I Pelkoja - estoja elämään
"Minä en kelpaa",
sanoi eräs tuttavani kauan sitten, kun kysyin miksi hän tuhoaa itseään juomalla niin rankasti.
"En kelpaa ja siksi juon. Juovuksissa en välitä itsestäni, enkä kelvottomuudestani," hän vastasi synkkänä.
Muutama vuosi myöhemmin hän lopetti juomisen, ja samalla elämänsä. Siitä lienee viitisentoista vuotta.
Olen miettinyt itseäni, peilannut tekemisiäni ja tutkinut taustojani, vain saadakseni vastauksia siihen, mitä tunnen ja miksi. Tunnustan pelänneeni koko ikäni. Pelot ovat ohjailleet valintojani. Olen pelännyt kelvollisuuteni puolesta, kärsinyt pakkomielteitä hyväksytyksi tulemiseni tähden ja pettynyt suoritusteni sieluttomuuteen. Kuinka moni elämä onkaan päättynyt tai muutoin jäänyt elämättä pelkojen vuoksi? Kuinka moni on sinnitellyt viimeiseen hengenvetoonsa asti, peläten yhä edelleen aina vain pahempaa olevan tulossa? Kuolemaa pelkäävät ihmiset pelkäävät tuntematonta. Miksi? Koska pelkääminen on ihmisen luonteessa. Pelko on vaistonvaraisuutta.
Yksinkertaistettuna pelkäämistä on kahdenlaista, haitallista ja hyödyllistä. Haitallista pelkoa on sellainen, joka muuttaa ihmisen luonnetta synnyttämällä estoja ja rajoittaa niin ollen ihmisen mahdollisuuksia nauttia elämästään. Hyödyllistä pelkoa on puolestaan sellainen pelko, joka auttaa ihmistä välttämään vahingoittamasta itseään tai ympäristöään. Tätä sunnuntai-aamun tuotosta kirjoittaessani keskityn pelkästään haitallisten pelkojen käsittelemiseen.
Pahimmillaan pelot määrittelevät kaikkea; kaikenikäisen ihmisen elämän arkea ja juhlaa, lasten kasvatusta, erikokoisia arvovalintoja, päätöksentekoa sekä tietenkin maailmankatsomusta ja politiikkaa. Mutta mitä ovat pelot ja miten niitä poistetaan? Tarvitseeko niitä ylipäätänsäkään poistaa, ellei koe niiden haittaavan elämää?
Tutkimme terveyttä, tutkimme sairauksia, tutkimme normaalia ja epänormaalia, mutta pitäisikö lisäksi voida tehdä analyyseja ihmisen peloista ja niiden vaikuttimista?
Pelkojen poistamisenprosessi on kuin alkoholismista parantuminen. Ensimmäiseksi on hyväksyttävä omat pelkonsa, sitten omaehtoisesti tahdottava päästä niistä eroon. Sen jälkeen täytyy tiedostaa, että pelkojen voittamisen mahdollisuus on todellinen ja että toimiva ratkaisu on löydettävissä. Neljänneksi on valittava itselle sopivin keino peloista vapautumiseen. Prosessia voidaan varmaankin opettaa, mutta suorittamisen tehtävä on ihmisellä itsellään. Muussa tapauksessa oltaisiin matkalla ojasta allikkoon.
Monikaan ei ymmärrä auttaa pelkäävää, koska pelkoa ei välttämättä näy päälle, sitä ei siis tunnisteta, eikä mielellään hyväksytä. Pelko kielletään, koska paljastumistakin pelätään. Pelon omaehtoinen paljastaminen mielletään yleensä häiriökäyttäytymiseksi tai muuksi heikkouden merkiksi. Tämän vuoksi pelkojen voittaminen jää pääsääntöisesti jokaisen omaksi asiaksi. Mitä se toki suurimmissa määrin onkin, vaikka eheytymisprosessin alkuvaiheen epävarmuuksissa olisi ystävällisestä olkapäästä ja empaattisesta asennoitumisesta mitä merkittävin apu.
Itsemurhaan päätynyt tuttavani todennäköisesti pelkäsi, ettei kelpaisi omana itsenään. Mutta kenelle ja mihin hän ei olisi kelvannut? Tämä on pelkoperäisessä kelvottomuudentunteen käsittelemisessä avainkysymys. Hän pelkäsi olevansa kelvoton, koska ei kelvannut itse itselleen. Hän ei mielestään täyttänyt sitä mielikuvaa, minkä oli itselleen rakentanut oletetun hyväksymiskynnyksen ylittäväksi vaatimukseksi. Kelvottomuuden tunteen taustalla oli kelvottomuuden pelko, epätodellinen käsitys hyväksytyksi tulemisen muodoista ja ehdoista. Mikä helvetillinen kirous!
En voi sanoa, mikä oli se malli, mitä hän loppujen lopuksi tavoitteli, paitsi, että se oli hänelle itselleen kohtalokas. Samalla tarttui suruntunne hänen läheisiinsä, jotka menettivät tapauksen johdosta oman viattomuudentunteensa.
Pohtiessani omaa toimintaani kaupunginvaltuutettuna on pelkojen ymmärtäminen ja niiden vaikutusten selvittäminen keskeisessä roolissa. Koen suurena vääryytenä sen, että pelot lannistavat ihmisen apaattiseksi, toimintakyvyttömäksi ja kansalaiskunnottomaksi. Myöskään holhousyhteiskunnan roolia pelkojen ja niiden aiheuttamien seurausten vaalijana en millään tahtoisi hyväksyä. Omassa arvomaailmassani kukaan ei saisi pelätä. Jokaisella täytyisi olla ihmisarvoinen oikeus pelottomuuteen.
Totuus peloista on, että ne ovat aseina vaarallisia ja pelottavia. Pelottomuuden ilmapiirin edistäminen ihmisiä rohkaisemalla pelottaa niitä, jotka peloilla eniten pelaavat. Miettikääpä mikä onkaan se yhteiskunnallinen suuntaus, johon tämä kalikka kalahtaa. Se on valitettavan pelkoriippuvainen aatesuunta! En enempää syyllistä, ymmärränpähän, että tehtävää asennekasvatuksessa on paljon. Pelko pois!
Kasvatuksesta alkaa lapsen tie kohti teoreettisia totuuksia. Jos lapsi kasvaa pelossa, kasvaa pelko lapsessa. Mitä pelko lapsessa on? Se on pelkoa omista vanhemmista, eikö niin? Kysymys lapsen mielessä kuuluukin, missä he ovat, missä äiti, missä isä? Kun kadunvarrelta löydettäessä on lapselta kysytty, mitä tekee kolmevuotias yksin ulkona, on saatu kuulla hänen etsivän isäänsä tai äitiänsä.
Mutta mitä tekee yhteiskunta? Maksaa toisenkin kierroksen ja kieltää kaikin keinoin kansalaisia tuomitsemasta viinan voimalla vetelehtiviä vanhempia.
Pelko on pirullinen tauti, se kasvaa pienestä mahtaviin mittoihin ja tarttuu jopa katsekontaktista, eikä pelkoa vastaan ole rokotetta. Ihmisyksilön omaksumia asennevammoja ei hoideta leikkaushoidoilla, ne ei parane lääkekuureilla, eikä helpotu suuremmilla sosiaalituilla. Miten niitä sitten hoidetaan? Kieltämällä ja kätkemälläkö? Sehän on sama kuin hoitaisi yksilön hellyydenkaipuuta betoniseinän takaa. Mitä et näe, sitä et kohtaa - sellaista ei siis ole olemassa. Voi Luoja!
Pelko on pahempi mitään muuta kansansairautta. Aidon suomalaisuuden ylevä ydin on sotien jälkeisenä ajanjaksona pinnoitettu paksuilla pelkokerroksilla. Pelko on pinttynyt maantavaksi ja turmelee yhä alkuperäisen identiteettimme esiin pääsemisen mahdollisuuksia.
II Kansanedustajehdokkaaksi - sotaan haitallisia pelkoja vastaan
Olen ilmoittanut olevani käytettävissä kansanedustajaehdokkaaksi, jos niin puolueen piirissä tahdotaan. Mahdolliseen ehdokkuuteen liittyen olenkin joutunut tykönäni tuumailemaan kysymystä, miksi lähtisin tällaisina aikoina niin raskaaseen ja kaikin puolin vaativaan urakkaan. Pyrkyä en ole itsessäni tunnistanut vaikuttimeksi, eikä ehdokkuusajatus ole hivellyt omanarvontuntoani. Sen sijaan itsekkäitä tarkoitusperiä paljon kiehtovampi ajatuksentorrake on alkanut versoa mielessäni.
Lähtisinkö ristiretkelle kansallisia traumavaivoja käännyttämään. Voisin julistaa kampanjassani esimerkiksi seuraavia ajatuksia:
Eroon peloista! Irti valheiden kahleista! Teorioita on jo tarkasteltu tarpeeksi, nyt tarvitaan toteutuksia! Puuhastelu kunniaan - kaikki kelpaa, jo-kaiselle on tekemistä! Katso peiliin ja kohtaa kurjuutesi kuva! Tekeminen on tehokkainta terapiaa - tekeminen tavaksi!
Tuttavani on maannut maan alla pitkään, hän lienee löytänyt rauhan. Mutta hänen kaltaisia itsesäälissä riutuvia pötköttelijöitä vaeltelee yhä täällä maan päälläkin elämäntarkoitustaan etsimässä. Heitä onnettomia on paljon, hirvitävän paljon. Siksi on kansallinen kurjuus, että heille tarkoitettu yhteiskunnallinen tuki on yleensä lähinnä pintaa hivelevää ja lumeellista, mikä on monesti kaikkein turmiollisinta.
Itsemurhatilastot listaavat kuolleita ihmisiä, mutta eivät voi selvittää tekoihin johtaneita syitä alkujuurineen. Voidaan ainoastaan lukea, että itsemurhan tekijä on syystä tai toisesta päättänyt lopettaa kärsimyksensä. Tilastot tallentavat suorituksen teknisenä tapahtumana vertailtavaksi myöhemmissä tutkimuksissa.
Mutta monenko pitkäkestoisen inhimillisen kärsimyksen taustalta löytyisi kätkettyä pelkoa? Moniko pelko on saanut alkunsa lapsuudessa koettujen turvattomuudenkokemusten seurauksena? Moniko turvattomuudenkokemus on kasvanut kelvottomuuden tunteeksi? Moniko kelvottomuuden tunne on johtanut epätoivoon? Moniko epätoivoinen on syyllistynyt itsensä tuomitsemiseen ja elämänsä tuhoamiseen?
Moni on. Entä moniko heistä oli päivää, viikkoa tai kuukautta ennen suoritustaan ollut yhteydessä johonkin apulähteeseen, siihen vihonviimeiseen oljenkorteen? Mitä silloin tapahtui? Suorastaan pelottavan moni on hakenut apua ilman, että olisi sitä saanut.
Ihmisen elämänhallinta edellyttää
a) itsensä hyväksymistä (todellisuuden rehellistä tunnustamista),
b) kohtaamisen taitoa (myönteisyyttä ja opportunistisuutta) sekä
c) intohimoista kokemisenhalua (suvaitsevaisuutta, ennakkoluulotto-muutta).
Missä näitä taitoja voitaisiin harjoittaa? Kotona, kaduilla ja kulttuuriti-laisuuksissa. Mutta miten ja mitä milloinkin opetetaan, siihen olisi syytä puuttua. Kaikki alkaa pelottomuudesta. Siinä on kansallisen eheytymisemme ehto, ainoa mahdollisuutemme.
* * * * * * *
No, tänään on sunnuntai, velvollisuudet kutsuvat. Lepopäivän ratoksi on mentävä ajamaan muuttokuormaa. Mutta varmaankin palaan tä-hän aiheeseen tuonnempana. Peloista puhuminen ei saa pelottaa!
Pelkoja päin!
Heikki
31.1.2010
28.1.2010
Lähidemokratiasta lääkettä lamaan
- Vaikka seuraava kertomus onkin tapahtumakuvauksena kaikin puolin fiktiivinen, saattaisi se hyvin kuvata alkaneen vuoden aikana järjestettäviä keskustelutilaisuuksia Oulun kaupungin lähidemokratiatoimintaan liittyen. Näin se menee...
”Tervetuloa Oulun kaupungin Lähidemokratiatoimikunnan tämäniltaiseen avoimeen kokoukseen! Tänään täällä asukastuvalla juttelemme Oulusta ja oululaisuudesta. Tarkastelemme vapaassa vuorovaikutuksessa puolin ja toisin kaupunkimme tilaa ja tekemisiä, joskin kuntalaisten näkökulmaa painottaen ja pyrimme myös yhdessä luotaamaan kotiseutumme näkymiä tulevaisuuteen. Korostamme, että kyseessä on vuorovaikutteinen kokoontuminen. Kaikki kannanotot ja kommentit ovat suotavia, jopa toivottavia.”
Paikalle on kerääntynyt kymmenkunta henkilöä, osa ennestään tuttuja, mutta myös muutama uusi kasvo. Hyvä juttu! Polkaistaanpas ilta alkamaan. Tästä tulee hieno tilaisuus. Ilmassa on odotuksia. Kahvikuppien kilinä lakkaa ja pikkuhiljaa päästään asiaan.
”Oulu on hyvä kaupunki. Se on keskeisenä lähtökohtana kaikelle kyseenalaistamiselle. Valmiiksi hyvän päälle on helpompaa rakentaa pysyvästi parempaa. Hyvä kaupunkimme on kuitenkin nyt kovin vakavan paikan edessä. Väki vanhenee, koulunsa käyneet nuoret hakevat haasteita muualta, firmat ovat vaikeuksissa ja työttömyys kasvaa. Ja mitä me teemme? No, mehän tietenkin uppiniskaisesti kieltäydymme heräämästä. Tuntuu joskus, ettei kukaan tahdo nähdä ja kohdata totuutta. Pelkästään kuilun pohjalle katsominen pelottaa ja kuilun pohjalle putoamisen uhka sitäkin enemmän.
Sen sijaan kitarisat loistaen jaksamme vaatia alati lisää huolenpitoa ja palveluita. Kuitenkaan emme ole valmiita samalla luopumaan mistään etuisuuksistamme, emmekä edes tinkimään lihavien vuosien aikana saavutetuista sopimuksista. Julkisia palveluita pidetään itsestäänselvyyksinä. Näin tehden emme käyttäydy lainkaan vastuullisesti, olemme itsekkäitä ja ahneita, mutta myös ajattelemattomia. Seurauksena harjoitetusta sulle-mulle–politiikasta on ollut kaupungin kustannusten lähes hallitsematon paisuminen ja pitkäkestoiseksi ennustetun talouden taantumavaiheen jyrkentämä syöksy.
Tilannetta ei lainkaan helpota se, että suuria päätöksiä valmistelevien johtavien virkamiesten ja kuntalaisten puhevälit ovat pelkästään viileän muodolliset. Olemme muun muassa saaneet kuulla, että kansalaiset hieman karrikoituna kokevat, että heidän olisi kuljettava kuukauden päivät kielikurssilla ymmärtääkseen vastuullisen virkakunnan viljelemää hallintoslangia. Tällaiset terveiset pysäyttävät ajattelemaan kaupungin tasavertaisuuden tavoitetta palveluiden tuottajan roolissa. Jos kerran edes kommunikoinnissa käytettävä kieli ei avaudu, voitaneen aiheellisesti todeta, ettei kaikki ole vielä kohdallaan hyvässä kaupungissamme.
Olemme lähidemokratiatoimikunnassa varsin huolissamme tällaisen toimintamallin kehityksestä ja huolta tulisi tuntea muidenkin kaupungin luottamusmieselinten. Kaupungilla ei ole valoisaa tulevaisuutta ilman työteliäitä kuntalaisia, eikä kuntalaisten tulevaisuus valottomassa kaupungissa ole kadehdittava.
Lähidemokratiatoimikunta peräänkuuluttaakin kaupunkiin yleiseksi ohjeeksi uudenlaista myönteistä asenneilmapiiriä, yhtäläistä ja tasavertaista kuntalaisvastuuta sekä ennakkoluulottomia uusien elämänlaatuisten palvelujen toteuttamistapoja. Maailma muuttuu koko ajan. On turhaa haihattelua olettaa kehityksen pyörien pysähtyneen vuoteen 2010. Pelkästään mukana pysyminen kehityksessä edellyttää negatiivisten mielenvarausten merkittävää vähennystä.”
”Näpertelyä!” parahtaa tähän kohtaan eräs entuudestaan tuntematon kasvo ja jatkaa kirjava kahvikuppi käsissään täristen,
”Ei tuolla lailla tule tuloksia!”
”Näpertelyä kyllä, tuloksia kyllä. Mutta annahan olla, mennään eteenpäin,” hänelle vastataan ja lisätään heti perään, ”näpertelyähän tämä tällainen vasta on, sitä emme kiistä, mutta tulosten tekoon hyvinkin pystyvää, sillä myös pienet teot ovat aina kokoaikaista toimettomuutta parempia.”
”Mitätöntä puuhastelua ne ovat! Noin ei mitään ongelmia ratkaista!” inttää yhä samainen skeptikko ja tuuskahtaa päälle ylimielisen tietävästi. Näin on keskusteluyhteys avattu ja siltä osin ilta vaikuttaa lupaavalta. Hän haastaa meitä eleillään ja katseellaan. Mainiota!
”Puuhasteluapa tosiaan, joskin on huomattava, etteivät ongelmistamme monetkaan edellytä leikkaushoitoa. Puuhastelu ei ole tuomittavaa, eikä vähäteltävää. Moninaiset palvelutarpeet kasvavat vuosi vuodelta. Samaan aikaan oululaisten toimettomuus lisääntyy. Eihän tällainen epäsuhteinen meno voi kauan jatkua. Johan sen maalaisjärkikin sanoo. Jonkun olisi joskus tehtävä jossain jotain. Entäs sitten meidän rooli toimikunnassa? Mitä pitäisi tehdä ja milloin? Olemme miettineet näitä kahta kysymystä paljon. Juuri sen tähden olemme tänä iltana täällä. Jos julkisen sektorin tuottama vastaus vaikeisiin kysymyksiin on ´noku-joku-joskus-jossain-jotain´ –tasolla, on kotikaupungissamme todellakin kosolti petraamisen varaa.”
”Ei tämä kuitenkaan näillä tyhjänpäiväisillä julistuksella ratkea, eikä ainakaan tässä tilaisuudessa! Eihän ihmisiä voida pakottaa töihin.” väittää tuo punertavakasvoinen puhuja yliolkaisesti kättään heilauttaen, samalla katseellaan ympäriltä aivan kuin kannatusta kritiikilleen hakien. Emme provosoidu, ei ole aihetta, eikä syytä. Saman lammen heikoilla jäillä me tallustelemme molemmat.
Keskustelu jatkuu ja käännämme kysymyksen takaisin,
”Miten se näpertely ja puuhastelu nyt jo pakkotyöksi muuttuikaan? Kysehän on ennen kaikkea suhtautumisesta tekemiseen. Sinunkin on muutettava klikkiytyneitä käsityksiäsi tekemistä kohtaan. Näpertely ja puuhastelu ovat tekemistä, mutta tekeminen ei välttämättä tarkoita täyspäiväistä työtä, pakkotyöstä puhumattakaan. Tekeminen on hyvä asia, ei paha pakko. Naks, naks! Muutos alkaa ajatuksistamme.”
Epäileväinen juttukumppanimme katsoo ulos ikkunasta, vetää syvään henkeä ja lausuu sitten painokkaasti oman käsityksensä tekemisestä,
”Niin vain on, että nimenomaan työ on tekemistä. Työt määritellään sopimuksessa. Ne alkavat aamusta, päättyvät illasta ja työstä kuuluu saada sopimuspohjainen korvaus, ja jämpti on näin! Muutoinhan koko systeemi menettää merkityksensä.”
”Niinpä juuri. Systeemi on hyvä, mutta paras vasta silloin, kun se muuntautuu kulloisiinkin tarpeisiin sopivaksi. Sääntöjä ei rikota, mutta eivät ne saisi estääkään hyvinvointirakenteiden järkiperäistämistä. Ketään ei tietenkään kyykytetä. Sellaista mustavalkoaikaista peikkoa tässä on turha pelätä.”
Hän harmistuu ja kiihdyttää, ”minä mitään peikkoja pelkää, mutta kyllä näissä talkoissa tarvitaan tasavertaisesti jokaisen säädyn satsauksia. Hätä kun on käsissä, kyllä silloin huudetaan ja kaivataan kaveria, mutta mitenkäs muulloin, koska koittaa kiitoksen paikka?”
”Kiitoksesta, ellei sitten nuhteista, päättävät aikoinaan lapsenlapsemme. Se on totta, että on hätä käsillä ja ilman muuta vyyhdin selvittämisessä tarvitaan jokaista. On aivan oikeasti uskallettava nousta pois poliittisista poteroista ja lapioida kuopat umpeen. Ajateltiinpa sitten oikealta, vasemmalta tai jostain siltä väliltä, ei perusongelmamme muuksi muutu. Toimettomuutta on turhan paljon, eikä kaupungilla ole toimettomuuteen varaa. Tämä nyt on vain kaikessa karuudessaan se totuus, minkä kanssa meidän on pärjättävä. Kaupungin on ensisijaisesti vastattava muutaman ydintehtävänsä laadukkaasta tarjoamisesta. Kuitenkin pahoinvointia ennaltaehkäisevää ja elämänlaatua parantavaa palvelua ja työtä on voitava organisoida laajemmalla rintamalla.”
Ryhtiään painaen opponoijamme menee hiljaiseksi. Hän katsoo meitä jokaista vuorollaan silmiin saaden varmuuden huolentäyteisen viestimme aitoudesta, ennen kuin toteaa, ”olisihan sitä tarpeita ja tehtävää vaikka kuinka paljon, mutta sanokaapa se, miten ihmiset saadaan esimerkiksi rannoille risusavottaan?”
”Osoittamalla ranta ja myöntämällä lupa. Tässä kaupungissa on toimeliaisuutta vaikka kuinka, jos sille vain annetaan tilaa. On väärin jos kotiympäristön vireyttä lisäävän toimeliaisuuden tiellä ovat byrokraattiset barrikadit.”
Ponteva kaveri ryhdistäytyy nyt jakkarallaan ja innostuu mukaan,
”Tuohan kuulostaa selvältä puheelta. Ihmisiä on vuosikymmenet käsketty olemaan hiljaa ja kuuliaisia, ja samalla meitä on ohjailtu laiminlyömään myös omaa kotiympäristöämme. Me pohjoissuomalaiset taidamme olla niin auttamattoman nöyriä ja varovaisia virkakunnan edessä.”
Lauseen loppuun karkaa käheä naurahdus aivan kuin varkain päättämään tarpeettoman vähättelevästi muutoin niin syväsieluisen ja vakavan lauseen. Hän ei ole lainkaan hakoteillä käsityksineen.
”Siinä on tietysti hyvätkin puolensa. Jos toiset pelkäävät tekemistä ja toiset toimettomuutta, on vika asenteissa. Jos toisilla on liikaa tekemistä ja toisilla toimettomuutta, on vika rakenteissa. Meidän on tunnettava vastuumme, ajattelepa vaikka vanhuksiamme. He ovat aikoinaan meille tämän maan tehneet. Olisi jo meidän vuoromme vastata palveluillamme vähintäänkin heidän pieniin inhimillisiin tarpeisiinsa. Laitoshoito ei saa olla palveluiden paletissamme ainoa ratkaisu. Ylenmääräinen laitoshoitoon satsaaminen on kestämättömän vastuuton pyrkimys päästä kohtaamasta heikkokuntoisten seniorikansalaistemme tarpeita. Laitostamisen tulisi olla se vihonviimeinen vaihtoehto.”
Tuvasta kuuluu hyväksyvää muminaa. Myös kaverimme nyökkää. Hyvä. Ehkäpä olemme saaneet taas uuden ystävän ja ajatuksillemme kannattajan. Niin on tosin tapahtunut joka kerta, kun tällaisia keskusteluita on käyty. Uteliaaksi muuttuneen vieraan äänessä ei enää ole epäröintiä, eikä vähättelyä, kun hän lupaa omalta osaltaan kantaa vastuunsa ja antaa panoksensa, ”kyllä minä tämmöisissä talkoissa olen mukana. On niin surkeaa katsoa vanhoja ihmisiä, jotka ovat maksaneet veronsa ajallaan kymmeniä vuosia ja kulkevat nyt lyhyin askelin virastojen ja laitosten välillä omia oikeuksiaan peräten! Samaa katua kompuroivat känniset kakarat, joiden kuuluisi olla kouluissa opettelemassa sivistyksen taitoja. Missä ovat lasten vanhemmat? No, tuolla kulmien baareissa ryyppäämässä sosiaalitukiaan! Ja huomenna jonottavat ilmaista ruokakassia, jos sitäkään vaivaa viitsivät nähdä. Että se pistää vihaksi!”
”Aivan. Nämä ovat iImeisiä ja koko ajan kasvavia epäkohtia, joita ei ratkaista pelkästään hyyssäystä ja puhtaita petipaikkoja lisäämällä tai edes eläkkeitä nostamalla. Vastuuntuntoinen ja ainoa kaikin puolin kestävä edellytys muutoksessa onnistumiselle on ihmisten arvolähtöisessä kohtaamisessa ja tasavertaisessa vuorovaikutuksessa. Ihmisen tulee lähtökohtaisesti voida luottaa yhteiskunnallisiin palveluihin, olivatpa ne järjestetty millä tahansa tavalla. Mutta myös yhteiskunnan tulee voida luottaa jäseniinsä ja odottaa isien ja äitien kantavan vanhemmanvastuuta mieluummin kuin mäyräkoirapakettia.”
”Monesti kyse taitaa olla pelkästään järjestelmien jähmeydestä ja henkilöstön umpipaavillisesta suhtautumisesta annettuihin ohjeisiin. Ihmisestä tulee asiakas ja asiakkaasta numero. Numeron palvelemiseksi riittää jonotuskone ja tilastointitiedosto.”
”Niinpä. Useimmiten juuri tästä on kysymys, ihmistä ei kohdata, todellissiin ongelmiin ei ehditä paneutua. Resurssit ovat riittämättömät, eikä niitä ihan heti olla lisäämässä, vaikka tarpeet kuinka kasvaisivat. Täytyy siis olla toisiakin perille vieviä polkuja, jotka olisivat nykyistä kankeaa järjestelmäverkostoa joustavampia ja miksei myös inhimillisempiä. Näiden järjestelmien löytämiseksi ja toteuttamiseksi tarvitaan tahtoa ja asennetta, eikä pelkästään kaupungin organisaatioilta vaan myös kuntalaisilta itseltään. Kaupungin julistamia arvoja voitaisiin tässä suhteessa niin ikään hieman kyseenalaistaa. Ovatko ne yhtä toteutettavan käytännön ja kuntalaisten tarpeiden kanssa. Ohjaavatko ne tosiasiassa virkakunnan ja päättäjien toimintaa, kuten soisi olettaa? Ovatko arvot sisäistetty?”
”En tiedä, kun en tunne niitä arvoja. Taitavat sitten olla vain tavanomaista sanahelinää. Mutta toisaalta mikäpä teitä siellä toimikunnassa estäisi toteuttamasta kaupungin asenneilmapiirin muokkaamista suotuisammaksi uudenlaisille ja monipuolisille palvelumahdollisuuksille? Uudet yritykset ja takahuoneviritykset tarjoaisivat kenties kotiympäristön ja yhteiskunnan kipeästi kaipaamia palveluita, mutta sen lisäksi myös oikeaa työtä ja tekemistä.”
”Viisaita sanoja kaikki, joista silti on syytä nostaa yksi yli muiden. Toteuttaminen. Liekö koskaan julistettu pyhäksi ainoatakaan sanaa, sitä emme tiedä emmekä ryhdy selvittämään, mutta ehdotamme epävirallista ja paikallista pyhitystä sanoille 'toteuttaa ja toteuttaminen' niiden kaikissa ilmenemis- ja esiintymismuodoissa. Sillä toteuttamisestahan tässä juuri on kyse, yhtä lailla pienistä kuin suuristakin teoista.”
Jälleen kuuluu ymmärtäväistä murahtelua. Koko joukko on nyt kanssamme samassa juonessa, mukaan luettuna aktiivinen kaverimme. Pakkaspäiväinen puna hänen kasvoillaan on syventynyt hehkumaan hyväksyntää ja vastaanoton alttiutta. Annamme hänelle aikaa.
”Minäkin olen monesti ajatellut, että kun on noita kaikkia hankkeita ja projekteja, joihin upotetaan miljoonia, niin eikö niistä synny mitään todellisia tuloksia. Loppuraportteja ja tilapäisiä työsuhteita vaan.”
”Hyväkin teoria on vain huudahdus turhuuksien toreilla, ellei siinä ole mukana toteuttamisen tarkoitusta. Vain toteuttaminen synnyttää tuloksia, kun taas tekemättömyys näivettää meitä nopeimmin, ja myös eltaannuttaa elinympäristöämme. Aikeita ja aikomuksia on paperikasoissa kai jo tuhatmäärin, mutta oikeita aikaansaannoksiahan tässä jo kaivattaisiin.”
”Onhan se niin, että tekevä ihminen on kaunis näky. Tekeminen on tehokkainta terapiaa toimettomuuden ehkäisemiselle. Tekevä ei selitä joutavia, eikä tekevä toru toista tekevää.”
”Tuo on totta! Lisäksi on huomattava, että se on nimenomaan ihmisten toimeliaisuus, mikä luo kotiympäristöön turvallisuuden ja välittämisen ilmapiiriä, kun toimettomuus synnyttää ihmisissä juuri päinvastaisia tunnekokemuksia.”
Hän on vaiti ja nyökkäilee vakavana kengänkärkiään katsellen. Ymmärrämme, että varmaankin jokaisella rippi-iän ohittaneella oululaisella on muistissa omakohtaisia turvattomuuden kokemuksia.
”Mitä te odotatte minulta? Millä tavoin minä voisin olla tässä työssä mukana, kun on nuo omatkin touhut vielä hoidettavina?”
”Olet jo mukana, olethan oululainen! Parasta on, että ymmärrät ihmisten oikeutetut odotukset, mutta myös kaupunkimme taloudellisen tilanteen ja hyväksyt asiamme hengen. Me kuulutamme avoimuutta päätöksentekoon ja ennakkoluulottomuutta vaihtoehtojen tarkasteluun. Me hätistelemme ihmisiä pois poliittisista poteroistaan ja kannustamme tasavertaisesti kaikkia oululaisia kantamaan vastuuta itsestään, lähimmäisistään ja ympäristöstään. Tuumailut on tuumailtu, tahdomme toteuttaa tekemisen henkeä. Aktiivisemmin mukana voit olla monella tapaa, voit välittää tietoa eri tavoin, voit tulla tuvalle ja kysyä tekemistä tai voit lahjoittaa rahaa yhdistysten organisoimaan yleishyödylliseen toimintaan. Alkuun tärkeintä jokaiselle oululaiselle on kuitenkin muuttaa mahdollisesti epäilevää ennakkoasennetta ja hyväksyä tilalle yhteisvastuullisesti valoisampi henki.”
”Kiitos. Kyllä tänne kannatti tulla, vaikka etukäteen ajattelin, että samaa sosiaalipotaskaa täälläkin taas tuputettaisiin. Olin jo valmiiksi äkeissäni, mutta muutuin kokouksen aikana tajuamaan, että muutos on paitsi yhteiskunnallinen pakko, myös hyvä ja inhimillinen mahdollisuus jokaiselle ihmiselle tehdä hyvää työtä toisia ihmisiä ja kotiympäristöä kohtaan. Jatkan uudella asenteella ja lupaan tulla uudestaan. Saattaapa olla, että tuon seuraavalla kerralla pari kaveriakin mukana.”
"Kiitos myös sinulle ja jokaiselle mukanaolijalle, ja ennen kaikkea kiitos järjestäjille, kiitos emännille! Kirjaamme täällä käydyn keskustelun ylös ja lupaamme jatkaa sanomamme jakamista eteenpäin. Oulu on hyvä kaupunki, jossa asuu hyviä oululaisia ihmisiä. Täällä on hyvä elää ja yrittää. Jaksakaa kantaa vastuitanne ihmiset, sydämellinen kiitos ja hyvää illanjatkoa!”
* * * * * * *
- Kuka ties vielä tämän vuoden aikana tapaamme tuvilla. Tulkaa ja olkaa tervetulleita, ottakaa hihasta, se kestää kosketusta!
Heikki
”Tervetuloa Oulun kaupungin Lähidemokratiatoimikunnan tämäniltaiseen avoimeen kokoukseen! Tänään täällä asukastuvalla juttelemme Oulusta ja oululaisuudesta. Tarkastelemme vapaassa vuorovaikutuksessa puolin ja toisin kaupunkimme tilaa ja tekemisiä, joskin kuntalaisten näkökulmaa painottaen ja pyrimme myös yhdessä luotaamaan kotiseutumme näkymiä tulevaisuuteen. Korostamme, että kyseessä on vuorovaikutteinen kokoontuminen. Kaikki kannanotot ja kommentit ovat suotavia, jopa toivottavia.”
Paikalle on kerääntynyt kymmenkunta henkilöä, osa ennestään tuttuja, mutta myös muutama uusi kasvo. Hyvä juttu! Polkaistaanpas ilta alkamaan. Tästä tulee hieno tilaisuus. Ilmassa on odotuksia. Kahvikuppien kilinä lakkaa ja pikkuhiljaa päästään asiaan.
”Oulu on hyvä kaupunki. Se on keskeisenä lähtökohtana kaikelle kyseenalaistamiselle. Valmiiksi hyvän päälle on helpompaa rakentaa pysyvästi parempaa. Hyvä kaupunkimme on kuitenkin nyt kovin vakavan paikan edessä. Väki vanhenee, koulunsa käyneet nuoret hakevat haasteita muualta, firmat ovat vaikeuksissa ja työttömyys kasvaa. Ja mitä me teemme? No, mehän tietenkin uppiniskaisesti kieltäydymme heräämästä. Tuntuu joskus, ettei kukaan tahdo nähdä ja kohdata totuutta. Pelkästään kuilun pohjalle katsominen pelottaa ja kuilun pohjalle putoamisen uhka sitäkin enemmän.
Sen sijaan kitarisat loistaen jaksamme vaatia alati lisää huolenpitoa ja palveluita. Kuitenkaan emme ole valmiita samalla luopumaan mistään etuisuuksistamme, emmekä edes tinkimään lihavien vuosien aikana saavutetuista sopimuksista. Julkisia palveluita pidetään itsestäänselvyyksinä. Näin tehden emme käyttäydy lainkaan vastuullisesti, olemme itsekkäitä ja ahneita, mutta myös ajattelemattomia. Seurauksena harjoitetusta sulle-mulle–politiikasta on ollut kaupungin kustannusten lähes hallitsematon paisuminen ja pitkäkestoiseksi ennustetun talouden taantumavaiheen jyrkentämä syöksy.
Tilannetta ei lainkaan helpota se, että suuria päätöksiä valmistelevien johtavien virkamiesten ja kuntalaisten puhevälit ovat pelkästään viileän muodolliset. Olemme muun muassa saaneet kuulla, että kansalaiset hieman karrikoituna kokevat, että heidän olisi kuljettava kuukauden päivät kielikurssilla ymmärtääkseen vastuullisen virkakunnan viljelemää hallintoslangia. Tällaiset terveiset pysäyttävät ajattelemaan kaupungin tasavertaisuuden tavoitetta palveluiden tuottajan roolissa. Jos kerran edes kommunikoinnissa käytettävä kieli ei avaudu, voitaneen aiheellisesti todeta, ettei kaikki ole vielä kohdallaan hyvässä kaupungissamme.
Olemme lähidemokratiatoimikunnassa varsin huolissamme tällaisen toimintamallin kehityksestä ja huolta tulisi tuntea muidenkin kaupungin luottamusmieselinten. Kaupungilla ei ole valoisaa tulevaisuutta ilman työteliäitä kuntalaisia, eikä kuntalaisten tulevaisuus valottomassa kaupungissa ole kadehdittava.
Lähidemokratiatoimikunta peräänkuuluttaakin kaupunkiin yleiseksi ohjeeksi uudenlaista myönteistä asenneilmapiiriä, yhtäläistä ja tasavertaista kuntalaisvastuuta sekä ennakkoluulottomia uusien elämänlaatuisten palvelujen toteuttamistapoja. Maailma muuttuu koko ajan. On turhaa haihattelua olettaa kehityksen pyörien pysähtyneen vuoteen 2010. Pelkästään mukana pysyminen kehityksessä edellyttää negatiivisten mielenvarausten merkittävää vähennystä.”
”Näpertelyä!” parahtaa tähän kohtaan eräs entuudestaan tuntematon kasvo ja jatkaa kirjava kahvikuppi käsissään täristen,
”Ei tuolla lailla tule tuloksia!”
”Näpertelyä kyllä, tuloksia kyllä. Mutta annahan olla, mennään eteenpäin,” hänelle vastataan ja lisätään heti perään, ”näpertelyähän tämä tällainen vasta on, sitä emme kiistä, mutta tulosten tekoon hyvinkin pystyvää, sillä myös pienet teot ovat aina kokoaikaista toimettomuutta parempia.”
”Mitätöntä puuhastelua ne ovat! Noin ei mitään ongelmia ratkaista!” inttää yhä samainen skeptikko ja tuuskahtaa päälle ylimielisen tietävästi. Näin on keskusteluyhteys avattu ja siltä osin ilta vaikuttaa lupaavalta. Hän haastaa meitä eleillään ja katseellaan. Mainiota!
”Puuhasteluapa tosiaan, joskin on huomattava, etteivät ongelmistamme monetkaan edellytä leikkaushoitoa. Puuhastelu ei ole tuomittavaa, eikä vähäteltävää. Moninaiset palvelutarpeet kasvavat vuosi vuodelta. Samaan aikaan oululaisten toimettomuus lisääntyy. Eihän tällainen epäsuhteinen meno voi kauan jatkua. Johan sen maalaisjärkikin sanoo. Jonkun olisi joskus tehtävä jossain jotain. Entäs sitten meidän rooli toimikunnassa? Mitä pitäisi tehdä ja milloin? Olemme miettineet näitä kahta kysymystä paljon. Juuri sen tähden olemme tänä iltana täällä. Jos julkisen sektorin tuottama vastaus vaikeisiin kysymyksiin on ´noku-joku-joskus-jossain-jotain´ –tasolla, on kotikaupungissamme todellakin kosolti petraamisen varaa.”
”Ei tämä kuitenkaan näillä tyhjänpäiväisillä julistuksella ratkea, eikä ainakaan tässä tilaisuudessa! Eihän ihmisiä voida pakottaa töihin.” väittää tuo punertavakasvoinen puhuja yliolkaisesti kättään heilauttaen, samalla katseellaan ympäriltä aivan kuin kannatusta kritiikilleen hakien. Emme provosoidu, ei ole aihetta, eikä syytä. Saman lammen heikoilla jäillä me tallustelemme molemmat.
Keskustelu jatkuu ja käännämme kysymyksen takaisin,
”Miten se näpertely ja puuhastelu nyt jo pakkotyöksi muuttuikaan? Kysehän on ennen kaikkea suhtautumisesta tekemiseen. Sinunkin on muutettava klikkiytyneitä käsityksiäsi tekemistä kohtaan. Näpertely ja puuhastelu ovat tekemistä, mutta tekeminen ei välttämättä tarkoita täyspäiväistä työtä, pakkotyöstä puhumattakaan. Tekeminen on hyvä asia, ei paha pakko. Naks, naks! Muutos alkaa ajatuksistamme.”
Epäileväinen juttukumppanimme katsoo ulos ikkunasta, vetää syvään henkeä ja lausuu sitten painokkaasti oman käsityksensä tekemisestä,
”Niin vain on, että nimenomaan työ on tekemistä. Työt määritellään sopimuksessa. Ne alkavat aamusta, päättyvät illasta ja työstä kuuluu saada sopimuspohjainen korvaus, ja jämpti on näin! Muutoinhan koko systeemi menettää merkityksensä.”
”Niinpä juuri. Systeemi on hyvä, mutta paras vasta silloin, kun se muuntautuu kulloisiinkin tarpeisiin sopivaksi. Sääntöjä ei rikota, mutta eivät ne saisi estääkään hyvinvointirakenteiden järkiperäistämistä. Ketään ei tietenkään kyykytetä. Sellaista mustavalkoaikaista peikkoa tässä on turha pelätä.”
Hän harmistuu ja kiihdyttää, ”minä mitään peikkoja pelkää, mutta kyllä näissä talkoissa tarvitaan tasavertaisesti jokaisen säädyn satsauksia. Hätä kun on käsissä, kyllä silloin huudetaan ja kaivataan kaveria, mutta mitenkäs muulloin, koska koittaa kiitoksen paikka?”
”Kiitoksesta, ellei sitten nuhteista, päättävät aikoinaan lapsenlapsemme. Se on totta, että on hätä käsillä ja ilman muuta vyyhdin selvittämisessä tarvitaan jokaista. On aivan oikeasti uskallettava nousta pois poliittisista poteroista ja lapioida kuopat umpeen. Ajateltiinpa sitten oikealta, vasemmalta tai jostain siltä väliltä, ei perusongelmamme muuksi muutu. Toimettomuutta on turhan paljon, eikä kaupungilla ole toimettomuuteen varaa. Tämä nyt on vain kaikessa karuudessaan se totuus, minkä kanssa meidän on pärjättävä. Kaupungin on ensisijaisesti vastattava muutaman ydintehtävänsä laadukkaasta tarjoamisesta. Kuitenkin pahoinvointia ennaltaehkäisevää ja elämänlaatua parantavaa palvelua ja työtä on voitava organisoida laajemmalla rintamalla.”
Ryhtiään painaen opponoijamme menee hiljaiseksi. Hän katsoo meitä jokaista vuorollaan silmiin saaden varmuuden huolentäyteisen viestimme aitoudesta, ennen kuin toteaa, ”olisihan sitä tarpeita ja tehtävää vaikka kuinka paljon, mutta sanokaapa se, miten ihmiset saadaan esimerkiksi rannoille risusavottaan?”
”Osoittamalla ranta ja myöntämällä lupa. Tässä kaupungissa on toimeliaisuutta vaikka kuinka, jos sille vain annetaan tilaa. On väärin jos kotiympäristön vireyttä lisäävän toimeliaisuuden tiellä ovat byrokraattiset barrikadit.”
Ponteva kaveri ryhdistäytyy nyt jakkarallaan ja innostuu mukaan,
”Tuohan kuulostaa selvältä puheelta. Ihmisiä on vuosikymmenet käsketty olemaan hiljaa ja kuuliaisia, ja samalla meitä on ohjailtu laiminlyömään myös omaa kotiympäristöämme. Me pohjoissuomalaiset taidamme olla niin auttamattoman nöyriä ja varovaisia virkakunnan edessä.”
Lauseen loppuun karkaa käheä naurahdus aivan kuin varkain päättämään tarpeettoman vähättelevästi muutoin niin syväsieluisen ja vakavan lauseen. Hän ei ole lainkaan hakoteillä käsityksineen.
”Siinä on tietysti hyvätkin puolensa. Jos toiset pelkäävät tekemistä ja toiset toimettomuutta, on vika asenteissa. Jos toisilla on liikaa tekemistä ja toisilla toimettomuutta, on vika rakenteissa. Meidän on tunnettava vastuumme, ajattelepa vaikka vanhuksiamme. He ovat aikoinaan meille tämän maan tehneet. Olisi jo meidän vuoromme vastata palveluillamme vähintäänkin heidän pieniin inhimillisiin tarpeisiinsa. Laitoshoito ei saa olla palveluiden paletissamme ainoa ratkaisu. Ylenmääräinen laitoshoitoon satsaaminen on kestämättömän vastuuton pyrkimys päästä kohtaamasta heikkokuntoisten seniorikansalaistemme tarpeita. Laitostamisen tulisi olla se vihonviimeinen vaihtoehto.”
Tuvasta kuuluu hyväksyvää muminaa. Myös kaverimme nyökkää. Hyvä. Ehkäpä olemme saaneet taas uuden ystävän ja ajatuksillemme kannattajan. Niin on tosin tapahtunut joka kerta, kun tällaisia keskusteluita on käyty. Uteliaaksi muuttuneen vieraan äänessä ei enää ole epäröintiä, eikä vähättelyä, kun hän lupaa omalta osaltaan kantaa vastuunsa ja antaa panoksensa, ”kyllä minä tämmöisissä talkoissa olen mukana. On niin surkeaa katsoa vanhoja ihmisiä, jotka ovat maksaneet veronsa ajallaan kymmeniä vuosia ja kulkevat nyt lyhyin askelin virastojen ja laitosten välillä omia oikeuksiaan peräten! Samaa katua kompuroivat känniset kakarat, joiden kuuluisi olla kouluissa opettelemassa sivistyksen taitoja. Missä ovat lasten vanhemmat? No, tuolla kulmien baareissa ryyppäämässä sosiaalitukiaan! Ja huomenna jonottavat ilmaista ruokakassia, jos sitäkään vaivaa viitsivät nähdä. Että se pistää vihaksi!”
”Aivan. Nämä ovat iImeisiä ja koko ajan kasvavia epäkohtia, joita ei ratkaista pelkästään hyyssäystä ja puhtaita petipaikkoja lisäämällä tai edes eläkkeitä nostamalla. Vastuuntuntoinen ja ainoa kaikin puolin kestävä edellytys muutoksessa onnistumiselle on ihmisten arvolähtöisessä kohtaamisessa ja tasavertaisessa vuorovaikutuksessa. Ihmisen tulee lähtökohtaisesti voida luottaa yhteiskunnallisiin palveluihin, olivatpa ne järjestetty millä tahansa tavalla. Mutta myös yhteiskunnan tulee voida luottaa jäseniinsä ja odottaa isien ja äitien kantavan vanhemmanvastuuta mieluummin kuin mäyräkoirapakettia.”
”Monesti kyse taitaa olla pelkästään järjestelmien jähmeydestä ja henkilöstön umpipaavillisesta suhtautumisesta annettuihin ohjeisiin. Ihmisestä tulee asiakas ja asiakkaasta numero. Numeron palvelemiseksi riittää jonotuskone ja tilastointitiedosto.”
”Niinpä. Useimmiten juuri tästä on kysymys, ihmistä ei kohdata, todellissiin ongelmiin ei ehditä paneutua. Resurssit ovat riittämättömät, eikä niitä ihan heti olla lisäämässä, vaikka tarpeet kuinka kasvaisivat. Täytyy siis olla toisiakin perille vieviä polkuja, jotka olisivat nykyistä kankeaa järjestelmäverkostoa joustavampia ja miksei myös inhimillisempiä. Näiden järjestelmien löytämiseksi ja toteuttamiseksi tarvitaan tahtoa ja asennetta, eikä pelkästään kaupungin organisaatioilta vaan myös kuntalaisilta itseltään. Kaupungin julistamia arvoja voitaisiin tässä suhteessa niin ikään hieman kyseenalaistaa. Ovatko ne yhtä toteutettavan käytännön ja kuntalaisten tarpeiden kanssa. Ohjaavatko ne tosiasiassa virkakunnan ja päättäjien toimintaa, kuten soisi olettaa? Ovatko arvot sisäistetty?”
”En tiedä, kun en tunne niitä arvoja. Taitavat sitten olla vain tavanomaista sanahelinää. Mutta toisaalta mikäpä teitä siellä toimikunnassa estäisi toteuttamasta kaupungin asenneilmapiirin muokkaamista suotuisammaksi uudenlaisille ja monipuolisille palvelumahdollisuuksille? Uudet yritykset ja takahuoneviritykset tarjoaisivat kenties kotiympäristön ja yhteiskunnan kipeästi kaipaamia palveluita, mutta sen lisäksi myös oikeaa työtä ja tekemistä.”
”Viisaita sanoja kaikki, joista silti on syytä nostaa yksi yli muiden. Toteuttaminen. Liekö koskaan julistettu pyhäksi ainoatakaan sanaa, sitä emme tiedä emmekä ryhdy selvittämään, mutta ehdotamme epävirallista ja paikallista pyhitystä sanoille 'toteuttaa ja toteuttaminen' niiden kaikissa ilmenemis- ja esiintymismuodoissa. Sillä toteuttamisestahan tässä juuri on kyse, yhtä lailla pienistä kuin suuristakin teoista.”
Jälleen kuuluu ymmärtäväistä murahtelua. Koko joukko on nyt kanssamme samassa juonessa, mukaan luettuna aktiivinen kaverimme. Pakkaspäiväinen puna hänen kasvoillaan on syventynyt hehkumaan hyväksyntää ja vastaanoton alttiutta. Annamme hänelle aikaa.
”Minäkin olen monesti ajatellut, että kun on noita kaikkia hankkeita ja projekteja, joihin upotetaan miljoonia, niin eikö niistä synny mitään todellisia tuloksia. Loppuraportteja ja tilapäisiä työsuhteita vaan.”
”Hyväkin teoria on vain huudahdus turhuuksien toreilla, ellei siinä ole mukana toteuttamisen tarkoitusta. Vain toteuttaminen synnyttää tuloksia, kun taas tekemättömyys näivettää meitä nopeimmin, ja myös eltaannuttaa elinympäristöämme. Aikeita ja aikomuksia on paperikasoissa kai jo tuhatmäärin, mutta oikeita aikaansaannoksiahan tässä jo kaivattaisiin.”
”Onhan se niin, että tekevä ihminen on kaunis näky. Tekeminen on tehokkainta terapiaa toimettomuuden ehkäisemiselle. Tekevä ei selitä joutavia, eikä tekevä toru toista tekevää.”
”Tuo on totta! Lisäksi on huomattava, että se on nimenomaan ihmisten toimeliaisuus, mikä luo kotiympäristöön turvallisuuden ja välittämisen ilmapiiriä, kun toimettomuus synnyttää ihmisissä juuri päinvastaisia tunnekokemuksia.”
Hän on vaiti ja nyökkäilee vakavana kengänkärkiään katsellen. Ymmärrämme, että varmaankin jokaisella rippi-iän ohittaneella oululaisella on muistissa omakohtaisia turvattomuuden kokemuksia.
”Mitä te odotatte minulta? Millä tavoin minä voisin olla tässä työssä mukana, kun on nuo omatkin touhut vielä hoidettavina?”
”Olet jo mukana, olethan oululainen! Parasta on, että ymmärrät ihmisten oikeutetut odotukset, mutta myös kaupunkimme taloudellisen tilanteen ja hyväksyt asiamme hengen. Me kuulutamme avoimuutta päätöksentekoon ja ennakkoluulottomuutta vaihtoehtojen tarkasteluun. Me hätistelemme ihmisiä pois poliittisista poteroistaan ja kannustamme tasavertaisesti kaikkia oululaisia kantamaan vastuuta itsestään, lähimmäisistään ja ympäristöstään. Tuumailut on tuumailtu, tahdomme toteuttaa tekemisen henkeä. Aktiivisemmin mukana voit olla monella tapaa, voit välittää tietoa eri tavoin, voit tulla tuvalle ja kysyä tekemistä tai voit lahjoittaa rahaa yhdistysten organisoimaan yleishyödylliseen toimintaan. Alkuun tärkeintä jokaiselle oululaiselle on kuitenkin muuttaa mahdollisesti epäilevää ennakkoasennetta ja hyväksyä tilalle yhteisvastuullisesti valoisampi henki.”
”Kiitos. Kyllä tänne kannatti tulla, vaikka etukäteen ajattelin, että samaa sosiaalipotaskaa täälläkin taas tuputettaisiin. Olin jo valmiiksi äkeissäni, mutta muutuin kokouksen aikana tajuamaan, että muutos on paitsi yhteiskunnallinen pakko, myös hyvä ja inhimillinen mahdollisuus jokaiselle ihmiselle tehdä hyvää työtä toisia ihmisiä ja kotiympäristöä kohtaan. Jatkan uudella asenteella ja lupaan tulla uudestaan. Saattaapa olla, että tuon seuraavalla kerralla pari kaveriakin mukana.”
"Kiitos myös sinulle ja jokaiselle mukanaolijalle, ja ennen kaikkea kiitos järjestäjille, kiitos emännille! Kirjaamme täällä käydyn keskustelun ylös ja lupaamme jatkaa sanomamme jakamista eteenpäin. Oulu on hyvä kaupunki, jossa asuu hyviä oululaisia ihmisiä. Täällä on hyvä elää ja yrittää. Jaksakaa kantaa vastuitanne ihmiset, sydämellinen kiitos ja hyvää illanjatkoa!”
* * * * * * *
- Kuka ties vielä tämän vuoden aikana tapaamme tuvilla. Tulkaa ja olkaa tervetulleita, ottakaa hihasta, se kestää kosketusta!
Heikki
26.1.2010
Vaalityöhön valmistautumista
Toiminnanjohtaja ja eduskuntavaalit 2011
Roolit – millainen hän on – voittaja, takuumies.
1. Hengenluoja
- Kyllä! Hän pitää aktiivista yhteyttä piirinsä paikallisyhdistyksiin sekä jäsenistöön ja tekee uutteraa työtä jäsenmäärän kasvattamiseksi.
Toimisto on aatteenpalolla kyllästetty energialataamo.
2. Varainkerääjä
- Kyllä! Hän kiertää tapaamassa alueen yrittäjiä ja kehittää uusia varainhankinnan keinoja sekä henkilökohtaisesti toteuttaa varainkeruutoimintaa.
Kenttä tuntee tulijan ja tukee hänen arvokasta työtänsä.
3. Poliittinen toimija
- Kyllä! Hän perehtyy esilläoleviin ja esille tuleviin asioihin, määrittelee puolueen kantoja ja osallistuu eri ryhmien ja luottamusmieselinten toimintaan.
Omimmillaan hän on oman väen keskuudessa, aloitteentekijänä ja poliittisten vinkkien viljelijänä.
Taustoja ja teemoja
Kokoomus Oulussa ja Pohjois-Pohjanmaalla ei kuitenkaan toimi ainoastaan yksittäisten ihmisten kautta. Kokoomus on vastuullisten ihmisten aateliitto ja inhimillinen kasvoyhteisö, jossa sen jokainen jäsen täyttää oman paikkansa. Mitä lähempänä keskiötä jäsen on, sitä tärkeämpää yhteisöä koossapitävää ja voimistavaa tehtävää hän suorittaa. Toiminnanjohtajan asema on tässäkin mielessä keskeinen.
Kokoomus on haastaja, jonka kannatus on ollut pitkään kasvava. Potentiaalista tilausta kokoomuslaisuudelle on silti reilusti nykyistä enemmän. Merkittävä sisäinen kanto kasvamisen kaskessamme on kuitenkin näkyvimpien oululaisten kokoomuslaisten itsekeskeisyys, jota on parhaiten todettavissa nykyisissä kansanedustajissamme. Pohjoisen Suomen elinvoimaisuutta vahvistamaan kaivattua joukkovoimaa ei heidän liittoumassa ole valitettavasti voinut havaita. Pikemminkin päinvastoin, oman egon esilletuominen ja aseman pönkittäminen tuntuu menevän muun toiminnan edelle. Itsekeskeisyys hajaannuttaa ison joukon voiman vähäisiksi vikinöiksi möykkäisen maailman turuilla.
Pohjois-Pohjanmaan kokoomuksen toiminnanjohtajan tärkeistä tehtävistä kenties kaikkein tärkein olisikin pyrkiä synnyttämään vähintään ulospäin yksi vahva kokoomuslainen kyläkunta, useiden itsekkäiden ja individualististen sooloilijoiden isännöimien ja emännöimien pikkuruisten leirikuntien sijaan.
Uskollisimpien kannattajien sinnikkyys onkin kerrassaan kunnioitettavaa, kuinka vapaaehtoiset tukijoukkomme jaksavat kaikesta kissanhännänvedosta ja hajaannuksesta huolimatta tehdä työtä kokoomuslaisuuden eteen. Mutta miten he itse kokoomuslaisuutensa näkevät, ja mitä he siltä odottavat – mikä ajaa heitä eteenpäin vaali vaalilta. Sen selvittäminen ja tulosten tulkitseminen kuuluisi myös olla toiminnanjohtajan tehtävänä.
Kansallisen kyykkimisen ajanjakso on jo saavuttanut sen, mitä se on voinut saavuttaa, siis mahalaskuisen tasapaksuuden ja laajan turhautumisen. On viimein tullut aika alkaa korjata niitä vahinkoja, mitä hyvinvointivaltion ja holhousyhteiskunnan synnyttäminen on vuosien saatossa aiheuttanut. Kansakunta kaipaa sittenkin omaa identiteettiänsä, vaikka sitä on lannistettu lokaan ja nuijittu maanrakoon jo yli 50 vuotta. On syntymässä kasvavaa tilausta avarakatseiselle uusisänmaallisuudelle, neopatrioottisuudelle, jossa ei ole sijaa syyttelyille, eikä vastaanottoa vääristelyille.
Selviytymisemme kotiseudulliset mahdollisuudet yhdistyvässä maailmassa ovat meissä pohjoisen ihmisissä ja taidossamme luoda tulevaisuuden uskoa ja paremman toivoa ympärillemme. Kaikenlaisen ja kaiken tasoisen yrittämisen ja tekemisen merkitys on elintärkeä. Tekemisen, yrittämisen ja toimeen ryhtymisen merkitystä on korostettava – vähäinenkin toimeliaisuus on arvokasta, ilman toteuttamisia ei synny tuloksia, ei hyviä eikä huonoja. Tekeminen on myös tehokasta terapiaa, sekä vaikutuksiltaan paljon pitkäkestoisempaa kuin lääkkeet tai päihteet.
Tekeminen synnyttää yrittäjyyttä, yrittäjyys uusia ideoita. Häviävän pieniksi kolauksiksi on nähtävä ne muutamat epäonnistumiset, mitkä vääjäämättä seuraavat aktiivista kehitystä. Konkurssit kuuluvat asiaan ja markkinatalouteen. Vain lyhytnäköinen yhteiskunta langettaa konkurssista vuosikausien tuomiot yrittäjän taakaksi. Mieluummin olisi rahoittajien kannettava heille vain marginaalisen kokoiset tappiot tilinpäätöksissään. Hyvä konkurssi kun kasvattaa kultaisia uudelleen yrittämisen mahdollisuuksia.
Yhteiskuntamme pitää kyllä huolta kansalaisten tasavertaisesta hyvinvoinnista, mutta yhteiskunta ei saa hinnoitella palveluksiaan myötämielisyyden olettamuksilla. Yhteiskunta ei saa edellyttää yhdeltäkään kansalaiselta nöyrän alisteista suhdetta systeemiä kohtaan. Se merkitsisi taantumista. Vain avoin ennakkoluulottomuus ja rohkea kyseenalaistaminen yhdessä tekemisen meiningin kanssa saavat aikaan kehitystä, jonka avulla uusia uomiaan hakeva yhteiskuntamme pystyy taas kantamaan kansalaisistaan tasavertaisesti huolta.
Näin pyörii pyörä positiivista kehitystä, mutta toisaalta työikäisten ihmisten tyytyminen omaan avuttomuuteensa ja alistuminen systeemiohjaukseen puolestaan pyörittävät isoa pyörää päinvastaiseen suuntaan. Alistunut ei suinkaan tarkoita samaa kuin kuuliainen, onhan alistunut passiivinen ja jokseenkin tyytynyt kurjaan osaansa, kun taas kuuliainen pyrkii elämässään eteenpäin sääntöjä noudattamalla. Menestyvä ja kuuliainen yrittäjä on parasta, mitä isänmaa voi toivoa.
Kansa käy kyykyssä kuten ennenkin, omiin kykyihinsä oikein uskomatta, päivä kerrallaan ja sopuisan kiltisti kyykyssä. Mutta keiden etua kansalaisten passiivisuus ja apaattisuus sitten palvelevat, ellei juuri niiden, jotka eniten pelkäävät omien asemiensa puolesta ja varjelevat viheliäisiä virkojaan valheilla ja kaikin puolin vaikeilla viesteillä.
Pohjois-Suomen etu ja toivo on yritteliään kansan omassa identiteetissä, jota kuuluu arvostaa, eikä panetella. Me osaamme, me tahdomme ja me pystymme.
Tässä sanomassa on kokoomuslaisen vaalivoiton siemen. Toiminnanjohtajan tulisi rakentaa sanomasta piirinsä ehdokkaiden yhteinen evankeliumi. Se olisi ensi askel kokoomuslaisella vastuumatkalla kohti vireämpää kotiseutua.
Kokoomus on hyvä tuote! Esimerkiksi edellä valotetun, mutta toki yksityiskohtaisemman ja viimeistellymmän, evankeliumin kanssa kehtaa kuka tahansa kulkea kauppamatkoilla. Kokoomuksella on oltava oma paikallisesti puhutteleva tuote, sanoma, joka vastaa alueen ja ajan muuttuviin tarpeisiin. Siitä maksetaan mieluusti, koska se on raikas ja ennakkoluuloton ja käy yksiin vastuuntuntoisten yrittäjien ja yritysjohtajien omien näkemysten kanssa.
Sitä paitsi kaikki uhat ja mahdollisuudet ovat ihmisissä. Meissä kussakin. Vastuuta on kohdata todellisuus tässä ajassa, vastuuttomuutta ovat valheet ja verukkeet. Luoja meitä ja Isänmaata varjelkoon.
Näin on kirjoitettu. Näin käyköön!
Heikki Pesämaa
Roolit – millainen hän on – voittaja, takuumies.
1. Hengenluoja
- Kyllä! Hän pitää aktiivista yhteyttä piirinsä paikallisyhdistyksiin sekä jäsenistöön ja tekee uutteraa työtä jäsenmäärän kasvattamiseksi.
Toimisto on aatteenpalolla kyllästetty energialataamo.
2. Varainkerääjä
- Kyllä! Hän kiertää tapaamassa alueen yrittäjiä ja kehittää uusia varainhankinnan keinoja sekä henkilökohtaisesti toteuttaa varainkeruutoimintaa.
Kenttä tuntee tulijan ja tukee hänen arvokasta työtänsä.
3. Poliittinen toimija
- Kyllä! Hän perehtyy esilläoleviin ja esille tuleviin asioihin, määrittelee puolueen kantoja ja osallistuu eri ryhmien ja luottamusmieselinten toimintaan.
Omimmillaan hän on oman väen keskuudessa, aloitteentekijänä ja poliittisten vinkkien viljelijänä.
Taustoja ja teemoja
Kokoomus Oulussa ja Pohjois-Pohjanmaalla ei kuitenkaan toimi ainoastaan yksittäisten ihmisten kautta. Kokoomus on vastuullisten ihmisten aateliitto ja inhimillinen kasvoyhteisö, jossa sen jokainen jäsen täyttää oman paikkansa. Mitä lähempänä keskiötä jäsen on, sitä tärkeämpää yhteisöä koossapitävää ja voimistavaa tehtävää hän suorittaa. Toiminnanjohtajan asema on tässäkin mielessä keskeinen.
Kokoomus on haastaja, jonka kannatus on ollut pitkään kasvava. Potentiaalista tilausta kokoomuslaisuudelle on silti reilusti nykyistä enemmän. Merkittävä sisäinen kanto kasvamisen kaskessamme on kuitenkin näkyvimpien oululaisten kokoomuslaisten itsekeskeisyys, jota on parhaiten todettavissa nykyisissä kansanedustajissamme. Pohjoisen Suomen elinvoimaisuutta vahvistamaan kaivattua joukkovoimaa ei heidän liittoumassa ole valitettavasti voinut havaita. Pikemminkin päinvastoin, oman egon esilletuominen ja aseman pönkittäminen tuntuu menevän muun toiminnan edelle. Itsekeskeisyys hajaannuttaa ison joukon voiman vähäisiksi vikinöiksi möykkäisen maailman turuilla.
Pohjois-Pohjanmaan kokoomuksen toiminnanjohtajan tärkeistä tehtävistä kenties kaikkein tärkein olisikin pyrkiä synnyttämään vähintään ulospäin yksi vahva kokoomuslainen kyläkunta, useiden itsekkäiden ja individualististen sooloilijoiden isännöimien ja emännöimien pikkuruisten leirikuntien sijaan.
Uskollisimpien kannattajien sinnikkyys onkin kerrassaan kunnioitettavaa, kuinka vapaaehtoiset tukijoukkomme jaksavat kaikesta kissanhännänvedosta ja hajaannuksesta huolimatta tehdä työtä kokoomuslaisuuden eteen. Mutta miten he itse kokoomuslaisuutensa näkevät, ja mitä he siltä odottavat – mikä ajaa heitä eteenpäin vaali vaalilta. Sen selvittäminen ja tulosten tulkitseminen kuuluisi myös olla toiminnanjohtajan tehtävänä.
Kansallisen kyykkimisen ajanjakso on jo saavuttanut sen, mitä se on voinut saavuttaa, siis mahalaskuisen tasapaksuuden ja laajan turhautumisen. On viimein tullut aika alkaa korjata niitä vahinkoja, mitä hyvinvointivaltion ja holhousyhteiskunnan synnyttäminen on vuosien saatossa aiheuttanut. Kansakunta kaipaa sittenkin omaa identiteettiänsä, vaikka sitä on lannistettu lokaan ja nuijittu maanrakoon jo yli 50 vuotta. On syntymässä kasvavaa tilausta avarakatseiselle uusisänmaallisuudelle, neopatrioottisuudelle, jossa ei ole sijaa syyttelyille, eikä vastaanottoa vääristelyille.
Selviytymisemme kotiseudulliset mahdollisuudet yhdistyvässä maailmassa ovat meissä pohjoisen ihmisissä ja taidossamme luoda tulevaisuuden uskoa ja paremman toivoa ympärillemme. Kaikenlaisen ja kaiken tasoisen yrittämisen ja tekemisen merkitys on elintärkeä. Tekemisen, yrittämisen ja toimeen ryhtymisen merkitystä on korostettava – vähäinenkin toimeliaisuus on arvokasta, ilman toteuttamisia ei synny tuloksia, ei hyviä eikä huonoja. Tekeminen on myös tehokasta terapiaa, sekä vaikutuksiltaan paljon pitkäkestoisempaa kuin lääkkeet tai päihteet.
Tekeminen synnyttää yrittäjyyttä, yrittäjyys uusia ideoita. Häviävän pieniksi kolauksiksi on nähtävä ne muutamat epäonnistumiset, mitkä vääjäämättä seuraavat aktiivista kehitystä. Konkurssit kuuluvat asiaan ja markkinatalouteen. Vain lyhytnäköinen yhteiskunta langettaa konkurssista vuosikausien tuomiot yrittäjän taakaksi. Mieluummin olisi rahoittajien kannettava heille vain marginaalisen kokoiset tappiot tilinpäätöksissään. Hyvä konkurssi kun kasvattaa kultaisia uudelleen yrittämisen mahdollisuuksia.
Yhteiskuntamme pitää kyllä huolta kansalaisten tasavertaisesta hyvinvoinnista, mutta yhteiskunta ei saa hinnoitella palveluksiaan myötämielisyyden olettamuksilla. Yhteiskunta ei saa edellyttää yhdeltäkään kansalaiselta nöyrän alisteista suhdetta systeemiä kohtaan. Se merkitsisi taantumista. Vain avoin ennakkoluulottomuus ja rohkea kyseenalaistaminen yhdessä tekemisen meiningin kanssa saavat aikaan kehitystä, jonka avulla uusia uomiaan hakeva yhteiskuntamme pystyy taas kantamaan kansalaisistaan tasavertaisesti huolta.
Näin pyörii pyörä positiivista kehitystä, mutta toisaalta työikäisten ihmisten tyytyminen omaan avuttomuuteensa ja alistuminen systeemiohjaukseen puolestaan pyörittävät isoa pyörää päinvastaiseen suuntaan. Alistunut ei suinkaan tarkoita samaa kuin kuuliainen, onhan alistunut passiivinen ja jokseenkin tyytynyt kurjaan osaansa, kun taas kuuliainen pyrkii elämässään eteenpäin sääntöjä noudattamalla. Menestyvä ja kuuliainen yrittäjä on parasta, mitä isänmaa voi toivoa.
Kansa käy kyykyssä kuten ennenkin, omiin kykyihinsä oikein uskomatta, päivä kerrallaan ja sopuisan kiltisti kyykyssä. Mutta keiden etua kansalaisten passiivisuus ja apaattisuus sitten palvelevat, ellei juuri niiden, jotka eniten pelkäävät omien asemiensa puolesta ja varjelevat viheliäisiä virkojaan valheilla ja kaikin puolin vaikeilla viesteillä.
Pohjois-Suomen etu ja toivo on yritteliään kansan omassa identiteetissä, jota kuuluu arvostaa, eikä panetella. Me osaamme, me tahdomme ja me pystymme.
Tässä sanomassa on kokoomuslaisen vaalivoiton siemen. Toiminnanjohtajan tulisi rakentaa sanomasta piirinsä ehdokkaiden yhteinen evankeliumi. Se olisi ensi askel kokoomuslaisella vastuumatkalla kohti vireämpää kotiseutua.
Kokoomus on hyvä tuote! Esimerkiksi edellä valotetun, mutta toki yksityiskohtaisemman ja viimeistellymmän, evankeliumin kanssa kehtaa kuka tahansa kulkea kauppamatkoilla. Kokoomuksella on oltava oma paikallisesti puhutteleva tuote, sanoma, joka vastaa alueen ja ajan muuttuviin tarpeisiin. Siitä maksetaan mieluusti, koska se on raikas ja ennakkoluuloton ja käy yksiin vastuuntuntoisten yrittäjien ja yritysjohtajien omien näkemysten kanssa.
Sitä paitsi kaikki uhat ja mahdollisuudet ovat ihmisissä. Meissä kussakin. Vastuuta on kohdata todellisuus tässä ajassa, vastuuttomuutta ovat valheet ja verukkeet. Luoja meitä ja Isänmaata varjelkoon.
Näin on kirjoitettu. Näin käyköön!
Heikki Pesämaa
19.1.2010
Tämä hetki tammikuussa
Kas, on vastamäki, kuin myös myötämäki,
mä yksin seison, katselen rintehellä,
Liikkumatta, painoa lienee liikaaki,
takana, tiedän, on aikaa ihmetellä.
Odotan, miksei jo huoleni katoa,
nyt kummanko matkan tuokaan tulevaisuus,
Mieli, se ruokkii epäonnen satoa,
mutta, sen tiedän, on toinenkin tilaisuus.
Järkeni vaisu, se ei osaa, ei auta,
myöskään kun ei ennen tohdittu kysyä,
Pelottomuutta ei nyt mikään palauta,
leijuin, enkä maassa malttanut pysyä.
Kysynkin nyt, mitä tahdon, mihin tyydyn,
mistä lie koituu kunniaa lapsilleni,
Vaan yhä näin jos jään, kurjuuteeni ryydyn,
mitä tahdon, ellen pohjaa juurilleni.
Jos vaikka mä oonkin jo moneen ryhtynyt,
yhtä vailla täällä vaeltanut aina,
On rauha poissa mun luonnosta pysynyt,
yön lyhyt lepo, sekin vain hetken laina.
Siispä nyt ulos katson ja näen joen,
se siellä alla paksun jääkannen virtaa.
Kuin eloni vuodet, sen vahvasti koen,
omaa uomaansa uiden määräänsä piirtää.
* * * * * * *
Median mahti
Tunnenpas eräänkin toimittajan, hänpäs vasta taitaja työssänsä, on omahyväinen ja itsekäs,
No, tiedänhän mä toki toisenkin, myös kiitetty kuuluisa kynänsä, kaveri kaunainen ja sinnikäs,
Ne tervehdi ei mua katseellaan, jos sanan sanoo, toista ei koskaan, mut pahaset juorut julki päästää,
Viis veisaavat viestintävastuistaan, on yks totuus muita vahvempi vaan, punapuheet otsikoiksi säästää.
* * * * * *
Pikkupakkasta pitelee. Päiväohjelma meni uusiksi, kun nöyrryin kiltisti kotoisaan isänrooliini. Eipä aivot turhia painiskele, mutta lapsi sentään nukkuu ulkona vällyjen alla. Koira näyttää rötköttävän vieressä. Ja minä istahdin tähän. Onkin mennyt kohta tunti, eikä nyt enempää koneella. Keitän vaikka kahvit ja tyhjennän pesuohjelman loppua piipittävän astianpesukoneen. Tällaista elämä on, ja tästä hetkestä ja hetken orpoisista ajatuksistani kirjoitin nuo pikkuiset spontaanit runonpätkät.
Heikki
mä yksin seison, katselen rintehellä,
Liikkumatta, painoa lienee liikaaki,
takana, tiedän, on aikaa ihmetellä.
Odotan, miksei jo huoleni katoa,
nyt kummanko matkan tuokaan tulevaisuus,
Mieli, se ruokkii epäonnen satoa,
mutta, sen tiedän, on toinenkin tilaisuus.
Järkeni vaisu, se ei osaa, ei auta,
myöskään kun ei ennen tohdittu kysyä,
Pelottomuutta ei nyt mikään palauta,
leijuin, enkä maassa malttanut pysyä.
Kysynkin nyt, mitä tahdon, mihin tyydyn,
mistä lie koituu kunniaa lapsilleni,
Vaan yhä näin jos jään, kurjuuteeni ryydyn,
mitä tahdon, ellen pohjaa juurilleni.
Jos vaikka mä oonkin jo moneen ryhtynyt,
yhtä vailla täällä vaeltanut aina,
On rauha poissa mun luonnosta pysynyt,
yön lyhyt lepo, sekin vain hetken laina.
Siispä nyt ulos katson ja näen joen,
se siellä alla paksun jääkannen virtaa.
Kuin eloni vuodet, sen vahvasti koen,
omaa uomaansa uiden määräänsä piirtää.
* * * * * * *
Median mahti
Tunnenpas eräänkin toimittajan, hänpäs vasta taitaja työssänsä, on omahyväinen ja itsekäs,
No, tiedänhän mä toki toisenkin, myös kiitetty kuuluisa kynänsä, kaveri kaunainen ja sinnikäs,
Ne tervehdi ei mua katseellaan, jos sanan sanoo, toista ei koskaan, mut pahaset juorut julki päästää,
Viis veisaavat viestintävastuistaan, on yks totuus muita vahvempi vaan, punapuheet otsikoiksi säästää.
* * * * * *
Pikkupakkasta pitelee. Päiväohjelma meni uusiksi, kun nöyrryin kiltisti kotoisaan isänrooliini. Eipä aivot turhia painiskele, mutta lapsi sentään nukkuu ulkona vällyjen alla. Koira näyttää rötköttävän vieressä. Ja minä istahdin tähän. Onkin mennyt kohta tunti, eikä nyt enempää koneella. Keitän vaikka kahvit ja tyhjennän pesuohjelman loppua piipittävän astianpesukoneen. Tällaista elämä on, ja tästä hetkestä ja hetken orpoisista ajatuksistani kirjoitin nuo pikkuiset spontaanit runonpätkät.
Heikki
18.1.2010
Työmanifesti
Työllisyysmanifesti 2010
- sinulle,
1. PELKO POIS – valheet ovat vanhanaikaisia!
Työllisyydenhoito on yhteinen huolemme ja tehtävämme. Työllistymisen esteitä on poistettava. Yksi pahimmista esteistä on varauksellinen asenne yrittäjyyttä kohtaan. Kastellaanko ja sammutetaanko hiillosta siinä kriittisessä vaiheessa, kun hehkuviin hiiliin olisi pontevimmin puhallettava, ja olisi mahdollista saada liekki lepattamaan
a)
Asenteelliset epäkohdat on tunnistettava ja tunnustettava. Niitä ovat: ahneus, kateus ja kyynisyys. Yrittäjyysmyönteisyyttä on tuettava kouluissa ja kursseilla. Ei riitä, että yrittäjyysopetusta on esimerkiksi kaksi tuntia viikossa, opetuksen sisältö on oltava yhdessä yrittäjien kanssa suunniteltu ja opetuksen on oltava tarkoitukseen nähden kauttaaltaan johdonmukaista ja oikeellista
b)
Epärealistisia pelkoja ja odotuksia on voitava hälventää. Taloudellisessa mielessä yrittäjyys ei edellytä ihmeitä, eikä uuden yrittäjän kannata haaveilla pikaisesta vaurastumisesta. Yrittäjyyden energia on innostuksessa, ei epätoivossa
c)
Kaupungin tarjoamien yrityspalveluiden on oltava luontevasti saatavilla, palveluiden on kannustettava ja rohkaistava yrittäjyyteen sekä tarjottava yrittäjiä tukevia palveluita pelkän taloudellisen tukemisen sijaan ja/tai sen lisäksi
2.UHKAT OVAT PAHOJA – kas kun ne ovat tosia!
Uhkat ovat selvästi nähtävissä. Niiden toteutumisen synnyttämät seuraukset eivät vielä toistaiseksi ole hallitsemattomia. Jos talomme yläkerran pesuallas on pikkuhiljaa tippassut täyteen, olisi veden tulo kiireesti pysäytettävä. Veden vuotaminen välipohjaan ja seinärakenteisiin aiheuttaisi mittavat vahingot, eikä silloin ole merkitystä kenen on syy, kuka jätti hanan vuotamaan, kuka sulki tulpan ja kuka oven. Vahinko olisi yhteinen ja meidän asukkaiden on maksettava seuraukset. Jos kerran kuulemme tippasun, tunnemmeko vastuumme?
a)
Ihmisen joutuminen eroon turvallisista arkisista sekä sosiaalisista rutiineistaan on kaikilla mittareilla tarkasteltuna haitallista, olipa syrjään ajautumisen syynä sitten avioero, konkurssi, työsuhteen päättyminen, sairaus tai mikä muu tragedia tahansa
b)
Epäkelpoisuuden tunne saattaa aiheuttaa ihmisessä hänen minuutensa romahtamisen, it-sekunnioituskriisin, tutuista verkostoista vetäytymisen ja yksin kotiin jäämisen. Hyödyttömyyden tunteesta johtuvaa oireilua seuraavat masennus tai muut vakavat psyykkiset sairaudet, joihin määrättävät lääkkeet muuttavat mieltä ja/tai aiheuttavat riippuvuutta, samoin kuin päihteet. Epätoivoisesta elämäntilanteesta johtuvan päihde- ja lääkeaineiden käyttämisen seuraukset voivat olla arvaamattomia ja vahingollisia paitsi käyttäjälle itselleen, myös suurella todennäköisyydellä hänen läheisilleen ja jopa elinympäristölle. Epätoivo ja päihteet ovat vaarallinen kombinaatio. Kemiallista keinoterapiaa on vältettävä tarjoamalla tilalle tervettä tekemistä, sosiaalisuutta ja uutta toivoa
c)
Epävakaassa ja ahdistuneessa tilassa olevalle ihmiselle jokainen kohtaaminen on iso haaste, jonka voittamiseksi on julkisen yhteisön edustajien osattava toimia vähintäänkin inhimillisesti ja ystävällisesti. Yksikin ynseähenkinen viranomaistapaaminen saattaa synnyttää ihmisessä vastenmielisyyttä, jopa suoranaista pelkoa, ja niin tehden kasvattaa kynnystä hakeutua uudelleen asianosaisten viranhaltijoiden tai muiden auttajien juttusille. Ihmisen psyykelle syrjään joutuminen, vetäytyminen ja epäkelpoisuudentunne eivät ole hyväksi. Julkisin varoin ylläpidetyt palvelutoimistot eivät saa syyttävällä tutkimustyylillään ja omahyväisellä esiintymisellään enää pahentaa ihmisen tilannetta
3.PERUSASIAT KUNNIAAN – ihminen osaa ja tahtoo!
Kaikki tekeminen on tärkeää, tekemättömyys johtaa rappioon. Tekemättömyydestä johtuvien ongelmien ratkaisemiseksi on tekeminen parasta terapiaa. Muutos kohtaa meistä jokaista ennen pitkää. Kysymys kuuluukin, miten muutos kohdataan, vaihtoehdoitta vai vapaaehtoisesti? Välinpitämättömyys on nyt vastuuttomuutta, vain se joka välittää, kantaa vastuuta.
a)
Ihmistä tulee arvostaa ja ihmisen tulee myös arvostaa itseään. Hyödyllistä työtä tekemällä ihminen pysyy poissa pahasta seurasta ja saa ympärilleen uudenlaisen sosiaalisen verkoston, uuden suunnan ja uuden mahdollisuuden elämälleen. Jokainen on sen arvoinen
b)
Yhteisöllisiä palveluita ja pieniä työsuorituksia tarvitaan. Turvallisen ja tasavertaisen hyvinvointiyhteiskunnan säilymisen kannalta keskeisintä on osata arvostaa sen rakenteita sekä toimia niiden vahvistamiseksi
c)
Ei kuntatalous, kuten ei Suomen kansantalouskaan kestä nykykehitystä. Muutos ei enää ole mahdollisuus, se on välttämättömyys. Mahdollisuus on ihmisissä, ihmisten vastuuntunnossa, jonka herättäminen edellyttää uusia ajattelutapoja. Ihmisten on välttämätöntä muuttua kantamaan vastuuta itsestään, läheisistään ja ympäristöstään
4.MAHDOLLISUUDET OVAT N.Y.T. – Nähdä, Ymmärtää, Toimia!
Tekemätöntä työtä on paljon – nyt ja tulevaisuudessa. Mikään työ ei ole toista parempaa, ei pahempaa, sillä kaikki työ on tärkeää. On pidemmän päälle kestämätöntä, jos satasen säästö yhdelle tarkoittaa sadankymmenen kulua toiselle. Mutta jos julkisen satasen säästöllä synnytetään kympin mahdollisuuksia yrittämiselle, on säästö perusteltu.
a)
Työn on oltava markkinaehtoista, jotta se olisi tuottavaa, eikä veisi tuottavan työn edellytyksiä muilta toimijoilta. Työn hinnoittelun on perustuttava kestävään ja kannattavaan malliin
b)
Työ on kansallinen kontribuutio. Työn on oltava kansantaloudellisesti hyödyllistä ja omiin sekä ympäristön tarpeisiin kohdennettua
c)
Työn täytyy olla rehellistä ja laillista. Vastuut on kannettava ja velvollisuudet täytettävä. Laatuun on satsattava ja osaamista kehitettävä
5.YRITTÄMISEN UUDET VAATTEET – mielekkäitä mahdollisuuksia on maailma täysi!
Näppärien kädentaitojen ja terveiden palveluasenteiden kunnioittaminen on palautettava. Pienikin idea ansaitsee yrityksensä, julkisen tukijärjestelmän on toimillaan edesautettava ihmistä yrittämään ideansa kanssa eteenpäin. Kuntalaiset kaipaavat kasvoja, eivätkä puhuvia päitä.
a)
Lähiyritykset ovat pienten yritysideoiden ja oivallusten varaan rakennettuja paikallisia hyötytoimijoita. Lähiyritys on helppo perustaa yrittäjän asenteen ja kädentaitojen varaan. Lähiyritys alkaa ideasta, joka syntyy tarpeen oivaltamisen ja asiakaskohtaamisten tuloksena. Lähiyritys on yrittäjän oma elämänlaadullinen ratkaisu, jossa toimeentulo on ilmeistä, mutta nopean taloudellisen tuloksen saavuttaminen epätodennäköistä. Julkisen sektorin on tarjottava lähiyrityksille tilaisuuksia ja tukea lähiyritystoiminnan markkinoimiseen ja verkostoitumiseen
b)
Yleishyödyllinen yritys palvelee kaupunkilaisten elämänlaatuisten peruspalveluiden monipuolisena tuottajana, joka ei toiminnallaan ensisijaisesti tavoittele voittoa, muttei myöskään haasta voittoa tavoittelevia yksityisiä yrityksiä hintakilpailuun. Yleishyödyllinen yritys käyttää mahdolliset tuottonsa oman toimintansa asiakaslähtöiseen kehittämiseen. Yleishyödyllisiä yrityksiä on perustettava toimivien yhdistysten ja järjestöjen liiketoiminnallisiksi yhteenliittymiksi
c)
Olemassa olevien yritysten työllistämisen mahdollisuuksia on monipuolisesti ja ennakkoluulottomasti kasvatettava uusilla mekanismeilla, jotka kannustavat ohjaamaan tukityöllistettyä tavoitteiden- ja taidonmukaisiin töihin ja tarjoavat osaavalle ja motivoituneelle työntekijälle todellisen mahdollisuuden työsuhteen vakinaistumiseen
Oulu on hyvä kaupunki, oululaiset hyviä ihmisiä. Me olemme päättäjiä, oululaisia ihmisiä. Hyviä ihmisiä. Yritetään yksin ja yhdessä, ja hei! Annetaan siihen muillekin mahdollisuus!
Heikki Pesämaa
Kaupunginvaltuutettu (kok)
- sinulle,
1. PELKO POIS – valheet ovat vanhanaikaisia!
Työllisyydenhoito on yhteinen huolemme ja tehtävämme. Työllistymisen esteitä on poistettava. Yksi pahimmista esteistä on varauksellinen asenne yrittäjyyttä kohtaan. Kastellaanko ja sammutetaanko hiillosta siinä kriittisessä vaiheessa, kun hehkuviin hiiliin olisi pontevimmin puhallettava, ja olisi mahdollista saada liekki lepattamaan
a)
Asenteelliset epäkohdat on tunnistettava ja tunnustettava. Niitä ovat: ahneus, kateus ja kyynisyys. Yrittäjyysmyönteisyyttä on tuettava kouluissa ja kursseilla. Ei riitä, että yrittäjyysopetusta on esimerkiksi kaksi tuntia viikossa, opetuksen sisältö on oltava yhdessä yrittäjien kanssa suunniteltu ja opetuksen on oltava tarkoitukseen nähden kauttaaltaan johdonmukaista ja oikeellista
b)
Epärealistisia pelkoja ja odotuksia on voitava hälventää. Taloudellisessa mielessä yrittäjyys ei edellytä ihmeitä, eikä uuden yrittäjän kannata haaveilla pikaisesta vaurastumisesta. Yrittäjyyden energia on innostuksessa, ei epätoivossa
c)
Kaupungin tarjoamien yrityspalveluiden on oltava luontevasti saatavilla, palveluiden on kannustettava ja rohkaistava yrittäjyyteen sekä tarjottava yrittäjiä tukevia palveluita pelkän taloudellisen tukemisen sijaan ja/tai sen lisäksi
2.UHKAT OVAT PAHOJA – kas kun ne ovat tosia!
Uhkat ovat selvästi nähtävissä. Niiden toteutumisen synnyttämät seuraukset eivät vielä toistaiseksi ole hallitsemattomia. Jos talomme yläkerran pesuallas on pikkuhiljaa tippassut täyteen, olisi veden tulo kiireesti pysäytettävä. Veden vuotaminen välipohjaan ja seinärakenteisiin aiheuttaisi mittavat vahingot, eikä silloin ole merkitystä kenen on syy, kuka jätti hanan vuotamaan, kuka sulki tulpan ja kuka oven. Vahinko olisi yhteinen ja meidän asukkaiden on maksettava seuraukset. Jos kerran kuulemme tippasun, tunnemmeko vastuumme?
a)
Ihmisen joutuminen eroon turvallisista arkisista sekä sosiaalisista rutiineistaan on kaikilla mittareilla tarkasteltuna haitallista, olipa syrjään ajautumisen syynä sitten avioero, konkurssi, työsuhteen päättyminen, sairaus tai mikä muu tragedia tahansa
b)
Epäkelpoisuuden tunne saattaa aiheuttaa ihmisessä hänen minuutensa romahtamisen, it-sekunnioituskriisin, tutuista verkostoista vetäytymisen ja yksin kotiin jäämisen. Hyödyttömyyden tunteesta johtuvaa oireilua seuraavat masennus tai muut vakavat psyykkiset sairaudet, joihin määrättävät lääkkeet muuttavat mieltä ja/tai aiheuttavat riippuvuutta, samoin kuin päihteet. Epätoivoisesta elämäntilanteesta johtuvan päihde- ja lääkeaineiden käyttämisen seuraukset voivat olla arvaamattomia ja vahingollisia paitsi käyttäjälle itselleen, myös suurella todennäköisyydellä hänen läheisilleen ja jopa elinympäristölle. Epätoivo ja päihteet ovat vaarallinen kombinaatio. Kemiallista keinoterapiaa on vältettävä tarjoamalla tilalle tervettä tekemistä, sosiaalisuutta ja uutta toivoa
c)
Epävakaassa ja ahdistuneessa tilassa olevalle ihmiselle jokainen kohtaaminen on iso haaste, jonka voittamiseksi on julkisen yhteisön edustajien osattava toimia vähintäänkin inhimillisesti ja ystävällisesti. Yksikin ynseähenkinen viranomaistapaaminen saattaa synnyttää ihmisessä vastenmielisyyttä, jopa suoranaista pelkoa, ja niin tehden kasvattaa kynnystä hakeutua uudelleen asianosaisten viranhaltijoiden tai muiden auttajien juttusille. Ihmisen psyykelle syrjään joutuminen, vetäytyminen ja epäkelpoisuudentunne eivät ole hyväksi. Julkisin varoin ylläpidetyt palvelutoimistot eivät saa syyttävällä tutkimustyylillään ja omahyväisellä esiintymisellään enää pahentaa ihmisen tilannetta
3.PERUSASIAT KUNNIAAN – ihminen osaa ja tahtoo!
Kaikki tekeminen on tärkeää, tekemättömyys johtaa rappioon. Tekemättömyydestä johtuvien ongelmien ratkaisemiseksi on tekeminen parasta terapiaa. Muutos kohtaa meistä jokaista ennen pitkää. Kysymys kuuluukin, miten muutos kohdataan, vaihtoehdoitta vai vapaaehtoisesti? Välinpitämättömyys on nyt vastuuttomuutta, vain se joka välittää, kantaa vastuuta.
a)
Ihmistä tulee arvostaa ja ihmisen tulee myös arvostaa itseään. Hyödyllistä työtä tekemällä ihminen pysyy poissa pahasta seurasta ja saa ympärilleen uudenlaisen sosiaalisen verkoston, uuden suunnan ja uuden mahdollisuuden elämälleen. Jokainen on sen arvoinen
b)
Yhteisöllisiä palveluita ja pieniä työsuorituksia tarvitaan. Turvallisen ja tasavertaisen hyvinvointiyhteiskunnan säilymisen kannalta keskeisintä on osata arvostaa sen rakenteita sekä toimia niiden vahvistamiseksi
c)
Ei kuntatalous, kuten ei Suomen kansantalouskaan kestä nykykehitystä. Muutos ei enää ole mahdollisuus, se on välttämättömyys. Mahdollisuus on ihmisissä, ihmisten vastuuntunnossa, jonka herättäminen edellyttää uusia ajattelutapoja. Ihmisten on välttämätöntä muuttua kantamaan vastuuta itsestään, läheisistään ja ympäristöstään
4.MAHDOLLISUUDET OVAT N.Y.T. – Nähdä, Ymmärtää, Toimia!
Tekemätöntä työtä on paljon – nyt ja tulevaisuudessa. Mikään työ ei ole toista parempaa, ei pahempaa, sillä kaikki työ on tärkeää. On pidemmän päälle kestämätöntä, jos satasen säästö yhdelle tarkoittaa sadankymmenen kulua toiselle. Mutta jos julkisen satasen säästöllä synnytetään kympin mahdollisuuksia yrittämiselle, on säästö perusteltu.
a)
Työn on oltava markkinaehtoista, jotta se olisi tuottavaa, eikä veisi tuottavan työn edellytyksiä muilta toimijoilta. Työn hinnoittelun on perustuttava kestävään ja kannattavaan malliin
b)
Työ on kansallinen kontribuutio. Työn on oltava kansantaloudellisesti hyödyllistä ja omiin sekä ympäristön tarpeisiin kohdennettua
c)
Työn täytyy olla rehellistä ja laillista. Vastuut on kannettava ja velvollisuudet täytettävä. Laatuun on satsattava ja osaamista kehitettävä
5.YRITTÄMISEN UUDET VAATTEET – mielekkäitä mahdollisuuksia on maailma täysi!
Näppärien kädentaitojen ja terveiden palveluasenteiden kunnioittaminen on palautettava. Pienikin idea ansaitsee yrityksensä, julkisen tukijärjestelmän on toimillaan edesautettava ihmistä yrittämään ideansa kanssa eteenpäin. Kuntalaiset kaipaavat kasvoja, eivätkä puhuvia päitä.
a)
Lähiyritykset ovat pienten yritysideoiden ja oivallusten varaan rakennettuja paikallisia hyötytoimijoita. Lähiyritys on helppo perustaa yrittäjän asenteen ja kädentaitojen varaan. Lähiyritys alkaa ideasta, joka syntyy tarpeen oivaltamisen ja asiakaskohtaamisten tuloksena. Lähiyritys on yrittäjän oma elämänlaadullinen ratkaisu, jossa toimeentulo on ilmeistä, mutta nopean taloudellisen tuloksen saavuttaminen epätodennäköistä. Julkisen sektorin on tarjottava lähiyrityksille tilaisuuksia ja tukea lähiyritystoiminnan markkinoimiseen ja verkostoitumiseen
b)
Yleishyödyllinen yritys palvelee kaupunkilaisten elämänlaatuisten peruspalveluiden monipuolisena tuottajana, joka ei toiminnallaan ensisijaisesti tavoittele voittoa, muttei myöskään haasta voittoa tavoittelevia yksityisiä yrityksiä hintakilpailuun. Yleishyödyllinen yritys käyttää mahdolliset tuottonsa oman toimintansa asiakaslähtöiseen kehittämiseen. Yleishyödyllisiä yrityksiä on perustettava toimivien yhdistysten ja järjestöjen liiketoiminnallisiksi yhteenliittymiksi
c)
Olemassa olevien yritysten työllistämisen mahdollisuuksia on monipuolisesti ja ennakkoluulottomasti kasvatettava uusilla mekanismeilla, jotka kannustavat ohjaamaan tukityöllistettyä tavoitteiden- ja taidonmukaisiin töihin ja tarjoavat osaavalle ja motivoituneelle työntekijälle todellisen mahdollisuuden työsuhteen vakinaistumiseen
Oulu on hyvä kaupunki, oululaiset hyviä ihmisiä. Me olemme päättäjiä, oululaisia ihmisiä. Hyviä ihmisiä. Yritetään yksin ja yhdessä, ja hei! Annetaan siihen muillekin mahdollisuus!
Heikki Pesämaa
Kaupunginvaltuutettu (kok)
11.1.2010
Kymmenen käsitystä
Meni taas valvomiseksi. Kello on 04.24. Annan periksi ja alan kirjoittaa pimeässä huoneessani.
”Suorita, suorita suomalainen! Pelkäät putoamista ja pakenet itseäsi. Pidä huoli, ettei naamarisi tipahda, sillä sen alla olet yksin ja alaston. - Minustako nyt puhutaan, vai suomalaisista yleensä?”
Rintaa puristaa; epävarmuus ja yksinäisyys kalvavat mieltä. Tunteet kasaantuvat rintaan raskaaksi lastiksi. Mitä minä valvon ja minkä vuoksi vatvon samoja surkeuksia? Näin on mennyt jo monta yötä, uskottavaa tai edes lohduttavaa ratkaisua löytymättä. En tahtoisi yleistää, enkä samaistaa, mutta tiedän, etten ole ainoa uneton.
Mietin muka isoja, mutta kohta jo kompuroin pieniin yksityiskohtiin. Mikään ei voi onnistua, olenko tuomittu tuuskaamaan. En pidä itsestäni tällaisina turhaannuttavina tunteina. Itsesääli on sairautta kenties kaikkien sairauksien pahimmasta päästä. Kiistän kurjuuteni, mutta laadin improvisoidun listan; yksin yössä makaavan, elämäänsä murehtivan miehen manifestin.
Ryhdistys-ohjeistus. Kymmenen käsitystä.
1.
Ajattele isosti, mutta keskity tekemään pieniä asioita, äläkä koskaan kuluta resurssejasi loppuun. Tee mitä haluat, tee tänään, toista huomenna.
2.
Älä koskaan luota ulkopuolisten apuun, ellet itse usko. Onni ei ole tuotavissa, eikä kassilla kannettavissa.
3.
Ei enää ketunhäntiä kainaloihin. Teatraaliset yritykset muiden sumuttamiseksi ovat lopulta vain itsensä pettämistä. Mitä aidompi olet, sitä vahvempi olet.
4.
Toivo on tekoja, toivottomuus toimettomuutta. Pienetkin teot ovat terapiaa, jatkuva toimettomuus anti-terapiaa, tuhoisuutta.
5.
Viina, lääkkeet ja huumeet ovat vain pakenemisen välineitä, ja välineurheilua on vältettävä. Näyttöpäätekään ei kosketa, siitä ei ole keralle kulkemaan, ei ole kaveriksi.
6.
Häiveitä todellisuudesta löytyy helposti omaa käyttäytymistä ja omia tapoja tutkimalla. Syy itsensä vahingoittamiseen on opittu ja opeteltu. Onnettomuus ei synny itsestään, se omaksutaan elämänasenteeksi vähän kerrallaan ja tiedostamatta. Sano: ”olen syytön” ja opettele välittämään itsestäsi. Kiitä elämääsi ja päättynyttä päivää jokailtaisessa rukouksessasi. Ajattele jokaisesta päivästä yksi hyvä asia. Kiitä siitä ja aamen.
7.
Voittajien vahvuus näkyy kasvoissa. Katseessa, jonka ilo yltää silmiin sekä hymyssä, joka hehkuu, eikä häpeile ja naurussa, joka tarttuu, eikä väistä. Mutta muista, että sirkuspellen hymy on naamaan maalattu. Kuka tuntee pellen ilman maalia naamassaan. Mieti milloin olet nauranut ja päätä nauraa tänään niin, että hampaat paistaa.
8.
Mieti mitä haitallisen syöpäläistä tunnetta pidätät sisälläsi. Ja miksi pidätät? Olisiko ympäristösi tai olisitko itse vaarassa, jos päästäisit tunteen pois sisältäsi?
9.
Lopeta suorittaminen. Hengitä syvään, äläkä valvo öitäsi. Valvoessasi vanhenet joka yö viikon päivät ja yöt. Armahda itsesi, tyydy vähempään, elä pienemmin ja lakkaa vihaamasta itseäsi.
10.
Raamatussa Jeesus parantaa miehen ja opettaa häntä sanoen: ”ota vuoteesi ja kävele.” - Mikä viisaus! Vaihtoehtona olisi jäädä makaamaan ja hiipua hiljaa pois. Ota vuoteesi, eli lopeta makaaminen, ja kävele, siis lähde liikkumaan ja tekemään jotain.
Kännykkä näyttää 06.02. Suljen laitteen ja yritän vielä unta tietoisena siitä, että tunnin päästä olen tässä päivässä takaisin ja väsyttää. Elämä kuljettaa.
Heikki
”Suorita, suorita suomalainen! Pelkäät putoamista ja pakenet itseäsi. Pidä huoli, ettei naamarisi tipahda, sillä sen alla olet yksin ja alaston. - Minustako nyt puhutaan, vai suomalaisista yleensä?”
Rintaa puristaa; epävarmuus ja yksinäisyys kalvavat mieltä. Tunteet kasaantuvat rintaan raskaaksi lastiksi. Mitä minä valvon ja minkä vuoksi vatvon samoja surkeuksia? Näin on mennyt jo monta yötä, uskottavaa tai edes lohduttavaa ratkaisua löytymättä. En tahtoisi yleistää, enkä samaistaa, mutta tiedän, etten ole ainoa uneton.
Mietin muka isoja, mutta kohta jo kompuroin pieniin yksityiskohtiin. Mikään ei voi onnistua, olenko tuomittu tuuskaamaan. En pidä itsestäni tällaisina turhaannuttavina tunteina. Itsesääli on sairautta kenties kaikkien sairauksien pahimmasta päästä. Kiistän kurjuuteni, mutta laadin improvisoidun listan; yksin yössä makaavan, elämäänsä murehtivan miehen manifestin.
Ryhdistys-ohjeistus. Kymmenen käsitystä.
1.
Ajattele isosti, mutta keskity tekemään pieniä asioita, äläkä koskaan kuluta resurssejasi loppuun. Tee mitä haluat, tee tänään, toista huomenna.
2.
Älä koskaan luota ulkopuolisten apuun, ellet itse usko. Onni ei ole tuotavissa, eikä kassilla kannettavissa.
3.
Ei enää ketunhäntiä kainaloihin. Teatraaliset yritykset muiden sumuttamiseksi ovat lopulta vain itsensä pettämistä. Mitä aidompi olet, sitä vahvempi olet.
4.
Toivo on tekoja, toivottomuus toimettomuutta. Pienetkin teot ovat terapiaa, jatkuva toimettomuus anti-terapiaa, tuhoisuutta.
5.
Viina, lääkkeet ja huumeet ovat vain pakenemisen välineitä, ja välineurheilua on vältettävä. Näyttöpäätekään ei kosketa, siitä ei ole keralle kulkemaan, ei ole kaveriksi.
6.
Häiveitä todellisuudesta löytyy helposti omaa käyttäytymistä ja omia tapoja tutkimalla. Syy itsensä vahingoittamiseen on opittu ja opeteltu. Onnettomuus ei synny itsestään, se omaksutaan elämänasenteeksi vähän kerrallaan ja tiedostamatta. Sano: ”olen syytön” ja opettele välittämään itsestäsi. Kiitä elämääsi ja päättynyttä päivää jokailtaisessa rukouksessasi. Ajattele jokaisesta päivästä yksi hyvä asia. Kiitä siitä ja aamen.
7.
Voittajien vahvuus näkyy kasvoissa. Katseessa, jonka ilo yltää silmiin sekä hymyssä, joka hehkuu, eikä häpeile ja naurussa, joka tarttuu, eikä väistä. Mutta muista, että sirkuspellen hymy on naamaan maalattu. Kuka tuntee pellen ilman maalia naamassaan. Mieti milloin olet nauranut ja päätä nauraa tänään niin, että hampaat paistaa.
8.
Mieti mitä haitallisen syöpäläistä tunnetta pidätät sisälläsi. Ja miksi pidätät? Olisiko ympäristösi tai olisitko itse vaarassa, jos päästäisit tunteen pois sisältäsi?
9.
Lopeta suorittaminen. Hengitä syvään, äläkä valvo öitäsi. Valvoessasi vanhenet joka yö viikon päivät ja yöt. Armahda itsesi, tyydy vähempään, elä pienemmin ja lakkaa vihaamasta itseäsi.
10.
Raamatussa Jeesus parantaa miehen ja opettaa häntä sanoen: ”ota vuoteesi ja kävele.” - Mikä viisaus! Vaihtoehtona olisi jäädä makaamaan ja hiipua hiljaa pois. Ota vuoteesi, eli lopeta makaaminen, ja kävele, siis lähde liikkumaan ja tekemään jotain.
Kännykkä näyttää 06.02. Suljen laitteen ja yritän vielä unta tietoisena siitä, että tunnin päästä olen tässä päivässä takaisin ja väsyttää. Elämä kuljettaa.
Heikki
8.1.2010
Monenkirjavaa idealismia
Taloudellisesti tuottoisiin itsestäänselvyyksiin uskovien idealistien määrä on huolestuttavasti kasvussa. Epärealistiseen haihatteluun taipuvaisten elämäntapataiteilijoiden sanomalla on jostain kumman syystä tukenaan valtakunnan merkittävimmät mediavälineet, jotka markkinoivat esityksillään monenkirjavia kummallisuuksia muka trendikkäinä ilmiöinä ja raikkaina tuulahduksina. Valitettavan usein kyse on kuitenkin toimivan yhteiskunnan vastaisten typeryyksien ihannoinnista.
Eilen illalla katselin TV:stä ohjelmaa, jossa nuotion ääreen tulta tuijottamaan oli istutettu kymmenisen kappaletta kotimaista ajattelijaa eri yhteiskuntapiireistä. Ohjelma oli hyvä, se on tunnustettava. Paljon asiaa esitettynä vapaamuotoisesti ja vähissä kulisseissa. Mieltäni kiusasi ainoastaan muutaman idealistin näköalattomuus, realismin puute ja kansalaistaidottomuus.
Ennen aikaan opetettiin kouluissa kansalaistaitoa, ainetta josta mieleen jäi neuvo juoda joka aamu lasillinen vettä ennen kuin pistää suuhunsa mitään muuta. Enää ei lapsillemme opeteta kansalaistaitoa. Myöskään realismi ei ole oppiaineena missään koulussa, niinpä senkin taidon hallinta on yleisesti ottaen luvattoman heikkoa. Realismia kohtaan ei tunneta riittävää kiinnostusta, puhumattakaan että arvokkaan ominaisuuden kehittämiseen jaksettaisiin perehtyä. Päinvastoin, realismi koetaan vieraaksi, vastenmieliseksi ja koko lailla tylsäksi harrastuksenaiheeksi.
Totuus kuitenkin on, ettei millään yhteiskunnalla ei ole varaa lyhytnäköiseen ja yksipuoliseen mediaidealismiin. Hyvinvoivan valtiollisen lystin rahoittajat tuskin sitovat toimintansa taloudellisia tavoitteita pelkästään itsetuhoisen idealistisiin malleihin. Esimerkiksi palkankorotusten ja palkallisten lisävapaiden myöntäminen työntekijöille, samaan aikaan kun toisaalla hyvinvointivaltiomme säilyttämisen edellyttämää tuottavuutta olisi kiivaasti kehitettävä, kuulostaa kovin skitsofreeniselta suuntaukselta. Sellaistakin menoa siellä tulen äärellä esitettiin vakavin ilmein.
Toisaalta on korostettava, että avarakatseinen ja realiteetit huomioon ottava idealismi kuitenkin vie maailmaa eteenpäin. Tässä tehtävässä idealismille kuuluu myöntää kiistaton kunnia ja oikeus olemassaoloonsa. Yhdelläkään idealistilla ei kuitenkaan saisi olla automaattista etuoikeutta julkisesti jumaloituun ajatteluun. Tässä mielessä olisi median edustajilla oltava rohkeutta kriittisyyteen ja myös itsesensuuriin.
Kaiken sotien jälkeisen kehityksen ja kasvun jälkeen olemme ehtineet matkallamme mielenkiintoiseen tienhaaraan, jossa on valittava tie entisen ja uuden välillä. Idealismille, siis olemassa olevan järjestyksen kyseenalaistukselle, on syntynyt tilaus. Täytyy vain kansalaisten olla tarkkana, etteivät sorru väärien profeettojen oppeihin. Silloin ei tie vaihdu uudeksi, vaan entinenkin käy kivisemmäksi.
Palaan ajatuksissani Ouluun. Eltaantuneeksi tuomittu kotikaupunkimme kaipaa idealismia, mutta kaikkein eniten nimenomaan vastuullista progressiivista idealismia. Sitä tuottamaan kaivataan realistisia idealisteja, jotka vähintäänkin kokemusperäisesti ymmärtävät talouden ja yhteiskunnan lainalaisuuksista. Realismin, joskin myös asenteellisen virkakunnan asettamista haasteista ja rajoitteista huolimatta he kykenevät luomaan edistystä.
Ainoastaan konkreetteja innovatiivisia tekoja toteuttamalla ylläpidetään elinvoimaa ja kasvatetaan menestymisen mahdollisuuksia. Hyvätkään teoriat eivät kannata, ellei niiden kehittäjillä ole rohkeutta kokeilla niitä käytännön markkinoilla. Kokoluokassa tällaiset kokeilijat, arjen innovaattorit, eivät ehkä edusta megaluokkaa, mikä on huomattava, mutta uutterien autotalliahertajien ajatuksille ja aikaansaannoksille olisi annettava kunniallinen sijansa. Parhaimmat ideat kun tahtovat alkuun olla pieniä, toteuttamiskelpoisia ja pitkälle kehittäjien omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuvia.
Ehkeivät nämä innovaattorit oitis ansaitse aukeamakaupalla julkisuutta, tuskinpa he sitä edes tavoittelevat, mutta kenties myöhemmin heidän osuvasti tuotteistettuja arkisia oivalluksia kiitetään ja kunnioitetaan, toivottavasti ainakin valistuneimpien mediavälineiden taloustoimituksissa. Kannustukseksi omatoimisille kehittäjille riittäisi, ettei heitä ensimmäiseksi tyrmättäisi mediassa tai verovaroin ylläpidetyissä yrityspalvelukeskuksissa.
Idealisteja on joka junassa. Eniten esillä ovat populistit. Populistisilla idealisteilla on usein ensisijaisena päämääränä itsekkäät tarkoitusperät jolloin heidän suurimpana, jopa ainoana voimavaranaan on omalähtöinen vimma julkisuuteen pääsemiseksi tai siellä pysymiseksi, enemmän kuin pyrkiminen todelliseen tulokseen tai vaikkapa vihaamansa systeemin muutokseen. Tämä julkishakuisuus vahingoittaa myös rohkeamman realistisen ajattelun arvostamista sekä aiheuttaa vahvoja ennakkoluuloisia varauksia kaikkea progressiivista uudistustyötä kohtaan.
Kansaa kiihottava, mieleltään kyyninen ja kirjanoppinut idealisti on kamalinta, mitä pieni valtio voi osakseen saada. Sivistyneeksi sävytetty idealistinen kyynismi tappaa tehokkaasti kaikki edellytykset realistisen progressiiviselta individualismilta, sillä paha kyyninen kieli peittoaa parhaankin tahdon. Kyynisen idealismin taustalla saattaa olla pelottavia vaikuttimia, muun muassa viha yhteiskuntaa tai jotain sen laillista järjestelmää kohtaan. Kyynistit eivät päämäärätietoisesti pyri mihinkään tuloksiin tai mullistuksiin, mieluummin he kritisoivat omienkin teorioittensa mukaisiin tuloksiin pyrkijöitä.
On kuitenkin todettava, että esimerkiksi radikaalimpienkin eläintensuojelujärjestöjen taustalla vaikuttaa progressiivinen idealismi, ollaanpa heidän toiminnasta mitä mieltä tahansa. Kyynisestä idealismista heidät erottaa siitä, että eläintensuojelijoilla on pyrkimys konkreettisin keinoin konkreettisiin tuloksiin. Idealismin eri lajien joukossa progressiivisuus on aina parempi kuin staattisuus tai kyynisyys.
Tämä juttu on näin ollen pelkästään hukkuvan pieni vastamarina kaikille niille malttamattomille huivipäisille toimittajatytöille ja korvakoruin komistautuneille toimittajapojille, jotka vastuuttoman yksipuolisesti väsäämillä jutuillaan tahtovat pikimmiten tulla kirjoitetuksi journalismin historiaan. Totuus on enemmän oikealla, siellä missä edistystä ja hyvinvoinnin edellytyksiä tehdään joka päivä hartiavoimin. Jos toimittajillekin toivoisi idealismia, niin saisi olla kriittisprogressiivista mieluummin kuin staattiskyynistä.
Pakkasta pitelee, kovasti pitelee,
Heikki
Eilen illalla katselin TV:stä ohjelmaa, jossa nuotion ääreen tulta tuijottamaan oli istutettu kymmenisen kappaletta kotimaista ajattelijaa eri yhteiskuntapiireistä. Ohjelma oli hyvä, se on tunnustettava. Paljon asiaa esitettynä vapaamuotoisesti ja vähissä kulisseissa. Mieltäni kiusasi ainoastaan muutaman idealistin näköalattomuus, realismin puute ja kansalaistaidottomuus.
Ennen aikaan opetettiin kouluissa kansalaistaitoa, ainetta josta mieleen jäi neuvo juoda joka aamu lasillinen vettä ennen kuin pistää suuhunsa mitään muuta. Enää ei lapsillemme opeteta kansalaistaitoa. Myöskään realismi ei ole oppiaineena missään koulussa, niinpä senkin taidon hallinta on yleisesti ottaen luvattoman heikkoa. Realismia kohtaan ei tunneta riittävää kiinnostusta, puhumattakaan että arvokkaan ominaisuuden kehittämiseen jaksettaisiin perehtyä. Päinvastoin, realismi koetaan vieraaksi, vastenmieliseksi ja koko lailla tylsäksi harrastuksenaiheeksi.
Totuus kuitenkin on, ettei millään yhteiskunnalla ei ole varaa lyhytnäköiseen ja yksipuoliseen mediaidealismiin. Hyvinvoivan valtiollisen lystin rahoittajat tuskin sitovat toimintansa taloudellisia tavoitteita pelkästään itsetuhoisen idealistisiin malleihin. Esimerkiksi palkankorotusten ja palkallisten lisävapaiden myöntäminen työntekijöille, samaan aikaan kun toisaalla hyvinvointivaltiomme säilyttämisen edellyttämää tuottavuutta olisi kiivaasti kehitettävä, kuulostaa kovin skitsofreeniselta suuntaukselta. Sellaistakin menoa siellä tulen äärellä esitettiin vakavin ilmein.
Toisaalta on korostettava, että avarakatseinen ja realiteetit huomioon ottava idealismi kuitenkin vie maailmaa eteenpäin. Tässä tehtävässä idealismille kuuluu myöntää kiistaton kunnia ja oikeus olemassaoloonsa. Yhdelläkään idealistilla ei kuitenkaan saisi olla automaattista etuoikeutta julkisesti jumaloituun ajatteluun. Tässä mielessä olisi median edustajilla oltava rohkeutta kriittisyyteen ja myös itsesensuuriin.
Kaiken sotien jälkeisen kehityksen ja kasvun jälkeen olemme ehtineet matkallamme mielenkiintoiseen tienhaaraan, jossa on valittava tie entisen ja uuden välillä. Idealismille, siis olemassa olevan järjestyksen kyseenalaistukselle, on syntynyt tilaus. Täytyy vain kansalaisten olla tarkkana, etteivät sorru väärien profeettojen oppeihin. Silloin ei tie vaihdu uudeksi, vaan entinenkin käy kivisemmäksi.
Palaan ajatuksissani Ouluun. Eltaantuneeksi tuomittu kotikaupunkimme kaipaa idealismia, mutta kaikkein eniten nimenomaan vastuullista progressiivista idealismia. Sitä tuottamaan kaivataan realistisia idealisteja, jotka vähintäänkin kokemusperäisesti ymmärtävät talouden ja yhteiskunnan lainalaisuuksista. Realismin, joskin myös asenteellisen virkakunnan asettamista haasteista ja rajoitteista huolimatta he kykenevät luomaan edistystä.
Ainoastaan konkreetteja innovatiivisia tekoja toteuttamalla ylläpidetään elinvoimaa ja kasvatetaan menestymisen mahdollisuuksia. Hyvätkään teoriat eivät kannata, ellei niiden kehittäjillä ole rohkeutta kokeilla niitä käytännön markkinoilla. Kokoluokassa tällaiset kokeilijat, arjen innovaattorit, eivät ehkä edusta megaluokkaa, mikä on huomattava, mutta uutterien autotalliahertajien ajatuksille ja aikaansaannoksille olisi annettava kunniallinen sijansa. Parhaimmat ideat kun tahtovat alkuun olla pieniä, toteuttamiskelpoisia ja pitkälle kehittäjien omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuvia.
Ehkeivät nämä innovaattorit oitis ansaitse aukeamakaupalla julkisuutta, tuskinpa he sitä edes tavoittelevat, mutta kenties myöhemmin heidän osuvasti tuotteistettuja arkisia oivalluksia kiitetään ja kunnioitetaan, toivottavasti ainakin valistuneimpien mediavälineiden taloustoimituksissa. Kannustukseksi omatoimisille kehittäjille riittäisi, ettei heitä ensimmäiseksi tyrmättäisi mediassa tai verovaroin ylläpidetyissä yrityspalvelukeskuksissa.
Idealisteja on joka junassa. Eniten esillä ovat populistit. Populistisilla idealisteilla on usein ensisijaisena päämääränä itsekkäät tarkoitusperät jolloin heidän suurimpana, jopa ainoana voimavaranaan on omalähtöinen vimma julkisuuteen pääsemiseksi tai siellä pysymiseksi, enemmän kuin pyrkiminen todelliseen tulokseen tai vaikkapa vihaamansa systeemin muutokseen. Tämä julkishakuisuus vahingoittaa myös rohkeamman realistisen ajattelun arvostamista sekä aiheuttaa vahvoja ennakkoluuloisia varauksia kaikkea progressiivista uudistustyötä kohtaan.
Kansaa kiihottava, mieleltään kyyninen ja kirjanoppinut idealisti on kamalinta, mitä pieni valtio voi osakseen saada. Sivistyneeksi sävytetty idealistinen kyynismi tappaa tehokkaasti kaikki edellytykset realistisen progressiiviselta individualismilta, sillä paha kyyninen kieli peittoaa parhaankin tahdon. Kyynisen idealismin taustalla saattaa olla pelottavia vaikuttimia, muun muassa viha yhteiskuntaa tai jotain sen laillista järjestelmää kohtaan. Kyynistit eivät päämäärätietoisesti pyri mihinkään tuloksiin tai mullistuksiin, mieluummin he kritisoivat omienkin teorioittensa mukaisiin tuloksiin pyrkijöitä.
On kuitenkin todettava, että esimerkiksi radikaalimpienkin eläintensuojelujärjestöjen taustalla vaikuttaa progressiivinen idealismi, ollaanpa heidän toiminnasta mitä mieltä tahansa. Kyynisestä idealismista heidät erottaa siitä, että eläintensuojelijoilla on pyrkimys konkreettisin keinoin konkreettisiin tuloksiin. Idealismin eri lajien joukossa progressiivisuus on aina parempi kuin staattisuus tai kyynisyys.
Tämä juttu on näin ollen pelkästään hukkuvan pieni vastamarina kaikille niille malttamattomille huivipäisille toimittajatytöille ja korvakoruin komistautuneille toimittajapojille, jotka vastuuttoman yksipuolisesti väsäämillä jutuillaan tahtovat pikimmiten tulla kirjoitetuksi journalismin historiaan. Totuus on enemmän oikealla, siellä missä edistystä ja hyvinvoinnin edellytyksiä tehdään joka päivä hartiavoimin. Jos toimittajillekin toivoisi idealismia, niin saisi olla kriittisprogressiivista mieluummin kuin staattiskyynistä.
Pakkasta pitelee, kovasti pitelee,
Heikki
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
