta, ärähdin jonkinlaisen vastauksen tervehdykseen. Epäystävällisen itsetietoinen ilmeeni ei ollut tehnyt miekkoseen mitään vaikutusta. Silmissään se sama kalvoksi syöpynyt sumeus, mikä hänellä oli ollut jo ovella, vaimensi hän kaiken kipunointini ja sapekkaan salamointini. Kohtaamisessamme koitti tunnustelevan hiljaisuuden vaihe. Tilanne oli kiusallinen. Katsoin korostetun sivistyneesti kelloani aivan kuin olisin hakenut näyttävästä eleestä tilaani varjelevaa turvaa. Viisarit osoittivat vartin yli kaksi. Ei mitään vaikutusta. Mies tuijotti minua provokatiivisen välinpitämättömästi ja minä häntä kärsimättömästi ja haastavasti takaisin. Lopulta hän rikkoi puhumattomuuden muurin.

´Minä tunnen sinut ja minulla on sinulle kerrottavaa.`

Voi taivahan vallat! ajattelin ja pohdin ratkaisuvaihtoehtojani. Olisin voinut nousta ja lähteä toisaalle jatkamaan perehtymistäni mainioon kirjaan tai pysyä uppiniskaisesti noteeraamatta pultsaria, kunnes hän ymmärtäisi poistua paikalta, tai olisin voinut mennä ja raportoida hänen minulle aiheuttamasta häiriöstä henkilökunnalle ja pyytää heitä häätämään äijänkuvatus takaisin kadulle. Mutta en tehnyt mitään, jäin hämmästyksestä hiljaisena odottamaan, mitä kerrottavaa miehellä olisi minulle.

´Saanko istua?´ hän kysyi ja otti tuolin alleen ilman, että olisi odottanut vastaustani. Istuuduttuaan hän jatkoi ikävuosien ja viinan käheäksi polttamalla äänellään,

´Sinä olet yksi tuomari. Olen etsinyt sinua pitkään. Lopultakin me kohtaamme.´

Tämä on älytöntä, voi helvetti! ei riittänyt, että puliukon löyhkä kirveli silmissäni, vaan vielä olisi kestettävä kuunnella hänen hullun mielensä keksimiä typeryyksiäkin. Olin juuri aikeissa antaa hänelle täyslaidallisen näkemyksiäni siitä, mitä ajattelen hänestä ja hänen kaltaisistaan yhteiskunnan loisista, kun hän kohotti kättään kuin olisi arvannut ajatukseni.

´Anna minä puhun, tuomari, sillä olen elänyt pitkän ja rikkaan elämäni vapaana geomailerina. Sinä pidät minua juoppona ja siksi tuomitset minut tyhmäksi. Siinä tuomitset väärin, tuomari. Unohda asenteesi, koska minä en ole tyhmä. Olen työni tehnyt ja palkkani ansainnut, en ole koskaan loukannut ketään, enkä kadu tekemiäni valintoja. En ole menneisyydelleni katkera, enkä ole koskaan kadehtinut ketään.´

Hän yski nuhruiseen hansikkaaseen verhottuun nyrkkiinsä ja veti vingahdellen henkeä. Olin yllättynyt hänen selväpäisyydestään, koska hänen olemuksensa viestitti myös henkisestä köyhyydestä. Saatoin nähdä hänen silmiensä kostuneen. Hän oli laskenut katseensa pöytään, mutta sitä hän ei mahtanut tarkastella, vaan tapaili katseellaan jotain, joka oli kaukana pöydän edustaman hetken takana. Minun näkökyvylleni läpinäkymätön pöydänkansi erotti symbolisesti tuon yhteisen hetkemme hänen henkilökohtaisesta historiastaan. Hän katsoi kannen läpi mennyttä aikaa, minä en siihen tietenkään pystynyt. Kiinnostuin kuitenkin kuulemaan, mitä oli pöytälevyn takana eli mitä asiaa tällaisella miehellä olisi minulle kerrottavanaan. Vanhus ryhdisti hieman selkäänsä, sutaisi pöydänkantta kuin pyyhkäisten siitä näkymättömiä roskia ja palasi kähisemään lisää asiaansa,

´Minusta tuli värisokea vuosituhannen vaihteessa. Edellisiltana olin kuullut ainoan poikani kuolleen ja seuraavana aamuna olin surrut silmistäni värit. Kadotin iloni ja kykyni nähdä maailmassa mitään kauneutta, ja sitten aloin juoda. Pojan menettäminen ja sitä seurannut täydellinen värisokeus kadottivat elämäniloni, mutta en katkeroitunut. Värisokeuteni on muistuttanut minua kirouksen lailla maailman mustavalkoisuudesta ja rajoittanut mahdollisuuteni onneen. Mutta jos olenkin juonut, olen vain elämääni varten niin tehnyt, sillä olen aina ajoittain ja hyvässä humalassa saanut värit takaisin katseeseeni.´

Miehen katse haki minusta tuomaria, mutta en lähtenyt häntä tuomitsemaan. Niinpä hän lysähti rennoksi ja jatkoi huokaisten tarinaansa,

´Vaikka olenkin rahaton pummi ja alkoholisti, en ole menettänyt muuta kuin poikani ja värien näkemisen kykyni. Rahoista tai muusta kadonneesta omaisuudestani en piittaa paskaakaan. En minä tahdo päästä elämässäni eteenpäin, vaan taaksepäin! Se mikä on nyt, se minulle riittää, koska kuolemanoikeus koskee kaikkia. Aina olen jostain saanut pummatuksi jonkun lantin elääkseni. Asun tilapäisesti missä milloinkin, syönyt olen, mitä muilta on yli jäänyt. Vähät rahani käytän juomiseen. Sen sijaan aikaani kulutan ajattelemiseen.´

Aavistin ukon epäilevän minun pitävän häntä hulluna. Annoin hänen tutkiskella aavistuksiaan rauhassa kasvoiltani. Hullu tai ei, mielenkiintoista oli kuulla puliukon puhuvan näin filosofisia juttuja. Olin hiljaa ja pidin ilmeeni eleettömänä. Yskäkohtaus vavisutti miestä rajusti. Hän hieroi silmiään likaiseen takinhihaansa, pyyhkäisi myös nenäänsä ja jatkoi,.

´Katsos, tuomari. Tapasin jokin aika sitten unessani erään oudon miehen, joka käski minua etsimään sinut käsiini. Eikä jäänyt muita vaihtoehtoja, vaikka yritin unohtaa koko jutun. Sama mies ilmestyi uniini, kunnes olin mielessäni luvannut suorittaa tehtävän. Tunnistin sinut vaalimainosten kuvista ja odotin sopivaa tilaisuutta tavataksemme rauhassa ja kahden kesken. Kuten hyvin näet, olen jo vanha ja heikkokuntoinen mies. Ehkäpä myös elän sellaista itsetuhoista elämää, joka ei sopisi ikäiselleni, eikä kenellekään. En ole rikollinen, enkä ole ollut kiusaksi kenellekään, mutta olen tyytynyt olemaan tällainen tyhjänpäiväisyys. Mutta siitä huolimatta pyydän sinulta nyt ja tässä, ota minut vakavasti. Minun on välitettävä sinulle eräs viesti, joka on niin totta kuin minä tässä. Kuuntele se, jotta saan itselleni rauhan, ja että voisin sitten kadota ja jatkaa matkaani.´

Nyökkäsin vakavana. Hän vastasi samalla lailla nyökäten. Katsoimme toisiamme silmiin. Tavoitin hänestä melankoliaa ja väsyä.

´Vahvista ihmisten mieltä, minun käskettiin siinä unessa kertoa sinulle. Vahvista ihmisten mieltä´, hän sanoi vielä toistamiseen ja kurottautui sen sanottuaan koskettamaan otsaani sormenpäillään. Sitten hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja kysyi,

´Olisiko sinulla jokunen kolikko antaa korvaukseksi työläästä tehtävästäni. En millään olisi viitsinyt sinua jäljestää, mutta en saanut muutoin rauhaa. Nyt tehtäväni suoritettua tunnen sisäistä levollisuutta, koska saan taas palata elämääni ilman painostavia unia ja omantunnon pistoksia.´

Poimin taskustani siellä olevat kolikot, joita oli muutaman euron edestä. Vanhuksen silmiin syttyi veitikkamaista virnettä. Naurahtaen hän kähisi,

´Voisinpa yhden riimin lukea sinulle opastukseksi, sillä olethan sinäkin merkittävä päätöksentekijä vähävaloisessa kaupungissamme. Kas niin,´ hän sanoi ja nousi ylös tuoliltaan. Sitten hän rykäisi kurkkunsa selväksi ja nosti juhlallisen teatraalisesti kätensä runolliseen ojennukseen,

´Harmaa pää, mut sielu synkkä, mieli musta; viisaus sitten? vain vaikeaa kirjoitusta.

Missä onkaan herkkyys, aitous, innon palo; puuttuu nöyryys, siis mustien mielten valo.´

Niin lausuttuaan hän kähisi hanskassa olevaan nyrkkiinsä yskänpuuskan sekoittamaa naurua. Palauduttuaan takaisin tasapainoon hän selitti riimiensä taustaa lyhyesti, mutta vailla tulkinnanvaraisuutta,

´En osaa kunnioittaa, enkä arvostaa kaltaisianne. Politiikka on vallanhimoisten ja itsekkäiden ihmisten harrastamaa elitististä ilkamointia tavallisten kansalaisten kustannuksella. Niin minä ajattelen. Jää sinä kuitenkin rauhaan itsesi ja valintojesi kanssa. Minä menen nyt. Ja pyydän anteeksi aiheuttamaani häiriötä. Hyvästi sitten.´

Hän otti risaisen hanskan kädestään ja ojensi sinimustan kouransa pöydän yli. Vavahdin nähdessäni vastenmielisen värisen käden. Tartuin siihen kuitenkin.

Kosketus oli kylmä ja kuiva, kuin kuollut. Näin miehen ryppyisistä silmäkulmista puristuvan kyyneleitä. Vaikka luinen käsi oli mustunut ja kalmankolea, oli sen puristus kohtuullisen tiukka.

´Hyvästi sitten´, sanoin jotain sanoakseni. Mies nyökkäsi jäykästi.

Seurasin, kuinka hän taakseen katsomatta laahusti ulos huoneesta. Kuulin askelten äänten häviävän sulkeutuvan oven taakse. Vedin syvään henkeä ja tunnustelin mielessäni miehen tuomaa viestiä.

Vahvista ihmisten mieltä. Olipa melkoinen tarina! Puhalsin ilmaa ulos pitkään ja hartaasti. Suljin Lyseon juhlakirjan ja aloin tehdä lähtöä.

****

Kadunvarteen oli kerääntynyt kymmenkunta ihmistä. He olivat muodostaneet kehän ja katsoivat hiljaisina sen keskelle maahan. En malttanut ohi kulkiessani olla vilkaisematta, mitä he siinä niin tiiviisti katsoivat.

Asfaltilla makasi nukkavieru mies kasvot katuun päin. Tunnistin miehen vaatteista, jotka värähtelivät tuulessa. Muutoin mies oli liikkumatta. Katsahdin lähinnä olevaa kaveria kysyvästi.

´Kuollut´, hän sanoi.

Oulujoki, arvoituksellinen peili

2011-04-23T09:11:00.000+03:00

Kevätaamun kirkkaus herätti minut uuteen päivään. Kello oli silloin mitä oli, en sitä aikonut katsoa, kun luvuilla ei olisi ollut merkitystä kuitenkaan. Sen sijaan keitin kahvit ja pysähdyin istumaan, ajattelemaan. Näin yöllä unta eräästä toisesta eduskuntavaaliehdokkaastamme, joka hänkin jäi vaille aurinkopaikkaa, vaikka sai ääniä yli puolet minua enemmän. Hän tuli kiukusta kihisten luokseni, sihisi ja sähisi. Pettymys oli muuttunut katkeruudeksi. Otin häntä harteista kiinni lohduttaakseni häntä murheessa. Kummastelin, kuinka hän yhtäkkiä oli kasvanut minua pidemmäksi. Ajattelin, ettei noin pitkä ihminen ikinä pääsisiä eduskuntaan. Irrotin otteeni ja hän katosi tukiryhmänsä joukkoon sadatellen kokemuksiaan.

Istun itään antavan ikkunan edessä, Oulujoki makaa edessäni ja takanani. Viikonloppuaamuisin luukut ovat kiinni ja virta seis. Joki on kivimuureilla pysäytetty, jotta se keräisi voimia toteuttaakseen tehtäväänsä yhtenä valtakunnan virtalähteenä. Ihmisen palveluksessa joki on luonnoton, luonto on ulosmitattu megawatteina. Kipaisen kaatamassa kakkoskupin kahvia. Ilma ei voisi olla kirkkaampi. Aurinko pyrkii sisään joka paikasta. Minulta on usein kysytty jokeen liittyen kolme kysymystä: 1. oletko kalastanut, 2. oletko veneillyt, 3. oletko uinut.

Kahdeksan vuotta olen palvellut ja rakentanut tätä Oulujokeen kauniiksi niemeksi työntyvää luonnollista kirkkoani, mutta en ole vielä kalastanut, en ole veneillyt, enkä uinut. Seuraavaksi on syntynyt kysyvä katse, joka kohdentuu vuoroin minuun vuoroin jokeen. Olen nähnyt hämmennyksen vieraani olemuksessa, mutten ole jäänyt odottamaan jatkokysymystä, ennen kuin olen vastannut: "minä etsin sitä yhä."

Tänä keväänä olen luullakseni oivaltanut jotain merkittävää minuun itseeni ja jokeen liittyvää. Katsellessani jokeen ja joen päälle, saatan jollain tavalla kokea katselevani itseäni peilistä. Näen ehdotetun elämäni kimaltelevan valossa, mutta vailla luontevaa virtaa. Näen nuo ihmiset, jotka kysyvät minulta, millä eri tavoilla hyödynnän vettä? Näen heidän tietämättömyyden tuskansa, jonka he tahtoisivat jakaa kanssani. Näen joen enemmän kuin veden, näen tuskan enemmän kuin ihmisen.

Kuinka kaukana itsestämme me olemmekaan? Kuinka ehdollistettua onkaan onnemme? Kuinka tietoisia voimme olla mistään elävästä? Raamatussakin sanotaan, "lisääntykää ja täyttäkää maa", eikä täyttäkää taivas. Eikö se suurin piirtein tarkoita, että mellastakaa vapaasti ja eläkää ymmärtämättä. Niin minä sen käsitän, että ihminen on itsetuhoinen laji. Virran luonto on vapaudessa, ja niin olisi ihmisen myös. Vapautemme on vain määritelty aika monimutkaiseksi vyyhdiksi, jonka arvoa mitataan eri valuutoissa ympäri maailmaa jokaisena päivänä.

Oulujoki on aikamme kuva. Katsokaa sitä ja tutkikaa sen vaiheita. Joskus kenties huomaat virrassa oman itsesi sellaisena kuin sinut omasta toimestasi on muokattu ja määritelty.

Vanhan kärpäsen viime hetket

2011-04-20T09:56:00.000+03:00

Nämä Kantturan aamut ovat hiljaisuudessaan herkkiä. Joki kerää vasta värejään, kun minä olen jo kiinni ajatuksissani. Lattialla kituu kärpänen. Teen siitä pieneen tarinaani tähden, koska suurempaa ei ole saatavilla. Huomaan, ettei kärpäsellä ole paljoa aikaa. Tässä aamussa minä ja kuoleva kärpänen.

Suurinta saamattomuutta on seurata, kuinka kärpäset kuolevat vanhuuteen. Kärpänen ei saisi kuolla ennen kuin se syödään tai muutoin tapetaan. Niinhän sen kuuluisi olla. Kärpänen ei kuole vanhuuteen muualla kuin hiljaisessa huoneessa. Ainakaan kärpäsvanhus ei tee numeroa kuolemastaan muualla kuin todella hiljaisessa huoneessa.
Iäkkään kärpäsen hidasta menehtymistä on surullista seurata, vaikka kuoleva kärpänen herättää minussa enemmän itsesääliä kuin myötätuntoa. Vaisto sanoo, että olisi ehdittävä tappaa kärpänen ennen kuin se kuolee. Mieletöntä! Koen itseni jotenkin kuluneeksi.
Eikö mikään kipinöi mielessä? Eikö vähäisintäkään sisäistä poltetta, eikö pientäkään painetta suoriutua eteenpäin. Ei, koska nyt on vain on-vain. Kerään paloja palapeliini.
Depressio. Alakulo ja vetämättömyys. Huonokelpoinen hetki epätodellisessa ja hektisessä maailmassa.
Päässäni velloo liikaa negatiivisia ajatuksia. Liian paljon epäilyjä pinnalla, liikaa voimattomuutta vallalla. Epäonnistumisia ja epäonnistumisen pelkoa. Suoriutumisen syyt ovat selvät ja kiistämättömät. Suoriutumattomuuden seuraukset sen sijaan, ne ovat aina arvaamattomat.
Kierähdys kohti kelvottomuutta on kuin kuolevan kärpäsen katsomiskokemus. Pieni, mutta käsittämätön kokemus. Päättymätön nukkavieruinen nauhoite.
On ollut kovaa, totta kai. Selittäminen on aina syyn vierittämistä ja pahan olon ujuttamista ympäristöön. Kukaan ei voisi elää selittämättä. Selittämättä jättäminen on antautumista alakuloon. Ei selityksiä, ei kohtaamista, vanha kärpänen saa kuolla rauhassa. Se on kovaa ja kiertelemättä totta!
Se olen minä. Minä itse, joka huusin oikeutta tarkoittaen kohtuutta, tarkoittaen itseäni! Minulla on tarve elää totuudessani. Mutta todellisuus kampittaa totuuteni yksi toisensa jälkeen. Niin minä koen. Ja niin minä selitän saamattomuuttani.
En ole nimi. Olen yksi. Olen yksi. Olen tärisevin käsin piirretty yksi. En tahdo olla nimi.
Riittäisi, jos tulisi toimeen. Murhe tulee kärpäsestä minuun. Toimeentulo on alati pettävällä pohjalla. Päivätyöt ovat elämää kyttäävä tuloloukku. Tuonpuoleisuus, jolla on hintansa. Ajatuskin satuttaa. Mutta myös pakottaa. Paine kasvaa.
Kuka täällä on, kuka puhuu ja tuntee. Kuka se on, koska minä olen kylmä. Kuka lopulta? Paleltaa ja tekee mieli kahvia. Puhunko jollekin?
- En se minä ollut!

- Et ollut sinä? Kuka se sitten oli? Ahaa, kuka tahansa, mutta kuka on kuka, jota kaikesta syytetään?
- En se minä ollut! Ei, ei.

- Sekö tässä onkin tärkeintä, että se et ollut sinä? Entä sitten?
Painostava tunne. Olla ihan hiljaa ja osoittaa sormella kuolevaa kärpästä. Olla tekemättä sille pahaa tietäen, että se kuolee ennen pitkää kumminkin.
Nyt kaipaan kumppania. Kuoleva kärpänen ei jaksa kaverikseni. Mutta kuka tulisi kanssani katsomaan kuinka kärpäsiä kuolee vanhuuteen. Millainen kaveri sellainen olisi, tai minä? Huokaisen ja menen keittämään kahvia. Muistelemaan mennyttä.
Se elämä eksyi umpikujiin ja jäi sinne. Lähdin pois elämästä etsimään itseäni. Pois. Lähdin pois. Löysin hiljaisuuden ja pimeyden, epävarmuuteni ja pelkoni. Minä itse ja elämä ovat jossain sama asia. Jatkan etsimistä.
Mitä on tuntea, mutta olla näkemättä. Tai tuntea, mutta olla kuulematta. Tuntea, mutta olla aistimatta mitään. Voin tuntea, mutta tuntea vain olemisen kokemusta. Vapaus on vain vaihe ajattomuuden tuntemuksessa.
Niin on mennyt. Nyt olen täällä ja poissa. Olen kenties saavuttanut keskusteluyhteyden hiljaisuuden kanssa. Olen kenties tavannut pimeässä pelkoni. Poissaoloa on tuntea olemisen kokemuksia itsessä.
Millaista olisi elää pienemmin ja vähemmän? Elää vain sen, mikä riittäisi. Riittävä elämäntehtävä on kuolla vanhuuteen. Muutoin elämäntehtävä ei ikinä selviä. Salaisuus säilyy seuraavaan elämään ja sitä seuraavaan. Mitä merkitystä on elämällä, jonka merkitystä ei koskaan tiedosta?
Kahvi jäähtyy kuppiini. Katson joelle. Kärpänen ei enää liiku lattialla. Äskettäin, koska se kuoli vanhuuteen, sille selvisi, miksi piti elää.

Joki on saamassa päivän värinsä. Tänään ne näyttävät olevan siniharmaan sävyjä. Taivas tietää, mitä värejä se huomenna heijastaa.

Katsaus lähimenneisyyteen

2011-04-16T16:29:00.000+03:00

Kauan sitten päätin tulla poliitikoksi. Kauan sitten on kolmekymmentä vuotta. Lukiossa jouduin luopumaan päätöksestäni.

Viime kesänä päätin uudelleen. Päätin palata kohtaamaan ammoiset aikomukseni. Olin onnistunut palaamaan takaisin oman alkuperäisyyteni pariin, olin onnistunut tapaamaan uudelleen itseni. Päätin siis jälleen tulla poliitikoksi, ja samalla päätin kohdata elämääni rajoittaneet kipupisteet. Päätin voittaa itseni.

Nyt on lauantai ja huomenna on sunnuntai. Se sunnuntai. Istun tilapäistoimistossani miettien alkaisinko pikku hiljaa purkamaan näitä kulisseja. Näytelmä tältä osin on suurin piirtein loppukyyneleitä vaille valmis.

Olen nyt ollut kansanedustajaehdokkaana ja selviytynyt pitkästä juoksusta perille ilman vakavia vaurioita. Olen ollut matkalla. Matkan aikana pääni on vailunut vanhoista ajatuksista ja tilalle ovat tulleet värikylläisemmät mielenmaisemat.

Kokemusten TOP 10 voisi olla paikallaan. Kadulla kulkee ihmisiä auringonpaisteessa ja kivipölyä puhaltavassa tuulessa. Kulkijoiden keuhkot ovat kovilla. Joku saa pölystä oireita, joku taudin ja ehkäpä joku kuoleekin tänään saamansa ilmaiskun seurauksena. Niin ainakin sanottiin radiossa katujen kivipölyn seurauksista. Joo, se TOP 10 -tapahtumalistaus.

1. ´Kelvollisuus kaiken ikää´ oli kampanjani kantava teema. Se oli laaja ja kattava aihe, jonka ympärillä riitti kuultavaa ja juteltavaa. Teema oli ilman muuta oikea ja itseni näköinen.
2. Vaalipäällikkökin oli, pestiraha maksettiin ja sinne meni. Epäonnistuminen jäi vaivaamaan mieltä ja kasvatti omaa organisointivastuutani. Selvisin jota kuinkin ja nyt saatan jo todeta, että kaikella on oleva tarkoituksensa.
3. Ydintiimi oli ensin toisenlainen, alkujaan kymmenestä jäsenestä vain kolme kulki koko matkan mukana. Uudelleen syntynyt joukkue oli mahtava sekä kooltaan että aikaansaannoksiltaan. Nöyrän kiitoksen ja ison kunnianosoituksen arvoinen suoritus!
4. Budjetti ei pitänyt, eikä edes jäsentynyt missään vaiheessa. Etenin fiilisten ja tarpeiden mukaan. Loppusumma ylittänee kolmekymmentätuhatta. Toimettomuus ei jää harmittamaan, koska kaikki oli pelissä.
5. Kohtaamiset olivat kaikkein merkittävin vaalituki. Millään rahalla ei olisi voinut ostaa kertyneitä kohtaamiskokemuksia.
6. Perussuomalaiset puhuttivat ja kummastuttivat. Ihmeellinen musta pilvi varjostaa Isänmaamme taivasta. Peloista, turhautumisista, kivuista, katkeruudesta ja kateudesta se on kummunnut.
7. Toimisto Kirkkokadulla oli onnistunut tukikohta katutasossa. Vastaanotto ja kokoustila mahdollistivat kymmeniä ja kymmeniä ainutkertaisia kontakteja erilaisten ihmisten kanssa ja moninaisten teemojen parissa.
8. Yksinäisyys kummastutti ja myös vaivasi ajoittain. Yhteistyötä eri ehdokkaiden kanssa olisi voinut tehdä enemmän.
9. Hopeinen Elefantti, uskollinen maastoautoni,ehti hajota kahdesti kampanjan aikana. Siinä mielessä eniten näkyvyyttä kertyikin Wetterin huollossa työskenteleville automekaanikoille.
10. Facebook oli aktiivisessa käytössä. Onko se ollut hyvä vai huono media, jää nähtäväksi ja äänestäjien arvioitavaksi.

Nämä nyt nopeasti. Täytyy rientää vielä vähän.

Kiittäen,
Heikki

Ison virran äärellä

2011-04-09T13:50:00.002+03:00

Harmaa taivas, mustanharmaa joki. Kaverini kyhäsi nuotion lumen alta paljastuneiden kivien lomaan rannalle kantamistani puista. Olemme kaimoja ja ystäviä. Eristelevyn päällä tarkenee istua ilman pelkoa kusitaudeista tai muista alapään kiusoista.

- Väsyttääkö, hän kysyi saatuaan kuivat koivupuut liekkeihin. Mustia savukiehkuroita kirmasi taivasta päin.
- Ei se liene väsy, joka on päällimmäisenä. Enemmänkin epävarmuus ja hermostuneisuus. Huominen on arvaamattomampi kuin pitkiin aikoihin.
- Niin. Ison työn olet tehnyt tavoittelemasi tehtävän eteen.

Asettelin kahvipannun tukevasti kivien väliin kuumenemaan. Yritin saada kiinni ajatuksistani siinä hetkessä. Vaivasi tunne pintakiitoisuudesta; siitä, että piti aina yrittää keksiä oikeita sanoja puheiseen ja varmuutta ääneen. Joki valui hiljaa edessämme. Hiljaa, mutta valtavalla voimalla.

- Tämä työ ei ole juuri mitään. Ei oikeastaan vielä yhtään mitään. Olen mitä olen, ja taistelen vapaan olemiseni puolesta. Vaalikampanja on vain vähäinen välietappi matkallani. Ei käytännössä mitään mullistavaa merkitystä. Oman viattomuuteni säilyttäminen kaiken kouhotuksen keskellä on minulle paljon suurempi haaste kuin aggressiivinen ja tavoitteellinen kampanjointi. Epävarmuutta ja hermostuneisuutta syntyy siitä, kun en ymmärrä kaikkea, en edes itsessäni. Olen puhunut posket punaisina ymmärtämisen tärkeydestä tässä maailmanajassa, mutten voi olla lainkaan vakuuttunut, ymmärränkö itsekään. Ymmärränkö edes sitä, mitä kaikkea en ymmärrä. Joskus se tuskastuttaa, joskus suututtaa ja joskus masentaa. Tekisi mieli huutaa vastauksia mieltä vaivaaviin kysymyksiin siitä, miksi kaikki hulluus on hyväksyttävä!

- Puhalla veljeni, puhalla rauhassa. Ymmärryksen edellytys on ihmisen alkuperäisyydessä. Kaikki vieras vaikeuttaa ymmärrystä ja aiheuttaa myllerrystä mielessä. Olet nyt keskellä myrskyä, etkä saata nähdä rantoja. On parempi unohtaa kova maa ja keskittyä selviämään myrskystä. Ymmärrys on kiinni hetkessä enemmän kuin ajassa. Aika on määriteltävissä ja asettaa haasteita, mutta hetki ei, koska se on määrittelemätön. Olemme kasvaneet vieraan vallan alaisuuteen, olemme ulkoistaneet oman ja alkuperäisen itsemme. Vieras valta on ajan haasteissa kiinni oleva mielen ulkoinen ohjausmekanismi ja kulloinkin vallalla oleva tilapäinen totuus. Alkuperäisyys puolestaan on vapautta olla se, mikä olet. Vierasperäisyyttä on yrittää olla, mitä kulloinkin oletetaan olevan.

- Ymmärryksen edellytys, aivan totta. Olla se, mikä on lapsena ollut. Eli pystyäkseen ymmärtääkseen olisi palattava takaisin minuuteen, eikö niin? Mutta missä se on ja miten sinne pääsee? Et usko kuinka kipeästi viime aikoina olen kaivannut tätä joen virtaa ja elävää tulta, näitä tilaisuuksia.

Kaima lisäsi pari klapia nuotioon varoen horjuttamasta kahvipannua. Liikkeet ovat verkkaiset. Käsitin hänen vanhenneen ja samalla pohdin omaakin olemustani. Poikavuosistamme on jo aikaa. Tunnen harmaantuvani hiljaa, mutta vääjäämättä. Hän sanoi,

- Katso tuota jokea. Katso niin kauan, kunnes huomaat veden elävän. Matka minuuteesi kestää yhtä kauan. Ehkei tämä elämä siihen riitä.

Katsoin virtaa edessämme ja näin mustan vesimassan liikkuvan länttä kohti. Pinnalle pistävien rantakivien ympärillä kävi verkkainen pyörre ja keskempänä jokea syvä virta muotoili pintaan kuvioita kuin pitkiä puunsyitä. Vastarannan jyrkässä pohjoisrinteessä oli kauttaaltaan lumipeitto, vaikka rinne tällä puolella oli ollut lumeton jo pari viikkoa. Virtaa kelpasi katsella. Näky rauhoitti mielenkuohuja ja helpotti olemista.

Tällaisia pohdiskelevia keskusteluja tapasimme käydä ystäväni kanssa, milloin vain oli sopiva hetki, tarpeeksi aikaa ja rauhaa ympärillä. Nyt oli kaikkea, eikä mitään. Päästin ajatukseni karkaamaan ja sanoin,

- Vedestä saa tuotettua elämää ja energiaa, mutta onko vedessä itsessään elämää tai energiaa? Jos katsoo veden pinnan päälle, eikä anna katseen kohdentua veteen tai vastarannalle, saattaa joskus nähdä ikään kuin pieniä kipinöiviä spiraaleja, jotka kohoavat vedestä pyörien myötäpäivään eri kokoisina ja keskenään eri tahdissa. Onko se energiaa, vai mitä se on? Jos se on energiaa, voidaanko sitä määritellä mitenkään? Onkohan kukaan koskaan tutkinut ilmiötä?

Kahvivesi kiehui. Nostin pannun ulommaksi ja lisäsin siihen silmämääräisesti katsottuna sopivan verran pööniä. Jätin kahvin ässehtimään. Kaimani näytti jotenkin poissa olevalta katselessaan vastarannalle. Harkitsevan hiljaisuuden jälkeen hän totesi,

- Havaintosi on tosi. Vedestä nousee energiaa, joka sopivissa olosuhteissa ja oikein katsottuna näkyy kipinäkierteinä. Se on energiaa, mistä voisimme päätellä, että vedessä on energiaa. Missä on energiaa, siellä on yleensä elämääkin. En ole kuullut tai lukenut mitään tutkimuksia aiheesta, mutta siitä huolimatta luulisin sellaisia tutkimuksia olevan. Jos vedessä kerran on energiaa ja elämää, mikä sen merkitys voisi olla? Onhan ihminenkin suurimmaksi osaksi vettä. Onko ihmisen energisyys suorassa suhteessa ihmisen kykyyn hyödyntää veden energiaa itsessään?

- Veden merkitys ikiaikaisissa uskomuksissa, seremonioissa ja rituaaleissa on ollut joko ihmisen puhdistautuminen tai liittäminen jonkun uskomuksen yhteyteen. Hindut kylpevät Gangesissa, joka on heille pyhä joki symboloiden yhteyttä johonkin korkeampaan voimaan. He myös sirottavat vainajiensa tuhkat jokeen. Kristityt kastavat jäsenensä pyhässä kasteessa. Mielenkiintoinen vesikertomus on kerrottavissa myös Oulusta. 1700-luvulla nykyisen Rauhalan vieressä oli kauneus- ja terveyslähde, jonka veden uskottiin olevan parantavaa. Lähdettä vartioitiin ja lähteellä vierailussa noudatettiin tarkkoja säännöksiä. Myöhemmin lähde peitettiin maalla, kun oli käynyt ilmi, että lähteen vesi on peräisin maanalaisesta purosta, joka kulkee nykyisen Intiön hautausmaan läpi. Silloinkin alue oli jo vastaavassa käytössä. Mikä merkitys lähteen terveysvaikutukseen onkaan ollut nimenomaan sillä, että veteen on päässyt liukenemaan ihmisen kehosta peräisin olevia organismeja.

- Aika huikea tarina. Vedestä tiedetään jo hirvittävän paljon, mutta tiedostetaanko siitä sittenkään vielä kaikkea? Seuraavaksi voitaisiin leikkiä ajatuksella, jos vedessä kerran on energiaa ja elämää, onko siinä myös muistia?

Oli pakko naurahtaa lyhyesti, vaikka tosiasiassa mieltäni oli alkanut kiihottaa veden mahdollisesti hyvinkin ihmeellinen olemus. Voisiko vesi ravita ja vahvistaa matkaani.

Joimme kahvit sopivan rauhan vallitessa. Virta valui ohitsemme, enkä ymmärtänyt siitä toistaiseksi mitään.

Tane 2

2011-04-07T17:23:00.000+03:00

Ennen yhdeksää ja selvästä päästä. Sanoi käyneensä äänestämässä postitalolla.

Pyysin istumaan ja tarjosin kahvia. Kuuntelin juttua elävästä kuvasta, jossa päähenkilöllä ei ole aina mennyt kuin John Travoltalla.
Kaksikymmentä kunnian vuotta merillä ja poikki. Liverpool oli paha paikka. Sinne jäi liike ja luovuus. Iso osa elämästä kolahti rikki laivan runkoon ja jalat sanoi seis.
Tuoli otti kelvottomaksi kolahtaneen miehen kolmeksi vuodeksi. Sarjan seuraavassa jaksossa tulikin jo muuta päiväohjelmaa.

Niin se kulkee sillä tiellä, ja yöt Kenttätiellä.

Oli pitkään hiljaista. Annoin hieman happea paperilla. Hiljaista.

Kahvi mustana. Sokeripala suli miehen suussa. Oli edelleen hiljaista. Tane nousi ja poistui. Minä ja hiljaisuus jäimme.

Suomi suoritustilassa - teemaillan puheenvuoro

2011-04-05T10:38:00.002+03:00

´Suomi suoritustilassa´, teemaillan avauspuheenvuoro 5.4.2011

Tervetuloa, tuumailtaan; teemailtaan! Illan isona aiheenamme on nykyinen hyvinvointisuomi paremmin voivana kansakuntana.

Muutosten tuulet puhaltavat keväässä. Kansalliset kipupisteet ovat nostaneet esiin uudenlaisia aatteita ja ajatuksia, joista osa hyvinkin ennakkoluulottomia, jopa vastuuttomia. Kipupisteitä on omassa kansantaloudessamme ja laajemminkin eurovaluutan vakaudessa. Myös inhimillisiä kipupisteitä liittyen suomalaisten jaksamisen, turhautumisen ja syrjäytymisen aiheuttamiin moniin vakaviin seurauksiin on aistittavissa.

Tänä iltana emme erityisesti tahdo syyttää mitään tai haastaa ketään. Tahdomme sitä vastoin etsiä rakentavassa hengessä mahdollisia osaratkaisuja kipupisteitten poistamiseksi. Jokainen kaipaa rakkautta ja kelvollisuuden kokemuksia. Valitettavaa on, jos välittäminen on ulkoistettu viranomaisten tehtäväksi.

Suomalainen luonne on suorastaan jukuripäisesti oikeudenmukaisuuteen uskova. Mikäli oikeudenmukaisuutta ei nähdä tapahtuvaksi, olemme tarpeen ja tilaisuuden tullen valmiita suuriinkin uhrauksiin. Tästä kertoo mm. perussuomalaisten selkosanaisuuteen perustuva sanoma ja sen myötä kovasti kasvanut kannatus. Ihmiset ovat väsyneet olemaan ymmärtämättä heitä koskevia asioita.

Kipupisteiden käsitteleminen edellyttää kipupisteiden kohtaamista, aivan samoin kuin itsensä löytäminen edellyttää itsensä kohtaamista. Mörkö on niin kauan pelottava, kunnes se kohdataan ja kuullaan, mitä sillä on meille kerrottavaa.

Suomi vanhenee ja väsyy. Takana on pitkä suorittamiskeskeinen ajanjakso. Hyvinvointiamme on mitattu erilaisilla määreillä ja onnellisuuttamme on vertailtu milloin missäkin kansainvälisessä tutkimuksessa. Tutkimusten tulokset ovat osin ristiriitaisia keskenään. Olemme tutkitusti onnellisia, tavallaan, mutta koemmeko oman onnemme määräytyvän hyvinvointiamme kuvaavista tunnusluvuista, tai euroista, tasa-arvoisuudesta, länsimaisesta demokratiasta ja lainsäädännöstä. Tutkimusten mukaan niin kuuluisi olla. Olemme tutkimusten mukaan onnellisia.

Kuitenkin olemme keskellä mittavia kansallisia haasteita, jopa ongelmia. Nuorisotyöttömyys on paha asia, nuorison kokema kelvottomuus sitäkin pahempi. Eri syistä johtuva syrjäytyminen on paha asia, moninaiset seuraukset vielä pahempi. Kaikkein kamalin tilanne on sellaisten lasten kohdalla, jotka joutuvat taistelemaan lapsenoikeuksiensa puolesta. Vanhempien laiminlyömät lapset kasvavat jatkuvassa turvattomuuden ja kelvottomuuden ilmapiirissä. Suorittava suomalainen sukupolvi, me kaikki täällä, olemme vakavan paikan edessä.

Työelämässä mukana olevat tuntevat ja tietävät puurtamisen paineen omassa olemisessaan. Valitettavasti työpaine heijastuu myös lähipiiriin. Aiemmin työ merkitsi turvaa koko perheelle, nykyisin työn merkitys on toinen. Työ ei ole itsestään selvä turva; työ on monesti väkinäistä suorittamista ja päivästä toiseen selviämistä. Työssä jaksamisen ongelmat kumpuavat juuri tällaisesta turvattomuuden tunteesta.

Suomen ikääntyvästä väestöstä kantaa vastuun yhä pienempi työssäkäyvien joukko. Huoltosuhde heikkenee seuraavien vuosien aikana jopa dramaattisesti. Voidaankin kysyä monimielisesti, onko Suomella varaa vanhuksiin? Onko meillä varaa tuottaa senioriväestölle heidän kaipaamaa inhimillistä hoivaa ja ihmisarvoista vanhenemista, jos kaikki voimavaramme kohdistuvat omankin uupumuksemme kanssa pärjäämiseen. Toisaalta onko meillä varaa olla kantamatta vastuuta vanhuksistamme? Onko meillä varaa ulkoistaa vanhuspalvelut laitoksiin ja konseptoituihin kotihoitopalveluihin. Onko meillä varaa välinpitämättömyyteen? Loppujen lopuksi se on keskeisin kysymys.

Yhteiskunnallisten kipupisteiden poistamisessa on kyse valtakunnallisesta päätöksenteosta. Sormia napsauttamalla mitään pysyvää ei tapahdu. Tarvitaan järeämpiä toimia ohjaamaan kansakuntamme kehitystä ihmislähtöisempään suuntaan.

Yksioikoinen ja periaatteellinen asetelma vasemmiston peräänkuuluttaman julkisen laitoshoidon ja oikeiston korostaman yksityisen hoivapalvelun välillä on lopetettava. Asenteellisuuteen meillä ei tosiaankaan ole varaa.

Yksi ihmislähtöinen ratkaisu on löydettävissä kumppanuusmalleista, uudenlaisesta, ja enemmän yleishyödyllisestä yrittäjyydestä sekä pienyrittäjien yhteenliittymistä, osuuskuntayrittäjyydestä. Eläkkeelle jäävä ihminen ei muutu yhdessä yössä kelvottomaksi, vaan niin halutessaan voisi senioriyrittäjänä osallistua oman yhteisönsä hyväksi koituvaan työhön.

Senioriyrittäjä tekee omien kykyjensä ja toiveittensa mukaista hyötytyötä sen minkä katsoo tarpeelliseksi, nauttii ansaitsemaansa eläkettä, mutta yrittämisestä kertyvät lisäansiot kasvattavat hänen ansiotuloa ja niin ollen myös veroprogressiota. Oleellista ei liene niinkään työssä rikastuminen, vaan osallisuus ja hyödyksi oleminen. Kuitenkaan senioriyrittäjän peruseläke-etuuksiin ei järjestelyllä saa kajota. Myös senioriyrittäjyyden tulee olla kannattavaa.

Nuorten kokemaan kelvottomuuteen yhtenä ratkaisuna on nähtävä kisällimallin laajennettu käyttö, sekä intressilähtöinen työllistäminen, jossa työntekijälle tarjotaan todellinen mahdollisuus kykyjensä näyttämiseen ja työsuhteen vakinaistumiseen.

Näistä asioista on nyt tarkoitus keskustella yhdessä. Mukana ovat vaimoni Lilli Pesämaa, joka opetustyössään kohtaa lasten ja nuorten kokemuksia kovasta maailmasta. Juha Siitonen on erikoistunut työelämän haasteisiin ja työssä jaksamiseen. Heikki Sassi puolestaan toimii yksityisen sektorin sosiaali- ja terveyspalveluja vanhusväestölle tuottavassa yrityksessä ja on osaava henkilö selvittämään meille tuon kasvavan yhteiskunnallisen osa-alueen epäkohtaisuuksia.

Tervetuloa! Pyydän, olkaa hyvät ja osallistukaa! Tehdään sisältöä ohjelmaan, maanläheiseen manifestiin, joka vielä joskus toteutuu ja muuttaa maatamme paremmaksi paikaksi olla.

Ilmassa, omissa ajatuksissa

2011-03-31T17:22:00.000+03:00

Siellä paistaa aurinko. Sunnuntaiksi luvattiin kohta kymmenen astetta lämmintä. Hyvä niin.

Tänä talvena huomasin, etten ole talvi-ihminen. Pakkaset alkoivat lokakuun lopussa. Muistan, kuinka sähkömies sanoi, että kytkisi saunarakennuksen ulkovalot sitten, kun lämpenee nollan päälle. Valot ovat yhä kytkemättä. Pimeyden kanssa pärjään kuta kuinkin hyvin, mutta kova ja hellittämätön pakkanen pusertaa kesällä kertyneen energiavarantoni vähiin.

Olisi kuitenkin jaksettava rutistaa. Maali häämöttää ja palkinto odottaa. Puhallan pitkään ja mietin, mikä palkinto se on, joka odottaa?!

Ääni sanoo: ole varovainen. "Kaikkea, mitä tästä lähtien kirjoitat, voidaan käyttää sinua vastaan syytöksenä mielistely-yrityksestä. Älä selitä hyveitäsi. Vaikene mieluummin."

Olen kipuamassa vedenjakajalle. Uudesti alkavan elämäni suunta selviää sunnuntai-iltana 17. huhtikuuta. Viikko siitä ja vaimoni täyttää vuosia. Varmaa siis on, että huhtikuussa meillä juhlitaan jossain vaiheessa.

Ajatukset aaltoilevat, eivät sentään ahdista. Mutta jo on riennettävä aikataulun mukaisesti eteenpäin.

Heikki

Tane

2011-03-28T18:59:00.011+03:00

Ei se oikein ole älähdys, eikä mikään mölähdyskään. Se on jotain sielukkaampaa, jotenkin se muistuttaa eniten ulahdusta...

"Pesämaa... anna köyhälle muutama kolikko..."

Hymynkare nousi väkisin naamalleni. Näemmä sama kaiku on askelten, ympäri on menty ja jälleen yhteen tultu. Ensi tapaamisestamme onkin vierähtänyt jo viitisentoista vuotta. Kieltäydyin silloin ostamasta Tanelta sukkia, koska epäilin niitä varastetuiksi. Tuomitsin Tanen transaktioaikeet ja kehotin palauttamaan myyntivaraston oikopäätä takaisin vaatekauppiaalle.

Nyt tervehdin mörkömäistä miestä säyseämmin. Odotin jotain kerjuutarinaa ja pakollista kolikkokysymystä. Muistin Vänrikki Stoolin tarinoista kertomuksen torilla rahaa, juomaa tai ruokaa kerjänneestä suomalaisesta sotilaasta, joka oli haavoittunut liikuntakyvyttömäksi Kuningas Kaarlen sodissa. Sotilaan pelastukseksi koitui samat sodat sotinut upseeri, joka ymmärsi, että yhtä hyvin hän voisi olla tuossa rahaa ruinaamassa; ihan yhtä hyvin kuin tuo onneton sotamieskin. Tarinan opetus on, että ihminen on muuta kuin, mikä päällepäin näkyy. Monella ulospäin epäkelpoisella on habitukseensa hyvä syy; jokin koskettavan kohtalokas haavoittumistarina. Tämän armottoman aikamme haavoittunut sotilas näyttää nyt tältä, Tanelta. Hyljeksityltä ja halveksitulta.

Tane oli työntynyt vaalitoimistooni passipaikaltaan Kirkkokadun toiselta puolelta. Näin hänen saapuvan letkein askelin ja valmiiksi velttona kuin vähävirtanen patterinukke. Miehen nenästä valui rohtuneille huulille jotain kirkasta ja hänen henkensä huokui elämänkokemusta kaikessa hajukirjossaan. Vanhan merimiehen takki oli ylväästi auki, kuten myös hänen pehmeiden varsikenkiensä ja housujensa etumuksen vetskarit. Väkisinkin juontui mieleeni ajatus, että kesää kohti tässä ollaan sittenkin menossa. Tane oli tullut nyt, seuraavaksi tulisivatkin sitten muuttolinnut.

Virtuaalinen vastaustyöskentelyni Suomen oluenystävien toimittamaan ehdokaskyselyyn keskeytyi. Olihan vieraakseni ilmestynyt yhdenlainen oluenkuluttaja ja alkoholin yleisystävä, vaikkei hän mihinkään järjestölliseen harrastekarsinaan kuuluisikaan. Tane pyysi saada istua ja istui myös. Hitaasti hän kääntyi kohdistamaan katseensa minuun, nosti lakkia silmiltään ja huokaisi raskaasti. Kysyin siinä välissä kuulumiset.

"Anna muutama lantti, minä jaan tuolla noita sun esitteitä ihimisille."

Tarjous siis, aha. Kerrassaan houkuttava tarjous. Tane tarjosi työpanostaan edistääkseen osaltaan mahdollisuuksiani kilvoitella paikasta Arkadianmäen auringossa. Mielenkiintoista. Monenlaista tarjousta olenkin kuullut, käsitellyt ja tyrmännyt, mutta nyt olikin vakavamman pohdinnan paikka. Parinkympin korvausta vastaan saisin tuon heikkohappisien ja henkipattoisen puliukon kiusaamaan vaalisanomallani ohikiitäviä kansalaisia. Päätin suostua esitettyyn tarjoukseen ja pelkästään inhimillisistä syistä, sillä rehellisyyden nimissä epäilen Tanen työstä lopulta koituvan osakseni enemmän harmia kuin hyötyä. No, kaikkea ei kannata rahassa mitata. Ei ainakaan inhimillisyyttä. Niinpä kohtasin Tanen katseen ja vastasin,

"Annan kaksikymppiä, jos kerran jaat esitteitäni, etkä puske niitä lähimpään roskikseen. Teet oikeasti töitä."

Epävarmuus viivähti mielessä. Olisiko oikein sponsoroida viinan vaivaannuttamaa miestä, joka epäilemättä ja muitta mutkitta kilistelisi pestirahani alas kurkustaan. Entä sitten, tuumasin ja suljin silmäni moraalisilta moitteilta. Tanehan on jo kuusikymppinen veteraani. Mikä minä olisin arvioimaan ja tuomitsemaan hänen omintakeisia valintojaan ja epäterveellisiä elämäntapojaan. Moni arvonsatunteva veronmaksaja on ravinnut ja jumpannut itsensä hengiltä ennen eläkettä, mutta tuo ukonkuvatus vain kukkii kaduilla vuodesta toiseen. Tanehan on elävä ihme! Juokoon, jos juotattaa!

Pistin näin ollen valkoiseen muovipussiin kourallisen Kokoomus-karkkeja ja viitisenkymmentä vaaliesitettä. Ojensin kassin ja kaksikymmentä euroa Tanelle, joka nousi ylös reippaasti kuin mursu kalliolta. Sanaakaan sanomatta, mutta pussi positiivisesti heilahdellen hän pullahti takaisin kadulle ja palasi passipaikalleen R-kioskin oven tuntumaan. Jäin hänen jälkeensä seuraamaan, mitä tuleman piti, enkä pettynyt ainakaan työmoraaliin, päinvastoin.

Varttitunnin aikana Tane jakoi toistakymmentä esitettä. Suurin osa kansalaisista kiiruhti nokkaa nyrpistäen ja katsettakaan uhraamatta käsi ojossa kontaktia hakevan Tanen hahmon ohi. Mutta osa seisahtui ja poimi evankeliumini ennen kuin jatkoivat keskeytettyä matkaansa.

Lämmin tuntemus tapaili rintaani. Tane oli ottanut tehtävän ja aikoi suoriutua siitä kunnialla. Kunnia hänelle!

Kohtaaminen

2011-03-21T09:33:00.000+02:00

Voisi sanoa, että olimme ystäviä.
Meitä yhdisti sama etunimi ja intohimo samaan harrastukseen.

Voisi sanoa, että olimme sielunveljiä,
vaikka olimme rooleissamme toistemme kilpailijoita.

Voisi sanoa, että olimme samanarvoisia,
mutta emme samanlaisia. Hän oli ehdottoman pedantti.

Voisi sanoa, että olimme vahvoja oikeudenmukaisuudessa.
Epäoikeudenmukaisuus kalvoi molempia, mutta söi vain hänet hengiltä.

Voisi sanoa, että olimme olosuhteiden uhreja molemmat,
mutta vain hänet tuomittiin.

Voisi sanoa, että annoimme paljon.
Hän kuitenkin menetti kaiken.

*****

Kaiman kuolemasta tulee syksyllä kuluneeksi neljätoista vuotta.
Sain tiedon hänen kohtalostaan tekstiviestillä, jonka alussa luki "tämä on totta."
Sanoman luettuani ajattelin silti, ettei tämä voi olla totta.

Oli se kuitenkin totta. Niin peruuttamattomasti totta kuin vain kuolema olla voi. Oma esikoiseni oli syntynyt vajaa kolme kuukautta aiemmin. Ystäväni elämä sai pisteen ja minun elämässäni alkoi uusi luku.

Kymmenen vuotta sitten olin kävelyttämässä koiraamme Raksilassa. Kevät oli kuten nyt, kaunis ja luminen. Asuimme silloin Tuirassa.
Kajaanintiellä, Intiön hautausmaan ison parkkipaikan kohdalla käännyin takaisin. Jostain syystä päätin kävellä rautasillalle hautausmaan läpi.

Olin suuntaamassa kulkuni pääkäytävää pitkin suoraan kohti taivasta vasten piirtyviä Intiön kerrostaloja, mutta yhtäkkiä käännyinkin vasemmalle, marketteja kohti johtavalle poikkikäytävälle. Seuraavasta risteyksestä käännyin vaistomaisesti taas kotiin päin ja kohti Intiön kerrostaloja. Ehdin ottaa muutaman reippaan askeleen, kun jokin käsittämätön ääni käski pysähtyä, palata takaisin ja jatkaa edelleen kohti marketteja. Tunne oli voimakas ja ennen kokematon. Naurahdin ihmeissäni, käännyin ympäri ja palasin poikkikäytävälle. Sama ihmeellinen tunne palasi kohta ohjaamaan kulkuani ja kehotti seuraavaksi kääntymään vasemmalle.

Lyhyt käytävä oli kapea ja auraamaton. Edellisenä yönä satanut lumi peitti polun. Käytävän varrella oli puolenkymmentä hautapaasia, joista yksi erottui heti silmiini, sillä se oli rivistön korkein, eikä sen päällä ollut lunta, kuten muiden kivien päällä. Kävelin korkean kiven luokse ja nähtyäni sen kiiltävässä pinnassa vainajasta kirjoitetut tiedot otin hiljaa lakkini päästä ja jäin niille sijoilleni. "Täälläkö Sinä olet?"

******

Pari päivää sitten erään vaalitilaisuuden aikana luokseni saapui vanhempi nainen. Hän seisahtui etäämmälle jääden katsomaan minua tutkivasti, ikään kuin olisi minut tuntenut. Maltillisesti hän odotti vuoroaan, vaikka toiset ihmiset tungeksivat grillikatoksen ympärillä ilmaisen makkaran perässä. Kiinnitin naiseen huomioni, mutta en voinut tunnistaa häntä. Minua alkoi kiusaamaan, kuka oli tuo harmaatukkainen hauraanoloinen nainen ja mikä asia hänellä oli toimitettavanaan. Kummastelin tilannetta. Selvittyäni eroon poliittisesta juttukumppanistani kävelin oitis naisen luokse.

Suru asui hänessä yhä; äidin suru ei katoaisi koskaan. Lapsi ei ollut vielä neljääkymmentäkään, kun jo valmiiksi särkynyt sydän loppui. Poika kuoli ja samana päivänä suru saapui asumaan hänen äitiinsä. Minulle kirjoitettiin tapahtuneen johdosta lyhyt tekstiviesti.

Kaksi vuotta sitten yhytin keski-ikäisen miehen, jonka kotiseudullisen harrastuneisuutensa synnyttämät kirjalliset tuotokset olivat herättäneet kiinnostukseni. Tutustuimme ja hän kutsui minut kesäteatteriin katsomaan kepeää esitystä, jossa hänellä oli isäntämiehen rooli. Menin ja lämpimässä kesäillassa nautin näkemästäni täysin rinnoin.

Esityksen jälkeen päätin kipaista kiittämässä miestä mainiosta illanvietteestä. Takahuoneen pukuhuoneessa hän tervehti ilahtuneena, pyyhki hikeä ja pyysi minua odottamaan hetken, että hän hakisi vaimonsakin paikalle. Samassa hän jo livahti ulos ja minä jäin hämilläni yksin huoneeseen. Pian he kuitenkin saapuivat ja niinpä sain kätellä itseni tutuksi vaimonkin kanssa. Hän oli jotenkin omituisen totinen, mutta esiteltyään itsensä kaimavainajan siskoksi, ymmärsin totisuuden ja istuuduin alas. Katselimme ääneti toisiamme pitkän hetken. Hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet. Sanoin, "Heikki oli hyvä ihminen." Hän nyökkäsi ja pyyhki silmiään.

*****

Kutsuin heidät luokseni Kantturaan. On paljon puhuttavaa, enemmän opittavaa.
He lupasivat tulla kaikki, koska elämä jatkuu.

*****

Nuorisokelvollisuudesta ratkaisu nuorisotyöttömyyteen

2011-03-18T18:53:00.006+02:00

”Tuo olen minä. Minä kelvollinen.”

Kaksivuotias katsoo peiliin vakavana naamaansa käännellen. Lapsi opettelee sinuiksi itsensä kanssa. Voisin aavistaa hänen mietteensä kuuluvan: ”tuo olen minä.” Kuiskaan siihen elämänohjeiseksi saatteeksi lisäyksen: ”…minä kelvollinen.”

Pala puskee ylös kurkkuuni. Deja vu -ilmiö iskee äkkiä. Mieleeni nousee ylioppilaskirjoitukset Oulun Lyseon lukion juhlasalissa aika tasan 26 vuotta sitten. Muistan kuin eilisen päivän, kuinka katselin ikkunasta ulos kohti Tuiran siltoja ja Raattia. Reaalikokeen kanssa oli verrattoman tuskaisaa. Tunsin olevani umpikujassa. Nojasin posket nyrkkeihini ja ajattelin, ”voi, kunpa minäkin olisin nyt jonottamassa tuolla liikennevaloissa noiden onnekkaiden ihmisten lailla. Voisiko mikään olla riemukkaampaa kuin työelämän vapaus!”

Kevään kirjoitusten jälkeen olin vajaavoimaisena uuden elämänvaiheen edessä. Vaikka muiden mukana olinkin painanut valkolakin päähäni, tunsin silti olevani epäonnistunut. Olin laulanut Lyseon kaikuvassa juhlasalissa sankarivainajien kivisen muistolaatan alla epähuomiossa, ”gaudeamus igitur, viva la imbrobatur…!” Kaunis ja perinteikäs laulu on muuten alkujaan latinankielinen juomalaulu. Niinpä se sopi oivasti kuvaamaan silloista tarpomistani teini-iän ehtoopuolella. Juhlan jälkeen vaihdoin puhtoisen lyyralakkini lippikseen ja lähdin Helsinkiin. Hakeuduin hanttihommiin raksalle ja pääsin apumieheksi. Piti tulla valtiotieteilijä ja poliitikko. Ei tullut. Niin ei ollut tarkoitettu.

Aika ajoin ihmisen elämä on yhdenlaista peiliin katsomista ja uudelleen itseensä tutustumista. Omakohtainen kuvastinkokemukseni on kestänyt tähän mennessä seitsemän vuotta, mutta siitä juontunut absolutismini vasta kolme ja puoli vuotta. Kohtaaminen itseni kanssa oli alkuun kipeä. Silmäkulmat suolavedestä kosteina totesin lopulta jossain vaiheessa kelvottomalle minälleni, ”tuo olen minä. Minä kelvollinen.” Siten saatoin aloittaa pitkän paluumatkan minuuteeni pohjimmaiselta permantotasolta. ”Minä kelvollinen.”

Nuorisotyöttömyys on iso ongelma, mutta kumpi onkaan isompi ongelma, nuorisotyöttömyys vai nuorisokelvottomuus?

Miettikääpä.
Muistelkaa omaa momenttumianne silloin, kun olette onnistuneet, kun olette olleet hyviä. Muistelkaa sitä yhtä ainoaa onnenhetkeä; ainutkertaista kaikkivoipaisuuden huumaa, joka hyvinkin on rakastumiseen verrattavissa olevaa voittamisentunnetta. Älä ihmettele! sillä et sinä suinkaan ole yksin kokemustesi kanssa. Meistä jokaisella on muistissa omakohtaisia onnistumisen kokemuksia.

Aivan niin. Mutta entäpä nyt, nykyään? Mikä määritteleekään nuorten onnistumisen kokemuksia lähes täysin ulkoapäin ohjatussa maailmassamme? Miten nuori voisi kokea henkilökohtaisia onnistumisia, kun elämänkelpoisuusasteikko määritellään joka ilta uudelleen televisiossa, viimeistellään virtuaalimaailmassa ja mitataan materiaalikeskeisessä keinotodellisuudessa? Kohta voisikin todeta: olkoon onnellisia he, jotka ovat edes lähestulkoon kelvollisia.

Väitän, että moni nuori kokee jollain selviytymisensä kriittisellä tasolla olevansa kelvoton. Ranking-sijoitus ei koskaan kelpaa.

Kohdataan kylmä todellisuus ihan aikuisten oikeasti. Nuori kokee olevansa kelvoton ja tietää olevansa työtön. Ja nimenomaan tässä järjestyksessä. Ensin on ratkaistava nuorisokelvottomuuden ongelma. Tämän jälkeen on nuorisotyöttömyyden ratkaiseminen huomattavasti helpompaa ja merkittävästi tuloksekkaampaa.

Kuka kehuisi murrosikää läpikäyvää lasta, elleivät lapsen vanhemmat jaksa, muista tai viitsi? Lapsi kehittyy turvalliseen nuoruuteensa kehuilla, kotiintuloajoilla ja kaurapuurolla. Mutta miten onkaan nyt? Monestiko lapsi kehittyy kelvottomaan nuoruuteensa vvv:ssä, eli virtuaalisissa verkoissa, välinpitämättömässä kodin ilmapiirissä ja vetämättömässä vertaisporukassa? Siis kuka tässä lopulta onkaan nuorisokelvottomuuteen syypää?

Nostan katseeni, huokaisen ja huomaan naakkojen jo tekevät pesiä naapurin navetan savupiippuun. Jään seuraamaan niiden kodinrakennuspuuhia hiljalleen tummuvaa taivasta vasten.

Tämän yhteisen taivaamme alla on työ yhä niin kovasti kesken.

Heikki Pesämaa

kansanedustajaehdokas (kok)

Näkökohta eriarvoistumisesta

2011-03-14T11:09:00.002+02:00

Eriarvoistuva kansa – ajan kuva vai kuvastus

Kansalaisten keskinäisestä eriarvoisuudesta puhuttaessa tahdotaan huomio usein kohdentaa väestöryhmien välisiin taloudellisiin tekijöihin. Siis eriarvoisuutta on, jos jollakin on enemmän rahaa käytettävissä kuin toisella. Tällainen yksioikoinen katsanto on sekä henkisesti että kansantaloudellisesti ajateltuna taantumuksellista, mutta myös tarkoitushakuista; vallankin näin vaalien alla.

Yhteiskunta ei eriarvoistu, kansalaiset eriarvoistuvat. Se on totta. Hyvinvointivaltiossa kansantalous on yhteinen ja kansantalouden vaikutukset ulottuvat niin hyvässä kuin pahassakin kaikkiin väestöryhmiin. Kansantaloudellisesti ajateltuna kansalaiset ovat näin ollen tasavertaisia. Missä sitten tapahtuu eriarvoistumista?

Kyse on ymmärtämisestä. Yksinkertaisesti ja yksiselitteisesti. Ymmärtämisen kyky ei kysy varallisuutta, ei vakaumusta, ei valta-asemaa, eikä kansansuosiota. Ymmärtämisenkyky on ihmisessä itsessään. Kuitenkin, mikä merkille pantavaa, tämä arvoton aikamme asettaa jatkuvasti suuria haasteita ihmisen sisäiselle tasapainolle. Sisäinen tasapaino on ehdoton edellytys riippumattoman ja johdattelemattoman ymmärtämisenkyvyn säilymiselle.

Ymmärtäjiä ovat pelottomat ja sisäisesti vahvan minuuden omaavat ihmiset. Ymmärtämättömät ovat alttiita ulkoapäin ohjatuille ja julistetuille pelkoperäisille tilapäistotuuksille. Heitä ovat heikon minuuden omaavat henkilöt. Ymmärtämättömät ovat merkittävästi edustettuina kaikissa kansankerroksissa, valitettavasti myös päätöksentekoportaassa. Ihminen on ymmärtävälle yksilö, mutta ymmärtämättömälle pelkkä yksikkö.

Vaalikampanjointini aikana olen saanut kohdata suuren määrän erilaisia ihmisiä; on ollut toki paljon vanhoja tuttujani, mutta onpa joukossa ollut ilahduttavan runsaasti kokonaan uusiakin tuttavuuksia. Viimeiset kuukaudet ovat olleet minulle voimakasta henkilökohtaisen kasvun ja mielenavartumisen aikaa. Kiitos kasvukokemuksistani kuuluu nimenomaan näille ymmärtäville ihmisille, ennestään tutuille ja tuntemattomille.

Yleistäminen on pahasta, monesti varsinaisen asian vesittämistä, mutta rohkenen siltikin vetää oivalluksistani yhteen erään johtopäätöksen: ymmärtäjät eivät valita, he eivät arvostele, eivätkä kanna kaunaa koettelemustensa vuoksi. Ymmärtävät ihmiset kokevat hetken lyhyempänä ja ainutkertaisempana kuin ymmärtämättömät. Ymmärtäjät tahtovat yleistä hyvää, enemmän kuin omaa parastaan. Ymmärrystä on nähdä ihminen kelvollisena kaikenkuntoisena, kaikenikäisenä ja kaikenkokoisena.

Olen tuonut julki aika arveluttavan iskulauseen: ”älkää äänestäkö minua – ymmärtäkää minua.” Tahdon niin sanoessani ihmisen pysähtyvän pohtimaan yhteiskuntamme epäkohtaisuuksia ja kipupisteitä aivan uudelta kannalta. Jospa me päätöksentekijät satsaisimmekin enemmän omaan ymmärrykseemme ja yhteisen hyvän edistämiseen, kuin poliittisiin pikkumaisuuksiin ja periaatteellisiin eturistiriitaisuuksiin.

Voisiko oma pikkuinen maailmamme tässä nyt ja tulevaisuudessa olla tasavertaisempi ja oikeudenmukaisempi, jos jättäisimme asioiden käsittelystä ulkopuolelle ne pelot ja kaunat, mitkä toimintaamme ovat ohjailleet. Voisimmeko ymmärtää yhteiskuntamme olevan sellainen kuin mitä olemme me kansalaiset, suomalaiset ihmiset. Asiat hoituvat asenteella, toisiaan kunnioittavien ymmärtävien ihmisten välisellä yhteistyöllä. Ymmärrätkö? Hyvä. Äänestä sitten.

Heikki Pesämaa

Kansanedustajaehdokas (kok)

Älkää äänestäkö minua - ymmärtäkää minua.

2011-03-05T12:29:00.001+02:00

Näinä aikoina on eduskuntavaaliehdokkaiden oltava esillä kaikin keinoin. On kirjoitettava koskettavasti kansan kurjuudesta, puhuttava kirjakielellä ihmisten mieliksi, lausuttava joka päivä useita mitäänsanomattomia mielipiteitä ja pönötettävä illat milloin missäkin kissanristijäisissä. On luotava kuvaa ja vaikutelmaa. On oltava kompetentti. Täytyy käyttäytyä asiantuntevasti ja arvokkaasti.... irvokkaasti... arvokkaasti... irvokkaasti... arvokkaasti...

Ähh....

Näinä aikoina joo... Näinä aikoina hipiässäni on reikiä. Paistan valoa tai valun pimeää.

Palasin myöhään eilen illalla takaisin kotiin kulutettuani kertausharjoituksissa lähes koko viikon. Oli hyödyllistä oppia ja oli myös hauskaa hyvien ihmisten ja ystävien kanssa. Mutta nyt ovat entiset ajat palanneet ja jälleen täytyy kohottautua vaalinalusfiiliksiin. Istun siis omassa vaalitoimistossani. Aamu kului rautakaupassa, siellä tunnen olevani omimmassa ympäristössäni. Kuin lapsi leluhyllyjen lomassa. Yritän asemoida itseni takaisin vaalikeväiseen kiimaan.

Näinä aikoina joo... ja yritän kohottautua fiiliksiin. Ukkometso! Pakko pistää pyrkypykälä päälle ja ryhtyä esiintymään kaikkien alojen asiantuntijana. Mietin aamulla, onko minusta asiantuntijaksi. Ei tunnu hyvältä. Asiantuntijuus ahdistaa. Jokin ei ole aitoa. Jokin mättää! Mikä se on?!

Kävin itseni kanssa vuoropuhelua. Lukaisin Kalevasta, kuinka arvon ehdokaskollegat tuovat kirjoituksissaan esiin omia näkemyksiään ja ajatuksiaan yhteiskunnallisista epäkohdista. Haukottelin lukiessani heidän esityksiä siitä, kuinka suomalainen ihmiselämä eli kansalaisuus, voisi olla paljon laadukkaampi, jos ja jos ja jos ja jos ja jos... minä ja minun asiani. Jos ja jos ja jos....

Lukuja, lausuntoja, tutkimuksia, ohjelmia.... kaikkea taustatietoa on tuotettu ja tuotu tarjolle kymmeniätuhansia sivuja. Tuhansia virkamiehiä, valmistelijoita, sihteerejä, tuhansia projekteja, hankkeita, organisaatioita, lukematon määrä seminaareja, työkokouksia, palavereita ja puhelinkeskusteluja. Mihin siis tarvitaan kansanedustajan asiantuntemusta? Voimattomuuteni tähden kasvanut pahanolontunne kihoaa nyt ylös pitkin selkärankaani. Tuska paineistuu pian puristamaan ohimoitani. Ei, ei! Tämä ei ole se oikea kysymys. Hengitän hiljaa ja mietin, mietin. Huomaanko jo? Hengitän hiljaa... ulos... sisään... vielä kerran... ulos... sisään. Joko nyt? Tahtoisin tietää, olemmeko me suomalaiset hakoteillä ja hukassa? Hengitän... Onko meidät jo hallinnoitu hengiltä? Missä meidän pitäisi nyt olla, minne mennä ja mitä tehdä? Haukotus... hyvä merkki, henki kulkee.

Palaan pohtimaan asiantuntevuutta. Mikä sitten olisi oikea kysymys. Hengitän taas tasaisesti ja pahaolo alkaa helpottaa. Tulee ajatus. Se jalostuu ja muotoutuu kysymykseksi, "mitä ymmärrystä edustajalta edellytetään?" Kyllä. Näin sen kysymyksen pitää kuulua! Mitä ymmärrystä edellytetään.

Älkää kysykö ehdokkaan asiantuntemuksen perään, kysykää ymmärryksen perään! Asiantuntemus on opittua ja omaksuttua - ja monesti ulkoa opeteltua esittämistä. Asiantuntemus pönkittää ihmisen egoa ja edistää hänen omaa uraansa, mutta se ei sittenkään ole pelkästään asiantuntemus, mitä tarvitaan ihmisten välisessä yhteistyössä ja päätöksenteossa. Asiantuntemus on ihmislapsen kiiltäväksi vahattu kuori, jonka alle ei kukaan pääse kurkistamaan. Ei, vaikka juuri siellä olisikin havaittavissa se kaikista oleellisin ja usein valitettavan itsetietoisen koppava, asiantuntija-asenteeseen vaikuttava myllerrys. Ymmärrystä tarvitaan enemmän, koska ymmärrys sisältää enemmän. Ymmärrys on ihmislähtöisempää ja jotenkin aidompaa. Ymmärrys on kuuntelemisen kykyä ja harkinnan taitoa, inhimillistä läsnäolevuutta, jonka uskottavuutta lisää teeskentelemätön rohkeus, tahto ja tavoitteellisuus. Näin sen täytyy olla!

Kansanedustajalta edellytetään ymmärrystä enemmän kuin asiantuntemusta. Minä tahdon ymmärtää ja tehdä itseni ymmärretyksi! Siksi olen mukana!

Maa on meidän tekemä. Maa on meidän tehtävä. Maa on meidän ominta kollektiivista minuuttamme. Meidän yhteinen kansallinen ymmärryksemme. Koko itsenäisyytemme peruskivi! Maa ja koti - kotimaa. Kansallinen ymmärrys.

Älkää äänestäkö minua, ymmärtäkää minua.

Heikki

IHMINEN INSIDE - ajatuksia aikamme hetkistä.

2011-02-23T10:05:00.002+02:00

Ihminen Inside.
Tutkitaan ja tulkitaan aikaa. Johdetaan ajatuksia. Omia ajatuksia.
Ollaksemme yhdessä hyviä, on jokaisen ensiksi koettava olevansa kelvollinen.
Kaksi kelvollista ovat yhdessä hyvä.
Hyvä yhteiskunta koostuu kelvollisista kansalaisista.
Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen.
Eli.

Olemaan yhtä kuin Jumala. Olemaan yhtä ja yhteydessä.
Mutta.

Ihminen on kasvanut erilleen. Eristäytynyt yhteydestä. Ihminen on pettänyt paratiisin.
Ja.

Ihminen on ulkoistanut Jumalayhteytensä uskonnoille ja kirkoille.
Siis.

Yhteys on tuotteistettu ja hinnoiteltu.
Joten.

Määritelty jumalsuhde on ehdollistettu yhteys; häiritty, vääristelty ja menetetty yhteys.
Koska.

Yhteys on ihminen ihmisessä. Ihminen on portti ja vastaanotin.
Niinpä.

Ihmisen on itse avattava portti itsessään ja itse viritettävä oma vastaanottonsa oikealle kanavalle.
Aivan.

Raamatusta:
”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.”

Oma tulkintani voisi olla:
”Minussa on tie, totuus ja koko elämä – minä itse ja minun maailmani. Yhteys rakkauteen kulkee minun itseni kautta. Joka ymmärtää tämän, voi elää tasapainoisena, eikä mikään pelko voi ohjata tai rajoittaa hänen toimintaansa.”

Onko usko sitten enemmän tietoisuutta omasta itsestään kuin uskoa yli-inhimilliseen tarustoon? Ihmisen sisäinen minätietoisuus (eli henkilökohtainen maailmankuva, tehtyjen valintojen taustat ja minän syvimmät tuntemukset) vastaan ulkoapäin opetettu, ehdollistettu ja ohjattu usko.

Kumpi totuus on kestävämpi, minuuden vai ideologian? Kumpi on vaikuttavampaa, kumpi vastuullisempaa, kumpi rehellisempää?

Mikä on ymmärrettävä, on aika.
Oivallukset ovat yksityisiä ja toisten oivalluksista riippumattomia.
Aika asettaa vaatimuksia ja rajoitteita.
Mikä siis on unohdettava, on aika.

Mikä on tarpeen, on totuuden tulkinta.
Ymmärtäminen on yksilöllistä ja ainutkertaista.
Tulkinta tuo tarvetta ohjata ymmärrystä ja asettaa ehtoja.
Mikä siis on tuomittava, on tulkinta.

Mikä edistää tietoisuutta, on julistus.
Hyväksyminen ja omaksuminen ovat sisäänrakennettuja tiloja.
Julistus on vallananastaja ihmisen pyhässä tilassa.
Mikä siis on tarpeetonta, on julistus.

Kuuntele, äläkä puhu, ellei sinulla ole mitään sanottavaa.
Lue, äläkä kirjoita, ellei sinulla ole mitään kerrottavaa.
Katsele, äläkä esitä, ellei sinulla ole mitään näytettävää.
Vaikene, äläkä vakuuta, ellei sinulla ole mitään asiaa.

Kysy, onko se mikä tuntuu, hyvä ja onko se tarpeellista.
Kysy, onko se mikä tuntuu, minussa ja onko sitä tarpeeksi.
Kysy, onko se mikä tuntuu, jo tulossa ja onko sillä tarkoitusta.
Jos se niin on, anna sen tulla.

Pyydä tunne jäämään,
tutki ja tunnustele sitä, sillä se on sinun tuntemuksesi.
Sinun yksin.
Anna sen asettua ja kasvaa,
anna sen olla,
anna sen olla oma tuntemuksesi.
Sinun yksin.

Ihminen on valjastanut itsensä ahneuden orjaksi,
Ihminen on ottanut kaverikseen kiireen ja vimman,
Yhden elämän aikana kaikki. Yksin minulle ja yhä enemmän.

Hyvyyttä on mahdoton määritellä, sillä määriteltynä hyvyys on paha.
Ihmistä on mahdoton määritellä, sillä määriteltynä ihminen on heikko.

Meidän tehtävämme on elää. Tutkitaan ja tulkitaan aikaa, ei ihmistä.
Olemme olemassa nyt ja aina.

Mitä voimme sanoa, on ajatus,
Mitä voimme kertoa, on kokemus,
Ja mitä voimme esittää, on asia.
Ihminen itse vastaa itsestään, omista kohtaamisistaan ja kokemustensa merkittävyydestä.
Ihminen itse ottaa ja antaa, sen minkä ymmärtää.

Aamuyöllä 23.2.2011

Kansanedustajaehdokas. - Miksi?

2011-02-18T15:46:00.000+02:00

Elämme merkittäviä aikoja.

Maailma on murroksessa, maapallomme sydämessä on rytmihäiriöitä. Muiden muassa massiiviset ympäristökatastrofit, sademetsien tuhoaminen, Arabimaiden levottomuudet, Kiinan ekspansiot Afrikassa, kasvava terrorisminuhka, Wikileaks, finanssimarkkinoiden epäselvyydet ja yleinen talouden taantuma ovat pysäyttäneet päättäjiä eri foorumeilla pohtimaan, mitä on tapahtumassa ja mihin suuntaan ihmiskuntaa tahdotaan johtaa. Iso uhka on informaatiotulva. Tuhansien totuuksien joukosta olisi osattava valita ne oikeat ja pysyä niiden viitoittamalla kurssilla läpi myrskyjen ja myllerrysten.

Elämme merkittäviä aikoja. Hyvää huomenta Suomi!

Suomalaisuudelle on syntymässä maailmanlaajuista tilausta. Onkin siksi perusteltua stopata tuumaamaan, mitä suomalaisuus on. Suomalaisuuden suurin saavutus on ollut itsenäisen kansakunnan syntyminen 1917. Suomalaisuuden suurin menetys on ollut vapauden menetys vuosina 1944-1995. Suomalaisuus hakee yhä suuntaansa, vaikka sen isoimman uhkan katoamisesta tuleekin kuluneeksi jo kaksikymmentä vuotta. Suomalaisuus on selviämisoppi, joka mahdollistaa pienen kansamme säilymisen. Oppiamme ei tuhota ulkoapäin. Vakavin vaara uhkaa sisältä päin ja on suomenkielinen.

Sotien jälkeistä politiikkaamme ovat edustaneet toimet, joilla ikivanhaa kansallista identiteettiämme on loukattu ja häpäisty. Turhanpäiväinen nöyristeleminen, naapureiden kadehtiminen ja suurvaltojen mielisteleminen eivät ole palvelleet itsenäisyytemme alkuperäistä ideaa; kansallista vapautta ja kansalaisten keskinäistä oikeudenmukaisuutta. Suomalaisuus on selviämisoppi, jonka syvin olemus löytyy meistä itsestämme. Se on mielenvoimiemme puhtaus, vahvuus ja sinnikkyys.

Sodat koettelivat koko kansakuntaamme. Menetimme sotien seurauksena kymmeniätuhansia ihmishenkiä, arvokkaimman kymmenesosan maa-alueestamme, maksoimme mittavat sotakorvaukset ja jouduimme rauhansopimuksen jälkeenkin elämään ja sopeutumaan pelkoihimme. Sotien aika ja sotia seuranneet vaaranvuodet ovat kansallinen kipupisteemme. Trauma, josta selviämisen prosessi on yhä kesken. Onkin vielä yksi menetys, josta ei juuri puhuta; aiemmin ei ole saanut, eikä ole uskallettu. Nyt ei enää osata, kun ei taustoja tarpeeksi ymmärretä.

Suomalaisuuden arvopuhtauteen kasvoi ruosteiset reunat, jotka alkoivat kuristaa kilpemme kirkkautta. Uskomme vapauteen ja oikeudenmukaisuuteen hiipui. Ajattelumme pyrittiin ulkoistamaan järjestöille ja punapoliittisille liikkeille. Maailmankatsomuksemme joutui harhaisille poluille. Alkoi vahvan vastakkainasettelun aika. Taantumuksellisuutta kesti vuoteen 1995, jolloin EU-jäsenyyden ja jääkiekon MM-kullan tukemina saimme viimein tilaa vapaammalle näkemyksellisyydelle. Moni ryhtyi kysymään itseltään, kuka minä olen ja mitkä ovat taustani. Ne, jotka olisivat voineet vastata, vetelivät silloin jo viimeisiään. Kansallisen identiteettimme kipinää ei ollut kuitenkaan kokonaan poljettu sammuksiin.

Tällaisen ahdasmielisen taustan valossa ja lähitulevaisuutemme suuret haasteet ymmärtäen käsitämme myös, että Suomi-laivan peräsimeen on kutsuttava viisas ja vahva kapteeni. Mutta myös aluksen miehistön on oltava pystyvää. Heidän täytyy jaksaa väsymättä huolehtia laivamme merikelpoisuudesta ja laivahenkilöstön kunnosta.

Elämme merkittäviä aikoja. Minkälaiset ajat koittavat huhtikuun jälkeen, se jää nähtäväksi. Isänmaa kutsuu, kansa vastaa, valistuneimmat tulkoon valituiksi.

Heikki

Oulujoki Kansallisvirraksi - sepä vasta onkin sydämeni asia ja myös meidän yhteinen

2011-01-24T12:28:00.001+02:00

Oulujoki – kalevalainen Kansallisvirta.

Olen kevätihminen, alkukevään lapsi. Kevät kirkastaa silmiemme sävyt ja hanki heijastaa taivaan sinen. Ihmiseen virtaa energiaa ja mieleen tulvii lämpöä. On uusien ajatusten pesimäaika; aika rakentaa nuotio ja istua sen ääreen viltin päälle ihmettelemään maailman menoa. Aika ajatella.

Muutos on kuin suomalainen vuodenkierto, alituinen ja alati etenevä. Joskus kelit suosivat, joskus kiusaavat, mutta aina koittaa huominen päivä. Ja aina se on yhtä arvaamaton. Jos elämä on muutosta, on elämänhallinta muutoksessa mukana pysymistä, ja elämässä menestyminen muutoksen johtamista. Kaikki muuttuu koko ajan, mutta ihminen itse ratkaisee, kehittyykö muutos parempaan vai huonompaan suuntaan. Minun muutokseni syyt, synnyt ja seuraukset ovat tapahtuneet viimeisten kahdeksan vuoden aikana Kantturassa.

Kantturahan on toki iso ja kömpelö lehmä, mutta vanhassa oulujokisessa sanastossa myös termi, jolla tarkoitetaan isoa lohta. Minun Kantturani ei ole lehmä, eikä lohi, vaan se on elämäni valittu paikka Oulujoen rannalla Vaalan kunnan alueella. Kanttura on sieluni sija ja kehoni kurmottaja. En voi sanoa, kumpi meistä etsi ja löysi toisensa. Aluksi oletin ostaneeni leppoisan lomapaikan, mutta nyt saattaisin enemmänkin oivaltaa Kantturan valinneen minut parturoimaan itsensä edustuskuntoon. Olin kai siihen hommaan saatavilla olleista se sopivin hullu.

Oulujoki on laajan vesistönsä muodossa koko Suomen kuva ja suomalaisuuden selviytymiskertomus. Oulujoki voisi hyvin olla Suomen kansallisvirta. Vapaa Oulujoki muistuttaa meitä ikiaikaisesta itä-länsi–suuntaisesta liikenteestä, tervasta, lohesta, kaupasta, vihanpidoista ja vireästä isänmaallisesta elämästä. Kalevalainen suomalaisuus on oulujokista perimätietoutta ja kansantarustoa. Kun Suomea on uhattu, on Oulujokeakin omimisaikeissa tavoiteltu. Kaikista kovista kokemuksistaan huolimatta itse joki ja rantojen suomalaiset säilyivät vapaina vaikeimpien aikojen ylitse.

Sotien jälkeen, ja vasta kun me itse niin tahdoimme, valjastettiin Oulujoki täyttämään kansakuntamme säilymisen kannalta kriittisen tärkeää tehtävää. Suomi oli selvinnyt sodista, mutta hinta oli murheellisen mittava. Oulujokikin uhrattiin selviytymisemme alttarille. Menetyksemme olivat käsittämättömän suuret ja rauhanehdot epäoikeudenmukaiset. Suomalaisten selviäminen sodista ja sodan seurauksista ei ole ollut itsestään selvää. Henkistä haavanhoitoa tehdään yhä.

Sodanaikaiset suomalaiset nuoret miehet ja naiset muodostivat sankarillisen selviytyjien sukupolven. Sodan jälkeen sankarillisuudelle ei enää jäänyt sijaa, kansakunnan ja kansalaisten oli sovittava uusiin, aatteellisesti ahtaampiin muotteihin. Koitti suurten ikäluokkien synnyttämän sopeutujien sukupolven vuoro. Kipuja on kymmenten vuosien saatossa kohdattu, mutta myös jätetty kohtaamatta. Oulujoki on yksi kohtaamaton kipupiste sodanjälkeisessä historiassamme.

Itse edustan 60-luvulla syntynyttä suunnattomien sukupolvea. Lapsuuteni aikaiset kuvat ovat mustavalkoisia, kuten oli koko nuoruuteni yhteiskuntakin. Vahvasti kahtiajakautunutta. Kansan keskuudessa oli vallalla kaksi vastakkaista oikeudenmukaisuutta, jotka taistelivat keskenään tunkion herruudesta. Oulujoen poikki rakennetut seitsemän betonimuuria symboloivat varsin hyvin silloista henkistä ilmapiiriä, ihmisten omaksumaa yksipuolisen pakotettua vaitonaisuutta. Valtioviisaudeksi sitä sanottiin. Vaihtoehtojen puuttuessa vapaus riistettiin kansallisromantiikan raunioita. Kuin vapaus virrasta, katosi ilo ihmisistä. Elämä ahdistettiin sopimuksiin ja säädöksiin.

Entä nyt, Oulujoki? Joko tämä suuntaansa hakevien suomalaisten sukupolvi osaisi nähdä virtasi viestit väreissä?

Kalevala on opas syntyperäiseen suomalaisuuteen ja ohjekirja itsetuntoiseen ajattelemiseen. Kalevala on mitä suurimmassa määrin oulujokinen tuotos. Kanttura puolestaan on kalevalaisuuden hengessä esiin paljastettu kulttuurinen kohtaamispaikka ihmisen itse itsensä kanssa. Kantturassa on ajateltava. Kanttura ei opeta ketään, eikä tuputa mitään, mutta tarjoaa aidon ja suotuisan tilaisuuden pysähtymiselle ja ajattelemiselle. Johtopäätökset ja vaikutukset ovat ihmisessä itsessään. Oulujoessa virtaa yhä sitä Kalevalassa kerrottua suomalaista kansallistietoutta, mikä alati haastavammaksi muuttuvassa maailmassa pitää ylevää moraaliamme koossa. Meidän velvollisuutemme on herättää Oulujoki henkiin ja hyödyksemme. Virran vapaus on kotiseutulähtöinen vaihtoehto, joka on meissä enemmän kuin muureissa.

Heikki Pesämaa

Torppari

Ihminen ennen systeemiä

2011-01-23T15:36:00.000+02:00

Ongelmista onnelmiin, Heikki Pesämaa 2011

“Ihminen on hyvä.”

Heikki Pesämaa - Muutosmies

IHMISEN ÄÄNI. TAHDONILMAISU TOIVON PUOLESTA.

EDUSKUNTAVAALIT 2011

Miksi vaikuttaminen olisi vaikeaa, oikeudenmukaisuushan on totuuksista vilpittömin. Me suomalaiset kyllä selviämme suomalaisuudellamme, mutta parantaaksemme asemiamme maailman väestönkasvun aiheuttamien uhkien ja globalisaation puristuksessa, on henkistä perustustamme lujitettava. Se tapahtuu kansallista identiteettiämme vahvistamalla. Koti, uskonto ja Isänmaa on yhä ajankohtainen moraaliamme määrittävä ohjenuora ja ajatustemme aatteellinen arvopohja.

- SE MIKÄ ON OIKEIN, ON OIKEUDENMUKAISTA

Itsestäänselvyyksien ja vastakkainasettelun ajat ovat ohitse. Hyvinvointiyhteiskuntaamme eivät uhkaa heikompiosaiset kanssaihmisemme, vaan parempiosaisten harrastamat väärinkäytökset. Yhdessä luominen lisää keskinäistä arvostustamme ja vähentää ennakkoluulojen muodostumista. Yhdessä luomisen meiningillä edistämme parhaiten sitä, mikä on oikein ja oikeudenmukaista. Ihmisarvolähtöisyys voidaan ja se tulee ottaa päätöksenteon loukkaamattomaksi lähtökohdaksi. Palveluiden kansalaislähtöisyys on oikeudenmukaisuutta

Itsetunto-ongelma? Ihmekös tuo, kun holhoava systeemi on puoskaroinut mieliämme. Eheytyminen alkaa ihmisestä, Sinusta ja minusta. - Ongelma. Se voisi olla onnelma.

Kansallisten suursaavutustemme taustalla ovat sisu ja kyky, mutta myös ennakkoluulottomuus, rohkeus, päämäärätietoisuus ja periksi antamattomuus. Suomalaisella sisulla mennään vaikka läpi harmaan kiven!

Lähtökohtaisesti meissä on kaikki menestymiseen tarvittavat ominaisuudet. Kaipaamme kuitenkin onnistumisen kokemuksia kaiken ikäisinä.

Hyvyydentunteemme vahvistuu oivalluksiin opastavalla valistuksella ja luovuuden kykymme mahdollistamiin tekoihin rohkaisemalla. Koulujen opetussuunnitelmiin on lisättävä luovuutta esiin nostavaa opetusta.

KANSALLISTRAUMAMME ON HEIKKO ITSETUNTO.

Parhaat bisnesideat ovat yksittäisiä oivalluksia. Markkinat eivät odota määrättömästi hyviäkään ideoita. Luottamuksen henki on kaiken A ja O tuotekehitystyön rahoituspäätöksiä käsiteltäessä. Kohdennettujen rahoitusratkaisujen tehtävänä on auttaa keksijää tuotteistamaan ideansa oikea-aikaisesti. Kumppanuuden on perustuttava keskinäiseen luottamukseen, yhteiseen tahtoon ja ymmärrykseen. Keksijän on voitava keskittyä keksintönsä valmistamiseen. Kaikki muu, mikä ei ole inhimillistä, on kehitystyössä epäoleellista.

Kipupisteet on tunnettava, nimettävä ja uskallettava kohdata. Mörkömme ovat turvattomuuden tunnetta ja epäonnistumisen pelkoa.

Mitä vaikeammat lukot, sitä vahvemmat avaimet.

Yhdessä. Tässä on yksi ja siinä toinen. Lähdetäänkö avaamaan? ...eikö niin. Auki ja eteenpäin!

Asunto on asuttava kodiksi, asuinaluekotiseuduksi. Kotiseutuidentiteetti. Mikä mahtava perintö!

KYLÄPOLITIIKKA KUNNIAAN!

Kodittomuuden ja juurettomuuden tunne vaivaa nuorisoamme. Viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana perhekeskeinen koti-instituutio on rappeutunut neliöhinnoitelluksi asuntokohteeksi. Osoite on onnea oleellisempi.

Kehityssuunta on ollut väärä. Koti on lapsen oikeus mukaviin muistoihin. Kodin kuuluu olla turvan tyyssija ja kasvun kehto.

Naapurustojen yhteisistä kokoontumispaikoista on hyviä kokemuksia. Kylätalo, asukastupa, tai muu vastaava tila voidaan saada vielä paremmin palvelemaan asukkaiden yhteisenä olohuoneena.

Tykkää ensin itsestäsi, tykkäät sitten lähimmäisistäsi, ja kohtapa tykkäät ympäristöstäsi! Tykkää elämästä! Elämäkin tykkää Sinusta!

VIRTUAALITODELLISUUS ON UHKA OMALLE AJATTELULLEMME

Ajattelua on, että ajatellaan enemmän. Valtava viihdetykitys uhkaa meitä ja nousevia suomalaisia sukupolvia. Kaikki tieto on saatavissa verkosta ilman, että tarvitsisi juurikaan ajatella muuta kuin hakusanoja.

Ilmiö on vakava ja siihen olisi puututtava ihmisen luontosuhdetta elvyttämällä. Luontosuhde alkaa A:sta, ajattelemisesta. Ajattelemista auttaa, jos suhde omaan itseen on kunnossa. Ajattele.

Paljon poruja mahtuu politiikkaan, mutta VAIKUTTAMINEN ON TYÖTÄ. YHTEISTYÖTÄ.

Demokratia on oikeudenmukaisuuksien välistä kilpailua ja päätöksentekoprosessi on asiavetoista yhteistyötä. Joskus havahdumme siihen, että olemme vetäytyneet periaatteellisiin poteroihimme.

Yhdessä luomisella ja ihmisarvoisella otteella estämme poteroihin kaivautumisen. Tuloksena ovat oikeudenmukaisemmat ja edistyksellisemmät päätökset sekä lämminhenkisempi prosessi.

Päätöksenteon vastuullisuus on tahtoa toteuttaa enemmän yhteisiä asioita kuin edistää omia pyrkimyksiä. Oman näkemyksen huomioon saattamiseksi on päämäärätietoisen päättäjän käyttäydyttävä tahdikkaasti ja nöyrästi sekä jaksettava toimia uutterasti. Ison ja yksimielisen edustajaryhmän tuki on vaikuttamisessa ensiarvoisen tärkeää.

Vuorovaikutteinen avoimuus on molemminpuolista aitoutta, kykyä ymmärtää ja tehdä itsensä ymmärretyksi. Avoimuus on terveen tasapainoinen tila, jossa itsetehostus on tarpeetonta. Pelkästään yhden päättäjän omiin intresseihin ja motiiveihin perustuvalla politiikalla ei Suomea paremmaksi rakenneta.

Suvaitsevaisuuden henki on asiavastuuta ja avoimuutta. Vastuullisuus tarkoittaa hyvää tahtoa ihmisten välillä ja avoimuus on ymmärtämisen jakamatonta oikeutta.

INNOSTAVA IKÄÄNTYMINEN

Lähivuosien aikana väestömme vanhenee vääjäämättä. Yhä enemmän ja yhä parempikuntoisia suomalaisia vanhuksia kulkee joukossamme miettien, kuinka pysyä mukana, ja kuinka ohjelmoida päivänsä mielekkäästi. Väestön huoltosuhde muuttuu dramaattisesti ja sen mukana kasvavat hoivahaasteet avaavat kokonaan uusia hyödyksi olemisen mahdollisuuksia.

Suuri suomalainen vanhusväestö on arvokas osa hyvinvoivaa yhteiskuntaamme. Meidän nuorempien velvollisuutena on vastata jokaisen seniorisuomalaisen ihmisarvoisesta vanhenemisesta. Velvollisuus on vuorollaan jokaiselle sukupolvelle erääntyvä kunniavelka.

Kotona asumisen edellytyksiä on parannettava. Palvelurakenteita on kehitettävä, uusia palvelutoimialoja synnytettävä. Mustavalkoinen raja julkisen ja yksityisen palveluiden välillä on hälvennettävä ja väritettävä lukuisilla uusilla väreillä.

Ei ikä tee ihmistä turhaksi - jokainen suomalainen on koko ikänsä merkittävä.

Yrittäminen on vastuuntuntoisen ihmisen elämänlaatuinen valinta.

Muumifiilis? Se on hauska juttu! Muumifiilis on häpeämättömän konstailematonta positiivisuutta. Uskoa siihen, että hyvä peittoaa pahan hyvällä.

Kansallinen asennemuutos yrittämistä ja työnantajuutta kohtaan on tapahduttava aidosti ja nopeasti. Yrittäjyys ansaitsee kiitosta ja kunnioitusta enemmän kuin kyynisyyttä ja kyseenalaistuksia. Ainoastaan toimivat ja vastuulliset yritykset mahdollistavat hyvinvointiyhteiskuntamme rakenteiden kestävyyden.

KASVU KANNATTAA SUOMEA - KANNATTAAKO SUOMI KASVUA?

Yritysten yhteiskuntavastuu on kasvuhakuisuutta ja velvoitteiden oikeellista hoitamista. Julkisen sektorin vastuulla on vireän toimintaympäristön turvaaminen ja ylevän kokonaistaloudellisen näkökohdan huomioiminen hankintoja tehdessä. Kilpailutuksen ehtoja voidaan hankintalain hengen mukaisesti säätää suosimaan paikallisia yrityksiä ja lähituotantoa.

Jokainen yritys kasvaa mahdollisuuksien mukaan. Jos mahdollisuuksia ei anneta, ei kasvuakaan tapahdu. Kuitenkin on kiistatta selvää, että kasvu kannattaa Suomea. Kasvu tuo töitä, investointeja ja verotuloja. Vapaassa demokratiassa työttömyysongelmat ovat moniulotteisia. Työllistymisen konsteja on monia, mutta yhä lisää tarvitaan.

Pallo on meillä päättäjillä.

Minun pallossani lukee: “Intressi on ehdoton!”
http://www.pesamaa.fi/
Heikki Pesämaa

- 45 vuotta

- Avioliitossa, 3 lasta

- Kotipaikka Oulu, Pikkarala

- Yrittäjä

- Kaupunginvaltuutettu (kok)

- Lähidemokratiatoimikunnan puheenjohtaja

- Työllisyystoimikunnan jäsen

- Business Oulun johtok.varaj.

- Uuden Oulun Osallisuuden ja Vaikuttamisen toimikunnan jäsen

- Kokoomuksen Pohjois-Pohjanmaan piirihallituksen jäsen

- Harrastukset: historia, Isänmaa, Oulujoki, maisemanhoito ja kulttuuri

- Sotilasarvo: yliluutnantti

Nouse mukaan - Tämä tarina jatkuu

Heikki Pesämaa

http://www.pesamaa.fi/

Kampanjan käsikirja, Eduskuntavaalit 2011

2011-01-22T18:28:00.000+02:00

Vaalitiimille ja kannattajakunnalle,

Kiitos, että olet.

Kampanjatyötämme arvottavat vilpittömyys, kumppanuus ja päämäärätietoisuus. Onnistumistamme voimme seurata jokaisena aamuna omasta itsestämme. Peilikuva kertoo kipinästä. Katso ja jaksa nousta uuteen lentoon! Jokainen päivä odottaa uusia onnistumisen kokemuksia!

Toivotan meille jokaiselle parasta mahdollista menestystä ja toivon keskuuteemme syntyvän näiden viikkojen aikana uusia elinikäisiä ystävyyssuhteita.

Aito syliote,
Heikki

EDUSKUNTAVAALIKAMPANJAN KÄSIKIRJA 2011
Heikki Pesämaa – Muutosmies.

Perehdytys teemoihin, (TEKSTIVERSIO)

1.
MIKÄ ON OIKEIN, ON OIKEUDENMUKAISTA

Suomi ja me suomalaiset selviämme pitkälle suomalaisuudellamme, mutta parantaaksemme asemiamme maailman väestönkasvun aiheuttamien uhkien ja globalisaation puristuksessa on henkistä perustaamme lujitettava kansallista identiteettiämme vahvistamalla. Koti, uskonto ja Isänmaa on yhä ajankohtainen moraaliamme määrittävä ohjenuora ja arvopohja.

Maahanmuuttoon on suhtauduttava ennakkoluulottomasti, mutta vastuullisesti sekä tulijoita että meitä suomalaisia kohtaan. Oikeudenmukaisuus ei ole jaettavissa osiin ja epätasapainoon. Maahanmuutto onkin ensisijaisesti moraaliseen vastuuseen ja todellisiin tietoihin perustuva oikeudenmukaisuuskysymys.

Lapsilisiä kuuluu tarkastella yhtä lailla oikeudenmukaisuuden kannalta. Onko mielestäsi oikein, että toisaalla kuukausittaiset lapsilisärahat ohjataan kasvamaan korkotileille, kun samaan aikaan on lapsia, joiden ainoa lämmin ateria on kouluruoka. Oikeudenmukaisuutta on turvata kasvuympäristö. Pieni kansakuntamme tarvitsee palvelukseensa kaikki osaajat. Lahjakkuudet eivät kasva ainoastaan yltäkylläisyydessä.

Pitkässä juoksussa vanhempien ja huoltajien kotona tänään suorittama lastenkasvatustehtävä on hyvinvointiyhteiskuntamme säilymisen kannalta keskeisin. Tervettä kasvatusasennetta ei synny ilman epäitsekästä vastuuntuntoa. Pienten lasten vanhempien seisominen leipäjonossa on väärin, mikäli perheen vähät rahavarat on edellisenä päivä-nä haaskattu isän tai äidin elämäntapaisia mielitekoja tyydyttämään. Kasvatusvastuiden sysääminen yhteiskunnalle on epäoikeudenmukaista, mikäli vanhempien tai huoltajien oma tilanne sallisi vastuista selviämisen.

Yhdessä luominen lisää keskinäistä arvostustamme ja vähentää ennakkoluulojen muodostumista. Itsestäänselvyyksien ja vastakkainasettelun aika on ohitse. Hyvinvointiyh-teiskuntaamme eivät uhkaa heikompiosaiset kanssaihmiset, vaan parempiosaisten har-rastamat väärinkäytökset. Yhdessä luomisen meiningillä edistämme parhaiten sitä mikä on oikein. Ihmisarvolähtöisyys voidaan ja tulee ottaa päätöksenteon loukkaamattomaksi lähtökohdaksi. Oikeudenmukaisuutta on se, että palvelut uudistetaan kansalaislähtöisiksi.

Yksi suurimmista periaatteellisista yhteiskuntaamme uudistavista asioista on se, että ihminen pääsee muutoksen kohteesta muutoksen tekijäksi. Toisia kuunnellessamme myös omien korviemme väli uudistuu. Kokoomuksen Korvakampanja on hyvä alku kansalaislähtöisen oikeudenmukaisemman yhteiskunnan ihmislähtöisellä tiellä.

2.
LUOVA OSAAMINEN ALKAA ITSETUNTOISEN IHMISEN VAPAISTA AJATUKSISTA

Kansallistraumamme on heikko itsetunto. Ihmekös tuo, kun holhoava systeemi on puoskaroinut mieliämme. Eheytyminen alkaa ihmisestä, Sinusta ja minusta. Itse on ihmisen tehtävä ajattelutyö. Samaan aikaan hallintokulttuurin tulee uudistua palvelemaan ihmisen itsetunnon tukemista ja elinvoiman vapautumista.

Kansallisten suursaavutustemme taustalla ovat sisu ja kyky, mutta myös ennakkoluulottomuus, rohkeus, päämäärätietoisuus ja periksi antamattomuus. Suomalaisella sisulla mennään vaikka harmaan kiven läpi! Lähtökohtaisesti meissä on kaikkia menestymiseen tarvittavia ominaisuuksia, sillä myös me, aivan kuten esi-isämmekin, olemme hyviä ihmisiä. Hyvyydentunteemme vahvistuu oivalluksiin opastavalla valistuksella ja luovuuden kykymme mahdollistamiin tekoihin rohkaisemalla. Koulujen opetussuunnitelmiin on lisättävä lastemme luovuutta esiin nostavia aineita. Onnistumisen kokemukset kasvattavat kaikenikäisten suomalaisten itsetuntoa!

Pieni Suomi, ja eritoten pohjoinen Oulun alue, on maailmanlaajuisesti tunnettu osaamisestaan ja aikaansaannoksistaan teknologian saralla. Parhaat bisnesideat ovat yksittäisiä oivalluksia, jotka jalostuvat tuotteiksi nähtävissä olevan kysynnän perusteella ja otollisten tuotekehitysolosuhteiden ansiosta. Markkinat eivät kuitenkaan odota määrättömästi. Aikaikkuna on aikansa auki, mutta ikkunan sulkeuduttua ovat mahdollisuudet menneet. Keksintöjen tuotteistaminen on maailmanlaajuista kilpajuoksua aikaa vastaan. Tuotekehitystukea on osattava kohdentaa oikea-aikaisesti, oikeisiin kohteisiin ja riittävästi. Keksijän on voitava satsata tuotekehitykseen koko taitavuutensa resurssi pärjätäkseen aikakilpailussa. Laadukas tuotelanseeraus on aikakriittinen ja kerrasta valmis vietäväksi.

Luottamuksen henki on kehitystyön tukiratkaisuja käsiteltäessä kaiken A ja O. Epäluottamuksen hengessä käsitellyt tukiratkaisut ovat kaikin puolin vajavaisia ja saattavat pa-himmillaan jopa keskeyttää kehitystyön. Keksijä keksii, rahoittaja rahoittaa, tuotteistaja tuotteistaa, myyjä myy ja kansantalous kiittää. Julkissektorin tarjoamaa innovaatio- ja yritysrahoitusta on kehitettävä mahdollistamaan aikakilpailussa pärjääminen. Aito kumppanuus rahoittajan ja yrittäjän välillä perustuu avoimuuteen, yhteiseen intressiin ja molemminpuoliseen luottamukseen.

3.
KYLÄPOLITIIKKA KUNNIAAN!

Kodittomuuden ja juurettomuuden tunne vaivaa nuorisoamme. Viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana perhekeskeinen koti-instituutio on muuttunut neliömääritellyksi asuntokohteeksi. Arvoa mitataan euroissa, ei onnessa. Valitettavan usein koti on asuinalueella sijaitseva rakennus ja taloudellisin perustein ylläpidetty sijoituskohde. Kehityssuunta on ollut väärä.

Asunto on asuttava kodiksi, asuinalue kotiseuduksi. Koti on ihmiselämän perusyksikkö, jonka arvon määrää siellä asuvien ihmisten hyvinvointi.

Asuinalueiden yhteisistä kokoontumispaikoista on hyviä kokemuksia. Kylätalo, asukastupa tai muu tila voidaan saada vielä paremmin palvelemaan asukkaiden yhteisenä olohuoneena. Tilojen ylläpidosta aiheutuvista menoista vastaa kunta.

Ihmislähtöisiin palvelumalleihin satsaaminen on taloudellisesti viisasta. Siellä missä tehdään asioita yhdessä, talkoillaan ja harrastetaan, siellä eletään pidempään ja terveelli-semmin. Yhdessä luomisessa luottamus vahvistuu. Samalla ihmissuhteiden verkosto monipuolistuu.

Jokaisella suomalaisella ja Suomessa asuvalla on oikeus ymmärtää itseään koskevat asiat. Vaikeaselkoinen ja hallintolähtöinen viestintä on epäoikeudenmukaista. Puheen ymmärtäminen on aina puhujan, ei kuulijan, vastuulla, samoin kuin tekstin ymmärtäminen on kirjoittajan, eikä lukijan, vastuulla. Viranomaisten ja päättäjien on vastattava suomenkielisen viestintänsä ymmärrettävyydestä. Kansalaisilla on kiistaton ymmärtämisen oikeus. Yhteisistä tai yksittäistä kansalaista koskevista asioista on tiedotettava selväsanaisesti ja asianosaisia on kuultava ajoissa. Viranomaisten ja kansalaisten välinen vuoropuhelu on saatava asennevapaaksi ja tasavertaiseksi.

Kyetäkseen välittämään toisista ihmisistä ja ympäristöstään on ihmisen ensin välitettävä itsestään. Välittäminen on ihmisen oman tasapainoisuuden tunne. Se kasvaa ja voi hyvin turvallisuuden ja viihtyisyyden ympäristössä, ihmisen omassa kodissa ja omalla kotiseudulla.

Ihmiset vihaavat toisiaan,
koska he pelkäävät toisiaan.
He pelkäävät toisiaan,
koska eivät tunne toisiaan.
He eivät tunne toisiaan,
koska heillä ei ole siteitä toisiinsa.
Heillä ei ole siteitä toisiinsa,
koska he elävät erillään toisistaan.

- Martin Luther King

4.
VAIKUTTAMINEN ON TYÖTÄ. YHTEISTYÖTÄ.

Demokratia on oikeudenmukaisuuksien välistä kilpailua. Jokaista isompaa päätöstä edeltää perusteellinen selvitysvaihe, jossa eri tahojen tekemiä esityksiä punnitaan asiantuntijoiden toimesta, pohjustetaan suurissa seminaareissa, valmistellaan toimikunnissa ja työryhmissä, sekä viimeistellään palavereissa. Itse päätöksentekotilaisuus onkin usein enää lähinnä muodollisuus.
Päätöksentekoprosessi on asiavetoista yhteistyötä. Joskus havahdumme siihen, että nyt olemme vetäytyneet periaatteellisiin poteroihimme. Yhdessä luomisella ja ihmisarvoisella otteella estämme poteroihin kaivautumisen. Tuloksena ovat oikeudenmukaisemmat ja edistyksellisemmät päätökset sekä lämminhenkisempi prosessi.

Päätöksenteon vastuullisuus on tahtoa toteuttaa enemmän yhteisiä asioita kuin edistää omia pyrkimyksiä. Oman näkemyksen huomioon saattamiseksi on päämäärätietoisen päättäjän käyttäydyttävä tahdikkaasti ja nöyrästi sekä toimittava uutterasti. Ison ryhmän tuki on vaikuttamisessa ensiarvoisen tärkeä, sillä oman esityksen tai näkemyksen perusteleminen suuressa puolueryhmässä on aina helpompaa, kuin puolueiden yhteisissä istunnoissa.

Avoimuus on molemminpuolista aitoutta, kykyä ymmärtää ja tehdä itsensä ymmärretyksi. Avoimessa vuorovaikutustilanteessa itsetehostus tulee tarpeettomaksi. Pelkästään yhden henkilön omiin intresseihin ja motiiveihin perustuvalla yhteistyöasenteella ei Suomea rakenneta paremmaksi. Suvaitsevaisuuden henki on asiavastuuta ja avoimuutta. Vastuullisuus tarkoittaa hyvää tahtoa ihmisten välillä ja avoimuus on ymmärtämisen jakamatonta oikeutta.

5.
INNOSTAVA IKÄÄNTYMINEN

Ikä ei tee ihmistä turhaksi - jokainen suomalainen on koko ikänsä merkittävä.

Lähivuosien aikana väestömme vanhenee. Yhä enemmän ja entistä hyväkuntoisempia suomalaisia vanhuksia kulkee joukossamme miettien, kuinka pysyä mukana ja kuinka ohjelmoida päivänsä. Väestön huoltosuhde muuttuu dramaattisesti koko ajan ja sen mukana kasvavat hoivahaasteet avaavat kokonaan uusia hyödyksi olemisen tilaisuuksia ja yrittämisen mahdollisuuksia.
Suuri suomalainen vanhusväestö on arvokas osa hyvinvoivaa yhteiskuntaamme. Meidän nuorempien velvollisuutena on vastata jokaisen seniorisuomalaisen ihmisarvoisesta vanhenemisesta. Velvollisuus on vuorollaan kullekin sukupolvelle erääntyvä velka.

Velan suorittaminen edellyttää paitsi olemassa olevien palvelurakenteiden kehittämistä, myös kokonaan uusien palvelutoimialojen syntymistä. Mustavalkoinen raja julkisen ja yksityisen sektorin tuottamien palveluiden välillä on hälvennettävä ja väritettävä lukuisilla uusilla väreillä.

Senioriyrittäjyys, osuuskuntayrittäjyys, yhteisöyrittäjyys ja lähiyrittäjyys sekä erilaiset omaishoitamisen uudet mahdollisuudet on huolellisesti kartoitettava. Kotona asumisen edellytysten parantamiseksi on kehitettävä monipuolisia, mutta aina ihmislähtöisyyteen perustuvia vastuullisen yrittämisen malleja. Palveluseteleiden käyttömahdollisuuksia on laajennettava niin, että oikeudenmukaisuusperiaatteet toteutuvat sekä asiakkaan eli tilaajan että palvelun tuottajan kannalta katsottuna.

6.
KASVU KANNATTAA SUOMEA - KANNATTAAKO SUOMI KASVUA?

Kansallinen asennemuutos yrittämistä ja työnantajuutta kohtaan on tapahduttava aidosti. Yrittäjyys on ennen kaikkea ihmisen elämänlaatulähtöinen valinta, ratkaisu, joka ansaitsee kunnioitusta enemmän kuin kyseenalaistuksia. Ainoastaan toimivat ja vastuulliset yritykset mahdollistavat hyvinvointiyhteiskuntamme rakenteiden kestävyyden.

Julkinen sektori työllistää yli puolet suomalaisista. Julkisen sektorin työpaikat ovat kansantaloudellisessa mielessä tuottamattomia, koska työntekijöiden palkanmaksusta vastaavat viime kädessä veronmaksajat. Yritykset mahdollistavat tasavertaisuuden periaatteen toteutumisen kaikissa julkisissa palveluissa.

Yritysten yhteiskuntavastuu on kasvuhakuisuutta ja velvoitteiden hoitamista. Julkisen sektorin vastuulla on vireän toimintaympäristön takaaminen sekä ylevän kokonaistaloudellisen näkökohdan huomioiminen hankintoja tehdessä. Molempien tahojen kestävä yhteiskuntavastuullinen menestyminen perustuu yhä enemmän eettiseen johtajuuteen ja toimintakulttuuriin.

Hallinto- ja hankekulttuurin on muututtava suosimaan paikallisia yrityksiä ylikansallisten megakorporaatioiden sijaan. Julkisen sektorin vuosittaiset hankinnat ovat mittavat. Kilpailutuksen ehtoja voidaan hankintalain hengen mukaisesti säätää suosimaan paikallisia yrityksiä ja lähituotantoa. Hankintojen kohdentaminen edellyttää osto-osaamisen ja projektihallinnan kehittämistä. Esimerkiksi suuret infrastruktuuri- ja rakennushankkeet on voitava pilkkoa pienempiin osaurakoihin, jolloin paikalliset yritykset pystyvät ja pääsevät osallistumaan kilpailutukseen. Jokainen paikallinen yritys kasvaa mahdollisuuksien mukaan. Jos mahdollisuuksia ei anneta, ei kasvuakaan saada. Kasvu kuitenkin kannattaa Suomea. Kasvu merkitsee työtä, investointeja ja verotuloja.

Työllistämisen mahdollisuuksia on kehitettävä intressilähtöisesti, niin että jokaisella osapuolella on aito tahto pysyvän työpaikan synnyttämiseksi. Työsuhde merkitsee turvaa, mutta tilapäiset tukityösuhteet enemmänkin turvattomuutta.

Vapaassa demokratiassa työttömyysongelma ei ole koskaan yleistettävissä, eikä yhdellä konstilla ratkaistavissa. Siksi työttömyyden hoitamiseen on kyettävä kehittämään useita erimuotoisia malleja.

Minä juon nyt kahvia!

2011-01-20T15:41:00.000+02:00

On niitä! Oi, kuinka onkaan!
Siis asioita päässä ja prosessissa!

Olen saanut juuri vastattua kahteen vaalikoneeseen, Kainuun Sanomien ja SAK:n. Anteeksi vaan, mutta olipa uni tulla kesken rastileikkien. Taistelin kuviot kohdilleen, painon enterit ja painuin Oliviaan hakemaan ison kupin kahvia.

Rientoa on riittänyt. Posti pilpattaa ja puhelin pirahtelee. Fiilikset ovat hyvät, en kiistä. Vaaliporukka alkaa muotoutua ja hyvien ihmisten roolit hahmottua. Olemme nyt ryhmittyneet tähän Kirkkokatu 33:n takamyymälään, mutta vielä yllätämme ihmisiä ja lisäämme entisestään kierroksia uudella näyteikkunamyymälän osastolla! Heikkiä ja heikoimpia hirvittää, mutta toisaalta nyt ei pakittamalla pärjää. Pellit auki ja elämässä eteenpäin.

Olenko ollut näppämistön kanssa passiivinen? En suinkaan! Tekstiä toki tulee tuotannosta, mutta kaikkia en ole muistanut/viitsinyt/ehtinyt tänne tallentaa. Mieliaiheitani, jotka tietysti myös toimivat vaaliteemoinani, ovat oikeudenmukaisuusasiat, suomenkielen ymmärtäminen, kyläpolitiikka, seniori- ja lähiyrittäjyys, hyvinvointia kannattava kasvu ja uusi Oulu.

Noiden varaan alamme tehdä julistustyötä. Totuutta tulee tykösi aalloilla, sähköllä, paperilla, kankailla ja kaiken maailman kommervenkeillä. Kivet käännetään ja silmiin katsotaan!

Tahdon sanoa: suomalaisen syliote on aito, luja ja lämmin, sen se pitää, minkä lupaa!

Enemmän tuonnempana! Kivaa on ollut, ruokaa on riittänyt ja terveenä on oltu!!

Peeäs. Sinä. Sinäkin? Sinä!
Voisitko ajatella tulevasi mukaan aitoihin juttuihin?

Sano minulle, kirjoita!

Heikki

Muistio

2010-11-14T10:08:00.000+02:00

muistio

Heikki Pesämaa: Kokoomuslainen vaaliviesti; taustoja, tarpeita ja toimia

Teorioihin tukeutuva sisäpiiriläisyys on paisumassa itseohjautuvaksi yhteiskuntaluokaksi, hallintoaateliksi. Systeemi on kehittynyt yli tavallisten kansalaisten ymmärryksen rajan. Julkinen hallinto on alkanut elämään omaa hankerahoitettua ja erioikeutettua totuuttaan. Hallintoaatelista, eli uudesta julkissäädystä, on muodostumassa toinen toistaan suosiva ja itse itseään täydentävä virkavetoinen hallintoblokki.

Kehitys on huolestuttava.

Tuottavaa työtä tehnyt tai tekevä kansanosa, niin yrittäjät, eri alojen ammattilaiset kuin eläkeläisetkään, eli koko lystin maksajakunta, ei kuitenkaan ole valmis hyväksymään vaikenevaa ymmärtämättömyyttä roolikseen, kuten hallintoaateli kernaasti soisi.

Ymmärtäminen on kansalaisoikeus, josta kuuluu pitää kiinni. Suomen kieli on yksi ja ymmärrettävä.

Seuraavaksi kiinnitetäänkin huomiota kansanosien väliin revenneeseen kuiluun, joka on koko ajan syvenemässä kansalaisten ja hallinnon välillä. Onkin vähintään kohtuullista vedota oikeudenmukaisuuteen ja tasavertaisuteen - kiistämättömään ymmärtämisen oikeuteen.

Teoriapainotteisuuden lisääntyminen on todellakin huolestuttavaa.

Kaikki tahtovat vaikuttaa siihen, mitä leikitään, mutta vain harva tahtoo tai edes osaa leikkiä. Kansa kaipaisi työteliäisyyttä ja tekemistä, käytäntöä ja konkreettisia toteutuksia, ei enää enempää vaikeaselkoista ja tulkinnanvaraista teoriaa.

Ajankuva:

Ihminen on hukassa. Ihmisestä näkyy vain pinta, ihmisen omaksuma rooli ja ihmisen kasvattama kuori.
Pelko pistelee pinnan alla. Pelko se on! Se hallitsee. Se näyttelee pääroolissa ylimmäisenä toiminnanohjaajana. Omanarvontunnetta ilmentävä herkkähipiäisyys ja kaikkivoipa kyynisyys toimivat pelkopeikkojen kirittäjinä. Tietäen tai tiedostamatta, kaikki on käynnissä pettymystä pelkäävän ihmisen pinnan alla.
Teoriat ovat tekemättömyyden tukena, seminaarit saavuttamattomuuden syinä.

Se on paha olo,
- Se puhuu, muttei sano mitään.
- Se kirjoittaa, muttei kerro mitään.
- Se on kaikessa mukana, muttei osallistu mihinkään.
- Se vaatii kaikkea, muttei vastaa mistään.
- Se on koko ajan kiireinen, muttei ehdi minnekään.
Se on paha olo. Se on luovuutemme tuho ja vireytemme vihollinen. Se on tauti ja totta.
- Se on nähtävä ja tunnistettava,
- Se on kohdattava ja hyväksyttävä,
- Se on paloiteltava ja parannettava,
- Se on peilissä, enemmän kuin yleisössä,
- Se palaa yhä uudestaan, ja syttyy itsetehostuksen kipinästä.

Totuus on lääke, korvaamattomuuden harhaisia käsityksiä sammuttava vesi.
Totuus on hiljaisuudessa, enemmän kuin täyteen ahnehditussa päiväohjelmassa.

Huolestuttavaa.

Näennäissitotumista, keinotekoista kiinnostusta. Käynnissä on totuuksien välinen tilataistelu. Mikä totuus palvelee julistajaa itseään. Se valitaan ja vaihdetaan tarpeen mukaan. Oma etu määrittelee totuuden. Totuus on häpäisty, valjastettu henkilökohtaisen pyrkyryyden työkaluksi. Onko se politiikan, vai rappion kuva? Vai onko sillä eroa?

Mitä siis tulisi tehdä?

Hallintovaltaa olisi hillittävä. Tulisi taistella teoriatuputusta vastaan, toimia toteuttaakseen, sysätä liikkeelle, enemmän kuin spekuloida seuraamuksilla. Yksi oikein tehty, toinen väärin tehty - on parempi kuin kaksi kokonaan tekemätöntä. Totuuksia olisikin karsittava ja kirkastettava jäljelle jääneet totuudet työhön kannustaviksi ja työtä ohjaaviksi käytännöiksi.

Haasteina ovat osallistumisen ja passiivisen mukanaolemisen itsetuntoa hivelevät mielihyvän odotukset. Itsetehostuksen tarpeet. 4H - heti, helposti, halvalla ja huoletta. Mielihyvää tavoitellaan niin monin eri tavoin ja vimmaisella energisyydellä, ettei aitoudelle, siis alkuperäiselle mielenrauhalle jää sijaa. Ehkäpä sentään öisin jokin tunne puskee tietoisuuteen huutamaan hätäänsä.

Kalenteri järjestää liikaa mahdollisuuksia mitäänsanomattomaan mielihyvään - turtumiseen. Kipujen kohtaaminen ei kiinnosta, ne kierretään tai kiistetään. Tekemättömyys kuitenkin tulehduttaa ja passivoittaa yhteiskuntaamme yrittämästä tai suhtautumasta suopeasti yrittämiseen. Se on sosiaalidemokratian riemuvoitto! Mutta joskus mätäinen paise puhkeaa ja kätketty kipu räjähtää silmillemme. Seuraavat sukupolvet maksavat hinnan välinpitämättömyyksistämme.

Suomalaiset ovat perusteellisia ja erinomaisen hyviä kaikessa, mihin ryhtyvät, valitettavasti myös pelinpolitiikassa ja teoreiapainotteisessa arjessa. Kaikessa hiljaisuudessa teoreettisuudesta on kehittynyt maantapa ja koneiston käytäntö. Yrittäjillä olisi sanottavaa, mutta ei mahdollisuuksia tai aikaa, politiikanteko onkin jäämässä paisuvan hallintoaatelin huomaan. Riittää, että palavereissa ja seminaareissa muistetaan aina aika ajoin mainita yrittäjyys positiivisessa hengessä. Ymmärrystä ei ole, kun yrittämisestä ei ole kokemusta edes asenteellisena ominaisuutena.

Nyt on koittanut valistuneen kokoomuslaisuuden tilaisuus. Porvarillisen positiivisuuden ja toivontäyteisen ennakkoluulottomuuden aika. Tulevissa eduskuntavaaleissa rehellisyys, raikkaus, uskottavuus ja ymmärretyksi tuleminen ratkaisevat voittavan totuuden, joka tarttuu äänestäjään. Tässä työssä perussuomalaiset ovat toistaiseksi pisimmällä, vaikka heidän työkaluillaan ei tulosta synnytekään.

On osattava puhua ja kirjoittaa positiivisuuden sanoma ymmärrettävällä suomenkielellä, ja puettava teesit ehdokaskohtaisen perehtyneisyyden ja osaamisen kuoseihin. Näissä vaaleissa keisarin vaatteita katsellaan kovin kriittisesti!

Vaaliteesieni ydinkohdat:

Kotiseutu - vireyttä edistävä kyläpolitiikka, avoin ja tasavertainen lähidemokratia

Yrittäjyyden arvostaminen - julkisen sektorin hankintakäytäntöjen perusteet ja osto-osaamisen kehittäminen

Hyvinvointipalvelut - yrittäjyyden uudet muodot ja mahdollisuudet, itsensä työllistäminen

Syrjäytyminen - tekeminen on parasta terapiaa, syy nousta ja lähteä

Matkailu - olemassaolevien vahvuuksien hyödyntäminen, matkailuosuuskunnat madaltamaan yrittämisen kynnystä

Ympäristö - välittäminen kasvaa tasapainoisesta maasuhteesta, olen osa luontoa, seurausta eletystä elämästä, osasyy tulevaan

Rohkaisen ja kannustan jokaista kokoomuslaista uutteraan vaalityöhön ja ponnekkaaseen yritykseen huomispäivän, inhimillisemmän ja valoisamman Pohjois-Suomen hyväksi! Tulevissa vaaleissa annetaan äänet joko punamullalla kyllästetyn hallintovaltaisen systeemikulissin tai yrittävän ihmisen edestä. Eduskuntavaalit on tiedostavan ja vastuullisen ihmisen mahdollisuus nousta, lähteä liikkeelle ja vaatia muutoksen mukana elämistä. Muutoksen vastustaminen on kuin pyrkisi pysäyttämään aikaa. Ei onnistu! On elettävä mukana, on seurattava ja johdettava muutosta edestä!

Kiitos. Ja voimia teille, ystävät. Kulkekoon kunnia kanssanne!

Sanasia muutoksesta

2010-11-10T13:32:00.000+02:00

Johdannoksi ja virikkeeksi - henkilökohtaisiin kokemuksiini perustuva elämännäkemyksellinen lyhytluotaus

Se, mikä minussa on aidointa minuutta, koputti ja pyrki tunkemaan enemmän esiin. Kokemus oli hätkähdyttävä. Olin niin kauan kieltäytynyt kuulemasta sisäisten tarpeitteni kutsua. Taistelin tuntemuksiani vastaan ja rimpuilin mukana kuori kimaltaen, kunnes muutamat samanaikaiset yhteensattumat sotkeentuivat selviämättömäksi ongelmavyyhdiksi ja sisäinen kipuni kasvoi liian suureksi. Muutosprosessini kahtatoista eri vaihetta availevana tutkielmana tämä vihkonen on pieni matkakertomukseni ja kokemusperäinen selvitykseni kahdeksan vuotta kestäneestä ajanjaksosta jälkeen sen, kun olin kuullut ja noteerannut koputuksen; ja kun olin ihmetellyt ääntä aikani, noussut avaamaan ja varovasti ovenraosta kurkattuani havahtunut huomaamaan, ettei kaikki ollutkaan oikein.

Saavuttamiseni pakkomielteet ja mielenrauhattomuus
Tiesin olevani hyvä. Pärjäsin kodissa ja koulussa kohtuudella sekä pelikentillä erinomaisesti. Ystäviä oli, kuten muillakin ikäisilläni ja kavereita kaikkialla. Huolta ei ollut eilisestä, eikä huomisesta. Polkupyöräni runkopalat olivat lujasti yhteen ruuvatut, rasvattu ketju rullasi rytmiä, kumit kantoivat kulkuani kovalla maalla ja minä poika kiidin elämäni myötäisissä tuulissa eteenpäin.
Romahdus tuli rippi-ikäisenä. Vanha turvaisa kotini ja rakas kotiseutuni jäivät tuntemattomiin käsiin, me muutimme muualle. Muistot palasivat uniini kiinnittäen käsitykseni kodista taloon, jossa en asunut. Kaverit kaikkosivat, harrastukset jäivät, asemani autioitui. Ratkaisu oli minulle henkilökohtainen tragedia. Muutos oli totaalinen ja vaikeasti hyväksyttävissä. Jäin yksin ja irralleen. Ajauduin viisitoistavuotiaana aikuisten ihmisten maailmaan. Epävarmuuteni kihosi pintaan paksuina kerroksina, kyllästäen alleen niin luovuuteni voimat kuin sosiaalisesti luottavaisen herkkyytenikin. Persoonani muutoksen seuraukset iskivät vajaavoimaiseen suojarintamaani lukiossa. Iskut tapahtuivat yllättäen ja tuntuivat henkeä ahdistavina, kylmähikisinä paniikkikohtauksina kesken ääneen lukemisen, esitelmänpidon tai ylioppilaskirjoitusten. Se siitä. Koululääkäri määräsi aspiriinia, mutta minä menin kirjastoon etsimään apua ahdinkooni.
Mieleni jouduttua epätasapainoon kuluivat kaikki voimani itseni koossapitämiseen ja seuraavasta päivästä selviämiseen. Niin alkoi pitkä, tuskainen ja perusteellinen kasvuprosessi musertuneen minuuteni korjaamiseksi. Toinen seuraus oli välitön ja kiistaton, luovuin kaikista tulevaisuuteni suurista suunnitelmista. Aivan kaikista. Piste nolla. Lähdin töihin rakennustyömaille.
Tajusin olevani jännittäjä ja hermoilija. Neurootikko. Opin kammoamaan kaikkia sosiaalisia tilanteita, joissa oli vähänkään mahdollista joutua avaamaan suuta muun kuin syömisen vuoksi. Etsin paikkani uloskäyntien vieressä.
Koen olevani eräänlainen 70-luvun Suomen ristiriitaisen, moniulotteisen ja ahdasmielisen epävarmuuden ilmapiirin synnyttämä sotaveteraani. Selviytymiseni ja suorittamiseni hinta on ollut pakkomielteitä vuotava sotavamma, jota kannan mukanani yhä edelleen. Selvitäkseni elämässä eteenpäin olen joutunut palaamaan elämässäni taaksepäin. Olen palannut kohtaamaan itsessäni sen elinvoimaisen lapsen ja pellavapäisen pojan, jonka ajatukset elivät vapaudessa ja vahvistuivat luottamuksen hengessä. Otaksun, että meitä vaikeiden aikojen veteraaneja eriasteisine tunnevammoineen on useita muitakin.
Työ yksin oli nimittävä osa siitä maskuliinisesta ja materiakylläisestä maailmankatsomuksestani, mikä hyvinkin kaksikymmentä vuotta vallitsi käsityksiäni kaikesta olennaisesta. Omaksuin nöyrän ja työteliään luterilaisuuteni nopeasti ja otin sen vastaan vaihtoehdottomana itsestäänselvyytenä. Kasvoin selviytymään, suorittamaan ja pyrkimään. Saatan häpeilemättä tunnustaa lopulta hallinneeni pelinhengen. Olin sinut roolini kanssa, en itseni.
Kahdeksan vuotta sitten suorittamiseni pakkomielteet olivat punoneet minut seiteillään lujasti kiinni kelkkaan, joka huomaamattani sysättiin alamäkeen. Vaistosin voimattomuuteni, kun kiihkeän elämäni kasvattama massa kiihdytti kelkkaa kohti kurimuksia. Alamäki oli kuoppainen kokemus risukkoisessa rinteessä. Satutin itseäni, mutten päästänyt irti. Vauhdin lopulta tyssätessä oli kipuni kasvanut kokoaikaiseksi, mutta pysyin kiinni kelkassa siihen saakka, kunnes se oli hajonnut allani.
Riuhdoin itseni irti harsoisiksi repaleiksi ratkenneista seiteistä ja pakottauduin ylös. Päätin palata takaisin jonnekin, josta kauan, kauan sitten olin lähtenyt ja ryhdyin laahustamaan ylös hämärän peittoon hukkuvaa rinnettä.
Tahdon korostaa, että tuhansien vastaavien kokemusten joukosta oma liukuni, kuten myös vuosikausien mittainen ja edelleen kesken oleva nousuni, on yksin minun ja minusta. Käsittelen tapahtunutta, mutten tuomitse ketään. En itseänikään. Tavoittelen totuutta ja tekemilläni valinnoilla pyrin palvelemaan tarkoitusta. Olen luopunut useista haitallisista pakkomielteistäni ja etsiytynyt eroon sellaisista statusvaateista ja egoani korostavista välineistä, jotka satuttavat sisimpäni henkeä ja hämäävät minut matkallani takaisin hukkaisille harhapoluille.
Olenko nyt ihmisenä hyvä tai parempi kuin ennen mahalaskuni kokemuksia? Tahtoisin uskoa niin, ainakin olen tavoitteitteni suhteen tasapainoisempi ja päämäärätietoisempi, mutta tiedostan myös, että elämäni kasvuprosessi on keskeneräinen. Valmistaudun koko ajan, mutta ehken ikinä valmistu, ainakaan ennen kuin kuolen.
Seuraavat kaksitoista kohtaa ovat limittäisiä, kierteisiä ja päällekkäisiä. Niitä kuuluu läpikäydä uudelleen ja uudelleen. Jos jotain minuutta vahvistavaa vaikutusta on tullakseen, se tulee tilauksesta, tarpeen mukaan ja ajan myötä, kasvaen elämänlaadulliseksi muutokseksi prosessin uutterasta toistamisesta ja vilpittömyyden hengestä.

Ensiksi: Kipu
Henkisessä tarkoituksessaan kipua aiheutuu, kun valheellisuuden viehätys lakkaa hyväilemästä pinnallista minätietoisuutta. Kipu kumpuaa kyllästymisestä, haasteellisiin valintoihin väsymisestä ja elämän epävarmuuksien synnyttämästä levottomuudesta. Kipu turruttaa tekemisen ja ilmenee arkisena aikaansaamattomuutena, mielenlamana. Ainakin niin kävi minulle. Kipeydyin ja menetin tempon elämästäni. Kipuani olisi varmaan hoidettu vastaanotoilla, terapioissa, palavereissa, lomilla ja enenevissä määrin myös lääkkeillä. Kipuni olisi diagnosoitu kenties masennukseksi. Enemmän kuin masennusta, kipuni on silti irtipäästämisen alkuvoimaista tarvetta ja jotenkin kauhistuttavan kiehtovaa pelkoa ratkaisun mukanaan tuomista seuraamuksista. Koenkin, että kipu tuskastuttaa, ja että vasta kivun aiheuttajan ulkopuolinen arviointi ja ylimalkaisen asiantuntemattomat johtopäätökset sekä niiden perusteella määrätyt hoitotoimet masentavat.
Riittäisikö sittenkin, että ihminen kohtaisi kipupisteet itsessään. Olisiko kysyttävä, mitä sinne sisälle kuuluu ja mikä siellä on hätänä?! Kipu on muutoksen airut, kymmenen pisteen vihje oman vastaanoton avautumisesta. On hyväksyttävä, että kipu kuuluu aikaan ja asiaan, kipukokemukset ovat kasvamisen ehto ja edellytys. Mielestäni pettymyksiinsä turtuneen ihmisen kokema selittämätön kipu kertoo vilpittömyyden tilasta, siis aidosta muutoksentahdosta. Siitä on syytä jatkaa omaehtoisilla toimilla, sillä vaihtoehtoina väijyvät masennus, apatia, syrjäytyminen ja ihmisyksilön vetäytyminen omien pelkojensa piinaavaan puristukseen. Luhistuneen itsetunnon seurauksena mielen herkkä tasapaino järkkyy ja ihminen menettää yhteyden sisäiseen minäänsä. Yhteyden kerran katkettua kivettyy paluupolku itsetuntoisuuteen liki pitäen ylitsekäymättömäksi. Hektisenä hyrräävässä maailmassamme näyttämöltä poistuminen käy nopeammin ja lopullisemmin kuin tahtoisimme uskoakaan. Menetetty tapaus. Hoitoon ja heitteille.

Toiseksi: Aitous
Viikonloppukursseilla, päiväseminaareissa, kymmenissä mediavälineissä, muotiteemaisissa kirjoissa ja ylistettyjen asiantuntijoiden julistamissa lausunnoissa kerrotaan värikkäästi viisaista oivalluksista ja menestykseen johtaneista valinnoista. Tarinat hivelevät kalenteriajassa kiinni kiitävän ja trenditietoisen ihmisen pintaa kuin paraskin TV-viihde. Suurin osa noista opetuksista onkin, surkuhupaisaa kyllä, yhtä saippuamaisen fiktiivisiä ja ainoastaan toisenlaista totuutta palvelevia. Jokainen kankaalle heijastettu voittajakertomus on julki tullessaan vanha. Menestystä kun ei koskaan saada aikaan pelkästään menestystä mallintamalla. Ihminen on yksilö, yksilöllisine tarpeineen, ja jokainen on vain oman onnensa seppä.
Varmasti kaiken johdatuksen joukossa on paljon oikeita ja vilpittömiäkin tarkoitusperiä. Usein niidenkin vinkkien vaikutukset ovat vain hetkellisiä ja haihtuvaisia, vaikka vastaanottajan tarpeet olisivat kuinka todellisia tahansa. Olen itsekin osallistunut tilaisuuksiin, joissa on syyllistytty mielihaluja hellivien tuntemuksien pikaiseen puoskarointiin eli ”väärän jumalan palvelemiseen”. Mutta olen myös saanut olla sellaisilla kursseilla, joiden aikana syntyneet tai välitetyt viisaudet ovat auenneet, joskin valitettavasti vasta viikkojen tai kuukausien päästä, jos vielä sittenkään. Tiedon omaksuminen taitaa olla yhtä henkilökohtaista kuin ruokahalu ja pöytätavat.
Käsitykseni mukaan todellinen muutos kuitenkin kerää kasvuvoimansa syvemmältä, vaietun minuuden syövereistä ja polttavan henkilökohtaisista kipukokemuksista.
Sauna on meille suomalaisille pyhä puhdistautumispaikka, jossa löylyn jumalainen kuumuus liottaa pinnaltamme likaa ja kuonaa luonnollisemmin kuin yksikään pesuaine. Samanlaista säännöllistä puhdistautumisriittiä soisin sovellettavan hoidoksi henkiseen hyvinvointiimmekin. Silloin tällöin ja siellä täällä kaipaan sielunsaunaa – lämpimäisiä korkeamman tietoisuuden lauteita, joille noustessani riisuudun ahdistavista ajatuksistani. Kaipaan meditatiivista mielenkylpyä sulkeutuakseni hiljaa omien ajatusteni kanssa henkilökohtaiseen hämärään. Aitouden pyhän tilan salliminen ja säännöllinen saavuttaminen ovat sitoutuneen muutosprosessin siemeniä.

Kolmanneksi: Uteliaisuus
Ilman vapaata omaehtoista päätöstä, innostunutta asennetta ja kyltymätöntä tiedonjanoa mikään ei muutu pysyvästi, koska ihminen ei sitoudu muuttumaan. Sitoutumisella ei ole määreitä tai asteita, sitä joko on sitoutunut tai ei ole. Itse ajattelen sitoutumista vertauskuvallisesti nuotiona. Tulen äärellä minun on aina ollut hyvä olla. Nuotiota on alituiseen ruokittava, puita katkottava, pilkottava ja kannettava, muutoin liekkien tarjoama lämpöinen yhteys katkeaa. Jokaisena istuntokertana nuotio on uudelleen rakennettava, sytytettävä ja ruokittava. Samoin on tiedonjanon tyydyttämisen kanssa. Yksittäiset ja irralliset siteeraukset suurten filosofisten mestareiden teoksista leimahtavat lukukokemuksina ja ilahduttavat kyllä mieltäni, mutta eivät nekään kauaa lämmitä, koska lainatut lauseet eivät aukene selkosuuntaisiksi opastuksiksi. Teorioiden ponnekkuutta ja oppien uskottavuutta korostavina tehosteina käytetyt tulkinnanvaraisuudet eivät sammuta tiedonjanoani. On oltava uteliaampi, on päästävä pidemmälle, käytävä peremmälle! Minun on itse oivallettava minuuteni muutosmekanismit, minun on ne luotava ja ruokittava. Minun on ollut sitouduttava minuuteni eheytymisen ehtoihin. Minän muutos on minän asia. Minuuden saloihin sukeltaminen edellyttää yksilöltä lapsekasta uteliaisuutta, täytyy tahtoa penkoa sisimpäänsä. Uteliaisuus ruokkii innostusta, jota ilman ei synny liikettä, eikä kaivattu kehitys koskaan mahdollistu.

Neljänneksi: Sitoutuminen
Kipu muokkaa muutostarpeen maaperää, aitous istuttaa siihen siemenet ja innostuksen energia kasvattaa sitoutumisen otetta päivä päivältä pitävämmäksi juuristoksi. Sitoutuminen ilman kyseenalaistuksen kriittisyyttä on näennäistä, epäaitoa ja tyhjänpäiväistä intoilua, eikä sellainen henkistyneisyyden hupailu jaksa koskaan vahvistua vankemman minuuden kasvua kantavaksi. Sitoutuminen vapaatahtoiseen ja itse ohjattuun minuuden muutokseen ei nähdäkseni voi tapahtua terapioissa, eikä joukkokokouksissa. Havahtuakseni minuuteni esittämiin vaatimuksiin minun täytyy voida vetäytyä, kysyä, epäillä ja perehtyä taustoihini, tarkoitusperiini ja tavoitteisiini. Pienikin nousuani oikaiseva vilppi pettää pohjan polultani. Itseni pettäminen on liukumäkeni kaltaista vahingollista ja kipeää kompurointia, joka kaiken lisäksi mitätöi siihenastisen nousuni ja romahduttaa yritykseni alas alkuun.
Opin hyväksymään vaihtoehdottomuuden, ymmärrän jo, että minun on kivuttava ylös- ja eteenpäin puhtaan vilpittömyyden hengessä tai sitten, kuten ennen, satutettava itseäni ja pysyttävä alhaalla ilman uusien näköalojen tarjoamia mahdollisuuksia. Ihmettelen, näen vaivaa ja etenen tietä tunnustellen intuitioitteni ohjaamana, pikkumatkan kerrallaan. Koko ajan minun on pidettävä mielessäni aitouden henki ja innostuksen energia; yhä uudelleen on kysyttävä itseltäni, olenko tosissani, olenko rehellinen.
Parhaimmillaan muutosprosessiin rohkaisevat kokoukset ja kurssit toimivatkin alku- tai välipaloina ja sellaisinaan erinomaisen hyvinä janonsytyttäjinä, eli positiivista kehitystä stimuloivina tukityökaluina.

Viidenneksi: Oivaltaminen
Yhtäkkiä, ihan missä ja milloin tahansa häivähtää tajunnassani oivalluksen välähtävä aistimus. Yleisimmin oivallukseni tulevat öisin. Ne hätkähdyttävät hereille ja havahduttavat pohtimaan, kirjoittamaan ja valvomaan. Oivallukset innostavat eteenpäin. Esimerkiksi eräänlaisesta oivalluksestani nostan yhden viimeaikaisen valveille havahduttaneen aistimukseni.
Ihminen on raajoillaan toimiva ja muistillaan ajatteleva psykofyysinen nisäkäs sosiaalisine tarpeineen. Ruumis on fyysinen, aineellinen, ja tottelee siis maanvetovoimaa, siinä missä muitakin fysiikan lukuisista lainalaisuuksista. Ruumis on määriteltävissä, eli mitattavissa olevilla arvoilla rajattavissa. Sielu puolestaan on henkinen, aineeton, eikä ole kiinni missään tunnetuissa ja määriteltävissä olevissa lainalaisuuksissa. Sielu on tuntematon ja mittaamaton, joten on oikeutettua kysyä, onko sitä edes olemassa. Mutta olettaen, että sielu on todellinen, ja että se on ruumissa eikä päinvastoin, voimmeko kysyä, lepääkö sielu tarpeettomana ja riutuuko se suljettuna ruumiin rajaamassa kotelossa? Ja edelleen, jos aineeton sielu ei ole vapaa, voiko aineellinen ruumiskaan olla? Kumpi määrittelee ihmisen tekemiä valintoja, kumpi on enemmän tai aidommin minä, se mikä tuntuu, vai se mikä tuntee? Entä kumpi on alkuperäinen ja tiedostava minä, ja kumpaa minää on matkan varrella mallinnettu ja muokattu ulkoisten olettamusten ohjaamaksi ristiriitaiseksi minäksi? Kumman asettamilla ehdoilla olisi näin ollen elettävä, ja miten ylipäätään voisi elää sielunsa asettamilla ehdoilla, ellei siihen ole uskoa tai yhteyttä?
Oivallukset houkuttavat ja johdattavat muutostyötään prosessoivaa ihmistä hyödyllisiin kysymyksiin ja perimmäisiin kohtaamisiin oman itsensä kanssa.

Kuudenneksi: Energia
Tarpeeseen, aitouteen ja innostukseen perustuva minuuden kehittämisprosessi generoi kasvuenergiaani enemmän kuin olisi tarpeenkaan. Energia auttaa minua ymmärtämään eriulotteisia kohtaamisia, hyväksymään ja suvaitsemaan erilaisia ihmisiä ja tilanteita, sekä tehostamaan keskittymistäni olennaiseen. Matkallani olen nähnyt energian olevan kuin pajupusikko, mitä enemmän sitä harvennan, sitä vahvemmin se kasvaa uutta vesaa. Toisaalta, ellen luovuta energiaa ympärilleni, ehtyy ja kuihtuu sen kasvu lopulta kokonaan. Energia on välittämisen ja antamisen kehittämää ehtymätöntä voimaa, jonka luovuttaminen kasvattaa tilaa uudelle energialle.

Seitsemänneksi: Vastaanotto
Oivallusten ja kohtaamisten rohkaisemana olen uskaltautunut laajentamaan vastaanottoni kaistaleveyttä, eli kommunikoimaan aidosti omana itsenäni, ilman itsetehostuksen kyhäämää kulissia ja itsekkäiden taka-ajatusteni aiheuttamaa häiriötä. Tasavertainen vuorovaikutustilanne onkin muutosprosessiani rikastuttava kohtaamisen kokemus. Mahdollisen väsyttävän ja pettymyksiä aiheuttaneen tilanteen jälkeen minun on syytä kriittisesti analysoida itseäni ja käyttäytymistäni. Teennäisyys, liika aktiivisuus, ehdottomuus, kaikkitietävyys ja ylimielisyys ovat asenteellisen tunnevajaavaisuuteni aiheuttamia väärinkäytöksiä, jotka kostautuvat mielentasapainoani järkyttävinä kohtaamiskokemuksina. Valheellisuus, viha, kateus, toisen osapuolen yliarvostaminen ja oman itseni vähätteleminen ovat energiaani kuluttavia negatiivisia tunnevarauksia, joista vapautuakseni olen joutunut kohtaamaan, tunnustamaan ja hyväksymään omat inhimilliset vajavaisuuteni.

Kahdeksanneksi: Ymmärtäminen
Muutosprosessin käynnistämä kasvukierre on uudenlaisen ymmärryksen synnyttämää tietoisuuden lisääntymistä. Ulkoa ohjattuja vaikuttimia omaan käyttäytymiseeni olisi tarkasteltava ikään kuin riippumattoman tarkkailijan silmin ennakkoluulottomasti, ja tapojeni totuttamia vaikuttimia olisi paljastettava, jotta aitoudelleni avautuisi tilaa. Olen saanut usein ja ikäväkseni huomata, että joihinkin satunnaisiin valintoihini ovat vaikuttaneet miellyttävät ja hetkellisesti pintatietoisuuttani hivelleet tunneaistimukset, joita olen sopivasti tarjolla ollutta materiaa ostamalla halunnut mukaani. Esimerkiksi tällaisten tunnelähtöisten vaikuttimien oivaltaminen on auttanut minua kohtaamaan oman hypnoosiherkän johdateltavuuteni alituisen markkinointimanipulaation edessä. Olen uskoakseni onnistunut pääsemään tästä turhamaisuudestani kertovasta tavasta eroon. Maanisen tunteen ajoittain vallatessa mieltäni, koen jo ostamista suurempana riemuna ostamatta jättämisen saavutuksen. Tilannetietoisuus peittoaa pakkomielteen ja tyytyväisyys valtaa mieleni muutamassa minuutissa.

Yhdeksänneksi: Koti
Aikaa ja ihmissukupolvia on ollut minua ennen, mutta aikaa ja ihmissukupolvia tulee olemaan myös minun jälkeeni. Omat taustani ovat vaikuttaneet tekemisiini, aivan kuten itsekin taustoitan jälkeläisteni tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Kodin merkitys onkin henkisessä mielessä huomattavasti vaikuttavampi kuin vuosikymmenten aikana toistetun fyysisten suoritusten sarjan synnyttämien saavutusten. Koti on suomalaisuuteni ja sieluni sija, perinteiden välittämän tiedon, nykyhetken vaatiman järjellisyyden ja tulevaisuuden sisältämän toivon summa. Summan merkittävyys minuudelle koostuu näiden kolmen tekijän keskinäisestä suhteesta, tasapainosta menneen, olevan ja tulevan välillä.

Kymmenenneksi: Maasuhde
Minuuden ikiaikaisten sielunvoimien kasvaessa ja alkuperäisten totuuksien pala palalta paljastuessa, selviää myös syitä ihmisen omaan olemassaoloon. Hyväksyvän tasapainoisuuden merkitys saa yhä ohjaavampaa roolia suhteessa itseen, toisiin ihmisiin, ja ympäristöön. Omalla kohdallani olen kokenut päässeeni palaamaan takaisin ammoin kadottamieni arvojen pariin. Muutokseni myötä tasapainoinen maasuhde on noussut yhdeksi keskeisimmistä valintoihini vaikuttavista arvoista. Maasuhteen vaaliminen pakottaa minut toimimaan ympäristöni ja kotiseutuni hyväksi kaikin muodoin kaikilla foorumeilla.

Yhdenneksitoista: Missio
Arvolähtöinen elämäntapa, mikä minusta olisi vielä kymmenen vuotta sitten tuntunut hulluudelta tai ainakin turhuudelta, tuntuu nyt luonnolliselta ja jopa tärkeältä. Aiemmin elin erheellisten olettamusteni ohjaamana tuskin puolittaista elämää; pelkäsin pimeää, nyt kaipaan sitä; aiemmin kiusaannuin hiljaisuudesta, nyt nautin äänettömyydestä. Mikään ei muutu, ellei ihminen ensin muutu. Onko yhteiskunnassamme sitten mitään tarvetta muutokseen, vai olisiko pikemminkin kysyttävä, onko meillä ylipäätänsä olemassakaan muutoksen ohella muita vaihtoehtoja? Muutostarpeita on parempi ajoissa tunnistaa ja kohdata kuin pyrkiä kaikin keinoin karttamaan. Miten huolehdimme muutoksen hyödyllisyydestä, mikä on oma vastuumme tässä ajassa? Olisiko väistämättömien yhteiskunnallisten muutosten hallinta helpompaa, jos olisimme ensiksi opetelleet suvaitsemaan muutosta itsessämme?
Muutos alkaa ihmisestä, kasvavasta kivusta ja aitouden kaipuusta. Kun levottomuuden kipu koskettaa sinua, katso ovellesi ja kenties kuulet koputuksen. Mene silloin vastaan. Anna kohtaamiselle mahdollisuus.

Kahdenneksitoista: Uusi kierros
Koen olevani liikkeessä. Etenen radalla jossain vuosituhantisen kasvuspiraalini määrittelemättömässä kohdassa. Oletan ja uskon, että meistä jokaisella on ennalta määrätty tehtävä, jonka kieltämiseksi ja salaamiseksi itse kukin näkee suurta ja jopa koko elämänsä aikaista vaivaa. Mutta myös yhteiskunnan eri instituutiot ja systeemit tekevät voitavansa, ettei ihmisten kollektiivinen pysähtyminen pääsisi yllättämään ja ravistelemaan kokonaisvaltaisten hallintokoneistojen rakenteita. Surullista kyllä, nykysukupolvi etääntyykin aitoudesta koko ajan loitommaksi virtuaalimaailman mahdollistaman mielihyväteollisuuden lumeellisiin pauloihin. Heti, halvalla, helposti ja huoletta, eli modernisoitu 4H–periaate ei ole ihmiselle hyväksi, vallankaan nyt, kun se toimii hyvinvoinnistaan kuulun kasvuympäristömme itseoikeutettuna alustana ja valtiollisesti vahvistetun kristinuskoisen järjestelmämme virallisena totuudenhenkenä. Hyväksi sen sijaan voisi olla tunnustaa 4K –periaatetta: kasvaa, kukoistaa, kuihtua ja kuolla. Siihen periaatteeseen tahdon uskoa. Oivallukseni mukaisesti elämämme on kuin yksi ruoho hoitamattomalla nurmikolla. Kauanko vie kasvumme, kauanko kukoistamme, miten kuihdumme ja koska kuolemme. Tuntuisi, että energiseen kasvuun kannattaisi satsata ja kukoistuksen vaihetta pitkittää. Kuihtuminen kun koittaa kuitenkin ja kuolemakin ennen pitkää.

* * * * * * * * * * * * * *

Lopuksi - kaikki palaavat alkuun,

Kanttura on ikiaikainen asuinpaikka, kautta aikojen tuhansien suomalaisten ihmisten sija, piha ja kotiranta. Kanttura on yksi kulttuurinen kehto kalevalaisen kansantietoisuuden korkeissa kultaisissa tuvissa.
Sinä olet tullut tänne tyhjänä, eikä täällä sinua täytetä. Sen, minkä työssäsi olet tehnyt, olkoon kunniaksi Sinulle itsellesi. Sen, minkä kosketuksen täällä tulet kokemaan, olkoon siunaukseksi jälkipolvillesi. Jää rauhaan itsesi kanssa, viipyköön vilpittömyytesi vartijat luonasi. Anna tapahtua, sillä niin on Sinulle hyvä.

Kirjoitti 9. ja 10. marraskuuta vuonna 2010 Heikki Pesämaa, kylänmies ja Kantturan torppari. Ei tehty totuudenopiksi, eikä tuotu tuomioksi, vaan tehtiin tervetulleeksi tuumailuksi, tuotiin tutustuttavaksi tuntemukseksi.

Vaalijuhlaa kansalaisten parissa

2010-10-25T07:55:00.000+03:00

Pakina vaalikentiltä, eli lyhyt fiktiivinen kuvaus siitä, kuinka kaukana politiikko voikaan olla 'kansalaisesta'. Sanoisin, totta toinen puoli.

Äänestäjän kanssa juttusilla

Tapasin tuon tyhjänpäiväisen tuntuisen miekkosen marketin parkkipaikalla. Kättelin ukon kokeneesti, mutta uskottavan pikaisesti ja ojensin hänelle nelivärikuvalla koristellun esitteeni, jossa kerron mukavasti hieman itsestäni, poliittisista ohjelmistani, tehtävistäni, tavoitteistani ja tietysti sopivissa määrin aika mittavista ansioistani.
Samalla kun kaveri jotenkin hölmistyneenä pyöritteli mainostoimiston ideoimaa ja erittäin laadukasta printtimediaa käsissään, kerroin hänelle peittelemättömän avoimesti, ikäänkuin vaatimattomana itsestäänselvyytenä, olevani yhteisten asioittemme päättäjä ja teoistaan tunnettu poliitikko. Kysyinkin heti perään toverillisesti, mitäpä mieltä hän, tavallinen kauppakassia kantava arjensankarikansalainen, onkaan meistä maan asioita hoitavista poliitikoista.
Oletettavasti aihe olikin hänelle läheinen, joskaan ei ehkä se kaikkein mieluisin. Keskityin luomaan mieheen empaattisen ja osaaottavan katseen, jota sävytin mairean mahtipontisella hymylläni. Tyyppi kuitenkin, aivan kuin minua kiusatakseen, väisti katsettani. Niinpä nostin käteni sivuilta ylös rinnalleni ja liitin ne korostetun rauhallisesti somaa yksituumaisuuttamme symboloiden yhteen. Mietin yhden ohikiitävän hetken, olisiko minun samalla riisuttava tiukasti tyköistuvat nahkahansikkaani, mutta annoin niiden olla ja lämmittää koleudesta kärsiviä käsiäni. Tällä rahvaanomaisen lähiökaupan parkkipaikalla olisi viivyttävä vielä varttitunti. Oli kosteaa ja tuulista.
Vilkuilin ympärilleni esitenippu käsieni silmässä kuin virsikirja. Miehen lisäksi paikalla näkyi vain vaalipäällikköni, joka harmikseni nojaili turhankin passiivisen oloisena taitavasti teipatun bussimme ovenkarmiin.
Huokaisin huomaamattomasti. Tämä vaalityö on aika helvetin typerää ja niin perusteelisen pitkästyttävää. Kalenterissani oli sentään iltapäivälle yksi toimikuntakokous ja illaksi teatteri. Annoin siis miehen rauhassa pohtia vastaustaan, enkä paljastanut olemuksellani, mitä todellisuudessa koko tilanteesta tuumailin. Sitten yhtäkkiä ukolta pääsikin pikkuinen köhäinen yskähdys, jonka hän kohdensi paljaaseen nyrkkiinsä, siihen samaan kouraan, jolla hän oli minut tervehtinyt. Olipa sittenkin siunaus ja onni, että pidin hanskani ja suojauduin kansan parissa vaanivilta katalilta tartuntataudeilta!

Vastaus oli pontevan perusteellinen, jokseenkin vilpitön ja harkittu. Ihailin miehessä hänen yllättävän selvää artikulointiaan, mutten siitä huolimatta loppujen lopuksi oikein sisäistänyt, mitä hän tahtoi minulle kertoa. Miehen viljelemistä lukuisista, ja kieltämättä paikoin nasevistakin, kuvauksista saatoin päätellä hänen hartaasti harjoitelleen vuodatustaan. Näin hän minulle siinä sanoi,

- No niin. Siis poliitikot. Tässä tarkoittamani tyyppiesimerkki edustaa keskivertoisuutta. Poikkeuksia puoleen ja toiseen on, mutta vain vähän. Poliitikko on ihmisenä epämiellyttävän niljakas ja irvokkaine pyrkimyksineen täydellisesti läpinäkyvä. Hän on joko mies tai nainen. Sukupuolella, kuten iällä, uskonnollisella vakaumuksella, kokeneisuudella tai puoluejäsenyydelläkään, ei ole mitään merkitystä määrittelyssäni. No niin. Poliitikko on häikäilemätön oman edun tavoittelija, pahimman sortin pyrkyri, tekopyhä maailmanparantaja, arvottomuuksien oppimestari, itserakas vastuunpakoilija, ylimielinen ja valheita kaihtamaton peluri, kyltymätön roolien, julkisuuden ja statussymbolien ahnehtija, herkkähipiäinen ja oman arvonsa tunteva maineenmetsästäjä.

Mies veti kiivaasti vingahtaen henkeä ja jatkoi ennen kuin ehdin tyrmistykseltäni saada sanaa suustani, - No niin. Siis lyhyesti sanottuna tällainen on ihan vaan tavallinen suomalainen keskivertopoliitikko tässä välinpitämättömyyden ja mielenköyhyyden turruttamassa 4H-virtuaaliajassa.

- Noh, noh, vastasin diplomaattisen maltillisesti, enemmän äänestäjän turhautumisesta kuin perehtyneisyydestä kertovan tilityksen päätyttyä. - Mikäs se semmoinen 4H mahtaa olla? Eikös se ole sellainen nuorten agraali-ihmisten yhteenliittymä? Naurahdin kepeästi tahtoakseni osoittaa, etten ottanut hänen kitkeränoloista vastaustaan lainkaan itseeni kohdistuneena. Siinä mielessä olisin edukseni erottuvaa marginaalia.

- Sitäkin, mutta ei nyt. Se on muistisääntö. Heti netistä. Helposti hiirellä. Halvalla ruutuun. Huoletta hypnoosiin. 4H ja instant-mielihyvää lääkkeeksi reaalimaailman totuuksia vastaan. Todella tehokasta. Ja tavallista. Mutta nyt, parahin poliitikko, jos sallitte, minä jatkaisin matkaani.

Kansalainen ojensi esitteeni takaisin ja työntyi ohitseni kohti harmaata Hyundaita. Olin jokseenkin pöllämystynyt. Samassa kuitenkin äkkäsin iäkkään naisen, joka keikkui kasseineen ulos kaupan automaattiovista. Ampaisin käsi ojossa mummon luokse ja työnsin sutjakasti esitteeni hänen täyteen ahdettuun kangaskassiinsa. Toivotin hyvät päivänjatkot ja kehotin kassiin sujauttamaani esitettä osoittaen häntä käyttämään ääntään, sitten kun se aika koittaisi. Siihen se mummeli jäi seisomaan perääni tuijottaen, kun jo kelloani vilkaisten lähdin harppomaan bussille. Yritin palauttaa mieleeni, mitä se hyundaimies sanoikaan, mutta en vieläkään tavoittanut juonta hänen impulsiivisessa palautteessaan ja jollain tapaa täysin järjenvastaisessa näkemyksessään. Sujahdin sisään ja pyysin vaalipäällikköä käynnistämään moottorin ja poimimaan naamani kuvalla koristetun A-mainoksen kyytiin. Seuraavaan paikkaan saavuttaisiin hiukan etuajassa.

Heikki Pesämaa, kerran yksin yössä.