Ennen uutta vuotta

Viimeinen päivä.
Olisi aika katsella taaksepäin, en viitsisi kiusata itseäni.
Olisi aika katsella eteenpäin, en tahtoisi pettää itseäni.
Olisi ehkä eniten aika katsoa tätä hetkeä, mutta voisinko nyt kohdata itseäni?
Se mikä tänään on viimeinen, on huomenna ensimmäinen.
Jotain on jäämässä taakse. Jotain, jonka edestä löytää.
Silti tämän vuoden loppuminen lohduttaa.

Tekstiä ei taidakaan tätä enempää tänään tulla.
Koskapa sormeni eivät sävellä, eikä mieleni musisoi.

Tyydyn siis tähän ja odotan ihmettä uudelta vuodelta.

Toivoa ainakin.

Kohti kiilan kärkeä (novelli)

Annoin periksi vain muutamia aikoja aiemmin, tai kenties ikuisuuksia sitten. Aika on käynyt merkityksettömäksi. Tämä kesä oli ollut kuihtumista jo keväästä alkaen.


Muistan uskoneeni ihmeisiin ja olin myös odottanut niitä osakseni rientäessäni paraatimarssia elämässäni eteenpäin riemukkaalla ja loisteliaalla voittojen tiellä. Vilpittömän ja hyvään uskovan sisäisen lapseni ei ole koskaan ollut tarve kasvaa aikuiseksi. Salaisesti olen aina tuntenut mieltäni kohottavaa ylpeyttä siitä, ettei kyynisyys ole kiusannut sisimpääni ja siitä, että olen osannut unohtaa ja antaa anteeksi. Salaisuuteni säilyttämisen tähden olen vailla omaa tahtoa puskeutunut syvemmälle kohti kohtalonkiilan läpikäymätöntä kärkeä. Seinät sivuillani ovat lähentyneet toisiaan ja kasvaneet korkeammiksi, enkä enää kurkottamallaankaan saata nähdä niiden taakse, saatikka paeta niiden ylitse vapauteen. Käsitin tien ennen pitkää tukehduttavan minut, mutta luulin sittenkin pelastuvani ihmeen avulla.

Näin olin elänyt ja toivonut. Tarkkailin ympäristöäni ihmeiden ilmestymisen varalta. Etsin kaikkialta merkkejä ja tulkitsin niistä rohkaisevia merkityksiä. Ihme saattoi osoittaa tulemisensa milloin ja missä tahansa. Käyttäydyin viileästi, olin tietoisen passiivinen ihmeiden odottaja. Yritin välinpitämättömyydelläni hämätä hyviä ystäviäni sekä myös itseään ihmeentuojaa, vaikka tosiasiassa olinkin petomaisen valppaana koko ajan.

Mitään ihmeellisen hyvää ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, vain pettymyksiä toistensa perään. Masennus alkoi asettautua olemukseeni, kävin epätoivoiseksi ja pyysin henkeviksi tiedetyiltä ihmisiltä apua ahdinkooni. Mutta heidän uutterasti tuputtamista teorioista sain ainoastaan kehitettyä uusia, hetken ajan mielikuvitustani kiihottaneita ajatuksia kohdalleni pian koittavista ihmeistä. Kaikki toivo kaikui tyhjänä tynnyrinä yhtä tyhjänpäiväistä kuminaa. Mitään ihmeitä ei ikinä tapahtunut, mikään merkitys ei pitänyt yhtä ennustusten kanssa. Joku viisaaksi henkistynyt tosin osasi sopivassa valossa nähdä senkin joksikin lupaavaksi ihmemerkiksi, mutta en minä silloin enää.

Syksyn koleat tuulet alkoivat puhaltaa kirjavan kellertäviä lehtiä puista. Väsymys valtasi olemustani, epäusko kalvoi elämäni perustuksia. Aloin epäillä hyvää ja ottaa etäisyyttä ihmeellisyyksiä ennustaviin ihmisiin, heidän tarjoamiin näkemyksiin, selityksiin ja laihoihin lupauksin. Koko tämä pitkä ja musta syksy on ollut sisäisesti rauhatonta; unettomat yöt ja uneliaat päivät ovat toistuneet yhtä usvaisen hämäränä sisimpäni tuskana.

Elämä itse, sellaisena uskon- ja toivonkappaleena kuin sen oletin ja tahdoin kohdallani tapahtuvan, on saanut kärsiä mahdollisesti korjaamattoman kolauksen. Olen joutunut kyseenalaistamaan salaisuuteni ainutkertaisen voiman ja tarkoituksen. Vihaan teeskentelyä, mutta lapsenuskossani olen pettänyt itseäni, olen rikkonut salaisuuttani kohtaan. Vihaan ahdaskatseisuutta, mutta kasvavassa katkeruudessani hyväksyn sen ohjaamaan valintojani. Vihaan apaattisuutta, aikaansaamattomuutta ja eristäytymistä, mutta hiljaisuudessa löydän itseni noiden taantumuksellisten käsitteiden otteesta.

Milloin ilottomuudesta kasvoi mieltäni hallitseva ominaisuus, milloin vierasta kätellessäni lakkasin katsomasta häntä kysyvästi silmiin, milloin aloin korostaa luonnollisia asioita luonnottomuuksilla? Salaisuuteni on yhä sisälläni tallessa ja piilossa, mutta henkihieveriin häpäistynä. Mitä tapahtuu sitten, kun lapsi sisälläni lakkaa uskomasta hyvän valtaan minussa ja muissa ihmisissä? Mitä millään on merkitystä, ellei mikään maailmassa ole ensinnä hyvää? Voi Luojani! Mitä millään on merkitystä, ellei mikään maailmassa ole ensinnä hyvää?? Anna anteeksi, lapseni, sisäinen salaisuuteni. Anna anteeksi.



Maailman pahuutta poistava ratkaisu ei ole ikiaikaisissa kirjaviisauksissa tai teoriaopeissa, eikä niiden tuhansissa tulkinnoissa. Ratkaisu ei ole kansanjoukkojen kokemuksissa tai kertomuksissa, eikä niiden saarnaajissa. Ratkaisu ei ole ihme, eikä ratkaisu löydy yrityksestä ihmeen merkityksen oivaltamiseksi. Ratkaisu on paljas, paljain kaikista, pinnan alla pintaa vailla. Ratkaisu on salaisuus; se on se hyvä, mikä minussa on ollut alussa.

Ja silti yhä kiellän itseäni pysähtymästä, kääntymästä ja palaamasta, eli tunnustamasta ja noudattamasta yhtä ja ainoaa totuudentietä. Kohtalokas kiila kävi kapeammaksi. Eteneminen ahtaudessa muuttui epämukavammaksi metri metriltä.



Tämä uni on vaivannut minua. Se on juoksultaan kuin kuumeisen kokemaa horrosta. Kaukainen kiilankärki kutsuu ihmisiä luokseen kiehtovana kuin seireenin soitto. Maailma käskee olla kysymättä, aika koskaan pysähtymättä. Kiilan kärki on pitkä ja terävä. Se loistaa kaukaisuudessa timantin lailla, mutta sen saavuttaminen ehjänä on mahdotonta. Siitä huolimatta annan itseni tunkeutua joukon puristuksessa syvemmäksi ahdinkoon.

Ulospääsy vaatisi pysähtymistä, kääntymistä ja takaisin palaamista. Palaaminen edellyttäisi havahtumista, ymmärrystä ja valtavaa tahdonlujuutta. Molemmilla puolillani liikkuu hahmoja. Osa menee ohitseni, osan minä ohitan. Suunta kaikilla on yhteinen ja katseissa sama pakkomielinen kiihko päästä kiilan kärkeen.

Olen tahdoton ja kelvoton. Tunnen kipuna oman surkeuteni ja itsesäälini. En ansaitse ihmettä, eikä ansaitse kukaan, joka sokeasti kulkee sekä kohti saavuttamatonta että kohti katoamistaan. Etenemiseni on hapuilevaa, väkijoukot ohjaavat kulkuani ja antaudun heidän vietäväksi. Tulee se vaihe, kun kysyn itseltäni, minkä vuoksi tungen itseni tähän umpikujaan, minkä hyväksi uhraan itseni ja mikä palkinto minua kiilankärjessä odottaa.

Tajuan hiljentäneeni vauhtia, mutta mitä se merkitsee tässä kaaoksessa ja tungoksessa, sillä etenenhän koko ajan. Mitä sitten, kun olen kauttaaltaan pusertautunut kiinni seiniin, mitä sitten? Ehkäpä sitten viimein oivallan elämästäni jotain tärkeää, mutta jälleen, mitä sitten? Tuska kasvaa sisälläni. Mitä sitten, kun on liian myöhäistä ja elämäni on lopulta kaiken tunkeutumisen jälkeen puristunut lihamassaksi armottomien seinien väliin, enkä enää pysty omin avuin liikkumaan ja palaaminenkin on käynyt mahdottomaksi. Miksi annan itseni kulkeutua joukon mukana kohti kaiken loppua? Puhkean lohduttomaan itkuun olettaessani, ettei minulla olisi vaihtoehtoja. Yhdelläkään ei ole vaihtoehtoja.

Äkkiä huomaan edessä jotain poikkeavaa. Joku vaaleisiin riepuihin pukeutunut ihmishahmo seisoo liikahtamatta paikoillaan. Ohitse pyrkivät ihmiset kiertävät hänet molemmilta puolilta ja samalla häntä moititaan suureen ääneen liikkeen estämisestä. Tilaa hänen sivuillaan ei todellakaan ole enää paljoa. Hän on kääntynyt ympäri ja kohtaa tulijat katseellaan. Suuntaan kulkuni häntä kohden. Katseittemme kohdatessa aistin hänestä välittömyyttä, luotettavuutta ja uskottavuutta. Koen saavani noista silmistä itseeni uudenlaista rohkaisua. Näen niissä kaipaamiani vastauksia sellaisiin kysymyksiin, joita en ole elämäni aikana osannut kysyä. Pysäytän liikkeeni hänen eteensä, vaikka maailma ympärilläni protestoi ja vaatii armottomasti minua jatkamaan. Selkääni kohdistuva paine puskee minua eteenpäin kohti kaiken kadottavaa päämäärää, mutta vaivalloisin ponnistuksin onnistun pysymään paikoillani.

Ehkä olen tavannut hänet aiemmin, hän vaikuttaa tutulta. Yrityksestäni huolimatta en saata muistaa, kuka hän on, mikä hänen nimensä on, tai edes sitä, onko hän mies vai nainen. En ehdi, enkä saata puhutella häntä, koska ääneni ei kanna metriäkään kamalan kakofonian ja ryntäilyn vallitessa kaikkialla ympärillämme. Hän nyökkää minulle rauhallisenoloisena, vaikka hänen luisevat kätensä ovat verinaarmuille raavittu ja hänen naamansa on rikki lyöty. Kun hän uudelleen kohtaa katseeni, on hänen silmissään minulle tarkoitettu syy palata takaisin.

Pakotan itseni kääntymään takaisin. Ojennan käteni taakse ja tartun häneen lujasti. Hänen voimansa vaikuttavat vähäisiltä, mutta tunnen hänen haavoista kipeän käsivartensa sykkivän elämää.

Lähdemme vaivalloisesti palaamaan takaisin. Meteli ympärillämme kiihtyy. Vastaantulevien ihmisten paine tekee etenemisemme vaikeaksi. Ihmisten katseissa on mielipuolista kiihkoa, mutta myös vihaa ja syytöstä meitä kohtaan. Kasvoihini osuu jotain kovaa, ehkä se on nyrkki tai kyynärpää. Heti perään poskeeni läimäistään ja joku sylkäisee silmilleni. Erite kirvelee ja hieron sitä pois. Samassa palleaani isketään lujaa. Lyyhistyn ähkäisten polvilleni, mutta en sittenkään päästä irti hänestä, joka on oleva syy palaamiseeni. Huudan henkeni hädässä itselleni: ”olen oikeassa, olen oikeassa, minä palaan takaisin!”, ja tunnen kuinka lämmin virta sisälläni vahvistaa näkemykseni.

Pääsen jaloilleni ja jatkamme palaamistamme päämäärätietoisesti ja kaikista vastustuksista sisuuntuneina. Tunnen nenästä paksuna vuotavan veren kostuttavan huuliani. Mumisen itsekseni tekeväni oikein ja olevani oikeutettu palaamaan.

Vastaantuleva ihmismassa kavahtaa rujoa olemustani ja väistää nyt suosiolla syrjään edestäni. Saatan kuulla takaani herjaavia huutoja ja näen sivuillani heristeleviä nyrkkejä, mutta enää meihin ei kajota. Vaikka pääsemme pois pahimmasta tungoksesta, en kuitenkaan tahdo pysähtyä. En, ennen kuin näkisin jälleen reunusten ylitse vapauteen, sisimpäni salaisuuteen.

Yhtäkkiä olen ulkona vapaudessa paluumatkakumppanini kanssa. Hän, kuten minäkin, olemme voipuneita raskaasta valtavirran vastaisesta matkasta. Istumme nuotion ääreen. Lämpö elvyttää voimiani ja käännyn katsomaan häneen. Hämmästyn suuresti, koska vieressäni istuu pieni lapsi. Lapsen silmissä on vanhan ihmisen viisautta. Hän sanoo, ”minne harha ihmistä ohjaa, sinne vain henki löytää. Minä palaan myöhemmin takaisin” ja niin hän katoaa pois ja uni päättyy.



Viime yö oli kai jo kolmas tätä samaa sarjaa. Kokemus on ollut joka kerta mieleenpainuvan voimakas ja todellinen. Herätessäni takaisin todellisuuteen ovat vaivoinani samat ylikäymättömät haasteet: varattomuus, rakkaudettomuus ja toivottomuus. Tänä aamuna, näiden kroonisluontoisempien kiusojen lisäksi, pitkän sairauden ahdistama hengitykseni valitti vaikeuksiaan vinkumalla sisään ulos.

Olenko minä tätä merkityksettömyyttä? Onko tämä totta? Mitä olisi tehtävä toisin niin, että toisenlainen totuus saisi vallan elämässäni?



Eilen kävin kirjastossa. Hakeuduin torille antavan suuren ikkunan ääreen ja istuin lukemaan ajankohtaista paperiarkkinivaskaa. Jossain vaiheessa hyllyjen välistä käveli esiin vaatimattoman arkisesti pukeutunut keski-ikäinen nainen. Kohotin katseeni papereista kohdatakseni hänet. Saimme pienen hetken kestävän kontaktin toisiimme. Nyökkäsin kohteliaasti ja yritin virittää kasvoilleni hienoista hymyntapaista. Hänen olemuksessaan oli selittävää anteeksipyyntöä, pahoittelua ja noloutta. Rintaansa vasten hän puristi jotain kirjaa kuin suojatakseen itseään. Nainen liukui takaisin hyllyjen väliin yhtä hiljaa ja vähäeleisesti kuin oli sieltä tullutkin. Kohtaus oli ohitse. Olisiko hän saattanut olla se uneni ihminen, joka olisi käännyttänyt minut takaisin vapauteen?

Jäin pohtimaan hänen anteeksipyytävää olemustaan. Tällaisiako me olemme ihmiset toisillemme, avuttoman arkoja ja epävarmoja, alati valmiita pakenemaan pois yllättävistä ja kiusallisista tilanteista. Mietin, olisinko hänen sijassaan toiminut samoin. Aivan varmasti.

Yön jälkeen

Syksy on ollut puuduttavan pitkä. Tuntuu, että mieleni on elänyt syksyn kanssa yhtä matkaa. Olen yrittänyt rakentaa kulisseja ja edellytyksiä liiketoiminnalleni Kantturassa sekä samaan aikaan verkostoitua mahdollisimman monen intressikumppanin kanssa. Tavoitteenani on ollut synnyttää yksi luonnonkaunis sija sielukkaalle suomalaisuudelle, hyvälle ihmiselle.
Aiemmin syksyllä aloitin rakentamaan katosta ison terassin päälle. Kantturasta puuttuu säänsuojainen kokoontumispaikka pikkuisenkaan isommalle joukolle ihmisiä.
Tein katoksen ja päätin rakentaa seinät onnistuneen kokonaisuuden ympärille. Tässä vaiheessa hain kunnasta lupaa rakennukselle, koska oletin että katoksen saisi kyllä rakentaa, mutta seinien rakentamiseen tarvittaisiin lupa.
Lupaa varten oli kysyttyävä naapureiden suostumus. Molemmat rajanaapurit antoivat suostumuksensa, mutta toinen otti asiakseen kirjoittaa lisätietoina, että rakennus olisi jo valmis. Tästä lausumasta syntyikin melkoinen draama. Vaalan kunnan rakennustarkastaja ei tykännyt lukemastaan ja ilmoitti, ettei tule esittämään rakennusluvan hyväksymistä. Marraskuun kokouksessaan ympäristölautakunta asettui tukemaan rakennustarkastajan kantaa. Lupa evättiin. Samalla vaadittiin rakennuksen purkamista.
Soitin tarkastajalle. Hän oli kiivastunut ja sisällytti puheeseensa voimasanoja. Olin hieman hämmentynyt ja yritin tiedustella, ketä tai mitä suorittamani toimenpiteet loukkaisivat. Mies oli kannassaan ehdoton. Määräaikaa purkamiseen hän antoi kaksi viikkoa.
Soitin lautakunnan puheenjohtajalle, joka aikoi puhua kunnanjohtajan, kunnaninsinöörin ja tuon rakennustarkastajankin kanssa. Mikään ei muuttunut.
Tämä tieto tuli eilen. Yö oli musta kuin ikkuna.
Nyt olisi nollattava tilanne ja selvitettävä, mitä täytyy tehtävä.

Voimiani jos joku nyt mittaisi, olisi mitattava millimääräisellä asteikolla. Viisari ei varmaan paljoa värähtelisi.

Päätin eilen laittaa Kantturan myyntiin. Minun on aika lähteä pois.

Hyvät ihmiset, ystävät,


Tervetuloa tähän eurooppalaisen vapaaehtoistyön ja demokratian - ilon ja elinvoiman - juhlaan!

Moni mahtaa kysyä näinä aikoina itseltään, mitä onni on. Paine puristaa, kiire kiusaa ja epävarmuus tulevaisuudesta ahdistaa. Voisiko kohta myös kysyä, elämmekö liian isoa ja liian valmista elämää? Riittääkö mikään vielä sittenkään, kun kaikki on jo saatu ja saavutettu? Valtavankokoisia kysymyksiä on kasvanut varjostamaan arkista onneamme. Aika on nyt tällainen, armoton ja arvoton, mutta aika itsessään ei koskaan ole hyvä tai paha, vain me ihmiset ajassa olemme.

Ihminen on oman elämänsä vanki, jos elämänkertomus on kirjoitettu kovaksi ja kiireiseksi.

Suuria saavutuksia tavoitellaan ja suorituksiin pyritään; selviytymisen ja menestymisen paineet hätistävät pois yöunetkin.

Jokaisella meistä on, tai on joskus ollut, vahva joukkoon kuulumisen tarve, hyväksytyksi tulemisen tarve. Olemme joutuneet olemaan jotain saavuttaaksemme muiden hyväksynnän ja aseman yhteisössä. Pyörä pyörii ja pitää meidät otteessaan.

Ihmisyksilön sosiaalinen arvo määritellään liian usein materiassa ja meriiteissä. Milloin ainutkertainen ihmisyksilö muuttui yleistettäväksi yksiköksi, milloin ihminen on vaihtunut potentiaalisesta yksilöstä kansakunnalliseksi kulueräksi? Elämme kovia aikoja kovien ihmisten maailmassa.

Tarvittaisiin tekemistä, tekemisen asennetta - tekemistä enemmän kuin työtä, tekemisen tahtoa enemmän kuin etuuksia ja sopimuspohjaisia työsuhteita. Suomi tarvitsee tekemistä ja tekijöitä. Liike lähtee tekemisen toteuttamisesta. Ei enää teoriassa, vaan käytännössä.

Mutta entä ilo, onko enää tilaa ilolle, missä se ilo on? Onko tässä kovassa ajassa tilaa aidolle ja hyvätahtoiselle ilolle? Ilo alkaa ajasta ja ilo ottaa aikaa.

Uusi Oulu voisi olla ilon ja elinvoiman mahdollisuus lapsille. Kouluille. Koululaisille.

Voisiko uuden Oulun kouluissa olla esimerkiksi yksi viikkotunti pelkkää unelmointia? Opetustoimen hyväksymää, ohjeistamaa ja lukujärjestyksiin sisällytettyä aikaa pelkästään luovalle unelmoinnille.

Ehkäpä se olisi hyväksi, koska myös aikaa ja luovuutta olisi opeteltava. Ainakin lapsillamme olisi oltava aikaa unelmoida.

Mitä ilo on? Kuinka voisimme määritellä tunteen, joka on niin yksilöllinen? Ehkäpä voisimme yrittää ajatella iloa ainakin otsikkotasolla. Ilo on aitoa aikaa. Ilo on turvallisuudentunnetta. Ilo on tyytymistä pieniin aikaansaannoksiin. Ilo on itsensä löytämistä ja oman elämänsä hyväksymistä. Ilo on tämä hetki, ei eilinen, eikä huominen.

Elämä on hetken iloa, ja ilo on hetki elämää.

Luovuuden harjoittaminen synnyttää iloa. Onnistumisen kokemus on kuten ilokin, kiistattoman yksilöllinen tunne. Onnistuminen kasvattaa parhaiten ihmistä hyväksymään itsensä.

Jokainen onnistuja on oikeutettu johtopäätökseen: olen hyvä, kyvykäs ja merkittävä.

Aika antaa tilaa. Annammeko me aikaa? Itsetunnon kehittyminen vaatii aikaa ja onnistumisia.



Taide tarjoaa mahdollisuuden kelvollisuuden ja onnistumisen kokemuksiin, luovuuden voimaan ja intohimon syttymiseen. Intohimo on itsetuntoisuuden opiskeluprosessissa se kaikkein tärkein alkuaine. Taide ei ole tavanomaista; taide on intohimoista ja omintakeista - kuten kaikki luovuudenteot, kauneutta kaikissa ulottuvuuksissa. Tavanomaisuutta edustavat mielikuvituksettomuus, rutiiniluonteisuus ja välinpitämättömyyskin. Tavanomainen organisaatio on taantuva ja tavanomainen vapaaehtoistyön yhteisö on toimettomuuteen tuomittu. Tavanomaista vapaaehtoistyötä ei ole olemassakaan.

Terve itsetunto – sitä on tasapainoinen minuus, tasapainoista elämää. Tasapainoinen elämä on kykyä ja halua välittää itsestään, lähimmäisistään ja ympäristöstään. Ellei ihminen ensin välittäisi itsestään, ei hän kykenisi välittämään mistään muustakaan.

Nyt on meidän aikamme nousta ja astua esiin. Ihmisen, ilon ja elinvoiman puolesta! Uudessa Oulussa jokainen ihminen on entistä merkittävämpi ihminen. Se on niin iso tehtävä, ettei sitä voida säätää pakoksi, eikä ohjeeksi, vaan sen on tapahduttava vapaaehtoisesti. Uusi oululainen – entistä merkittävämpi ihminen. Ajatelkaapa.

Tämä kuluva vuosi on vapaaehtoistyön ja kansainvälisen demokratian teemavuosi. Jaossa on viisi valtakunnallista palkintoa vapaaehtoistoimijoille, jotka omassa toiminnassaan ovat onnistuneet aktivoimaan kanssaihmisiä välittämään elämästä ja viihtymään ympäristössään.

Ottakaamme palkinnon ansaitseminen yhdeksi tavoitteeksemme niin uudessa Oulussa kuin yleisemminkin Oulun seudulla!

Näiden tervehdyssanojen myötä toivotan jokaiselle iloista ja elinvoimaista sekä ennen muuta epätavanomaisen arvokasta vapaaehtoistyön juhlaa!

Hyvät ihmiset, ystävät,


Tervetuloa tähän eurooppalaisen vapaaehtoistyön ja demokratian - ilon ja elinvoiman - juhlaan!

Moni mahtaa kysyä näinä aikoina itseltään, mitä onni on. Paine puristaa, kiire kiusaa ja epävarmuus tulevaisuudesta ahdistaa. Voisiko kohta myös kysyä, elämmekö liian isoa ja liian valmista elämää? Riittääkö mikään vielä sittenkään, kun kaikki on jo saatu ja saavutettu? Valtavankokoisia kysymyksiä on kasvanut varjostamaan arkista onneamme. Aika on nyt tällainen, armoton ja arvoton, mutta aika itsessään ei koskaan ole hyvä tai paha, vain me ihmiset ajassa olemme.

Ihminen on oman elämänsä vanki, jos elämänkertomus on kirjoitettu kovaksi ja kiireiseksi.

Suuria saavutuksia tavoitellaan ja suorituksiin pyritään; selviytymisen ja menestymisen paineet hätistävät pois yöunetkin.

Jokaisella meistä on, tai on joskus ollut, vahva joukkoon kuulumisen tarve, hyväksytyksi tulemisen tarve. Olemme joutuneet olemaan jotain saavuttaaksemme muiden hyväksynnän ja aseman yhteisössä. Pyörä pyörii ja pitää meidät otteessaan.

Ihmisyksilön sosiaalinen arvo määritellään liian usein materiassa ja meriiteissä. Milloin ainutkertainen ihmisyksilö muuttui yleistettäväksi yksiköksi, milloin ihminen on vaihtunut potentiaalisesta yksilöstä kansakunnalliseksi kulueräksi? Elämme kovia aikoja kovien ihmisten maailmassa.

Tarvittaisiin tekemistä, tekemisen asennetta - tekemistä enemmän kuin työtä, tekemisen tahtoa enemmän kuin etuuksia ja sopimuspohjaisia työsuhteita. Suomi tarvitsee tekemistä ja tekijöitä. Liike lähtee tekemisen toteuttamisesta. Ei enää teoriassa, vaan käytännössä.

Mutta entä ilo, onko enää tilaa ilolle, missä se ilo on? Onko tässä kovassa ajassa tilaa aidolle ja hyvätahtoiselle ilolle? Ilo alkaa ajasta ja ilo ottaa aikaa.

Uusi Oulu voisi olla ilon ja elinvoiman mahdollisuus lapsille. Kouluille. Koululaisille.

Voisiko uuden Oulun kouluissa olla esimerkiksi yksi viikkotunti pelkkää unelmointia? Opetustoimen hyväksymää, ohjeistamaa ja lukujärjestyksiin sisällytettyä aikaa pelkästään luovalle unelmoinnille.

Ehkäpä se olisi hyväksi, koska myös aikaa ja luovuutta olisi opeteltava. Ainakin lapsillamme olisi oltava aikaa unelmoida.

Mitä ilo on? Kuinka voisimme määritellä tunteen, joka on niin yksilöllinen? Ehkäpä voisimme yrittää ajatella iloa ainakin otsikkotasolla. Ilo on aitoa aikaa. Ilo on turvallisuudentunnetta. Ilo on tyytymistä pieniin aikaansaannoksiin. Ilo on itsensä löytämistä ja oman elämänsä hyväksymistä. Ilo on tämä hetki, ei eilinen, eikä huominen.

Elämä on hetken iloa, ja ilo on hetki elämää.

Luovuuden harjoittaminen synnyttää iloa. Onnistumisen kokemus on kuten ilokin, kiistattoman yksilöllinen tunne. Onnistuminen kasvattaa parhaiten ihmistä hyväksymään itsensä.

Jokainen onnistuja on oikeutettu johtopäätökseen: olen hyvä, kyvykäs ja merkittävä.

Aika antaa tilaa. Annammeko me aikaa? Itsetunnon kehittyminen vaatii aikaa ja onnistumisia.



Taide tarjoaa mahdollisuuden kelvollisuuden ja onnistumisen kokemuksiin, luovuuden voimaan ja intohimon syttymiseen. Intohimo on itsetuntoisuuden opiskeluprosessissa se kaikkein tärkein alkuaine. Taide ei ole tavanomaista; taide on intohimoista ja omintakeista - kuten kaikki luovuudenteot, kauneutta kaikissa ulottuvuuksissa. Tavanomaisuutta edustavat mielikuvituksettomuus, rutiiniluonteisuus ja välinpitämättömyyskin. Tavanomainen organisaatio on taantuva ja tavanomainen vapaaehtoistyön yhteisö on toimettomuuteen tuomittu. Tavanomaista vapaaehtoistyötä ei ole olemassakaan.

Terve itsetunto – sitä on tasapainoinen minuus, tasapainoista elämää. Tasapainoinen elämä on kykyä ja halua välittää itsestään, lähimmäisistään ja ympäristöstään. Ellei ihminen ensin välittäisi itsestään, ei hän kykenisi välittämään mistään muustakaan.

Nyt on meidän aikamme nousta ja astua esiin. Ihmisen, ilon ja elinvoiman puolesta! Uudessa Oulussa jokainen ihminen on entistä merkittävämpi ihminen. Se on niin iso tehtävä, ettei sitä voida säätää pakoksi, eikä ohjeeksi, vaan sen on tapahduttava vapaaehtoisesti. Uusi oululainen – entistä merkittävämpi ihminen. Ajatelkaapa.

Tämä kuluva vuosi on vapaaehtoistyön ja kansainvälisen demokratian teemavuosi. Jaossa on viisi valtakunnallista palkintoa vapaaehtoistoimijoille, jotka omassa toiminnassaan ovat onnistuneet aktivoimaan kanssaihmisiä välittämään elämästä ja viihtymään ympäristössään.

Ottakaamme palkinnon ansaitseminen yhdeksi tavoitteeksemme niin uudessa Oulussa kuin yleisemminkin Oulun seudulla!

Näiden tervehdyssanojen myötä toivotan jokaiselle iloista ja elinvoimaista sekä ennen muuta epätavanomaisen arvokasta vapaaehtoistyön juhlaa!

Vapaaehtoistyön juhlassa, tervehdyspuhe

Hallitsija

Hallitsija



Kohtasimme, hän ei ollut minulle vieras, mutta minä olin vieras hänelle,
Hän ei silti kysynyt minusta, vaan tahtoi puhua itsestään,
Ehkä niin olisi tarpeen, myönnyin ja jäin kuuntelemaan,
Ja näin hän puhui.

'Minä olin hallitsija, se lienee selvää,
Minulla oli valta ja minussa oli kunnia,
Kaiken sain, mitä mieleni teki,
Valtio antoi luvan, armeija voiman ja kirkko oikeuden.
Palkitsin hölmöt kullalla ja kunnialla,
Mutta itseni palkitsin kaikkivoipaisuuttani kasvattamalla.
Olin yläpuolella ja olin ympärillä,
Näin kaiken ja kuulin kaiken.

Minä olin hallitsija.
Käskin kirjoitukset, määräsin autuudelle ehdot,
Olin enemmän, olin ihmisten mielissä,
Määritin, mikä oli oikein, mikä väärin.

Minulla yksin oli tuomiovalta,
Siten kävi, kuin parhaaksi katsoin,
Koska kaiken olin antanut kirjoittaa ylös,
Ja laki täytti tarkoitukseni.

Pidin valtaa, pidin vallasta,
Olin viisas, mutten tahtonut olla armoton,
Neuvoin nuoret nöyriksi, kävin kevein askelin,
Ohjasin ihmiset kantamaan kulkuani.

Koskaan en ketään kiittänyt,
En koskaan kumartanut, enkä kunnioittanut,
En minä ketään, vain ainoastaan itseäni, kuten hekin minua,
Niin kuin heille olin opettanut, niin minua kohdeltiin.

Ja minä nauroin heille yksin pimeässä,
Kun he pelkäsivät komeroissaan,
Ja minä huusin heidät hereille,
Kun tahdoin nauraa yksin pimeässä.

Käsitin, että se vasta elämää oli,
Riemua vailla vertaa!
Paljon olin pyytänyt, enemmän saanut,
Enkä muuta toivonut, kun vain luvan jatkaa.

Näin oli hyvä aikaa sitten,
Kunnes kerran putosi pilvi valoani varjostamaan,
Pieni hattara, harmiton haituvainen,
Mutta pysyi ja kiusasi katsettani.

Vaadin varjoa pois, olihan minun kaikki valta,
Pois rikkomasta rauhaani, olihan minun ollut niin hyvä,
Vaikka vaadin, ei kadonnut, vaan kasvoi vähän,
Suutuin ja huusin hereille kaikki voimat.

Kysyin onko koolla kaikki,
Pyysin lukemaan joukot,
Satoja ja tuhansia toistensa kaltaisia,
Samaa miesmassaa kaikki.

Sain luvun, mutta kuulin, yhtä ei huutoni herättänyt,
Yksi ei ollut vastannut kutsuuni,
Yksi ei suostunut pakkoni edessä,
Yksi oli ei.

Käskin kovemmin, mutta hän ei kuullut,
Vaadin, mutta hän ei vastannut,
Uhkasin, ellei hän saapuisi luokseni,
Ja hän saapui.

Hän tuli pilven keskellä,
Ja ympärillä pilvi paksuni,
Vaivainen oli varreltansa,
Käskin tulla tyköni tarkattavaksi.

Astui lähemmäksi, pilvi paisui,
Astui ja kasvoi kookkaammaksi,
Astui ja oli edessäni,
Pysähtyi ja pilvi peitti kaiken.

Miehellä silmät kuin kokkotulet,
Kasvoissa virtasi kosken voima,
Rinnassa huojui honkametsä,
Jalat kasvoi tammenrunkoina.

Ei se minua muuttanut, ei luonnettani liikuttanut,
Olipahan outo oikku, pois hakattava poikkeus,
Käskin kymmentä kaatamaan kummajaisen,
Kukaan ei tullut.

Käskin kovemmin, kukaan ei kuullut,
Lupasin sankaruutta surmantekijälle,
Rahaa ja mainetta,
Kukaan ei kuullut.

Katsoin kaikkialle, ketään en nähnyt,
Katsoin, mutta pilvi peittosi valtani,
Vain yksi pysyi paikallaan,
Korkealle oli minun katsottava.

Kysyin, mitä mies tahtoo,
Kysyin, mikä miehen matkaan laittoi,
Kysyin, kuka olet kummajainen,
Kysyin, kuka olet.

Sanaa ei sanonut, ei yhtäkään tavua,
Mutta hävisi pilvi päänsä päältä,
Haihtui pois, vaan hämärä jäi,
Maa paljaaksi piesty, ilman ketään kulkemassa.

Kantoi katseeni kauemmaksi,
Vain maata mustaa pitkin matkaa,
Käänsin päätä, katsoin kaikkialle,
Ei ketään kulkemassa, ei kasviakaan kasvamassa.

Etsin miestä mahtavaa, etsin ja huusin,
Ei ollut pilveä, ei miestä mahtavaa,
Yksin olin ainoastaan,
Yksin vain.

Viimein väsyin huutamaan hätääni,
Luulin loppuni saavan vuoron,
Kaikki oli mennyt, henkikin joutaa,
Maahan taivuin, mullassa makasin.

Pieni oli mieli, vähäinen voima,
Yö oli tullut, vaatteetkin viety,
Korut kylminä pintaani poltti,
Joutivat pois painamasta.

Silmäni sameat kyynelistä,
Suu kuolasta kuohuva,
Maahan tahdoin, mullan alle,
Pois pinnalta palelemasta.

Nousi nainen viereltäni,
Nätti kuin rinteen kukka,
Koski katseella kasvojani,
En saanut ääntä aikaan.

Nainen värisi valoa,
Hehkusi loimuten lämpöä,
Käteni kohosi ottamaan,
Nainen katosi kauemmaksi.

Laskin käteni, ei ollut minusta ottajaksi,
Nainen muuttui näkyväksi,
Kylmä kaikkosi lämmön tieltä,
Rauha laskeutui ruumiiseeni.

Katsoin kaunista naista,
Tahdoin taas, minkä omakseni ajattelin,
Käteni kohosi uudestaan, nousi ottamaan,
Mutta tuuli käski käden pois.

Mitätön olin mieheksi,
Murehdin itseäni, valitin kokemuksiani,
Olisin niin naiselta valoa ja lämpöä toivonut,
Hieman vain yhtä matkaa olemista.

Kävi silloin nainen puhumaan,
Laski alas itsensä, tuli aivan lähelleni,
Käänsi kauniit kasvonsa nähtäviksi,
Ja näin hän sanoi,

'Paljon sinulla on ollut, paljon ja liikaakin,
Niin myötäinen maa askeltesi alla,
Helppo sinun oli kasvaa kuoresi suojassa,
Mutta minkä muuriksi teit, teit myös itsellesi esteeksi.

Ei sun luokses kukaan päässyt,
Ellei luopunut luonnostansa,
Ei tullut kukaan vailla vilpin viittaa,
Ei totuutta toimittanut yksikään.

Vieraasi viekkaita olivat,
Palvelijasi pelkästään petollisia,
Parhaat ystäväsi pelon pitämiä,
Sinä itse sokea ja kuuro.

Siihen laskit lammasten lauman,
Missä susien suku,
Siihen kylvit kaurapellon,
Missä kyiden kylpypaikka.

Vaan nyt oot siinä kärsivänä,
Kauhuissasi, kaiken kadottaneena,
Vielä tahdot, peto, toisen pettää,
Huvin ottaa ja hyödyn viedä.

Katso tarkkaan poikaparka,
Itse olet taulusi maalannut,
Itse jälkesi jättänyt,
Katso tarkkaan.'

Nainen, nätti kukkanen,
Veti viivan vartaloonsa,
Heitti hiukset hipiän edestä,
Muuttui muuksi silmissäni.

Naama ruma kuin ruttopaise,
Silmät syvässä, päässä piilossa,
Poissa riemu, ryhti,
Surutyötä sata vuotta, kymmenet kuolemaa karussa.

Kiersi päätä, kohotti sormea,
Luut pilkisti pinnan alta, valo voimaton väritön,
Kulki kohti, kiersi viereen, laski käden käteni päälle,
Silmät silmissäni pisti, kynnet kämmentäni kaivoi.

'Vieläkö mielit omaksesi, vieläkö vaadit kiinni kylkeesi,
Kerran käskit, kerran tulin,
Käytit kipeästi kaikin tavoin, käytit ja hylkäsit,
Ulos pakotit, kylmään karkotit.

Tässä olen otettavissa, tartu kiinni, poikarukka,
Kerran käskit, kerran tulin,
Iäksi jäin, kivuksi ja kiroksi, kuten himosit, poikarukka,
Väärin valitsit, väärin keinoin, väärin aikein.'

Nainen kylmensi kylkeni, haihdutti hurmani,
Puhkesin parkuun, armeliaisuutta anomaan,
En niin paha koskaan, en sentään,
Kylmä kasvoi kaikkialle, kylmä kasvoi, kuolo kutitti.

'Elämä antaa, elämä ottaa, kaiken olet kadottanut,
Mutta tyhjä et täysin ole,
Vielä olet valmis viettelylle, yhä väärille valinnoille,
Annan yhden kiven syödäksesi, toisen annan evääksesi.

Jos kiven nielet nurkumatta, toisen tykösi talletat,
Uskon aikeesi, täytän toiveesi tavallani,
Mutta jos ei kivi vatsaasi mahdu, eikä toinen evääksi kelpaa,
Jo saat maahan painua, mullan alle musertua.'

Kasvoi kivi kuvetta koskemaan, liian suuri suuhun laittaa,
Tuli toinen toista puolta, liian raskas mukana kantaa,
Laskin selän kiven päälle, toisen nostin rinnalleni,
Henki väsyi virtaamasta, veri joutui juoksemasta.

'Kivi alla, kivi päällä, kuulkaa kerran kärsivää,
Paha olen, paha palkkansa ansaitsee,
Jos ei kule henki, eikä juokse veri, niin on kuolo,
Jos kuoloon lupa, joudan pois, pahanen päältä maan.

Vaan vielä huudan hengelläni, viimeisen kerran vikisen,
Älä tapa, älä nyt, mikä on minulta viety, olkoon iäksi viety,
Minkä olen tehnyt, se on tehty, vaikka väärin tehty,
Kuolo on heikko sovitus synneistä suurista.

Mieleni annan muokattavaksi, mieleni muutettavaksi,
Sieluni annan ohjattavaksi, sieluni täytettäväksi,
Sydämeni annan tarkattavaksi, sydämeni lyönnit laskettaviksi,
Kaikki aistini alistettaviksi, aistini alle tahtosi vallan.'

Akka armoton kasvoi tuskaani katsomaan,
Kasvatti painoa päälläni, kävi kivelle istumaan,
Kiirehti kuoloni kulkua, pisti sormet sieraimiini,
Korvensi otsaani silmiensä liekillä, poltti päähäni merkin.

Niin katosi kaikki muisti, meni mustaksi maailma,
Oli näkynä pikku lapsi, raikas kuin niityllä puhaltava tuuli,
Lapsi leikki, lapsi lauloi, lapsi liiteli linnun lailla,
Kohta olikin jo otsallani, koski käsillään kipeää kohtaa.

Lapsi laittoi otsan otsaani kiinni,
Hyvä oli ja oikea, mikä tuntui,
Lapsen päästä siirtyi sisääni sanoma,
Aallon lailla, laulun lailla, liplatellen, lallatellen.

Keinuin ja leijuin, laulu tarttui tajuntaani,
Tiesin sanat, tunsin nuotin, liityin mukaan laulajaksi,
Lapsi lähti, loittosi ylemmäksi luotani,
Tuli tähdeksi taivaan kanteen.

Sain auki silmäni, vuode oma allani,
Laulu liikkui rinnassani, sanat selkeät sisälläni,
Nousin ylös unesta, kivi kutitti selässäni,
Nousin ylös, kivi toinen kädessäni.

Pistin suuhun kiven pienen selkäni alta,
Pieni kivi purtavaksi, pieni nätisti nieltäväksi,
Toisen kiven kiersin talteen kämmeneni kouraan,
Oli huone tuttu, mutta itse olin vieras.

Loisto seinien säikähdytti, matot paksut paheksutti,
Riisuin yltä kalliin vaatteen, kielsin kaikkia kumartamasta,
Käskin mennä, käskin käydä kassan kautta,
Lähdin linnasta, hävisin hienoista huoneista.
Vieressä virta väreistä välkkyi, vesi loisti, pohja paistoi,
Istuin rantaan, lämpö lempeä rinnassa,
Kadotin kaikki kulissit, jätin vallan ja voiman,
Olin yksin, olin yhtä hyvän kanssa.

Piirtyi veteen naisen kasvot, naisen muoto,
Väreistä vahvistui ja läikähti laineena rannalle,
Annoin olla himoitsematta, jätin mitään pyytämättä,
Kierteli, katseli, kuulosteli, kummasteli.

Viimein nainen puhui, ja näin hän sanoi,
'Joko rauha rakentunut, joko mieli mutkainen suorittu,
Kerran oli koko elämäsi ajateltu, kerran kohtalostasi sovittu,
Toinen olit, meille muukalainen, outo ja omituinen.

Ei se elämä ollut sinun, eikä sinua varten,
Ei liika loisto, ei liika valta, ei liika luonteen rujous,
Silmät sitä varten, että niillä näkee,
Korvat, että kuulee, kaikki aistit ajatuksia avittamaan.

Luovu jo luuloistasi, päästä irti peloistasi,
Mikä mielestäsi on mennyt, on isompana palaava,
Mikä kertynyt, mikä kadonnut, kaikki on runsaampana löytyvä,
Mitä olet eniten himoinnut, se sulta on iäksi hävinnyt.

Kivi siellä sisälläsi, siinä on sielullesi suoja,
Tuo toinen tulee timantiksi, siinä on todesta tieto,
Kun pelkäät, pyydä kiveltä neuvo,
Kun eksyt, kysy kiveltä tietä.'

Kuljin pois koko päivän, illan istuin, yön makasin,
Katseeni taivasta vain mustana tapasi,
Aamulla välkkyi valo, päivä uusi uljaampi,
Kohotti kulkemaan, käskytti kävelemään.

Lähti lämpö mukaan, tarttui toivoksi tyköni,
Lähti valo mukaan, tuli tahdoksi taipaleelle,
Mieli valmisti matkan määrän,
Ajatus osoitti matkan suunnan.

Tyhjä ranta liikkujista, vähän veneitä virrassa,
Sattui eteen eväspaikka, liekki ruoan lämmittänyt,
Sattui eteen vaatenyytti, hyvät kengät nyytin päällä,
Sattui eteen metsäpolku, pohja pehmeä patikoida.

Mennessä meni monet ajat, suoriutui mutkat, mäet,
Koitti ilta yksi ihmeellisempi, hämärä herkempi,
Vähän vielä välkkyi valoa virran yllä,
Lipui rantaan pikkupaatti, paatista piirtyi ihmishahmo.

Nainen juuri sama, mikä näkynä nähty,
Kaiken kaunis, joka jo unessa tavattu,
Pyysi palan leipää, sekä luvan lämmitellä,
Aikoi tulta tovin tuijotella.

Annoin luvan, taitoin leivän,
Kaiken tulijalle tarjosin, minkä minulta kysyi,
Ei tehnyt mieleni omaksi ottaa,
Ei ollut tahtoni tunkea toisen tilaan.

Hetki meni hiljaa, toinen tuumatessa,
Viimein nainen alas käänsi kämmenensä,
Veti ilmaa itseensä, siirsi silmät suuntaani,
Puhalteli pitkään, mutta kohta jo puhui,

`Mitä sitten, kun kaikki on menetetty,
Mitä, kun kaikki kadotettu, mitä sitten,
Mitä, kun mitään ei ole, mitä sitten,
Ei varattomuus ketään viisaaksi tee.

Vaikka kuljet maiden halki, vaikka merten taakse,
Ei etäisyydet ihmistä pyhitä,
Vaikka vaikenisit viisi vuotta, vaikka nälkää näkisit,
Ei kärsimykset ihmistä pyhitä.
Mitä sanoo isot kirjat, mitä vanhat viisaat,
Joka sana sutattava, joka lause laistettava,
Ellei itse yhtään tiedä, ei kannata mikään luulo,
Luulot monet, tiedot harvat, sanat valitut vaikeita.

Pappi kulkijan kumppanina, se on koiraa turhempi,
Armon saanut seuraajana, se on avutonta avuttomampi,
Kirjanoppinut kurjuuden kuulijana, se on papukaijaa pahasempi,
Itse sun on syntisi selvitettävä, itse oppisi ajateltava.

Pidä keppi kätesi luona, ase aina ulottuvilla,
Häädä pois veljistäsi viisaimmat,
Karkota mielestäsi kauneimmat kertomukset,
Unohda armo, unohda viha, unohda ystävät ympäriltä.

Itke entinen edestäsi, itke entinen elämäsi,
Älä odota mitään, älä kaipaa ketään, älä tunnustele tilaasi,
Mene, minne mikään viitta ei ohjaa, mene siitä, missä pimein kohta,
Astu siihen, missä ei mitään, hyppää sinne, mistä on pohja poissa.

Jätä vastaamatta heille, jotka sua viisaana pitävät,
Jätä tervehtimättä heidät, jotka tiellesi tulevat,
Jätä huomiotta he, jotka matkaasi matkivat,
Jätä kaikki, mikä mukanasi kulkee, jätä kaikki, mikä jälkeesi jää.

Sama armo sadoille, sama sanansaattajille, sama synnintekijöille,
Yksi vain puhuu itsestäsi, yksi ainoa puolestasi,
Muut äänet muiden äänet,
Muiden äänet muuksi muokatut.

Ole itse, olet hyvä,
Luovu liiasta, luovu leikkimästä,
Paha on pelata, pahempi paeta, pahin kaikesta itseä pettää,
Ole itse, olet hyvä´

Siinä tuo oli sanottu, lausuttu raskaat lauseet,
Nainen nousi nuotiolta, kerran katsoi ja katosi,
Minä mietin mielessäni, miksi mikään tulisi,
Annoin olla ajattelematta.

Aamun nukuin, päivään saakka,
Katsoin kiveen kädessäni,
Kivi käski kävelemään, jalan matkaa jatkamaan,
Kivi käski kärsimään, elämää myös epäilemään.

Kalevalaisittain Kantturassa - tervehdyspuhe

Puhe Kantturassa 29.7.2011



Totean heti alkuun, että tulen puhumaan rapiat puolisen tuntia niin, että joudun pyytämään huomiotanne koko tuon ajan. Malttakaa seurata tätä monologia, sillä puhun kokemuksistani; syistä ja seurauksista kummunneista näkemyksistäni, joissa me kaikki saamme kokea tavalla tai toisella kuuluvamme mukaan tarinaan.

Koska olen usealle teistä outo ja vieras, myös käytän tämän tilaisuuden esitelläkseni joitakin mielestäni vapautuneita ominaisuuksia, mitä olen itsessäni kohdannut ja oppinut tuntemaan vasta viimeisten kahdeksan vuoden aikana täällä Kantturassa. Seitsemän vuotta on mennyt minulta, mitä tuovat seuraavat. Maya-kalenterin mukaan toissapäivänä oli uuden vuodenkierron ensimmäinen päivä. Epäilen, että alkanut vuosi on muutosten vuosi. Epäilen ja arvelen isoja muutoksia.

Tuskin tämän poikkitaiteellisen performanssin oli ollut tarkoitus olla mikään tavanomainen tervetuliaispuhe, tuskinpa tekään, arvoisa kuulijakuntani, aivan tavanomaisen tylsämielisiä olette. Puran pettymyksiäni, tunnustan tuskani; syytän, haastan ja hyökkään, mutta pahaa en tahdo mitään, enkä ketään kohtaan tarkoittaa, enkä tahtoa. Minä nyt vain olen tällainen kaikin puolin rujo ja raskasrakenteinen, niin fyysisessä olemuksessani kuin näissä laatimissani lauseissakin. Enkä tahdo muuta, en enää, en ainakaan tänään. Riittää jo! Se saa riittää että minäkin olen, edes joskus vain olen.

Ystävät hyvät!

Laskeutukaa siis ajatuksissanne aloillenne ja antakaa tekin itsellenne lupa olla. Tietäkää olevanne hyviä itsessänne, ja tänne tultuanne vilpittömästi tervetulleita.

Laskeutukaa, ja puhaltakaa pois kiire ja huoli. Antakaa itsellenne lupa erota epävarmuuksistanne, antakaa lupa ihmetellä. Rikas se, jolla on mistä antaa, köyhä se, joka ei osaa paljostakaan antaa. Antakaa siis ajasta itsellenne, sijoittakaa itseenne tämä viikonloppu.

Minä olen matkalla, kuten me kaikki.

Tämä on vain vähäinen vilkaisu matkakertomukseeni. Tuo virta on matkani vertauskuva, sillä vettä olen minäkin. Molemmat olemme pilvistä pudonneista pisaroista synnytettyjä.

Luonteeltani olen aina ollut optimisti. Aivan yltiöoptimisti!

Syvimmissäkin surkeuden syövereissä olen jaksanut kääntää leukani pystyyn, kurkottaa kaulani suoraksi ja uskotella valon kajastavan jossain yläpuolellani. Valoa päin ovatkin elämänaikaiset askeleeni kulkeneet, kevyesti ja joutuisasti, kunnes valintojeni ja realiteettien rasittama nousu kasvoi jyrkemmäksi, reitti kapeni katajaisemmaksi ja polku paljaiden jalkojen alla kävi kivisemmäksi. Aloin kompastella. Matkan riemukkuus haihtui. Kompastelin ravinnon ja levon puutteen heikentämänä sekä aivan liian pitkien päivämatkojen rasittamana. Aloin kompastella ja maassa rähmälläni maaten sain hiljaa oppia tuntemaan itseäni.

Sitten eteeni annettiin tämä paikka ja kaupan mukana uudet pakkomielteet. Jatkoin kompurointiani.

Itsetuntemukseni heräämisen myötä ovat kompurointieni synnyttämät kolhut muuttuneet kivuliaammiksi. Vaivannäköä väistämättä olen yrittänyt säilyttää jossain ylhäällä loistavan valonkajon katseeni ulottuvissa, vaikka kivut ovatkin pakottaneet minua painamaan leukaa rintaani.

Kysyn ja ihmettelen, mutta yhä jaksan uskoa parempaan, yhä tahdon toivoa isoja asioita ja yhä vielä vannon: rakastan, rakastan, rakastan.

Hätäni hetkellä olen huutanut ja kysynyt, kuka on se, joka siellä jossain on vastaamassa. Kuka vai mikä se on, joka vastaisi huutooni? Vastaisiko koskaan? Hei, onko siellä ketään? Hengitän, sisään-ulos, sisään-ulos.

Vai ovatko kaikki vastaukset sittenkin minussa? Voiko vesi ihmisen sisällä jäätyä?

Nyt on ehkä hyvä hetki tuoda julki, että kirjoitan tätä ajatusteni virran vuodattamaa tervehdystäni pienellä puhelimellani sängyssä selälläni maaten. Koen olevani terve ja turvassa täällä Kantturan kainalossa. Valvon täydellisen häiriöttömässä, mutta hieman hämärässä huoneessa. Kello käy hiljaa aamuyön pieniä tunteja, vallalla on herkkyyteni suojaamaton henki. Kaihoisa mollivalta liikuttaa tuntemuksiani. Tunnen hyvyyden, mutta tiedän pahuuden. Minussa ja minun ulkopuolella.

Olen aiemminkin pohtinut uskoa, toivoa ja rakkautta, ja havahtunut huomaamaan, kuinka herkässä roikkuvatkaan hyvät hedelmät elämänpuuni oksien päissä. Kuinka etäälle ovatkaan juureni ulottuneet, kuinka syvälle kaivautuneet. Olen runko, olen se, mikä näkyy kuvana ja tiedetään nimenä, mutta itse tunnen koko ajan enemmän sitä, mikä minussa ei näy, eikä ole luettavissa. Tunne on elämänkokemusteni hedelmä, jonka runko on ruokkinut ja valo voimistanut. Kelpaako se syötäväksi, sitä en osaa sanoa.

Nyt, kun arkiset huolet hiillostavat henkeäni ja kalvavat ajatuksiani, voisin lohduttautua ajattelemalla itseni valkokauluksiseksi, vauraaksi ja vaivattomaksi. Olisin aikoinani voinut valita toisin, olisin voinut tyytyä konservatiiviseen turvaan ja toimeentuloon. En tyytynyt, en kyennyt, ja nyt on myöhäistä muuttaa kohtaloaan. Tällaisina aamuöiden hetkinä surkuttelen ja säälin itseäni. Häpeän heikkouttani.

Menneiden huuma-aikojeni tulot ovat inkarnoituneet tileiltäni näiksi tiloiksi, ja pelimerkkini ovat palautuneet pörsseistä noiden rinteiden poluiksi. Voisin hyvinkin olla vauraampi, mutta mikään materian määrä ei ole vastannut käsitystäni rikkaudesta. Olen Oulujoen virranjuoksua katsellessani joskus kysynyt, mitä enää on rikkaus, mitä sen kaipuu. Todellinen rikkaus olisi löydettävä ihmisestä, nähtävä katseesta, tunnistettava kättelystä ja käsitettävä kahdesta sanasta. Rikas on se, jolla riittää annettavaa.

Koen vääräksi, että tapaan kantaa huolta suoritusteni ja saavutusteni varjelemisesta enemmän kuin itsestäni; ihmisestä itsessäni. Ihminen minussa vaatisi vapautta, vaatimattomuutta ja vilpittömyyttä, enemmän kuin näitä tietämättömyyteni tuulessa huojuvia kalliita kulisseja. Tunnen kelluvani voimattomana eri vaihtoehtojen täyttämässä välitilassa. Katselen kätteni jälkeä ja tunnustelen tuntemuksiani.

Näen ympärilläni kaksi muita selvempää tienviittaa. Ne osoittavat elämänvaiheeni risteyksessä vastakkaisiin suuntiin. Mutta en saata nähdä kummassakaan viitassa matkalle mittaa, kestoa tai päämäärää. Pelkäänkin eniten, että vastauksia odottaessani köyhdytän itseäni paitsi taloudellisesti myös henkisesti. Se vasta haaskausta olisi! Siispä seison risteyksessä levottomana, ja sittenkin niin neuvottomana, jatkuvasti molempia vaihtoehtoja punniskellen. Molemmat matkat edellyttävät luopumista, toinen aineesta, toinen aineettomuudesta.

Hyvät Ystävät,

Tämä Kanttura, mikä oulujokisessa tarkoituksessaan on merkinnyt vähintään metristä lohta, on haukannut minut vatsaansa. Kokonaisena ihmisenä ja yhdellä hirmuisella nielaisulla. Tämä paikka on hauen kita, onko se myös Vipusen vatsa, jää myöhemmin nähtäväksi.

Sija on vanha, jollain tapaa merkillinen ja mystillinen, mutta nykyisissä kirjoissa Kantturan menneisyys on vaiettu, samoin kuin entisaikojen epäkristilliset taikatyöt tai entisen Oulujoen vapaa juoksu. Kantturakin oli entinen, mutta missioni mukaisesti palautin tänne elämän. Omalla kustannuksellani, oman entisen elämäni kustannuksella. Tulevaisuus näyttää, onnistunko hyljätyn ja hengettömän henkiin herättämisessä kuten Lemminkäisen äiti. Jokin ainakin on muuttunut meissä molemmissa, minussa ja Kantturassa.

Kantturan tiedetään olleen pakanallinen parannuspaikka, yhdenlainen epälääketieteellinen terveyskeskus tämän ikiaikaisen kalevalaisen valtaväylän varrella. Satatuhatta ihmistä vastaanottaneena, miljoonia ohimenneinä, tämä maa voisi avata sanasen arkkunsa meille tämän viikonlopun aikana.

Ihminen, jos olet kohdattavissa, olet valmis, ja vastaanottovalmiudessasi herkkä, olet utelias ja avoin. Laskeudu siis jo olemaan, ala ihmettelemään ja aistimaan uusia ulottuvuuksia itsessäsi.

Toimi tänään, kuten Goethe opetti jo aikoja sitten:

”Etsikää, mitä itsessänne on, niin löydätte kaiken. Ja iloitkaa, kun ulkopuolella luonto levittäytyy, ja sanoo kyllä, kaikelle, mitä itsestänne olette löytäneet.”

Olisi hyväksyttävä, että ihminen itsensä kokoisena riittää elämään. Elämän merkitys on hyväksyvän ymmärryksen kyvyssä. Ihmisessä on ymmärrys, intohimo ja vapaus.

Oletan, että olen voimassani vajavainen ihminen, sielunpuolikas, jonka sytyttämän suloisen luonnollisen kutsun kyllä tunnen, mutta pystyn aistimaan vasta suurena levottomuudenkipuna, koska kysytty hinta on niin kova. Hinta on kaikki suoritukseni, kaikki saavutukseni. Elämäni.

Tahdon uskoa, että ihminen on hyvä, ei sen parempi, eikä huonompi. Minä olen ihminen, en yhtään parempi, enkä huonompi. Ja niin on hyvä.

Ihmisen kuvan piirtäminen ei tee ihmistä eläväksi, vaan pelkäksi kuvaksi. Kuva ei kerro enempää, kuin virsikirja vastasyntyneelle. Kuitenkin kuva jää katsojan tulkittavaksi.

Kuvasta voi myös kirjoittaa näkemyksellisen kertomuksen. Kertomus jää elämään muuttuen kohta ainoaksi totuudeksi, vaikka tarina kertookin pelkästä kuvasta, ja on yksin kertojan oma tulkinta. Niinpä kertomukseen uskotaan. Kuinka paljon kuvaa vahvempi onkaan kirjoitettu kertomus! Ja me opeissamme alistetut, olemme tyytyneet näkemään kertomuksen kuvana, emmekä osaa ymmärtää, mitä kuvalla itsellään olisi meille opetettavana.

Vaatii rohkeutta pitää kiinni hyvyydestä. Vaatii hullunrohkeutta paljastaa oma kuvansa ja kirjoittaa itse oma kertomuksensa kanssaihmisten katsottavaksi. Värittömäksi vaikeneminen olisi väärin, mutta suorastaan itsepetosta olisi ylitsevuotavalla värikylläisyydellä korostaa omaa merkittävyyttään, tai toisinpäin pelkällä yksivärisyydellä väheksyä omaa merkitystään. Kertomus on värien levoton leikki, tarinan kappaleet ovat sävyjen sekamelskaa. Viisauskaan ei ole väritön, eikä yksivärinen. Viisaus ei viihdy yksin, vaan viisaus asuu viidessä. Tietäjiäkään ei ole kaksi, vaan kaksitoista. Koko totuus on ymmärrettävissä kuvan takana, eikä kertomuksessa, koska kuva on ihminen itse. Alistettuna tuntemattomien tulkittavaksi.

Missä ovat ihanteemme, missä voimamme lähteet? Missä ovat minuuksiemme kätkettäviksi käsketyt merkitykset? Entä sinä. Mikä on sinun syysi selviytymiseen? Miksi tahdot selviytyä?

Koetko hyvinvointiyhteiskunnan tarjonnan itsellesi omaksi? Turvaverkot houkuttavat antautumaan ja unohtamaan ikävät velvollisuudet. Helppoa olisikin antaa kaiken olla, pudottaa kintaat käsistä ja antautua kruunun armoille. Kuinka ihanaa olisikaan unohtaa arjen vaivat ja olemisen ikävyydet. Ajatelkaa, jospa saisi olla sirkuksessa, suurella näyttämöllä kohdevalojen kirkkaudessa, tekokukka rintapielessä, pellenhattu päähän painettuna, hassut tulpat korviin työnnettyinä ja huulet kestohymyyn maalattuina.

Meillä suomalaisillakin on omat mustat pisteemme suhteessa sirkushuveihin. Mika Myllylä, Matti Nykänen, Kari Tapio, Rauli Badding Somerjoki, Armi Aavikko, Laila Kinnunen, Esa Pakarinen, Olavi Virta... kaikki he ovat unelmoineet, opetelleet, menestyneet ja heittäytyneet minuutensa kanssa markkinoiden muokattaviksi. Matti Nykänen elää, mutta yksin ollessaan mahtaa hänkin pelätä ja kummastella, kuka hän oikeastaan on ja miksi hänet on haluttu. Epätoivo, ahdistus ja pelko häviävät vasta, kun alkoholi, huume tai lääke armahtaa, tai jos tuttu toimittaja soittaa kuulumisia tai myöhemmin, kun känninen karjalauma kokoontuu lavan eteen katsomaan kiihkoisin silmin, tyydyttääkseen jokailtaista verenhimoaan.

Markkinat vaativat omakseen sankarillisten ihmisten minuutta ja lupaavat sielunuhria vastaan taivaspaikan ja ikuisen autuuden. Mutta mitkään markkinat eivät koskaan voi tarjota yhdellekään tähdelle iättömyyttä. Markkinat toimivat omista lähtökohdistaan lyhytnäköisesti ja hyötyvetoisesti. Tähden vetovoiman kadottua myös tähden saama hyöty häviää. Ja ihminen häviää, hänet unohdetaan, ja itse hän on minuutensa jo kadottanut. Huuman haihduttua, suosikista on jäljellä tyhjyyttään kumiseva kuori, ja päivämääräkaiverrusta odottava hautakivi.

Epätodellisen elämänvaiheen päätyttyä sankarille koittaa selkärankaa ravistava yksinäinen todellisuus, jossa mieltä kirvelevät lukuisten lunastamattomien lupausten kasvattama katkeruus; hautapaikaksi vaihtunut taivaspaikka ja ikuisesti seuraavat onnettomuudet. Tyhjyys tappaa tasapainottomat sankarit Raidin lailla, tarjoten juorumarkkinoille vielä yhdet surunsävyiset, mutta takuuvarmat myyntihitit. Suomalainen suruaika kestää muutaman sekunnin. Seuraavalla aukeamalla esiintyy uusi raikas gladiaattori omine edesottamuksineen.

Voisimmekin kysyä, koska me opimme kunnioittamaan jokaista ihmistä pelkästään hyvänä, ei ihmeellisenä, eikä ylivoimaisena. Antiikin Kreikassa ja muinaisessa Roomassa sitä ei edes yritetty, eikä näemmä tämän päivän Suomessa, muista maista puhumattakaan. Ihmiskunnan ongelmana on vuotavan veren viehätys ja kuolevan katseleminen.

Sivistys on sosiaalista selviytymistä ulkokultaisuuden pettävällä pinnalla.

”Jokainen kukka kuihtuu, nuoruutemme myös väistyy, virtaa kirkas elämämme.

Kukoistaa joka hyve sydämemme ja viisaus, vaan eivät iät kestä.

Jokainen kutsu, uusi tehtävämme taas jäähyväisiin päättyy, alkuun johtaa.

Urhoollisina, koko sydämestä olkaamme valmiit oudoillekin teille.

Jokainen alku kiehtovana hohtaa, sen lumo suojelee, tuo voimaa meille.”

Hermann Hesse.



Jokainen ihminen tarvitsee selviytyäkseen tasapainoisuutta. Julma ja itsetuhoinen aikakautemme ei tasapainoa tarjoa, vaan pyrkii horjuttamaan hengiltä heikoimmat, ja lahjakkaimmat yksilönsä.

Tasapainoinen minuus on jalkojen alla pitävä pohja pettävän suon selällä. Se kestää ja kantaa ihmistä yli haastavien hetteikköjen. Mika Waltari ja Junnu Vainio selvisivät omista suonsilmistään ja voittivat markkinat. He saivat lunastettua minuutensa takaisin menettämättä itsekunnioitustaan, autuuttaan, menettämättä henkeään. Menettämättä elämänsä merkitystä he saavat kenties kumpainenkin uuden ehtoisamman elämän. Niin ainakin soisin tapahtuvan, sillä he molemmat ovat olleet minua tänne ja täällä piiskaamassa. Markkinat voittaneesta ihmisestä kasvaa taistelun tauottua itsenäinen kokonaisuus, itseohjautuva ja ajatteleva ihmisinstituutio, joka määrittelee ajankäytölleen sisällön ja laatii elämälleen ehdot.

Sellainen markkinavoimien voittaja on alkuperäinen suomalainen sielustaan! Meidän ei saisi antautua löysiin lupauksiin, helppoihin houkutuksiin, eikä tyhjänpäiväisiin olettamuksiin.

Mutta vastassamme on valtavankokoinen ja kiehtovasti koukuttava markkinakoneisto, eikä käy kiistäminen, ettemmekö olisi turhamaisuuksissamme alttiita antautumaan koneiston kikoille ja kiusauksille.

Markkinoiden merkitystä uudenajan uhripaikkana olisi vähennettävä tietoisuuttamme ja itsetuntoisuuttamme kasvattamalla, niin että yhä useammat suomalaiset, yhä nuorempina, saisivat tilaisuuden kyvykkyytensä kukoistukseen. Ihmisen olisi noustava ja taisteltava ainutkertaisuutensa tähden ihmisvastaista systeemiä vastaan. Rikas on se, jolla itselläänkin on annettavaa, vain köyhä vastaanottaa kysymättä, mitä eteen annetaan.

Ystävät hyvät, pyydän anteeksi paatoksellisuuttani, mutta minä totisesti tarkoitan, mitä kirjoitan ja mitä puhun. Suomi ei ole synnitön, kansa tahtoo kultaa ja vaatii viihdettä, mutta lopulta haaskaa ja häpäisee sankarinsa.

Rakensin siis minäkin oman kirkkoni tänne virtajohtojen varjoon. Sankarillista sirkusroolia kiellän koskaan tavoitelleeni! Enemmänkin olen pyrkinyt palaamaan takaisin todellisuuteeni ja pääsemään eroon kaikesta epätodellisuudesta. Vähäisten voimieni venymiseen ovat vaikuttaneet itseni kohtaaminen ja itsekkyyteni suvaitseminen, mutta myös sapekkuuteni vallitsevaa konseptikeskeistä ja sielutonta hallintokulttuuriamme kohtaan. Lisäksi minua ovat piiskanneet eteenpäin ikiaikaisen suomalaisuuden ja isänmaallisen ylevyyden kaiho, sekä oulujokisen luonnon ja kulttuurisen kauneuden oivaltaminen. Myös olen saanut tuta tämän maan mahdin ohjaavan tekemisiäni.

Hammasta purren, hikeä valuen ja verta vuotaen olen nöyrtynyt tunnustamaan omat inhimilliset vajavaisuuteni Kantturaa hallitsevien maanhenkien edessä. Mutta olenpa oppinut tekojeni jälkeen vastaanottamaan maan välittämää myötätuntoisuutta ja kiitollisuuttakin. Tämä maa on rakentanut minuun pesänsä. Nomen est omen.

Hyvät ystävät,

Voisin kenties jollain tavoin ylistää nähtävissä olevia aikaansaannoksiani, mutta en tahtoisi kuluttaa tätä ainutkertaista tilaisuutta niin yksioikoisella ja vähäpätöisellä tavalla. Sen sijaan haluaisin puhua tämän rantamaiseman ja minuuteni yhtämatkaisesta muutoksesta, haluaisin puhua tästä ajasta ja pian eteemme tulevista vakavista muutoshaasteista.

Aurinko alkaa kurkkia ikkunan takaa. Enteileekö tuo uutta kuumaa päivää, mene tiedä. Henkilökohtaisesti minun olisi kiireesti ratkaistava, millä tavoin arvaisin rahoittaa aikaa ylevälle intohimolleni, loppuelämäni mittaiselle asialle: Oulujoelle kalevalaisena kansallisvirtana. On totta, että umpikuja uhkaa talouttani ja perheeni turvaa. Tämä näyttämöni on vaatinut niin paljon. Mieleni, menneisyyteni ja mammonani. Se, mitä olen materiassa menettänyt, on vaihtunut vaa´assani vastapainoksi materialle. Olen maksanut itselleni erilaisen elämän hinnalla, jolla olisin elättänyt perheeni. Ehkä kyllä. Mutta olisinko elättänyt itseäni. Sitä en osaa sanoa.

Tasapaino ihmisessä edellyttää hengen eli minuuden kasvua mahdollistavien arvojen ja materian eli minuutta rajoittavien realiteettien asettamista vaakakuppeihin, sekä niiden keskinäisen suhteen punnitsemista. Voisiko punnitsemista koskaan tapahtua, ellei ihminen olisi siihen valmis – riittävän voimakas vilpittömyydessään, tarpeeksi totinen tahdossaan ja aidosti ymmärtäväinen nöyryydessään. Tasapaino ihmisessä on toisaalta yhtä olemisen ymmärrystä ja toisaalta vastuuntuntoisuutta.

Niin moni meistä köyhistä ojentaa häpeilemättä kätensä ottaakseen lisää itselleen, eikä antaakseen vähääkään omistaan. Niin moni meistä tahtoisi nähdä itsensä erioikeutettuna suhteessa toisiin. Niin moni meistä tahtoisi tulla nähdyksi erioikeutettuna. Varattomia avustetaan ja vähäosaisista välitetään, mutta vain niin kauan, kun laupeudentekoihin ei tarvitse uhrata omia erioikeutettuja resurssejaan. Mammona ja maine ratkaisevat hyvät teot ja tarjoavat tilapäisen tyydytyksen. Mammona ja maine kun tahtovat käydä lähimmäisenrakkaudenkin edellä.

Valitettavasti näin on virallinenkin totuus maassamme. Kun esimerkiksi kansankirkkomme antaa apua, kerää se ensin tarvittavat eurot valtiolta, kunnilta, järjestöiltä ja seurakuntalaisilta, vähentää sen jälkeen summasta hallinnolliset kulunsa ja vasta sitten kohdentaa jäännöksen apua tarvitseville suuren mediahuomion loisteessa. Kirkko on todellisuudessa sisältäpäin piinkova korporaatio, vaikka komeat kulissit kertovat meille kaikkivoivasta autuudesta ja armeliaisuudesta. Kirkkomme on konseptoinut itsensä ihmisen yläpuolelle. Kansalaisten kritiikkiä ja kapinointia ei ymmärretä, eikä todellisia syitä tahdota kohdata. Ehkei enää osatakaan. Kirkkoinstituutiot ovat pöhöttyneet megaluokan hallintokoneistoiksi vastoin alkukirkollista missiotaan. Kirkko ei ole tarpeeksi pyyteetön ja uskottava tässä ajassa. Kirkko on sisäistänyt rikkauden käsitteen perin maallisesti.

Uskon Jeesukseen ja hyväksyn hänen opetuksensa, mutten voi hyväksyä kirkon omiin tarpeisiinsa laatimia Jeesuksen opetusten tulkintoja. Jeesus muun muassa opetti, `Minä olen tie, totuus ja elämä. Joka minuun uskoo, saa iänkaikkisen elämän.`

Ja yhä vielä meille opetetaan, että Jeesus on tie, totuus ja elämä. Entäpä, jos ymmärtäisimme opetuksen, että ´Minuus on tie, totuus ja elämä.´

Mikä huikea mullistus tapahtuisikaan, jos suostuisimme käsittämään opetukset ja koko Raamatun uudella tavalla – ihmislähtöisemmin. Raamatun ´Minä´ ei tarkoittaisikaan puhujaa tai opettajaa, vaan lukijan minuutta.

Voisiko kirkko koskaan ryhtyä tulkitsemaan Raamattua ilman, että asettaisi varauksia oman institutionaalisen asemansa varjelemiseksi?

Uutta aikakautta ei nähdäkseni voi syntyä nykyisissä uskonlahkorakenteissa, koska yksikään merkittävä kirkollinen konsepti ei ole valmis luopumaan omaisuudestaan, opistaan, eikä organisaatiostaan. Suomessa kristinusko on sivistyneen maailman nuorinta. Kristinuskoa ennen meillä on ollut henkisinä oppeinamme kansanviisauksia ja uskomuksia, joissa piilevä tieto on kenties ollut sivistyneen maailman vahvinta. Edustaako Väinämöinen sitä ikiaikaista suomalaisen tiedon ja viisauden perimää, mitä virtaa verissämme ja mikä pistää omatuntona pintaamme? Olisiko se tuntemus tuhansien tuntemuksiemme joukossa aidointa, sellaista, jolle meidän tulisi antaa enemmän huomiota?

Miten tahansa, riittävä muutos on mahdollista tapahtua vain nykyisten seurakuntasysteemien ulkopuolella.

Arvottomalle ja armottomalle nykymenolle täytyy syntyä vaihtoehto. On laadittava valon ja viisastumisen viisiovinen ohjelma, joka puhuttelee ihmistä ihmisenä, joka rohkaisee ihmistä kohtaamaan itsensä ajattelevana ja ainutkertaisena luontokappaleena. Ohjelman on kyettävä vastaamaan henkisen kasvun haasteisiin nyt ja tulevaisuudessa. Aika Väinämöisen uudelle tulemiselle on kypsymässä, ja kuka tietää, ehkäpä jo huomenna kutsumme on kuultu.

Elämällä on oltava tarkoitus. Ellei sitä ole, kasvaa tilalle turhautuminen ja sen mukanaan tuomat sadat erilaiset negatiiviset ilmentymät. Ihminen elää uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Mitä jää ihmisestä jäljelle, jos niitä ei ole, jos elämän tasapaino katoaa? Ei enää elämää, vaan pelko.

Pelko yksin. Pelko. Häviämisen ja kuolemisen pelko. Epäonnistunut on kuolema, jossa pelko jää henkiin.

Elämme yhteiskunnassa, jossa pelko hallitsee pinnan alla. Pelko pitää ihmiset otteessaan ja irti itsestään. Hädän huutomerkkejä ovat muiden muassa alituinen kalenterikiire, keinotodellisuus, apatia, kyynisyys, itsetuhoisuus, turvattomuudentunne ja eristäytyneisyys.

Uskokaa vaan, tavalla tai toisella aika on avaamassa tilaa terveemmälle ja tasapainoisemmalle ihmiselle. Tulevaisuus on valoisa, jos ihminen on vilpitön. Vilpittömyyteen kannattaisi satsata!

Hyvät Ystävät, kanssamatkaavat kumppanini,

”92-vuotias rattijuoppo ajoi varastamallaan autolla lemmikkikoiran kuoliaaksi.”

Mikä tässä otsikossa herättää eniten surua, tai sympatiaa, tai sääliä? Onko se vanhuksen ikä, joka pakottaa pohtimaan, miksi noin iäkäs ihminen on lähtenyt yksin ja ajautunut suorittamaan moisia väärinkäytöksiä? Mikä perustavanlaatuinen epäkohta johti noin surkeisiin tapahtumiin?

Vai pohtisimmeko vanhuksen varomatonta alkoholinkäyttöä? Mikä sai hänet juomaan itsensä humalaan? Onko se ollut hänellä pitkäänkin tapana, joiko hän yksin ja minkä tähden?

Vai kiusaako eniten autovarkaus? Pysähdytkö miettimään, kuinka kaikki oikein tapahtui, miten varkaus oli yleensäkään mahdollista? Oliko auto jonkun, joka oli vanhukselle entuudestaan tuttu? Miksei kukaan estänyt, oliko missään ketään näkemässä? Vai surettaako uutisessa lemmikin kohtalo? Kenelle koira kuului ja kuinka sitä jäätiin kaipaamaan?

Mieleni huutaa, 'tämä tällainen ei ole soveliasta! Paheksun suuresti, mutten pysty kohdentamaan yhtään erillistä paheksuntaani ylitse muiden. En tiedä, mikä olisi ikäihmisen suorittamista synneistä suurin, enkä osaa sanoa, mikä olisi lopulta vanhuksen oma vastuu tapahtumista.

Tämä ei ole millään lailla soveliasta. Mieleni ei hyväksy uutista. Olen voimaton. Vaikene mieli paheksumasta, vapauttakaa vanhus!

Sanat ovat vahvoja ja pelottavan tulkinnanvaraisia. Pyrimme tulkitsemaan kuulemaamme hahmottamalla muodon sanomalle. Sielujen silmin saatamme hahmottaa kuulemamme asiat. Tai sitten joku muu on tehnyt hahmotuksen puolestamme. Miten, ja mitä tarkoitusta varten? Joulupukki on Coca Cola –mainokseen luotu piirroshahmo; punainen, valkopartainen mies. Jeesus on vaaleaan kaapuun pukeutunut ruskeapartainen mies. Jumala on valkoista hohkaava, valkopartainen mies. Millainen oli 92-vuotias rattijuoppo? Oliko hän mies, oliko hänellä partaa?

Väinämöinen, tuo tietäjä iänikuinen aivan samoin. Mieleemme hahmottuu kuva vanhasta partaisesta miehestä. Eikö tämä ole perin merkillistä? Tietäjä, ilmiselvästi mies. Sillä tietäjä, jos olisi nainen, olisi hän noita – pikainkvisition jälkeen pois poltettava pakana. Hengessä vahvojen naisten mahti on hävitetty uhkaamasta miehistä mielivaltaa. Samaan aikaan ja yhtä hurskaassa uskontyössä hävitettiin ja häväistiin entisaikojen pyhät paikat ja riitit. Siinä ovat nyt tilalla nuo upeat, taivaita tavoittelevat rakennukset, virallisen toivon ja elämäntarkoituksen tyyssijat.

Tietäjä on ihminen, joka tietää paljon ja jonka tehtävä on tietää, aivan kuten saarnaaja, joka saarnaa paljon ja jonka tehtävä on saarnata. Tietääkö saarnaaja paljon? Ei välttämättä, koska saarnaaja ei saarnaa totuutta itsestään, vaan toisten tekemiä tulkintoja, toisten kirjoittamista kirjoituksista.

Tietäjä tietää, mutta ei välttämättä saarnaa. Tietäjä välittää tietoa, koska ei voi olla välittämättä. Tietäjää tässä ajassa tarvitaan, enemmän kuin sataatuhatta saarnaajaa. Uusi aika syntyy tiedostamisesta, tiedonsaamisen tarpeesta. Tietoisuuden kasvattamiseksi tarvitaan tietoa. Tietoa saa tietäjältä. Missä on tietäjä? Missä on Väinämöinen?



Aika kasvaa aitaa.

Asumusten, kulttuurien, uskontojen ja ihmisten välillä, mutta myös ihmisen itsensä sisällä. Tämä suvaitsemattomuuden aika kasvaa aitaa kaikkialla ympärillämme. Omaehtoisesti me eristäydymme aitojen taakse ainoana tarkoituksenamme suojautua toisia ihmisiä ja itseämme vastaan. Suojaudumme varjellaksemme pintakiiltoista elämäämme toisilta totuuksilta, sellaisilta, jotka uhkaavat omaa elämäntapaamme - todellisuuttamme; todellisuuttamme, jota kohtaan uskomme, toivomme ja rakkautemme heikkenee päivä päivältä.

Vilpitön ei aitaudu, vilpitön ei antaudu aitojen taakse.

Usko kysyy yksilöiltä rohkeutta, yhteisöiltä yksimielisyyttä ja kansakunnalta kollektiivista uhrivalmiutta.

Toivoon tarvitaan uskottava lupaus paremmasta.

Rakkaus on tasapainoinen tila ihmisen sisällä ja ulkona. Se on lupa luonnollisuuteen ja horjumaton luottamus totuudellisuuteen meissä itsessämme, meissä jokaisessa. Minussa minua itseäni kohtaan. Minä minussa saa olla hyvä, niin hyvä, että tahdon nähdä vastaavan hyvän jokaisessa kohtaamassani ihmisessä sekä omassa elinympäristössäni.

Suomen itsenäistymiseen johtaneet tapahtumat olivat kuin vuolas valtavirta, johon päätyvät sadat purot ojat ja sivujoet muodostavat vedelle kaikki esteet murtavan massan. Elleivät esteet murtuisi, mutta massa jatkaisi kasvuaan, syntyisi virralle kokonaan uusi, murtumattomat esteet ohittava uoma.

Suomen olisi uudesti synnyttävä murtamaan virran tieltä tämän aikakauden esteitä. Kansakuntamme suuri joki on kuitenkin pakotettuna paksujen patojen taakse. Lieneekö missään sellaista vipusvoimaa, joka vapauttaisi virran juoksemaan?

Kyllä se voima meissä kasvaa, mutta olemme toistaiseksi toisistamme tietämättä pikkuisina puroina ja hajallaan pitkin Suomen salomaita ja suuria kaupunkeja.

Maailma menee murheellisen murroksen tietä. Se, mitä me ymmärrämme pysyvyydeksi, on juuri pahiten uhattuna. Viimeisten aikojen vakavat tapahtumat aivan lähellämme ja eri puolilla maailmaa ovat olleet vasta hapuilevaa esisoittoa ennen varsinaista konserttia. Kovemmat ajat käyvät kohtaloksemme, ellemme ymmärrä tehtäväämme tietoisuuden tulkkeina ja tiedontoimittajina.

Hätämme hetkellä huudamme hahmoja apuun, mutta osaammeko kutsua apua, jos oppimme on harhainen ja käsityskykymme keskeneräinen. Osaammeko ottaa vastaan, jos vastaanottomme on valheilla vialliseksi viritetty.

Jospa jo huutaisimme Väinämöisen perään, saattaisimme tiedoksi tarpeestamme kertovan sanan, saisimmeko hieman enemmän aikaa ajatella syntyjä syviä ikiaikaisen oppi-isämme mestaroimana. Viis-astumisen tiellä on viisi porrasta. Käykäämme selvittämään niiden merkitystä ja laatikaamme niistä uusi kutsukertomus houkuttamaan kansasta kasuavasta esiin sitä sielukkainta suomalaisuutta, minkä varaan valtakunta on aikoinaan rakennettu. Yhdessä, kuin valtavirta.

Oulujoki on minun Kalevalani – molemmat ovat ikivanhoja laulun lailla virtaavia energianlähteitä; teoksia, jotka näen yhtenä, mutta joidenka sielukkainta merkitystä en vielä tunne. Minun on nyt mentävä, jotta uutta pääsisi sijaani.



”Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla,

Taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan,

Uuen Sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi,

Uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi,

Kun ei kuuta aurinkoa, eikä ilmaista iloa.”



Hyvät Ystävät,

jo kohta koittaa esitykseni loppu ja laulun vuoro.

Tahdonpa tähän sittenkin vielä sanasen sanoa ja toivottaa teidät tervetulleiksi paikkaan, jossa olemistamme rajoittavaa aikaa ei enää ole, mutta jossa uskon, toivon ja rakkauden hengen on mahdollista virittyä suomalaisen viisauden voimaksi, ja sieluissamme yhteen kasvavien ylevien ikiaikaisten ajatusten ahjoksi.

Nouskaa nyt takaisin, ja olkaa itsessänne eteenpäin, niin miten mielenne ohjaa.



Kiitän teitä!

Lähidemokratiatoimikunta Kantturassa, Tervehdyspuhe

Lähidemokratiatoimikunnan kesäkokous Kantturassa 21.6.2011

Nyt ja tässä. Liikkeellä elämässä.

Hyvät ystävät!

Tervetuloa Kantturaan, Mieleni maille!

Muutama sananen saatteluksi; vähän ääntä opastamaan asettumisessa ja olemisessa täällä kalevalaisen Kansallisvirran äärellä. Kalevalaisuus edustaa minulle sitä sielukkainta suomalaisuutta, mahtavinta ajattelemisen voimaa ja suurinta itsetuntemuksen oivaltamista, mitä kipeästi taas tarvitsisimme. Tahdon itse ajatella oman Samponi, aion laatia omat lauluni ja löytää oman olemukseni täältä ja tuolta. Täällä on sana, tuolla sävel. Liitto on laulettavissa sadoin säkein.

Sillä maasta minä olen tullut ja maahan kiinni kasvanut. Minäni on maanläheinen henki, kuten myös on olemukseni maanoloinen.

On ollut sellaisiakin aikoja, jolloin tapani olivat toiset. Elin ja elehdin huumaavassa harhassa ja itseltäni hukassa. Poljin pyörääni vinhaa vauhtia, vaikka ketju ei ollut kiinni hammasrattaissa. Sotkin kaikella tarmollani, tein totisesti paljon polkutyötä, mutta liikettä ei sittenkään tapahtunut. En silloin ymmärtänyt, että juuri liike on päämäärä, eikä pelkät kipinöivät kierrokset. En osannut ajatella liikettä, kunnes kerran näin pienen lapsen kävelevän ohitseni minua ihmetellen. Lopetin polkemisen ja annoin pyörän jäädä. Niin nousin omille jaloilleni, pääsin liikkeelle ja aloin katsella ympärilleni. Lähdin seuraamaan lasta. Kaikkialla matkan varrella poljettiin ketjuttomia pyöriä. Kaikkialla tehtiin paljon polkutyötä ilman liikettä. Polkijat eivät minua nähneet, eivätkä kuulleet, enkä minä heitä kohdannut.

Liikkeen jatkuessa ovat ylpeyteni, pintaliitoisuuteni ja tähtien tavoittelu karisseet. Minuuteni sai mahdollisuuden materialistisen mahalaskuni myötä kohta kymmenen vuotta sitten. Sen sijaan koppavuudestani en ole eroon päässyt, en vielä, vaikka vaivani luonne onkin muuttunut. Koppavuuttani sävyttävät nykyään kyynisyys ja uskonpuute harmaamielisiin ihmisiin, sellaisiin pyöränpolkijoihin, joilla on juovia otsassa merkkinä kokopäiväisestä kiireestä ja heihin, joilla on herkät hipiät ja vähänkin statusta varjeltavanaan. En ole helppo ihminen, enkä keveä luonne.

Aina kun on aikaa, mieleeni nousee ajatuksia ajastamme, ja usein pintaan pistävät pirunsarvet. Epäkohdat kiusaavat ja ylilyönnit suututtavat. Mutta unissani on toisin. Unissa olen lähes aina levollisempi, luottavaisempi.

Tahtoisin vielä vaikuttaa pyöränpolkemisen pysäyttämiseksi. Tahtoisin ahdistaa ihmisiä ajattelemaan, tahtoisin ajattelevien ihmisten avartavan näkökenttäänsä ulospäin ympärilleen, sekä sisäänpäin itseensä. Molemmissa suunnissa olisi niin paljon nähtävää, mutta onpa toki myös hengenmatkaa kuljettavana. Tahtoisin rohkaista ihmisiä liikkeelle.

Puhun nyt itsestäni, koska se mikä olen, on täällä kaikkialla. Olen intohimoinen ihminen. Otan vastaan haasteita ja janoan kohtaamistani ihmisistä hyvää henkeä, mutta saatan sortua saamattomuuteen, jos hyvää henkeä ei ole tarjolla.

Olen herkkä ihminen. Tunnustan kaipaavani toisten ihmisten seurassa luottamusta, tunnustusta ja hyväksyntää, vaikka olenkin osittain oppinut hyväksymään itseäni.

Valitettavasti olen myös epävarma ihminen. Tahdon olla kaikessa, mihin ryhdyn, kohtuudella kelvollinen; mutta toisin kuin aiemmin, en pyri kelvollisuuteen kaavamaisesti minuuteni loukkaamisen kustannuksella. Tahdon itse asettaa kelvollisuudelleni rajat ja määritelmät. Kelvollisuudentunne on oma kokemukseni ja oma yksinoikeuteni.

Politiikka on kaltaiselleni mystiselle maanikolle vahingollista, jopa vaarallista, koska politiikan pelissä ihminen joutuu tavan takaa asemoimaan itsensä jonkun puolesta ja jotain vastaan. Totuudellisuutta tavoitteleva ihminen joutuu riitelemään omien periaatteittensa tähden, ja joskus jopa itsensä kanssa.

Hyvät Ystävät! Olen vilpittömästi ylpeä saadessani teidät tänne luokseni, vieraakseni Kantturaan, mieleni maisemiin! Siksi sanoin nuo aiemmat sanat, koska sanoin ne itsestäni osana tätä kokonaisuutta, osana luontoani.

Vanhan vallan väistyessä on uusi aika alkamassa.

Elämme ja valvomme par´aikaa ajanjaksoa mahdollisen maailmanlopun edellä. Mayat ovat ennustaneet maailmanlopun ensi vuoden lopulle, mutta eivät ole kertoneet, mitä he maailmanlopulla tarkoittavat. Loppu on kuitenkin aina alku jollekin uudelle, seuraavalle jaksolle sivilisaatiomme sukupolvissa. En osaa olla huolissani maailmanlopusta, ennemminkin kannan huolta siitä, ettei se toteutuisikaan.

Uskokaamme, että huomiset vuodet aloittavat kehityksen, joka johtaa ylevämpään tulevaisuuteen, sillä tänään elämme turhuuden markkinoilla arvotonta aikaa. Maskuliininen kovuus on lujasti läsnä ja vieläpä koko ajan kasvussa, kun taas lempeys, armo, inhimillisyys ja ihmistuntemus ovat laskussa. Ajattelevat ihmiset ovatkin syystä huolissaan, mutta ajattelemattomat vain peittävät todellisuuden välinpitämättömyyteen, itsepetokseen tai päihteisiin. Eikä sukupuolilla ole sijaa luonnossa, ovathan molemmat puolet meissä jokaisessa.

Jo olisi koittanut kollektiivisen pysähtymisen paikka, mutta ympäriviikkoisessa arjessa ei toistaiseksi ole ollut aikaa pysähtyä. Aikaa tulee vasta, kun ensin on tullut pakko. Siinä vaiheessa se ei enää ole hyvä, koska vaihtoehdoton pysähtyminen tulkitaan kaiteelta putoamiseksi, eikä kukaan köytä kohtaloaan pudonneeseen tai putoavaan.

Ilmapiiri on apatisoitunut. Ihmiset ovat apatisoituneet omaan surkeuteensa.  

Tuttua on yleinen aikaansaamattomuus, päättäjien palaverisoituminen ja seminarisoituminen, sekä ymmärrysperusteinen eriarvoistumiskehitys. Kohta ainoastaan kalenteri, tuo uutteran uusluterilaisuutemme pyhä kirja, on yksin oppimme ja ainoa uskontunnustuksemme. Kalenteri on aikamme katekismus, elämää ohjaava opasvihko, jonka sisään sutatut merkinnät selvittävät ihmisen arvot ja merkittävyyden yhteisössään. Tärkeys on ehdoton ja korvaamattomuus itse kunkin elämäntavoite.

Voimattomuus tuo mukanaan pahaa oloa. Vastuunsiirtelykäytäntö vaivaa meitä. Tarjolla on luukkuja, linjoja ja luureja; jokainen vuorollaan jonottaa vastauksia jotta ansaitsisi siirron seuraavan koneen käsittelyyn. Ihmisten työhuoneiden ovet ovat lukossa, ihmisten vastaanotto on valikoivaa ja omaa mielihyvää palvelevaa, asiakkuus on maksettava ajallaan. Systeemi pelaa sopimussuhteilla ja tulkinnanvaraisilla säännöillä. Bonusasiakas maksaa, eikä kysele.

Onko ihminenkin ohjelmoitavissa? Sokean ahneuden ja käsityskyvyttömyyden vallassa kyllä on. Ohjelmointi tapahtuu systeemin hyväksi persoonan kustannuksella. Mikä kamala kohtalo! Vapaaehtoisesti aistit ummessa ja mieli manipuloituna! Poljetaan, poljetaan…

Väsyttää ja masentaa. Tunnen sarvien kasvavan otsassani.

Näyttöpääte on monen paras ystävä. Elämänvalo, jonka edessä saattaa olla sitä, mitä eniten tahtoisi olevansa. Ihminen on virtualisoitunut. Ja juuri virtualisoitumisesta aiheutuu kyvyttömyys kohdata realiteetteja. Entisistä turvallisista käytännöistä ja perinteistä vieraantuminen tekee meistä pystyyn kuolleita, keinotodellisuuteen kirottuja epäihmisiä. Elämä on yhtä kolmoskanavaa ja bittikiitoa viikko viikon perään. Viihteellinen pakomatka on aina up-to-date. Se on klikattavissa auki heti-helposti-halvalla ja huoletta. Valheellinen todellisuus synnyttää uudeksi totuudeksi epätodellisuuden, keinotodellisuuden. Ihmisten välinen etäisyys kasvaa, sosiaalinen kyvyttömyys ahdistaa. Tuntuukin monesti, että alkuperäinen ihmisyytemme on ulkoistettu osaksi hyvinvointisysteemin kulisseja. Mielemme maksaa hyvinvoinnin kustannukset.

Systeemiriippuvuus on todellista, hallintokäytäntöjen asettamat vaatimukset alistavat ihmiset nöyriksi.

Turhautumisenpeikko vaanii, kun mikään ei riitä onneen tänään, koska huominen on aina huolena. Epävarmuutta on jokaisella omasta, läheisten ja koko maailman tulevaisuudesta. Huolivalta masinoi ja manipuloi mieliä eniten öisin, kun valot on sammutettu ja ihminen on yksin. Yössä saattaa kuulla, kuinka pyörä pysähtyy ja ihminen itkee osaansa.

Kaiken olevaisen tilapäistymisestä syntyy suuri turvattomuudentunne, sillä yksilön ja systeemin välisiin yhteistyösopimuksiin sisältyy ihmisosapuolten ulkopuolisuus. Ihminen häviää sopimukset aina. Hyvinvointiyhteiskunnassamme on oltava tänään eilistä päivää parempi, tänään toista ihmistä merkittävämpi ja tavan takaa keskivertoisuutta röyhkeämpi. Lottovoittokin olisi vain tilapäinen ratkaisu.

Ahnehtiminen on tavaksemme tunnustettu kansankiusa, itsekkyys on jokapäiväinen selviytymiskeino, ja kyynisyys auttaa kestämään ja kateus mahdollistaa vahingonilon.

Hyvät Ystävät! Elämme elämäämme hiljaa musertavassa paineessa, inhimillinen sietokykymme on koetuksella, mutta emme sittenkään uskalla tunnustaa, ettemme näe keisarilla vaatteita. Se, mitä näemme, olisi kuitenkin uskallettava tuoda julki, sillä keisarin alastomuus on totta. Systeemi syrjii vapaita ajatuksia.

Lähidemokratiatoiminnan tehtävä tässä ajassa on kohdata jokaisessa yksilössä ihminen.

Täytyy ymmärtää ja olla ymmärrettävä. Julkisessa päätöksenteossa juuri Lähidemokratiatoiminta on kansanomaisuuden viimeinen linnake.

Mitkä sitten ovat tehtävämme tässä ajassa, mitkä periaatteet ohjaavat toimiamme.

Me olemme kaupungissa se luottamushenkilöelin, joka tulisi rohkaista ihmisiä ajattelemaan valoisammin, pyytämään vähemmän ja elämään enemmän. Me olemme se toimielin, joka puolustaa pientä asuin- ja harrasteyhteisöä megalomaanisten hallintovoimien puristuksessa. Meidän tehtävämme on väitettyjen väistämättömyyksien haastaminen. Me olemme se toimielin, joka ilostuttaa ihmisiä hyvillä teoilla ilman ehtoja. Me kannamme vastuuta inhimillisyydestä. Me olemme se toimielin, joka kuuntelee kaupungin ääniä; me kohtaamme ihmisiä, aistimme tarpeita ja tunnistamme toiveita. Me välitämme vähän enemmän, koska me liikumme vähän enemmän.

Lähidemokratiatoimikunta on kaupungissamme se toimielin, joka kasvattaa kuntalaisten tekemän kotiseudullisen ja lähimmäislähtöisen vapaaehtoistyön arvostusta ja edistää sen toimintaedellytyksiä.

Meidän on itse uskottava itseemme ja tehtäväämme, sillä kukaan ei puolestamme usko parempaan, tuskin edes toivoo.

Mikä sitten on tarpeen ja mikä on mahdollista, mitkä ovat resurssimme?
Ei valta, vaan ajatteleminen, ymmärtäminen ja sopiminen. Olemme uuden Oulun oppaita.

Mitkä tekijät pahiten rajoittavat mahdollisuuksiamme?
Eivät määrärahat, vaan mielikuvituksettomuus, pessimismi ja paha tahto.

Mistä voidaan sopia tässä ja nyt?
Ei julistuksesta, vaan tavoitteesta. Meillä on yhteinen huoli - uusi Oulu, uusi tehtävä. Uusilla ja vanhoilla kuntalaisilla on pelkoja, joita ruokkivat epätietoisuus, huhut ja maakuntahenkinen pelinpolitiikka. Väärä henki vallitsee. Luottamuspula pelottaa. Pelko rajoittaa liikkumista, ajattelemista ja aikomuksia. Pelkäävä ihminen odottaa pahinta ja on siten negatiivinen potentiaali.

Hyvät ystävät!

Tämä luottamustehtävä tässä toimikunnassa on ollut mieltä avartava ja mieltä rikastuttava kokemus. Olen isällisen ylpeä tästä meidän toimikunnastamme. Menestymisemme riippuu kyvystämme luottaa toisiimme, tehdä keskinäistä yhteistyötä ja taidoistamme osata lausua oikeita sanasia oikeissa paikoissa.

Mitä sitten voisivat olla ne kolme toimintaamme ohjaavaa periaatetta, jotka olisivat tosia ja rikkomattomia?
Ensimmäiseksi - Tunnusta, äläkä selittele – eli Rohkeus. Se on käden ylös nostaminen, silloin kun ei ymmärrä, kun ei osaa tai kun on ollut väärässä.
Toiseksi - Kohtaa, äläkä kiertele – eli Vastuullisuus. Se on vastaamista ja vaikuttamista siihen, että vastaus on totta.
Ja kolmanneksi - Luota, äläkä luulottele – eli Luottamus. Ken pahaa puhuu, hän pahaa tahtoo. Ken pahaa tahtoo, on paha itse.

Rohkeutta, vastuullisuutta ja luottamusta. Niistä on hyvä liike rakennettu! Sisällyttäkäämme työhömme tosi, eikä pelkkä tuuma. Liike vasta on totta, tuuma polkee paikallaan.

”On pahat puheet purettu, sanat surkeimmat syletty.

Jo vain aika alkaa olla, lupa laitella loppua.

Kas tuota, minkä pakisin, senpä kiusalla pistelin.

Ei lie laita noinkaan synkkä, vaikk´onkin kantani vankka.

Koht´ puhkee polvi uuempi, aika paljonkin parempi.

Ne omp´ hyvät jotka jäävät, poikaset parhaimmat päältä.

Miks´ koitin olla nuorekas, kuusta haastava kuorekas.

Ei oo mun paikkani tuolla, onnen ja autuuden puolla.

mut´ vaikk´ mun sappeni kiehuu, viel´ ylväs lippuni liehuu.

Se on totta minkä sanon, mä tuon syämmestäin vannon.

Jos ei meno muuksi muutu, ei maasta murheita puutu.

Hei miehet! kylväkää viljaa, tai kansa hiipuvi hiljaa.”

Sana on vahva, tahto totinen.

Kiitos, ystävät! Ja nyt, antaa tapahtua!

Kaunis on maa

 

Sattuipa päivänä muutamana silmiini soma tekstiralli. Kovin osuvia ja jopa ajankohtaisiakin olivat kuvaukset myös näille maille. Siksipä tuuminkin, miksi tätä yksin lukisin ja jättäisin lauseet lainaamatta, miksenpä toisi yleisemminkin tiedoksi tuimia toteamuksia. Kas, näin menivät mietteet.

”Syy aikoihin alakuloisiin on alakuloisten ihmisten, syy aikoihin hyviin on hyvien ihmisten. Sakiammin on alakuloa ajassamme, selvemmin huonoutta kuin hyvyyttä. Nämä huonot ajat, me huonot ihmiset; hyvät ajat, hyvät ihmiset. Seitsemän on säppiä selviytymisemme tiellä, seitsemän syytä siihen, etteivät ajatuksemme elä avaruudessa, vaan kituvat kellareiden kivenkoloissa. Surkea syntilistamme on synkkä, onhan siinä kateutta, kaunaisuutta, kostonhimoa ja katkeruutta, mutta onpahan myös kitsautta, köyhyyttä ja kosolti kuppikuntaisuutta. `En minä!!´, kiistämme kiivaasti itse kukin oman osuutemme epäkohtaisuuksiin; mutta ehkäpä tunnemme pistoksia paksujen nahkojemme alla, eritoten jos vähän lisäisimme perusteita toteamusten taakse. Onhan tunnustettava, että kaikista kateuksista kamalinta on sen luontoinen, mikä juontuu ilkeämielisyydestä ja ymmärtämättömyydestä. Kuvottavinta kaunaisuutta on puolestaan tuo, joka pursuaa pahansuopaisuudesta, ja kantaa yli sukupolvien. Kostonhimoista käsittämättömimmät ovat väärinkäsityksillä väritetty, kun taas katkeruuksista kammottavin on laiskuudessa ruokittu. Kitsauksista kitkerin; se käskee ottamaan oikealta, vaatimaan vasemmalta ja pitämään vallassa varpaidenkin kynsillä. Voi meitä! Mutta eipä tästäkään tili täyttynyt, sillä parjatusta köyhyydestämme kaikista kavalinta laatua on ahtaitten mieltemme köyhyys ja koomisinta kuppikuntaisuuttamme edustaa kunnan kukkaron testamenttaaminen isolta isältä pienelle pojalle.”

Jopa olikin kitkerästi käsketty kirjaimet kertomukseksi! Joutaa jo hengähdellä, huh, huh. Eikä tarvitse ihmisistä yhdenkään kaikkea yleistäen ymmärtää tai itseensä ottaa. Itsekin kavahdin noita lauseita lukiessani, mutta lopulta hellitin hymyni irralleen. Mikäpä minä olisinkaan noita näkemyksiä kiistämään, olenhan vuorollani itsekin yrittänyt tänne jäljen jälkipolville jättää. Mikä on hyvä ja mikä oikein, sen tulevat seuraavat ajat osoittamaan.

Monituiset kerrat sanotaan, että ´pitäisi, pitäisi´; liiaksi paljon on pelkkää teoriaa, harhaisia hankkeita ja kultaisia aikomuksia kuin konkreetteja ja elinkelpoisia toteutuksia. Aikomukset ovatkin ottaneet ylivallan ihmisistä ajassamme. Seminaareja pidetään, kokouksia ja palavereita sitäkin enemmän. Paitoja silitellään enemmän kuin hihoja kääritään. Kalenterista on kasvanut pyhä kirja, yhteiskunnallisen arvostuksemme osoittaja ja menestyksemme määrittäjä.

Huoleni määrä on mittava, pikkuinen pirulainen on päässyt paisumaan sapekkaaksi sarvipääksi. Syyt sarviini ovat ilmeiset: missä ovat aikaansaannokset, missä hyvä tahto ja yhteistyön mahti. Selityksiä; syitä ja seurauksia ei tarvitse kauaa kysellä, koska ne vuosittain kauniisti kansiin kirjoitetaan. Niin olleen ei riitäkään, että kertaalleen läpi lukisi edellisen lainaukseni, koska kahdesti se on kahlattava, ja kolmestikin, jos käy veropalkalla virassa tai istuskelee muutoin julkisesti vastuullisessa asemassa.

Elämme ihmeellisiä aikoja. Kaikki on mahdollista. Tuovatko ajat hyvää vai huonoa, se riippuu kyvystämme kohdata ja peitota epäkohtaisuudet itsessämme. Ymmärrystä ja yhteistyötä – se on yhteensä yrittämistä. Yrittäminen kasvaa ymmärryksen ja yhteistyön määrässä sekä luottamuksen hengessä.

Tarina-aihio

Matkakokemuksia, aloitettu Kantturassa yöllä 9.5.2011

Valtuutettu asettautui puhujakorokkeelle, köhäisi lyhyesti nyrkkiinsä, suoristautui sitten täyteen mittaansa ja kohdisti katseensa saliin. Jostain syystä ja poikkeuksellisen äkkiä tavanomainen puheensorina lakkasi kokonaan. Valtuutetut hiljentyivät kuuntelemaan miestä, joka perin harvoin oli äänessä. En muistanut hänen aiemmin puhuneen, enkä suureksi ihmeekseni saanut palautettua mieleeni hänen nimeäänkään, vaikka kuinka yritin sitä tapailla. Puheenjohtaja oli kyllä maininnut nimen, mitä ilmeisimmin, mutta ohi se vain oli mennyt minulta.

`Arvoisa puheenjohtaja`, hän aloitti, `hyvät valtuutetut. Tällaisena hetkenä, kun olemme suorittamassa näin mittavankokoista päätöstä, lienee syytä ennen lopullista kannanmuodostamista hieman huolellisemmin huomioida hankkeen vakavaluonteiset ja pitkäkestoiset vaikutukset.`

Sali oli hiirenhiljaa. Valtuutetun katse kiersi kuulijoiden joukossa pistävänä, korostaen oivallisesti hänen puheensa painoarvoa. Mietin yhä pääni puhki hänen nimeään, mutten muistanut enää edes hänen puoluekantaansa.

Puhujapöntössä oleva mies oli pitkään vaiti, mutta hänen eloisat silmänsä välkkyivät vilkkaasti. Valtuutetut olivat keskittyneet kuulemaan ja katsomaan pelkästään häntä, tai ainakin minä olin keskittynyt. Jopa niin keskittynyt, etten kiinnittänyt muihin salissa olijoihin lainkaan huomiotani. Sitten ihmeellisen hiljaisuuden vallitessa koukisti hän oikean kätensä niin, että kämmen jäi osoittamaan vatsaan päin, pyöräytti siinä kättään kerran myötäpäivään ja samalla lausui rauhallisella, mutta ytimiin saakka tunkeutuvalla äänellä,

'Kun on nälkä, on syötävä.'

Sen jälkeen mies ojensi saman kätensä eteen suoraksi kohti valtuutettuja, käänsi kämmenensä alaspäin ja teki jälleen pyöräyttävän liikkeen myötäpäivään. Nyt hän sanoi,

'Kun on jano, on juotava'.

Niin sanottuaan hän nosti kiirehtimättä oikean kätensä otsalleen, kosketti sitä sormenpäillään ja puhui selkeästi ja kuuluvasti,

'Mutta kun on aika, on ajateltava.'

Olin näkevinäni puhujapöntön ympärillä jonkinlaisen leimahduksen ja vaistomaisesti kavahdin paikallani taaksepäin.

Siinä samassa tuo mies ilmestyi eteeni isompana kuin olin hänet hahmottanut, ja hohti merkillistä säteilevää kirkkautta ympärilleen. Hän vaikutti seisovan keskellä jotain omituista nestemäistä valoa. Jollain vaistonvaraisella tavalla olin osannut odottaa häntä saapuvaksi, enkä siksi juurikaan enää säikähtänyt tapahtunutta.

Olisin ainoastaan tahtonut kysyä, kuinka hän niin tavattoman nopeasti oli päässyt luokseni, ja mitä asiaa hänellä oli nimenomaan minulle, mutta tajusin hänen katseestaan, ettei minulla ollut aihetta huoleen, eikä syytä uteluihin. Toiset valtuutetut olivat kuin sumun peittäminä jossain etäämpänä. Edessäni oleva hahmo oli kaikki, mitä saatoin selvästi erottaa. Hän puhui pelkästään minulle ja hän puhui hiljaisella, mutta rohkaisevalla äänellä, jonka sävyssä ei ollut mitään haastavaa, käskevää tai pyytävää,

'Nouse nyt ja ota kiinni kädestäni, tule mukaani matkalle.'

Havaitsin nousevani, vaikken tietääkseni ollut tehnyt mitään päätöstä nousemisesta. Vilkaisin epäuskoisena jalkojani, jotka suoristuivat kohottamaan minut seisaalleen. Oikea käteni liukui kuin itsestään hänen käteensä. Koskettaessani häntä, tarttui minuunkin tuo valo ja tavaton kirkkaus. Jotenkin alitajunteisesti oletin saaneeni jonkun sairauskohtauksen ja luulin joko tekeväni kuolemaa tai herääväni sairaalassa viikon päästä. Mitään huolta en kuitenkaan tuntenut, koska tiesin näin kuuluvan tapahtua. Minulla ei ollut kerrassaan mitään hätää.

Astuimme käsi kädessä pari unenomaisen pitkää askelta ja pääsimme ulos valtuustosalin ovesta. Samassa häikäistyin valtavan kirkkaasta sinisestä hehkusta, jota oli kaikkialla suuressa aulassa, jonka kattoa, lattiaa tai seiniäkään en enää saattanut havaita. Olin keskellä sinistä kirkkautta. Sitä oli sivuillani, allani ja päälläni, edessä ja takana.

'Tässä on kaikki, katso`, hän sanoi ja jatkoi, ` koko kaikkeus, koko hetki ja koko yhteys. Tämä on kaikki; ja se, mitä näet, on sinussa.'

Enemmän tajusin hänen siirtävän ajatuksiaan minuun kuin olisin kuullut hänen puhuvan. Annoin katseeni kierrellä ympäriinsä tilassa, joka ei enää ollut kaupungintalon odotusaula, vaikka siihen olimme käsitykseni mukaan saapuneet. Kaikkialla kierteli alhaalta ylöspäin nousevia sädehtiviä kipinöitä. Niitä täytyi olla määrättömästi. Osa niistä oli pikkuruisia ja kieppui kohotessaan vinhaa vauhtia, kun taas osa oli suurempia ja ne leijailivat kevyesti ylöspäin mukaillen isompaa spiraalia, eikä niillä näyttänyt kohotessaan olevan mitään kiirettä.

'Tämä kaikki olet sinä ja tämä on minäsi. Olemme kaikki yhtä ja kaikkeuteen yhteydessä. Minä olen oppaasi.'

Hämmästyttävä kauneus ja päättymätön kirkkaus häikäisivät silmiäni. Tunsin itseni huolettomaksi ja tasapainoiseksi. Yhtäkkiä luokseni ilmestyi vuosia sitten kuolleen ystäväni hahmo, tai jokin vahva tuntemus hänen läsnäolostaan. En pystynyt kohdentamaan katsettani tarkaksi, mutta vaistomaisesti tervehdin häntä kädenheilautuksella, aivan kuin olisimme viimeksi eilen tavanneet. Tunsin kuvaamatonta riemuntunnetta saadessani jälleen kohdata hänet. Edesmennyt ystäväni hehkui ympärilleen violettia ja purppuraa, mutta siitä huolimatta aistin hänen pukeutuneen omiin tavanomaisiin asusteisiinsa. Hän oli oma luonteva itsensä, vastasi tervehdykseeni omalla äänellään ja viimeistään silloin tiedostin hänen olevan totta. Äkillinen ja voimakas tunnekuohu valtasi minut, enkä kyennyt estämään vesien valumista silmistäni. Niiskutin ja pyyhin silmiäni.

Olisin kernaasti kysynyt ystävältäni satoja asioita ja kertonut hänelle kaksi kertaa enemmän kaikesta hänen jälkeensä tapahtuneesta, mutta luulen onnistuneeni, ääni väristen, ainoastaan saattamaan hänelle tiedoksi sellaisen tyhjänpäiväisyyden, että uusien autojen rekisterinumerosarjoissa ollaan menossa kohti loppua, ja että kohta meidänkin täytyy ottaa Ruotsin mallin mukaisesti myös nolla-alkuiset numerosarjat käyttöön. Jotenkin tuon huolen jakaminen oli se kaikkein oleellisin tuominen todellisesta maailmastani, josta hän oli äkillisesti poistunut jo yli kymmenen vuotta aikaisemmin.

'Kyllä niitä numeroita riittää ilman nolliakin,'

olin kuulevani hänen vastaavan.

Ähkäisin ja yritin typeryyteni tähden tehdä kädelläni pahoittelevan eleen, mutta minkään järkevän toiminnan sijaan sain välitettyä hänelle tiedon siitä, että vain parisen vuotta sen jälkeen, kun hän oli kuollut, voitti Kalle Palander pujottelussa MM-kultaa. Lisäksi koin omituisella tavalla tärkeäksi kertoa hänelle, millä suksimerkillä Palander oli mestaruutensa laskenut, mutta suureksi harmikseni en saattanut sitä varmuudella muistaa, ja jätinkin sen arvailematta. Tajusin hänen hymyilevän minulle, mutta en edelleenkään voinut erottaa hänen kasvonpiirteitään. Vain hänen läsnäolonsa oli ehdottoman varmaa.

'Se olikin odotettavaa',

viestitti hän jäljittelemättömän lakoniseen tyyliinsä, ennen kuin hänen olemuksensa hävisi ja menetin yhteyden häneen.

Yritin tavoittaa häntä ympäriltäni, mutta turhaan. Hän oli mennyt saatuaan kuulla asioita, joilla ei käsittääkseni ollut hänelle mitään merkitystä tai edes hyötyä, ilosta puhumattakaan. Tunsin ala-arvoisen suoritukseni vuoksi hetkellistä mielipahaa.

Oppaani, joka oli yhä edelleen aivan selvästi se sama valtuustokollegani, joka joskus aikaisemmin jossain toisessa ulottuvuudessa oli mennyt puhujapönttöön ja pyöräyttänyt siellä kättään kahdesti myötäpäivään, osoitti nyt tuolla samalla, mutta kummallisen pitkäksi venähtäneellä kädellään eteenpäin. Hänen kätensä alle selveni samassa virtaavan veden kirkkaudessa kimalteleva pinta, ja kauniista virrasta kantautuva ihmeellisen soinnikas musiikki piirtyi tajuntaani. Vaistosin, että kaikki vesi oli minussa ja minä vedessä, eikä siinä ollut mitään kummallista.

'Minä olen elämä ja minä olen yhteys. Ojenna kätesi ja pidä minua, kosketa minua, kuten minä kosketan sinua.'

Vesi puhui minulle, tunsin puhetta, mutta en ääntä, sillä korviini kantautui vain tuota suurenmoisen suloista solinaa.

Levitin käteni ja ojensin sormeni suoriksi. Viileän virvoittava aistimus valtasi kaiken tajuntani, olin täydellisen voimakas ja energinen. Vedin sisääni raikasta ilmaa, jonka seassa tuhannet kieppuvat kipinät imeytyivät itseeni. Aistini pysyivät auki ja yhteys päällä,

`Vain kuiva on kuollut ja vedetön on eloton.`

Altani kiertyi esiin hohtavan valkoiseen väljään vaatteeseen verhoutunut vanha ihminen. En voi sanoa, oliko hän mies vai nainen, mutta ymmärsin, että suunnattoman vanha hän oli. Samoin kuin olin itse levittänyt sylini auki, avasi hänkin sylinsä minua vasten. Saatoin täydellisellä varmuudella aistia hänen tuoksuvan tuoreelle minttupergamentille. Tuoksu kertoi sen minulle, ja muuttui siinä samassa pulmusenpoikasen hentoiseksi tuoksuksi. Valkoinen vanhus asetti kätensä niin, että ne ulottuivat kiertymään ympärilleni kaksi kertaa, toinen kierros oli minun, toinen hänen. Hänen vasen kätensä oli rintani kohdalla ja oikea pääni tasolla. Omat käteni olivat luullakseni edelleen levitettyinä jossain kaukaisuudessa. Tunsin käsivarteni leijuvan keveinä, tunsin sormieni kasvaneen pitkiksi ja lisääntyneen kymmeniksi tai sadoiksi.

Näin nyt vanhuksella pitkän kimaltelevan parran, joka heilui kuin viiri hennossa kesätuulessa. Hän oli siis mies, vaikka en sittenkään voinut olla siitä aivan varma. Ainakaan sukupuolella ei ollut minulle mitään merkitystä, koska hän oli itse viisaus ja siksi todellisuudessa sukupuoleton.

'Kauan se on kestänyt, mutta kauaa se ei enää kestä.'

Lause tuntui niin itsestään selvältä. Totta kai! Niinhän se onkin. Viesti upposi tajuntaani ja sai minut hymyilemään hyväksyvästi ja nyökkäilemään innokkaasti. Kysyinkin vanhukselta, mistä nämä kaikki tiedot tulevat ja ilman viivettä hän vastasi minulle silmät kierteitä kieppuvista kipinöistä säkenöiden,

'Sana on sana, ja sana minussa on itse tieto.'

En tarvinnut, enkä olisi saattanut toivoakaan muuta vastausta. Eikä enää olisi voinut olla mitään sellaista tietoa, mitä olisin koskaan tarvinnut, sillä kaikki tarvitsemani tieto oli jo minussa, ja sanassa.

Tieto oli sanassa, sana tuon vanhuksen puheessa ja puhe virrassa. Kuinka yksinkertaista!

Olin pakahtua autuaaseen onnentunteeseen. Koin kasvua ja jonkinlaista kaikkivoipaisuutta. Vanhuksen hahmo hohkasi armollisuutta ja ikiaikaista tietoisuutta. Koin itseni etuoikeutetuksi saadessani ottaa vastaan hänen voimansa kosketuksen. Kuulin ja koin hänen puhuvan minulle näin sanoen,

`Tämä on sana,

Se on yksin ja oikein.

Sana on Hyvä,

Tämä on Toinen,

Se lupaa ja merkitsee.

Sana on Tahto.

Tämä on Kolmas,

Se on selvä ja aito.

Sana on Tarkoitus.

Tämä on Neljäs,

Se kantaa ja kestää.

Sana on Tosi.

Tämä on viides,

Eikä ole muita.

Sana on Kaikki.`

Intohimoni nostattaja, tuo valkopartainen henkiolento, jatkoi puhettaan painokkaasti kuin olisi lausunut viisaudesta kylläisiä sanojansa jossain suuressa ja kaikuvassa luolassa,

'Se on monta, jonka sinä vain kahtena käsität. Se on Sana, se yksin on minuutesi tosi ja elämäsi ohje.'

Niin sanoen hän syttyi niin voimakkaaseen valoon, että jouduin kääntämään pääni alas. Nostaessani uudelleen katseeni, oli hän kadonnut ympäriltäni. Itse tajusin olevani takaisin virrassa, joka oli minussa kaikkialla. Tunsin olevani yhteydessä kaikkeen, ja loppujen lopuksi vain itseeni. Se oli totuudellisuudessaan niin aidosti oikein ja myös ennen kokemattoman lohduttavaa.

Käännyin selälleni. Kiepsahdin kuperkeikkaa ympäri ja taas ympäri. Vailla fyysistä vaivannäköä ja omaa tahtoa ja kokonaan ilman pelkoa, kiidin suloisessa virrassa, joka säteili ja hehkui miljoonien kimmeltävien kipinöiden kieputuksena. Havaitsin oppaan rinnallani ja käännyin puhumaan hänelle, ja kysyin malttamattoman innokkaana,

'Mikä on tämä maailma?'

Hän katsoi minuun silmät kiiltäen, pyöräytti taas kättään rintansa edessä kerran, ojensi sitten kätensä suuntaani ja lausui,

'Jos on yksin, on yksin hyvä. Jos on täällä, on täällä hyvä. Mutta jos on sielustaan sokea, ei ympärillä ole mitään.'

Niin sanottuaan pyöräytti hän kättään siten, että saatoin nähdä hänen kämmenestään oman kuvani ja vielä hän sanoi,

'Elämä jatkuu, vesi liikkuu, mikä on sinun, on minunkin, eikä ole muuta tietoa. Minkä virta tietää, sitä ei ahne ymmärrä.'

Yhdessä humahtavassa hetkessä istuin taas paikallani valtuustosalissa. Äskeinen oppaani, valtuutettu kollegani, oli juuri päättämässä puhettaan todeten,

'Tämän tarkemmin en sitä voi osoittaa, enkä tahtoa sanoa. Kiitän teitä kaikkia läsnä olevasta kuuntelustanne. Toivon asialleni ymmärrystä ja odotan teiltä kaikilta vastuullisuutta.'

Sitten hän palasi omalle paikalleen, aivan tyynenä ja kuin mitään ei ikinä olisi tapahtunut. Enkä vieläkään voinut muistaa hänen nimeään. Käännyin katsomaan miestä. Mutta kun yritin kohdistaa katsettani mieheen häntä tarkkaillakseni ja tutkiakseni, istuikin paikalla, jossa hänen olisi pitänyt istua, eräs hyvin tuntemani naisvaltuutettu, joka ei tässä kokouksessa ollut käyttänyt yhtään puheenvuoroa. Miestä ei näkynyt sillä suunnalla, eikä muuallakaan. Huomasin hänen kadonneen paikalta, johon hän oli korokkeelta laskeuduttuaan istuutunut.

Vilkaisin hämilläni ympärilleni. Saatoin jälleen nähdä toisten valtuutettujen hahmot kasvonpiirteineen. Puheenjohtaja myönsi seuraavan puheenvuoron ja kokous jatkui ilman, että mikään olisi viestinyt mistään välikohtauksesta. Muut jäivät jatkamaan kokousta, minä sen sijaan poistuin etsimään mystisesti kadonnutta miestä. Kävelin naisvaltuutetun luokse ja kysyin häneltä kiihkoisasti kuiskaten, oliko hän havainnut mystistä miestä. Nainen katsoi minua kummeksuen ja puisteli päätään kuin halutakseen häätää minut pois luotaan. Lähdin ympärilleni vilkuillen ulos salista. Poistuin samasta ovesta, joka aiemmin avautuessaan oli sykkinyt sinisen sävyjä ja mittaamattomuutta. Nyt odotusaula aukeni arkisen värittömänä tilana, jonka seiniä koristi ainoastaan jokunen mitäänsanomaton maalaus.

Turhaan kiirehdin opasmiestä jäljestämään, sillä hänestä ei näkynyt merkkiäkään, ei yhtään missään. Jatkoin hämmennyksissäni autolleni ja ajoin paksussa mielensumussa kotiin. Tunsin itseni hirvittävän väsyneeksi ja nukahdin päiväpeitteelle ennen kuin ehdin ottaa sukkia jaloistani.

Herätessäni yksitoista tuntia myöhemmin oli levottomuus yhä läsnä.

Kaupunginkirjaston lukusalissa oli hiljaista, kuten sopi odottaakin. Vapaan arkipäivän kunniaksi olin kuluttamassa aikaani kirjaston seesteisessä ja sopivan kulturellissa ilmapiirissä. Olin syventynyt lukemaan Oulun Lyseon satavuotishistoriikkia vuodelta 1974. Olin aiheeseen uppoutunut ja siitä erinomaisen innostunut. Kiinnitin erityistä huomiotani Lyseossa 1890-luvulla kouluaan käyneisiin poikaoppilaisiin, tyttöjähän koulussa ei vielä noihin aikoihin suvaittu. Jotain poikkeuksellisen huomionarvoista tuossa porukassa oli. Engelin piirtämässä kivisessä koulurakennuksessa; luonteeltaan ankaran, maailmankatsomukseltaan fennomaanisen ja vakaumukseltaan kiihkouskovaisen rehtori Rosendalin johdolla kävi kouluaan muiden muassa kaksi tulevaa Tasavallan Presidenttiä, ainakin kaksi pääministeriä, useita muita ministereitä, kolme Eduskunnan puhemiestä sekä joitakin kenraaleja, kirjailijoita, poliisipäälliköitä ja monia muita kahdenkymmenen vuoden päästä itsenäistyvän valtakuntamme valiomiehiä. Mikä merkittävä poikajoukko!

Yhtäkkiä sieraimiini leijui kirjaston kultivoituneeseen ympäristöön huonosti sopivaa hajua, joka oli kasvanut vastenmieliseksi löyhkäseokseksi, muodostuen ainakin vanhasta viinasta, kivisistä kaduista ja pitkäaikaisesta pesemättömyydestä. Käännyin katsomaan ovelle. Siellä seisoi ryhti lysähtäneenä keski-ikänsä jo vuosia sitten sivuuttanut mies. Hänen koko olemuksensa vaikutti maailmaan unohdetulta yli-ikäiseltä puskaveteraanilta. Laitapuolenkulkijan kädestä roikkui kulahtanut muovikassi, jossa sisällä oli vähän jotain, joka ei hahmottunut miksikään selväksi muodoksi, mutta arvelin, että päihdeaineitahan siellä tietysti täytyi olla. Miehen silmät häilyivät sameina ahavoituneiden poskipäiden päällä. Etäisyyttä välillämme oli muutama metri. Tuhahdin aavistuksen verran mielenosoituksellisesti ja palasin juhlavuosikirjan pariin.

Kuulin, kuinka kaveri lähti ovensuusta liikkeelle. Pidin katseeni kirjassa, mutta tarkkailin lähestyvää miestä kaikki aistit valppaina. Haju voimistui ärsyttävän inhottavaksi, kun hän lähti kiertämään pöydän ympäri. Ukko pysähtyi vastapäätä minua.

´Päivää.´

Nostin pääni, viritin naamalleni epäystävällisen ja häirityksi tulleen, ynseän akateemisen vallanpitäjän ilmeen. Kohtasin kulkijan katseen säteillen häneen kiukkua ja negatiivista varausta, ärähdin jonkinlaisen vastauksen tervehdykseen. Epäystävällisen itsetietoinen ilmeeni ei ollut tehnyt miekkoseen mitään vaikutusta. Silmissään se sama kalvoksi syöpynyt sumeus, mikä hänellä oli ollut jo ovella, vaimensi hän kaiken kipunointini ja sapekkaan salamointini. Kohtaamisessamme koitti tunnustelevan hiljaisuuden vaihe. Tilanne oli kiusallinen. Katsoin korostetun sivistyneesti kelloani aivan kuin olisin hakenut näyttävästä eleestä tilaani varjelevaa turvaa. Viisarit osoittivat vartin yli kaksi. Ei mitään vaikutusta. Mies tuijotti minua provokatiivisen välinpitämättömästi ja minä häntä kärsimättömästi ja haastavasti takaisin. Lopulta hän rikkoi puhumattomuuden muurin.

´Minä tunnen sinut ja minulla on sinulle kerrottavaa.`

Voi taivahan vallat! ajattelin ja pohdin ratkaisuvaihtoehtojani. Olisin voinut nousta ja lähteä toisaalle jatkamaan perehtymistäni mainioon kirjaan tai pysyä uppiniskaisesti noteeraamatta pultsaria, kunnes hän ymmärtäisi poistua paikalta, tai olisin voinut mennä ja raportoida hänen minulle aiheuttamasta häiriöstä henkilökunnalle ja pyytää heitä häätämään äijänkuvatus takaisin kadulle. Mutta en tehnyt mitään, jäin hämmästyksestä hiljaisena odottamaan, mitä kerrottavaa miehellä olisi minulle.

´Saanko istua?´ hän kysyi ja otti tuolin alleen ilman, että olisi odottanut vastaustani. Istuuduttuaan hän jatkoi ikävuosien ja viinan käheäksi polttamalla äänellään,

´Sinä olet yksi tuomari. Olen etsinyt sinua pitkään. Lopultakin me kohtaamme.´

Tämä on älytöntä, voi helvetti! ei riittänyt, että puliukon löyhkä kirveli silmissäni, vaan vielä olisi kestettävä kuunnella hänen hullun mielensä keksimiä typeryyksiäkin. Olin juuri aikeissa antaa hänelle täyslaidallisen näkemyksiäni siitä, mitä ajattelen hänestä ja hänen kaltaisistaan yhteiskunnan loisista, kun hän kohotti kättään kuin olisi arvannut ajatukseni.

´Anna minä puhun, tuomari, sillä olen elänyt pitkän ja rikkaan elämäni vapaana geomailerina. Sinä pidät minua juoppona ja siksi tuomitset minut tyhmäksi. Siinä tuomitset väärin, tuomari. Unohda asenteesi, koska minä en ole tyhmä. Olen työni tehnyt ja palkkani ansainnut, en ole koskaan loukannut ketään, enkä kadu tekemiäni valintoja. En ole menneisyydelleni katkera, enkä ole koskaan kadehtinut ketään.´

Hän yski nuhruiseen hansikkaaseen verhottuun nyrkkiinsä ja veti vingahdellen henkeä. Olin yllättynyt hänen selväpäisyydestään, koska hänen olemuksensa viestitti myös henkisestä köyhyydestä. Saatoin nähdä hänen silmiensä kostuneen. Hän oli laskenut katseensa pöytään, mutta sitä hän ei mahtanut tarkastella, vaan tapaili katseellaan jotain, joka oli kaukana pöydän edustaman hetken takana. Minun näkökyvylleni läpinäkymätön pöydänkansi erotti symbolisesti tuon yhteisen hetkemme hänen henkilökohtaisesta historiastaan. Hän katsoi kannen läpi mennyttä aikaa, minä en siihen tietenkään pystynyt. Kiinnostuin kuitenkin kuulemaan, mitä oli pöytälevyn takana eli mitä asiaa tällaisella miehellä olisi minulle kerrottavanaan. Vanhus ryhdisti hieman selkäänsä, sutaisi pöydänkantta kuin pyyhkäisten siitä näkymättömiä roskia ja palasi kähisemään lisää asiaansa,

´Minusta tuli värisokea vuosituhannen vaihteessa. Edellisiltana olin kuullut ainoan poikani kuolleen ja seuraavana aamuna olin surrut silmistäni värit. Kadotin iloni ja kykyni nähdä maailmassa mitään kauneutta, ja sitten aloin juoda. Pojan menettäminen ja sitä seurannut täydellinen värisokeus kadottivat elämäniloni, mutta en katkeroitunut. Värisokeuteni on muistuttanut minua kirouksen lailla maailman mustavalkoisuudesta ja rajoittanut mahdollisuuteni onneen. Mutta jos olenkin juonut, olen vain elämääni varten niin tehnyt, sillä olen aina ajoittain ja hyvässä humalassa saanut värit takaisin katseeseeni.´

Miehen katse haki minusta tuomaria, mutta en lähtenyt häntä tuomitsemaan. Niinpä hän lysähti rennoksi ja jatkoi huokaisten tarinaansa,

´Vaikka olenkin rahaton pummi ja alkoholisti, en ole menettänyt muuta kuin poikani ja värien näkemisen kykyni. Rahoista tai muusta kadonneesta omaisuudestani en piittaa paskaakaan. En minä tahdo päästä elämässäni eteenpäin, vaan taaksepäin! Se mikä on nyt, se minulle riittää, koska kuolemanoikeus koskee kaikkia. Aina olen jostain saanut pummatuksi jonkun lantin elääkseni. Asun tilapäisesti missä milloinkin, syönyt olen, mitä muilta on yli jäänyt. Vähät rahani käytän juomiseen. Sen sijaan aikaani kulutan ajattelemiseen.´

Aavistin ukon epäilevän minun pitävän häntä hulluna. Annoin hänen tutkiskella aavistuksiaan rauhassa kasvoiltani. Hullu tai ei, mielenkiintoista oli kuulla puliukon puhuvan näin filosofisia juttuja. Olin hiljaa ja pidin ilmeeni eleettömänä. Yskäkohtaus vavisutti miestä rajusti. Hän hieroi silmiään likaiseen takinhihaansa, pyyhkäisi myös nenäänsä ja jatkoi,.

´Katsos, tuomari. Tapasin jokin aika sitten unessani erään oudon miehen, joka käski minua etsimään sinut käsiini. Eikä jäänyt muita vaihtoehtoja, vaikka yritin unohtaa koko jutun. Sama mies ilmestyi uniini, kunnes olin mielessäni luvannut suorittaa tehtävän. Tunnistin sinut vaalimainosten kuvista ja odotin sopivaa tilaisuutta tavataksemme rauhassa ja kahden kesken. Kuten hyvin näet, olen jo vanha ja heikkokuntoinen mies. Ehkäpä myös elän sellaista itsetuhoista elämää, joka ei sopisi ikäiselleni, eikä kenellekään. En ole rikollinen, enkä ole ollut kiusaksi kenellekään, mutta olen tyytynyt olemaan tällainen tyhjänpäiväisyys. Mutta siitä huolimatta pyydän sinulta nyt ja tässä, ota minut vakavasti. Minun on välitettävä sinulle eräs viesti, joka on niin totta kuin minä tässä. Kuuntele se, jotta saan itselleni rauhan, ja että voisin sitten kadota ja jatkaa matkaani.´

Nyökkäsin vakavana. Hän vastasi samalla lailla nyökäten. Katsoimme toisiamme silmiin. Tavoitin hänestä melankoliaa ja väsyä.

´Vahvista ihmisten mieltä, minun käskettiin siinä unessa kertoa sinulle. Vahvista ihmisten mieltä´, hän sanoi vielä toistamiseen ja kurottautui sen sanottuaan koskettamaan otsaani sormenpäillään. Sitten hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja kysyi,

´Olisiko sinulla jokunen kolikko antaa korvaukseksi työläästä tehtävästäni. En millään olisi viitsinyt sinua jäljestää, mutta en saanut muutoin rauhaa. Nyt tehtäväni suoritettua tunnen sisäistä levollisuutta, koska saan taas palata elämääni ilman painostavia unia ja omantunnon pistoksia.´

Poimin taskustani siellä olevat kolikot, joita oli muutaman euron edestä. Vanhuksen silmiin syttyi veitikkamaista virnettä. Naurahtaen hän kähisi,

´Voisinpa yhden riimin lukea sinulle opastukseksi, sillä olethan sinäkin merkittävä päätöksentekijä vähävaloisessa kaupungissamme. Kas niin,´ hän sanoi ja nousi ylös tuoliltaan. Sitten hän rykäisi kurkkunsa selväksi ja nosti juhlallisen teatraalisesti kätensä runolliseen ojennukseen,

´Harmaa pää, mut sielu synkkä, mieli musta; viisaus sitten? vain vaikeaa kirjoitusta.

Missä onkaan herkkyys, aitous, innon palo; puuttuu nöyryys, siis mustien mielten valo.´

Niin lausuttuaan hän kähisi hanskassa olevaan nyrkkiinsä yskänpuuskan sekoittamaa naurua. Palauduttuaan takaisin tasapainoon hän selitti riimiensä taustaa lyhyesti, mutta vailla tulkinnanvaraisuutta,

´En osaa kunnioittaa, enkä arvostaa kaltaisianne. Politiikka on vallanhimoisten ja itsekkäiden ihmisten harrastamaa elitististä ilkamointia tavallisten kansalaisten kustannuksella. Niin minä ajattelen. Jää sinä kuitenkin rauhaan itsesi ja valintojesi kanssa. Minä menen nyt. Ja pyydän anteeksi aiheuttamaani häiriötä. Hyvästi sitten.´

Hän otti risaisen hanskan kädestään ja ojensi sinimustan kouransa pöydän yli. Vavahdin nähdessäni vastenmielisen värisen käden. Tartuin siihen kuitenkin.

Kosketus oli kylmä ja kuiva, kuin kuollut. Näin miehen ryppyisistä silmäkulmista puristuvan kyyneleitä. Vaikka luinen käsi oli mustunut ja kalmankolea, oli sen puristus kohtuullisen tiukka.

´Hyvästi sitten´, sanoin jotain sanoakseni. Mies nyökkäsi jäykästi.

Seurasin, kuinka hän taakseen katsomatta laahusti ulos huoneesta. Kuulin askelten äänten häviävän sulkeutuvan oven taakse. Vedin syvään henkeä ja tunnustelin mielessäni miehen tuomaa viestiä.

Vahvista ihmisten mieltä. Olipa melkoinen tarina! Puhalsin ilmaa ulos pitkään ja hartaasti. Suljin Lyseon juhlakirjan ja aloin tehdä lähtöä.

****

Kadunvarteen oli kerääntynyt kymmenkunta ihmistä. He olivat muodostaneet kehän ja katsoivat hiljaisina sen keskelle maahan. En malttanut ohi kulkiessani olla vilkaisematta, mitä he siinä niin tiiviisti katsoivat.

Asfaltilla makasi nukkavieru mies kasvot katuun päin. Tunnistin miehen vaatteista, jotka värähtelivät tuulessa. Muutoin mies oli liikkumatta. Katsahdin lähinnä olevaa kaveria kysyvästi.

´Kuollut´, hän sanoi.