Varoitan, että tämä kirjoitus käsittelee muutosta. Älä lue enempää, jos koet kaiken muutoksen vastenmieliseksi. Varoituksensananen on paikallaan, koska ”muutos” yksistään tuntuu jostain kumman syystä olevan enempi paha kuin neutraalikaan sana, ellei siihen ole lisätty jälkiselitteeksi, ”parempaan”. Vaikka toisaalta sitäkin sanaparia epäillään harhaanjohtavaksi hämäykseksi, sillä ”muutos” on kerta kaikkiaan terminä niin vahva, ettei sitä saata kaunistella millään määrityksellä tai selitteellä.
Ketkä muutosta kavahtavat, he sitä pelkäävät ja vastustavat, ja ovat vastikkeetta valmiita kynsin hampain taistelemaan ajan vaatimuksia seuraavia uudistuksia vastaan. Kuin itseään tuhoavat alkoholistit, kehittävät hekin mitä kummallisimpia syitä, selityksiä ja valheitakaan kaihtamattomia verukkeita haitallisen halunsa, siis muutosvastaisuutensa, tyydyttämiseksi. Muutosvastustajien keski-ikä on korkea, usein he ovat hyvin toimeen tulleita tai yhä toimeentulevia vanhempia miehiä, ja vahvojen miesten lähellä elämään tottuneita naisia. Tämä johtaakin esittämään kysymyksen, taistelevatko nämä ihmiset muutoksia vastustaessaan itse asiassa omaa vanhenemistaan vastaan, joko tiedostaen tai tiedostamattaan? Muutosvastaisuus on joka tapauksessa pääasiassa maskuliinisten senioreiden kaihokeskeinen ongelma.
Muutoksenhalu on ihmisessä hieno ominaisuus, mitä me täällä jokivarressa elävät kipeästi kaipaisimme paljon, paljon lisää. Miksi muutosta tarvitaan?
Muutos ei ole mikään satunnainen olotila, sillä yhteiskuntamme on aina elänyt alituisessa murroksessa. Niin nytkin, mikä on totta ja täytyy hyväksyä. Tästä juuri on kysymys, hyväksytäänkö muutosten tuomaa murrosta, vai vastustetaanko sitä. Aikamme yhteiskunnallisen murroksen seurauksena meillä on pian edessämme merkittävä henkilökohtainen, elämänlaatuinen ja myös kotiseudullinen valinta. Olemmeko valmiita muuttamaan vanhoja käytäntöjämme vastaamaan ajan vaatimuksia, ja ellemme ole, suostummeko selviytyäksemme muuttamaan muualle, joko ulkomaille, etelän asutuskeskuksiin, tai kivikaupungin steriileihin hoivalaitoksiin? Elinkelpoisuusennuste ei Oulujokivarressa ole häävi. Sekin on totta, mutta täytyykö sitä hyväksyä? Voisiko tulevaisuudessa olla toisin?
Luodaksemme edellytykset köyhällä kotiseudullamme selviytymiseksi vielä viidenkymmenen vuoden päästäkin, on toimittava asenteellisella tasolla jo nyt. Eheyttävällä oppimatkallamme meidän täytyy palata kauas vuosikymmenten taakse, jopa aina 1800-luvun lopulle, jolloin terve kansallistunne kukoisti ja yhdisti itsenäisyyttään tavoittelevaa, ja alkuvaiheen itälähtöisten synnytystuskien jälkeen, sittemmin nuorta kansakuntaamme. Kunniakas kotiseutuylpeys ja pyyteetön Isänmaanrakkaus on herätettävä uudelleen henkiin. Tervettä kansallistunnetta ei saa vääristellä natsismiin tai fasismiin, mikä toki on helpoin keino ampua toivon kyyhkysemme alas. Joukossamme on äänekäs ja vastuuton joukko itsekkäitä, ilkeitä ja täysin rinnoin yhteiskuntavastaisia kansalaisia. Heidän kaltaisensa ovat sotien jälkeisenä aikana ohjailleet ajatuksiamme harmaiksi ja määrittäneet asenteemme arvottomiksi. Taantumuksellisen kehityksen tulos on koko ajan nähtävissä mm. kuntalaisvireydessä.
Asennemuutos on pitkän marssin ensimmäinen askel. Se sysää liikkeelle ja luo edellytykset konkreettisten muutosten toteuttamiselle. Tosiasioiden tunnustaminen tekee kipeää, mutta mikä on vaihtoehto? Odottaminenkaan ei auta, sillä änkyröiden sukupolvea seuraa uusi änkyräsukupolvi, eikä mikään ikinä muutu. Eikö muutu? Kyllä muuttuu, mutta miten ja millaiseen suuntaan? Muutos, joka tapahtuu itsestään ilman ohjattavuuden mahdollisuuksia, on sama kuin olisi aikoinaan työntänyt valmiiksi heikkokuntoisen veneen Pyhäkoskeen ja istuttanut perheensä paatin keskipenkille odottamaan kosken kuohuja. Alas päästään varmasti, mutta millä hinnalla! Asennemuutos nyt, vene kuntoon ja osaavat laskumiehet veneisiin!
Toinen askel on sitten yhteisesti omistetun ja toimialaltaan monipuolisesti verkottuneen Oulujoki Osuuskunnan perustaminen turvaamaan alueemme elinkeinojen kanavointia menestyviksi liiketoimintamahdollisuuksiksi. Siitä lisää seuraavassa jaksossa.
Heikki Pesämaa
Torppari, oulujokinen kansanedustajaehdokas (kok)
16.9.2010
31.7.2010
Henkilenkillä humisevalla harjulla
Kohtaaminen
lauantai 31.7.2010 Juuka
Paikan nimi on Matara. Mitä se tarkoittaneekaan. Lähdettiin kurssijoukon voimin pienelle patikkaretkelle. Aamulla annetut kulku- ja käyttäytymisohjeet olivat ytimekkään yksiselitteiset: kaikki kulkijat etenevät johdetusti harvassa jonossa, koko matkan ajan ollaan hiljaa. Selvä.
Liikennepoliisimainen viittaus kehottaa meitä matkaan kohti metsää ja sen kätkössä kohoavaa harjua.
Polku on ohut, korkeintaan kahden jalkaterän levyinen. Meitä on ehkä viisitoista henkistä henkeä. Heti kohta tulee vahva tunne, että tätä uraa on käyty paljon meitä ennenkin. Tallustan punaisten housujen perässä. Kahdensadan metrin jälkeen alkaa pintaani kertyä jotenkin ikävän ahdistavaa oloa. Huoli selviytymisestä hiipii vaivihkaa mieleeni. Jotenkin kyllä absurdia, olenhan joukon nuorimmasta päästä ja kunnoltani vaivattomasti vähintäänkin pystyvä. Entä henkisesti, olenko kunnossa? Entä jos en pystyisikään tähän? Tuskastun. Mihin ihmeeseen minun pitäisi pystyä, kuka odottaa, mitä itse oletan? Ainako vain suorituksia, suorituksia! Pistelee vihaksi. Ainaista suorittamista! Täytyisi rauhoittua, nauttia jylhistä harjumaisemista ja keskittyä kävelemään. Mielessäni myllertää.
Ahdistuskohtaus menee onneksi ohitse, mutta alaselän iholleni jää kiusallinen hikinoro kokemuksesta muistoksi. Opinkohan minä koskaan? Olen sellainen sissi, jolla olisi kaikissa tilanteissa oltava jokin pakoväylä valmiiksi katsottuna. Ainakin täytyisi olla pitävä varasuunnitelma, jos pohjani pettäisi. Hätäuloskäyntiä saattaisin tarvita muidenkin, mahdollisesti turhan kiusallisten tai vaikeiden tilanteiden varalta. Jos tiedossani ei ole vetäytymiskeinoa, tunnen tätä tuskaista tukaluutta. Koskaan en voisi viihtyä teatterin tai suuren luentosalin keskiosan penkeillä ihmisten ympäröimänä. Turvallisuuteni tunteen tähden pyrin aina varaamaan itselleni tilaisuuden huomaamattomalle livahtamiselle.
No joo. Kirjoitan tätä tuotosta livenä, samalla kun kävelen punaisten housujen opastamana eteenpäin pitkin tuulessa humisevaa harjua. Matkanteko taitaa helpottaa pikkuhiljaa. Eihän se lopulta ollut kuin muutaman kymmenen metrin pituinen ahdistus. Alan jo miettiä asioita avarammasti. Alan päästä kiinni kulkemisen rytmistä.
Törmään huomaamattomaan hämähäkinseittiin ja mielessäni välähtää samassa aistimus totuudesta. Totuuteni on kuin tämä hämähäkinseitti, joka on kiinni jossain ja tarttuu iholle, se on hento ja niitä on enemmän, useampia. Totuuteni jatkuu, kasvaa, laajenee, se ei koskaan kutistu. Mutta se voidaan repiä rikki, tuhota. Silloin olisi rakennettava itselleen uusi totuus, uusi seittien verkko. Millainen onkaan totuuksieni verkko nyt juuri?
Äkkiä huomaan vaalean kiven polulla. Se on pieni ja kiehtova, ehkei kuitenkaan erityisen kaunis. Kulkeudun häveliäästi kiven ohitse, vaikka vanhana kivenkerääjänä olisinkin sisimmissäni tahtonut napata kivisen näppärästi mukaani. Jonossa perässäni seuraavan joukon paine saa minut jatkamaan matkaa. Samalla päätän kuitenkin poimia kappaleen talteen paluumatkalla, jos vain sen vielä muistaisin ja sattuisin uudestaan havaitsemaan.
Takaisin metsään ehdittäessä saan otsaani oksan iskun. Tarkkaavaisuuteni herpaantui ja heti sivallettiin. Ähkäisin hiljaa ja kohensin jotenkin nolostuneena lakkini asennon. Saatoin kuulla naurua,
"Pidä poika pääsi pystyssä, katso enemmän, katso ympärillesi, kauneutta on kaikkialla, jopa sinussakin."
Hienovaraisia havahtumisen oivalluksia. Mutta täällä minä kuljen, ja matkan alkumatka on aina vaikein. Olisi pysyttävä valppaana, ettei enää löisi päätään.
Luonto on vahva minussa ja minä olen vahva luonnossa. Niin tahdon ymmärtää ja toimia.
Punahousuinen pysähtyi polunreunaan tarkistamaan varusteitaan. Ohitan hänet tahtiani muuttamatta, reippaasti ja äänettömästi. Johdan nyt joukkoa. Minä! Hah! enhän edes tunne tietä. Edessäni en näe ketään, mutta tunnen taas hämähäkinseittien osumia kasvoillani. Olen siis totuuteni tiellä. Hyvä! Tulkaa ja seuratkaa minua! Tahtoisin siltikin pyytää punahousuisen takaisin edelleni, mutta ei, ei saa puhua, eikä kommunikoida. Tyydyn niin ollen roolini kärjessä, nyt olisi kunnialla hoidettava oma vetovuoroni. Punahousuinen jää varikkostoppinsa vuoksi oletettavasti seuraamaan jäljessäni muiden polunkulkijoiden mukana.
Saimme aamulla vain yhden tehtävän; poimikaa polunvarrelta kukka. Unohdin sen jo melkein. En ole kukkaihmisiä. Matkan varrella on ollut vain kanervaa, puolukan- ja mustikanvarpuja sekä jokunen orpo horsmamasto. Säpsähdän äkkiä hiljaisuudessa, kun ohitseni ryntää mies pukeutuneena metsäisiin menovaatteisiin - suunnistaja, ajattelin oitis ja katsoin hetken aikaa hänen metsänsiimekseen kaikkoavaa selkäänsä. Tajusin, että mies oli kuitenkin meikäläisiä. Meni varmaan tavoittamaan johtavaa naista. Ehkä temponi on liian verkkainen. Ei haittaa. Kirjoitan, enkä tahtoisi kompuroida kiireessä.
Tultiin taukopaikalle. Puolimatkan käännöspaikalta palattaisiin samaa reittiä takaisin. Hiljaisuus jatkuu täälläkin ja tuntuukin jo hyvältä. Luonnolliselta. Yhä paremmalta.
Mietin nyt aikani kuluksi, mitä poimisin polulta mukaani. En poimisi kukkaa. Ehkäpä heinää. Ei! Ottaisinko sittenkin maasta kypsän mustikan, pikkuruisen kiven, harmaan kävyn, känttyisen käävän, kaarnaa vai kuivuneen puupalasen, vai ottaisinko koivuntuohta, vai mitä? Tai sittenkään, enkö ottaisi mitään. Sekin olisi kai mahdollista, ja luultavasti luvallista. Mistä se kertoisi? Mitä sillä tempulla viestittäisin? Kertoisinko mieleni tyhjyydestä? Vaiko erioikeuksien kaipuusta, ylimielisyydestäni? Varjele! Ei! Sitä en tekisi! Teeskentelyiden aika on nyt ohitse! Kaksi yötä sitten näin unessa vanhan intiaanin. Tunsin, kuinka rintaani tökättiin. Tehtävä? En käsittänyt, jään odottamaan uutta yhteydenottoa. Hörppään punaisesta mehutölkistä lämmintä juomaa.
Viereeni istahti Jose, tuo verraton immigrantti ja hilpeä huilumies. Hän kaivaa takataskustaan kartonkiputken ja ottaa sieltä esiin puisen putki-instrumenttinsa. Pian hän jo virittää kuuluville vienon soiton. Istumme kiltisti kehässä tyhjän nuotiosijan ympärillä. Huilun aistikas ääni kutittaa, musiikki vaikuttaa aivan siltä kuin nuotiosta kiemurtelisi taivaalle savukiehkuroita. Harmoniaa. Saatan kuvitella nenässäni palavan koivupuun tuoksun.
Harjulla taas. Siis ollaan jo paluumatkalla. Kukkaterveisajatus ei anna rauhaa. On kerättävä jotain mukaansa. Taidankin poimia polulta kuolleen lehden. Sen, joka on vuorollaan täällä elänyt ja joka nyt hajotessaan antaa elämisenmahdollisuuden muille, palaten lopulta itsekin uudestaan elämään muodossa tai toisessa. Hiljaista on ja mentyämme yhä hiljaisempaa. Vanhan männyn kohdalla pysähdyn. Jose patikoi ohitseni. Tahdon koskettaa vanhan puun paksua kilpikaarnaista pintaa. Naksautan palan puunkuorta mukaani.
Tätä polkua on hyvä mennä, mukava maleksia, katsella ja kuunnella tuulta. Huomaan Josen piipahtaneen pikkutarpeelleen. Ohitan helpotusta hakeneen huilistin. Marssijärjestys palautuu näin ennalleen. Tullaan aukealle. Äkkiä muistan polulta pienen kiven. Samassa jo saankin sen silmiini, kumarrun nopeasti ja nostan käsiini. Kivi, kumppanini. Tule kulkemaan kanssani. Nyt minulla on mukanani jo kuollut lehti lakkini alla, sekä kaarnanpalanen ja pieni kivi taskuissa. Tehtävä on tältä osin täytetty. On turvallinen olo. Edessäni en näe ketään, mutta takanani kuulen Josen askelten äänen.
Olla korvessa näin hiljaa on kohtaamista itsensä kanssa. Ajattelen jostain syystä jylhää harjumaisemaa sotanäyttämönä. Metsä on joka tapauksessa palanut joskus kauan sitten. Pystyssä kummittelee useita palaneita puunrunkoja, maaksi maatumassa makaa suuria rosoisia kantoja, joiden päällä kasvaa puolukkaa. Sotilaat! He eivät saa tehdä työtään suoranaisesti itseään varten, sen sijaan he suorittavat annettuja tehtäviä koskaan kyseenalaistamatta käskyjä. Maailmassa olisi rauha jos kaikki sotilaat olisivat vanhoja naisia. Näin ajattelen.
Lusuan Ville, sotaveteraani, kuoli kuukausi sitten. Muistan muutaman vuoden takaiset juttutuokiomme, muistan herkän tunteikkaan hiljaisuuden, koskien menettämisestä aiheutuneet kaihoisat kyyneleet. Muistan hänen hiljaiset sanansa, "jokea ei enää ole." Ville syntyi ja juurtui elämään Oulujoen rannalla uhmakkaan Nuojuankosken pauhussa. Sotakokemus oli kova ja vaikea, mutta lopulta sitäkin kovempi oli vapaan joen menettäminen. Ylitsepääsemätön ja elinikäinen trauma. Vaikenemisen velvollisuus. Kipu. Viisikymmentä vuotta hän eli virtansa lähellä, mutta pysyi silti poissa kohtaamasta kadottamaansa jokea. Kunnes kaksi vuotta sitten hän palasi hetkeksi, kohtasi, hyväksyi tapahtuneen ja teki loppuun surutyön. Solmi sovinnon. Nyt hänen aikansa on täyttynyt. Villeä ei enää ole.
Jaha. Joko me nyt tulemme perille autojen luokse? Kyllä. Olemme tulleet takaisin. Huh, täytyisi tankata piakkoin.
Mataran harjulla Juukassa 31.7.2010
Heikki
lauantai 31.7.2010 Juuka
Paikan nimi on Matara. Mitä se tarkoittaneekaan. Lähdettiin kurssijoukon voimin pienelle patikkaretkelle. Aamulla annetut kulku- ja käyttäytymisohjeet olivat ytimekkään yksiselitteiset: kaikki kulkijat etenevät johdetusti harvassa jonossa, koko matkan ajan ollaan hiljaa. Selvä.
Liikennepoliisimainen viittaus kehottaa meitä matkaan kohti metsää ja sen kätkössä kohoavaa harjua.
Polku on ohut, korkeintaan kahden jalkaterän levyinen. Meitä on ehkä viisitoista henkistä henkeä. Heti kohta tulee vahva tunne, että tätä uraa on käyty paljon meitä ennenkin. Tallustan punaisten housujen perässä. Kahdensadan metrin jälkeen alkaa pintaani kertyä jotenkin ikävän ahdistavaa oloa. Huoli selviytymisestä hiipii vaivihkaa mieleeni. Jotenkin kyllä absurdia, olenhan joukon nuorimmasta päästä ja kunnoltani vaivattomasti vähintäänkin pystyvä. Entä henkisesti, olenko kunnossa? Entä jos en pystyisikään tähän? Tuskastun. Mihin ihmeeseen minun pitäisi pystyä, kuka odottaa, mitä itse oletan? Ainako vain suorituksia, suorituksia! Pistelee vihaksi. Ainaista suorittamista! Täytyisi rauhoittua, nauttia jylhistä harjumaisemista ja keskittyä kävelemään. Mielessäni myllertää.
Ahdistuskohtaus menee onneksi ohitse, mutta alaselän iholleni jää kiusallinen hikinoro kokemuksesta muistoksi. Opinkohan minä koskaan? Olen sellainen sissi, jolla olisi kaikissa tilanteissa oltava jokin pakoväylä valmiiksi katsottuna. Ainakin täytyisi olla pitävä varasuunnitelma, jos pohjani pettäisi. Hätäuloskäyntiä saattaisin tarvita muidenkin, mahdollisesti turhan kiusallisten tai vaikeiden tilanteiden varalta. Jos tiedossani ei ole vetäytymiskeinoa, tunnen tätä tuskaista tukaluutta. Koskaan en voisi viihtyä teatterin tai suuren luentosalin keskiosan penkeillä ihmisten ympäröimänä. Turvallisuuteni tunteen tähden pyrin aina varaamaan itselleni tilaisuuden huomaamattomalle livahtamiselle.
No joo. Kirjoitan tätä tuotosta livenä, samalla kun kävelen punaisten housujen opastamana eteenpäin pitkin tuulessa humisevaa harjua. Matkanteko taitaa helpottaa pikkuhiljaa. Eihän se lopulta ollut kuin muutaman kymmenen metrin pituinen ahdistus. Alan jo miettiä asioita avarammasti. Alan päästä kiinni kulkemisen rytmistä.
Törmään huomaamattomaan hämähäkinseittiin ja mielessäni välähtää samassa aistimus totuudesta. Totuuteni on kuin tämä hämähäkinseitti, joka on kiinni jossain ja tarttuu iholle, se on hento ja niitä on enemmän, useampia. Totuuteni jatkuu, kasvaa, laajenee, se ei koskaan kutistu. Mutta se voidaan repiä rikki, tuhota. Silloin olisi rakennettava itselleen uusi totuus, uusi seittien verkko. Millainen onkaan totuuksieni verkko nyt juuri?
Äkkiä huomaan vaalean kiven polulla. Se on pieni ja kiehtova, ehkei kuitenkaan erityisen kaunis. Kulkeudun häveliäästi kiven ohitse, vaikka vanhana kivenkerääjänä olisinkin sisimmissäni tahtonut napata kivisen näppärästi mukaani. Jonossa perässäni seuraavan joukon paine saa minut jatkamaan matkaa. Samalla päätän kuitenkin poimia kappaleen talteen paluumatkalla, jos vain sen vielä muistaisin ja sattuisin uudestaan havaitsemaan.
Takaisin metsään ehdittäessä saan otsaani oksan iskun. Tarkkaavaisuuteni herpaantui ja heti sivallettiin. Ähkäisin hiljaa ja kohensin jotenkin nolostuneena lakkini asennon. Saatoin kuulla naurua,
"Pidä poika pääsi pystyssä, katso enemmän, katso ympärillesi, kauneutta on kaikkialla, jopa sinussakin."
Hienovaraisia havahtumisen oivalluksia. Mutta täällä minä kuljen, ja matkan alkumatka on aina vaikein. Olisi pysyttävä valppaana, ettei enää löisi päätään.
Luonto on vahva minussa ja minä olen vahva luonnossa. Niin tahdon ymmärtää ja toimia.
Punahousuinen pysähtyi polunreunaan tarkistamaan varusteitaan. Ohitan hänet tahtiani muuttamatta, reippaasti ja äänettömästi. Johdan nyt joukkoa. Minä! Hah! enhän edes tunne tietä. Edessäni en näe ketään, mutta tunnen taas hämähäkinseittien osumia kasvoillani. Olen siis totuuteni tiellä. Hyvä! Tulkaa ja seuratkaa minua! Tahtoisin siltikin pyytää punahousuisen takaisin edelleni, mutta ei, ei saa puhua, eikä kommunikoida. Tyydyn niin ollen roolini kärjessä, nyt olisi kunnialla hoidettava oma vetovuoroni. Punahousuinen jää varikkostoppinsa vuoksi oletettavasti seuraamaan jäljessäni muiden polunkulkijoiden mukana.
Saimme aamulla vain yhden tehtävän; poimikaa polunvarrelta kukka. Unohdin sen jo melkein. En ole kukkaihmisiä. Matkan varrella on ollut vain kanervaa, puolukan- ja mustikanvarpuja sekä jokunen orpo horsmamasto. Säpsähdän äkkiä hiljaisuudessa, kun ohitseni ryntää mies pukeutuneena metsäisiin menovaatteisiin - suunnistaja, ajattelin oitis ja katsoin hetken aikaa hänen metsänsiimekseen kaikkoavaa selkäänsä. Tajusin, että mies oli kuitenkin meikäläisiä. Meni varmaan tavoittamaan johtavaa naista. Ehkä temponi on liian verkkainen. Ei haittaa. Kirjoitan, enkä tahtoisi kompuroida kiireessä.
Tultiin taukopaikalle. Puolimatkan käännöspaikalta palattaisiin samaa reittiä takaisin. Hiljaisuus jatkuu täälläkin ja tuntuukin jo hyvältä. Luonnolliselta. Yhä paremmalta.
Mietin nyt aikani kuluksi, mitä poimisin polulta mukaani. En poimisi kukkaa. Ehkäpä heinää. Ei! Ottaisinko sittenkin maasta kypsän mustikan, pikkuruisen kiven, harmaan kävyn, känttyisen käävän, kaarnaa vai kuivuneen puupalasen, vai ottaisinko koivuntuohta, vai mitä? Tai sittenkään, enkö ottaisi mitään. Sekin olisi kai mahdollista, ja luultavasti luvallista. Mistä se kertoisi? Mitä sillä tempulla viestittäisin? Kertoisinko mieleni tyhjyydestä? Vaiko erioikeuksien kaipuusta, ylimielisyydestäni? Varjele! Ei! Sitä en tekisi! Teeskentelyiden aika on nyt ohitse! Kaksi yötä sitten näin unessa vanhan intiaanin. Tunsin, kuinka rintaani tökättiin. Tehtävä? En käsittänyt, jään odottamaan uutta yhteydenottoa. Hörppään punaisesta mehutölkistä lämmintä juomaa.
Viereeni istahti Jose, tuo verraton immigrantti ja hilpeä huilumies. Hän kaivaa takataskustaan kartonkiputken ja ottaa sieltä esiin puisen putki-instrumenttinsa. Pian hän jo virittää kuuluville vienon soiton. Istumme kiltisti kehässä tyhjän nuotiosijan ympärillä. Huilun aistikas ääni kutittaa, musiikki vaikuttaa aivan siltä kuin nuotiosta kiemurtelisi taivaalle savukiehkuroita. Harmoniaa. Saatan kuvitella nenässäni palavan koivupuun tuoksun.
Harjulla taas. Siis ollaan jo paluumatkalla. Kukkaterveisajatus ei anna rauhaa. On kerättävä jotain mukaansa. Taidankin poimia polulta kuolleen lehden. Sen, joka on vuorollaan täällä elänyt ja joka nyt hajotessaan antaa elämisenmahdollisuuden muille, palaten lopulta itsekin uudestaan elämään muodossa tai toisessa. Hiljaista on ja mentyämme yhä hiljaisempaa. Vanhan männyn kohdalla pysähdyn. Jose patikoi ohitseni. Tahdon koskettaa vanhan puun paksua kilpikaarnaista pintaa. Naksautan palan puunkuorta mukaani.
Tätä polkua on hyvä mennä, mukava maleksia, katsella ja kuunnella tuulta. Huomaan Josen piipahtaneen pikkutarpeelleen. Ohitan helpotusta hakeneen huilistin. Marssijärjestys palautuu näin ennalleen. Tullaan aukealle. Äkkiä muistan polulta pienen kiven. Samassa jo saankin sen silmiini, kumarrun nopeasti ja nostan käsiini. Kivi, kumppanini. Tule kulkemaan kanssani. Nyt minulla on mukanani jo kuollut lehti lakkini alla, sekä kaarnanpalanen ja pieni kivi taskuissa. Tehtävä on tältä osin täytetty. On turvallinen olo. Edessäni en näe ketään, mutta takanani kuulen Josen askelten äänen.
Olla korvessa näin hiljaa on kohtaamista itsensä kanssa. Ajattelen jostain syystä jylhää harjumaisemaa sotanäyttämönä. Metsä on joka tapauksessa palanut joskus kauan sitten. Pystyssä kummittelee useita palaneita puunrunkoja, maaksi maatumassa makaa suuria rosoisia kantoja, joiden päällä kasvaa puolukkaa. Sotilaat! He eivät saa tehdä työtään suoranaisesti itseään varten, sen sijaan he suorittavat annettuja tehtäviä koskaan kyseenalaistamatta käskyjä. Maailmassa olisi rauha jos kaikki sotilaat olisivat vanhoja naisia. Näin ajattelen.
Lusuan Ville, sotaveteraani, kuoli kuukausi sitten. Muistan muutaman vuoden takaiset juttutuokiomme, muistan herkän tunteikkaan hiljaisuuden, koskien menettämisestä aiheutuneet kaihoisat kyyneleet. Muistan hänen hiljaiset sanansa, "jokea ei enää ole." Ville syntyi ja juurtui elämään Oulujoen rannalla uhmakkaan Nuojuankosken pauhussa. Sotakokemus oli kova ja vaikea, mutta lopulta sitäkin kovempi oli vapaan joen menettäminen. Ylitsepääsemätön ja elinikäinen trauma. Vaikenemisen velvollisuus. Kipu. Viisikymmentä vuotta hän eli virtansa lähellä, mutta pysyi silti poissa kohtaamasta kadottamaansa jokea. Kunnes kaksi vuotta sitten hän palasi hetkeksi, kohtasi, hyväksyi tapahtuneen ja teki loppuun surutyön. Solmi sovinnon. Nyt hänen aikansa on täyttynyt. Villeä ei enää ole.
Jaha. Joko me nyt tulemme perille autojen luokse? Kyllä. Olemme tulleet takaisin. Huh, täytyisi tankata piakkoin.
Mataran harjulla Juukassa 31.7.2010
Heikki
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
