Pitkästyminen, perikadon tie

Joulu on ollut perhekeskeisen olemisen ja osallistumisen aikaa. Rouvan raskasta tilaa on täytynyt päivystää ja ylläpitää välitöntä lähtövalmiutta laitokselle. Autokin on ollut asianmukaisissa asemissa parkkeerattuna pihatiellä nokka menosuuntaan päin. No, eihän se joulunaika sentään pelkkää odottelua ole ollut; onhan sitä väliin ylensyötykin, kävelty perään sillan-yli-ja-takaisin -katumuskäyntiä ja kuvattu aamuisin Oulujoen supottuneita jäitä. Veden virran pysähtymätön voima viehättää. Jäitä alkoi kertyä ja kerrostua sillan yläpuolelle jouluaaton ja joulupäivän välisenä yönä. Joka hetki mahtava jäämassa tiivistyy vedenpaineen pakottamana. Tulevat lauhat päivät näyttävät kuinka tilanne tuleekaan laukeamaan.

Olen myös ilokseni päässyt lukemaan A.E.Martolan, Adolf Ehrnroothin ja Eino Polònin elämänkerrat, sekä selvittelemään Alàdar Paasosen ja Valo Nihtilän tekemisiä saatavilla olevista nettilähteistä. Niinpä joulunvapaani onkin ajoittain kulunut perin isänmaallisissa merkeissä. Kirjallisten harrastusten sijaan tytöt ovat puuhastelleet keppihevosten ja uusien kamerakännyköiden kanssa. Yhteinen aikamme on kulunut uuden lautapelin sekä Hercule Poirot –filmien parissa. Olemista on siis ollut. Jos vaikka joka huoneessa olisivatkin olleet kamerat meitä kyttäämässä, ei kipeinkään katselija olisi pitkästymättä jaksanut kanssamme tuntia kauempaa.

Juuri pitkästymisestä ajattelinkin nyt pikkuisen kirjoittaa. Lukiessani valaisevia kertomuksia nuoren isänmaamme sankareiden elämänvaiheista, huomasin niissä yhden mielenkiintoisen yhdistävän tekijän. Se on semmoinen lähes ihmisikäinen polku, joka alkujaan urkeni isänmaallisesta innostuksesta, kumpusi jatkossa väsymyksen ja pitkästymisen väliseksi epätoivoiseksi selviytymislabyrintiksi ja harmaantui lopuksi epäselvissä, turhautuneissa ja epävarmoissa tunnelmissa uudenlaisen yhteiskunnan betoniseksi päällysteeksi. Sodan jälkeen suomalaisten oli luovuttava ylevistä ajatuksistaan; kotikommunistien, vasemmiston ja valtamedian päämäärätietoisella yhteistyöllä isänmaan kunniakkaasta asiasta muokattiin halveksittava ja haitallinen, fasistinen vimma, joka täytyi kitkeä pois kaikista kirjoista ja kerhoilloista - naapurirakkauden, rauhan ja avunannon nimissä. Saatan kuvitella Suomen asian ja itsenäisyyden eteen sen ensimmäiset vuosikymmenet satsanneiden ja taistelleiden miesten tyhjyyden tunteet, kun kaikkien uhrausten jälkeen tulokseksi tuli ansaitun sankaruuden sijaan hiljainen häpeä.

Suomi oli pitkästynyt sotimiseen. On syytä korostaa, ettei Suomen kansa ollut väsynyt, ainoastaan pitkästynyt. Pitkästyminen synnyttää välinpitämättömyyttä. Tämän tunnevamman varjolla oltiin myöhemmin valmiita pelkillä olankohautuksilla hyväksymään niin sotasyyllisyystuomiot, asekätkennän laittomuus kuin hyväntekeväisyysjärjestöjen lakkauttamisetkin – ja siinä sivussa myös koskien patoamiset. Suomi todella eli vaaran vuosia 1944-48. Jos kansa olisi ollut silloin väsynyttä, se ei olisi koskaan kyennyt sotakorvausten maksamiseen, ei jälleenrakentamiseen, ei puolenmiljoonan ihmisen uudelleen asuttamiseen, eikä muihin mittaviin yhteiskunnallisiin toimenpiteisiin. Väsynyt kansa olisi nopeasti nujerrettu ja miehitetty – mikä tietysti olikin Moskovan ja meikäläisten mesoajien tuimana tavoitteena. Niin ei kuitenkaan käynyt, kansa selvisi pitkästymisestään ja Suomi säilyi itsenäisenä. Pitkästynyt kansa nimittäin löysi itselleen nopeasti riittävän paljon uusia virikkeitä työnteosta ja perheasioiden päivittämisestä.

Väsymys on voitettavissa tarpeeksi pitkällä levolla, mutta pitkästymistä ei peitota petihoidolla. Väsymykseen tepsii se, että on tekemättä, kun taas pitkästymistä hoidetaan parhaiten tekemisellä. Pitkästymiseen auttavat vain virikkeet. Voisikin näin takautuvasti spekuloida ajatuksella, kuinka Kannaksen ratkaisutaisteluissa olisikaan pärjätty, mikäli pitkästymistä olisi oikeanlaisilla virikkeillä osattu ennaltaehkäistä. Asemasotavaiheen puhdetyöt ja arkiset puuhastelut olivat toki ymmärrettäviä, mutta pahaa myrkkyä sotilastyössä tarvittavalle virikkeellisyydelle. Esimerkiksi mainittakoon, että pitkä paikallaan pysymisen vaihe muokkasi sellaisiakin rintamakomentajia, jotka eivät ottaneet puna-armeijan selviäkään hyökkäysvalmisteluja vakavasti, siitä omalähtöisestä syystä, kun juuri samaan aikaan oli valmistumassa uljas komentorakennus, kaunis kerhotalo tai sievä sauna. Jokainen näistä luomuksista roihusi jo viikon päästä savupilvinä Karjalan taivaalle. Jälkiviisaasti voisikin todeta, ettei sotilaita saisi kuukautta kauempaa makuuttaa samoissa asemissa, he näet kasvavat sinne kiinni lujasti kuin tuomenoksat. Toinen pitkästymisen aiheuttama vakava ongelma oli rintamatauti nimeltä alkoholismi. Myös viinahöyryisten päälliköiden puuhissa riittäisi spekuloitavaa, sillä eihän kaikkien käskyjen toteuttamatta jättäminen johtunut heikoista viestiyhteyksistä tai väärinkäsityksistä. Saunaan sammunut upseeri ei kykene kuulemaan käskyä, sen eteenpäin välittämisestä puhumattakaan.

Pitkästymistä vastaan virikkeeksi olisi riittänyt uusi ympäristö. Se olisi tarjonnut tuoreille tulijoille sopivia tilaisuuksia virikkeelliseen toimintaan, olisipa sitten kyse ollut kuoppien kaivamisesta, pensaiden raivaamisesta tai vaikkapa vain uusien ihmisten tapaamisesta.

Tullaanpas takaisin nykyaikaan, mutta pysytään silti pitkästymisessä. Soittaako kelloja? Viimeisestä laman alkamisesta on kulunut suurin piirtein kahdeksantoista vuotta, eikö niin. Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välissä oli vain vajaat kaksikymmentä vuotta, ja jo siinä ajassa sivistyneet saksalaiset ihmiset pitkästyivät rauhaan ja olivat valmiita valitsemaan johtajakseen sotahullun diktaattorin. Silloin tosin kansan pitkästymistä edesauttoi ja muutosalttiutta kasvatti taustalla vaikuttaneet epäoikeudenmukaisuuden kokemukset. Omassa ajassamme voisi nyt perustellusti kysyä, onko kansa pitkästynyt kohta viisitoista vuotta jatkuneeseen talouskasvuun. Ja edelleen, onko tämän pitkästyneisyyden taustalla kansakuntia yhdistäviä epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia, onko niitä kuinka paljon ja onko nähtävissä sellaista poliittista liikettä, joka saattaisi käyttää tilaisuutta hyväkseen? Voisimmeko esimerkiksi ajatella jonkun tulevan tummaihoisen opportunistin (en, en, en… en tarkoita Obamaa!) onnistuvan yhdistämään riittävän suuria kansankerroksia julistuksellaan, jonka mukaisesti nimenomaan valkoisen ihmisen vuosisatainen ahneus on syynä maailmanlaajuisiin ongelmiin, ilmaston lämpenemiseen, nälänhätiin, AIDS:iin, köyhyyteen ja yleensäkin kaikenlaiseen eriarvoisuuteen. Ehkäpä merkittävimpänä työvälineenä tällaisella sanansaattajalla ei olisikaan pelkästään järjellisiltä kuulostavat perustelut, vaan ihmisten pitkästyminen omaan nykyisyyteensä. Ratkaisevaa on maaperä, mihin messiaaninen propaganda kohdennetaan, syntyykö julistukselle vastaanottoa, onko se otollista, onko kansa vaikutteille altista ja onko se valmista toimimaan ohjauksen mukaisesti – eli yksinkertaistettuna, ovatko ihmiset tarpeeksi pitkästyneitä nykyisyyteensä.

Puuttuuko meiltä virikkeitä, haloo!! Vai onko niitä itse asiassa liikaa, olemmeko pitkästyneet jo virikkeisiinkin?! Kamala, mutta kieltämättä myös sangen kiehtova skenaario onkin maalattavissa tulevaisuudesta, jolloin ihmiset olisivat pitkästyneet katsomaan hömppäisiä amerikkalaisia TV -sarjoja, tyhjänpäiväistä hollywoodia ja tosi-typeriä tosi-TV –lähetyksiä, sekä selaamaan internetiä pelkästään mielihyvää metsästääkseen. Olisiko meille silloin syntymässä mahdollisuus maailmanlaajuiseen eheytymiseen, vai tarvittaisiinko sittenkin vielä tätä skenaariotakin kovempaa katastrofia uuden suunnan sysäykseksi. En nimittäin osaa uskoa, että mitään sykähdyttäviä virikkeitä maailman pelastamiseksi voisi syntyä virtuaalivälineiden välityksellä, pikemminkin niitä ilman saattaisi jotain tapahtuakin.

Pitkästymisen sykli on lyhentynyt elämän muututtua nopeatempoisemmaksi. Kaikenlaisiin kysymyksiin odotetaan välittömiä vastauksia ja niitä myös saadaan. Elämänura on entisaikoja tarkemmin määritelty sopimuksissa, laeissa ja asetuksissa. Ihmisille on kertynyt enemmän aikaa pitkästyä, mikä on synnyttänyt markkinalähtöistä tarvetta yhä tehokkaammille virikkeille. Virikkeistä on kasvanut biljoonabisnes, jota ravitsee ihmisten alati lyhytsyklisemmät pitkästymistottumukset. Viriketeollisuudelle virtuaaliset välineet onkin ollut todellinen sampopatteri. Viimeisten kymmenen vuoden aikainen kasvu on ollut käsittämättömän huikeaa, digitaalisuus on tavoittanut jo köyhimmätkin kehitysmaat! Kasvun vakaimpana takeena on jatkossa kaksi asiaa, ensinnäkin se, että varakas väestönosa kautta maailman pitkästyy entistä perusteellisemmin ja nopeammin sekä toiseksi se, että kehittyvien maiden keskiluokka vaurastuu välinehankintoihin ja pääsee osalliseksi pitkästymisestä. Viriketeollisuus tuputtaa monenlaisia mielihyvälääkkeitä pitkästymiseen, heti-halvalla-helposti.

Tämän ajan toinen iso kysymys on ihmisten lisääntyminen - mutta samaan aikaan toisaalla myös ihmisten paksuuntuminen, voisiko nämäkin loppujen lopuksi kertoa pitkästymisestä? Ehkäpä niin, sillä mikäs olisikaan virikkeellisempää ajanvietettä kuin lapsenteko tai ylenmääräinen herkuttelu. Maailmassa on enemmän väkeä kuin koskaan aiemmin, nykyisin elossa olevia ihmisiä on enemmän kuin kautta aikain kuolleita yhteensä! Kaupungeissa asuu nykyisin enemmän ihmisiä kuin maaseudulla; tämä muutos on tapahtunut viimeisen vuoden aikana. Väki pakkautuu yhteen, ongelmat kasaantuvat ja sopivasta ärsykkeestä saattavat purkautua arvaamattomilla tavoilla. Ihmisiä on jo nyt aivan liikaa, mutta me parempiosaiset vain sysäämme väestöongelmat Kiinan ja Afrikan huoleksi. Sellainen on verrattain ajattelematonta ja lyhytnäköistä, kuin päiden pistämistä pensaaseen, mikä on ollut alusta saakka rodullemme tyypillistä käyttäytymistä. Me kieltäydymme uppiniskaisesti kohtaamasta omaa vastuutamme maailman megaongelmien aiheuttajina.

Megaluokkaa alkaa olla jo fyysinen kokommekin. Länsimaisista ihmisistä meitä ylikuntoisia puntaripellejä on jo lähes puolet ja paino kasvaa koko ajan. Mistä se sitten kertoo? Virikkeiden väärinkäytöstä? Minä väitän ihan tosissani, että elämää ohjaavat arvomme ovat syväpakastettuina kaukana ulottumattomissamme ja että perinteisimmät ihanteemme on poltettu maailmamme sähköistymisen myötä jokakodin mikroalttareilla. Entisten ihanteiden ja arvojen tilalle ovat tulleet uudet haitallisemmat toimintamme ohjurit, kuten ahneus, itsekkyys ja välinpitämättömyys. Jos talouskasvu kerran on elämänehto, mitä onkaan taantuma? Edelleen väitän, että olemme uhranneet terveet arvomme oman erinomaisuutemme kustannuksella. Olemme hyvää vauhtia pitkästymässä ja vieläpä mitä pelottavimmalla tavalla – tätä menoa ahnehdimme itsemme upoksiin. Sekö on oleva kohtalomme, kysyn ja tiedän, ettei googlesta löydy kysymykseen vastausta.

Lopetan poikkeuksellisesti tämänkertaisen kirjoitukseni kainoon rukoukseen:

”Tule lama luoksemme, tule taantuma tykömme, tule ja ravistele meitä, anna meille jokapäiväinen ajattelunaiheemme, tervehdytä meidät näkemään maailmaamme uusin silmin. Anna meille luonnollisia virikkeitä, äläkä päästä meitä valumaan välinpitämättömyyteen, vaan pakota meidät havahtumaan hereille, ja ohjaa meitä ajoissa toimimaan oman ja lastemme tulevaisuuden tähden! Sillä meidän on vastuu ja valta ja kunnia – kunnes kuolema meidät armahtaa. Aamen.”

Näin tällä erää, nyt kaikille virikkeellistä Uutta Vuotta ja nöyrä kiitos kuluneesta kummallisesta vuodesta, olkoon kunnia kanssanne!

Heikki

Äänetön on liekki kynttilän

Kauppa on kiinni, väki valunut matkoihinsa ja valot sammuneet. Tuhlaan yksin aikaani täällä työhuoneeni hämyssä, vaikka kaupungilla olisi kiivain kaupallinen kiima-aika käynnissä. Parempi täällä silti on ihmisen olla. On jouluaaton aatto, päätin sytyttää kynttilän, haluan ympärilleni hiljaisuutta ja hämärää, en kouhotusta, kuhinaa, en keinotekoista kirkkautta, enkä irvokasta tip-tap -kassamusiikkia. Kirjoittaminen nyt tosin on hieman tavanomaista hankalampaa, mutta samalla tunnelmallisempaa, sormet hakevat heikossa hehkussa oikeita merkkejä.

Sytytin kynttilän kiitokseksi kuluneesta vuodesta. Vuotta jää tämän jälkeen viikko jäljelle, siitä en vielä tiedä, mutta tähän mennessä vuosi on ollut vivahteikas. Mitä oikein tapahtui?

Tammikuussa tavoitteeni oli tipattomuus, ja kuten edellä kerrottu, sen saavutin ja jätin tavakseni. Helmikuussa joki kävi kahdesti jäässä, kumpaisellakaan kerralla kansi ei olisi kantanut ihmistä yli asti. Maaliskuussa muutin konttorini Käpälänkulmaan ja päätin asettua ehdolle syksyn kuntavaaleissa. Huhtikuussa suli lumet ja japanilainen rotaryvaihdokki asettui luoksemme viikoksi. Toukokuussa mamma tuli kupeistani kantavaksi. Minulla vain oli kokouksia. Kesäkuussa oli kertausharjoitukset, satoi vettä ja sitten alkoi kesäloma, rakensin Kantturaan Karvajalan. Heinäkuussa oli hiljaista, mutta sateista, Kaisu Mikkola ja Pia-Noora Kauppi olivat Kantturan Kesäpäivillä puhumassa ja oli siellä myös teatteriesitys. Joka kesä juhla tuntuu tyhjänpäiväisemmältä. Elokuussa tultiin Madekoskelle, mamma alkoi makaamisen ja kasvamisen. Minäkin valmistauduin syksyn koitoksiin tavallani ja myös aloin lihoa. Syyskuussa aloin sitten kampanjoida ehdokkuuteni puolesta, vaikken osannut, enkä oikein ilennyt, mutta päätin yrittää. Lokakuussa rakensin pihalle portaat ja pärjäsin vaaleissa odottamattoman hyvin. Mamma hermoili paisuvan mahansa kanssa, kaikki kotona saivat hermostustartunnan. Marraskuussa oli kokouksia ja karkeloita, mutta kauppa lakkasi käymästä. Tuli stressiä ja hysteriaa tilalle ja se kipinöi työmaalla. Joulukuussa mamma ja minä saimme hieman huokaista, lapsi olisi kypsä syntyväksi. Sain ylennyksen yliluutnantiksi. Joulukauppa jäi vaisuhkoksi, olisi pitänyt antaa enemmän alennuksia ja maksaa enemmän markkinointia, jotta olisi saanut vähemmän katetta. Emme antaneet alennuksia, emmekä markkinoineet, keräsimme kohtuullisesti katetta.

Varsinaisena tehtävänäni tänä iltana on ostaa kukka ja Hercule Poirot DVD, sekä pussillinen kissanhiekkaa. Huomenna on jouluaatto! Mistähän saisin niitä fiiliksiä... ehkäpä huomenna sitten saunasta tai jostain. Jouluhan on fiilisjuhla, mutta ei se sisulla synny, eikä pakolla parane.


Kunnia, kunnia!
Hyvä joulua, hyvät ystävät!!

Heikki

Muutos - mahdollisuus parempaan!

Kohta on taas koittamassa aika joulunviettoon vetäytymisen. Valitettavasti tutun turvaisan ja rauhaisan olotilan synnyttämän joulutunnelman luominen on tänä jouluna monessa suomalaisperheessä erityisen haastavaa. Epävarmuus ensi vuoden toimeentulosta saattaa rasittaa ainakin alitajuntaa ja luultavasti aiheuttaa lisääntyvää levottomuutta. Maailmantalouden uhkat ovat ulottamassa vaikutuksiaan meikäläisiinkin lintukotoihin. Uutiset uutisten perään, kerrottuna kaikilla maailman kielillä, välittävät tietoa laskusta, arvonmenetyksistä ja jopa romahduksista.

Juuri nyt kauppa on kuin lapsi, joka liukuu lätäkköön, ilman että kuivia vaatteita olisi mistään saatavilla. Täytyisi päästä kiireesti ylös kovalle maalle kuivattelemaan itsensä lämpimäksi, mutta siinä työssä kuluu aikaa ja flunssanvaara uhkaa.

Meitä isovelkaisia, öitään valvovia ja huomispäivää huokailevia palkansaajiakin on kasvava, mutta ainakin toistaiseksi ilmeisen epähomogeeninen joukko. Toisaalta meitä aikamme vaitonaisia kärvistelijöitä yhdistää se, että tuskinpa meistä kukaan lähtisi vapaaehtoisesti ja julkisesti omia talousongelmiaan ruotimaan. Me edustamme suomalaisuutta parhaimmillaan; me emme alistu uhreiksi, vaikeuksien edessä me mieluummin vaikenemme kuin ruinaamme; mutta me taistelemme, emmekä ikinä antaisi periksi epäreilun systeemin edessä! Ei! - Ei, ennen kuin on pakko, eikä ehkä sittenkään. Sydämestäni toivon, että me, Suomen maan suola ja pippuri, selviämme näistä mahdollisesti tulevistakin koettelemuksista kunnialla. Mutta riittääkö se, että yksi ylipainoinen sitä toivoo, tarvitaanko näissä talkoissa muutakin?

Entisaikojen lääke murheeseen oli viina, puukko ja hamppuköysi. Miehiset ratkaisut olivat monesti lopullisia. Valitettavasti murhe poistui vain murhatulta tai itsemurhatulta, lähiomaisten ja muiden asianosaisten kontolle jäi päällekaatuvien haasteiden lisäksi vielä uskoa koetteleva surun ja murheen taakka. Nyt nähtävissä oleviin toimeentulohaasteisiin ei todellisuudessa ole olemassa kestävää kertaratkaisua. Lottopotit ovat unelmien utopioita, eivätkä ne ikinä osu sinun tai minun kohdalle. Onkin lähestyttävä kipupistettä henkilökohtaisen kehityksen kautta. Vaikeimmissakin tilanteissa piilee elämänlaadun parantamista edesauttava mahdollisuus. Kyse onkin siitä, tunnistammeko muutostarpeemme ajoissa, olemmeko itse valmiita muutokseen ja haluammekokaan yleensä kohdata muuta kuin pelkotiloja nykyisyytemme tai menneisyytemme menettämisestä. Toisin sanoen uskallammeko päästää irti, kun pelkäämme putoamista, vaikka allamme on lujaa maata. Uskallammeko edes hetkeksi avata silmämme ja vilkaista alas. Näemmekö tulevaisuuttamme uhkien vaiko mahdollisuuksien kautta?

Vuosien saatossa olen omakohtaisten kokemusteni vahvistamana antanut itseni päätyä johtopäätökseen, jonka mukaan meillä tavallisilla, elämänmuutosta haikailevilla arjensankareilla tahtoo olla ongelmia suhteellisuudentajun suhteen. Mitäkö sitten? No, kas kun joskus sopivassa porukassa puhutaan muutoksesta tai sitä iltaisin ihan itseksensä pohditaan, niin tuolla muutoksella tahdotaan valitettavasti käsittää jotain mittasuhteiltaan ja vaikutuksiltaan aivan mahdotonta, jotain salamaniskun kaltaista totaalista valaistumista, joka merkitsee suurin piirtein kaikesta olemassa olevasta luopumista ja edellyttää kokopäiväistä kontrollia. Tämän harhakäsityksen muuttaminen täytyy olla se muutosvalmiin ihmisen ensimmäinen muutos.

Muutos on mahdollisuus. Se ei edellytä hypnoosiin tai transsiin vajoamista, eikä pyhiinvaellusmatkaa Pohjois-Espanjan rannikolla. Muutos alkaa omakohtaisesta oivalluksesta, muutosmahdollisuuden hyväksymisestä. Tekisi mieli kirjoittaa, että loppu on logistiikkaa, mutta ei se aivan niin ole; vaikka toisaalta onkin ilmeistä, että muutokselle altis ihminen tulee ennemmin tai myöhemmin törmänneeksi rohkaiseviin sattumuksiin valitsemallaan muutostiellä. Tärkeää on antaa muutokselle tilaa itsessään, mutta myös antaa tilaa näiden sattumuksien syntymiselle. Sattumat jäävät kuitenkin havaitsematta, mikäli aistien vastaanotto pysyy suljettuna, eikä sattumien merkitystä niin ollen pääse edes punnitsemaan, niiden ohjavuudesta puhumattakaan.

Olen itse parasta aikaa valmistelemassa henkilökohtaista muutosta. Aikomukseni on käynnistää toimet vuoden vaihtuessa. Siihen saakka tunnustelen vaikuttimiani ja määrittelen voimavarojani. Vuosi sitten päätin alkaa absolutistiksi, myös silloin toteutin jonkin aikaa mielessäni valmistellun ratkaisun ja ilokseni olen pysynyt päätöksessäni. Viikon päästä olisi tarkoitus suorittaa tämä seuraava liikku eheytymiseni laatutiellä. Elämänlaatuani heikentää ylipaino ja sen mukana monet muut vitsaukset, vetämättömyys mukaanluettuna. Siihen on tehtävä muutos sen tähden, että pääsisin eteenpäin.

Onni tulee tuoksussa

Näin joulun alla sitä tulee lukeneeksi ja kuunnelleeksi kuinka joulua vietettiin ennen aikaan 40-, 50- ja 60-lukujen Suomessa. Kovin oli meno erilaista ainakin materiassa mitattuna. Vaatimattomuudesta huolimatta (vaiko siitä johtuen?) useimpien tarinoiden kertojien päällimmäisiksi mielikuviksi ovat tallentuneet positiiviset muistot, kuten koko perheen yhdessäolo, jouluruoan valmistus ja itse ruokailutapahtuma, mutta myös siivoaminen, eritoten saunanpesu sekä saunamatka ja saunominen, unohtamatta mystisen joulupukin odottamista ja kohtaamista. Lahjapakettien määrän ja sisällön merkitys onnistuneessa joulunvietossa ei sittenkään ole ollut se kaikkein korostunein tekijä. Toki muistot tapaavat kultautua vuosien saatossa, mutta sittenkin! Tärkeintä on ollut juhlaa edeltävä vaivannäkö, juhlaan valmistautuminen ja sen odottaminen.

Tokko olen kovinkaan kaukana totuudesta, kun arvelen kahden erityisen sanan kasvattaneen osuutta suomalaisten jouluunvalmistautumiseen liittyvässä kielenkäytössä, sanat ovat "pitäs" ja "ostaa". Sanat esiintyvät yhdessä ja erikseen.

Me materialistisessa maailmassa varttuneet ja ostamiseen orientoituneet nyky-isät ja -äidit oletamme onnenkin olevan ostettavissa, siinä missä kaiken muunkin kulutushyödykkeen. Jouluksi tavoittelemme onnen tunnelmaa, joka on medioitu tutuksi TV:stä, ja syntyy itsestään yltäkylläisyydestä ja määrällisestä mässäilystä. Onnemme tuoksuu uudelle. Katsomme ihastusta uhkuen, kuinka villet ja vilhelmiinat repivät paketteja auki ja kasaavat lahjoja röykkiöihin kuin sotilaat sotasaalistaan. Myöhemmin vedetään lepopäivää edeltävät parisuhdekännit ja riidellään itsemme kemialliseen uneen. Aamulla se uni vasta maittaakin, vallankin kun kakarat käpistelevät lelujaan omissa huoneissaan, eivätkä koko aikaa kärtä huomiota. Onni tuoksuu vanhalle viinalle. Ensi jouluna voisi mennä jonnekin laskettelukeskukseen...

Lapset, niin, mitä he oikeastaan meiltä odottavat. Onko se täydellinen, euroilla ostettu TV-joulu, vaiko jotain ihan muuta?? Jollakin kummallisen kierolla tavalla minä toivoisin orastavan taantuman palauttavan meidät takaisin perusarvojen pariin ja eheyttävän meitä löytämään itsestämme sen alkuperäisen puhtaan joulunhengen - elämän todellisen tarkoituksen.

Minä elän 2000-luvulla, olen kulkenut kiviset tiet tänne asti päästäkseni. Onneni tuoksut ovat kaikesta kokemastani huolimatta tallessa.

60-luvulla synnyin, muistan keränneeni ämpärillisen käpyjä kahtakymmentäpenniä vastaan. Rahalla sai neljä viidenpennin tikkaria. Kauppa oli metsän takana, siellä niitä oli. Matkan varrella oli pappila ja siellä pappi perheineen. Muistan yhä talon tuoksun ja sen siisteyden, opin tuoksussa nöyräksi. Muistan myös tervapastillien ja kuorma-auton ohjaamon tuoksut.

70-luvulla olin onnellinen, pelasin porukoissa ja pärjäsin. Kaikkialla kavereita ja kokemuksia. Muistan pakkaspäivien koulukyydit naapurintädin lämpimässä ja tuoksuvassa Saabissa. Opettelin maailman maiden liput ja kotimaamme linnut. Muistan hiivaleivän, kopiomusteen, kahvipaketin ja sanomalehtien tuoksut.

80-luvulla olin koditon ajelehtija, olin juureton ja valmiina vaikutteille. En saa mieleeni 80-luvun tuoksuja, kai ne jäivät Kempeleeseen, tai hautautuivat matkalla jonnekin. Mutta oven takana kirjoitin ja piirsin - siten huudin hätääni. Epävarmuuteni kasvoi peloksi päälleni, laistin koulut, laistin toiveeni. Kasvoin ja keräsin kokemuksia.

90-luvulla olin pyrkyri, mielistelin ja uhrasin minuuttani niin kauan kuin sitä oli jäljellä. Tein töitä ja ennätyksiä, hain ja sain saavutuksia. Muistan pukuhuoneiden hajut, hien ja lihaslinimentin, muistan kapakoiden hajut, tupakan ja sprayhajusteiden. Menestyksestäni huolimatta en muista onnellisia tuoksuja, ehkä niitä ei sitten ollut. Enhän edes ehtinyt etsiä tuoksuja, hain hyväksyntää hajuista piittaamatta. Myös kirjoitin - ohjasin tekstilläni muita paremmiksi, itseäni ei ohjattu, siis jatkoin ajelehtimista. Mutta pelastuin, osuin saareen ja pysähdyin. Olin hoidon tarpeessa.

2000-luvulla annoin periksi ja vetäydyin. Olin ostanut liikaa tunnelmaa ja kerännyt kerroksittain kulissia. Olin hetken aikaa merkkituote, mutta halusin pois pistelaskuista. Lakkasin välittämästä ja pian myös pyrkimästä. Aloin eheytyä, kirjoitin ja pohdin itseäni. Havahduin kahvipaketin ja kuorma-auton ohjaamon tuoksuihin. Tuoksuja on alkanut tulla lisää, niitä on kotona kaikkialla, lapsissa, joessa, metsässä ja pelloilla. Olin tullut takaisin.

2000-luku on nyt vuotta vaille valmis. Seuraavaksi tulee aika ahdistaa ahneus nurkkaan ja kuristaa se sinne elinkelvottomaan kuntoon. Minä mietin useasti, mikä meille on riittävästi, mikä tarpeeksi. Onko kovinkaan ennätys riemuisa, kun sitä voi aina parantaa, onko paraskaan mieluisin, kun parempia on tulossa.

Mitä jää saamatta, jos jo saadessa miettii, miten saada enemmän?

Oi, jos onni olisikin tuoksuissa, tavallisissa arkisissa tuoksuissa, eikä kukaan kysyisi onnelle hintaa. Onnea olisi mielekäs elämä, mielekäs elämä olisi turvallista, turvallisuus terveyttä, terveys tasapainoisuutta ja tasapainoisuus tuoksujen tunnistamista.

Onni tulee tuoksussa. Se on elämän totuus.

Kunnia,
Heikki

Supistuksia ja supatuksia

Tänään aamusta Sanginsuun Alakoululla oli perinteinen joulujuhla. Väkeä kaupungin pienimmässä koulurakennuksessa oli runsaasti johtuen lähinnä siitä, että samassa koulussa alaluokkalaisten kanssa käyvät myös Madekosken esikoululaiset nassikat. Koko koulun oppilasvahvuus ekaluokkalaisista kutosiin on rapiat 30 oppilasta. Menimme likkojen kanssa hyvissä ajoin, onneksi, sillä Tia oli unohtanut lasinsa kotiin. Ajelimme ympyrää, noudimme lasit joen etelärannalta ja palasimme parkkipaikalle, yöllä sataneeseen lumeen piirtyi neitseellisiä rengaskuvioita. Ehdin tuskin viritellä ulkotulet koulun pihalle, kun jo puhelin soi ja lähtö tuli. Rouvan supistelut alkavat olla siinä määrin tiukkoja ja toistuvia, että aika alkaa olla valmis jouluvauvalle. Käväisin siis pika pikaa OYS:ssa, purin lastin odottavien oven eteen ja palasin takaisin juhlapaikalle.

Lapset olivat harjoitelleet jouluista ohjelmaa, luokkiin oli järjestetty kahvitarjoilua, myyjäisiä ja arpajaisia. Aina se on mukava tilaisuus. Tunnelmaa tosin hiukkasen latisti se tapahtunut tosiasia, että koulun kohtalo on vaakalaudalla. Kaupungin on kehitettävä supistuksia, että talous toimisi tulevaisuudessakin, vaikkakaan Sanginsuun piskuisen Alakoulun lakkauttamisesta tuskin kovin kummoisia säästöjä syntyisi. Puhuin kahvin aikana vakavan ja hieman siipirikkoisen oloisen rehtorin kanssa. Huoli painoi kulmia kurttuun.

Yritin kääntää asiaa valoisammaksi. Esitin pienen työryhmän perustamista kartoittamaan tilannetta, pohtimaan mahdollisuuksia ja valmistelemaan kyläkokousta. En nähnyt suositeltavaksi jäädä jouten odottelemaan, mitä virkamiesselvitys sisällään pitäisi, uutiset kun siitä suunnasta tuskin kovinkaan hipiää hiveleviä tulevat olemaan. On kehitettävä ideoita siitä, mitä tässä ajassa tarvittavia virikkeitä pieni koulu voisi yhteisölleen tarjota ja miten se voisi toimia rohkaisevana esimerkkinä vastaaville pienille kyläkouluille. Tämän jälkeen esitin kutsuttavaksi koolle kyläkokousta koulun puolesta. Ellei koulun lakkauttamisesta ole yleistä tietoa, ei puolustuksen takana ole voimaakaan, sakin voima on ehdoton edellytys koulujen säilyttämiselle, ellei väen voimaa ole, on sitä synnytettävä. Siinä tarvitaan kyläkokousta!

Kirveen jos kaivoon paiskaa, se sinne jää!

Supistuksia tarvitaan myös työpaikallamme. Vanhat hyvät ajat kasvattivat meidät melkoisen ylimittaisiksi. Kauppa kun kävi ja kannatti, niin mikäs siinä oli maksella keskivertoa kovempia kuukausittaisia kannustimia. Sakkia on parhaimmillaan ollut sakeastikin, taisipa olla joskus kaksituhattaluvun alussa peräti seitsemänkymmentä päätä puhumassa kaupallista puhelinasiaa. Ei ole enää sellaista orkkaa koossa, mutta kolmessakymmenessäkin on liikaa. Maailma on muuttunut, konseptoitunut ja verkottunut. Tavaraa ja tavarankauppaajia on liikaa, hinnat ovat jatkuvan raiskauksen kohteena ja erikoiskaupan elämisen eväät alkavat olla syödyt. Viimeisten kolmen vuoden aikana olemmekin keskittyneet enemmän yritysasiakkaiden vaativimpien viestinnällisten tarpeiden tyydyttämiseen kuin kapulakaupan katutappeluun.

Kunnia kodin, koulun ja kaupan!

Heikki

Kokousasiaa

Nyt itkeäkö vaiko nauraa, kas siinäpä se. Kokouksen paikka.

"Kuinka saada poliitikko houkutelluksi hyppäämään korkealta sillalta?
No, yksinkertaisesti valitsemalla hänet vaaleilla siihen suoritukseen."

Kokouksia onkin viimeviikkoina piisannut, toistuvat rutiinit alkavat hiljalleen tatuoitua takaraivoon.

1§ Todetaan tämäkin istunto nyt avatuksi, läsnäolija saapuvilla olevaksi. Katsotaan kokous laillisesti kokoonkutsutuksi ja päätösvaltaiseksi. Kahvia on kupissa ja lisää luvassa.
2§ Edellisen kokouksen pöytäkirjat ovat luettavissa aiemmista blogeista,
3§ Kokouksessa käsiteltävien asioiden työjärjestys tässä esitetyn ehdotuksen mukaisesti hyväksytään mutinoitta.

4§ Hallituksiin hakeutuminen
- merkitään tiedoksi, että tässä kohdassa harjoitettiin levotonta monologista analyysiä, josta yhteenvedoksi voidaan listata seuraavat merkinnät:
"kummasteltiin, mikä on ihmisessä se ihmeellinen vietti, mikä saa hänet pyrkimään erinäisiin luottamustehtäviin ja päättäviin elimiin, vaikka tiedetyt resurssit eivät riittäisikään tehtävien suorittamiseen. Resurssilla tarkoitetaan jäsenen käytettävissä olevaa aikaa kokouksiin osallistumiseen ja asioihin perehtymiseen sekä kaikkia muita taidollisia valmiuksia, mitä jäsenyys hyvin hoidettuna todennäköisimmin tulee pitämään sisällään."
Päätettiin niin ikään, että
"jäsen, joka hakeutuu hallitukseen tai muuhun päättävään elimeen, on kunnian menettämisen uhalla velvollinen osallistumaan elimen työskentelyyn paitsi läsnäolollaan myös henkilökohtaisella valmistautumisella ja asioihin perehtymisellä. Sellainen jäsenkanditaatti, joka itse tietää, tai jonka tulisi tietää olevansa kykenemätön vastaamaan edellä esitettyihin velvoitteisíin, ei näiden sääntötarkistusten mukaan ole vaalikelpoinen. Kuitenkin, mikäli järjestön, yhdistyksen tai vastaavan yhteisön hallitukseen tai sitä vastaavaan toimielimen päätöksentekoprosessiin pyrkivä jäsen ei jostain syystä itse ymmärtäisi ilmeistä rajoittuneisuuttaan, voidaan häntä ohjata muiden jäsenten toimesta pidättäytymään ehdokkuudestaan. Jäsenen on tällaisessa tilanteessa kyettävä uskottavasti puolustautumaan ja perustelemaan ehdokkuutensa tai vaihtoehtoisesti kokonaan luovuttava pyrkimisestään. Arvion jäsenehdokkaan puolustuksesta tekee saapuvilla olevan jäsenistön jokainen jäsen erikseen ja arvion on oltava yksimielisesti hakijan esittämiä perusteita puoltava tai muussa tapauksessa jäsenen hakeutumishankkeet haudattakoot yhdeksi vuodeksi kerrallaan."

5§ Hallitustyöskentely
- saatetaan tiedoksi, että vilkasta sisäistä pohdintaa, kuten myös puolesta ja vastaan -puntarointia suoritettiin. Lauselmaksi saatiin lopulta laadittua kirjaus, jonka mukaisesti
"hallituksen tai muun päättävän elimen kokouksiin on saavuttava hyvissä ajoin, selvin päin, eikä kokouksissa saa torkahdella tai nukkua, eikä muutoinkaan esiintyä poissaolevasti. Myös alatyyliset puheenparret ja kiroileminen on epäsuotavaa ja moitittavaa, sekä myös erikseen merkittävä pöytäkirjaan. Kokouksen järjestäjän on huolehdittava, että kokoustilat ovat avarat ja kaikki aistihavainnot huomioiden mielekkäät, ja että kokouksessa tarvittavat apuvälineet ovat esillä ja asianmukaisessa kunnossa, sekä siitä, että perehtymistä tai vähäisempää valmistelua edellyttävä kokousmateriaali on jaettuna jokaiselle jäsenelle hyvissä ajoin etukäteen."

6§ Hallitustyöstä luopuminen
- tuotakoon tiedoksi, että edellisten kohtien tapaan myös 6§ kohta kirvoitti aktiivista aivotoimintaa ja synnytti mielensisäisiä purkauksia, mutta että yhdessä hyväksyttäväksi tiivistykseksi päätettiin lopulta painaa seuraava kannanotto:
"sellainen hallituksen tai muun päättävän elimen jäsen, joka useammin kuin lainkaan olisi suotavaa, jää saapumatta yhteisiin, laillisesti kokoonkutsuttuihin kokouksiin, on viipymättä saatettava tietoiseksi siitä vahingollisesta hallatyöstä, mitä hän elimen toimintaa ja sen muita jäseniä kohtaan harjoittaa. Tällaisen jäsenen on itse vedettävä vastaanottamastaan moitteesta tarpeelliset johtopäätökset, joko siten että muuttaa välittömästi välinpitämätöntä tai muutoin moitittavaa käyttäytymistään, tai vaihtoehtoisesti jättämällä paikkansa varajäsenen hoidettavaksi."

7§ Muut mahdolliset asiat
- Esitettiin yhteistä lounasta kokouksen päätteeksi ja päätettiin hyväksyä esitys. Esitettiin myös Putkosen Antin kutsumista lounaalle. Esitys hyväksyttiin. Keskusteltiin, kuuluvatko tällaiset lounasasiat lainkaan kokoukseen, vai tulisiko niistä sopia kokouspöytäkirjan ulkopuolella. Päätettiin, että lounasasiat voidaan sisällyttää varsinaisen kokouksen muihin asioihin ja siksi ne myös päätettiin kirjata kokouspöytäkirjaan.
Koska muita muita asioita ei kohtuuliseksi katsottavassa ajassa ilmaantunut, päätettiin siirtyä kohtaan 8§ päättämään kokous.

8§ Istunnon päättäminen
- Päätettiin kokous kello 11.30.

Kunnia kokouksille,
Hp.

Lauantai, lepopäivä

Pieni vihreä koneeni on taas kunnossa.

Konekorjaaja tuli työmaalle otsalamppuineen heti seitsemän jälkeen. Heräsin koirien mekastukseen ja arvasin pihatilanteen. Rohkea mies tai sitten koiraihminen, mutta eipä antanut isojen elukoiden häiritä tekemisiään. Annoin minäkin olla vouhkaamatta. Haukottelin ja keittelin kahvit, samalla vetelin vermeitä ylle ja kohta jo lompsin rasvakouran juttusille. Sellaista juteltiin, että hyvä kone se on Kubota, aina ollut luotettava, vaikka onkin itäalkuinen. Sillä lailla sitä sopi jutella kaamoksessa, eipä tullut ristiriitoja eikä edes intoksia, kun on kone hyvä mikä hyvä. Kubota alkoi kuntoutua jo puolentunnin työskentelyn jälkeen. Väänsin moottorin käymään. Nolla astetta, helppo hyrähdys. Annoin aparaatin hakea rytmiänsä kohdalleen ennen kuin varovasti lisäsin pumppuun kierroksia. Totteli ja tärisi. Jätettiin se siihen keräämään lämpöä ja lähdettiin kahville.

Huoltotöiden jälkeen hain lehdet ja luin niitä ainakin puolitoista tuntia, Ahtisaari oli jättänyt Halosen Oslon juhlista kotiin kiukkuamaan. Yleisönosastossa Jurvelinin Pekka myrkytti vähätkin perämeren lohet dioksiinilla. Virkkusesta tulee uusi opetusministeri ja Lylyä on loukattu, vaikkei Lyly ole loukannut. Epäreiluja tekemisiä ruoditaan käräjillä. Mediasta puhuu, ken mediasta elää, eikö niin?

Päivä on mennyt aivan omasta eestään. Mitä nyt ruuvailin suihkukopin seinään samppootelineen ja istutin kuusipuun ikkunan alle joulua tuomaan.

On joutilas olo, työpaikan tuuletus tunkee tajuntaan ylhäältä selkäni takaa. Likat on jälleen ratsastuskisoissa, menen itsekin sinne seuraamaan tapahtumia. Taidankin lähteä saman tien. Tässä ei viisastu kukaan.

Heikki

Heimokansan kiirastuli

Kävin tiistai-iltana kirjastotalolla kuuntelemassa kirjailija Kulle Raigin esitelmää Mika Waltarin vuosina 1939-1940 salanimellä ”Nauticus” kirjoittaman, Viron kohtalonvuosia käsittelevän ”Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta” -kirjan sisällöstä ja sen suhteesta todellisiin tapahtumiin. Yhtäläisyydet ovat Kulle Raigin mukaan hyvinkin selvät. Waltari näki jo tuolloin, mitä tuleman pitää, kun ”punainen tulva nousee”, olihan hänellä Suomen valtiollisen poliisin tiedusteluosastolla työskentelevänä virkamiehenä vapaa pääsy salaisiin tiedusteluraportteihin sekä muuhun salaiseksi luokiteltuun materiaaliin. Monen muun, Viron muuttuneisiin asioihin kriittisesti tai patrioottisesti suhtautuneen tuotoksen tavoin myös ”Nauticuksen” teos joutui Zdanovin kommunistisensuurin määräyksestä poltettavien listalle. Mutta, kuten vanhoista suomalaistarustoista olemme lukeneet, ”…esivallan käskyjä ei välttämättä kannata kiirehtiä toteuttamaan”. Niinpä myös muutama ”Totuus” jäi siten kulumaan luotettavissa virolaisissa, kuten myös suomalaisissa käsissä siirtyäkseen sellaisenaan seuraaville sukupolville.

"Säkeitä näitä ken hyllyynsä huoli, hän poissa kaukana kurjasti kuoli".

Nauticuksen ”Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta” on alun alkaen ruotsalaisen kustantamon toimesta suomenkielellä julkaistu. Varovaisuussyistä, ajan mukaisesti, Mika Waltari on käyttänyt itsestään salanimeä ja kirjan esipuhekin näyttää olevan paikoitettu Malmöhon. Kaikesta peittelystä huolimatta teos on ensisijaisesti osoitettu suomalaisille tiedoksi ja vakavasti otettavaksi varoitukseksi siitä, mihin liiallinen myöntyväisyyspolitiikka itänaapurin vaatimuksia kohtaan voi johtaa. Kirja joutui Suomessakin sodan jälkeen vahvan kritiikin kohteeksi, kovaääniset arvostelijat näkivät, ettei teos tee oikeutta kuululle kirjailijalle, koska se perustuu vain pahansuopiin juoruihin ja huhuihin sekä jopa suoranaisiin valheisiin. Siispä ”Totuus” vaiettiin. Ja, mikäli Kulle Raigia on uskominen, kirjasta mieluusti vaietaan yhä sekä Virossa että myös meillä Suomessa.

Viro, Latvia, Liettua, Suomi.

Mitä yhteistä näillä mailla on? Kaikki ovat suomensukuisia kansoja ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneitä valtioita. Kyllä. Mutta on mailla muutakin yhteistä. Historian vuosi 1939.
Kaikki kyseiset maat olivat sisällytettyinä Molotov-Ribbentrop -sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa kuuluviksi Neuvostoliiton etupiiriin, kuten oli myös itäpuolikas Puolasta, joka toisaalta ei suoranaisesti ole suomensukua. Se toinen puoli Puolanmaasta ja loput itäisestä Euroopasta jaettiin salaisen sopimuksen mukaisesti Saksalle. Hauska yksityiskohta tähän vulgaariin geopoliittiseen peliin liittyen on mainittava, nimittäin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen toistaiseksi viimeinen valtionpäämies-pääsihteeri Mihail Gorbatshov kiisti jyrkästi tämän salaisen lisäpöytäkirjan laatimisen, kuten tietysti myös kiisti sen olemassaolon. Lojaaliuttako sairasta systeemiä kohtaan, vaiko propagandan synnyttämää sinisilmäisyyttä, mene tiedä, liekö kukaan kysynyt. Vielä ehtisi.

Kahden suuren diktatuurin ulkoministerit, Vjatseslav Molotov kommunistisesta Neuvostoliitosta ja Joachim von Ribbentrop kansallissosialistisesta Saksasta, solmivat maittensa välillä keskinäisen hyökkäämättömyyssopimuksen Moskovassa 23. elokuuta 1939. Läntistä maailmaa kovasti kummastuttaneen sopimuksen perusteella Hitlerin Saksa sai rauhassa vahvistua sotilaallisesti ja valmistella Puolan valloitusta sekä invaasioitaan läntisessä (Belgia, Hollanti, Ranska) ja pohjoisemmassa (Tanska, Norja) Euroopassa. Myös Neuvostoliitto sai kipeästi kaipaamaansa lisäaikaa omien sotavoimiensa ja aseteollisuutensa uudelleen organisoimiseen. Kommunistit olivat näet vuoteen 1939 mennessä jo ehtineet tappaa tsaarinaikaiset sotilasjohtajat aina pikkupäällikköihin saakka, samoin oli valtionpettureina eliminoitu muutkin osaajat, insinöörit ja teollisuustoimihenkilöt etunenässä. Vuonna 1939 Neuvostoliitto olikin kaikilla mittareilla tarkasteltuna diktatuurinen kehitysmaa, toisin kuin diktatuurinen Saksa, joka oli tuossa vaiheessa noussut Euroopan johtavaksi teollisuusmahdiksi. Mielenkiintoista onkin spekuloida semmoisella puolivallattomalla ajatusleikillä, miten olisikaan maailmankirjat muuttuneet, mikäli Saksa olisikin hyökännyt Neuvostoliittoon jo vuoden 1939 keväällä. Omia päätelmiä tehdessäni olen tullut taipuvaiseksi tasapeliin toteutuneen historian kanssa. Suo siellä vetelä täällä.

Molotov-Ribbentrop-sopimuksen (huomatkaa, että Suomen historiassa on eri sisältö pelkälle Ribbentrop -sopimukselle. Sillä tarkoitetaan vuonna 1944 solmittua Ryti-Ribbentrop -sopimusta, jonka turvin Suomi sai saksalaisilta kipeästi tarvitsemaansa apua taistelussa puna-armeijaa vastaan, ja jonka vuoksi pres. Ryti häpeällisesti tuomittiin sotasyyllisenä vankeuteen) mukaisesti Neuvostoliitto ryhtyi suunnittelemaan Baltian maiden ja Suomen valtaamista. Jokaiselle maalle esitettiin samansisältöisiä uhkavaatimuksia, strategisia maa-alueita haluttiin "vuokrata" ja niihin haluttiin sijoittaa tuhansittain puna-armeijan sotilaita. Kussakin Baltian maassa oli tuolloin naapurinsa uhkavaatimuksia vastustamaan ainoastaan yhden divisioonan verran sotaväkeä, Virossa esimerkiksi vain 16.000 sotilasta, muutama tykki ja kaksi vanhaa lentokonetta.

Suomen puolustusvoimat, vaikka senkin ajanmukaistaminen oli karmealla tavalla laiminlyöty, oli sentään veljeskansojen armeijoita vakaammalla pohjalla. Kiitos siitä kuuluu Saksassa vuosina 1914-1919 koulutetuille jääkäreille ja jääkäriupseerikunnalle, kokeneelle sodanjohdolle sekä vapaaehtoisuuteen perustuneelle maanpuolustusharrastuneisuudelle, kuten esimerkiksi suojeluskuntajärjestölle. Suomella oli kanttia ja kykyä, mutta myös yhteistä isänmaallista henkeä, kieltäytyä "yhteistyöstä" Neuvostoliiton kanssa. Baltian mailla ei tällaista henkeä tai valmiutta ollut lainkaan riittävästi, senpä tähden he kovasti kritisoivatkin Suomen jääräpäisyyttä suuren naapurinsa ystävällisiä aloitteita vastaan.

Liettua solmi Neuvostoliiton kanssa yhteistyö- ja avunantosopimuksen ja sai siitä palkakseen 300.000 asukkaan Vilnan, vanhan pääkaupunkinsa, joka oli jo joutunut puna-armeijan haltuun sen vallattua Puolan itäosat. Vilna liitettiin muka virallisesti takaisin Liettuaan, vaikkakin vasta sen jälkeen, kun puna-armeija oli ryöstänyt kaupungin täysin puhtaaksi. Mutta, mikä merkille pantavaa, Liettua menetti samalla sopimuksella itsenäisyytensä. Mitä virkaa on pääkaupungilla, ellei maalla ole itsenäisyyttä...

Stalin nauroi tuuheisiin viiksiinsä ja puhui "hyväuskoisista typeryksistä". Hän tarkoitti juuri Baltian maiden auliin myötämielisiä pyrkyreitä, jotka suostuivat mukisematta kaikkiin vaatimuksiin ja toteuttivat tunnollisesti koko kommunistien Moskovasta käsin masinoiman massiivisen propagandatoiminnan omissa kotimaissaan.

Oliko näitä hyväuskoisia typeryksiä sitten Suomessa, voisi kysyä. Voi, kyllä niitä oli ja paljon, vaikka iso osa heistä olikin valinnut Kansalaissodan jälkeen uudeksi kotimaakseen Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton, unelmiensa täyttymyksen. Hautapaikkojaan he eivät sentään enää saaneet valita. Siellä ne monet unelmoijat lepää utopianuskonsa vuoksi menehtyneinä tietämättömissä paikoissa ikiroutaisessa Siperiassa. Hyväuskoisten typerysten ja haihattelijoiden sakki säilyi sakeana aina 2000-luvulle. Silmien auettua punamielisten nostalgikkojen rivit ovat, luojan kiitos, alkaneet nopeasti harveta.

Virolainen Kulle Raig, pitkään Suomessa asunut arvostettu kirjailija, tutkija ja diplomaatti, kiertää kertomassa totuutta ”Totuuden” valossa niistä kohtalokkaista tapahtumista ja niiden seurauksista, mitä Baltian maiden kansat ovat vuoden 1939 aikana ja sen jälkeen kokeneet. Olen aiemminkin suositellut luettaviksi aihetta käsitteleviä sivistyskirjoja, kuten Sofi Oksasen Finlandia-palkittua kirjaa "Puhdistus" ja Yrjö Soinin "Kuin Pietari hiilivalkealla". Nyt lisäisin tuohon listaan tämän Mika Waltarin "Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta" –kirjasen sekä myös Juhani Salokanteleen Jaan Krossin elämää kuvaavan ”Sivistystahto” -teoksen. Tässä tapauksessa lukeminen todellakin kannattaa. Totuuden on lopultakin aika päästä esiin sellaisena kuin se on, eikä sellaisena kuin se on meille selitetty.

Mielikuvaharjoitus

Antaudupa tässä vaiheessa lyhyelle aikamatkalle; palaa ajassa taaksepäin omaan suomalaiseen lapsuuteesi, sulje silmäsi ja kuvittele olevasi jälleen pikkuinen tyttö tai poika, muistele pientä pihapiiriäsi, kotitaloasi ja muistele omaa sänkyäsi. Siirrä nyt itsesi sinne, vajoa uneen omassa lapsuudensängyssäsi. Tunnet ympärilläsi huoneiden turvan ja lämmön, tunnet tuttujen ihmisten tuhinat, muistat kaikki kotisi tuoksut ja hahmotat omat vanhempasi, äitisi ja isäsi. Siirrä nyt itsesi noihin muistoihin, olet taas lapsena omassa kodissasi. Keskellä yötä, ihan hiljaa. Ihan hiljaa.

Kesken rauhaisan unen havahdut äkkiä hereille, kun ulko-oveen hakataan voimakkaasti, kuulet kuinka äiti kiljahtaa ja nousee sängystään. Isän askeleet. Ovelta kuuluu jatkuvaa pauketta ja joku huutaa vaativalla ja käskevällä äänellä avaamaan oven. Niitä on useampia. Ne kiroilee ja huutaa, ne käskee, käskee, käskee avaamaan. Äiti ja isä puhuvat toisilleen hermostuneesti aivan ovesi takana, äidin ääni pelkää, mutta isän ääni jää mieleesi päällimmäiseksi, se kuulostaa vakavalta, mutta levolliselta: "Avaa vain se ovi, tämän täytyy olla erehdys, minä en ole tehnyt mitään...". Kuulet kuinka äiti menee ovelle. Äiti avaa oven, sitten kuuluu sekavaa meteliä, vieraiden miesten karkeita ääniä kaikuu lujina ja hermostuneina. Äänet vaativat isää mukaan. Kuulet äidin huolestuneen ja epätietoisen äänen, kuulet hänen kysyvän miehiltä: "minne" ja "miksi". Käskevät äänet määräävät isää pitämään kiirettä, ne sanoo, että aikaa on vähän ja ne kiroilee ja haukkuu isää. Samassa tunnistat omaan sänkyysi miesten hajun, se on outo, paha ja pelottava. Se ei kuulu kotiisi. Siihen saakka se oli outo, mutta sen jälkeen se ei ikinä unohtuisi.

Säpsähdät, kun kuulet terävän kirouksen ja heti perään ilkeän äänen, joka syntyy siitä, kun ihmistä lyödään kasvoihin. Äiti! Se toistuu ja äidin kirkaisua seuraa surkean voimaton itku. Olet hiljaa. Kuuluu naurua ja kovaa venäjänkielistä puhetta, isän parkaisut tukahdutetaan iskuihin, joita tuntuu jatkuvan ikuisuuden ajan. Isä sanoi, ettei ole tehnyt mitään, että on erehdys. Miksi ne sitten lyövät isää, et ymmärrä. Yhtäkkiä huoneesi ovi potkaistaan auki ja iso musta miehenhahmo piirtyy oviaukkoon. Äiti huutaa suoraa huutoa. Vedät peittoa suojaksesi ja siirryt aivan seinän viereen. Pelottaa. Miesten naurua ja äidin itkuista huutoa kuuluu etäisesti toisesta huoneesta. Mies tulee kohti. Lähemmäksi. Tunnet kuinka se haisee. Joku huutaa ja mies kääntyy katsomaan ovelle. Katsot itsekin toiseen huoneeseen. Nopeasti. Siellä on äiti, hän makaa pöydällä. Mies katsoo takaisin sinuun päin, et voi nähdä hänen katsettaan, mutta tiedät hänen tuijottavan. Sitten se potkaisee sänkyysi niin lujasti, että se särkyy ja putoat lattialle. Kuulet, kuinka se kiroaa ja sylkäisee päällesi. Sitten se menee pois ja vetää oven kiinni. Et tajua pissaavasi.

Lopulta tulee hiljaista. Uskaltaudut nousemaan ja hapuilet ovelle. Paha haju tuntuu yhä sieraimissasi. Se jää sinne loppuelämäksesi, mutta sitä sinä et vielä tiedä. Äiti makaa lattialla kädet silmillä. Hänen vaatteensa on revitty. Hän nyyhkyttää hiljaa. Sitten äiti huomaa sinut ja nousee istualleen. Äiti pyyhkii naamaansa ja vetelee vaateriekaleita suojakseen. Hän pyytää sinua palaamaan huoneeseesi nukkumaan. Kysyt missä isä on. Äiti sanoo isän palaavan aamulla, hän sanoo, että isää tarvittiin kuulusteluissa. Äiti nousee ja vie sinut sänkyyn. Kuulet kuinka hän jää toiseen huoneeseen. Et saa unta, eikä äitikään nuku. Isä ei tule aamulla, eikä seuraavanakaan aamuna. Isä ei tule enää koskaan.

Sinä kasvat ja turrut pelkoon, opit vaikenemaan, opit unohtamaan. Surkeaksi ja vaitonaiseksi muuttuneen äidin pidättäminen kaksi vuotta myöhemmin teki sinustakin orvon, mutta kaltaisiasi tovereita oli kaikkialla, eikä siinä siksi enää ollut mitään tavatonta. Opit puhumaan venäjää, opit kiittämään Leniniä, Stalinia, Hrutshevia ja Breshneviä. Vuonna 1953 muistat silmät punaisina itkeneesi koko yön isä-Aurinkoisen kuoleman johdosta.

Herää nyt, ja tule takaisin tähän päivään. Sinä olet selvinnyt yöstä aamuun, ”yön uhka karkoitettu on jo pois”. Sinä olet suomalainen. Tämä painajainen ei koskaan yltänyt kiusaamaan sinun lepoasi. Sen sijaan Virossa edellä kuvattu painajainen oli totta, täyttä ja raakaa realismia, ja kosketti yli kolmeakymmentätuhatta pienen kansakunnan kotia, pitkästi yli sataatuhatta lasta. Kollektiivinen pelkotila tavoitti koko veljeskansamme. Virossa noita painajaismaisia aikoja voidaan käsitellä kenties vasta sitten, kun tänä vuonna syntyneet lapset ovat jo täyttäneet kolmekymmentä vuotta. Traumat täytyvät olla käsittämättömän suuret. Lukekaa nyt se Sofi Oksasen kirja, ja ette sen jälkeen enää kummastele, miksei hän saa kutsuja venäläisiin kulttuuritilaisuuksiin! Myöskään Virossa Oksasen ”Puhdistusta” ei vielä yleisesti voida hyväksyä. Totuus on niin kipeä, ja kaikkein kipein se on silloin, kun se tuodaan tarpeeksi lähelle, silloin kun kipu kohtaa. Pistää kovasti vihaksi sellaiset kannanotot, joissa protestoidaan Viron neuvostovallan aikaisten monumenttien siirtämisiä kaupunkien keskustoista syrjäisempiin paikkoihin. On vähintäänkin kohtuullista käsittää, minkä tähden virolaiset haluavat siirtää kipeitten muistojensa monumentit pois silmistään.

No, mennäänpäs takaisin tiistai-iltaan kirjastotalon Pakkala-salissa. Meitä hiljaisia kuulijoita oli siellä puoli salia, useimpien läsnäolijoiden hiukset olivat harmaat ja harvenneet. Meille myös tarjoutui ainutkertainen tilaisuus katsoa Neuvostoliiton televisiossa esitetty, sittemmin erittäin harvoin nähty "Viikkokatsaus", joka kuvasi Viron ja Neuvostoliiton keskinäisen ystävyys- ja yhteistyösopimuksen käytännön toteuttamisen ensi askelia. Materiaali oli filmattu 18.10.1939 Narvassa. Reportaasissa korostettiin keskinäisessä yhteisymmärryksessä suoritettujen maahantunkeutumistoimenpiteiden puhtaan rauhanomaista merkitystä ja puna-armeijan mukanaan tuomaa turvallisuuden ja ystävyyden henkeä. Mustavalkoisessa ja osin heikkolaatuisessa filmitallenteessa näytettiin, kuinka Viron ja Neuvostoliiton välisen rajan sulkeva portti avattiin, vakavailmeiset virolaisupseerit ja muutamat kansanedustajat tervehtivät idästä tulijoita kätellen ja nyökytellen, kuin pahinta aavistellen. Sadoittain Neuvostojoukkojen sotilasajoneuvoja alkoi pian portin avaamisen jälkeen vyöryä Viron maaperälle, avolavaisten kuorma-autojen kyydissä istui piippalakkisia miehiä kivääreineen, lähes jokaisen ajoneuvon perässä vedettiin lyhytpiippuista mellakkatykkiä. Kaikkein irvokkainta oli kuitenkin kuulla, kuinka uutisfilmin taustalla soi meille niin pyhä sävel, Maamme-laulu, joka silloinkin palveli paitsi Suomen myös Viron kansallislauluna. Laululla oli Moskovasta käsin ohjatussa viikkokatsauksessa oma tietoinen tarkoituksensa.

Viroon oltiin synnyttämässä stalinistista perustuslakia. Uhkavaatimukset alkoivat saada totisempaa merkitystä, terrori ja mielivaltaiset pidätykset saivat kansan elämään jatkuvassa pelossa. Seuraavien viikkojen aikana hajotettiin tai lakkautettiin koko Viron lainvoimainen valtakoneisto, hallitus, oikeuslaitos ja armeija. Viron Eduskunta, Riigikogu, leimattiin neuvostovastaiseksi ja niin ollen kykenemättömäksi toimimaan yhteistyösopimuksen edellyttämällä tavalla. Senpä tähden Riigikogu hajotettiin ja määrättiin muutaman viikon varoitusajalla, täysin vastoin Viron perustuslainsäädäntöä, pidettäväksi uudet vaalit. Uuteen Riigikoguun valittiin uudet kansanedustajat täysin teatraalisilla vaaleilla, vaalikelpoisia ehdokkaita oli tasan yhtä monta kuin oli tarjolla edustajapaikkojakin. Vain yksi oli joukossa muu kuin kommunisti. Näin toimien säilyi Virossa teoreettinen kansanvaltainen monipuoluejärjestelmä, eli surkuhupaisa demokratia, kansakunnalla oli siis kaikki hyvin. Yhteiskuntajärjestelmä muuttui niissä vaaleissa sosialistiseksi, kehittyäkseen seuraavassa hetkessä totalitääriseksi diktatuuriksi, kommunismiksi. Kaikki tämä tapahtui huolimatta siitä, ettei vaalien äänestysprosentti yltänyt todellisuudessa edes viiteenkymmeneen, vaikka äänestämättä jättäneitä uhattiin ankarilla seuraamuksilla. Sosialismin korkein muoto on kommunismi; se autuus saavutettiin näennäisesti Viron kansan itse itselleen valitsemana valtiomuotona - tosin siitä lainkaan tietoisena. Baltian maiden ainoat sallitut sanomalehdet, siis kommunistiset, uutisoivat yhtäaikaisten vaalien äänestysprosenteiksi Liettuassa 97%, Latviassa 98,5 ja Virossa peräti 99,8%. Ulkovaltoihin taitavasti välitetty neuvostopropaganda korosti tätä kansan vapaan tahdon kiistämätöntä demokraattisuutta ja niin todellisuus säilyi suljettujen rajojen takana piilossa. Lännessä tosin kovasti ihmeteltiin, miten Baltian maiden puoluekannatus olikaan muuttunut parissa vuodessa niin erikoisesti, että kommunistien kannatus oli kohonnut kolmesta prosenttiyksiköstä yhdeksäänkymmeneenyhdeksään ja ylikin. Niiden harvojen virolaisten silminnäkijöiden, jotka onnistuivat karkaamaan Virosta länsimaihin, kertomuksia ei uskottu, vaan mieluummin heidät suljettiin hulluina mielisairaaloihin. Vuonna 1940 valitusta neuvostomyönteisestä hallituksesta vain yksi ministeri välttyi pidätykseltä ja sitä seuranneelta väkivaltaiselta kuolemalta. He olivat niitä hyväuskoisia typeryksiä ja saivat pahalta palkkansa. Virolaisten kommunistien varaukselliseksi kunniaksi on silti mainittava, että karmean totuuden ja varsinkin isänmaansa itsenäisyyden menettämisen jälkeen he käänsivät kelkkansa miehittäjiä vastaan. Mutta siinä vaiheessa voimakkaimmatkin protestit olivat totaalisen merkityksettömiä, kuin kärpäsen surinaa korvissa, ja toivat puhujalle karkotustuomion Siperiaan nopeammin kuin kissa aivastaa, jos tässä yhteydessä sallitaan tällaiset Waltarimaiset vertaukset.

Voi hyvät suomalaiset ihmiset, olkaa kiitollisia itsenäisyydestämme! Meidän kohtaloksemme oli varattu prikulleen sama kuoleman kyllästämä tie, millä virolaiset, latvialaiset ja liettualaiset joutuivat kulkemaan. Me selvisimme, kansakunta taisteli, eikä uskonut itäisiin lupauksiin. Alan ymmärtää, miksi sotien jälkeisiä vuosia kutsutaan vaaran vuosiksi. Niiden vuosien aikana Suomen itsenäisyys todella oli uhattuna. Uhkan muodostivat kommunististen rikollisten ja virallisen poliisihallinnon yhdistyminen Valtiolliseksi poliisiksi, eli punaiseksi Valpoksi, ja kriminaalia menoa vauhdittanut Moskovamielinen propaganda niin Eduskunnassa kuin mediassakin (tästä enemmän löytyy ”Kuin Pietari hiilivalkealla” -kirjasta). Kommunistit eivät tyytyneet odottelemaan vaan painoivat mitään kaihtamatta päälle. Heidän ja Moskovan oppi-isien tavoitteena oli edetä Baltian maiden tiellä ja kiriä Suomessa kiinni se kehitys, mitä monivuotinen sota jätätti.

Yhtenä konkreettisimmista Suomen itsenäisyyden pelastaneista toimenpiteistä olisi jo uskallettava nähdä maanlaajuinen asekätkentätoiminta, jota isänmaalliset upseerit, Aksel Airo ja Valo Nihtilä etunenässä organisoivat luotettujen maakuntien miesten kanssa. Huolella varjelluista varotoimista huolimatta kommunistit saivat tietää kätkennästä, mutteivät osanneet arvata sen laajuutta, mikä synnytti heidän keskuudessa tervettä epävarmuutta valtiokaappauksen onnistumisesta. Venäläiset pelkäsivät todennäköisesti syntyvää suomalaisten sissitoimintaa ja olettivat Suomen kotikommunistien lopulta hoitavan kaappauksen, vieläpä rauhanomaisin keinoin. Oletuksena oli ilmeisesti, että suomalaiset olisivat väsyneet sotimaan ja siksi suostuvia kommunistiseen komentoon. Sodat olivat kuitenkin opettaneet punapäälliköille, että suomalaisten luonne on aina arvaamaton ja uppiniskainen. Sellaiset sissit olisivat vihonviimeinen vastus vallankaappareille.

Kommunismin kurimus ei suinkaan lakannut Baltian maiden yhteiskunnallisten rakenteiden romahduttamiseen, eikä kaiken yksityisomaisuuden sosialisointiin, vaan Neuvostoliitto vaati lisäksi maiden hallituksia hakemaan pääsyä Sosialististen Neuvostotasavaltojen joukkoon. Puna-armeija asetti tekaistujen sopimusloukkausten seurauksena kullekin maalle räätälöityjä uhkavaatimuksia ja antoi maiden hallituksille ainoastaan vajaa kymmenen tuntia aikaa hakemuksen jättämiseen. Tämä härskiys alkoi olla jo liikaa paatuneimmillekin balttikommunisteille, mutta kun Moskova oli kehitellyt sopivia houkuttimia jäsenyyshakemuksia jouduttaakseen, niin pakon edessä hakemuspäätökset jätettiin Moskovan Keskuskomitealle.

Monet baltit uskoivat ja aivan vilpittömästi nimenomaan halusivat uskoa neuvostovaihtoehdon lopulta koituvan mailleen parhaaksi. Baltian maat eivät keskenään käyneet vuoropuhelua omista neuvottelukokemuksistaan venäläisten kommunistien kanssa; tottapa he sen verran ovat suomensukuisia baltitkin, etteivät omista asioistaan mene toisilleen valittelemaan.

Joka tapauksessa kohtalokkaat tapahtumat etenivät vauhdilla, maiden kellot käännettiin Moskovan aikaan jo päivää ennen kuin "hakemukset" hyväksyttiin. Näytelmässä oli koittanut seuraavan näytöksen, valtion- ja kansanvihollisten puhdistusten vuoro. Ensimmäinen massiivinen puhdistus tapahtui Virossa 13.-14.6.1940. Kaiken kaikkiaan yli 14.000 opettajaa, lääkäriä, upseeria, lakimiestä, insinööriä, arkkitehtia, ym. paremmin koulutettua virolaista miestä kuljetettiin valtiolle vaarallisina aineksina pois kotimaastaan. Useimmat heistä kuolivat jo ensimmäisen talven aikana Siperian pakkasiin. Jos joku ihmettelee, kuinka politrukit saivat niinkin nopeasti selville pidätettävien ja pois kuljetettavien heimoveljiemme tiedot, niin kerrottakoon, että nimilista oli virolaisten itse laatima ja ajantasaisena pitämä. Lista oli nimittäin Viron puhelinluettelo, tuon ajan kuka-kukin-on -selvitys. Luettelosta kävi ilmi ihmisten nimet, ammatit, osoitteet ja tietenkin puhelinnumerot, käytännössä kaikki yksityiset, joiden nimi löytyi puhelinluettelosta, olivat venäläisille valloittajille valtionvihollisia. Loppu oli hämärän ja väkivallan turvin suoritettua logistiikkaa.

Virolaisten tulemisen hyväksytyksi uudeksi Neuvostotasavallaksi Neuvostotasavaltojen joukkoon luki radiossa Otto Ville Kuusinen, puhtaalla suomenkielellä. Jokaisessa Baltian maassa menettely oli samanlainen ja seuraukset yhtä kohtalokkaat. Kaikki alkoi uhkasävyisistä aluevaatimuksista, jatkui avunantosopimuksena ja päättyi mielivaltaiseen miehitykseen. Sanaa ”miehitys” ei tuolloin vielä tunnettu, eikä sen tähden Waltarikaan ole sitä osannut käyttää. Lukuisten muiden ulkoapäin ohjattujen toimenpiteiden lisäksi vähintään 25.000 vieraan vallan sotilaan saapuminen valtavan asearsenaalin kanssa maahan, jonka omien vajavaisesti varustettujen sotajoukkojen vahvuus oli 16.000 miestä, riittänee yksistään täyttämään miehittämisellä tarkoitetun merkityksen.

Kiitos ja kunnia itsenäisen Suomen puolustajille ja puolestapuhujille! Voi, kun saisimme aikaiseksi postuumisti palauttaa sotasyyllisinä tuomittujen kunnian ja sankariaseman. Suurella riemulla oli merkillepantava suomalaisten havahtuminen oman historiansa epäkohtiin pari vuotta sitten, kun YLE:n järjestämässä äänestyksessä valittiin Kaikkienaikojen Suurinta suomalaista. Voittaja ei ollut yllätys, hän oli marsalkka C.G.E. Mannerheim, mutta äänestyksessä kakkoseksi sijoittui presidentti Risto Ryti, mikä kuitenkin oli melkoinen yllätys. Mistäpä muusta tämä tulos voisikaan kertoa kuin siitä tosiasiasta, että suomalaiset ehkä ymmärtävät omasta lähihistoriastaan enemmän kuin sosialismin autuudesta saarnaavat jaakkolaaksot, erkkituomiojat ja johanbäckmannit olettavat. Vaientakoot häpeän synkkä varjo heidän propagandansa punertavan loisteen. Lopultakin.

Suomi on hyvä maa meille suomalaisille, Suomi on puolustamisen arvoinen ja Suomen ainoa puolustaja on Suomen kansa.

Sylintäydet onnittelut presidentti Martti Ahtisaarelle Nobel-palkinnosta!!! Hän juuri oli presidenteistämme se, joka aloitti Mannerheim -ristin ritareiden kutsumisen itseoikeutettuina kunniavieraina Tasavallan presidentin Itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Siitä traditiosta hänen seuraajansa ei sentään ole tohtinut luopua.

Kunnia Martti Ahtisaarelle, kunnia itsenäiselle kansakunnallemme!
Heikki

Ikäviä ihmisiä, ilkeitä ajatuksia

Tiistaiaamu. Työhuone. Ympärillä vielä hiljaista.
Yöllä oli satanut kymmenen senttiä märkää lunta ja yhä lisää putoilee tasaisena verhona tummalta taivaalta. Mitenkähän ne osaa maahan, kun matka on niin pitkä ja pimeä?

Tulee mieleen vastikään kansaa kiihottanut lottohuuma, päävoiton todennäköisyys on samaa luokkaa kuin napata päivän aikana pellolle sataneesta lumesta se yksi oikea hiutale. Mitätön on mahdollisuus, ja minulla vielä sitäkin mitättömämpi, sillä en ole lotonnut yli kymmeneen vuoteen. Sen viimeisen vetoni tekaisin hurmahenkisesti heti kerralla kymmenen rastin riviksi, joka maksoi muistaakseni yli kuusisataa markkaa. Hirveä oli satsaukseni määrä, mutta lohduttauduin uskomalla perustellun lujasti voittamisen mahdollisuuksiini. Olin päättänyt kertaheitolla vaurastua lotossa! Jännitys kihelmöi kainaloissa, kun odotin arvontaa. Lauantai-illan huuma vaihtui viheliäiseksi viimaksi siinä vaiheessa, kun vertasin riviäni arvottuihin numeroihin. Kymmenen rastia, eikä yhtään oikein, ei edes yhtä lisänumeroa. En alkanut laskeskelemaan sattuman todennäköisyyttä, ei kai se kovin suuri olisi ollut sekään. Siihen loppui lottoaminen.

Eilen aamulla tekaisin Tieteen Kuvalehden laatiman älykkyystestin työpäätteelläni. Halusin raskaan aamupalaverin jälkeen hieman tuulettaa ahdistavia ajatuksiani, plarasin nettiä ja osuin kohta semmoisen tietämystestin kohdalle. Linkki löytyi Hesarin sivuilta. Testi käsitti muistaakseni kuusi eri osiota, oli kuvioiden hahmottamista ja muotopäättelyitä, oli muistamista ja keskittymistä vaativia tehtäviä, myös yleistietoa ja loogista ajattelua edellytettiin. Koko paketti vei noin tunnin verran. Lopputuloksena keräsin kiitettävästi 130 pistettä, vain yksi tikki enemmän ja olisin ollut kelvollinen Mensan jäseneksi. No, joo.

Viime viikolla oli Luonnonsuojeluliiton organisoima Kestävän kehityksen ilta Tetra-talossa Mäkelininkadulla. Olin nähdäkseni ainoana kokoomuslaisena paikalla matalassa kellaribunkkerissa pidetyssä tilaisuudessa, jossa vihreät ja vasemmisto muodostivat kuulijakunnan selvän enemmistön, keskustastakaan ei ollut kuin kolme. Sijoittauduin puolituttujen keskustalaisten kanssa kaukoviisaasti peräpenkkiin.

Pääpuhuja oli kaupunkitutkija Kaarin Taipale, joka oli lennätetty Helsingistä. Hänen alustuksen aiheena oli Kansainvälinen ilmastopolitiikka ja kaupunki. Kuulin puolituntisen esityksen aikana paljon uusia lyhenteitä, kuten ICLEI (Kestävän kehityksen kaupunkijärjestö, jossa myös Oulu on mukana), PPP (people-planet-prosperity), IPCC (hallitusten välinen tutkijapaneeli), COP (maakohtaiset päästövähennystavoiteneuvottelut), BRIC-maat (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina) ja niin edelleen, kaikkia en ehtinyt kirjata puheen aikana ylös, eikä takapaikkani mahdollistanut heijastetun tekstin selkeää hahmottamista. Valitettavasti, sillä aihe oli kovin polttava ja mielenkiintoinen, myös esiintyjä oli hyvä.

Kaarin Taipale peräänkuulutti meiltä nykyisiltä ja tulevilta kuntapäättäjiltä vastuuta maapallon ja lähiympäristön kannalta tarvittavista päätöksistä niin, että voimme jättää tuleville sukupolville elinkelpoisemman maailman elettäväksi. Isoin haaste on sovittaa yhteen taloudelliset, sosiaaliset ja ympäristölliset järjestelmät. Tähän haasteeseen liittyen nuo edellä mainitut lyhenteet pitävät sisällään monitasoista ja monimuotoista toimintaa yhteisen tahtotilan synnyttämiseksi. Taipale pisti oman toivonsa Barack Obaman ja Al Goren kautta parempaan suuntaan muuttuvaan läntiseen mahtimaahan Yhdysvaltoihin. Tähän asti EU on ollut terveemmän ilmastopolitiikan veturi, mutta Obama on jo luvannut USA:n ottavan meiltä itselleen tuon johtavan aseman.

Kokonaisuudessaan esitys oli aika lailla armoton tykitys. Yhteenvetona voisi todeta, että nyt olisi jo korkea aika hyväksyä tosiasiat ja laatia vähintäänkin teollistuneita maita yhteisesti sitova suunnitelma nähtävissä olevan ekokatastrofin torjumiseksi. Eniten ympäristöämme rasittavat asuminen, liikkuminen ja ruoka. Keinoja ympäristölähtöiseksi etenemiseksi olisivat Taipaleen mukaan mm. konkreetit säästöt ja hyödyt, siis ekolähtöiset veroporkkanat, liikennejärjestelyiden tehostaminen kokonaisuudessaan, sekä uusiutuvien energialähteiden mittavampi kehittäminen (aurinko, tuuli, vesi, biomassa). Varsinkin liikenteeseen voidaan vaikuttaa paikallisilla päätöksillä ja strategioilla. Globaalina ongelmana on edelleen kehitysmaiden energiansaannin turvaaminen tasavertaisesti kehittyneiden maiden kanssa. Kehittynytkään teknologia ei ratkaise vielä yhtään mitään, vasta päätökset ratkaisevat, niitä on uskallettava tehdä.

Puhe venyi parikymmentä minuuttia pitemmäksi, mitä agendaan oli merkitty ja siksipä tilaisuuden puheenjohtajana toiminut yhdistysihminen joutuikin pyytämään seuraavia esitelmöitsijöitä tiivistämään omia esityksiään, että aikataulussa pysyttäisiin. Toisena vaihtoehtona hän kysyi läsnäolijoilta valmiutta pidempään paikallaoloon, mutta se synnytti vastustusta ja huutelua, joten pitäydyttiin aikataulun tiivistyksessä.

Kohta koittikin eläköityneen oululaisen liikennesuunnittelijavirkamiehen puheenvuoro. Olin onnistunut pääsemään kohtuu hyviin viherfiiliksiin Taipaleen asiantuntevan esityksen aikana, mutta hataran pilvilinnani päälle painautui nyt harmaan miehen saarnan aiheuttama ahdistus ja virittäytynyt mielentilani romahti. Kuuntelin kummastuneena katkeranoloisen polkupyöräfundamentalistin säälimätöntä suunsoittoa. Esitys oli virkamiesmäisen lakoninen ja väritön, mutta ennen muuta se oli peittelemättömän ylimielinen ja erittäin vahvasti asenteellinen. Tämä tyylilaji tuntui uppoavan kuulijakunnan enemmistön tajuntaan. Puhujan tasaisin väliajoin nakkailemille naljailuille hymähdeltiin hyväksyvästi ja nyökyteltiin näyttävästi päitä. Yksityisautoilijat, nuo kaupunkimme perimmäiset perkeleet ja rikolliset ryökäleet, saivat osakseen lokaa ja nyrkinheristelyjä. Sen sijaan pyöräilevät, kävelevät ja linja-autoilevat kansalaiset kuulutettiin kunniaan. Messu alkoi muistuttaa uskonnollista ja äärikiihkomielistä kokousta. Flanellipaitaiset änkyräpoliitikot katselivat suuntaamme kuin haastaen meitä poloisia porvareita esiin rituaaliuhreina tuomittaviksi. Tuijotin uhallanikin heistä pahinta puusilmää tiukasti takaisin, enkä kääntänyt katsettani pois, ajattelin vain, että tule hakemaan, mennään yhdessä.

Älytöntä kerrassaan. Näihin lapsellisiin kunniakysymyksiinkö nämä meidän suomalaisten kansalliset hankkeet kuolevat ennen kuin ovat ehtineet edes syntyäkään. Sain jo vaalityöni aikana havaita, että olen hyökännyt väärille vesille ottaessani teemakseni ekoporvariuden. Lähellä oli, etten joutunut Rotuaarilla käsirysyyn juuri tuon samaisen puusilmän kanssa, kun hän pyrki puheilleni äkäisesti kuin tummaihoisen raiskaajan tavoittanut hakaristihaihattelija. Tyydyin tuolloin vain kysymään, että eikös se ole pikemminkin hyväksi, että ympäristöasiat herättävät huolta laajemminkin kuin vain yksioikoisten kettinginkantajien piirissä. Hänestä huokui vihaa vielä pitkälle perääni.

Olen ollut myyntimies yli neljännesvuosisadan. Olen myynyt monenlaisia tuotteita ja tiedän kokemusperäisesti mitä onnistuneen lopputuloksen eli kauppasopimuksen solmimiseksi tarvitaan. Kauppa on lopulta kahden ihmisen välinen sopimus, jossa sitoudutaan puolin ja toisin täyttämään sopimukseen sisällytetyt ehdot. Kauppa ei nykyjärjestelmässä perustu pakkoon tai vaihtoehdottomuuteen. Kauppa perustuu asiakkaan tarpeeseen ja kauppiaan kykyyn tyydyttää tarve. Samaa sääntöä sopisi mallintaa myös ympäristöaatteen levittämiseen, kyse on lopulta kahdenvälisestä sopimuksesta, jossa tuotteena on yhteinen tahtotila. Sellaista ei koskaan synny, mikäli kaupankäynnin välineinä ovat asiakasta loukkaavat keinot. Aatekauppa perustuu ihmisten tarpeeseen ja saarnamiesten kykyyn tyydyttää tarvetta. Ellei tarvetta tunnisteta, täytyy sitä synnyttää ja tukea markkinoinnilla, eli tässä tapauksessa tiedottamisella. Tiedottamisen täytyy tavoittaa kohderyhmä ja puhutella sitä, muutoin se jää torsoksi harrasteluksi, joka pahimmassa tapauksessa kääntyy itseään vastaan.

Ympäristö ei saa olla yhdenkään toimijan yksinoikeus - ympäristöasioiden on kosketeltava kollektiivisesti kaikkia. Jotta niin olisi, on asian oltava yhteinen yli aate- ja asennerajojen. Minun näkemykseni tässä asiassa on, että ihmisen mieli syttyy maisemasta ja jalostuu välittämiseksi lähimaisemassa. Havahtuminen ja välittäminen ovat ympäristöasioissa ensimmäiset askeleet, mitkä meidän pitää saada kansalaiset ottamaan. Lähimaisema on ihmisen mielenpeili, jos jokapäiväinen maisema on harmaan tukkoinen ja tyly, on sitä myös mieli, mutta mikäli maisema on avara ja elävä, niin on silloin mielikin vireä ja luova. Terve mieli tulee terveessä maisemassa.

Lopuksi voisin vielä kertoa ihmisen häpeilemättömästä itsekkyydestä, jollaista olen saanut havaita uusissa kuvioissani, ja valitettavasti myös omissa joukoissamme. Semmoista se on, aivan kuin jollakin äänten autuaaksitekemällä olisi kehossaan kovasti kutiava paikka, jota hän toivoisi muiden rapsuttavan, vaan ei itse muiden edessä ilkeä. Persoonapronomineistä se ihkaensimmäinen on ollut kovasti tyrkyllä kaikkein korkeimpiin johtajuuksiin tai vähintään mahdollisimman lähelle. Kirosanoin kirjavoitettuja kannatuspuheenvuoroja on pidetty itse itsensä puolesta, muiden pitäytyessä vaivautuneina hiljaa. Olen tosin kuullut suureksi lohdutuksekseni, että pahemmalla tolalla ovat toisten tiimien sisäiset setvittelyt. Liekö sitten valituksi tuleminen niin kerrassaan kivaa, ettei itse tehtävää enää osata punnita suhteessa omiin resursseihin, mene tiedä.

Riennän nyt eteenpäin kanssakäymisen käytävillä, haasteita riittää kaikkialla. Nyt ovat sellaiset ajat.

Kunnia kanssasi,
Heikki

Itsenäisyyspäivän ajatuksia

Tänään tulee kuluneeksi 91 vuotta siitä, kun Suomi monikymmenvuotisen fennomanian vahvistamana kansakuntana julistautui Venäjän vallan ikeestä itsenäiseksi. Vaihtoehtoiseksi vallanpitäjäksi oli kovasti tyrkyllä Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto.

Aamulla kuuntelin radiosta suoraa lähetystä perinteisestä valtakunnallisesta lipunnostotilaisuudesta Helsingin Tähtitorninmäellä. Puheessaan Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja dosentti Heikki Tala kertoi hauskasti Suomen lipun sananmukaisesti värikkäistä syntyvaiheista. Olisi ollut ehkäpä luontevinta käyttää punaisella pohjalla olevaa ja keltaisella leijonalla koristettua lippua itsenäisyytemme virallisena symbolina, olihan se palvellut Suomen tunnuksena jo Ruotsin vallan aikana, kauan ennen 1808-09 -sotaa. Leijonalippu hylättiin kuitenkin punaisen värin vuoksi, koska siinä nähtiin epätoivottua symboliikkaa. Kansalaissodan voittajapuoli ei missään tapauksessa halunnut vastustajiensa kannattaman värin sisällyttämistä virallisiin kansallisiin tunnuksiin. Suhteellisen neutraalille siniristilipulle saatiin tarvittava kannatus ja päätös lipun kansallisesta asemasta juntattiin Eduskunnassa ennen kuin vedoksen vesiväri oli ehtinyt kuivua. Suomi oli saanut tunnuksensa, joskin vanha ja kunniakas Leijonasymbolikin on säilynyt Suomenmaata kuvaamassa.

Samoin on kummallisen kahtiajakauttunutta kansallislaulumme suhteen. Virallinen Maamme-laulu on toki kaunis, mutta säveleltään sama kuin Viron kansallislaulu, missä yhtäläisyydessä sinänsä en näe mitään arveluttavaa tai pahaa. Mielelestäni kuitenkin kaikella tapaa kunniakkain sävelmä kansallislauluksemme olisi Sibeliuksen Finlandia. Sanoitustaan myöten Finlandia kuvaa kansakuntamme käymää taistelua itsenäisyytemme puolesta. Mahtipontinen Finlandia saa aikaan ylevää värinää selkäpiissä. Sitä ikäänkuin tietää olevansa suomalainen, ja siitä tietoisuudesta ylpeä.

Se siitä, pääasiahan on, että Suomi on vapaa maa ja paras maa meille suomalaisille asua ja kasvaa.

Eilen oli pienimuotoinen juhlatilaisuus Madetojan salilla. Seisoin rivissä yhtenä ylennyksen saaneena reservin upseerina. Everstiluutnantti Sevon piti meille pienen puheen, jossa hän mm. korosti Suomen yleiseen asevelvollisuuteen ja vapaaehtoiseen maanpuolustustoimintaan perustuvan puolustuslaitoksen merkitystä turvallisuutemme vakaimpana takuuna. Hyvä puhe kokonaisuudessaan.

Kättelimme ja kiittelimme. Jokaisen ylennetyn käteen tuikattiin kirjekuori, joka sisälsi dokumentin tapahtuneesta kastikorotuksesta. Minutkin oli Tasavallan Presidentti hyväksi katsonut ylentää yliluutnantin arvoiseksi sotilaspäälliköksi. Hyvältä se tuntui, vaikka arvoetenemisen hyöty nykytilassa onkin tuiki vähäinen. Samassa tilaisuudessa ylennettiin vanha tuttavani majuriksi. Se on jo noteerattavampi saavutus reservijoukoissamme!

Kävin viemässä tytöt ratsastuskilpailuihin Oulunsaloon ja ajelin tuuskaamaan tänne työhuoneeseeni. Rouva jäi lepoon makuuhuoneensa hämärään. Ennen lähtöä virittelin tulet uuniin. Lämmin uunimuuri tekee kodista kodikkaan.

Eilen myös keskusteltiin pienessä porukassa kokoomuksen esityksestä Oulun kaupungin kokoomuslaisiin luottamushenkilöpaikkoihin liittyen. Esityksen mukaisesti olisin saamassa vastuulleni juuri niitä tehtäviä, mitä aiemmin olen toiveissani esittänyt. Lähidemokratiatoimintaa, kulttuuriasioita ja seutukunnallisia luottamustoimia. Pikkuisen jännittää, kuinka tulen vastuistani selviämään, mutta eiköhän niissä pärjätä huolellisuudella, perehtymisellä, ennakkoluulottomuudella, yhteistyöllä ja viitseliäisyydellä. Nöyrää mieltä unohtamatta.

Nyt olemme jo alkuillassa, suuriin juhlallisuuksiin on vielä muuan tunti aikaa. Aion kyllä asettua katsomoon hyvissä ajoin. Mutta ennen loistoa ja glamouria kävin hautausmaalla käveleskelemässä. Tällaisena alkuroutaisena aikana kaikki kimmellys vaikuttaa pakastuneen pinnan alle piiloon. Harvassa olivat vastaantulijat ja heistäkin jokaisen katse oli tähdätty maahan.

Yli kymmenen vuotta kesti tätä ihmeellistä insinööriutopiaa, ennen kuin maailmanlaajuiset reaaliteetit tulivat vastaan ja spekuloinneilla paisutettu kupla puhkesi. Oulu totisesti on insinööri-ihmeestä osansa saanut ja ottanut. Hautausmaalla oli hiljaista.

Kaimani ja todellisen herrasmiehen, hyvän ystäväni kuolemasta tuli alkusyksystä kuluneeksi yksitoista vuotta, vieläkin on häntä ikävä, aivan liian hyvä mies menehtymään. Kymmenen vuotta minua vanhempi serkkuni lopetti elämänsä tuskat yli neljännesvuosisata sitten, kun taas toinen, kanssani lähes samanikäinen, joka oli alkoholisti, haudattiin viime keväänä isänsä viereen vain pari kuukautta häntä myöhemmin. Kymmenen vuotta on siitäkin, kun hyvä ystäväni, joka sortui huumeisiin ja sekaantui huumekauppaan, ajoi yhteen omaansa isomman auton kanssa ja jäännökset kuskattiin koti-Suomen multiin Etelä-Norjasta saakka. Viisi vuotta sitten, melko tarkkaan päivälleen, eräs hyvä kaverini kuoli luonnollisen kuoleman, hänkin on siunattu Intiöön. Vajaa viisitoista vuotta on jo kulunut yhden tuttavani amok-juoksusta. Hän epäonnistui kaksi kertaa, mutta kolmannella kerralla turmiollinen tavoite täyttyi. Hieman sitä ennen ikätoverini ja lupsakka koulukaverini ampui itsensä ja antoi esimerkkiä eräälle toiselle ikäisellemme tuttavalle, joka meni perässä vuoden päästä.

Vietin aikaani sankarihaudoilla. Olisin halunnut sytyttää kynttilän, mutten ollut varannut yhtään tuikkua mukaani. Molemmat isovanhempani palvelivat pitkän kaavan mukaan eri rintamalohkoilla, siellä jossain, josta molemmat palasivat terveinä takaisin. Kaksikymmentävuotiaita poikia ja kolmekymmentävuotiaita isiä on sijoitettuna sotilaallisen suoriin riveihin toistensa sotilasarvoihin katsomatta. Jokaisen kiven verhoksi on valutettu valtava määrä kyyneliä.

Sodassa kaatuneiden uhri ei ole ollut turha; ei heidän, eikä sodasta selviytyneiden aseveljiensä saavutuksia saisi koskaan unohtaa, vaikka nimet kivissä kuluvat ja muistot maatuvat. Sen sijaan toisin on rauhan aikana itsensä lopettaneiden uhrien kanssa. Itsemurha kertoo yleensä äärimmäisestä epätoivosta ja henkisen tasapainon romahduksesta. Moni surun murtama omainen kysyy itseltään, mitä olisi voinut tai pitänyt voida tehdä toisin, milloin kohtalokas kierre alkoi.

Toivoisin, että lopultakin voisimme yhtenä kansakuntana kohdata traumaattisen menneisyytemme ja hyväksyä sen surulliset seuraukset. Suuret ikäluokat kasvoivat ilman isää, ilman syliä ja ilman ymmärrystä muusta kunniasta kuin työn tekemisestä. Suurten ikäluokkien lapset, he ovat hapuilevia ja epävarmoja itsestään. Kansallinen itsetuntomme on ollut koetuksella koko sodan jälkeisen ajan, aina näihin päiviin saakka. Suomalaiset kaipaavat tietäen tai tietämättään todellista arvojohtajaa, sellaista kansallisen mielialan kohottajaa, joka johdattaisi meidät henkisesti samaan kuvaan muiden Euroopan maiden kansojen kanssa. Minä ainakin odotan Sauli Niinistön asettuvan seuraavissa presidentinvaaleissa Kokoomuksen ehdokkaaksi ja jatkavan saman eheyttävän sanoman kuuluttamista, millä hän herätti meistä monia nousemaan ylös ja astumaan esiin yhteiskunnallista vastuuta kantamaan.

Hyvää Itsenäisyyspäivää, ystävät!

Kunnia kansakunnalle, kunnia veteraaneillemme, kunnia sotasyyllisinä tuomituille sankareille, kunnia Lotille ja Sotilaspojille, kunnia vapaalle Isänmaallemme!

Heikki