Ruotsalaiseksi tunnettu Hennets ja Maurits on ylikansallisessa omistuksessa oleva maailmanlaajuinen vaatekauppaketju. Oulussakin on oma henkkamaukka. Tietysti. Siellä meni tänään tunti. Pitkä, mutta turhoinen tunti. Vanhempi tytär sai sentään ostettua itselleen uudet farkut ja siinä aikaa vievän sovitusprosessin kestäessä minulle tarjoutui oiva tilaisuus tutkailla lamasuomen sykettä.
Ihmisiä tuli ja meni. Monet olivat naisia tai tyttöjä. Ja jokaisella oli jotain käsissään, vaatteita tai kasseja. Istahdin näkymättömiin tukevanoloiselle tasolle, jossa oli muutama pari mustia housuja. Laskin itseni tylysti niiden päälle ja jäin isänrooliini odottamaan, että saan lopuksi sanoa: "pankkikortti".
Vierastan vaatekauppoja ja vaikka tiedänkin sen olevan miehinen klisee, on vierastamiseni aitoa. Mikään muu vapaa-ajanviettotapa ei liene niin vastenmielistä kuin loputtomien vaatehyllyjen välissä maleksiminen.
Naisia kantamuksineen liukui ohitseni, osalla keikkui kännykkä korvalla, osa paukutti tekstiviestiä kulkiessaan ja osalla oli käynnissä kovaääninen keskustelu kaverinsa tai äitinsä kanssa. Hennes&Mauritzille on mentävä, mikäli haluaa lähemmin tutustua haasteellisen aikamme sosiaalisiin ympyröihin. Vaatekauppa selvästikin, vaikka ehkä tahtomattaan, aktivoi naisväkeä liikkeelle jä kommunikoimaan keskenään. Yritän johdatella ajatusta eteenpäin. Yritän löytää juonta, jolla saisi naiset uhraamaan vastaavan määrän energiaa lähipiireissään yhteisöllisempään ja ehkäpä myös hyödyllisempään toimintaan. Jotkut viisaammathan keksivät aikoinaan naisväelle koti-iltojen iloksi tupperware-kutsut, tuoksukynttiläkokoukset ja rintsikkailtamat. Yhdessäostaminen on naisia vetävää toimintaa. Jatkan ajatustani.
Naisissa on länsimaisten yhteiskuntien arvoja ohjaava voima. Tietävätköhän he sen itse? Jos tietävät, niin välittävätkö sittenkään. Siitä meidän tulisi olla yli sukupuolirajojen hyvin huolissaan. Ei ole vahvempaa voimaa kuin on naisen voima!
Väärinkäytettynä naisen voima on tuhoisaa, vähintäänkin turmiollista, sen karvauden jo suuri Sinuhe aikoinaan meille opetti Waltarin välityksellä.
Voiko naisen viisautta virittää? Tajuan hyppääväni nyt koko mahtimassallani vaarallisille jäille. Pinta on liukas ja petollinen, putoamisen uhka vaikuttaa enemmän kuin ilmeiseltä. Kysyn silti, voisiko naisen viisautta virittää??
Kaksitoista vuotta sitten koin heräämisen. Olin silloin samassa rapatilassa kuin olen nytkin. Poikkeuksena aiempaan, rehellisyyden nimissä, on todettava nykyminän hyväksi, että nyt sentään tunnen olevani henkisesti tyydyttävässä vireessä.
Nainen. Nykyinen vaimoni.
Hän työnsi käsiini kolme kirjaa ja sanoi yksiselitteisesti: lue! Niin minä luin nuo kolme kirjaa, joista ensimmäinen oli James Redfieldin "Yhdeksän Oivalluksen Tie", toinen oli Maglo Morganin "Viesti Oikeiden Ihmisten Maailmasta" ja kolmas oli joku, jota en ikäväkseni enää muista, vaikka kuinka pinnistelen. Joka tapauksessa juuri nuo kaksi ensimmäistä kirjaa iskivät tajuntaani kaikkein koviten. Ahmittuani kirjat läpi heräsin tekemään havainnon, etten voisi syyttää omista ongelmistani muita kuin omaa itseäni. Tajusin vaipuneeni omine murheineni syvän itsesäälin alhoon. Eheytyäkseni minun ei tarvinnut tehdä ihmeitä, irti päästäminen riitti alkuun. Lopetin pintaliitoiset pyristelyt ja hyväksyin itsessäni kaikki vanhemmilta perimäni ja kasvuympäristöstäni keräämäni kerrostumat. Se oli ensimmäinen askel pitkässä ja yhä kesken olevassa eheytymisen prosessissani. Ymmärsin kantavani mukanani valtavan suurta ja raskasta taakkaa, joka vaikutti kaikkiin valintoihini ja niin ollen koko elämääni. Päätin siis päästää irti. Sen jälkeen ostin ensimmäiset pyöreät rillini. Mikään ei ole niin koomista kuin ison miehen pyöreät rillit. Halusin jollain konkreettisella toimella voittaa asenteellisuuteni ja hammasta purren pistin päähäni pyöreät rillit.
Nainen. Ihminen, jota olin aikuisuuteni ajan odottanut, tuli ja sysäsi miehen kipeälle kohtaamiskurssille miehen itsensä kanssa.
Nyt on johtopäätösten aika. Sitten vasta koittaa tekstin oikoluku ja se on näissä toimissa aina se kaikkein raskain vaihe.
Näinä taloudellisesti epävarmoina aikoina meistä moni tuntee olevansa turhautunut, voimaton ja joskus masentunut, mutta ehkäpä myös levoton ja altis muutokselle. Parisuhde kieppuu paikoillaan ja harmaassa arjessa yskähtelee.
Voisin suositella luettavaksi kaksi edellä mainuttua kirjaa, myös Paolo Coelhon kirjat "Pyhiinvaellus" ja "Alkemisti" ovat osviittaa antavia. Tunnustele lukiessasi omia tuntemuksiasi, punnitse valintojasi ja harkitse, josko antaisit kirjat luettavaksi lähimmäisellesikin. Mikäli onnistuisit saamaan esimerkiksi puolisosi tai vaikka työkaverisi lukemaan kirjat, juttele kirjojen synnyttämistä ajatuksista soveltaen kokemiasi oivalluksia tarpeellisilta osin. Olisi jo mainio saavutus kyetä tekemään itse itselleen jokin toivottu muutos parempaan ja pysyä siinä. Oman innostuksen ja esimerkin voimalla voisi kannustaa myös kumppania muutokseen, mutta anna hänen itsensä oivaltaa omat muutostarpeensa. Ole pitkämielinen, mutta päättäväinen.
On tärkeää että tulemme ajatuksinemme ulos ja puhumme oivalluksistamme avoimesti. Huomaamme pian muidenkin oululaisten elävän aivan samanlaisessa kvartaalihulluuden oravanpyörässä. Ulospääsyn tie on oivaltamisessa, jossa liikettä ylläpitävänä voimana on vastuuntunne tulevaisuudestamme. Tavoitteena sopisi olla perustaa pieniä keskustelupiirejä, kenties jopa yhdistyksiäkin, joissa opeteltaisiin omakohtaisen hyväksynnän kautta tulemaan elämänaikaisessa puurtamisessa paremmin toimeen.
Nainen. Alkuvoima.
Kunnia!
Heikki
30.11.2008
29.11.2008
Kunnotta kaikki raskasta
Joskus näinä aikoina. Joskus tunnen olevani vanha kännykkä, näyttö naarmuuntunut ja näppäimistö puhki paineltu. Joskus tunnen. Tunnen, että ohjelmapäivitykset ovat jääneet tekemättä, eikä akkukaan pidä virtaa. Tunnen itseni vanhaksi kännykäksi. Joskus.
On virkistäydyttävä! On virkistäydyttävä!! On innostuttava itsestään uudestaan!
Tänään havaitsin kuumavesiputken jäätyneen. Tarkistin syytä ja näin autotallin oven jääneen yöksi auki. Laittelin lämpöpatterin liki putkia ja vedin oven kiinni. Meni pari tuntia ja lämmin vesi palasi putkiin.
Huolet vaivaa. Talous tekee tuskaista taakkaa harteiden päälle. Puristus pakottaa kumaraan, eikä kyykystä kauaksi katsella. Olenko minä itse jo lamassa, elleivät vielä muut? Olenhan ollut altiina pitemmän aikaa, ei tässä mitään sen kummempaa tarvitse olla takana.
Voisin ehkä alkaa uimaan, mutta matkanäköni on heikko ja saattaisin eksyä altailta naisten suihkupuolelle. Sellainen olisi noloa, vaikkei mitään näkisikään, ja sehän se vasta noloa olisikin.
Käväisin jäälähtöisen vesijumpan jälkeen kuskaamassa kaatopaikkakärryllisen ja toin tullessa paketin vuorivillaa. Vaatetin villalla koko vesivaraajan. Vastaisen varalle, aina saattaa sattua vahinkoja.
Risusavottaanko sitten? Siellä ei ainakaan tarttis vältellä noloja tilanteita, eikä kukaan olisi puskan takaa takaisin tuijottelemassa. Mutta mamma synnyttää näinä päivinä, paikkani kuuluu olla kotona. Nyt jos koskaan kotona. Tai ainakin välittömässä läheisyydessä.
Kävelyä? Joo ehkä, mutta. Jäisillä teillä ja pimeillä poluilla ei paljoa viitsisi yksiksensä vaellella. Koiran kanssa, mikä ettei. Mutta. Ja muttia sata päälle.
Olenko apatioitunut? Lukemisen kanssakin on ollut työlästä. Folletin tarina ei oikein tahdo innostaa eteenpäin. Pitäisi ehkä olla joku paja, jossa saisi touhuilla omissa oloissaan. Ei sellaista ole, eikä siihen varaa.
Lähden takaisin hevostalleille Oulunsaloon. Siellä on käynnissä ratsuoppilaiden hevosläheiset pikkujoulut. Mietin vielä, josko todellakin olen apatioitunut.
Pyhän Andreaan kirkossa Kaakkurissa oli pieni joulujuhla, jonka sisällön tuottamiseen tyttömme osallistuivat.
Antaa olla, ei nyt jaksa takoa tekstiä, luovuuden liverrys sisältäni on muuttanut talveksi etelään tai uinahtanut talviuneen. Antaa olla.
Hp.
On virkistäydyttävä! On virkistäydyttävä!! On innostuttava itsestään uudestaan!
Tänään havaitsin kuumavesiputken jäätyneen. Tarkistin syytä ja näin autotallin oven jääneen yöksi auki. Laittelin lämpöpatterin liki putkia ja vedin oven kiinni. Meni pari tuntia ja lämmin vesi palasi putkiin.
Huolet vaivaa. Talous tekee tuskaista taakkaa harteiden päälle. Puristus pakottaa kumaraan, eikä kyykystä kauaksi katsella. Olenko minä itse jo lamassa, elleivät vielä muut? Olenhan ollut altiina pitemmän aikaa, ei tässä mitään sen kummempaa tarvitse olla takana.
Voisin ehkä alkaa uimaan, mutta matkanäköni on heikko ja saattaisin eksyä altailta naisten suihkupuolelle. Sellainen olisi noloa, vaikkei mitään näkisikään, ja sehän se vasta noloa olisikin.
Käväisin jäälähtöisen vesijumpan jälkeen kuskaamassa kaatopaikkakärryllisen ja toin tullessa paketin vuorivillaa. Vaatetin villalla koko vesivaraajan. Vastaisen varalle, aina saattaa sattua vahinkoja.
Risusavottaanko sitten? Siellä ei ainakaan tarttis vältellä noloja tilanteita, eikä kukaan olisi puskan takaa takaisin tuijottelemassa. Mutta mamma synnyttää näinä päivinä, paikkani kuuluu olla kotona. Nyt jos koskaan kotona. Tai ainakin välittömässä läheisyydessä.
Kävelyä? Joo ehkä, mutta. Jäisillä teillä ja pimeillä poluilla ei paljoa viitsisi yksiksensä vaellella. Koiran kanssa, mikä ettei. Mutta. Ja muttia sata päälle.
Olenko apatioitunut? Lukemisen kanssakin on ollut työlästä. Folletin tarina ei oikein tahdo innostaa eteenpäin. Pitäisi ehkä olla joku paja, jossa saisi touhuilla omissa oloissaan. Ei sellaista ole, eikä siihen varaa.
Lähden takaisin hevostalleille Oulunsaloon. Siellä on käynnissä ratsuoppilaiden hevosläheiset pikkujoulut. Mietin vielä, josko todellakin olen apatioitunut.
Pyhän Andreaan kirkossa Kaakkurissa oli pieni joulujuhla, jonka sisällön tuottamiseen tyttömme osallistuivat.
Antaa olla, ei nyt jaksa takoa tekstiä, luovuuden liverrys sisältäni on muuttanut talveksi etelään tai uinahtanut talviuneen. Antaa olla.
Hp.
25.11.2008
VAROITUS!
Katselinpa tuossa joutessani verkko-Kalevan ylläpitämää keskustelufoorumia Kallioparkkiin liittyen ja kauhistuin kylmäksi. Mikä ihme on tämä kotikaupunkimme purnaajapuolue, mistä kummasta se muodostuu ja mistä se saa vimmaisen voimansa? Kateudesta, katkeruudesta, kostonhimosta ja vastuuttomuudesta ainakin. Sellainen sakki meillä käy ja kukkuu kansalaismielipidettä julistamassa.
Kirjoitusten sisältö on tarkoitushakuista agitaatiota ja propagandaa. Tavoitteena tuntuu olevan toteuttaa unelma neuvostososialistisesta Oulun kaupungista.
Onko meidän tavallisten kansalaisten mahdotonta ymmärtää, että joukossamme yhä liikkuu sosialismiin uskovia vallankumouksellisia? Heidän tehtävänään on sabotoida päätöksentekoa vastuuttomilla väittämillä ja julkeilla valheilla! He tietävät, että "kansa" on aina altis uskomaan sitä pahimman tuomion toitottajaa. Tähän käsitykseen he ovat perustaneet ja edelleen perustavat oman "politiikkansa". Lainausmerkit laitoin, koska politiikalla tarkoitetaan yhteisten asioiden hoitamista, eikä niiden vastustamista.
Ymmärrän nyt, että oululainen päätöksenteko on viimeiset neljä vuotta ollut todella pahassa pattitilanteessa valtamedian tukemien vasemmistovihreiden pidettyä valtaa kaupungissa. On kuitenkin heti perään tunnustettava, etteivät suinkaan kaikki vihreät tai vasemmistolaiset ole vastustusviettisiä, mutta tyhmyydellä on tapana tiivistyä joukossa. Niinpä äänekkäimpien kanta monesti on se, joka jää voitolle. Valitettavasti. Ja nyt pyydän yleistystäni anteeksi niiltä vastuullisen linjan vihreiltä ja vasemmistolaisilta, jotka eivät tunnista itseään tästä tekstistä.
Suurella tyytyväisyydellä ja helpotuksella onkin pistettävä merkille käytyjen kunnallisvaalien jälkeinen onnistunut saavutus vallanjakokysymyksessä. Asetelmat neuvotteluissa eivät enää olleet epäterveen ja perinteisen mallin mukaan puoluelähtöisesti kahdessa blokissa, vaan enemmänkin asetelmat olivat terveesti yli puoluerajojen, vastuulliset vastaan vastuuttomat. Tällä kertaa vastuulliset voittivat! Kiitokset tämän mahdollisuuden toteutumisesta taitanee kuulua neuvotteluissa hieman näköalattomasti toimineille perussuomalaisille.
Oululla on nyt todellinen tilaisuus ottaa pitkä askel elinvoimaisempaan suuntaan. Nyt kysytään vanhoilta ja uusilta valtuutetuilta avarakatseista yhteisvastuullisuutta, mutta myös luonteiden lujuutta olla antautumatta populistisen propagandan pauloihin. Vaikka mikäs sen mukavampaa olisikaan kuin maalailla paksulla pensselillä piruja seinille, vallankin kun "kansanmedia" kantaa maalia matkassaan. Politiikantoimittajien koulussa ei ole koskaan ollut kokoomuslaista kouluttajaa. Siellä se on yksi tämän systeemin sylttytehdas.
Minun kantani on, että Kallioparkki on rakennettava. Viivyttelemättä. Seuraavaksi joitain perusteluita kannalleni:
- rakentamiseen on keskustan kiinteistöiltä kerätty viimeisten 30 vuoden aikana rahaa, jota on kertynyt tähän mennessä jo yli puolet arvioiduista rakennuskustannuksista. Nämä rahat on kaupungin pankkitilillä Kallioparkin rakentamiseen korvamerkittyinä. Kaupunki on siis paitsi sitoutunut myös varautunut Kallioparkin rakentamiseen.
- keskustan kiinteistöjen väestönsuojatilat ovat puutteelliset siltä osin, ettei niitä ole läheskään lain edellyttämää määrää. Lainmukaiset väestönsuojatilat on niin ollen rakennettava. Kysymys kuuluukin käytetäänkö suuria tiloja kriisitilanteiden ulkopuolella muuhun kuin valmiustarkoitukseen.
- ydinkeskustaan on suunnitteilla mittavia ja todellisia (toisin kuin Kiimingin Ideaparkki) kaupparakentamisen hankkeita, jotka edellyttävät toimivan pysäköinti- ja huoltoajoratkaisun toteuttamista. Kallioparkki on tutkituista kymmenestä eri vaihtoehdosta parhaiten tarkoitukseen soveltuva. Ei pidä luulla, etteikö muita pysäköintivaihtoehtoja olisi kartoitettu!
- kaupungin keskusta on parhaimmillaan kaikkien kaupunkilaisten olohuone, jossa viivähdetään mielellään yhtä päivittäistavaroiden edellyttämää kauppareissua pidempään. Keskustaa on kehitettävä kuluttajien eli ihmisten ehdoilla moottoriajoneuvojen sijaan. Voisiko Oulu olla yksi "Slow City" maailman monien joukossa?
- Kallioparkki on ensisijaisesti mahdollisuus, ei uhka. Kallioparkki on nähtävä enemmänkin maanalaisena Kalliokatuna kuin pelkkänä parkkiluolastona. Kalliokatuna, joka tarjoaa parkkipaikkojen ohella monenlaisia liiketoiminnan ja harrastamisen mahdollisuuksia eri kansalaisryhmille. Mikäli kaikki vastustamiseen käytetty energia olisi käytetty ja käytettäisiin Kallioparkin mahdollisuuksien kartoittamiseen ja suunnittelemiseen, voisimme kenties muutaman vuoden päästä ylpeinä esitellä viihtyisää maanalaista osakeskusta, jossa järjestettäisiin monenlaisia ympärivuotisia tapahtumia ja tilaisuuksia muiden muassa urheilun ja kulttuurin saralla.
- Kallioparkin louhimisesta syntyvä kalliolouhe kuskataan Oulun satamaan, jonne louheen avulla rakennettava kehätie helpottaa ja tehostaa sataman toimintaa parantaen samalla sataman edellytyksiä selvitä yhtenä voittajana Pohjois-Suomen tiukassa logistikkakilpailussa. Louhetta ei ole tarvis ajaa sen kauemmaksi, kaupungilla on kalliomateriaalille omaa käyttöä, mistä syntyy mittavia säästöjä meille kunnallisveronmaksajille.
- eikä sovi myöskään unohtaa sitä, että pysäköinti Kallioparkissa on maksullista. Parkkimaksut perii Oulun kaupunki.
Näin on asiat. Minä varoitan lopuksi kaikkia lukijoitani ottamasta totena kaikkea sitä pahansuopaista ja tarkoitushakuista propagandaa, mitä meille kaduilla ja mediassa toimitetaan. Ihmisiä on erilaisia, on niitä, joiden tekemisiä ohjaavat kateus ja katkeruus ja niitä, joiden tekoja ohjaavat vastuu ja velvollisuus. Kumpaan joukkoon sinä kuulut? Mikä sinulle antaa energiaa, mikä ajaa eteenpäin??
Mikäli koet edellä esitetyssä kysymyksessä olevasi enemmän kaunaista K-linjaa kuin vastuuntuntoista V-linjaa, suosittelen lukemiseksi James Redfieldin kulttikirjaa "Yhdeksän oivalluksen tie". V-linjalaiset saattavat jo olla opuksen lukeneet.
Kunnia, kunnia!
Heikki
Kirjoitusten sisältö on tarkoitushakuista agitaatiota ja propagandaa. Tavoitteena tuntuu olevan toteuttaa unelma neuvostososialistisesta Oulun kaupungista.
Onko meidän tavallisten kansalaisten mahdotonta ymmärtää, että joukossamme yhä liikkuu sosialismiin uskovia vallankumouksellisia? Heidän tehtävänään on sabotoida päätöksentekoa vastuuttomilla väittämillä ja julkeilla valheilla! He tietävät, että "kansa" on aina altis uskomaan sitä pahimman tuomion toitottajaa. Tähän käsitykseen he ovat perustaneet ja edelleen perustavat oman "politiikkansa". Lainausmerkit laitoin, koska politiikalla tarkoitetaan yhteisten asioiden hoitamista, eikä niiden vastustamista.
Ymmärrän nyt, että oululainen päätöksenteko on viimeiset neljä vuotta ollut todella pahassa pattitilanteessa valtamedian tukemien vasemmistovihreiden pidettyä valtaa kaupungissa. On kuitenkin heti perään tunnustettava, etteivät suinkaan kaikki vihreät tai vasemmistolaiset ole vastustusviettisiä, mutta tyhmyydellä on tapana tiivistyä joukossa. Niinpä äänekkäimpien kanta monesti on se, joka jää voitolle. Valitettavasti. Ja nyt pyydän yleistystäni anteeksi niiltä vastuullisen linjan vihreiltä ja vasemmistolaisilta, jotka eivät tunnista itseään tästä tekstistä.
Suurella tyytyväisyydellä ja helpotuksella onkin pistettävä merkille käytyjen kunnallisvaalien jälkeinen onnistunut saavutus vallanjakokysymyksessä. Asetelmat neuvotteluissa eivät enää olleet epäterveen ja perinteisen mallin mukaan puoluelähtöisesti kahdessa blokissa, vaan enemmänkin asetelmat olivat terveesti yli puoluerajojen, vastuulliset vastaan vastuuttomat. Tällä kertaa vastuulliset voittivat! Kiitokset tämän mahdollisuuden toteutumisesta taitanee kuulua neuvotteluissa hieman näköalattomasti toimineille perussuomalaisille.
Oululla on nyt todellinen tilaisuus ottaa pitkä askel elinvoimaisempaan suuntaan. Nyt kysytään vanhoilta ja uusilta valtuutetuilta avarakatseista yhteisvastuullisuutta, mutta myös luonteiden lujuutta olla antautumatta populistisen propagandan pauloihin. Vaikka mikäs sen mukavampaa olisikaan kuin maalailla paksulla pensselillä piruja seinille, vallankin kun "kansanmedia" kantaa maalia matkassaan. Politiikantoimittajien koulussa ei ole koskaan ollut kokoomuslaista kouluttajaa. Siellä se on yksi tämän systeemin sylttytehdas.
Minun kantani on, että Kallioparkki on rakennettava. Viivyttelemättä. Seuraavaksi joitain perusteluita kannalleni:
- rakentamiseen on keskustan kiinteistöiltä kerätty viimeisten 30 vuoden aikana rahaa, jota on kertynyt tähän mennessä jo yli puolet arvioiduista rakennuskustannuksista. Nämä rahat on kaupungin pankkitilillä Kallioparkin rakentamiseen korvamerkittyinä. Kaupunki on siis paitsi sitoutunut myös varautunut Kallioparkin rakentamiseen.
- keskustan kiinteistöjen väestönsuojatilat ovat puutteelliset siltä osin, ettei niitä ole läheskään lain edellyttämää määrää. Lainmukaiset väestönsuojatilat on niin ollen rakennettava. Kysymys kuuluukin käytetäänkö suuria tiloja kriisitilanteiden ulkopuolella muuhun kuin valmiustarkoitukseen.
- ydinkeskustaan on suunnitteilla mittavia ja todellisia (toisin kuin Kiimingin Ideaparkki) kaupparakentamisen hankkeita, jotka edellyttävät toimivan pysäköinti- ja huoltoajoratkaisun toteuttamista. Kallioparkki on tutkituista kymmenestä eri vaihtoehdosta parhaiten tarkoitukseen soveltuva. Ei pidä luulla, etteikö muita pysäköintivaihtoehtoja olisi kartoitettu!
- kaupungin keskusta on parhaimmillaan kaikkien kaupunkilaisten olohuone, jossa viivähdetään mielellään yhtä päivittäistavaroiden edellyttämää kauppareissua pidempään. Keskustaa on kehitettävä kuluttajien eli ihmisten ehdoilla moottoriajoneuvojen sijaan. Voisiko Oulu olla yksi "Slow City" maailman monien joukossa?
- Kallioparkki on ensisijaisesti mahdollisuus, ei uhka. Kallioparkki on nähtävä enemmänkin maanalaisena Kalliokatuna kuin pelkkänä parkkiluolastona. Kalliokatuna, joka tarjoaa parkkipaikkojen ohella monenlaisia liiketoiminnan ja harrastamisen mahdollisuuksia eri kansalaisryhmille. Mikäli kaikki vastustamiseen käytetty energia olisi käytetty ja käytettäisiin Kallioparkin mahdollisuuksien kartoittamiseen ja suunnittelemiseen, voisimme kenties muutaman vuoden päästä ylpeinä esitellä viihtyisää maanalaista osakeskusta, jossa järjestettäisiin monenlaisia ympärivuotisia tapahtumia ja tilaisuuksia muiden muassa urheilun ja kulttuurin saralla.
- Kallioparkin louhimisesta syntyvä kalliolouhe kuskataan Oulun satamaan, jonne louheen avulla rakennettava kehätie helpottaa ja tehostaa sataman toimintaa parantaen samalla sataman edellytyksiä selvitä yhtenä voittajana Pohjois-Suomen tiukassa logistikkakilpailussa. Louhetta ei ole tarvis ajaa sen kauemmaksi, kaupungilla on kalliomateriaalille omaa käyttöä, mistä syntyy mittavia säästöjä meille kunnallisveronmaksajille.
- eikä sovi myöskään unohtaa sitä, että pysäköinti Kallioparkissa on maksullista. Parkkimaksut perii Oulun kaupunki.
Näin on asiat. Minä varoitan lopuksi kaikkia lukijoitani ottamasta totena kaikkea sitä pahansuopaista ja tarkoitushakuista propagandaa, mitä meille kaduilla ja mediassa toimitetaan. Ihmisiä on erilaisia, on niitä, joiden tekemisiä ohjaavat kateus ja katkeruus ja niitä, joiden tekoja ohjaavat vastuu ja velvollisuus. Kumpaan joukkoon sinä kuulut? Mikä sinulle antaa energiaa, mikä ajaa eteenpäin??
Mikäli koet edellä esitetyssä kysymyksessä olevasi enemmän kaunaista K-linjaa kuin vastuuntuntoista V-linjaa, suosittelen lukemiseksi James Redfieldin kulttikirjaa "Yhdeksän oivalluksen tie". V-linjalaiset saattavat jo olla opuksen lukeneet.
Kunnia, kunnia!
Heikki
24.11.2008
Tehostaa ja karsia - ahistua ja kärsiä
On taas sellainen tunne pinnassa. Olen kokenut tämän ennenkin. Deja vu. Ahistaa.
Ajelinpa tänne työpaikalleni muka jotain puuhastelemaan ratsastusmaanantain tunnin tuhlatakseni. Jo kotoa lähtiessä oli vaikeaa, ärsytti. Koirat ja kaikki. Auton ovikaan ei totellut aukioloa, vaan palautui painavana polveeni, kun en ehtinyt kiskaista kinttujani sisään ohjaamoon ajoissa. Sitten heti perään olin ajaa pihatiellä ojaan. Ja turvavyö vinkui vaatimuksiaan suoraan korvaani, jota kutitti. Hermot pysyivät hereillä.
Mieluiten olisin jäänyt kotiin, mutta käsky oli käynyt mennä. Ja siksi menin.
Kuuntelin YLE:n Radio Suomesta kello 17 uutiset. Lunta on kuulemma tullut paljon ja sitä myöten ongelmia lähes joka puolella Suomea. Lääkekunnan tutkimuslaitosta ollaan alueistamisen nimissä istuttamassa Kuopioon, vaikkeivät pääkaupungin virastolaiset siitä lainkaan pidä. Uhkaavat joukkoerolla. Johtavaa luottamusnaista haastateltiin, oli äkäinen ja uhmakas. Ärsytti lisää. Erotkoot pirulaiset, ajattelin ja tuhahtelin tuskissani.
Toisaalla kuului olevan tarvetta tehostaa ja karsia. Unohdin jo missä, mutta liekö sillä sitten tässä yhteydessä mitään merkitystä. Aiottiin perustaa työryhmä ja hakea hankerahaa. Lisää lunta luvattiin lopuksi ja urheilussa uutisoitiin jostain latinomaiden pyöräilijästä, joka oli pärjännyt positiivisesti pissatesteissä. Ei kerrottu aikooko palauttaa mitaleitaan. Kenelle?
Jätin likat Oulunsaloon tallin pihaan ja palasin saman kylän Shellille. Tahdoin roskaruokaa, mitä tahansa. Mutta eihän siellä tiskin takana ollut ketään kotona, eiku hei! olihan siellä sentään joku nainen, joskin hänellä näytti olevan niin kiire, ettei hän saanut mitään aikaiseksi. Jonotin ja odotin, kunnes edessäni jonottava naisihminen teki odottamisesta omat johtopäätöksensä ja lähti ulos. Seurasin esimerkkiä. Niin lähdin ilman rasva-annosta ajamaan tänne laitakaupungin konttoriini. Silmiini sattui särkevästi Äimäraution kohdalla Poikkimaantien sillan korvassa kirkuva valolaatikko. Käänsin katsetta syrjään ja kirosin. Omituinen valolaatikko, ulkomainonnan virtuaaliversio 1.0, kelpaisi korkeintaan kaamosaikaiseksi kirkasvaloksi jos kahlaisi sen alle seisomaan.
Talouden kanssa on tiukkaa, se vaikuttaa kattavan lamaannuttavasti koko kaveriin. On tehoton ja turhautunut tunnelma, on kuin päällä puristaisi loppukesän ukkospilvien musta massa. Täytyisi kaiketi tehostua löytääkseen keinovaloa aidompaa kirkkautta.
Viime päivinä on julkisuudessa (julkisuus=iltalehdet) esiin nostettu paniikkihäiriöitä kuin aikoinaan anoreksiaa. Se on silti hyvä asia, siis se esiin nostaminen, ei paniikkihäiriöt, eikä anoreksiat. Vaikeita vaivoja kuuluukin käsitellä, ja että niitä voidaan käsitellä, täytyy niitä nostaa esiin. Ongelmille täytyy saada mieluiten valmiiksi julkiset kasvot, eli joku joutavan tavallista taaperoa puhutelevampi uhri. Minullakin olisi omakohtaisia kokemuksia rikastuttamaan tätä pitkään vaiettua aihealuetta, kasvojani en kuitenkaan sen tähden ala virittelemään valokuvakuntoon. On se paniikkihäiriö vaan melkoinen helvetti mukana kannettavaksi, sen verran siitä voin minäkin kertoa ja omakohtaisesti vakuuttaa neljännesvuosisadan kokemuksella. Karsitaanko haaveita ja kärsitäänkö seurauksia? EI! On kohdattava vainolainen ja noustava kapinaan!
Mielessä myllää niin monia asioita, mistä haluaisin kirjoittaa, mutta riittävän rauhaisan ympäristön löytäminen ja tarpeeksi pitkän ajan omistaminen rakkaalle harrastukselleni on nyt mahdotonta. Mahdotonta. Kuntokin on päässyt niin huonoksi. Tässä tuntee olevansa kohta kuin Jaakko Tepon luoma Römppäisen Veikko.
Suututtaa koko sosdem-systeemi. Tätejä siellä, setiä täällä ja virkamiehiä vallan päällä. Suututtaako vaiko turhauttaako, kumpaa ja kumpaa enemmän, en tiedä. Negatiivisia varauksia. Haluan mukaan muuttamaan maailmaamme tuolla ulkona ja tässä sisällä. Ihmistä kauemmaksi en kaipaa, ihminen on muutoksessa kipeimmin tarvittava työkalu. Pitää haluta itsekin muuttua, pitää päästä pienemmäksi ja sutjakammaksi. Siten sitä selviää seuraavalle asteelle.
Meillä on liian paljon yhistyksiä, ahistuksia, järjestöjä, julistuksia, on liikaa päälliköitä, puheenjohtajia, varapuheenjohtajia, pääsihteereitä, sihteereitä, valmistelijoita ja hankeammattilaisia. Jokainen on oikeassa, jokainen on oikealla asialla, jokainen kaipaa kiitosta ja kunnioitusta, jokainen tahtoo jättää jälkensä jälkipolville. Liian paljon jälkiä jätettäväksi. Ja niin minäkin.
Jaha, vartti on vierähtänyt. Teksti oli sitten tässä. Oikolukuun ei jäänyt aikaa. On miehen mentävä monien mietteittensä kanssa. Pääsispä välillä metsään. Ei, ei, ei. Illalla luen taas Follettia, nyt jo sitä uudempaa tiiliskiveä, taitaa olla nimeltään Maailma joka ei lopu, ollaan 1300-luvulla. Edellinen Folletin kirja Tom ja Jack Rakentajasta oli nimeltään Taivaan pilarit. Tässä uudemmassa ollaan edetty muutama sata vuotta, mutta suku ja sija ovat samat.
Markuksesta on muuten mukava pikkudokumentti Kalevan verkkosivuilla, paitsi etteivät hänen ilmeensä kerro mitään, eivät ainakaan totuutta siitä tuskasta, minkä kanssa tuo aliarvostettu asiantuntija katujamme kulkee. Voi, jos vielä joskus onnistuisin osaltani vaikuttamaan siihen, että Markukselle perustettaisiin oikea virka Oulun kaupungissa. Jälkeenpäin niitä jeesustelijoita kyllä ilmaantuu, mutta nyt olisi "kannustusten" sijaan käytännön toimien aika! Kaupunkimme saisi kulttuuriset kasvot ja pitkään aikaan ensimmäisen Vapaaherran!
Kunnia!
Hp.
Ajelinpa tänne työpaikalleni muka jotain puuhastelemaan ratsastusmaanantain tunnin tuhlatakseni. Jo kotoa lähtiessä oli vaikeaa, ärsytti. Koirat ja kaikki. Auton ovikaan ei totellut aukioloa, vaan palautui painavana polveeni, kun en ehtinyt kiskaista kinttujani sisään ohjaamoon ajoissa. Sitten heti perään olin ajaa pihatiellä ojaan. Ja turvavyö vinkui vaatimuksiaan suoraan korvaani, jota kutitti. Hermot pysyivät hereillä.
Mieluiten olisin jäänyt kotiin, mutta käsky oli käynyt mennä. Ja siksi menin.
Kuuntelin YLE:n Radio Suomesta kello 17 uutiset. Lunta on kuulemma tullut paljon ja sitä myöten ongelmia lähes joka puolella Suomea. Lääkekunnan tutkimuslaitosta ollaan alueistamisen nimissä istuttamassa Kuopioon, vaikkeivät pääkaupungin virastolaiset siitä lainkaan pidä. Uhkaavat joukkoerolla. Johtavaa luottamusnaista haastateltiin, oli äkäinen ja uhmakas. Ärsytti lisää. Erotkoot pirulaiset, ajattelin ja tuhahtelin tuskissani.
Toisaalla kuului olevan tarvetta tehostaa ja karsia. Unohdin jo missä, mutta liekö sillä sitten tässä yhteydessä mitään merkitystä. Aiottiin perustaa työryhmä ja hakea hankerahaa. Lisää lunta luvattiin lopuksi ja urheilussa uutisoitiin jostain latinomaiden pyöräilijästä, joka oli pärjännyt positiivisesti pissatesteissä. Ei kerrottu aikooko palauttaa mitaleitaan. Kenelle?
Jätin likat Oulunsaloon tallin pihaan ja palasin saman kylän Shellille. Tahdoin roskaruokaa, mitä tahansa. Mutta eihän siellä tiskin takana ollut ketään kotona, eiku hei! olihan siellä sentään joku nainen, joskin hänellä näytti olevan niin kiire, ettei hän saanut mitään aikaiseksi. Jonotin ja odotin, kunnes edessäni jonottava naisihminen teki odottamisesta omat johtopäätöksensä ja lähti ulos. Seurasin esimerkkiä. Niin lähdin ilman rasva-annosta ajamaan tänne laitakaupungin konttoriini. Silmiini sattui särkevästi Äimäraution kohdalla Poikkimaantien sillan korvassa kirkuva valolaatikko. Käänsin katsetta syrjään ja kirosin. Omituinen valolaatikko, ulkomainonnan virtuaaliversio 1.0, kelpaisi korkeintaan kaamosaikaiseksi kirkasvaloksi jos kahlaisi sen alle seisomaan.
Talouden kanssa on tiukkaa, se vaikuttaa kattavan lamaannuttavasti koko kaveriin. On tehoton ja turhautunut tunnelma, on kuin päällä puristaisi loppukesän ukkospilvien musta massa. Täytyisi kaiketi tehostua löytääkseen keinovaloa aidompaa kirkkautta.
Viime päivinä on julkisuudessa (julkisuus=iltalehdet) esiin nostettu paniikkihäiriöitä kuin aikoinaan anoreksiaa. Se on silti hyvä asia, siis se esiin nostaminen, ei paniikkihäiriöt, eikä anoreksiat. Vaikeita vaivoja kuuluukin käsitellä, ja että niitä voidaan käsitellä, täytyy niitä nostaa esiin. Ongelmille täytyy saada mieluiten valmiiksi julkiset kasvot, eli joku joutavan tavallista taaperoa puhutelevampi uhri. Minullakin olisi omakohtaisia kokemuksia rikastuttamaan tätä pitkään vaiettua aihealuetta, kasvojani en kuitenkaan sen tähden ala virittelemään valokuvakuntoon. On se paniikkihäiriö vaan melkoinen helvetti mukana kannettavaksi, sen verran siitä voin minäkin kertoa ja omakohtaisesti vakuuttaa neljännesvuosisadan kokemuksella. Karsitaanko haaveita ja kärsitäänkö seurauksia? EI! On kohdattava vainolainen ja noustava kapinaan!
Mielessä myllää niin monia asioita, mistä haluaisin kirjoittaa, mutta riittävän rauhaisan ympäristön löytäminen ja tarpeeksi pitkän ajan omistaminen rakkaalle harrastukselleni on nyt mahdotonta. Mahdotonta. Kuntokin on päässyt niin huonoksi. Tässä tuntee olevansa kohta kuin Jaakko Tepon luoma Römppäisen Veikko.
Suututtaa koko sosdem-systeemi. Tätejä siellä, setiä täällä ja virkamiehiä vallan päällä. Suututtaako vaiko turhauttaako, kumpaa ja kumpaa enemmän, en tiedä. Negatiivisia varauksia. Haluan mukaan muuttamaan maailmaamme tuolla ulkona ja tässä sisällä. Ihmistä kauemmaksi en kaipaa, ihminen on muutoksessa kipeimmin tarvittava työkalu. Pitää haluta itsekin muuttua, pitää päästä pienemmäksi ja sutjakammaksi. Siten sitä selviää seuraavalle asteelle.
Meillä on liian paljon yhistyksiä, ahistuksia, järjestöjä, julistuksia, on liikaa päälliköitä, puheenjohtajia, varapuheenjohtajia, pääsihteereitä, sihteereitä, valmistelijoita ja hankeammattilaisia. Jokainen on oikeassa, jokainen on oikealla asialla, jokainen kaipaa kiitosta ja kunnioitusta, jokainen tahtoo jättää jälkensä jälkipolville. Liian paljon jälkiä jätettäväksi. Ja niin minäkin.
Jaha, vartti on vierähtänyt. Teksti oli sitten tässä. Oikolukuun ei jäänyt aikaa. On miehen mentävä monien mietteittensä kanssa. Pääsispä välillä metsään. Ei, ei, ei. Illalla luen taas Follettia, nyt jo sitä uudempaa tiiliskiveä, taitaa olla nimeltään Maailma joka ei lopu, ollaan 1300-luvulla. Edellinen Folletin kirja Tom ja Jack Rakentajasta oli nimeltään Taivaan pilarit. Tässä uudemmassa ollaan edetty muutama sata vuotta, mutta suku ja sija ovat samat.
Markuksesta on muuten mukava pikkudokumentti Kalevan verkkosivuilla, paitsi etteivät hänen ilmeensä kerro mitään, eivät ainakaan totuutta siitä tuskasta, minkä kanssa tuo aliarvostettu asiantuntija katujamme kulkee. Voi, jos vielä joskus onnistuisin osaltani vaikuttamaan siihen, että Markukselle perustettaisiin oikea virka Oulun kaupungissa. Jälkeenpäin niitä jeesustelijoita kyllä ilmaantuu, mutta nyt olisi "kannustusten" sijaan käytännön toimien aika! Kaupunkimme saisi kulttuuriset kasvot ja pitkään aikaan ensimmäisen Vapaaherran!
Kunnia!
Hp.
Lunta, lunta... luovaa työtä.
Aamu yllätti. Positiivisesti.
Olin varautunut huhkimaan lumenluontitöissä, mutta kas, kas, öinen sade oli vihmonut lunta sen verran vaakasuoraisesti, ettei sitä ollut päässyt kasaantumaan pihamaamme kävelyreiteille.
Viikonloppu taas takana. Ylikierroksille asti rääkätyt aivoitukset alkavat pikku hiljaa tasaantua kiinni arkisiin askareisiin. Helppoa ei ole sittenkään. Mamma pötköttelee pitkällään ja pyrkii pitämään sisällään uutta elämää ainakin vielä kahden viikon ajan. Sen jälkeen saisi syntyä. Raha-asiat ovat myös kovasti koetuksella, sillä kampanjoinnin aiheuttamia kustannuksia täytyy maksaa sen mukaan minkä jaksaa.
Kuntokin on istuttu heikoksi ja rovi rakennettu ylipainoiseksi. Jotain olisi keski-ikäisen ihmisen nyt syytä ryhtyä puuhastelemaan lisähappea saadakseen. Väsy vain vaivaa, vaikkei uni sittenkään tahdo yltää aamuun asti.
Viikonloppuna pidettiin Oulujoen kokoomuksen Syyskokous, jossa valittiin yhdistykselle uusi puheenjohtaja ja uusittiin samalla hallitustakin sopivissa määrin. Puheenjohtajaksemme tuli Raution Antti, joka myös oli minun ehdokkaani. Antissa yhdistyvät sopivassa suhteessa kaikki hyvässä puheenjohtajassa tarvittavat ominaisuudet, hänessä on kosolti järjestökokemusta, raikasta energiaa, pontevaa päättäväisyyttä ja avointa yhteistyökykyä. Saimme hänestä yhdistyksemme arvojen mukaisen vetäjän. Samoin hallituksemme uusiutui toimeliaampaan suuntaan. Oulun Kokoomuksen isoimman paikallisyhdistyksen hallitus tarvitsee yhdistystä yhä kasvattaakseen innostavuutta, uskottavuutta ja aktiivisuutta. Nyt on koossa sellainen sekoitus!
Alan käännellä katsetta käytävälle, töitä täytyy tehdä ja laskuja maksella... sellaista se on, ken leikkiin lähtee, se mustaksi muuttuu, vai miten se oli?
Kunnia!
Heikki
Olin varautunut huhkimaan lumenluontitöissä, mutta kas, kas, öinen sade oli vihmonut lunta sen verran vaakasuoraisesti, ettei sitä ollut päässyt kasaantumaan pihamaamme kävelyreiteille.
Viikonloppu taas takana. Ylikierroksille asti rääkätyt aivoitukset alkavat pikku hiljaa tasaantua kiinni arkisiin askareisiin. Helppoa ei ole sittenkään. Mamma pötköttelee pitkällään ja pyrkii pitämään sisällään uutta elämää ainakin vielä kahden viikon ajan. Sen jälkeen saisi syntyä. Raha-asiat ovat myös kovasti koetuksella, sillä kampanjoinnin aiheuttamia kustannuksia täytyy maksaa sen mukaan minkä jaksaa.
Kuntokin on istuttu heikoksi ja rovi rakennettu ylipainoiseksi. Jotain olisi keski-ikäisen ihmisen nyt syytä ryhtyä puuhastelemaan lisähappea saadakseen. Väsy vain vaivaa, vaikkei uni sittenkään tahdo yltää aamuun asti.
Viikonloppuna pidettiin Oulujoen kokoomuksen Syyskokous, jossa valittiin yhdistykselle uusi puheenjohtaja ja uusittiin samalla hallitustakin sopivissa määrin. Puheenjohtajaksemme tuli Raution Antti, joka myös oli minun ehdokkaani. Antissa yhdistyvät sopivassa suhteessa kaikki hyvässä puheenjohtajassa tarvittavat ominaisuudet, hänessä on kosolti järjestökokemusta, raikasta energiaa, pontevaa päättäväisyyttä ja avointa yhteistyökykyä. Saimme hänestä yhdistyksemme arvojen mukaisen vetäjän. Samoin hallituksemme uusiutui toimeliaampaan suuntaan. Oulun Kokoomuksen isoimman paikallisyhdistyksen hallitus tarvitsee yhdistystä yhä kasvattaakseen innostavuutta, uskottavuutta ja aktiivisuutta. Nyt on koossa sellainen sekoitus!
Alan käännellä katsetta käytävälle, töitä täytyy tehdä ja laskuja maksella... sellaista se on, ken leikkiin lähtee, se mustaksi muuttuu, vai miten se oli?
Kunnia!
Heikki
17.11.2008
Menoja tulojen toivossa
Maanantaita mennään.
Aamu alkoi aikaisemmin kuin oli tarkoitus, koirat kai havaitsivat jotain, joka ylitti niiden valitettavan alhaisen ärsytyskynnyksen. Heräsin haukkuun kello kuusi ja kolmekymmentä, väsytti. Keittelin kahvit hämärässä hiljaisuudessa ja kipaisin peltilaatikosta aamuisen Kalevan. Kipakka pakkanen piristi ajatukset kiinni arkeen.
Kotiimme tilattujen viimeistelytöiden suhteen aletaan olla laskunmaksua vaille maalissa, viikon pituinen listoitus- ja levytysremontti päättyy nimittäin tänään.
Rouvalle tämä tietää kaivattua lepoa ja rauhaa, sillä hän ei ole onnistunut pysyttelemään irti syntyneiden sotkujen siivoustouhuista ja työn tielle joutuneiden huonekalujen siirtelyistä. Lääkärin määräyksestä ja minun ohjeistuksestani huolimatta.
Eilen illalla sain auteltua remonttiasiaa omilla puuhasteluillani. Siivosin nurkista suurimmat sotkukasat ja rakentelin siinä sivussa yhden pitkään kaivatun seinähyllyn. Tuli hyvä mieli, kuten tulee aina jotain valmiiksi saadessaan.
Kulunut viikonloppu meni melkein kokonaan kuraisessa Helsingissä kuivahkoa yhdistystoimintaa ja kunniakkaan kokoomuspolitiikan perusteita opetellessa. Harrastin terapeuttista automatkailua ja kuuntelin körötellessäni Jari Tervon Troikan. Täytyy todeta, että olin positiivisesti yllättynyt, sillä aiemmin en ole pitänyt itseäni vähäisenäkään tervofanina. En kyllä vieläkään villiintynyt sanavalmiiseen vuotokirjailijaan, vaikka hänen tekstinsä parissa hyvin viihdyinkin.
No, nyt on edessä työntäyteinen viikko, jota tulee osaltaan täyttämään keskustaoikeistolainen yhdistysasiamme. Lauantaina nimittäin pidetään Oulun Yhteiskoululla Oulujoen kokoomuksen Syyskokous, jossa tullaan valitsemaan vetovastuullisia päsmäreitä seuraavaksi vuodeksi. Vireä yhdistyksemme on kasvattunut jäsenmääräänsä viimeisen vuoden aikan yli sadalla! Olemme suvereenisti suurin kokoomuksen paikallisyhdistys Oulussa. Asemamme ei saa jäädä huomiotta toiminnassamme. Monien kokouskohtien ohella valmistelemme myös ansioituneiden aktivistiemme palkitsemista ansiomerkeillä. Ansiomerkkien luovuttaminen on aina hieno ja harras hetki, joka motivoi sekä saajaa että antajaa eteenpäin arvokkaassa yhdistystyössä.
Jokohan sitä malttaisi hetkeksi hellittää ja suoda itselleen kupillisen kahvia.
Olkoon kunnia kanssasi,
Heikki
Aamu alkoi aikaisemmin kuin oli tarkoitus, koirat kai havaitsivat jotain, joka ylitti niiden valitettavan alhaisen ärsytyskynnyksen. Heräsin haukkuun kello kuusi ja kolmekymmentä, väsytti. Keittelin kahvit hämärässä hiljaisuudessa ja kipaisin peltilaatikosta aamuisen Kalevan. Kipakka pakkanen piristi ajatukset kiinni arkeen.
Kotiimme tilattujen viimeistelytöiden suhteen aletaan olla laskunmaksua vaille maalissa, viikon pituinen listoitus- ja levytysremontti päättyy nimittäin tänään.
Rouvalle tämä tietää kaivattua lepoa ja rauhaa, sillä hän ei ole onnistunut pysyttelemään irti syntyneiden sotkujen siivoustouhuista ja työn tielle joutuneiden huonekalujen siirtelyistä. Lääkärin määräyksestä ja minun ohjeistuksestani huolimatta.
Eilen illalla sain auteltua remonttiasiaa omilla puuhasteluillani. Siivosin nurkista suurimmat sotkukasat ja rakentelin siinä sivussa yhden pitkään kaivatun seinähyllyn. Tuli hyvä mieli, kuten tulee aina jotain valmiiksi saadessaan.
Kulunut viikonloppu meni melkein kokonaan kuraisessa Helsingissä kuivahkoa yhdistystoimintaa ja kunniakkaan kokoomuspolitiikan perusteita opetellessa. Harrastin terapeuttista automatkailua ja kuuntelin körötellessäni Jari Tervon Troikan. Täytyy todeta, että olin positiivisesti yllättynyt, sillä aiemmin en ole pitänyt itseäni vähäisenäkään tervofanina. En kyllä vieläkään villiintynyt sanavalmiiseen vuotokirjailijaan, vaikka hänen tekstinsä parissa hyvin viihdyinkin.
No, nyt on edessä työntäyteinen viikko, jota tulee osaltaan täyttämään keskustaoikeistolainen yhdistysasiamme. Lauantaina nimittäin pidetään Oulun Yhteiskoululla Oulujoen kokoomuksen Syyskokous, jossa tullaan valitsemaan vetovastuullisia päsmäreitä seuraavaksi vuodeksi. Vireä yhdistyksemme on kasvattunut jäsenmääräänsä viimeisen vuoden aikan yli sadalla! Olemme suvereenisti suurin kokoomuksen paikallisyhdistys Oulussa. Asemamme ei saa jäädä huomiotta toiminnassamme. Monien kokouskohtien ohella valmistelemme myös ansioituneiden aktivistiemme palkitsemista ansiomerkeillä. Ansiomerkkien luovuttaminen on aina hieno ja harras hetki, joka motivoi sekä saajaa että antajaa eteenpäin arvokkaassa yhdistystyössä.
Jokohan sitä malttaisi hetkeksi hellittää ja suoda itselleen kupillisen kahvia.
Olkoon kunnia kanssasi,
Heikki
12.11.2008
Työ ei tartu ilman intressiä
Maailmantalouden epävakaisuus ja taantuminen ovat ulottaneet vaikutuksensa jo tänne Suomeenkin. Yritykset kamppailevat kannattavuutensa kanssa ja turvautuvat elinmahdollisuutensa taatakseen mittaviin lomautuksiin ja myös irtisanomisiin. Vähäväkiselle kansallemme tällainen suuntaus tulee synnyttämään kipeitä seuraamuksia. Niiden välttämisen tulee olla yhteinen tavoitteemme yli puoluerajojen. Erilaisia työllistämisen keinoja on nyt kartoitettava ja otettava käyttöön.
Työmarkkinoilta syrjään joutuneiden ihmisten työllistäminen on koko ajan kasvava haaste, yhteiskunnan tarjoamat tukikomponentit ovat kyllä oikeansuuntaisia, mutta valitettavan usein vaikutuksiltaan lyhytkestoisia. Tuetun työllistämisen tavoitteena tuntuu olevan ainoastaan työttömän työnhakijan työllistäminen, eikä synnytettävän työsuhteen pysyvyys. Tämä on tuonut mukanaan ongelmia, joiden seuraus on työn tekemiseen epäterveesti suhtautuva työntekijä ja työn antamiseen lyhytjännitteisesti suhtautuva työnantaja. Lähtökohtaisena oletuksena on, että työsuhde päättyy automaattisesti tukijakson umpeuduttua. Tämän kestämättömän yhtälön kasvavista kustannuksista vastaavat veronmaksajat.
Yhden vuoden mittainen tuetun työllistymisen jakso ei ole yhdellekään osapuolelle hyödyksi. Tilapäinen työsuhde ei kannusta työntekijää näkemään vaivaa työtehtäviin perehtymisessä ja niissä kehittymisessä, eikä se kannusta työnantajaa työnohjaukseen, eikä motivoivien työtehtävien osoittamiseen tukityöllistetylle. Yhteiskunnallisena intressinä eivät saisi olla pelkästään tilastolliset lähtökohdat.
On syntynyt intressiperusteinen tarve jokaista osapuolta paremmin hyödyttävälle ja enemmän sitovalle tuetun työllistämisen mallille. Oulujoen kokoomus on Vuosikokouksessaan 22.11.2008 käsitellyt ja hyväksynyt esitettäväksi seuraavanlaisen aloitteen, jonka tavoitteena on tehostaa työllistymisen mahdollisuuksia, kasvattaa työllistämisen motivaatiota ja synnyttää tuloksekkaampia ja pysyvämpiä työsuhteita:
Työsuhteesta sopiminen on työnhakijan ja työnantajan välinen asia. Tässä tarkoitettua työllistymistukea saadakseen työnhakijan ei tarvitse olla pitkäaikaistyötön tai nuori työtön. Työnhakija voi, työvoimaviranomaisten päätöksellä tarjotun työllistymistuen avulla, parantaa oman työllistymisensä edellytyksiä. Työsuhde alkaa puolen vuoden (6kk) koejaksolla, jonka aikaisista kustannuksista vastaa yksin työnantaja. Koeajan jälkeen työsuhde vakinaistuu ja jatkuu yhden vuoden (12kk) pituisella tuetun työllistymisen jaksolla. Mikäli työsuhde purkautuu koeajan kuluessa, on sillä heikentäviä vaikutuksia seuraaviin tukimahdollisuuksiin sekä työntekijälle että työnantajalle.
Tuetun työllistämisjakson kustannuksista vastaavat työnantaja ja työvoimaviranomaisorganisaatio yhdessä esimerkiksi tasasuuruisin määrin tai parhaiten soveltuvan nykyisen tukikäytännön mukaisesti. Onnistuttuaan tämän mallin mukaisessa työllistämisessä kahden vuoden (24kk) ajan on työnantajalla mahdollisuus rekrytoida seuraava työllistettävä, mutta ensimmäistä paremmilla tukiehdoilla. Tämä optio lisätuesta kannustaa työnantajaa vastuullisuuteen ja motivoi luomaan pysyvän työsuhteen ennemmin kuin tarjoamaan toistuvasti tilapäisiä työjaksoja.
Oletamme, että edellä esitetty työllistämismalli sopii parhaiten pienille, alle 30 työntekijän, yrityksille ja yhteisöille. Nykyisten käsitysten mukaan juuri nämä pienet yritykset tulevat olemaan ratkaisevassa roolissa tulevaisuuden työmarkkinoilla. Emme ole lähteneet esittämään yksityiskohtaisia ehtoja tai edellytyksiä mallin toteuttamiseksi, vaan peräänkuulutamme julkista keskustelua aloitteestamme ja tavoittelemme sen jälkeen Pohjois-Pohjanmaasta pilottialuetta käytännön kokemusten keräämiseksi.
Työmarkkinoilta syrjään joutuneiden ihmisten työllistäminen on koko ajan kasvava haaste, yhteiskunnan tarjoamat tukikomponentit ovat kyllä oikeansuuntaisia, mutta valitettavan usein vaikutuksiltaan lyhytkestoisia. Tuetun työllistämisen tavoitteena tuntuu olevan ainoastaan työttömän työnhakijan työllistäminen, eikä synnytettävän työsuhteen pysyvyys. Tämä on tuonut mukanaan ongelmia, joiden seuraus on työn tekemiseen epäterveesti suhtautuva työntekijä ja työn antamiseen lyhytjännitteisesti suhtautuva työnantaja. Lähtökohtaisena oletuksena on, että työsuhde päättyy automaattisesti tukijakson umpeuduttua. Tämän kestämättömän yhtälön kasvavista kustannuksista vastaavat veronmaksajat.
Yhden vuoden mittainen tuetun työllistymisen jakso ei ole yhdellekään osapuolelle hyödyksi. Tilapäinen työsuhde ei kannusta työntekijää näkemään vaivaa työtehtäviin perehtymisessä ja niissä kehittymisessä, eikä se kannusta työnantajaa työnohjaukseen, eikä motivoivien työtehtävien osoittamiseen tukityöllistetylle. Yhteiskunnallisena intressinä eivät saisi olla pelkästään tilastolliset lähtökohdat.
On syntynyt intressiperusteinen tarve jokaista osapuolta paremmin hyödyttävälle ja enemmän sitovalle tuetun työllistämisen mallille. Oulujoen kokoomus on Vuosikokouksessaan 22.11.2008 käsitellyt ja hyväksynyt esitettäväksi seuraavanlaisen aloitteen, jonka tavoitteena on tehostaa työllistymisen mahdollisuuksia, kasvattaa työllistämisen motivaatiota ja synnyttää tuloksekkaampia ja pysyvämpiä työsuhteita:
Työsuhteesta sopiminen on työnhakijan ja työnantajan välinen asia. Tässä tarkoitettua työllistymistukea saadakseen työnhakijan ei tarvitse olla pitkäaikaistyötön tai nuori työtön. Työnhakija voi, työvoimaviranomaisten päätöksellä tarjotun työllistymistuen avulla, parantaa oman työllistymisensä edellytyksiä. Työsuhde alkaa puolen vuoden (6kk) koejaksolla, jonka aikaisista kustannuksista vastaa yksin työnantaja. Koeajan jälkeen työsuhde vakinaistuu ja jatkuu yhden vuoden (12kk) pituisella tuetun työllistymisen jaksolla. Mikäli työsuhde purkautuu koeajan kuluessa, on sillä heikentäviä vaikutuksia seuraaviin tukimahdollisuuksiin sekä työntekijälle että työnantajalle.
Tuetun työllistämisjakson kustannuksista vastaavat työnantaja ja työvoimaviranomaisorganisaatio yhdessä esimerkiksi tasasuuruisin määrin tai parhaiten soveltuvan nykyisen tukikäytännön mukaisesti. Onnistuttuaan tämän mallin mukaisessa työllistämisessä kahden vuoden (24kk) ajan on työnantajalla mahdollisuus rekrytoida seuraava työllistettävä, mutta ensimmäistä paremmilla tukiehdoilla. Tämä optio lisätuesta kannustaa työnantajaa vastuullisuuteen ja motivoi luomaan pysyvän työsuhteen ennemmin kuin tarjoamaan toistuvasti tilapäisiä työjaksoja.
Oletamme, että edellä esitetty työllistämismalli sopii parhaiten pienille, alle 30 työntekijän, yrityksille ja yhteisöille. Nykyisten käsitysten mukaan juuri nämä pienet yritykset tulevat olemaan ratkaisevassa roolissa tulevaisuuden työmarkkinoilla. Emme ole lähteneet esittämään yksityiskohtaisia ehtoja tai edellytyksiä mallin toteuttamiseksi, vaan peräänkuulutamme julkista keskustelua aloitteestamme ja tavoittelemme sen jälkeen Pohjois-Pohjanmaasta pilottialuetta käytännön kokemusten keräämiseksi.
11.11.2008
Ihminen. Luonnosta.
Hyvä ihminen – hyväksy itsesi.
Taas oli tartuttava kirjoitustyöhön. Aamuyö on ahdistavaa aikaa vasten tahtoaan valvovalle. Levon vuoksi on pakko purkaa mieltä painavia asioita paperille.
Eilen sattui nimittäin valitettava episodi tyttäriemme käymässä pikkukoulussa. Kukaan ei loukkaantunut, ei ainakaan fyysisesti, mutta tämän syksyisessä viitekehyksessä tarkasteltuna eilisaamuista välikohtausta ei voi sivuuttaa välinpitämättömällä olankohautuksella. En ala enemmin ruotimaan tapahtunutta, koska sellainen spekulointi ei minulle kuulu, eikä sen puoleen käytössäni ole riittävästi taustatietoakaan. Toteanpahan vain poliisien väliintulon olleen tarpeen tilanteen laukaisemiseksi.
Tämä aika minua askarruttaa. Ihmetyttää keskivertoihmisen keinotekoinen kiire, haluttomuus pysähtyä ja kyvyttömyys kohdata kätketyn pahan olonsa juurta.
Olen vapaan markkinatalouden ja punaposkisen pienyrittäjyyden vannoutunut kannattaja, luotan ihmisen vapaasta tahdostaan tekemiin valintoihin. Vierastan pyrkimyksiä ihmisten kokoikäiseen lokeroimiseen ja kontrolloimiseen, sillä eihän ihmistä voi yleistää, ei ainakaan ennen kuin ihmisen kloonaamisesta on onnistuttu tekemään globaali trendi. Yleistetty ihminen, sosialistinen unelma. Mikä kamala skenaario!
Tyhjyys vaivaa. Se huutaa täytettä. Meissä jokaisessa on tyhjää tilaa, jota pyrimme täyttämään halujemme ja tarpeittemme mukaan. Täytteistä ei totisesti ole pulaa, tilaan mahtuu monenlaista tunnetta. Massamarkkinoiden tavoite tuntuu olevan tunkea tila täyteen mielihyvää, materialistisen markkinatalouden etuna ei ole jättää tyhjään tilaan pienintäkään sijaa mielenrauhalle. Mielihyvää työntyy tilaan ulkoapäin, kun taas mielenrauha löytyisi ihmisestä sisältäpäin. Mielihyvää, lupauksia mielihyvästä ja mielihyvän odotuksia on tarjolla virtualisoituvassa maailmassamme nopeasti, helpolla ja halvalla. Sen sijaan mielenrauhan löytymistä edellyttävälle todellisuuden kohtaamiselle ei tahdo järjestyä tapaamisaikaa ennen kuin kaikki hetkellisen mielihyvän vaihtoehdot on kulutettu loppuun.
Minkä tähden emme voi hyväksyä omaa ja lähipiirimme epätäydellisyyttä, miksi petämme tavan takaa itseämme pystyttämällä kestämättömiä kulisseja, mikä meissä on vikana. Moni ihminen kai olettaa keinotekoisten kulissien antavan suojaa koskettavan kipeältä todellisuudelta. Tekemillään ostopäätöksillä ja elämäntapavalinnoilla arkiahdistunut ihminen haluaa viestittää menestyksestään ja onnellisuudestaan. Valintojen toivotaan suojaavan yksilöä lähemmältä tarkastelulta. Olisiko tämä erillisen arvokeskustelun paikka, olisiko täällä vapaaehtoisia ryhmäläisiä ruotimaan omia valintojaan? Ymmärrän nyt, mitä arvostettu oululainen vaikuttaja, rovasti Matti Pikkarainen tarkoittaa kysyessään tavatessamme: ”Miten sielusi voi?”
Meitä määritellään taustamme ja tekojemme perusteella. Meidät tahdotaan pakkomielteisesti lokeroida eri kategorioihin. Miksi niin, voisi nyt joku kysyä. Ja saisinpa vastata hänelle, sanoisin vain, että hallitsemisen vuoksi. Ihmiset on lokeroitava, jotta heitä osataan kohdella kuten kuuluu. Eliitin eli hiljaisen yläluokan asioita ei aja kukaan, kun ei oikein ole tarvis, eikä se olisi poliittisessa mielessä sopivaakaan. Meidän keskiluokkaisten asioita sen sijaan ovat kaikki kiinnostuneet ruotimaan, koska muodostamme verotettavaa perustyötä tekevän väestönosan ja meitä on lukumääräisesti niin paljon, mikä sinänsä muodostaa hallitsemiselle aikamoisen ongelman. Keskiluokkaa onkin täytynyt lokeroida useampaan alalokeroon yksioikoisen hallintatyön tehostamiseksi. Väestön lokerointia suosivat piirit tahtovat vain unohtaa sen tosiseikan, että suomalainen keskiluokka on hyvin haluton kohtaamaan yhteiskunnallista kontrollia. Alaluokan asiat on perinteisesti omittu vasemmistolaisesti ajatteleville. Alaluokkaa on kaikista helpoin hallita, sillä usein he eivät juurikaan ole kiinnostuneita perehtymään asioiden todelliseen sisältöön, vaan pelkän mukavuudenhalunsa ja myös negatiivisten mielenvaikuttimiensa vuoksi alistuvat uskomaan totuudeksi sen, mikä herättää eniten vihaa kulloisiakin vallanpitäjiä vastaan.
Yhteiskunnallinen kontrolli halutaan nähdä suojeluna, eli jos olet hallinnassa, olet suojassa. Moinen ajattelu on lumeellista. Sen olemme saaneet havaita. Kantani on, että ihmisen on hallittava ainoastaan itsensä ja että kukin yksilö saa lähtökohtaisesti parhaan suojan nimenomaan hallitsemalla itsensä. Tässä tehtävässä auttaa itsensä hyväksyminen sellaisena kun on, mutta tehtävää haittaavat alussa mainitut tilaan tungeksijat, jotka harhauttavat ihmistä etäämmäksi itsestään.
Kontrolli on koko ajan läsnä.
Tarkastellaanpa esimerkiksi ylikorostunutta hygieniatarvettamme. Pyrimme kaikin keinoin suojaamaan itsemme tartunnoilta, käytämme desinfiointiaineita enemmän kuin koskaan ja välttelemme jopa fyysisiä kontakteja tautien leviämisen pelossa. Hygienia on nyt in. Toisaalta huomioon ottaen esimerkiksi viime talvisen Nokian vesikatastrofin, on huoli puhtaudesta täysin ymmärrettävä. Vaikka heti perään onkin muistutettava, ettei hygieniaa ja välinpitämättömyyttä pidä sekoittaa keskenään samaan kattilaan. Jotenkin vaan tuntuu, että ahdistukseen asti ylimitoitettu hygieniakontrolli on karannut käsistämme. Kauppojen hyllyillä on tuotteita, jotka on kätketty kelmuihin, koteloihin ja kääröihin. Omalta osaltaan steriilit pakkauksetkin vieraannuttavat meitä luonnosta, kuljemme koko ajan kauemmaksi, emmekä kohta kykene luottamaan edes luontoon. Emme luota luontoon, koska sitä on kovasta yrityksestä huolimatta, niin mahdoton hallita. Huomautan tähän, että aivan samoin tehdään politiikassa, jossa monesti itse asia kätketään vaikeiden viittausten ja moniselkoisten kielikuvien taakse. Sitten kovasti kummastellaan, kun politiikanteko vierastuttaa rahvasta ja vaalitappiota käsittelevässä komiteassa pohditaan, miksei kansa ymmärrä, eikä enää edes luota poliitikkoihin. Kehitys on huolestuttava, poliitikotkin ovat erkaantuneet kansan keskuudesta omaan elitistiseen ja omahyväiseen lokeroonsa, eikö niin?
Konseptoitunut kauppa markkinoi ja myy ylikansallisten merkkituotteiden logojen alla täydellisyyden tavoittelemisessa tarvittavia välineitä, eli kauppaa kuluttajalle katteettomia lupauksia hyväksynnän saavuttamisesta. Mielikuvamarkkinoinnin avulla myydyt välineet pääasiassa vieraannuttavat ihmistä omasta itsestään, luonnostaan. Kun omaan harmauteen on tarjolla ”jotain parempaa”, siihen tartutaan ja siitä maksetaan mielellään. Harvassa ovat kotien kokovartalopeilit, ihminen katsoo itsessään ainoastaan sitä, minkä haluaa näkevänsä. Vaatteita, koruja, meikkiä, kampausta, laseja, jne…
Myös median edustajien olisi paikallaan katsoa moraalimielessä peiliin. Sensaatiohakuinen media tukee lumeellista nykymenoa tarjoamalla tauotta kansalaisille ylevien ihanteiden sijaan epäonnisten antisankareiden traagillisia edesottamuksia. Kansalainen, jonka arkiset asiat ovat heikossa jamassa, tarttuu iltapäivälehtien täkyyn kuin hukkuva oljenkorteen, saaden hetkellisen ripin omille ongelmilleen. On kaiketi helpottavaa havaita, että aina löytyy joku poloinen median metsästämä uhri, jonka asiat ovat vielä omiakin heikommin. Seuraavan päivän mediauhria odotellessa lappusilmäinen lehdenlukija valmistautuu tietämättään jo omaan uhrivuoroonsa. Median harjoittama julkaisukäytäntö suosii populistisia poliitikkoja, jotka vastustavat, arvostelevat ja valittavat, mutteivät välitä kantaa vastuuta puheistaan. Sitä ei toisaalta heiltä koskaan perätäkään, ei ainakaan median toimesta. Vastuullisuus ei kiinnosta, eikä se myy – siitä ei median tarpeisiin ole siis hyötyä.
Ihmisen olisi kohdattava itsensä ja hyväksyttävä ainutkertainen luonnollisuutensa ja vieläpä oltava siitä ylpeä. Olisi hyväksyttävä, ettei kaikkea tarvitse hallita ja kontrolloida, itsensä hyväksyminen riittää. Poliittisessa päätöksenteossakin soisi syntyvän enemmän yhteiseen hyväksyntään rohkaisevia tekoja kuin kansan kyvykkyyttä kuristavia hallitsemistoimia. Myös täällä Oulun seudulla tarvittaisiin vastuullista seutukunnallista konsensusta, jonka myötävaikutuksella voitaisiin avoimesti ja ilman tarkoitushakuisuutta pysähtyä pohtimaan kiihtyvällä vauhdilla muuttuvaa maailmaamme. Turvallisemman tulevaisuuden tekeminen ei voi olla yhden kunnan tai yksittäisen poliittisen puolueen tehtävä, valaistuneemman tulevaisuuden edistämisen täytyy kuulua kaikille kunnallisille päätöksentekijöille, mutta myös alueen yrityksille, yhteisöille - ja medialle.
Palaan nyt öisissä tuumailuissani ajassa taaksepäin tunteita nostattavaan sota-aikaan seuraamuksineen.
Ennen sotia terve isänmaallisuus yhdisti kansan yhdeksi rintamaksi vaikeiden vastakkainasetteluaikojen jälkeen. Ylivoimaista vihollista vastaan käytiin kaikkien olettamusten vastaisesti yhtenä kansana. Osoitettiin maailmalle, että Suomen kansa on oman paikkansa maailmankartalla ansainnut. Sodan jälkeen Moskovan määräyksestä itsenäisen kansakunnan selviytymisen kannalta mittaamattoman kunnioitettavat saavutukset tuomittiin fasistisiksi, tahrattiin lokaan ja langetettiin häpeän varjoon. Vuodesta 1944 alkoikin seuraava, Suomen kansan identiteettiä kovasti koetellut, selviämistaistelu. Siihen vaiheeseen syntyivät suuret ikäluokat, meidän 60-lukulaisten veronmaksajien isät ja äidit.
Kysyttäessä kuinka Suomen kovia kokenut kansa selvisi sodan seurauksista jaloilleen, muistimme mainita täyttäneemme ankarien rauhanehtojen määräämät sotakorvaustoimitukset, muistimme maanlaajuisen jälleenrakentamisen suorittamisen, kuten myös muistimme nostaa esiin onnistumisemme menetettyjen alueiden väestön uudelleenasuttamisessa. Emme sen sijaan juurikaan vaivautuneet puhumaan kotinsa ja kotiseutunsa menettäneistä ihmisistä, emme isommin ylpeilleet sotasankareillamme, emme surkutelleet sodassa kaatuneita tai siellä terveytensä menettäneitä, emme säälitelleet sotaorpojamme, emmekä siunailleet sotaleskiä. Linjamme oli ankara, jokainen oli saanut ansionsa mukaan! Käpykaartilaiset omine julistuksineen palasivat piiloistaan yhteiskunnallisiksi suunnan näyttäjiksi, emmekä ole vieläkään uskaltautuneet kyseenalaistamaan heidän tai kaltaistensa tuhoon johtavaa totuutta. Kieltäydymme määrätietoisesti yhä kohtaamasta sitä jyrkästi kahtiajakautunutta todellisuutta, minkä puristuksessa suuret ikäluokkamme ovat aikuisuuteensa varttuneet. Emme saisi kuitenkaan sivuuttaa taustojamme, kun tarkastelemme syitä aikamme ahdinkoon.
Sotien jälkeiset vuosikymmenet on ollut tiukan työnteon ja peitetyn pelontunteen täyttämä vaitelias ajanjakso. Työ on ollut se, mikä on tuonut turvan ja tarjonnut pakopaikan traumaattisista kokemuksista. Suuret ikäluokat on Suomen itsenäisen kansan lyhyessä historiassa sylitön sukupolvi, vaiettujen sotaseuraamusten syytön sijaiskärsijä. Kansallinen suhteemme työn tekemiseen on kuitenkin rakentunut juuri näiden suurten ikäluokkien isiltään omiman ylikorostetun työkeskeisen esimerkin mukaiseksi. Sanotaan, että suomalaiset on viinaanmenevä, mutta työteliäs suorittajakansa. Työstä onkin kehittynyt elämää suurempi asia ja työttömäksi joutuminen koetaan yhä yksilön epäonnistumiseksi, jonka tähden näemmä kuuluukin hävetä ja vaieta. Työn tai työttömyyden taakan alla on moni sortunut viinaan tai valinnut sitäkin nopeamman ulospääsyn tuskastaan. Palaisin jälleen ihmisen omakohtaiseen hyväksyntään. Tässä kohtaa sitä helpottaa tukalien taustojen avaaminen.
Tänä päivänä työ ei enää ole turva. Valitettavasti työnkuvaan liittyy kasvavissa määrin turvattomuuden tunne, epävarmuus työsuhteen jatkumisesta. Murros on vaikutuksiltaan mittavampi ja arvaamattomampi kuin vielä tiedämmekään. Perinteisen työn tilalle on kyettävä kiireesti löytämään korvaava turvallisuuden tunnetta synnyttävä asia. Voisiko se olla ainakin aluksi kansallisen menneisyyden ja ihmisen itsensä hyväksyminen ja sitä kautta saavutettava osittainenkaan mielenrauha?
Samalla kun olemme vähä vähältä eheytymässä takaisin kansakunnaksi kansakuntien joukkoon, olemme etääntymässä kansallisista ihanteistamme, jota tavallaan kahtiajakokin aikanaan edusti. Kansakuntamme ihanteet ovat sopimusyhteiskunnan kehittymisen myötä muuttuneet entistä enemmän yksilölähtöisiksi ja rahassa mitattaviksi. Tämän ajan kansalliset ihanteet eivät enää yhdistä meitä, sen sijaan yksilölliset tavoitteet erottavat meitä. Onkin syytä kysyä, kaipaako kansakunta uutta katastrofia löytääkseen jälleen kansallisen ihanteensa?
Nuoren kansamme olisi syytä vakavissaan ja arvolähtöisesti pohtia kansallista identiteettiänsä. Ihmiset pitäisi saada hyväksymään itsensä suomalaisina ja kohtaamaan itsensä kokonaisina luontokappaleina. Osatotuutta pystyy hetken aikaa esittelemään kuka tahansa. Keinotekoisten kulissien suojathan eivät paljasta koko totuutta, mutta jos ihmisen pinnan alla kuohuu, on vain ajan kysymys milloin komeatkin kulissit kaatuvat ja kuori pettää. Seurauksia olemme jo nähneet ja ne kipeiksi kokeneet.
Hetkellistä mielihyvää voi hankkia ja jonkun aikaa jopa hallitakin, mutta ihmisen mielenrauha on tilakysymys. Mielenrauha on hyväksyttävä ennen sen vastaanottoa sillä mielenrauha, toisin kuin mielihyvä, on jakamatonta ja jäljittelemätöntä.
Nähdäkseni tältä pohjalta meidän kuuluisi valmistautua alkavaan valtuustokauteen. On koittamassa riippumattomien seudullisen tulevaisuuden tekijöiden esiinmarssin aika. Siihen työhön olen ilmaissut oman halukkuuteni. Koen joka tapauksessa seutukunnallisen yhteistyön yhdeksi velvollisuudekseni ja erittäin tärkeäksi osaksi omaa mielenrauhaani.
Näin olen purkanut ajatuksiani paperiin. Öiset ranskalaiset viivat on muokattu tekstiksi näiden tiistaiaamun tuntien aikana. Liekö niissä sitten sitä sanomaa, mitä tavoittelin, se selviää muutaman päivän päästä, kunhan olen palannut takaisin tuotokseni pariin.
Kunnia kanssasi,
Heikki Pesämaa
Taas oli tartuttava kirjoitustyöhön. Aamuyö on ahdistavaa aikaa vasten tahtoaan valvovalle. Levon vuoksi on pakko purkaa mieltä painavia asioita paperille.
Eilen sattui nimittäin valitettava episodi tyttäriemme käymässä pikkukoulussa. Kukaan ei loukkaantunut, ei ainakaan fyysisesti, mutta tämän syksyisessä viitekehyksessä tarkasteltuna eilisaamuista välikohtausta ei voi sivuuttaa välinpitämättömällä olankohautuksella. En ala enemmin ruotimaan tapahtunutta, koska sellainen spekulointi ei minulle kuulu, eikä sen puoleen käytössäni ole riittävästi taustatietoakaan. Toteanpahan vain poliisien väliintulon olleen tarpeen tilanteen laukaisemiseksi.
Tämä aika minua askarruttaa. Ihmetyttää keskivertoihmisen keinotekoinen kiire, haluttomuus pysähtyä ja kyvyttömyys kohdata kätketyn pahan olonsa juurta.
Olen vapaan markkinatalouden ja punaposkisen pienyrittäjyyden vannoutunut kannattaja, luotan ihmisen vapaasta tahdostaan tekemiin valintoihin. Vierastan pyrkimyksiä ihmisten kokoikäiseen lokeroimiseen ja kontrolloimiseen, sillä eihän ihmistä voi yleistää, ei ainakaan ennen kuin ihmisen kloonaamisesta on onnistuttu tekemään globaali trendi. Yleistetty ihminen, sosialistinen unelma. Mikä kamala skenaario!
Tyhjyys vaivaa. Se huutaa täytettä. Meissä jokaisessa on tyhjää tilaa, jota pyrimme täyttämään halujemme ja tarpeittemme mukaan. Täytteistä ei totisesti ole pulaa, tilaan mahtuu monenlaista tunnetta. Massamarkkinoiden tavoite tuntuu olevan tunkea tila täyteen mielihyvää, materialistisen markkinatalouden etuna ei ole jättää tyhjään tilaan pienintäkään sijaa mielenrauhalle. Mielihyvää työntyy tilaan ulkoapäin, kun taas mielenrauha löytyisi ihmisestä sisältäpäin. Mielihyvää, lupauksia mielihyvästä ja mielihyvän odotuksia on tarjolla virtualisoituvassa maailmassamme nopeasti, helpolla ja halvalla. Sen sijaan mielenrauhan löytymistä edellyttävälle todellisuuden kohtaamiselle ei tahdo järjestyä tapaamisaikaa ennen kuin kaikki hetkellisen mielihyvän vaihtoehdot on kulutettu loppuun.
Minkä tähden emme voi hyväksyä omaa ja lähipiirimme epätäydellisyyttä, miksi petämme tavan takaa itseämme pystyttämällä kestämättömiä kulisseja, mikä meissä on vikana. Moni ihminen kai olettaa keinotekoisten kulissien antavan suojaa koskettavan kipeältä todellisuudelta. Tekemillään ostopäätöksillä ja elämäntapavalinnoilla arkiahdistunut ihminen haluaa viestittää menestyksestään ja onnellisuudestaan. Valintojen toivotaan suojaavan yksilöä lähemmältä tarkastelulta. Olisiko tämä erillisen arvokeskustelun paikka, olisiko täällä vapaaehtoisia ryhmäläisiä ruotimaan omia valintojaan? Ymmärrän nyt, mitä arvostettu oululainen vaikuttaja, rovasti Matti Pikkarainen tarkoittaa kysyessään tavatessamme: ”Miten sielusi voi?”
Meitä määritellään taustamme ja tekojemme perusteella. Meidät tahdotaan pakkomielteisesti lokeroida eri kategorioihin. Miksi niin, voisi nyt joku kysyä. Ja saisinpa vastata hänelle, sanoisin vain, että hallitsemisen vuoksi. Ihmiset on lokeroitava, jotta heitä osataan kohdella kuten kuuluu. Eliitin eli hiljaisen yläluokan asioita ei aja kukaan, kun ei oikein ole tarvis, eikä se olisi poliittisessa mielessä sopivaakaan. Meidän keskiluokkaisten asioita sen sijaan ovat kaikki kiinnostuneet ruotimaan, koska muodostamme verotettavaa perustyötä tekevän väestönosan ja meitä on lukumääräisesti niin paljon, mikä sinänsä muodostaa hallitsemiselle aikamoisen ongelman. Keskiluokkaa onkin täytynyt lokeroida useampaan alalokeroon yksioikoisen hallintatyön tehostamiseksi. Väestön lokerointia suosivat piirit tahtovat vain unohtaa sen tosiseikan, että suomalainen keskiluokka on hyvin haluton kohtaamaan yhteiskunnallista kontrollia. Alaluokan asiat on perinteisesti omittu vasemmistolaisesti ajatteleville. Alaluokkaa on kaikista helpoin hallita, sillä usein he eivät juurikaan ole kiinnostuneita perehtymään asioiden todelliseen sisältöön, vaan pelkän mukavuudenhalunsa ja myös negatiivisten mielenvaikuttimiensa vuoksi alistuvat uskomaan totuudeksi sen, mikä herättää eniten vihaa kulloisiakin vallanpitäjiä vastaan.
Yhteiskunnallinen kontrolli halutaan nähdä suojeluna, eli jos olet hallinnassa, olet suojassa. Moinen ajattelu on lumeellista. Sen olemme saaneet havaita. Kantani on, että ihmisen on hallittava ainoastaan itsensä ja että kukin yksilö saa lähtökohtaisesti parhaan suojan nimenomaan hallitsemalla itsensä. Tässä tehtävässä auttaa itsensä hyväksyminen sellaisena kun on, mutta tehtävää haittaavat alussa mainitut tilaan tungeksijat, jotka harhauttavat ihmistä etäämmäksi itsestään.
Kontrolli on koko ajan läsnä.
Tarkastellaanpa esimerkiksi ylikorostunutta hygieniatarvettamme. Pyrimme kaikin keinoin suojaamaan itsemme tartunnoilta, käytämme desinfiointiaineita enemmän kuin koskaan ja välttelemme jopa fyysisiä kontakteja tautien leviämisen pelossa. Hygienia on nyt in. Toisaalta huomioon ottaen esimerkiksi viime talvisen Nokian vesikatastrofin, on huoli puhtaudesta täysin ymmärrettävä. Vaikka heti perään onkin muistutettava, ettei hygieniaa ja välinpitämättömyyttä pidä sekoittaa keskenään samaan kattilaan. Jotenkin vaan tuntuu, että ahdistukseen asti ylimitoitettu hygieniakontrolli on karannut käsistämme. Kauppojen hyllyillä on tuotteita, jotka on kätketty kelmuihin, koteloihin ja kääröihin. Omalta osaltaan steriilit pakkauksetkin vieraannuttavat meitä luonnosta, kuljemme koko ajan kauemmaksi, emmekä kohta kykene luottamaan edes luontoon. Emme luota luontoon, koska sitä on kovasta yrityksestä huolimatta, niin mahdoton hallita. Huomautan tähän, että aivan samoin tehdään politiikassa, jossa monesti itse asia kätketään vaikeiden viittausten ja moniselkoisten kielikuvien taakse. Sitten kovasti kummastellaan, kun politiikanteko vierastuttaa rahvasta ja vaalitappiota käsittelevässä komiteassa pohditaan, miksei kansa ymmärrä, eikä enää edes luota poliitikkoihin. Kehitys on huolestuttava, poliitikotkin ovat erkaantuneet kansan keskuudesta omaan elitistiseen ja omahyväiseen lokeroonsa, eikö niin?
Konseptoitunut kauppa markkinoi ja myy ylikansallisten merkkituotteiden logojen alla täydellisyyden tavoittelemisessa tarvittavia välineitä, eli kauppaa kuluttajalle katteettomia lupauksia hyväksynnän saavuttamisesta. Mielikuvamarkkinoinnin avulla myydyt välineet pääasiassa vieraannuttavat ihmistä omasta itsestään, luonnostaan. Kun omaan harmauteen on tarjolla ”jotain parempaa”, siihen tartutaan ja siitä maksetaan mielellään. Harvassa ovat kotien kokovartalopeilit, ihminen katsoo itsessään ainoastaan sitä, minkä haluaa näkevänsä. Vaatteita, koruja, meikkiä, kampausta, laseja, jne…
Myös median edustajien olisi paikallaan katsoa moraalimielessä peiliin. Sensaatiohakuinen media tukee lumeellista nykymenoa tarjoamalla tauotta kansalaisille ylevien ihanteiden sijaan epäonnisten antisankareiden traagillisia edesottamuksia. Kansalainen, jonka arkiset asiat ovat heikossa jamassa, tarttuu iltapäivälehtien täkyyn kuin hukkuva oljenkorteen, saaden hetkellisen ripin omille ongelmilleen. On kaiketi helpottavaa havaita, että aina löytyy joku poloinen median metsästämä uhri, jonka asiat ovat vielä omiakin heikommin. Seuraavan päivän mediauhria odotellessa lappusilmäinen lehdenlukija valmistautuu tietämättään jo omaan uhrivuoroonsa. Median harjoittama julkaisukäytäntö suosii populistisia poliitikkoja, jotka vastustavat, arvostelevat ja valittavat, mutteivät välitä kantaa vastuuta puheistaan. Sitä ei toisaalta heiltä koskaan perätäkään, ei ainakaan median toimesta. Vastuullisuus ei kiinnosta, eikä se myy – siitä ei median tarpeisiin ole siis hyötyä.
Ihmisen olisi kohdattava itsensä ja hyväksyttävä ainutkertainen luonnollisuutensa ja vieläpä oltava siitä ylpeä. Olisi hyväksyttävä, ettei kaikkea tarvitse hallita ja kontrolloida, itsensä hyväksyminen riittää. Poliittisessa päätöksenteossakin soisi syntyvän enemmän yhteiseen hyväksyntään rohkaisevia tekoja kuin kansan kyvykkyyttä kuristavia hallitsemistoimia. Myös täällä Oulun seudulla tarvittaisiin vastuullista seutukunnallista konsensusta, jonka myötävaikutuksella voitaisiin avoimesti ja ilman tarkoitushakuisuutta pysähtyä pohtimaan kiihtyvällä vauhdilla muuttuvaa maailmaamme. Turvallisemman tulevaisuuden tekeminen ei voi olla yhden kunnan tai yksittäisen poliittisen puolueen tehtävä, valaistuneemman tulevaisuuden edistämisen täytyy kuulua kaikille kunnallisille päätöksentekijöille, mutta myös alueen yrityksille, yhteisöille - ja medialle.
Palaan nyt öisissä tuumailuissani ajassa taaksepäin tunteita nostattavaan sota-aikaan seuraamuksineen.
Ennen sotia terve isänmaallisuus yhdisti kansan yhdeksi rintamaksi vaikeiden vastakkainasetteluaikojen jälkeen. Ylivoimaista vihollista vastaan käytiin kaikkien olettamusten vastaisesti yhtenä kansana. Osoitettiin maailmalle, että Suomen kansa on oman paikkansa maailmankartalla ansainnut. Sodan jälkeen Moskovan määräyksestä itsenäisen kansakunnan selviytymisen kannalta mittaamattoman kunnioitettavat saavutukset tuomittiin fasistisiksi, tahrattiin lokaan ja langetettiin häpeän varjoon. Vuodesta 1944 alkoikin seuraava, Suomen kansan identiteettiä kovasti koetellut, selviämistaistelu. Siihen vaiheeseen syntyivät suuret ikäluokat, meidän 60-lukulaisten veronmaksajien isät ja äidit.
Kysyttäessä kuinka Suomen kovia kokenut kansa selvisi sodan seurauksista jaloilleen, muistimme mainita täyttäneemme ankarien rauhanehtojen määräämät sotakorvaustoimitukset, muistimme maanlaajuisen jälleenrakentamisen suorittamisen, kuten myös muistimme nostaa esiin onnistumisemme menetettyjen alueiden väestön uudelleenasuttamisessa. Emme sen sijaan juurikaan vaivautuneet puhumaan kotinsa ja kotiseutunsa menettäneistä ihmisistä, emme isommin ylpeilleet sotasankareillamme, emme surkutelleet sodassa kaatuneita tai siellä terveytensä menettäneitä, emme säälitelleet sotaorpojamme, emmekä siunailleet sotaleskiä. Linjamme oli ankara, jokainen oli saanut ansionsa mukaan! Käpykaartilaiset omine julistuksineen palasivat piiloistaan yhteiskunnallisiksi suunnan näyttäjiksi, emmekä ole vieläkään uskaltautuneet kyseenalaistamaan heidän tai kaltaistensa tuhoon johtavaa totuutta. Kieltäydymme määrätietoisesti yhä kohtaamasta sitä jyrkästi kahtiajakautunutta todellisuutta, minkä puristuksessa suuret ikäluokkamme ovat aikuisuuteensa varttuneet. Emme saisi kuitenkaan sivuuttaa taustojamme, kun tarkastelemme syitä aikamme ahdinkoon.
Sotien jälkeiset vuosikymmenet on ollut tiukan työnteon ja peitetyn pelontunteen täyttämä vaitelias ajanjakso. Työ on ollut se, mikä on tuonut turvan ja tarjonnut pakopaikan traumaattisista kokemuksista. Suuret ikäluokat on Suomen itsenäisen kansan lyhyessä historiassa sylitön sukupolvi, vaiettujen sotaseuraamusten syytön sijaiskärsijä. Kansallinen suhteemme työn tekemiseen on kuitenkin rakentunut juuri näiden suurten ikäluokkien isiltään omiman ylikorostetun työkeskeisen esimerkin mukaiseksi. Sanotaan, että suomalaiset on viinaanmenevä, mutta työteliäs suorittajakansa. Työstä onkin kehittynyt elämää suurempi asia ja työttömäksi joutuminen koetaan yhä yksilön epäonnistumiseksi, jonka tähden näemmä kuuluukin hävetä ja vaieta. Työn tai työttömyyden taakan alla on moni sortunut viinaan tai valinnut sitäkin nopeamman ulospääsyn tuskastaan. Palaisin jälleen ihmisen omakohtaiseen hyväksyntään. Tässä kohtaa sitä helpottaa tukalien taustojen avaaminen.
Tänä päivänä työ ei enää ole turva. Valitettavasti työnkuvaan liittyy kasvavissa määrin turvattomuuden tunne, epävarmuus työsuhteen jatkumisesta. Murros on vaikutuksiltaan mittavampi ja arvaamattomampi kuin vielä tiedämmekään. Perinteisen työn tilalle on kyettävä kiireesti löytämään korvaava turvallisuuden tunnetta synnyttävä asia. Voisiko se olla ainakin aluksi kansallisen menneisyyden ja ihmisen itsensä hyväksyminen ja sitä kautta saavutettava osittainenkaan mielenrauha?
Samalla kun olemme vähä vähältä eheytymässä takaisin kansakunnaksi kansakuntien joukkoon, olemme etääntymässä kansallisista ihanteistamme, jota tavallaan kahtiajakokin aikanaan edusti. Kansakuntamme ihanteet ovat sopimusyhteiskunnan kehittymisen myötä muuttuneet entistä enemmän yksilölähtöisiksi ja rahassa mitattaviksi. Tämän ajan kansalliset ihanteet eivät enää yhdistä meitä, sen sijaan yksilölliset tavoitteet erottavat meitä. Onkin syytä kysyä, kaipaako kansakunta uutta katastrofia löytääkseen jälleen kansallisen ihanteensa?
Nuoren kansamme olisi syytä vakavissaan ja arvolähtöisesti pohtia kansallista identiteettiänsä. Ihmiset pitäisi saada hyväksymään itsensä suomalaisina ja kohtaamaan itsensä kokonaisina luontokappaleina. Osatotuutta pystyy hetken aikaa esittelemään kuka tahansa. Keinotekoisten kulissien suojathan eivät paljasta koko totuutta, mutta jos ihmisen pinnan alla kuohuu, on vain ajan kysymys milloin komeatkin kulissit kaatuvat ja kuori pettää. Seurauksia olemme jo nähneet ja ne kipeiksi kokeneet.
Hetkellistä mielihyvää voi hankkia ja jonkun aikaa jopa hallitakin, mutta ihmisen mielenrauha on tilakysymys. Mielenrauha on hyväksyttävä ennen sen vastaanottoa sillä mielenrauha, toisin kuin mielihyvä, on jakamatonta ja jäljittelemätöntä.
Nähdäkseni tältä pohjalta meidän kuuluisi valmistautua alkavaan valtuustokauteen. On koittamassa riippumattomien seudullisen tulevaisuuden tekijöiden esiinmarssin aika. Siihen työhön olen ilmaissut oman halukkuuteni. Koen joka tapauksessa seutukunnallisen yhteistyön yhdeksi velvollisuudekseni ja erittäin tärkeäksi osaksi omaa mielenrauhaani.
Näin olen purkanut ajatuksiani paperiin. Öiset ranskalaiset viivat on muokattu tekstiksi näiden tiistaiaamun tuntien aikana. Liekö niissä sitten sitä sanomaa, mitä tavoittelin, se selviää muutaman päivän päästä, kunhan olen palannut takaisin tuotokseni pariin.
Kunnia kanssasi,
Heikki Pesämaa
7.11.2008
Armelias väsymys valtaa ihmistä otteeseensa
Perjantai. Vartin yli seitsemän. Sängyssä selällään.
Väsy on kaikkialla kehossa ja kallon sisällä. Väsymys on käsin kosketeltavissa. Tuntuu kuin pitkältä matkalta palatessa, kuin viimeinkin olisi päässyt maailmalta takaisin kotiasemalle.
Haaveilen kellon ympäri unesta.
Koirat louskuttavat tuolla takapihan aitauksessa, jonka ompelin tänään umpeen pakovarmasti tiiviiksi. Kumma, jos vielä karkaavat. Mamma on motkottanut ja mekastanut tarpeeksi, uhannut jopa hakata koirat kirveellä hengiltä. Kumma juttu, mutta kotiaresti pistää pitkäpinnaisenkin ihmisen psyyken koetukselle. Olkaa hiljaa!!!
Maanantaina alkaa listoitus. Kauan odotettu ja kovasti kuulutettu listatyö. Kotityöt ovatkin olleet tekemättömässä tilassa turhan kauan.
Eilen illalla oli Maikkulassa oulujokisia ehdokkaita kokoontuneina iltamiin. Mukavia tilaisuuksia ne ovat. Mukavat ihmiset tekee mukavan tilaisuuden.
Nyt riittää rupattelu. Alan tapailla unisempia asioita.
Kunnia kuulukoon!
Heikki
Väsy on kaikkialla kehossa ja kallon sisällä. Väsymys on käsin kosketeltavissa. Tuntuu kuin pitkältä matkalta palatessa, kuin viimeinkin olisi päässyt maailmalta takaisin kotiasemalle.
Haaveilen kellon ympäri unesta.
Koirat louskuttavat tuolla takapihan aitauksessa, jonka ompelin tänään umpeen pakovarmasti tiiviiksi. Kumma, jos vielä karkaavat. Mamma on motkottanut ja mekastanut tarpeeksi, uhannut jopa hakata koirat kirveellä hengiltä. Kumma juttu, mutta kotiaresti pistää pitkäpinnaisenkin ihmisen psyyken koetukselle. Olkaa hiljaa!!!
Maanantaina alkaa listoitus. Kauan odotettu ja kovasti kuulutettu listatyö. Kotityöt ovatkin olleet tekemättömässä tilassa turhan kauan.
Eilen illalla oli Maikkulassa oulujokisia ehdokkaita kokoontuneina iltamiin. Mukavia tilaisuuksia ne ovat. Mukavat ihmiset tekee mukavan tilaisuuden.
Nyt riittää rupattelu. Alan tapailla unisempia asioita.
Kunnia kuulukoon!
Heikki
5.11.2008
Onnea Obama - onnea maailma!
Niin vain piti jälleen vääntäytyä viiden aikoihin ylös. Unettomuutta aiheuttavan kiinnostuksen kohde oli jälleen vaalit. Tällä kertaa vain hieman edellisiä etäisemmät. USA sai 44. presidentin mustaihoisesta Barack Obamasta. Kova juttu! Ja sama vielä Juha Junnon sanoin, "Kova juttu, hei!"
Olisiko maailmalle annettu viimeinen mahdollisuus tuon nuorehkon miehen muodossa? Tuskinpa hänestä kuitenkaan mitään vapahtajaa tulee, siitä pitänee media huolen. Skandaaleja kytätään ja niitä kaivetaan - sillä mehukas Obama-skandaali olisi nyt pitkäksi aikaa takuuvarma myyntipiikki. Toivotaan tosissaan, ettei mitään veret seisauttavaa sensaatiota tule löytymään, ja toivotaan myös, että Obama säilyy hengissä punaniskaisten neekerinvihaajien raivolta. Ja toivotaan, että Yhdysvaltain uusi presidentti onnistuu viemään sanomaansa läpi. Toivotaan, toivotaan, että joskus saamme toisenlaisen maan.
Kunnia, kunnia!!
Heikki
Olisiko maailmalle annettu viimeinen mahdollisuus tuon nuorehkon miehen muodossa? Tuskinpa hänestä kuitenkaan mitään vapahtajaa tulee, siitä pitänee media huolen. Skandaaleja kytätään ja niitä kaivetaan - sillä mehukas Obama-skandaali olisi nyt pitkäksi aikaa takuuvarma myyntipiikki. Toivotaan tosissaan, ettei mitään veret seisauttavaa sensaatiota tule löytymään, ja toivotaan myös, että Obama säilyy hengissä punaniskaisten neekerinvihaajien raivolta. Ja toivotaan, että Yhdysvaltain uusi presidentti onnistuu viemään sanomaansa läpi. Toivotaan, toivotaan, että joskus saamme toisenlaisen maan.
Kunnia, kunnia!!
Heikki
4.11.2008
Ekoporvari - mikä se on, osa 4.
Terapiaa tekemisen avulla - yhteisöllisyyttä maisematalkoissa. Tekeminen tarttuu asenteeksi, maisematalkoot ovat kuin ihmisjono, johon asetutaan alkuun edes kunnolla tiedostamatta, mitä varten jonotetaan. Kuka tulisi mukaan, jos jonon päässä lukisi: "Tämä jono vie terapiaan, joka paitsi tervehdyttää oman mielesi myös auttaa sinua lastesi kasvattamisessa eheiksi jäseniksi yhteiskuntaamme".
Jaha, jaha... maanomistajat. Hyviä ja huonoja uutisia. Hyvät ensiksi.
Ekoporvareiden liike tarjoaa teille edullista, jopa ilmaista siivousapua ryteköityneen maa-alueenne ennallistamiseksi ja kuntoon saattamiseksi sekä kenties jopa sen arvon kasvattamiseksi. Huonot uutiset heti perään: vaikka kyse on vapaaehtoisesta velvollisuudesta, korustuu velvollisuus vapaaehtoisuutta enemmän. Maanomistajalla täytyy olla vapaaehtoinen velvollisuus pitää kaiken kansan katseltavaa maisemaa kunnossa. Vapaaehtoisuuteen on voitava kannustaa sopivin ja sopuisin keinoin.
Huomattavaa on, että merkittävimmät maisemanhoitotyötä laiminlyöneet maanomistajat suistoalueellamme ovat kaupunki ja seurakunnat. Tämä tosiasia tekee velvoittamisen helpommaksi.
Järjestöt, yhdistykset.
Kuinka monen hyvin aikein perustetun yhdistyksen kohtalona onkaan näivettyminen, eli aatteen hiipumisen myötä kasvaneen turhautumisen aiheuttama apatia ja viimeisen kokouspöytäkirjan fataali merkintä: "yhdistys päätettiin lakkauttaa". Näivettyminen alkaa tekemisen puuttesta. Parhaiten menestyvät ne yhdistykset, joilla on järjestettävänä jotain konkreettista tekemistä jäsenistönsä intohimon tyydyttämiseksi. Hyviä esimerkkejä löytyy kaiketi eniten urheilun saralta.
Toistuvasti teoreettispainotteiset ja tiukan sääntömääräiset kokoukset tappavat varmimmalla tavalla jäsenten innostuksen, eli aatteen palon, ja niin ollen kohta myös itse yhdistyksen. Yhdistyksen jäsenkuntaa yhdistävän tekijän täytyy olla kohdennettu intohimo, jota yhdistyksen on kyettävä ruokkimaan yhdessä tekemisellä - harrastuneisuudella. Pelkkä puuhastelu ei edistä asiaa.
Talkoot on aliarvostettu ja väheksytty yhdessä tekemisen muoto. Yhdistys ilman talkoohenkeä on kuoleva yhdistys.
Valistuneimmat kansalaiset huutavat muutosta, moni hakee apua ahdistukseensa jopa fundamentalististen radikaalien opeista, käsissä kuluu Linkolaa ja Unabomberia. Pienen joukon ymmärrys ei vielä riitä herättämään liikkeelle panevaa huolta suurissa kansankerroksissa. Ihmiskunnan pitkässä juoksussa elämme vasta vapaaehtoisen heräämisen ajanjaksoa, väistämättömään pakkoherätykseen on vielä jonkun verran matkaa. En usko vaihtoehdottomuuksiin niin kauan kuin vaihtoehtoja on jäljellä. On tarjottava heränneille ja herääville useita vaihtoehtoisia kanavia uneliaiden herättelemiseksi. Maisemaan on synnytettävä yhteistä intressiä. Tulosta ei synny, ellemme pääse oppimme kanssa tarpeeksi lähelle ihmisen ominta elinympäristöä, eli lähimaisemaa. Lisäksi on onnistuttava tarjoamaan mielenrauhaa mielihyvän tilalle. Mielenrauhasta on tehtävä tavoittelemisen arvoinen ilmiö. Maisemanhoitotyö ja yhdessä tekemisen ilo ovat mielenrauhan saavuttamisessa merkittäviä konkreetteja tekoja.
Yhdistysten on pystyttävä kanavoimaan oma intohimonsa maisemanhoitotyön kautta yhdistyksensä hyödyksi. Täytyy olla joku syvempi peruste tehtävälle työlle - pelkkä rahakorvaus ei kauaksi kanna. Yhteinen työ tiivistää rivejä ja kasvattaa sitoutuneisuutta. Yhteisellä nimellä sitä kutsutaan yhteisöllisyydeksi. Tekemisen taustalla on oltava omalähtöinen tarve ja tahto. Niiden jälkeen tulevat muoto, kohde ja koordinointi.
Tulen laittamaan painetta Oulun lähidemokratiatoimikunnalle. Kysyn, mikä on toimikunnan tehtävä ja tavoite, eli mikä on syy toimikunnan olemasssaoloon.
Kunnia kanssanne,
Heikki
Jaha, jaha... maanomistajat. Hyviä ja huonoja uutisia. Hyvät ensiksi.
Ekoporvareiden liike tarjoaa teille edullista, jopa ilmaista siivousapua ryteköityneen maa-alueenne ennallistamiseksi ja kuntoon saattamiseksi sekä kenties jopa sen arvon kasvattamiseksi. Huonot uutiset heti perään: vaikka kyse on vapaaehtoisesta velvollisuudesta, korustuu velvollisuus vapaaehtoisuutta enemmän. Maanomistajalla täytyy olla vapaaehtoinen velvollisuus pitää kaiken kansan katseltavaa maisemaa kunnossa. Vapaaehtoisuuteen on voitava kannustaa sopivin ja sopuisin keinoin.
Huomattavaa on, että merkittävimmät maisemanhoitotyötä laiminlyöneet maanomistajat suistoalueellamme ovat kaupunki ja seurakunnat. Tämä tosiasia tekee velvoittamisen helpommaksi.
Järjestöt, yhdistykset.
Kuinka monen hyvin aikein perustetun yhdistyksen kohtalona onkaan näivettyminen, eli aatteen hiipumisen myötä kasvaneen turhautumisen aiheuttama apatia ja viimeisen kokouspöytäkirjan fataali merkintä: "yhdistys päätettiin lakkauttaa". Näivettyminen alkaa tekemisen puuttesta. Parhaiten menestyvät ne yhdistykset, joilla on järjestettävänä jotain konkreettista tekemistä jäsenistönsä intohimon tyydyttämiseksi. Hyviä esimerkkejä löytyy kaiketi eniten urheilun saralta.
Toistuvasti teoreettispainotteiset ja tiukan sääntömääräiset kokoukset tappavat varmimmalla tavalla jäsenten innostuksen, eli aatteen palon, ja niin ollen kohta myös itse yhdistyksen. Yhdistyksen jäsenkuntaa yhdistävän tekijän täytyy olla kohdennettu intohimo, jota yhdistyksen on kyettävä ruokkimaan yhdessä tekemisellä - harrastuneisuudella. Pelkkä puuhastelu ei edistä asiaa.
Talkoot on aliarvostettu ja väheksytty yhdessä tekemisen muoto. Yhdistys ilman talkoohenkeä on kuoleva yhdistys.
Valistuneimmat kansalaiset huutavat muutosta, moni hakee apua ahdistukseensa jopa fundamentalististen radikaalien opeista, käsissä kuluu Linkolaa ja Unabomberia. Pienen joukon ymmärrys ei vielä riitä herättämään liikkeelle panevaa huolta suurissa kansankerroksissa. Ihmiskunnan pitkässä juoksussa elämme vasta vapaaehtoisen heräämisen ajanjaksoa, väistämättömään pakkoherätykseen on vielä jonkun verran matkaa. En usko vaihtoehdottomuuksiin niin kauan kuin vaihtoehtoja on jäljellä. On tarjottava heränneille ja herääville useita vaihtoehtoisia kanavia uneliaiden herättelemiseksi. Maisemaan on synnytettävä yhteistä intressiä. Tulosta ei synny, ellemme pääse oppimme kanssa tarpeeksi lähelle ihmisen ominta elinympäristöä, eli lähimaisemaa. Lisäksi on onnistuttava tarjoamaan mielenrauhaa mielihyvän tilalle. Mielenrauhasta on tehtävä tavoittelemisen arvoinen ilmiö. Maisemanhoitotyö ja yhdessä tekemisen ilo ovat mielenrauhan saavuttamisessa merkittäviä konkreetteja tekoja.
Yhdistysten on pystyttävä kanavoimaan oma intohimonsa maisemanhoitotyön kautta yhdistyksensä hyödyksi. Täytyy olla joku syvempi peruste tehtävälle työlle - pelkkä rahakorvaus ei kauaksi kanna. Yhteinen työ tiivistää rivejä ja kasvattaa sitoutuneisuutta. Yhteisellä nimellä sitä kutsutaan yhteisöllisyydeksi. Tekemisen taustalla on oltava omalähtöinen tarve ja tahto. Niiden jälkeen tulevat muoto, kohde ja koordinointi.
Tulen laittamaan painetta Oulun lähidemokratiatoimikunnalle. Kysyn, mikä on toimikunnan tehtävä ja tavoite, eli mikä on syy toimikunnan olemasssaoloon.
Kunnia kanssanne,
Heikki
3.11.2008
Suomen suurvelalliset 2007
"Jo joutui karvas aika ja tulot suloiset,
Varmasti joka paikkaa koristaa otsikot.
Nyt siunaustaan suopi taas salat Suomenmaan,
Se mielen oudoks luopi, se kutsuu selaamaan."
Ja niin koitti taas se väistämätön vuodenaika, että kaiken kansan oli tulonsa näytettävä ja julkistettaviksi annettava. Pitkät listat on toimitettu kaiken kansan luettaviksi. Olihan siellä Ollila taas omalla paikallaan ykkösenä. Sen sijaan A.Erkolla sijoituspaineet kympin sakissa kasvavat ja ehkäpä tätä menoa häntä vielä katujen kurimus uhkaa, vaikka on kai sillä sentään säästöjä, kun ei vaan kovasti olisi kuluttanut, joo. Kyllä se niin on, ettei kaikki voi voittaa! Eihän siellä enää ole edes Ehrnrootheja, eikä Serlachiuksia, eikä sen puoleen ole Rosenlewejakaan, liekö ne sitten kuolleet sukuineen kaikkineen, mene tiedä, mutta olihan siellä kuitenkin Wahlström ja Kallasvuo sekä raikkaan uutena kasvona se Sarasvuon Jari (tuttu TV:stä, muistatteko?). No, sitten oli joku insinööri, joka oli joskus keksinyt jotain, perustanut sitten jonkun ja sen ihan yksin omistanut. Sanottiin, että kaiken se poloinen oli nyt mennyt ja myynyt ja siitä palkkansa saanut, ja kovastipa olikin saanut, jopa kohtuuttomasti, kun nyt malttaisi visusti elellä! No, toivotaan kuitenkin varmuuden vuoksi hänellekin muiden tavoin pikaista perikatoa tai ainakin kallista ja julkista avioeroa.
Mutta, mutta, missä olivatkaan vakiovarakkaat Herlinit, missä oli Piipon Antti ja Lesosen Veikko, entä missä olivat kaikki muut meikäläiset? Mihin he kaikki ovatkaan joutuneet, kurjuuteenko kokonaan, kamala paikka kuitenkin, kun eivät edes sadan joukkoon ole yltäneet tuloineen. Olisikohan jo avattava netissä adressi jos ei muutoin, niin ainakin heidän perheittensä puolesta, eihän se sentään heidän syytään ole, jos ukko ei enää ansaitse.
Kuinka heille ja muille menettäjille käykään, katso ja tavaa huomisista lehdistä ja niin tiedät sinäkin, mistä kahvipöydissä puhutaan! Samalla voit ottaa kantaa tärkeään ja ajankohtaiseen kyselyyn: "Pitäisikö tuhannen eniten ansainneen ansaita myös ensi vuonna?"
Netissä onkin avattu adressi, jossa kansallisen edun nimissä vaaditaan ansaintamahdollisuuksien kansallistamista ja samalla vastustetaan Oulun Kallioparkkia ja kaiken varalta kaikkea muutakin.
Mutta milloinkahan julkaistaan lista Suomen suurvelallisista?! Miksei meitä velkavankeja koskaan julkisesti noteerata, meidän edesottamuksissahan olisi riepoteltavaa varmaan paljon enemmän, olisi tarjolla tragediaa ja ruumiita runsaammin kuin noiden euro-osaisten... Avataan adressi! Vaaditaan siinä tasapuolisuuden ja jakamattomien kansalaisoikeuksien nimissä Suomen suurvelallisten velka- ja korkomäärien julkaisemista sekä lainalistan kymmenen kärkinimen kotiesittelyjä.
Onko täällä vielä joku? Sammuttiko joku valot?
Haloo, onko täälä vielä joku, jota julkisuus jaksaa kiinnostaa? Tarjolla olisi toisten ihmisten ansioita ja toimeentuloanalyyseja.
Kiinnostuneita täytyy olla paljon, koska YLE:n pääuutisissa tulotietojen uutisointi ylitti tärkeydessään muunmuassa USA:n huomiset presidentinvaalit. Tuskinpa edes radion 12.50 merisäätiedot keräävät enempää kuulijoita. Yhteistä molemmille ohjelmille on, että ne kuuluvat samaan kategoriaan: "säännöllisesti tiedotettavat valtakunnalliset asiat, joiden suhteen kuulijoiden kiinnostusta ei huomioida".
Tänään ehdotettiin ehdokkuutta seuraavissa Ek-vaaleissa. Tarjottiin apua ja ohjelmaa...
Nukun muutaman yön yli ja palaan kysymykseen.
Kunnia!
Heikki
Varmasti joka paikkaa koristaa otsikot.
Nyt siunaustaan suopi taas salat Suomenmaan,
Se mielen oudoks luopi, se kutsuu selaamaan."
Ja niin koitti taas se väistämätön vuodenaika, että kaiken kansan oli tulonsa näytettävä ja julkistettaviksi annettava. Pitkät listat on toimitettu kaiken kansan luettaviksi. Olihan siellä Ollila taas omalla paikallaan ykkösenä. Sen sijaan A.Erkolla sijoituspaineet kympin sakissa kasvavat ja ehkäpä tätä menoa häntä vielä katujen kurimus uhkaa, vaikka on kai sillä sentään säästöjä, kun ei vaan kovasti olisi kuluttanut, joo. Kyllä se niin on, ettei kaikki voi voittaa! Eihän siellä enää ole edes Ehrnrootheja, eikä Serlachiuksia, eikä sen puoleen ole Rosenlewejakaan, liekö ne sitten kuolleet sukuineen kaikkineen, mene tiedä, mutta olihan siellä kuitenkin Wahlström ja Kallasvuo sekä raikkaan uutena kasvona se Sarasvuon Jari (tuttu TV:stä, muistatteko?). No, sitten oli joku insinööri, joka oli joskus keksinyt jotain, perustanut sitten jonkun ja sen ihan yksin omistanut. Sanottiin, että kaiken se poloinen oli nyt mennyt ja myynyt ja siitä palkkansa saanut, ja kovastipa olikin saanut, jopa kohtuuttomasti, kun nyt malttaisi visusti elellä! No, toivotaan kuitenkin varmuuden vuoksi hänellekin muiden tavoin pikaista perikatoa tai ainakin kallista ja julkista avioeroa.
Mutta, mutta, missä olivatkaan vakiovarakkaat Herlinit, missä oli Piipon Antti ja Lesosen Veikko, entä missä olivat kaikki muut meikäläiset? Mihin he kaikki ovatkaan joutuneet, kurjuuteenko kokonaan, kamala paikka kuitenkin, kun eivät edes sadan joukkoon ole yltäneet tuloineen. Olisikohan jo avattava netissä adressi jos ei muutoin, niin ainakin heidän perheittensä puolesta, eihän se sentään heidän syytään ole, jos ukko ei enää ansaitse.
Kuinka heille ja muille menettäjille käykään, katso ja tavaa huomisista lehdistä ja niin tiedät sinäkin, mistä kahvipöydissä puhutaan! Samalla voit ottaa kantaa tärkeään ja ajankohtaiseen kyselyyn: "Pitäisikö tuhannen eniten ansainneen ansaita myös ensi vuonna?"
Netissä onkin avattu adressi, jossa kansallisen edun nimissä vaaditaan ansaintamahdollisuuksien kansallistamista ja samalla vastustetaan Oulun Kallioparkkia ja kaiken varalta kaikkea muutakin.
Mutta milloinkahan julkaistaan lista Suomen suurvelallisista?! Miksei meitä velkavankeja koskaan julkisesti noteerata, meidän edesottamuksissahan olisi riepoteltavaa varmaan paljon enemmän, olisi tarjolla tragediaa ja ruumiita runsaammin kuin noiden euro-osaisten... Avataan adressi! Vaaditaan siinä tasapuolisuuden ja jakamattomien kansalaisoikeuksien nimissä Suomen suurvelallisten velka- ja korkomäärien julkaisemista sekä lainalistan kymmenen kärkinimen kotiesittelyjä.
Onko täällä vielä joku? Sammuttiko joku valot?
Haloo, onko täälä vielä joku, jota julkisuus jaksaa kiinnostaa? Tarjolla olisi toisten ihmisten ansioita ja toimeentuloanalyyseja.
Kiinnostuneita täytyy olla paljon, koska YLE:n pääuutisissa tulotietojen uutisointi ylitti tärkeydessään muunmuassa USA:n huomiset presidentinvaalit. Tuskinpa edes radion 12.50 merisäätiedot keräävät enempää kuulijoita. Yhteistä molemmille ohjelmille on, että ne kuuluvat samaan kategoriaan: "säännöllisesti tiedotettavat valtakunnalliset asiat, joiden suhteen kuulijoiden kiinnostusta ei huomioida".
Tänään ehdotettiin ehdokkuutta seuraavissa Ek-vaaleissa. Tarjottiin apua ja ohjelmaa...
Nukun muutaman yön yli ja palaan kysymykseen.
Kunnia!
Heikki
1.11.2008
Ekoporvari - mikä se on, osa 3.
Tärkeintä on asukkaiden ymmärrys luovan maisematyön suorasta yhteydestä ihmisen mielenrauhaan. Maisemasta välittäminen on kotiseudusta välittämistä. Välittämisen tunne kasvaa ja periytyy. Ensimmäinen oivallus on tarve tehdä maisemaa, toinen oivallus on toimia yhdessä lähipiirin kanssa, kolmas oivallus on huomata maisematyön merkitys mieleen.
Pelaajia on tähän mennessä esitelty kolme, raivaajakyläläiset, kaupunki (yhteiskunta) ja "porvarit". Lisätään porukkaa maanomistajilla ja kolmannella sektorilla (järjestöillä ja yhdistyksillä) ja täsmennetään vielä "porvareiden" merkitsevän tässä viitekehyksessä sellaisia valaistuneita ihmisiä tai yrityksiä, jotka omilla päätöksillään kykenevät osaksi mahdollistamaan oman kotiseutunsa yhteisöllisten talkootoimijoiden ponnistelut.
Yhteisöllisen aktivoitumisen ensimmäisenä edellytyksenä on asukasyhdistysten, kylätoimikuntien, kotikoulutoimikuntien, kiinteistöyhdistysten tai muiden vastaavien asukasorganisaatioiden oma-aloitteisuus. Ilman asukasaktiivisuutta mitään toimintaa ei tapahdu. On järjestettävä "kyläkokouksia", joissa keskustellaan yhdessä tekemisen mahdollisuuksista ja kartoitetaan potentiaalisia maisemanhoitokohteita. Kokousten tuloksena syntynyt yhteisymmärrys tehtävästä talkoosta kohteineen ja tavoitteineen kirjataan ja esitellään kaupungille (esim. lähidemokratiatoimikunnalle). Alustava esitys käsitellään ja toteuttamisen teoreettisia ja juridisia mahdollisuuksia selvitetään luottamusmieselimessä, minkä jälkeen kohteeseen tutustutaan paikan päällä.
Katselmuksen jälkeen talkooryhmältä pyydetään tarkempaa suunnitelmaa ja arviota töiden suorittamisesta. Tästä suunnitelmasta on käytävä ilmi, mikä on maisemakohde, mitä sille on tarkoitus tehdä, mikä on työtä suorittava joukko, mikä on ajateltu kaupungin rooliksi, mikä on töiden aikataulu, arvioidut kustannukset sekä kuinka tehtävää maisemaa on tarkoitus jatkossa hoitaa. Talkooryhmän tekemä suunnitelma käsitellään kaupungin viranhaltijoiden toimesta ja vaadittavien hyväksyntien jälkeen töille hankitaan tarvittavat luvat asianosaisilta maanomistajilta ja kaupungin osastoilta. Luvanhakijana toimii kaupungin luottamusmieselin, esimerkiksi siis Lähidemokratiatoimikunta, jolle kaupunki osoittaa vuosittaisen alueelliseen Maisematalkootarkoitukseen kohdennetun rahamäärän. Byrokraattista vaivannäköä ei ole syytä sälyttää asukasaktiiveille, koska prosessin ilmeiset vastoinkäymiset saattavat lannistaa koko hyvän hankkeen.
No, vielä lyhyesti näiden ekoporvareiden roolista.
Asukasorganisaatio (talkooporukka) voisi tarvittaessa hankkia maisemanhoitokohteeseen sponsoreita yksityisistä ihmisistä, yrityksistä tai yhteisöistä. Vastikkeeksi antamastaan tuesta maisemamesenaatti palkitaan "Oululainen Maisemantekijä" -stipendillä sekä esimerkiksi puolen vuoden ilmaisella Kallioparkki-luvalla. Lisäksi Maisemantekijät osallistuvat vuosittaiseen kilpailuun, jossa onnistunein yhteistyö palkitaan kukilla ja kunnianosoituksilla sekä "Vuoden oululainen Maisema" -maastoplakaatilla. Sponsorointitapoja tulee olla erilaisia, riippuen tarpeista ja tavoitteista. Yksi ihanteellinen tapa olisi kohteeseen nimetyn vastuullisen "Maisemanhoitajan" palkkaaminen määräajaksi. Tässä tarkoituksessa maisemanhoitaja voisi olla myös alaa hallitseva oululainen yritys.
Mikäpä olisikaan maanomistajien ja eri järjestöjen rooli, siitä muutama sananen seuraavaksi.
On tällä kommunikaattorilla vaan aika viheliäistä tuottaa näinkään pitkiä tekstejä. Pieni präntti kun tahtoo olla vaikea hahmottaa kokonaisuutena ja kirjoitusvirheitä ei oikein pysty eliminoimaan niin hyvin kuin isompien koneiden näytöillä. Tekstin takominen pienillä näppäimillä käy lisäksi niveliin. Ekoporvarius on näemmä joka suhteessa raatamista epämukavuusalueilla paremman huomisen toivossa.
Kunnia kanssasi!
Heikki
Pelaajia on tähän mennessä esitelty kolme, raivaajakyläläiset, kaupunki (yhteiskunta) ja "porvarit". Lisätään porukkaa maanomistajilla ja kolmannella sektorilla (järjestöillä ja yhdistyksillä) ja täsmennetään vielä "porvareiden" merkitsevän tässä viitekehyksessä sellaisia valaistuneita ihmisiä tai yrityksiä, jotka omilla päätöksillään kykenevät osaksi mahdollistamaan oman kotiseutunsa yhteisöllisten talkootoimijoiden ponnistelut.
Yhteisöllisen aktivoitumisen ensimmäisenä edellytyksenä on asukasyhdistysten, kylätoimikuntien, kotikoulutoimikuntien, kiinteistöyhdistysten tai muiden vastaavien asukasorganisaatioiden oma-aloitteisuus. Ilman asukasaktiivisuutta mitään toimintaa ei tapahdu. On järjestettävä "kyläkokouksia", joissa keskustellaan yhdessä tekemisen mahdollisuuksista ja kartoitetaan potentiaalisia maisemanhoitokohteita. Kokousten tuloksena syntynyt yhteisymmärrys tehtävästä talkoosta kohteineen ja tavoitteineen kirjataan ja esitellään kaupungille (esim. lähidemokratiatoimikunnalle). Alustava esitys käsitellään ja toteuttamisen teoreettisia ja juridisia mahdollisuuksia selvitetään luottamusmieselimessä, minkä jälkeen kohteeseen tutustutaan paikan päällä.
Katselmuksen jälkeen talkooryhmältä pyydetään tarkempaa suunnitelmaa ja arviota töiden suorittamisesta. Tästä suunnitelmasta on käytävä ilmi, mikä on maisemakohde, mitä sille on tarkoitus tehdä, mikä on työtä suorittava joukko, mikä on ajateltu kaupungin rooliksi, mikä on töiden aikataulu, arvioidut kustannukset sekä kuinka tehtävää maisemaa on tarkoitus jatkossa hoitaa. Talkooryhmän tekemä suunnitelma käsitellään kaupungin viranhaltijoiden toimesta ja vaadittavien hyväksyntien jälkeen töille hankitaan tarvittavat luvat asianosaisilta maanomistajilta ja kaupungin osastoilta. Luvanhakijana toimii kaupungin luottamusmieselin, esimerkiksi siis Lähidemokratiatoimikunta, jolle kaupunki osoittaa vuosittaisen alueelliseen Maisematalkootarkoitukseen kohdennetun rahamäärän. Byrokraattista vaivannäköä ei ole syytä sälyttää asukasaktiiveille, koska prosessin ilmeiset vastoinkäymiset saattavat lannistaa koko hyvän hankkeen.
No, vielä lyhyesti näiden ekoporvareiden roolista.
Asukasorganisaatio (talkooporukka) voisi tarvittaessa hankkia maisemanhoitokohteeseen sponsoreita yksityisistä ihmisistä, yrityksistä tai yhteisöistä. Vastikkeeksi antamastaan tuesta maisemamesenaatti palkitaan "Oululainen Maisemantekijä" -stipendillä sekä esimerkiksi puolen vuoden ilmaisella Kallioparkki-luvalla. Lisäksi Maisemantekijät osallistuvat vuosittaiseen kilpailuun, jossa onnistunein yhteistyö palkitaan kukilla ja kunnianosoituksilla sekä "Vuoden oululainen Maisema" -maastoplakaatilla. Sponsorointitapoja tulee olla erilaisia, riippuen tarpeista ja tavoitteista. Yksi ihanteellinen tapa olisi kohteeseen nimetyn vastuullisen "Maisemanhoitajan" palkkaaminen määräajaksi. Tässä tarkoituksessa maisemanhoitaja voisi olla myös alaa hallitseva oululainen yritys.
Mikäpä olisikaan maanomistajien ja eri järjestöjen rooli, siitä muutama sananen seuraavaksi.
On tällä kommunikaattorilla vaan aika viheliäistä tuottaa näinkään pitkiä tekstejä. Pieni präntti kun tahtoo olla vaikea hahmottaa kokonaisuutena ja kirjoitusvirheitä ei oikein pysty eliminoimaan niin hyvin kuin isompien koneiden näytöillä. Tekstin takominen pienillä näppäimillä käy lisäksi niveliin. Ekoporvarius on näemmä joka suhteessa raatamista epämukavuusalueilla paremman huomisen toivossa.
Kunnia kanssasi!
Heikki
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
