Älä pelkää.

I Pelkoja - estoja elämään


"Minä en kelpaa",
sanoi eräs tuttavani kauan sitten, kun kysyin miksi hän tuhoaa itseään juomalla niin rankasti.
"En kelpaa ja siksi juon. Juovuksissa en välitä itsestäni, enkä kelvottomuudestani," hän vastasi synkkänä.
Muutama vuosi myöhemmin hän lopetti juomisen, ja samalla elämänsä. Siitä lienee viitisentoista vuotta.

Olen miettinyt itseäni, peilannut tekemisiäni ja tutkinut taustojani, vain saadakseni vastauksia siihen, mitä tunnen ja miksi. Tunnustan pelänneeni koko ikäni. Pelot ovat ohjailleet valintojani. Olen pelännyt kelvollisuuteni puolesta, kärsinyt pakkomielteitä hyväksytyksi tulemiseni tähden ja pettynyt suoritusteni sieluttomuuteen. Kuinka moni elämä onkaan päättynyt tai muutoin jäänyt elämättä pelkojen vuoksi? Kuinka moni on sinnitellyt viimeiseen hengenvetoonsa asti, peläten yhä edelleen aina vain pahempaa olevan tulossa? Kuolemaa pelkäävät ihmiset pelkäävät tuntematonta. Miksi? Koska pelkääminen on ihmisen luonteessa. Pelko on vaistonvaraisuutta.

Yksinkertaistettuna pelkäämistä on kahdenlaista, haitallista ja hyödyllistä. Haitallista pelkoa on sellainen, joka muuttaa ihmisen luonnetta synnyttämällä estoja ja rajoittaa niin ollen ihmisen mahdollisuuksia nauttia elämästään. Hyödyllistä pelkoa on puolestaan sellainen pelko, joka auttaa ihmistä välttämään vahingoittamasta itseään tai ympäristöään. Tätä sunnuntai-aamun tuotosta kirjoittaessani keskityn pelkästään haitallisten pelkojen käsittelemiseen.
Pahimmillaan pelot määrittelevät kaikkea; kaikenikäisen ihmisen elämän arkea ja juhlaa, lasten kasvatusta, erikokoisia arvovalintoja, päätöksentekoa sekä tietenkin maailmankatsomusta ja politiikkaa. Mutta mitä ovat pelot ja miten niitä poistetaan? Tarvitseeko niitä ylipäätänsäkään poistaa, ellei koe niiden haittaavan elämää?

Tutkimme terveyttä, tutkimme sairauksia, tutkimme normaalia ja epänormaalia, mutta pitäisikö lisäksi voida tehdä analyyseja ihmisen peloista ja niiden vaikuttimista?
Pelkojen poistamisenprosessi on kuin alkoholismista parantuminen. Ensimmäiseksi on hyväksyttävä omat pelkonsa, sitten omaehtoisesti tahdottava päästä niistä eroon. Sen jälkeen täytyy tiedostaa, että pelkojen voittamisen mahdollisuus on todellinen ja että toimiva ratkaisu on löydettävissä. Neljänneksi on valittava itselle sopivin keino peloista vapautumiseen. Prosessia voidaan varmaankin opettaa, mutta suorittamisen tehtävä on ihmisellä itsellään. Muussa tapauksessa oltaisiin matkalla ojasta allikkoon.

Monikaan ei ymmärrä auttaa pelkäävää, koska pelkoa ei välttämättä näy päälle, sitä ei siis tunnisteta, eikä mielellään hyväksytä. Pelko kielletään, koska paljastumistakin pelätään. Pelon omaehtoinen paljastaminen mielletään yleensä häiriökäyttäytymiseksi tai muuksi heikkouden merkiksi. Tämän vuoksi pelkojen voittaminen jää pääsääntöisesti jokaisen omaksi asiaksi. Mitä se toki suurimmissa määrin onkin, vaikka eheytymisprosessin alkuvaiheen epävarmuuksissa olisi ystävällisestä olkapäästä ja empaattisesta asennoitumisesta mitä merkittävin apu.

Itsemurhaan päätynyt tuttavani todennäköisesti pelkäsi, ettei kelpaisi omana itsenään. Mutta kenelle ja mihin hän ei olisi kelvannut? Tämä on pelkoperäisessä kelvottomuudentunteen käsittelemisessä avainkysymys. Hän pelkäsi olevansa kelvoton, koska ei kelvannut itse itselleen. Hän ei mielestään täyttänyt sitä mielikuvaa, minkä oli itselleen rakentanut oletetun hyväksymiskynnyksen ylittäväksi vaatimukseksi. Kelvottomuuden tunteen taustalla oli kelvottomuuden pelko, epätodellinen käsitys hyväksytyksi tulemisen muodoista ja ehdoista. Mikä helvetillinen kirous!

En voi sanoa, mikä oli se malli, mitä hän loppujen lopuksi tavoitteli, paitsi, että se oli hänelle itselleen kohtalokas. Samalla tarttui suruntunne hänen läheisiinsä, jotka menettivät tapauksen johdosta oman viattomuudentunteensa.

Pohtiessani omaa toimintaani kaupunginvaltuutettuna on pelkojen ymmärtäminen ja niiden vaikutusten selvittäminen keskeisessä roolissa. Koen suurena vääryytenä sen, että pelot lannistavat ihmisen apaattiseksi, toimintakyvyttömäksi ja kansalaiskunnottomaksi. Myöskään holhousyhteiskunnan roolia pelkojen ja niiden aiheuttamien seurausten vaalijana en millään tahtoisi hyväksyä. Omassa arvomaailmassani kukaan ei saisi pelätä. Jokaisella täytyisi olla ihmisarvoinen oikeus pelottomuuteen.

Totuus peloista on, että ne ovat aseina vaarallisia ja pelottavia. Pelottomuuden ilmapiirin edistäminen ihmisiä rohkaisemalla pelottaa niitä, jotka peloilla eniten pelaavat. Miettikääpä mikä onkaan se yhteiskunnallinen suuntaus, johon tämä kalikka kalahtaa. Se on valitettavan pelkoriippuvainen aatesuunta! En enempää syyllistä, ymmärränpähän, että tehtävää asennekasvatuksessa on paljon. Pelko pois!

Kasvatuksesta alkaa lapsen tie kohti teoreettisia totuuksia. Jos lapsi kasvaa pelossa, kasvaa pelko lapsessa. Mitä pelko lapsessa on? Se on pelkoa omista vanhemmista, eikö niin? Kysymys lapsen mielessä kuuluukin, missä he ovat, missä äiti, missä isä? Kun kadunvarrelta löydettäessä on lapselta kysytty, mitä tekee kolmevuotias yksin ulkona, on saatu kuulla hänen etsivän isäänsä tai äitiänsä.
Mutta mitä tekee yhteiskunta? Maksaa toisenkin kierroksen ja kieltää kaikin keinoin kansalaisia tuomitsemasta viinan voimalla vetelehtiviä vanhempia.

Pelko on pirullinen tauti, se kasvaa pienestä mahtaviin mittoihin ja tarttuu jopa katsekontaktista, eikä pelkoa vastaan ole rokotetta. Ihmisyksilön omaksumia asennevammoja ei hoideta leikkaushoidoilla, ne ei parane lääkekuureilla, eikä helpotu suuremmilla sosiaalituilla. Miten niitä sitten hoidetaan? Kieltämällä ja kätkemälläkö? Sehän on sama kuin hoitaisi yksilön hellyydenkaipuuta betoniseinän takaa. Mitä et näe, sitä et kohtaa - sellaista ei siis ole olemassa. Voi Luoja!
Pelko on pahempi mitään muuta kansansairautta. Aidon suomalaisuuden ylevä ydin on sotien jälkeisenä ajanjaksona pinnoitettu paksuilla pelkokerroksilla. Pelko on pinttynyt maantavaksi ja turmelee yhä alkuperäisen identiteettimme esiin pääsemisen mahdollisuuksia.


II Kansanedustajehdokkaaksi - sotaan haitallisia pelkoja vastaan

Olen ilmoittanut olevani käytettävissä kansanedustajaehdokkaaksi, jos niin puolueen piirissä tahdotaan. Mahdolliseen ehdokkuuteen liittyen olenkin joutunut tykönäni tuumailemaan kysymystä, miksi lähtisin tällaisina aikoina niin raskaaseen ja kaikin puolin vaativaan urakkaan. Pyrkyä en ole itsessäni tunnistanut vaikuttimeksi, eikä ehdokkuusajatus ole hivellyt omanarvontuntoani. Sen sijaan itsekkäitä tarkoitusperiä paljon kiehtovampi ajatuksentorrake on alkanut versoa mielessäni.

Lähtisinkö ristiretkelle kansallisia traumavaivoja käännyttämään. Voisin julistaa kampanjassani esimerkiksi seuraavia ajatuksia:
Eroon peloista! Irti valheiden kahleista! Teorioita on jo tarkasteltu tarpeeksi, nyt tarvitaan toteutuksia! Puuhastelu kunniaan - kaikki kelpaa, jo-kaiselle on tekemistä! Katso peiliin ja kohtaa kurjuutesi kuva! Tekeminen on tehokkainta terapiaa - tekeminen tavaksi!

Tuttavani on maannut maan alla pitkään, hän lienee löytänyt rauhan. Mutta hänen kaltaisia itsesäälissä riutuvia pötköttelijöitä vaeltelee yhä täällä maan päälläkin elämäntarkoitustaan etsimässä. Heitä onnettomia on paljon, hirvitävän paljon. Siksi on kansallinen kurjuus, että heille tarkoitettu yhteiskunnallinen tuki on yleensä lähinnä pintaa hivelevää ja lumeellista, mikä on monesti kaikkein turmiollisinta.
Itsemurhatilastot listaavat kuolleita ihmisiä, mutta eivät voi selvittää tekoihin johtaneita syitä alkujuurineen. Voidaan ainoastaan lukea, että itsemurhan tekijä on syystä tai toisesta päättänyt lopettaa kärsimyksensä. Tilastot tallentavat suorituksen teknisenä tapahtumana vertailtavaksi myöhemmissä tutkimuksissa.

Mutta monenko pitkäkestoisen inhimillisen kärsimyksen taustalta löytyisi kätkettyä pelkoa? Moniko pelko on saanut alkunsa lapsuudessa koettujen turvattomuudenkokemusten seurauksena? Moniko turvattomuudenkokemus on kasvanut kelvottomuuden tunteeksi? Moniko kelvottomuuden tunne on johtanut epätoivoon? Moniko epätoivoinen on syyllistynyt itsensä tuomitsemiseen ja elämänsä tuhoamiseen?
Moni on. Entä moniko heistä oli päivää, viikkoa tai kuukautta ennen suoritustaan ollut yhteydessä johonkin apulähteeseen, siihen vihonviimeiseen oljenkorteen? Mitä silloin tapahtui? Suorastaan pelottavan moni on hakenut apua ilman, että olisi sitä saanut.

Ihmisen elämänhallinta edellyttää
a) itsensä hyväksymistä (todellisuuden rehellistä tunnustamista),
b) kohtaamisen taitoa (myönteisyyttä ja opportunistisuutta) sekä
c) intohimoista kokemisenhalua (suvaitsevaisuutta, ennakkoluulotto-muutta).

Missä näitä taitoja voitaisiin harjoittaa? Kotona, kaduilla ja kulttuuriti-laisuuksissa. Mutta miten ja mitä milloinkin opetetaan, siihen olisi syytä puuttua. Kaikki alkaa pelottomuudesta. Siinä on kansallisen eheytymisemme ehto, ainoa mahdollisuutemme.


* * * * * * *

No, tänään on sunnuntai, velvollisuudet kutsuvat. Lepopäivän ratoksi on mentävä ajamaan muuttokuormaa. Mutta varmaankin palaan tä-hän aiheeseen tuonnempana. Peloista puhuminen ei saa pelottaa!



Pelkoja päin!

Heikki

Lähidemokratiasta lääkettä lamaan

- Vaikka seuraava kertomus onkin tapahtumakuvauksena kaikin puolin fiktiivinen, saattaisi se hyvin kuvata alkaneen vuoden aikana järjestettäviä keskustelutilaisuuksia Oulun kaupungin lähidemokratiatoimintaan liittyen. Näin se menee...

”Tervetuloa Oulun kaupungin Lähidemokratiatoimikunnan tämäniltaiseen avoimeen kokoukseen! Tänään täällä asukastuvalla juttelemme Oulusta ja oululaisuudesta. Tarkastelemme vapaassa vuorovaikutuksessa puolin ja toisin kaupunkimme tilaa ja tekemisiä, joskin kuntalaisten näkökulmaa painottaen ja pyrimme myös yhdessä luotaamaan kotiseutumme näkymiä tulevaisuuteen. Korostamme, että kyseessä on vuorovaikutteinen kokoontuminen. Kaikki kannanotot ja kommentit ovat suotavia, jopa toivottavia.”

Paikalle on kerääntynyt kymmenkunta henkilöä, osa ennestään tuttuja, mutta myös muutama uusi kasvo. Hyvä juttu! Polkaistaanpas ilta alkamaan. Tästä tulee hieno tilaisuus. Ilmassa on odotuksia. Kahvikuppien kilinä lakkaa ja pikkuhiljaa päästään asiaan.

”Oulu on hyvä kaupunki. Se on keskeisenä lähtökohtana kaikelle kyseenalaistamiselle. Valmiiksi hyvän päälle on helpompaa rakentaa pysyvästi parempaa. Hyvä kaupunkimme on kuitenkin nyt kovin vakavan paikan edessä. Väki vanhenee, koulunsa käyneet nuoret hakevat haasteita muualta, firmat ovat vaikeuksissa ja työttömyys kasvaa. Ja mitä me teemme? No, mehän tietenkin uppiniskaisesti kieltäydymme heräämästä. Tuntuu joskus, ettei kukaan tahdo nähdä ja kohdata totuutta. Pelkästään kuilun pohjalle katsominen pelottaa ja kuilun pohjalle putoamisen uhka sitäkin enemmän.

Sen sijaan kitarisat loistaen jaksamme vaatia alati lisää huolenpitoa ja palveluita. Kuitenkaan emme ole valmiita samalla luopumaan mistään etuisuuksistamme, emmekä edes tinkimään lihavien vuosien aikana saavutetuista sopimuksista. Julkisia palveluita pidetään itsestäänselvyyksinä. Näin tehden emme käyttäydy lainkaan vastuullisesti, olemme itsekkäitä ja ahneita, mutta myös ajattelemattomia. Seurauksena harjoitetusta sulle-mulle–politiikasta on ollut kaupungin kustannusten lähes hallitsematon paisuminen ja pitkäkestoiseksi ennustetun talouden taantumavaiheen jyrkentämä syöksy.

Tilannetta ei lainkaan helpota se, että suuria päätöksiä valmistelevien johtavien virkamiesten ja kuntalaisten puhevälit ovat pelkästään viileän muodolliset. Olemme muun muassa saaneet kuulla, että kansalaiset hieman karrikoituna kokevat, että heidän olisi kuljettava kuukauden päivät kielikurssilla ymmärtääkseen vastuullisen virkakunnan viljelemää hallintoslangia. Tällaiset terveiset pysäyttävät ajattelemaan kaupungin tasavertaisuuden tavoitetta palveluiden tuottajan roolissa. Jos kerran edes kommunikoinnissa käytettävä kieli ei avaudu, voitaneen aiheellisesti todeta, ettei kaikki ole vielä kohdallaan hyvässä kaupungissamme.
Olemme lähidemokratiatoimikunnassa varsin huolissamme tällaisen toimintamallin kehityksestä ja huolta tulisi tuntea muidenkin kaupungin luottamusmieselinten. Kaupungilla ei ole valoisaa tulevaisuutta ilman työteliäitä kuntalaisia, eikä kuntalaisten tulevaisuus valottomassa kaupungissa ole kadehdittava.

Lähidemokratiatoimikunta peräänkuuluttaakin kaupunkiin yleiseksi ohjeeksi uudenlaista myönteistä asenneilmapiiriä, yhtäläistä ja tasavertaista kuntalaisvastuuta sekä ennakkoluulottomia uusien elämänlaatuisten palvelujen toteuttamistapoja. Maailma muuttuu koko ajan. On turhaa haihattelua olettaa kehityksen pyörien pysähtyneen vuoteen 2010. Pelkästään mukana pysyminen kehityksessä edellyttää negatiivisten mielenvarausten merkittävää vähennystä.”

”Näpertelyä!” parahtaa tähän kohtaan eräs entuudestaan tuntematon kasvo ja jatkaa kirjava kahvikuppi käsissään täristen,
”Ei tuolla lailla tule tuloksia!”

”Näpertelyä kyllä, tuloksia kyllä. Mutta annahan olla, mennään eteenpäin,” hänelle vastataan ja lisätään heti perään, ”näpertelyähän tämä tällainen vasta on, sitä emme kiistä, mutta tulosten tekoon hyvinkin pystyvää, sillä myös pienet teot ovat aina kokoaikaista toimettomuutta parempia.”

”Mitätöntä puuhastelua ne ovat! Noin ei mitään ongelmia ratkaista!” inttää yhä samainen skeptikko ja tuuskahtaa päälle ylimielisen tietävästi. Näin on keskusteluyhteys avattu ja siltä osin ilta vaikuttaa lupaavalta. Hän haastaa meitä eleillään ja katseellaan. Mainiota!

”Puuhasteluapa tosiaan, joskin on huomattava, etteivät ongelmistamme monetkaan edellytä leikkaushoitoa. Puuhastelu ei ole tuomittavaa, eikä vähäteltävää. Moninaiset palvelutarpeet kasvavat vuosi vuodelta. Samaan aikaan oululaisten toimettomuus lisääntyy. Eihän tällainen epäsuhteinen meno voi kauan jatkua. Johan sen maalaisjärkikin sanoo. Jonkun olisi joskus tehtävä jossain jotain. Entäs sitten meidän rooli toimikunnassa? Mitä pitäisi tehdä ja milloin? Olemme miettineet näitä kahta kysymystä paljon. Juuri sen tähden olemme tänä iltana täällä. Jos julkisen sektorin tuottama vastaus vaikeisiin kysymyksiin on ´noku-joku-joskus-jossain-jotain´ –tasolla, on kotikaupungissamme todellakin kosolti petraamisen varaa.”

”Ei tämä kuitenkaan näillä tyhjänpäiväisillä julistuksella ratkea, eikä ainakaan tässä tilaisuudessa! Eihän ihmisiä voida pakottaa töihin.” väittää tuo punertavakasvoinen puhuja yliolkaisesti kättään heilauttaen, samalla katseellaan ympäriltä aivan kuin kannatusta kritiikilleen hakien. Emme provosoidu, ei ole aihetta, eikä syytä. Saman lammen heikoilla jäillä me tallustelemme molemmat.

Keskustelu jatkuu ja käännämme kysymyksen takaisin,
”Miten se näpertely ja puuhastelu nyt jo pakkotyöksi muuttuikaan? Kysehän on ennen kaikkea suhtautumisesta tekemiseen. Sinunkin on muutettava klikkiytyneitä käsityksiäsi tekemistä kohtaan. Näpertely ja puuhastelu ovat tekemistä, mutta tekeminen ei välttämättä tarkoita täyspäiväistä työtä, pakkotyöstä puhumattakaan. Tekeminen on hyvä asia, ei paha pakko. Naks, naks! Muutos alkaa ajatuksistamme.”

Epäileväinen juttukumppanimme katsoo ulos ikkunasta, vetää syvään henkeä ja lausuu sitten painokkaasti oman käsityksensä tekemisestä,
”Niin vain on, että nimenomaan työ on tekemistä. Työt määritellään sopimuksessa. Ne alkavat aamusta, päättyvät illasta ja työstä kuuluu saada sopimuspohjainen korvaus, ja jämpti on näin! Muutoinhan koko systeemi menettää merkityksensä.”

”Niinpä juuri. Systeemi on hyvä, mutta paras vasta silloin, kun se muuntautuu kulloisiinkin tarpeisiin sopivaksi. Sääntöjä ei rikota, mutta eivät ne saisi estääkään hyvinvointirakenteiden järkiperäistämistä. Ketään ei tietenkään kyykytetä. Sellaista mustavalkoaikaista peikkoa tässä on turha pelätä.”
Hän harmistuu ja kiihdyttää, ”minä mitään peikkoja pelkää, mutta kyllä näissä talkoissa tarvitaan tasavertaisesti jokaisen säädyn satsauksia. Hätä kun on käsissä, kyllä silloin huudetaan ja kaivataan kaveria, mutta mitenkäs muulloin, koska koittaa kiitoksen paikka?”

”Kiitoksesta, ellei sitten nuhteista, päättävät aikoinaan lapsenlapsemme. Se on totta, että on hätä käsillä ja ilman muuta vyyhdin selvittämisessä tarvitaan jokaista. On aivan oikeasti uskallettava nousta pois poliittisista poteroista ja lapioida kuopat umpeen. Ajateltiinpa sitten oikealta, vasemmalta tai jostain siltä väliltä, ei perusongelmamme muuksi muutu. Toimettomuutta on turhan paljon, eikä kaupungilla ole toimettomuuteen varaa. Tämä nyt on vain kaikessa karuudessaan se totuus, minkä kanssa meidän on pärjättävä. Kaupungin on ensisijaisesti vastattava muutaman ydintehtävänsä laadukkaasta tarjoamisesta. Kuitenkin pahoinvointia ennaltaehkäisevää ja elämänlaatua parantavaa palvelua ja työtä on voitava organisoida laajemmalla rintamalla.”

Ryhtiään painaen opponoijamme menee hiljaiseksi. Hän katsoo meitä jokaista vuorollaan silmiin saaden varmuuden huolentäyteisen viestimme aitoudesta, ennen kuin toteaa, ”olisihan sitä tarpeita ja tehtävää vaikka kuinka paljon, mutta sanokaapa se, miten ihmiset saadaan esimerkiksi rannoille risusavottaan?”

”Osoittamalla ranta ja myöntämällä lupa. Tässä kaupungissa on toimeliaisuutta vaikka kuinka, jos sille vain annetaan tilaa. On väärin jos kotiympäristön vireyttä lisäävän toimeliaisuuden tiellä ovat byrokraattiset barrikadit.”

Ponteva kaveri ryhdistäytyy nyt jakkarallaan ja innostuu mukaan,
”Tuohan kuulostaa selvältä puheelta. Ihmisiä on vuosikymmenet käsketty olemaan hiljaa ja kuuliaisia, ja samalla meitä on ohjailtu laiminlyömään myös omaa kotiympäristöämme. Me pohjoissuomalaiset taidamme olla niin auttamattoman nöyriä ja varovaisia virkakunnan edessä.”
Lauseen loppuun karkaa käheä naurahdus aivan kuin varkain päättämään tarpeettoman vähättelevästi muutoin niin syväsieluisen ja vakavan lauseen. Hän ei ole lainkaan hakoteillä käsityksineen.

”Siinä on tietysti hyvätkin puolensa. Jos toiset pelkäävät tekemistä ja toiset toimettomuutta, on vika asenteissa. Jos toisilla on liikaa tekemistä ja toisilla toimettomuutta, on vika rakenteissa. Meidän on tunnettava vastuumme, ajattelepa vaikka vanhuksiamme. He ovat aikoinaan meille tämän maan tehneet. Olisi jo meidän vuoromme vastata palveluillamme vähintäänkin heidän pieniin inhimillisiin tarpeisiinsa. Laitoshoito ei saa olla palveluiden paletissamme ainoa ratkaisu. Ylenmääräinen laitoshoitoon satsaaminen on kestämättömän vastuuton pyrkimys päästä kohtaamasta heikkokuntoisten seniorikansalaistemme tarpeita. Laitostamisen tulisi olla se vihonviimeinen vaihtoehto.”

Tuvasta kuuluu hyväksyvää muminaa. Myös kaverimme nyökkää. Hyvä. Ehkäpä olemme saaneet taas uuden ystävän ja ajatuksillemme kannattajan. Niin on tosin tapahtunut joka kerta, kun tällaisia keskusteluita on käyty. Uteliaaksi muuttuneen vieraan äänessä ei enää ole epäröintiä, eikä vähättelyä, kun hän lupaa omalta osaltaan kantaa vastuunsa ja antaa panoksensa, ”kyllä minä tämmöisissä talkoissa olen mukana. On niin surkeaa katsoa vanhoja ihmisiä, jotka ovat maksaneet veronsa ajallaan kymmeniä vuosia ja kulkevat nyt lyhyin askelin virastojen ja laitosten välillä omia oikeuksiaan peräten! Samaa katua kompuroivat känniset kakarat, joiden kuuluisi olla kouluissa opettelemassa sivistyksen taitoja. Missä ovat lasten vanhemmat? No, tuolla kulmien baareissa ryyppäämässä sosiaalitukiaan! Ja huomenna jonottavat ilmaista ruokakassia, jos sitäkään vaivaa viitsivät nähdä. Että se pistää vihaksi!”

”Aivan. Nämä ovat iImeisiä ja koko ajan kasvavia epäkohtia, joita ei ratkaista pelkästään hyyssäystä ja puhtaita petipaikkoja lisäämällä tai edes eläkkeitä nostamalla. Vastuuntuntoinen ja ainoa kaikin puolin kestävä edellytys muutoksessa onnistumiselle on ihmisten arvolähtöisessä kohtaamisessa ja tasavertaisessa vuorovaikutuksessa. Ihmisen tulee lähtökohtaisesti voida luottaa yhteiskunnallisiin palveluihin, olivatpa ne järjestetty millä tahansa tavalla. Mutta myös yhteiskunnan tulee voida luottaa jäseniinsä ja odottaa isien ja äitien kantavan vanhemmanvastuuta mieluummin kuin mäyräkoirapakettia.”

”Monesti kyse taitaa olla pelkästään järjestelmien jähmeydestä ja henkilöstön umpipaavillisesta suhtautumisesta annettuihin ohjeisiin. Ihmisestä tulee asiakas ja asiakkaasta numero. Numeron palvelemiseksi riittää jonotuskone ja tilastointitiedosto.”

”Niinpä. Useimmiten juuri tästä on kysymys, ihmistä ei kohdata, todellissiin ongelmiin ei ehditä paneutua. Resurssit ovat riittämättömät, eikä niitä ihan heti olla lisäämässä, vaikka tarpeet kuinka kasvaisivat. Täytyy siis olla toisiakin perille vieviä polkuja, jotka olisivat nykyistä kankeaa järjestelmäverkostoa joustavampia ja miksei myös inhimillisempiä. Näiden järjestelmien löytämiseksi ja toteuttamiseksi tarvitaan tahtoa ja asennetta, eikä pelkästään kaupungin organisaatioilta vaan myös kuntalaisilta itseltään. Kaupungin julistamia arvoja voitaisiin tässä suhteessa niin ikään hieman kyseenalaistaa. Ovatko ne yhtä toteutettavan käytännön ja kuntalaisten tarpeiden kanssa. Ohjaavatko ne tosiasiassa virkakunnan ja päättäjien toimintaa, kuten soisi olettaa? Ovatko arvot sisäistetty?”

”En tiedä, kun en tunne niitä arvoja. Taitavat sitten olla vain tavanomaista sanahelinää. Mutta toisaalta mikäpä teitä siellä toimikunnassa estäisi toteuttamasta kaupungin asenneilmapiirin muokkaamista suotuisammaksi uudenlaisille ja monipuolisille palvelumahdollisuuksille? Uudet yritykset ja takahuoneviritykset tarjoaisivat kenties kotiympäristön ja yhteiskunnan kipeästi kaipaamia palveluita, mutta sen lisäksi myös oikeaa työtä ja tekemistä.”

”Viisaita sanoja kaikki, joista silti on syytä nostaa yksi yli muiden. Toteuttaminen. Liekö koskaan julistettu pyhäksi ainoatakaan sanaa, sitä emme tiedä emmekä ryhdy selvittämään, mutta ehdotamme epävirallista ja paikallista pyhitystä sanoille 'toteuttaa ja toteuttaminen' niiden kaikissa ilmenemis- ja esiintymismuodoissa. Sillä toteuttamisestahan tässä juuri on kyse, yhtä lailla pienistä kuin suuristakin teoista.”

Jälleen kuuluu ymmärtäväistä murahtelua. Koko joukko on nyt kanssamme samassa juonessa, mukaan luettuna aktiivinen kaverimme. Pakkaspäiväinen puna hänen kasvoillaan on syventynyt hehkumaan hyväksyntää ja vastaanoton alttiutta. Annamme hänelle aikaa.
”Minäkin olen monesti ajatellut, että kun on noita kaikkia hankkeita ja projekteja, joihin upotetaan miljoonia, niin eikö niistä synny mitään todellisia tuloksia. Loppuraportteja ja tilapäisiä työsuhteita vaan.”

”Hyväkin teoria on vain huudahdus turhuuksien toreilla, ellei siinä ole mukana toteuttamisen tarkoitusta. Vain toteuttaminen synnyttää tuloksia, kun taas tekemättömyys näivettää meitä nopeimmin, ja myös eltaannuttaa elinympäristöämme. Aikeita ja aikomuksia on paperikasoissa kai jo tuhatmäärin, mutta oikeita aikaansaannoksiahan tässä jo kaivattaisiin.”

”Onhan se niin, että tekevä ihminen on kaunis näky. Tekeminen on tehokkainta terapiaa toimettomuuden ehkäisemiselle. Tekevä ei selitä joutavia, eikä tekevä toru toista tekevää.”

”Tuo on totta! Lisäksi on huomattava, että se on nimenomaan ihmisten toimeliaisuus, mikä luo kotiympäristöön turvallisuuden ja välittämisen ilmapiiriä, kun toimettomuus synnyttää ihmisissä juuri päinvastaisia tunnekokemuksia.”

Hän on vaiti ja nyökkäilee vakavana kengänkärkiään katsellen. Ymmärrämme, että varmaankin jokaisella rippi-iän ohittaneella oululaisella on muistissa omakohtaisia turvattomuuden kokemuksia.
”Mitä te odotatte minulta? Millä tavoin minä voisin olla tässä työssä mukana, kun on nuo omatkin touhut vielä hoidettavina?”

”Olet jo mukana, olethan oululainen! Parasta on, että ymmärrät ihmisten oikeutetut odotukset, mutta myös kaupunkimme taloudellisen tilanteen ja hyväksyt asiamme hengen. Me kuulutamme avoimuutta päätöksentekoon ja ennakkoluulottomuutta vaihtoehtojen tarkasteluun. Me hätistelemme ihmisiä pois poliittisista poteroistaan ja kannustamme tasavertaisesti kaikkia oululaisia kantamaan vastuuta itsestään, lähimmäisistään ja ympäristöstään. Tuumailut on tuumailtu, tahdomme toteuttaa tekemisen henkeä. Aktiivisemmin mukana voit olla monella tapaa, voit välittää tietoa eri tavoin, voit tulla tuvalle ja kysyä tekemistä tai voit lahjoittaa rahaa yhdistysten organisoimaan yleishyödylliseen toimintaan. Alkuun tärkeintä jokaiselle oululaiselle on kuitenkin muuttaa mahdollisesti epäilevää ennakkoasennetta ja hyväksyä tilalle yhteisvastuullisesti valoisampi henki.”

”Kiitos. Kyllä tänne kannatti tulla, vaikka etukäteen ajattelin, että samaa sosiaalipotaskaa täälläkin taas tuputettaisiin. Olin jo valmiiksi äkeissäni, mutta muutuin kokouksen aikana tajuamaan, että muutos on paitsi yhteiskunnallinen pakko, myös hyvä ja inhimillinen mahdollisuus jokaiselle ihmiselle tehdä hyvää työtä toisia ihmisiä ja kotiympäristöä kohtaan. Jatkan uudella asenteella ja lupaan tulla uudestaan. Saattaapa olla, että tuon seuraavalla kerralla pari kaveriakin mukana.”

"Kiitos myös sinulle ja jokaiselle mukanaolijalle, ja ennen kaikkea kiitos järjestäjille, kiitos emännille! Kirjaamme täällä käydyn keskustelun ylös ja lupaamme jatkaa sanomamme jakamista eteenpäin. Oulu on hyvä kaupunki, jossa asuu hyviä oululaisia ihmisiä. Täällä on hyvä elää ja yrittää. Jaksakaa kantaa vastuitanne ihmiset, sydämellinen kiitos ja hyvää illanjatkoa!”

* * * * * * *

- Kuka ties vielä tämän vuoden aikana tapaamme tuvilla. Tulkaa ja olkaa tervetulleita, ottakaa hihasta, se kestää kosketusta!

Heikki