Älä pelkää.

I Pelkoja - estoja elämään


"Minä en kelpaa",
sanoi eräs tuttavani kauan sitten, kun kysyin miksi hän tuhoaa itseään juomalla niin rankasti.
"En kelpaa ja siksi juon. Juovuksissa en välitä itsestäni, enkä kelvottomuudestani," hän vastasi synkkänä.
Muutama vuosi myöhemmin hän lopetti juomisen, ja samalla elämänsä. Siitä lienee viitisentoista vuotta.

Olen miettinyt itseäni, peilannut tekemisiäni ja tutkinut taustojani, vain saadakseni vastauksia siihen, mitä tunnen ja miksi. Tunnustan pelänneeni koko ikäni. Pelot ovat ohjailleet valintojani. Olen pelännyt kelvollisuuteni puolesta, kärsinyt pakkomielteitä hyväksytyksi tulemiseni tähden ja pettynyt suoritusteni sieluttomuuteen. Kuinka moni elämä onkaan päättynyt tai muutoin jäänyt elämättä pelkojen vuoksi? Kuinka moni on sinnitellyt viimeiseen hengenvetoonsa asti, peläten yhä edelleen aina vain pahempaa olevan tulossa? Kuolemaa pelkäävät ihmiset pelkäävät tuntematonta. Miksi? Koska pelkääminen on ihmisen luonteessa. Pelko on vaistonvaraisuutta.

Yksinkertaistettuna pelkäämistä on kahdenlaista, haitallista ja hyödyllistä. Haitallista pelkoa on sellainen, joka muuttaa ihmisen luonnetta synnyttämällä estoja ja rajoittaa niin ollen ihmisen mahdollisuuksia nauttia elämästään. Hyödyllistä pelkoa on puolestaan sellainen pelko, joka auttaa ihmistä välttämään vahingoittamasta itseään tai ympäristöään. Tätä sunnuntai-aamun tuotosta kirjoittaessani keskityn pelkästään haitallisten pelkojen käsittelemiseen.
Pahimmillaan pelot määrittelevät kaikkea; kaikenikäisen ihmisen elämän arkea ja juhlaa, lasten kasvatusta, erikokoisia arvovalintoja, päätöksentekoa sekä tietenkin maailmankatsomusta ja politiikkaa. Mutta mitä ovat pelot ja miten niitä poistetaan? Tarvitseeko niitä ylipäätänsäkään poistaa, ellei koe niiden haittaavan elämää?

Tutkimme terveyttä, tutkimme sairauksia, tutkimme normaalia ja epänormaalia, mutta pitäisikö lisäksi voida tehdä analyyseja ihmisen peloista ja niiden vaikuttimista?
Pelkojen poistamisenprosessi on kuin alkoholismista parantuminen. Ensimmäiseksi on hyväksyttävä omat pelkonsa, sitten omaehtoisesti tahdottava päästä niistä eroon. Sen jälkeen täytyy tiedostaa, että pelkojen voittamisen mahdollisuus on todellinen ja että toimiva ratkaisu on löydettävissä. Neljänneksi on valittava itselle sopivin keino peloista vapautumiseen. Prosessia voidaan varmaankin opettaa, mutta suorittamisen tehtävä on ihmisellä itsellään. Muussa tapauksessa oltaisiin matkalla ojasta allikkoon.

Monikaan ei ymmärrä auttaa pelkäävää, koska pelkoa ei välttämättä näy päälle, sitä ei siis tunnisteta, eikä mielellään hyväksytä. Pelko kielletään, koska paljastumistakin pelätään. Pelon omaehtoinen paljastaminen mielletään yleensä häiriökäyttäytymiseksi tai muuksi heikkouden merkiksi. Tämän vuoksi pelkojen voittaminen jää pääsääntöisesti jokaisen omaksi asiaksi. Mitä se toki suurimmissa määrin onkin, vaikka eheytymisprosessin alkuvaiheen epävarmuuksissa olisi ystävällisestä olkapäästä ja empaattisesta asennoitumisesta mitä merkittävin apu.

Itsemurhaan päätynyt tuttavani todennäköisesti pelkäsi, ettei kelpaisi omana itsenään. Mutta kenelle ja mihin hän ei olisi kelvannut? Tämä on pelkoperäisessä kelvottomuudentunteen käsittelemisessä avainkysymys. Hän pelkäsi olevansa kelvoton, koska ei kelvannut itse itselleen. Hän ei mielestään täyttänyt sitä mielikuvaa, minkä oli itselleen rakentanut oletetun hyväksymiskynnyksen ylittäväksi vaatimukseksi. Kelvottomuuden tunteen taustalla oli kelvottomuuden pelko, epätodellinen käsitys hyväksytyksi tulemisen muodoista ja ehdoista. Mikä helvetillinen kirous!

En voi sanoa, mikä oli se malli, mitä hän loppujen lopuksi tavoitteli, paitsi, että se oli hänelle itselleen kohtalokas. Samalla tarttui suruntunne hänen läheisiinsä, jotka menettivät tapauksen johdosta oman viattomuudentunteensa.

Pohtiessani omaa toimintaani kaupunginvaltuutettuna on pelkojen ymmärtäminen ja niiden vaikutusten selvittäminen keskeisessä roolissa. Koen suurena vääryytenä sen, että pelot lannistavat ihmisen apaattiseksi, toimintakyvyttömäksi ja kansalaiskunnottomaksi. Myöskään holhousyhteiskunnan roolia pelkojen ja niiden aiheuttamien seurausten vaalijana en millään tahtoisi hyväksyä. Omassa arvomaailmassani kukaan ei saisi pelätä. Jokaisella täytyisi olla ihmisarvoinen oikeus pelottomuuteen.

Totuus peloista on, että ne ovat aseina vaarallisia ja pelottavia. Pelottomuuden ilmapiirin edistäminen ihmisiä rohkaisemalla pelottaa niitä, jotka peloilla eniten pelaavat. Miettikääpä mikä onkaan se yhteiskunnallinen suuntaus, johon tämä kalikka kalahtaa. Se on valitettavan pelkoriippuvainen aatesuunta! En enempää syyllistä, ymmärränpähän, että tehtävää asennekasvatuksessa on paljon. Pelko pois!

Kasvatuksesta alkaa lapsen tie kohti teoreettisia totuuksia. Jos lapsi kasvaa pelossa, kasvaa pelko lapsessa. Mitä pelko lapsessa on? Se on pelkoa omista vanhemmista, eikö niin? Kysymys lapsen mielessä kuuluukin, missä he ovat, missä äiti, missä isä? Kun kadunvarrelta löydettäessä on lapselta kysytty, mitä tekee kolmevuotias yksin ulkona, on saatu kuulla hänen etsivän isäänsä tai äitiänsä.
Mutta mitä tekee yhteiskunta? Maksaa toisenkin kierroksen ja kieltää kaikin keinoin kansalaisia tuomitsemasta viinan voimalla vetelehtiviä vanhempia.

Pelko on pirullinen tauti, se kasvaa pienestä mahtaviin mittoihin ja tarttuu jopa katsekontaktista, eikä pelkoa vastaan ole rokotetta. Ihmisyksilön omaksumia asennevammoja ei hoideta leikkaushoidoilla, ne ei parane lääkekuureilla, eikä helpotu suuremmilla sosiaalituilla. Miten niitä sitten hoidetaan? Kieltämällä ja kätkemälläkö? Sehän on sama kuin hoitaisi yksilön hellyydenkaipuuta betoniseinän takaa. Mitä et näe, sitä et kohtaa - sellaista ei siis ole olemassa. Voi Luoja!
Pelko on pahempi mitään muuta kansansairautta. Aidon suomalaisuuden ylevä ydin on sotien jälkeisenä ajanjaksona pinnoitettu paksuilla pelkokerroksilla. Pelko on pinttynyt maantavaksi ja turmelee yhä alkuperäisen identiteettimme esiin pääsemisen mahdollisuuksia.


II Kansanedustajehdokkaaksi - sotaan haitallisia pelkoja vastaan

Olen ilmoittanut olevani käytettävissä kansanedustajaehdokkaaksi, jos niin puolueen piirissä tahdotaan. Mahdolliseen ehdokkuuteen liittyen olenkin joutunut tykönäni tuumailemaan kysymystä, miksi lähtisin tällaisina aikoina niin raskaaseen ja kaikin puolin vaativaan urakkaan. Pyrkyä en ole itsessäni tunnistanut vaikuttimeksi, eikä ehdokkuusajatus ole hivellyt omanarvontuntoani. Sen sijaan itsekkäitä tarkoitusperiä paljon kiehtovampi ajatuksentorrake on alkanut versoa mielessäni.

Lähtisinkö ristiretkelle kansallisia traumavaivoja käännyttämään. Voisin julistaa kampanjassani esimerkiksi seuraavia ajatuksia:
Eroon peloista! Irti valheiden kahleista! Teorioita on jo tarkasteltu tarpeeksi, nyt tarvitaan toteutuksia! Puuhastelu kunniaan - kaikki kelpaa, jo-kaiselle on tekemistä! Katso peiliin ja kohtaa kurjuutesi kuva! Tekeminen on tehokkainta terapiaa - tekeminen tavaksi!

Tuttavani on maannut maan alla pitkään, hän lienee löytänyt rauhan. Mutta hänen kaltaisia itsesäälissä riutuvia pötköttelijöitä vaeltelee yhä täällä maan päälläkin elämäntarkoitustaan etsimässä. Heitä onnettomia on paljon, hirvitävän paljon. Siksi on kansallinen kurjuus, että heille tarkoitettu yhteiskunnallinen tuki on yleensä lähinnä pintaa hivelevää ja lumeellista, mikä on monesti kaikkein turmiollisinta.
Itsemurhatilastot listaavat kuolleita ihmisiä, mutta eivät voi selvittää tekoihin johtaneita syitä alkujuurineen. Voidaan ainoastaan lukea, että itsemurhan tekijä on syystä tai toisesta päättänyt lopettaa kärsimyksensä. Tilastot tallentavat suorituksen teknisenä tapahtumana vertailtavaksi myöhemmissä tutkimuksissa.

Mutta monenko pitkäkestoisen inhimillisen kärsimyksen taustalta löytyisi kätkettyä pelkoa? Moniko pelko on saanut alkunsa lapsuudessa koettujen turvattomuudenkokemusten seurauksena? Moniko turvattomuudenkokemus on kasvanut kelvottomuuden tunteeksi? Moniko kelvottomuuden tunne on johtanut epätoivoon? Moniko epätoivoinen on syyllistynyt itsensä tuomitsemiseen ja elämänsä tuhoamiseen?
Moni on. Entä moniko heistä oli päivää, viikkoa tai kuukautta ennen suoritustaan ollut yhteydessä johonkin apulähteeseen, siihen vihonviimeiseen oljenkorteen? Mitä silloin tapahtui? Suorastaan pelottavan moni on hakenut apua ilman, että olisi sitä saanut.

Ihmisen elämänhallinta edellyttää
a) itsensä hyväksymistä (todellisuuden rehellistä tunnustamista),
b) kohtaamisen taitoa (myönteisyyttä ja opportunistisuutta) sekä
c) intohimoista kokemisenhalua (suvaitsevaisuutta, ennakkoluulotto-muutta).

Missä näitä taitoja voitaisiin harjoittaa? Kotona, kaduilla ja kulttuuriti-laisuuksissa. Mutta miten ja mitä milloinkin opetetaan, siihen olisi syytä puuttua. Kaikki alkaa pelottomuudesta. Siinä on kansallisen eheytymisemme ehto, ainoa mahdollisuutemme.


* * * * * * *

No, tänään on sunnuntai, velvollisuudet kutsuvat. Lepopäivän ratoksi on mentävä ajamaan muuttokuormaa. Mutta varmaankin palaan tä-hän aiheeseen tuonnempana. Peloista puhuminen ei saa pelottaa!



Pelkoja päin!

Heikki