Heinäkuuta

Kantturassa sataa vettä. Pitkään sitä saikin odotella, oletin jo aivan kuin taivaiset voimat olisivat kiusallaan pidättäneet vuotoaan niin kauan kuin pystyivät. Sitten lopulta, kun pilvenreunus petti, pääsi vesi koko massallaan putoamaan maahan. Sain vuolaan valuman suoraan ja esteettä niskaani, sillä olin kuluttanut tämän epävakaisen sunnuntaipäivän tuolla tulosuunnan rinteessä polttaen siellä kahta risuroviota, enkä sieltä asti ehtinyt ajoissa suojaan sateelta. Vaikka toisaalta eipä ollut tarkoituskaan, intensiivisen risujumpan seurauksena vuotanut hiki oli nimittäin vesittänyt vaatteeni kauttaaltaan, eikä sade niin ollen enää juurikaan tuntunut sen kummemmalta kokemukselta läpimärkien vaatteiden verhoamalla ihollani. Tahdoin tunnollisesti valvoa molempia roihuja leviämistä hallitsemattomiin mittoihin. Sadetta siis tavallaan odotinkin ja ennakoin sen jossain vaiheessa iskevän tännekin, olihan ukkonen alkanut paukkua Rokuan suunnalla jo puolilta päivin. Mutta pitkään se sinnitteli ja säästi Kanturan kuivana.

Paljon voisin kertoa kevään ja kesän aikana sattuneista tapahtumista ja myös aikomuksista, mitä olen kohdannut ja vielä aikeissa kohdata. Mutta sellainen ryöpytys olisi siinä määrin kuin tämän päivän sade, sitä riittäisi niin, että sinnikkäimpienkin olisi hakeuduttava suojaan, joten antaa nyt olla näin.

Likat kinaavat peräkammarissa kavereittensa kanssa. Tavallista tohinaa.

Olkoon kunnia kanssamme tässä vaateliaassa ajassa,
Heikki