24.6.2011

Lähidemokratiatoimikunta Kantturassa, Tervehdyspuhe

Lähidemokratiatoimikunnan kesäkokous Kantturassa 21.6.2011

Nyt ja tässä. Liikkeellä elämässä.

Hyvät ystävät!

Tervetuloa Kantturaan, Mieleni maille!

Muutama sananen saatteluksi; vähän ääntä opastamaan asettumisessa ja olemisessa täällä kalevalaisen Kansallisvirran äärellä. Kalevalaisuus edustaa minulle sitä sielukkainta suomalaisuutta, mahtavinta ajattelemisen voimaa ja suurinta itsetuntemuksen oivaltamista, mitä kipeästi taas tarvitsisimme. Tahdon itse ajatella oman Samponi, aion laatia omat lauluni ja löytää oman olemukseni täältä ja tuolta. Täällä on sana, tuolla sävel. Liitto on laulettavissa sadoin säkein.
Sillä maasta minä olen tullut ja maahan kiinni kasvanut. Minäni on maanläheinen henki, kuten myös on olemukseni maanoloinen.

On ollut sellaisiakin aikoja, jolloin tapani olivat toiset. Elin ja elehdin huumaavassa harhassa ja itseltäni hukassa. Poljin pyörääni vinhaa vauhtia, vaikka ketju ei ollut kiinni hammasrattaissa. Sotkin kaikella tarmollani, tein totisesti paljon polkutyötä, mutta liikettä ei sittenkään tapahtunut. En silloin ymmärtänyt, että juuri liike on päämäärä, eikä pelkät kipinöivät kierrokset. En osannut ajatella liikettä, kunnes kerran näin pienen lapsen kävelevän ohitseni minua ihmetellen. Lopetin polkemisen ja annoin pyörän jäädä. Niin nousin omille jaloilleni, pääsin liikkeelle ja aloin katsella ympärilleni. Lähdin seuraamaan lasta. Kaikkialla matkan varrella poljettiin ketjuttomia pyöriä. Kaikkialla tehtiin paljon polkutyötä ilman liikettä. Polkijat eivät minua nähneet, eivätkä kuulleet, enkä minä heitä kohdannut.

Liikkeen jatkuessa ovat ylpeyteni, pintaliitoisuuteni ja tähtien tavoittelu karisseet. Minuuteni sai mahdollisuuden materialistisen mahalaskuni myötä kohta kymmenen vuotta sitten. Sen sijaan koppavuudestani en ole eroon päässyt, en vielä, vaikka vaivani luonne onkin muuttunut. Koppavuuttani sävyttävät nykyään kyynisyys ja uskonpuute harmaamielisiin ihmisiin, sellaisiin pyöränpolkijoihin, joilla on juovia otsassa merkkinä kokopäiväisestä kiireestä ja heihin, joilla on herkät hipiät ja vähänkin statusta varjeltavanaan. En ole helppo ihminen, enkä keveä luonne.

Aina kun on aikaa, mieleeni nousee ajatuksia ajastamme, ja usein pintaan pistävät pirunsarvet. Epäkohdat kiusaavat ja ylilyönnit suututtavat. Mutta unissani on toisin. Unissa olen lähes aina levollisempi, luottavaisempi.

Tahtoisin vielä vaikuttaa pyöränpolkemisen pysäyttämiseksi. Tahtoisin ahdistaa ihmisiä ajattelemaan, tahtoisin ajattelevien ihmisten avartavan näkökenttäänsä ulospäin ympärilleen, sekä sisäänpäin itseensä. Molemmissa suunnissa olisi niin paljon nähtävää, mutta onpa toki myös hengenmatkaa kuljettavana. Tahtoisin rohkaista ihmisiä liikkeelle.

Puhun nyt itsestäni, koska se mikä olen, on täällä kaikkialla. Olen intohimoinen ihminen. Otan vastaan haasteita ja janoan kohtaamistani ihmisistä hyvää henkeä, mutta saatan sortua saamattomuuteen, jos hyvää henkeä ei ole tarjolla.
Olen herkkä ihminen. Tunnustan kaipaavani toisten ihmisten seurassa luottamusta, tunnustusta ja hyväksyntää, vaikka olenkin osittain oppinut hyväksymään itseäni.
Valitettavasti olen myös epävarma ihminen. Tahdon olla kaikessa, mihin ryhdyn, kohtuudella kelvollinen; mutta toisin kuin aiemmin, en pyri kelvollisuuteen kaavamaisesti minuuteni loukkaamisen kustannuksella. Tahdon itse asettaa kelvollisuudelleni rajat ja määritelmät. Kelvollisuudentunne on oma kokemukseni ja oma yksinoikeuteni.

Politiikka on kaltaiselleni mystiselle maanikolle vahingollista, jopa vaarallista, koska politiikan pelissä ihminen joutuu tavan takaa asemoimaan itsensä jonkun puolesta ja jotain vastaan. Totuudellisuutta tavoitteleva ihminen joutuu riitelemään omien periaatteittensa tähden, ja joskus jopa itsensä kanssa.

Hyvät Ystävät! Olen vilpittömästi ylpeä saadessani teidät tänne luokseni, vieraakseni Kantturaan, mieleni maisemiin! Siksi sanoin nuo aiemmat sanat, koska sanoin ne itsestäni osana tätä kokonaisuutta, osana luontoani.

Vanhan vallan väistyessä on uusi aika alkamassa.

Elämme ja valvomme par´aikaa ajanjaksoa mahdollisen maailmanlopun edellä. Mayat ovat ennustaneet maailmanlopun ensi vuoden lopulle, mutta eivät ole kertoneet, mitä he maailmanlopulla tarkoittavat. Loppu on kuitenkin aina alku jollekin uudelle, seuraavalle jaksolle sivilisaatiomme sukupolvissa. En osaa olla huolissani maailmanlopusta, ennemminkin kannan huolta siitä, ettei se toteutuisikaan.

Uskokaamme, että huomiset vuodet aloittavat kehityksen, joka johtaa ylevämpään tulevaisuuteen, sillä tänään elämme turhuuden markkinoilla arvotonta aikaa. Maskuliininen kovuus on lujasti läsnä ja vieläpä koko ajan kasvussa, kun taas lempeys, armo, inhimillisyys ja ihmistuntemus ovat laskussa. Ajattelevat ihmiset ovatkin syystä huolissaan, mutta ajattelemattomat vain peittävät todellisuuden välinpitämättömyyteen, itsepetokseen tai päihteisiin. Eikä sukupuolilla ole sijaa luonnossa, ovathan molemmat puolet meissä jokaisessa.

Jo olisi koittanut kollektiivisen pysähtymisen paikka, mutta ympäriviikkoisessa arjessa ei toistaiseksi ole ollut aikaa pysähtyä. Aikaa tulee vasta, kun ensin on tullut pakko. Siinä vaiheessa se ei enää ole hyvä, koska vaihtoehdoton pysähtyminen tulkitaan kaiteelta putoamiseksi, eikä kukaan köytä kohtaloaan pudonneeseen tai putoavaan.

Ilmapiiri on apatisoitunut. Ihmiset ovat apatisoituneet omaan surkeuteensa.  

Tuttua on yleinen aikaansaamattomuus, päättäjien palaverisoituminen ja seminarisoituminen, sekä ymmärrysperusteinen eriarvoistumiskehitys. Kohta ainoastaan kalenteri, tuo uutteran uusluterilaisuutemme pyhä kirja, on yksin oppimme ja ainoa uskontunnustuksemme. Kalenteri on aikamme katekismus, elämää ohjaava opasvihko, jonka sisään sutatut merkinnät selvittävät ihmisen arvot ja merkittävyyden yhteisössään. Tärkeys on ehdoton ja korvaamattomuus itse kunkin elämäntavoite.

Voimattomuus tuo mukanaan pahaa oloa. Vastuunsiirtelykäytäntö vaivaa meitä. Tarjolla on luukkuja, linjoja ja luureja; jokainen vuorollaan jonottaa vastauksia jotta ansaitsisi siirron seuraavan koneen käsittelyyn. Ihmisten työhuoneiden ovet ovat lukossa, ihmisten vastaanotto on valikoivaa ja omaa mielihyvää palvelevaa, asiakkuus on maksettava ajallaan. Systeemi pelaa sopimussuhteilla ja tulkinnanvaraisilla säännöillä. Bonusasiakas maksaa, eikä kysele.
Onko ihminenkin ohjelmoitavissa? Sokean ahneuden ja käsityskyvyttömyyden vallassa kyllä on. Ohjelmointi tapahtuu systeemin hyväksi persoonan kustannuksella. Mikä kamala kohtalo! Vapaaehtoisesti aistit ummessa ja mieli manipuloituna! Poljetaan, poljetaan…

Väsyttää ja masentaa. Tunnen sarvien kasvavan otsassani.

Näyttöpääte on monen paras ystävä. Elämänvalo, jonka edessä saattaa olla sitä, mitä eniten tahtoisi olevansa. Ihminen on virtualisoitunut. Ja juuri virtualisoitumisesta aiheutuu kyvyttömyys kohdata realiteetteja. Entisistä turvallisista käytännöistä ja perinteistä vieraantuminen tekee meistä pystyyn kuolleita, keinotodellisuuteen kirottuja epäihmisiä. Elämä on yhtä kolmoskanavaa ja bittikiitoa viikko viikon perään. Viihteellinen pakomatka on aina up-to-date. Se on klikattavissa auki heti-helposti-halvalla ja huoletta. Valheellinen todellisuus synnyttää uudeksi totuudeksi epätodellisuuden, keinotodellisuuden. Ihmisten välinen etäisyys kasvaa, sosiaalinen kyvyttömyys ahdistaa. Tuntuukin monesti, että alkuperäinen ihmisyytemme on ulkoistettu osaksi hyvinvointisysteemin kulisseja. Mielemme maksaa hyvinvoinnin kustannukset.

Systeemiriippuvuus on todellista, hallintokäytäntöjen asettamat vaatimukset alistavat ihmiset nöyriksi.

Turhautumisenpeikko vaanii, kun mikään ei riitä onneen tänään, koska huominen on aina huolena. Epävarmuutta on jokaisella omasta, läheisten ja koko maailman tulevaisuudesta. Huolivalta masinoi ja manipuloi mieliä eniten öisin, kun valot on sammutettu ja ihminen on yksin. Yössä saattaa kuulla, kuinka pyörä pysähtyy ja ihminen itkee osaansa.

Kaiken olevaisen tilapäistymisestä syntyy suuri turvattomuudentunne, sillä yksilön ja systeemin välisiin yhteistyösopimuksiin sisältyy ihmisosapuolten ulkopuolisuus. Ihminen häviää sopimukset aina. Hyvinvointiyhteiskunnassamme on oltava tänään eilistä päivää parempi, tänään toista ihmistä merkittävämpi ja tavan takaa keskivertoisuutta röyhkeämpi. Lottovoittokin olisi vain tilapäinen ratkaisu.
Ahnehtiminen on tavaksemme tunnustettu kansankiusa, itsekkyys on jokapäiväinen selviytymiskeino, ja kyynisyys auttaa kestämään ja kateus mahdollistaa vahingonilon.

Hyvät Ystävät! Elämme elämäämme hiljaa musertavassa paineessa, inhimillinen sietokykymme on koetuksella, mutta emme sittenkään uskalla tunnustaa, ettemme näe keisarilla vaatteita. Se, mitä näemme, olisi kuitenkin uskallettava tuoda julki, sillä keisarin alastomuus on totta. Systeemi syrjii vapaita ajatuksia.
Lähidemokratiatoiminnan tehtävä tässä ajassa on kohdata jokaisessa yksilössä ihminen.

Täytyy ymmärtää ja olla ymmärrettävä. Julkisessa päätöksenteossa juuri Lähidemokratiatoiminta on kansanomaisuuden viimeinen linnake.

Mitkä sitten ovat tehtävämme tässä ajassa, mitkä periaatteet ohjaavat toimiamme.
Me olemme kaupungissa se luottamushenkilöelin, joka tulisi rohkaista ihmisiä ajattelemaan valoisammin, pyytämään vähemmän ja elämään enemmän. Me olemme se toimielin, joka puolustaa pientä asuin- ja harrasteyhteisöä megalomaanisten hallintovoimien puristuksessa. Meidän tehtävämme on väitettyjen väistämättömyyksien haastaminen. Me olemme se toimielin, joka ilostuttaa ihmisiä hyvillä teoilla ilman ehtoja. Me kannamme vastuuta inhimillisyydestä. Me olemme se toimielin, joka kuuntelee kaupungin ääniä; me kohtaamme ihmisiä, aistimme tarpeita ja tunnistamme toiveita. Me välitämme vähän enemmän, koska me liikumme vähän enemmän.

Lähidemokratiatoimikunta on kaupungissamme se toimielin, joka kasvattaa kuntalaisten tekemän kotiseudullisen ja lähimmäislähtöisen vapaaehtoistyön arvostusta ja edistää sen toimintaedellytyksiä.
Meidän on itse uskottava itseemme ja tehtäväämme, sillä kukaan ei puolestamme usko parempaan, tuskin edes toivoo.

Mikä sitten on tarpeen ja mikä on mahdollista, mitkä ovat resurssimme?
Ei valta, vaan ajatteleminen, ymmärtäminen ja sopiminen. Olemme uuden Oulun oppaita.

Mitkä tekijät pahiten rajoittavat mahdollisuuksiamme?
Eivät määrärahat, vaan mielikuvituksettomuus, pessimismi ja paha tahto.

Mistä voidaan sopia tässä ja nyt?
Ei julistuksesta, vaan tavoitteesta. Meillä on yhteinen huoli - uusi Oulu, uusi tehtävä. Uusilla ja vanhoilla kuntalaisilla on pelkoja, joita ruokkivat epätietoisuus, huhut ja maakuntahenkinen pelinpolitiikka. Väärä henki vallitsee. Luottamuspula pelottaa. Pelko rajoittaa liikkumista, ajattelemista ja aikomuksia. Pelkäävä ihminen odottaa pahinta ja on siten negatiivinen potentiaali.

Hyvät ystävät!

Tämä luottamustehtävä tässä toimikunnassa on ollut mieltä avartava ja mieltä rikastuttava kokemus. Olen isällisen ylpeä tästä meidän toimikunnastamme. Menestymisemme riippuu kyvystämme luottaa toisiimme, tehdä keskinäistä yhteistyötä ja taidoistamme osata lausua oikeita sanasia oikeissa paikoissa.

Mitä sitten voisivat olla ne kolme toimintaamme ohjaavaa periaatetta, jotka olisivat tosia ja rikkomattomia?
Ensimmäiseksi - Tunnusta, äläkä selittele – eli Rohkeus. Se on käden ylös nostaminen, silloin kun ei ymmärrä, kun ei osaa tai kun on ollut väärässä.
Toiseksi - Kohtaa, äläkä kiertele – eli Vastuullisuus. Se on vastaamista ja vaikuttamista siihen, että vastaus on totta.
Ja kolmanneksi - Luota, äläkä luulottele – eli Luottamus. Ken pahaa puhuu, hän pahaa tahtoo. Ken pahaa tahtoo, on paha itse.

Rohkeutta, vastuullisuutta ja luottamusta. Niistä on hyvä liike rakennettu! Sisällyttäkäämme työhömme tosi, eikä pelkkä tuuma. Liike vasta on totta, tuuma polkee paikallaan.

”On pahat puheet purettu, sanat surkeimmat syletty.
Jo vain aika alkaa olla, lupa laitella loppua.
Kas tuota, minkä pakisin, senpä kiusalla pistelin.
Ei lie laita noinkaan synkkä, vaikk´onkin kantani vankka.
Koht´ puhkee polvi uuempi, aika paljonkin parempi.
Ne omp´ hyvät jotka jäävät, poikaset parhaimmat päältä.

Miks´ koitin olla nuorekas, kuusta haastava kuorekas.
Ei oo mun paikkani tuolla, onnen ja autuuden puolla.
mut´ vaikk´ mun sappeni kiehuu, viel´ ylväs lippuni liehuu.
Se on totta minkä sanon, mä tuon syämmestäin vannon.
Jos ei meno muuksi muutu, ei maasta murheita puutu.
Hei miehet! kylväkää viljaa, tai kansa hiipuvi hiljaa.”

Sana on vahva, tahto totinen.
Kiitos, ystävät! Ja nyt, antaa tapahtua!