Oulujoki, arvoituksellinen peili

Kevätaamun kirkkaus herätti minut uuteen päivään. Kello oli silloin mitä oli, en sitä aikonut katsoa, kun luvuilla ei olisi ollut merkitystä kuitenkaan. Sen sijaan keitin kahvit ja pysähdyin istumaan, ajattelemaan. Näin yöllä unta eräästä toisesta eduskuntavaaliehdokkaastamme, joka hänkin jäi vaille aurinkopaikkaa, vaikka sai ääniä yli puolet minua enemmän. Hän tuli kiukusta kihisten luokseni, sihisi ja sähisi. Pettymys oli muuttunut katkeruudeksi. Otin häntä harteista kiinni lohduttaakseni häntä murheessa. Kummastelin, kuinka hän yhtäkkiä oli kasvanut minua pidemmäksi. Ajattelin, ettei noin pitkä ihminen ikinä pääsisiä eduskuntaan. Irrotin otteeni ja hän katosi tukiryhmänsä joukkoon sadatellen kokemuksiaan.

Istun itään antavan ikkunan edessä, Oulujoki makaa edessäni ja takanani. Viikonloppuaamuisin luukut ovat kiinni ja virta seis. Joki on kivimuureilla pysäytetty, jotta se keräisi voimia toteuttaakseen tehtäväänsä yhtenä valtakunnan virtalähteenä. Ihmisen palveluksessa joki on luonnoton, luonto on ulosmitattu megawatteina. Kipaisen kaatamassa kakkoskupin kahvia. Ilma ei voisi olla kirkkaampi. Aurinko pyrkii sisään joka paikasta. Minulta on usein kysytty jokeen liittyen kolme kysymystä: 1. oletko kalastanut, 2. oletko veneillyt, 3. oletko uinut.

Kahdeksan vuotta olen palvellut ja rakentanut tätä Oulujokeen kauniiksi niemeksi työntyvää luonnollista kirkkoani, mutta en ole vielä kalastanut, en ole veneillyt, enkä uinut. Seuraavaksi on syntynyt kysyvä katse, joka kohdentuu vuoroin minuun vuoroin jokeen. Olen nähnyt hämmennyksen vieraani olemuksessa, mutten ole jäänyt odottamaan jatkokysymystä, ennen kuin olen vastannut: "minä etsin sitä yhä."

Tänä keväänä olen luullakseni oivaltanut jotain merkittävää minuun itseeni ja jokeen liittyvää. Katsellessani jokeen ja joen päälle, saatan jollain tavalla kokea katselevani itseäni peilistä. Näen ehdotetun elämäni kimaltelevan valossa, mutta vailla luontevaa virtaa. Näen nuo ihmiset, jotka kysyvät minulta, millä eri tavoilla hyödynnän vettä? Näen heidän tietämättömyyden tuskansa, jonka he tahtoisivat jakaa kanssani. Näen joen enemmän kuin veden, näen tuskan enemmän kuin ihmisen.

Kuinka kaukana itsestämme me olemmekaan? Kuinka ehdollistettua onkaan onnemme? Kuinka tietoisia voimme olla mistään elävästä? Raamatussakin sanotaan, "lisääntykää ja täyttäkää maa", eikä täyttäkää taivas. Eikö se suurin piirtein tarkoita, että mellastakaa vapaasti ja eläkää ymmärtämättä. Niin minä sen käsitän, että ihminen on itsetuhoinen laji. Virran luonto on vapaudessa, ja niin olisi ihmisen myös. Vapautemme on vain määritelty aika monimutkaiseksi vyyhdiksi, jonka arvoa mitataan eri valuutoissa ympäri maailmaa jokaisena päivänä.

Oulujoki on aikamme kuva. Katsokaa sitä ja tutkikaa sen vaiheita. Joskus kenties huomaat virrassa oman itsesi sellaisena kuin sinut omasta toimestasi on muokattu ja määritelty.

Vanhan kärpäsen viime hetket

Nämä Kantturan aamut ovat hiljaisuudessaan herkkiä. Joki kerää vasta värejään, kun minä olen jo kiinni ajatuksissani. Lattialla kituu kärpänen. Teen siitä pieneen tarinaani tähden, koska suurempaa ei ole saatavilla. Huomaan, ettei kärpäsellä ole paljoa aikaa. Tässä aamussa minä ja kuoleva kärpänen.

Suurinta saamattomuutta on seurata, kuinka kärpäset kuolevat vanhuuteen. Kärpänen ei saisi kuolla ennen kuin se syödään tai muutoin tapetaan. Niinhän sen kuuluisi olla. Kärpänen ei kuole vanhuuteen muualla kuin hiljaisessa huoneessa. Ainakaan kärpäsvanhus ei tee numeroa kuolemastaan muualla kuin todella hiljaisessa huoneessa.
Iäkkään kärpäsen hidasta menehtymistä on surullista seurata, vaikka kuoleva kärpänen herättää minussa enemmän itsesääliä kuin myötätuntoa. Vaisto sanoo, että olisi ehdittävä tappaa kärpänen ennen kuin se kuolee. Mieletöntä! Koen itseni jotenkin kuluneeksi.
Eikö mikään kipinöi mielessä? Eikö vähäisintäkään sisäistä poltetta, eikö pientäkään painetta suoriutua eteenpäin. Ei, koska nyt on vain on-vain. Kerään paloja palapeliini.
Depressio. Alakulo ja vetämättömyys. Huonokelpoinen hetki epätodellisessa ja hektisessä maailmassa.
Päässäni velloo liikaa negatiivisia ajatuksia. Liian paljon epäilyjä pinnalla, liikaa voimattomuutta vallalla. Epäonnistumisia ja epäonnistumisen pelkoa. Suoriutumisen syyt ovat selvät ja kiistämättömät. Suoriutumattomuuden seuraukset sen sijaan, ne ovat aina arvaamattomat.
Kierähdys kohti kelvottomuutta on kuin kuolevan kärpäsen katsomiskokemus. Pieni, mutta käsittämätön kokemus. Päättymätön nukkavieruinen nauhoite.
On ollut kovaa, totta kai. Selittäminen on aina syyn vierittämistä ja pahan olon ujuttamista ympäristöön. Kukaan ei voisi elää selittämättä. Selittämättä jättäminen on antautumista alakuloon. Ei selityksiä, ei kohtaamista, vanha kärpänen saa kuolla rauhassa. Se on kovaa ja kiertelemättä totta!
Se olen minä. Minä itse, joka huusin oikeutta tarkoittaen kohtuutta, tarkoittaen itseäni! Minulla on tarve elää totuudessani. Mutta todellisuus kampittaa totuuteni yksi toisensa jälkeen. Niin minä koen. Ja niin minä selitän saamattomuuttani.
En ole nimi. Olen yksi. Olen yksi. Olen tärisevin käsin piirretty yksi. En tahdo olla nimi.
Riittäisi, jos tulisi toimeen. Murhe tulee kärpäsestä minuun. Toimeentulo on alati pettävällä pohjalla. Päivätyöt ovat elämää kyttäävä tuloloukku. Tuonpuoleisuus, jolla on hintansa. Ajatuskin satuttaa. Mutta myös pakottaa. Paine kasvaa.
Kuka täällä on, kuka puhuu ja tuntee. Kuka se on, koska minä olen kylmä. Kuka lopulta? Paleltaa ja tekee mieli kahvia. Puhunko jollekin?
- En se minä ollut!

- Et ollut sinä? Kuka se sitten oli? Ahaa, kuka tahansa, mutta kuka on kuka, jota kaikesta syytetään?
- En se minä ollut! Ei, ei.

- Sekö tässä onkin tärkeintä, että se et ollut sinä? Entä sitten?
Painostava tunne. Olla ihan hiljaa ja osoittaa sormella kuolevaa kärpästä. Olla tekemättä sille pahaa tietäen, että se kuolee ennen pitkää kumminkin.
Nyt kaipaan kumppania. Kuoleva kärpänen ei jaksa kaverikseni. Mutta kuka tulisi kanssani katsomaan kuinka kärpäsiä kuolee vanhuuteen. Millainen kaveri sellainen olisi, tai minä? Huokaisen ja menen keittämään kahvia. Muistelemaan mennyttä.
Se elämä eksyi umpikujiin ja jäi sinne. Lähdin pois elämästä etsimään itseäni. Pois. Lähdin pois. Löysin hiljaisuuden ja pimeyden, epävarmuuteni ja pelkoni. Minä itse ja elämä ovat jossain sama asia. Jatkan etsimistä.
Mitä on tuntea, mutta olla näkemättä. Tai tuntea, mutta olla kuulematta. Tuntea, mutta olla aistimatta mitään. Voin tuntea, mutta tuntea vain olemisen kokemusta. Vapaus on vain vaihe ajattomuuden tuntemuksessa.
Niin on mennyt. Nyt olen täällä ja poissa. Olen kenties saavuttanut keskusteluyhteyden hiljaisuuden kanssa. Olen kenties tavannut pimeässä pelkoni. Poissaoloa on tuntea olemisen kokemuksia itsessä.
Millaista olisi elää pienemmin ja vähemmän? Elää vain sen, mikä riittäisi. Riittävä elämäntehtävä on kuolla vanhuuteen. Muutoin elämäntehtävä ei ikinä selviä. Salaisuus säilyy seuraavaan elämään ja sitä seuraavaan. Mitä merkitystä on elämällä, jonka merkitystä ei koskaan tiedosta?
Kahvi jäähtyy kuppiini. Katson joelle. Kärpänen ei enää liiku lattialla. Äskettäin, koska se kuoli vanhuuteen, sille selvisi, miksi piti elää.

Joki on saamassa päivän värinsä. Tänään ne näyttävät olevan siniharmaan sävyjä. Taivas tietää, mitä värejä se huomenna heijastaa.