On varhainen aamu. Lähdin kävelemään pitkin joenrantaa, lähdin tekemään havaintoja luonnosta. Jäät ovat lähteneet joestamme sen rantoja myöten. Suuri virta kimmeltää vapaana ja hehkuu taivaansineä nousevan auringon kosketuksessa. Näen tuossa toivon jostain uudesta, kiehtovan lupauksen paremmasta.
Liikahduksia
tapahtuu myös rantamännyn suojaan rakennetussa muurahaispesässä. Satamäärin
muurahaisia, tai maahisia, kuten vanhempi kansa niitä osasi nimittää,
venyttelee itseään kokokesäiseen työkuntoon. Muurahaismassa kuhisee kiihkeästi
kuin silakkaparvi. Jotain samankaltaista valmiuden viriämistä saattaisi havaita
myös alueemme ihmisissä.
Joki on
pitkään ollut vaiti, pakotettuna olemaan hyödyksi ja samalla pysyttelemään pois
ihmisten mielistä. Risuttuneet rannat ovat näkyvin merkki joen hylkäämisestä.
Meille täällä eläville joen merkitys on kuitenkin yhä edelleen elämänkokoinen.
Toinen kysymys on, ymmärrämmekö ja arvostammeko sitä – jokea ja elämää yleensä.
Vesi on
vielä puhdasta. Pitäkäämme yhteisesti huolta siitä, että Oulujoen vesi säilyy
oululaisten päävesilähteenä jatkossakin. Se on konkreettisin tae vedenlaadusta
välittämiselle. Jos vesi kaupunkiin tuotaisiin pitkiä putkia myöten toisaalta,
tarkoittaisi se Oulujoen hylkäämistä myös vedenlaatumerkityksessä. Enää ei
tarvitsisi kantaa huolta liikenteen, haitallisten aineiden varastoiden,
turvetuotannon tai Talvivaaran aiheuttamista vieraiden aineiden vuodoista
vesistöön. Joki olisi todellakin vain systeemin osanen, röörikomponentti.
Poimin
käteeni pienen kiven, punnitsen ja pyörittelen sitä kämmenelläni ennen kuin
viskaan sen jokeen. Tajuan samassa, mitä tarkoittaa huutavan ääni korvessa.
Oivallukseni koskee ja pistää vihaksi. Käännän katseeni kumisaappaitteni
kärkeen. Jossain haukkuu joutsen omaa asiaansa.
Oulujoki on
täynnä latauksia ja niin olen minäkin, kuten kaikki täällä. Kaikissa
latauksissa on aina myös varauksia. Joen varaukset ovat voimalaitoksia ja
ihmisen luoman systeemin heikkouksia, mutta meidän varauksemme ovat
monisyisempiä. Epäröimme, kun pitäisi edetä, syytämme, kun pitäisi sallia ja
väistämme, kun pitäisi kohdata.
Kalevala on
mainio kansalliseepoksemme. Se kertoo kansamme omintakeisesta mielenrikkaudesta
ja kielenmahdin kaikkivoipaisuudesta. Kalevala on edelleen mitä suurimmissa
määrin ajankohtainen opaskirja tämänkin ajan ajattelemiseen. Kalevala koostuu
vanhan kansan kertomuksista, jotka Elias Lönnrot kokosi kansiin kulttuurisilla
kiertomatkoillaan. Runonlaulajat olivat oulujokisia sukuja. Kalevalan kertomukset
ovat virranneet ihmisten mukana tässä virrassa. Voisiko Oulujoki niin ollen
olla Suomen kansallisvirta?
Paitsi
latauksien virta on Oulujoki myös useiden ulottuvuuksien virta. Jos joki
puhuisi meille, käsittäisimme kielen ennemmin kuin sen kertomat kertomukset.
Olemmeko liiaksi rajoittuneita edes havaitsemaan rajoittuneisuuttamme?
Uoman ja
ihmisen rinnakkaiselon aikana vedessä on ollut elämää ja elämää veteen on myös
kadonnut. Oulujoki katkaisee Suomineidon uuman luonnollisesti kuin mikä tahansa
rajajoki. Useasti rajaa on yritettykin rakentaa Oulujoen veteen. Toistaiseksi
turhaan. Oulujoki ei ole rakentunut kansoja jakavaksi, rakentukoon se siis
kansaamme yhdistäväksi.
Oulujoki on
meidän jokemme. Vähintä, mitä itse kukin voimme joen eteen tehdä, on ymmärtää
puhtaan virtaavan veden merkitys nyt ja tulevaisuudessa. Hyvä olisi lisäksi
ymmärtää Oulujoen merkitys mieliämme virittävänä luovuudenvoimanlähteenä.
Tuhansien vuosien ajan joki on antanut meille elämisen mahdollisuuden,
antakaamme me vuorostamme elämisen mahdollisuus joelle.
Kylmä kivi
puuduttaa kankkua. Nousen hiljaista nöyryyttä tuntien ja käyn molemmin käsin
koskettamassa isoa vettä. Kenties vielä joskus saan kuulla sen kaikki
kertomukset. Kenties vielä joskus aika katoaa, vaikka elämä jatkuisikin.