Oulujoki kertoo Suomesta ja suomalaisista – Oulujoki Suomen kansallisvirraksi
No onpas ollut minullakin aikaa pohdiskella ”eltaantunutta” seutukuntaamme. Arvostan ja kunnioitan Seppo Arposen viisautta ja ennakkoluulottomuutta. Arponen peräänkuuluttaa puheissaan kansalaisjärjen käyttöä yhteisten asioittemme hoidossa. Useimmiten järjenkäytön ainoina vihollisina ovat klikkiytyneet asenteemme sekä niiden jämähtäneisyyttä elämäntehtävänään vaalivat vallankäyttäjät. Totisesti täällä tarvitaan reippaan raikkaita tuulia puhaltamaan uudet asenteet elinvoimamme ehdoksi. Siitäpä singahtikin ajatuksenpuro solisemaan päässäni. Pahanen vain noronen, eikä se mitään ratkaisisi, eihän toki, mutta soisi kenties uusia matkailullisia mahdollisuuksia. Mene tiedä, sanonpahan sittenkin.
”On Oulu joeksi nuori ja Suomi kansakunnaksi. Vertailussa voisivat olla saman sukuisia, aivan vaikka veljiä keskenään. Kaukaa alkaa joki, kaukaa kansamme historia.
Suomen kalevalainen kansa on kuin Oulujoki, kiivas ja kärsimätön, lempeä ja rauhaisa. Joki ja kansa, idästä alkaen, mutta länteen kallellaan. Kalevala laulettiin Oulun jokisilla reiteillä ylhäällä ja alempana.
He vaikka ovatkin juoksultaan joutuisia ja latvoiltaan kirkkaita, ovat pohjimmiltaan lujia ja järkähtämättömiä, kuin harmaanmusta peruskallio.
Eihän Suomi kansakuntien joukossa ole kovinkaan kookas, tai Oulujoki maailman jokien mitoissa mahtavin, mutta onpa heillä silti syvät syyt olemassaoloon ja vakaa suunta etenemiselleen.
Sotien jälkeen joki nöyryytettiin kahleisiin ylivoiman edessä, samoin kävi surkeasti Suomellekin. Ilman vaihtoehtoja joutuivat he yhdessä alistumaan epäreilujen määräysten edessä.
Oulujoki antautui säilyttääkseen virtansa ja Suomi itsenäisyytensä, mutta jotain suurta ja alkuperäistä joutuivat kumpainenkin maksamaan hintana olemassaolostaan. Mittavat menetykset ovat muokanneet molempiin murhetta, joskin myös synnyttäneet sisua. Kansalla rautainen tahto joen raudalla lujitetuilla rannoilla.
Nyt veljet ovat hiljaa heräilemässä kaihoamaan vapautensa perään. Uudet polvet etsivät uomiansa, jotain arvokasta, minkä kauan sitten joutuivat kadottamaan, ja jotain mistä heidän on täytynyt vaieta niin kipeästi.
Eikä löydy sellaista voimaa, joka Oulujoen virran estäisi, eikä ole voimaa, joka Suomen kansan kahlitsisi, niin he kumpainenkin ovat suuria sieluiltaan, ettei vieras koskaan veljistä valtaa saa.”
Mikseipä Oulujoki voisi olla Suomen kansallisvirta, mikseipä joki voisi edustaa meille kansallisia kokemuksiamme niin vapauden kuin vaikeuksienkin aikoina. Olisihan se aikamoisen rohkea teko julistaa kotijokemme kansallisvirraksi. Rohkeita tekoja tarvittaisiin tietysti muitakin, mutta kenties tämä voisi olla asenteellisesti ohjaamassa meitä alkuun uudessa ja kaivatussa kansallisessa nousussamme.
Heikki
Ajatelkaapa, ystävät.
* * * * * * * * *
On varmaan tässä yhteydessä huomautettava, etteivät tämän www-sivun kautta lähetetyt palautteet ilmeisestikään saavu perille e-postiini. Joten jos sinulla on aiemmin ollut tai nyt olisi jotain kerrottavaa tahi kommentoitavaaa, niin on syytä käyttää suoraa e-osoitettani heikki@pesamaa.fi. Sanoivat selvittävänsä asiaa arjen alkaessa, mutta paljon postia lienee haihtunut hyperavaruuteen. Että jos ihmettelet, ettet ole saanut vastauksiani, niin syy on puhtaasti tekninen, ei henkinen.
Hyvää Uutta vuotta, hyvää Uutta vuosikymmentä! Ihmeellistä elämää!!
31.12.2009
25.12.2009
Oulujokinen elämysmatka pimeässä
Oulujokinen elämysmatka, ihminen yksin pimeässä
Kapeaksi kuristuvan Kantturanniemen kohdalla on Oulujoki ikisula virta, joka talvisin vyöryttää ehtymätöntä voimaansa uhmaavan mustansinisenä massana. Yläpuolinen Nuojuanlampi sen sijaan on leveä ja juoksultaan verkkaisempi. Se jäätyykin järven lailla. Pimeässä pakkasyössä joki puhuu, iso virta narisee ja vikisee vaivojaan, väliin se pamauttaa ympäri rantojen rinteitä kiertävän pitkän kipeän pierun, aivan kuin pontevaksi protestiksi meikäläiselle maailmanmenolle.
Heräsin kahvinkeittoon ja katsahdin ikkunasta parisenkymmentä astetta pakkasta. Piteli mukavasti ilmoja. Pakkanen tekee kaiken eläväisen nöyrän hiljaiseksi. Ensi yöksi olisi luvassa talvisen Oulujoen ihmeellinen yö. Vetelin villaiset ylleni ja ryhdyin lämmittämään leivinuunin muuria. Piha oli vaiti, vain piipusta kiertyvä savu viestitti elämää ympärilleen, ennen kuin kiemurat haihtuivat siniselle taivaalle. Kannoin varastosta rantaterassille tiikkisen lepotuolin. Asettelin istuimelle styroksinpalasen ja siihen päälle lampaannahkoja villoineen. Suojaksi sijalleni levitin vanhan vällyn. Työnsin karvalakkini takaraivolle, pyyhkäisin tyytyväisenä nokkaani ja palasin sisään hirsiseinien suojaan. Pirtissä vastasi lämpö. Laittauduin levolle lukemaan ja odottamaan. Otin iltapäivällä hartaan perusteelliset päiväunet lämpöä hohkavan uunimuurin syrjässä. Annoin itseni olla ajattelematta, askaroimatta.
Pimeä yö laskeutui pakkasen tuomana. Pukeuduin pehmeisiin kerroksiin. Ennen kuin astuin ulos toiseen ulottuvuuteen, koppasin porstuasta mukaani kesällä kyhätyn kaarnaveneen. Saappaani kärjet katosivat pimeään. Tunnustelin polkua eteenpäin rannalle, jossa joki kohisi kuulijaansa kutsuen. Hapuilin tuolini tykö ja vetäisin vällyn pois. Istahdin karvoille. Tuoli kitisi kylmyydestä, kun kumarruin laskemaan kaarnaveneen viereeni. Asettelin vällyn kaksinkerroin syliini. Huomasin puhelimeni jääneen pirttiin. Hyvä.
Hiljaisuus kietoi minut unohduksiin kaikesta olevaisesta. Pimeässä on luonnollista hyväksyä ajan rajallisuus. Aloin olla. Aistin jäisiä ääniä joesta, jota en voinut nähdä. Koskinen kohina väritti taustalle tasaisen äänipeiton. Aivan lähellä särkyi rantakivien kylkiin nuorta jäätä helisten herttaisesti kuin hauras lasi. Kohta karikon kivikko kohahti, se käski kuuntelemaan. Ja siinä samassa karille jysähtikin raskaan lautan leveärintainen osuma, seurasi kireä tärähdys lautan haljetessa osiin. Palaset kuiskivat kovaa kohtaloaan ja jäivät toisiaan hakien pyörimään akanvirtaan. Saatoin kuulla niiden kiehnauksen. Kukaties ne olisivat aamulla jälleen yhdessä. Sydämeni pompotti, tunsin eläväni. Nostin povitaskuni lämmöstä termospullon ja kallistin itselleni suuntäyden annoksen yhä suloisen kuumaa mehua. Mikä elämys! Poimin käsiini kaarnaveneen, toivomuslaivan, ja heilautin sen virtaan viemään ajatuksiani eteenpäin. Vaikka loiskahdus olikin hento, oli laivan lasti vahva. Yö laski lämpöään. Jäätyminen kiristyi kirskumaan kovemmaksi meteliksi. Virta vei ja pintavesiä paleli. Sitten kesken kaiken saavutti yön kylmä konsertti kunniakkaan täyttymyksensä. Säikähdin. Uhmakkaan kumea räjähdys, jota seurasi raskaasti valittava ujellus. Jääkannen repeämisen aiheuttama kumu tuntui joka puolella. Se tärisytti selkärankaani ja kutisti kasaan miehisyyteni nahkaverhotut punnukset. Pidätin hengitystäni. Mikä huimaava tunne pienuudesta, yksittäisen ihmisen mitättömyydestä luonnon valtavan voiman rinnalla. Rintani jyskytti kuin vastauksia vaatien: mitä ihmettä siellä tapahtuu?
Menikö tunti vai menikö viisi, en sitä tiedä tänäänkään. Idästä havaitsin kuitenkin nousevan oranssinpunaisen valonkajon, jonka tulkitsin menemisen merkiksi. Konkoilin kankein jaloin pystyyn ja tallustin takaisin pimeässä hahmottuvaan taloon. Lumi rahisi saappaitteni alla omaa sievää tuutulauluista sooloaan. En jaksanut pyyhkiä huurua silmälasieni linsseistä. Kaaduin petiini ja upottauduin uneen nopeammin kuin ehdin kissaa sanoa. Herätessäni uudelleen oli ulkona valoisaa. Päivällä joen äänet ovat erilaisia, kun ne ovat kokonaan nähtävissä. Kerrassaan ihmeellisiä aistimuksia Oulujoella. Mutta mikä olikaan se toivomus, jonka lastasin kaarnaveneeni kyytiin? Siitä kerron seuraavalla kerralla. Hyvää oulujokista Uutta Vuotta 2010!!
Kapeaksi kuristuvan Kantturanniemen kohdalla on Oulujoki ikisula virta, joka talvisin vyöryttää ehtymätöntä voimaansa uhmaavan mustansinisenä massana. Yläpuolinen Nuojuanlampi sen sijaan on leveä ja juoksultaan verkkaisempi. Se jäätyykin järven lailla. Pimeässä pakkasyössä joki puhuu, iso virta narisee ja vikisee vaivojaan, väliin se pamauttaa ympäri rantojen rinteitä kiertävän pitkän kipeän pierun, aivan kuin pontevaksi protestiksi meikäläiselle maailmanmenolle.
Heräsin kahvinkeittoon ja katsahdin ikkunasta parisenkymmentä astetta pakkasta. Piteli mukavasti ilmoja. Pakkanen tekee kaiken eläväisen nöyrän hiljaiseksi. Ensi yöksi olisi luvassa talvisen Oulujoen ihmeellinen yö. Vetelin villaiset ylleni ja ryhdyin lämmittämään leivinuunin muuria. Piha oli vaiti, vain piipusta kiertyvä savu viestitti elämää ympärilleen, ennen kuin kiemurat haihtuivat siniselle taivaalle. Kannoin varastosta rantaterassille tiikkisen lepotuolin. Asettelin istuimelle styroksinpalasen ja siihen päälle lampaannahkoja villoineen. Suojaksi sijalleni levitin vanhan vällyn. Työnsin karvalakkini takaraivolle, pyyhkäisin tyytyväisenä nokkaani ja palasin sisään hirsiseinien suojaan. Pirtissä vastasi lämpö. Laittauduin levolle lukemaan ja odottamaan. Otin iltapäivällä hartaan perusteelliset päiväunet lämpöä hohkavan uunimuurin syrjässä. Annoin itseni olla ajattelematta, askaroimatta.
Pimeä yö laskeutui pakkasen tuomana. Pukeuduin pehmeisiin kerroksiin. Ennen kuin astuin ulos toiseen ulottuvuuteen, koppasin porstuasta mukaani kesällä kyhätyn kaarnaveneen. Saappaani kärjet katosivat pimeään. Tunnustelin polkua eteenpäin rannalle, jossa joki kohisi kuulijaansa kutsuen. Hapuilin tuolini tykö ja vetäisin vällyn pois. Istahdin karvoille. Tuoli kitisi kylmyydestä, kun kumarruin laskemaan kaarnaveneen viereeni. Asettelin vällyn kaksinkerroin syliini. Huomasin puhelimeni jääneen pirttiin. Hyvä.
Hiljaisuus kietoi minut unohduksiin kaikesta olevaisesta. Pimeässä on luonnollista hyväksyä ajan rajallisuus. Aloin olla. Aistin jäisiä ääniä joesta, jota en voinut nähdä. Koskinen kohina väritti taustalle tasaisen äänipeiton. Aivan lähellä särkyi rantakivien kylkiin nuorta jäätä helisten herttaisesti kuin hauras lasi. Kohta karikon kivikko kohahti, se käski kuuntelemaan. Ja siinä samassa karille jysähtikin raskaan lautan leveärintainen osuma, seurasi kireä tärähdys lautan haljetessa osiin. Palaset kuiskivat kovaa kohtaloaan ja jäivät toisiaan hakien pyörimään akanvirtaan. Saatoin kuulla niiden kiehnauksen. Kukaties ne olisivat aamulla jälleen yhdessä. Sydämeni pompotti, tunsin eläväni. Nostin povitaskuni lämmöstä termospullon ja kallistin itselleni suuntäyden annoksen yhä suloisen kuumaa mehua. Mikä elämys! Poimin käsiini kaarnaveneen, toivomuslaivan, ja heilautin sen virtaan viemään ajatuksiani eteenpäin. Vaikka loiskahdus olikin hento, oli laivan lasti vahva. Yö laski lämpöään. Jäätyminen kiristyi kirskumaan kovemmaksi meteliksi. Virta vei ja pintavesiä paleli. Sitten kesken kaiken saavutti yön kylmä konsertti kunniakkaan täyttymyksensä. Säikähdin. Uhmakkaan kumea räjähdys, jota seurasi raskaasti valittava ujellus. Jääkannen repeämisen aiheuttama kumu tuntui joka puolella. Se tärisytti selkärankaani ja kutisti kasaan miehisyyteni nahkaverhotut punnukset. Pidätin hengitystäni. Mikä huimaava tunne pienuudesta, yksittäisen ihmisen mitättömyydestä luonnon valtavan voiman rinnalla. Rintani jyskytti kuin vastauksia vaatien: mitä ihmettä siellä tapahtuu?
Menikö tunti vai menikö viisi, en sitä tiedä tänäänkään. Idästä havaitsin kuitenkin nousevan oranssinpunaisen valonkajon, jonka tulkitsin menemisen merkiksi. Konkoilin kankein jaloin pystyyn ja tallustin takaisin pimeässä hahmottuvaan taloon. Lumi rahisi saappaitteni alla omaa sievää tuutulauluista sooloaan. En jaksanut pyyhkiä huurua silmälasieni linsseistä. Kaaduin petiini ja upottauduin uneen nopeammin kuin ehdin kissaa sanoa. Herätessäni uudelleen oli ulkona valoisaa. Päivällä joen äänet ovat erilaisia, kun ne ovat kokonaan nähtävissä. Kerrassaan ihmeellisiä aistimuksia Oulujoella. Mutta mikä olikaan se toivomus, jonka lastasin kaarnaveneeni kyytiin? Siitä kerron seuraavalla kerralla. Hyvää oulujokista Uutta Vuotta 2010!!
Tehdäänkö historiaa, nelikymppiset?
”Kerro minulle suhteestasi lähiympäristöön ja luontoon, ja minä kerron, millainen on rakkautesi kyky. Kerro minulle suvustasi ja kotiseutusi historiasta, ja minä kerron, millainen on sivistyksesi laatu. Kerro minulle ihmisistä, läheisistäsi ja itsestäsi, ja minä kerron sinulle mielesi avaruudesta.”
Kun jälkipolvemme sadan vuoden päästä tahtovat tietää meistä; mitä teimme ja miten me täällä jokivarressa elimme, kuinka heille vastataan? Millä tavoin oman historiamme saavutukset ja kotiseutuhenki tulevat kirjoitetuksi aikakirjoihin? Kokevatko jälkeläisemme sadan vuoden päästä edesottamustemme vuoksi ylpeyttä? Olemmeko aikaansaannoksillamme osanneet antaa siihen aihetta? Onko se edes tärkeää, onko sillä mitään väliä? Ehkei meille nyt, mutta entä heille, lastenlapsiemme lapsille?
Kolmesataa vuotta sitten alkoi Isoviha. Läntisen Suomenniemen vähävaraiset majakunnat saivat tuta venäläisen vihan ja ahneiden kasakkojen kovuuden. Niin oli oleva oulujokistenkin kyläkuntien kohtalona kokea kotiin päin vetäytyvien venäläisten vimmat. Moni suku sammui yhdessä tuhkaksi palavien pirttien kanssa. Vehmaaseen jokivarteen oli kuitenkin aina tulijoita, ja niinpä uutta elämää juurtui autioille rannoille. Myös sata vuotta sitten elämä oli kovaa. Suomea oltiin synnyttämässä oikeaksi kansakunnaksi itsenäisten kansakuntien joukkoon. Vieraan vallan sortotoimet olivat yltäneet Oulujoellekin asti, kalevalainen kansa kaipasi vapautta valtavan Venäjän sipulisesta sylistä. Suurmiehemme saarnasivat posket fennomaanisesta kiihkosta hehkuen Suomen suuriruhtinaskunnan oikeudesta kansalliseen itsenäisyyteensä. Niin Oulussa, Muhoksella kuin silloisessa laajassa Utajärven kunnassakin eli vapaudenkaipuu vahvana ja seutukuntaa yhdistävänä aatteena. Jokirantojen talojen avarissa pirteissä puhuttiin tulevaisuudesta toiveikkaaseen sävyyn ja tupailtojen päätteeksi raikuivat ylevät suomenkieliset laulut ja virret. Pimeissä talvi-illoissa etappitalojen ikkunoissa loistivat kaksi kynttilää salaisena merkkinä yhteisestä asiasta. Mitä oikeastaan tiedämme noista ajoista, oman kotiseutumme kunniakkaasta historiasta? Vaiettu joki, vaiettu historia.
Sodan päätyttyä kuusikymmentäviisi vuotta sitten, oli nuoren ja henkihieveriin hakatun Isänmaamme itsenäisyys edelleen vakavasti uhattuna. Huolimatta maittemme välille 1944 solmitusta rauhasta, ei Neuvostoliitto ollut tosiasiassa luopunut Ribbentrop-sopimuksen salaiseen lisäpöytäkirjaan kirjoitetusta oikeudesta maatamme kohtaan. Koska aseiden avulla ei ollut onnistuttu, täytyi käyttää toisia keinoja. Kourallinen isänmaallisia miehiä oli kuitenkin vaistonnut uhkan, eivätkä he tyytyneet luottamaan perivihollisen lumeellisiin lupauksiin. Baltian maiden katkerat kohtalot olivat viitoittamassa Suomen kansankin surkeata osaa yhtenä orpona lukuisten petettyjen Neuvostokansojen joukossa. Yhä käynnissä ollut Lapinsota, hyvät kuljetusyhteydet ja ennen kaikkea kantaväestön vahva isänmaallinen henki mahdollistivat sen, että asekätkentää saatettiin kaikessa hiljaisuudessa toteuttaa Oulujoen alueella ja huomattavasti suuremmissa määrin kuin missään muualla Suomessa. Siunaukseksi on myös nähtävä aikoinaan kovin karvaalta tuntunut toiminnan paljastuminen keväällä 1945. Oulusta ja Oulun ympäristöstä alkanut hajasijoitushankkeen paljastuminen tapahtui nimittäin erinomaisen otollisella hetkellä. Saadessaan kuulla, mitä suomalaiset olivat salaa touhunneet, veti Neuvostoliitto valmiit miehityssuunnitelmansa takaisin, jättäen vallankaappauksen Suomen kotikommunistien tehtäväksi. Kaikesta tuesta huolimatta siihen suoritukseen eivät meikäläisten heikäläisten rahkeet kuitenkaan koskaan riittäneet. Punaisimpienkin lippukulkueiden kärjessä jaksoi läpi vaarallisten vuosien liehahdella sinivalkoinen Suomenlippu.
Epäinhimillisten sotakorvausten maksamisvelvoitteet synnyttivät kipeän tarpeen teollisuudesta. Teollisuus tarvitsi sähköä, jota saatiin omavaraisimmin vuolaat pohjoisen joet valjastamalla. Oulujoelle saapui suuret määrät ammattitaitoisia rakennusmiehiä, tänne tuli entisiä sotilaita, kuten myös Karjalan evakkoja sekä muutoin vain elämälleen uutta suuntaa hakevia seikkailijoita. Entisestä Oulujoesta alettiin urakoida nykyistä Oulujokea. Joen vapaus vaihtui valjaisiin ja seutukuntien poliittinen suuntautuneisuus vyöryi entistä enemmän vasemmalle. Elettiin jyrkästi kahtiajakautuneessa asetelmassa, jossa sinivalkoisuus oli määrävähemmistönä. 1910-, 20 ja 30-luvuilla syntyneet sodan kokeneet rakentajasukupolvet ovat nyt painumassa unholaan. Heidän tarinansa ovat harmaansävyisiä kertomuksia kivuista, pakoista ja peloista. Ne tarinat tallentuivat 40- ja 50-luvuilla syntyneiden väkirikkaiden ikäluokkien, siis suuren suorittajasukupolven perinnöksi. Rakentajasukupolvea edeltävien, vapaan joen aikaisten ihmisten isänmaallisista ja koskenkuohuisista tarinoista vaiettiin. Historia käytännössä kiellettiin ja tarinoiden kertojille naurettiin, mikä oli ala-arvoista ja häpeällistä, sillä kotiseudumme historia on suuri osa koko suomalaisen kansakunnan historiaa. Onneksi niitä tarinoita on sentään ajoissa tallennettu magneettinauhoille odottamaan huomispäivän arvonpalautusta.
Palaan kysymään, mitä sadan vuoden päästä kerrotaan meistä kuusi- ja seitsemänkymmentäluvuilla syntyneistä oulujokisista ihmisistä. Olemmeko vaipuneet vaitonaiseen ja välinpitämättömään osaamme, kuten meille on kotona ja kouluissa opetettu, vai pystymmekö näkemään kotiseudulliset mahdollisuutemme myös meitä osaltaan velvoittavina vastuinamme. Sivistyksemme mitta on suhteemme historiaan. Sivistyneiden seutukuntien kansalaisilla on valoisa tulevaisuus, eikä heillä ole hautaamattomia luurankoja komeroissaan.
Kuten varmaan monet Tervareitin lukijat, olen minäkin saanut ilolla huomata kotiseututoiminnan henkiin heräämistä. Hyvä ja mukava osoitus siitä on esimerkiksi Tervareitin 50-vuotista taipaletta niputtava tuore juhlakirja, kuten myös asekätkijöiden isänmaallista työtä kunnioittavan muistomerkin paljastaminen Muhoksen Korivaarassa. Olemme kasvavien selviämishaasteiden edessä. Kyetäksemme elämään ja pärjäämään rakkaalla kotiseudullamme on meidän yhdessä pystyttävä kohtaamaan menneisyytemme haamut ja hyväksyttävä ammoin tapahtuneet ylilyönnit ja mittavat menetykset. Mielestäni kaikki ainekset menestyvälle Oulujokiseudulle ovat edelleen olemassa ja hyödynnettävissä. Meidän on vain ajateltava historiallista elinympäristöämme ainutkertaisena mahdollisuutena, johon esi-isiemme lujat luonteet ovat satojen vuosien saatossa piirtäneet monenkirjavia selviämisen sävyjä.
Joko huudetaan, huomenta Oulujoki! Joko ryhdytään puhaltamaan yhteistä hiiltä hehkumaan jokapäiväisen historiamme valaisevaa loimua! On aika käydä käärimään hihoja! Hyvää Uutta vuotta ja vuosikymmentä kaikille lukijoille ikään ja isien edesottamuksiin katsomatta!
Heikki Pesämaa
Kun jälkipolvemme sadan vuoden päästä tahtovat tietää meistä; mitä teimme ja miten me täällä jokivarressa elimme, kuinka heille vastataan? Millä tavoin oman historiamme saavutukset ja kotiseutuhenki tulevat kirjoitetuksi aikakirjoihin? Kokevatko jälkeläisemme sadan vuoden päästä edesottamustemme vuoksi ylpeyttä? Olemmeko aikaansaannoksillamme osanneet antaa siihen aihetta? Onko se edes tärkeää, onko sillä mitään väliä? Ehkei meille nyt, mutta entä heille, lastenlapsiemme lapsille?
Kolmesataa vuotta sitten alkoi Isoviha. Läntisen Suomenniemen vähävaraiset majakunnat saivat tuta venäläisen vihan ja ahneiden kasakkojen kovuuden. Niin oli oleva oulujokistenkin kyläkuntien kohtalona kokea kotiin päin vetäytyvien venäläisten vimmat. Moni suku sammui yhdessä tuhkaksi palavien pirttien kanssa. Vehmaaseen jokivarteen oli kuitenkin aina tulijoita, ja niinpä uutta elämää juurtui autioille rannoille. Myös sata vuotta sitten elämä oli kovaa. Suomea oltiin synnyttämässä oikeaksi kansakunnaksi itsenäisten kansakuntien joukkoon. Vieraan vallan sortotoimet olivat yltäneet Oulujoellekin asti, kalevalainen kansa kaipasi vapautta valtavan Venäjän sipulisesta sylistä. Suurmiehemme saarnasivat posket fennomaanisesta kiihkosta hehkuen Suomen suuriruhtinaskunnan oikeudesta kansalliseen itsenäisyyteensä. Niin Oulussa, Muhoksella kuin silloisessa laajassa Utajärven kunnassakin eli vapaudenkaipuu vahvana ja seutukuntaa yhdistävänä aatteena. Jokirantojen talojen avarissa pirteissä puhuttiin tulevaisuudesta toiveikkaaseen sävyyn ja tupailtojen päätteeksi raikuivat ylevät suomenkieliset laulut ja virret. Pimeissä talvi-illoissa etappitalojen ikkunoissa loistivat kaksi kynttilää salaisena merkkinä yhteisestä asiasta. Mitä oikeastaan tiedämme noista ajoista, oman kotiseutumme kunniakkaasta historiasta? Vaiettu joki, vaiettu historia.
Sodan päätyttyä kuusikymmentäviisi vuotta sitten, oli nuoren ja henkihieveriin hakatun Isänmaamme itsenäisyys edelleen vakavasti uhattuna. Huolimatta maittemme välille 1944 solmitusta rauhasta, ei Neuvostoliitto ollut tosiasiassa luopunut Ribbentrop-sopimuksen salaiseen lisäpöytäkirjaan kirjoitetusta oikeudesta maatamme kohtaan. Koska aseiden avulla ei ollut onnistuttu, täytyi käyttää toisia keinoja. Kourallinen isänmaallisia miehiä oli kuitenkin vaistonnut uhkan, eivätkä he tyytyneet luottamaan perivihollisen lumeellisiin lupauksiin. Baltian maiden katkerat kohtalot olivat viitoittamassa Suomen kansankin surkeata osaa yhtenä orpona lukuisten petettyjen Neuvostokansojen joukossa. Yhä käynnissä ollut Lapinsota, hyvät kuljetusyhteydet ja ennen kaikkea kantaväestön vahva isänmaallinen henki mahdollistivat sen, että asekätkentää saatettiin kaikessa hiljaisuudessa toteuttaa Oulujoen alueella ja huomattavasti suuremmissa määrin kuin missään muualla Suomessa. Siunaukseksi on myös nähtävä aikoinaan kovin karvaalta tuntunut toiminnan paljastuminen keväällä 1945. Oulusta ja Oulun ympäristöstä alkanut hajasijoitushankkeen paljastuminen tapahtui nimittäin erinomaisen otollisella hetkellä. Saadessaan kuulla, mitä suomalaiset olivat salaa touhunneet, veti Neuvostoliitto valmiit miehityssuunnitelmansa takaisin, jättäen vallankaappauksen Suomen kotikommunistien tehtäväksi. Kaikesta tuesta huolimatta siihen suoritukseen eivät meikäläisten heikäläisten rahkeet kuitenkaan koskaan riittäneet. Punaisimpienkin lippukulkueiden kärjessä jaksoi läpi vaarallisten vuosien liehahdella sinivalkoinen Suomenlippu.
Epäinhimillisten sotakorvausten maksamisvelvoitteet synnyttivät kipeän tarpeen teollisuudesta. Teollisuus tarvitsi sähköä, jota saatiin omavaraisimmin vuolaat pohjoisen joet valjastamalla. Oulujoelle saapui suuret määrät ammattitaitoisia rakennusmiehiä, tänne tuli entisiä sotilaita, kuten myös Karjalan evakkoja sekä muutoin vain elämälleen uutta suuntaa hakevia seikkailijoita. Entisestä Oulujoesta alettiin urakoida nykyistä Oulujokea. Joen vapaus vaihtui valjaisiin ja seutukuntien poliittinen suuntautuneisuus vyöryi entistä enemmän vasemmalle. Elettiin jyrkästi kahtiajakautuneessa asetelmassa, jossa sinivalkoisuus oli määrävähemmistönä. 1910-, 20 ja 30-luvuilla syntyneet sodan kokeneet rakentajasukupolvet ovat nyt painumassa unholaan. Heidän tarinansa ovat harmaansävyisiä kertomuksia kivuista, pakoista ja peloista. Ne tarinat tallentuivat 40- ja 50-luvuilla syntyneiden väkirikkaiden ikäluokkien, siis suuren suorittajasukupolven perinnöksi. Rakentajasukupolvea edeltävien, vapaan joen aikaisten ihmisten isänmaallisista ja koskenkuohuisista tarinoista vaiettiin. Historia käytännössä kiellettiin ja tarinoiden kertojille naurettiin, mikä oli ala-arvoista ja häpeällistä, sillä kotiseudumme historia on suuri osa koko suomalaisen kansakunnan historiaa. Onneksi niitä tarinoita on sentään ajoissa tallennettu magneettinauhoille odottamaan huomispäivän arvonpalautusta.
Palaan kysymään, mitä sadan vuoden päästä kerrotaan meistä kuusi- ja seitsemänkymmentäluvuilla syntyneistä oulujokisista ihmisistä. Olemmeko vaipuneet vaitonaiseen ja välinpitämättömään osaamme, kuten meille on kotona ja kouluissa opetettu, vai pystymmekö näkemään kotiseudulliset mahdollisuutemme myös meitä osaltaan velvoittavina vastuinamme. Sivistyksemme mitta on suhteemme historiaan. Sivistyneiden seutukuntien kansalaisilla on valoisa tulevaisuus, eikä heillä ole hautaamattomia luurankoja komeroissaan.
Kuten varmaan monet Tervareitin lukijat, olen minäkin saanut ilolla huomata kotiseututoiminnan henkiin heräämistä. Hyvä ja mukava osoitus siitä on esimerkiksi Tervareitin 50-vuotista taipaletta niputtava tuore juhlakirja, kuten myös asekätkijöiden isänmaallista työtä kunnioittavan muistomerkin paljastaminen Muhoksen Korivaarassa. Olemme kasvavien selviämishaasteiden edessä. Kyetäksemme elämään ja pärjäämään rakkaalla kotiseudullamme on meidän yhdessä pystyttävä kohtaamaan menneisyytemme haamut ja hyväksyttävä ammoin tapahtuneet ylilyönnit ja mittavat menetykset. Mielestäni kaikki ainekset menestyvälle Oulujokiseudulle ovat edelleen olemassa ja hyödynnettävissä. Meidän on vain ajateltava historiallista elinympäristöämme ainutkertaisena mahdollisuutena, johon esi-isiemme lujat luonteet ovat satojen vuosien saatossa piirtäneet monenkirjavia selviämisen sävyjä.
Joko huudetaan, huomenta Oulujoki! Joko ryhdytään puhaltamaan yhteistä hiiltä hehkumaan jokapäiväisen historiamme valaisevaa loimua! On aika käydä käärimään hihoja! Hyvää Uutta vuotta ja vuosikymmentä kaikille lukijoille ikään ja isien edesottamuksiin katsomatta!
Heikki Pesämaa
3.12.2009
Monikuntaliitos - untako vai yksi kuntako?
Joopa joo, sano.
Olipahan tänään aamulla elinkeino- ja työllisyysteemalla pieni palaveri kuntaliitosselvittäjä Arto Kosken johdolla. Hyvä ja asiallinen palaveri olikin. Mukana kaikkien osallisten edustajat, yhteensä meitä oli vanhan poliisilaitoksen III kerroksen kokoushuoneessa kaksitoista. Alkaa tuntua tekemisen meiningiltä. Ja se taas tuntuu mukavalta.
Sanonpahan, että vaikka kuinka suurta ja upeaa laivaa oltaisiin rakentamassa, on sitä suunniteltaessa aivan ensin pidettävä huoli siitä, että laiva yleensäkin kelluu. Sitten mietitään vasta elokuvasalien, kiipeilyseinien ja rahapelien sijoittamisia. Samanlainen prosessi meillä on nyt käynnissä useissa kuntaliitosselvitystä tarkastelevissa teemaryhmissä. On varmistettava, että laiva kelluu vesille laskettaessa.
Korostin alueellisen ja elinkeinovetoisen tasavertaisuuden huomioonottamista uutta Oulua, tai kuten Koski lausui "uuden Oulun verkostokaupunkia", kehitettäessä. Myös koin tärkeänä tarpeeksi kauaksi tulevaisuuteen katsomisen, mitä kykyä ainakin toistaiseksi rajoittavat muutamien päällikkötason virkamiesten ja joidenkin johtavien poliitikkojen nurkkapatrioottisen omaetuiset lähtökohdat. Tunnustin, että myös Oululla ja oululaisilla on monessakin asiassa peiliin katsomisen paikka. Nöyryys olisi nyt viisautta ja viisaus valttia. Löytyykö Oulusta asennetta, entä nöyryyttä? Jää nähtäväksi, kuinka tosissamme tätä uutta Oulua aherramme.
Homma siis etenee. Liekö minä olen mikään ennustamaan, mutta sanonpahan vaan, että liitos toteutuu jos tasavertaisuuspykälä onnistutaan laatimaan ja sen nähdään sopimusperusteisesti täytyvän. Mutta ennustanpa myös, ettei Muhos tule mukaan kimppaan. Se on ilmeistä, mutta ennen kaikkea surullista. Toivoisin Tervareitissä käytävän liitoskeskustelua puolesta ja vastaan, jotta iso asia ei pääsisi unohtumaan kuntalaisilta, joita varten näitä palavereja loppujen lopuksi pidetään. Lupaankin yhden juhlapäivän aikana tarjota muhoslaisille kahvit Oivan Arin Nesteellä, jos vain Muhos tulee mukaan unioniin. Tihisen Topille lupaan kermakakun ja sille Hahtosen nuohoojalle hamekankaan.
Tällaista toimintaa tänään aamupäivällä. Illalla on Madekosken koululla ensi kertaa alueen osayleiskaavaan liittyvä kuulemis- ja keskustelutilaisuus. Sinne menen.
Kellukoon laiva ja kauaksi kulkekoon!
Heikki
Olipahan tänään aamulla elinkeino- ja työllisyysteemalla pieni palaveri kuntaliitosselvittäjä Arto Kosken johdolla. Hyvä ja asiallinen palaveri olikin. Mukana kaikkien osallisten edustajat, yhteensä meitä oli vanhan poliisilaitoksen III kerroksen kokoushuoneessa kaksitoista. Alkaa tuntua tekemisen meiningiltä. Ja se taas tuntuu mukavalta.
Sanonpahan, että vaikka kuinka suurta ja upeaa laivaa oltaisiin rakentamassa, on sitä suunniteltaessa aivan ensin pidettävä huoli siitä, että laiva yleensäkin kelluu. Sitten mietitään vasta elokuvasalien, kiipeilyseinien ja rahapelien sijoittamisia. Samanlainen prosessi meillä on nyt käynnissä useissa kuntaliitosselvitystä tarkastelevissa teemaryhmissä. On varmistettava, että laiva kelluu vesille laskettaessa.
Korostin alueellisen ja elinkeinovetoisen tasavertaisuuden huomioonottamista uutta Oulua, tai kuten Koski lausui "uuden Oulun verkostokaupunkia", kehitettäessä. Myös koin tärkeänä tarpeeksi kauaksi tulevaisuuteen katsomisen, mitä kykyä ainakin toistaiseksi rajoittavat muutamien päällikkötason virkamiesten ja joidenkin johtavien poliitikkojen nurkkapatrioottisen omaetuiset lähtökohdat. Tunnustin, että myös Oululla ja oululaisilla on monessakin asiassa peiliin katsomisen paikka. Nöyryys olisi nyt viisautta ja viisaus valttia. Löytyykö Oulusta asennetta, entä nöyryyttä? Jää nähtäväksi, kuinka tosissamme tätä uutta Oulua aherramme.
Homma siis etenee. Liekö minä olen mikään ennustamaan, mutta sanonpahan vaan, että liitos toteutuu jos tasavertaisuuspykälä onnistutaan laatimaan ja sen nähdään sopimusperusteisesti täytyvän. Mutta ennustanpa myös, ettei Muhos tule mukaan kimppaan. Se on ilmeistä, mutta ennen kaikkea surullista. Toivoisin Tervareitissä käytävän liitoskeskustelua puolesta ja vastaan, jotta iso asia ei pääsisi unohtumaan kuntalaisilta, joita varten näitä palavereja loppujen lopuksi pidetään. Lupaankin yhden juhlapäivän aikana tarjota muhoslaisille kahvit Oivan Arin Nesteellä, jos vain Muhos tulee mukaan unioniin. Tihisen Topille lupaan kermakakun ja sille Hahtosen nuohoojalle hamekankaan.
Tällaista toimintaa tänään aamupäivällä. Illalla on Madekosken koululla ensi kertaa alueen osayleiskaavaan liittyvä kuulemis- ja keskustelutilaisuus. Sinne menen.
Kellukoon laiva ja kauaksi kulkekoon!
Heikki
2.12.2009
Diktokratia - mitä kummaa, kysyy kansa!
Haa,
on keskiviikkoaamu. Olen lapsenvahtina ja olisi kiire lattialle. Lapsi juo maitoa pullosta, on hetki aikaa. Puran pahaa oloani. Viime päivinä on nimittäin käytetty valtaa ohi valtuuston. Virkavalta on demokratiaa vahvempaa. Se on nähty. Diktokratia. Jätteenpolttolaitoksen rakentamisesta vastaava projektipäällikkö nimitettiin tehtäväänsä ennen kuin valtuusto oli päättänyt rakentamisesta. Kysyin asiasta. Vastattiin, että onhan ne kattilakoneetkin jo tilattu aikaa sitten.
Turhautti. Suututti. Hämmensi.
Ehkä minustakin on kehittymässä änkyrä. Ainakin tällainen harvainvaltainen kabinettipolitiikka siihen suuntaan kovasti kannustaa. Sitten kummastellaan, kun äänestysprosentti alenee vaali vaalilta. Samassa soosissa lilluu koko kunnioitettu kolmikko, johtavat virkamiehet, johtavat poliitikot ja johtava media. Se, hyvät ystävät, on vallan ydin tässä kaupungissa. Diktokratia. Rivivaltuutetut ovat huilunsoittajia ison orkesterin takarivissä ja lurauttavat sopimussävelensä silloin kun edestä käsketään. Seuraavaksi valtapeliä pelataan elinkeinolaitoksen johtokunta- ja johtajakysymyksessä. Ainakin johtokunnasta voinee nähdä, kuka rulettaa ja ketkä on määrätty mukaan myötäilemään, lurauttelemaan. Pahoin pelkään, että meidän yrittäjäasiaa ajavien osana on taaskin olla edustettuna ainoastaan mitättömin myötäilijämielin. Kaupunki kirjoittaa toimintaansa ohjaavien arvopapereiden kansilehdissä edistävänsä yrittäjyyttä ja uusia innovaatioita - totuus kuitenkin on, että omilla toimillaan kaupunki edistää laitostumista ja suosii osuuskaupan asiaa. Sosialismi uhkaa valua kaupunkimme kurjuudeksi, kuten kävi Kemissä aikoinaan.
Yrittäjät ovat oman aikamme torppareita, työstä tuskaisia ja vaikutusmahdollisuuksistaan kastroituja kyykkijöitä. Varsinaisia takarivin lurauttelijoita. Yrittäjät ovat hyväksikäytettyjä, mutta toistaiseksi nöyriä ja vetäytyvät vaikeuksiensa edessä mieluiten koloihinsa.
On ollut vaikea saada ymmärrystä, kun olen uskaltanut esittää yrittäjienkin olevan ihmisiä. Että yrittäjilläkin on oikeuksia. Kuinka yrittäjävastaisessa yhteiskunnassa me todellisuudessa elämmekään! Jos diktokratiassa yritys on laitos ja kauppa on arina, niin mitä elinvoimaisuutta me peräänkuulutamme, mitä ihmettä me odotamme?!
Huh, huh!
Kiistanalaisesti kunnioittaen,
Heikki
on keskiviikkoaamu. Olen lapsenvahtina ja olisi kiire lattialle. Lapsi juo maitoa pullosta, on hetki aikaa. Puran pahaa oloani. Viime päivinä on nimittäin käytetty valtaa ohi valtuuston. Virkavalta on demokratiaa vahvempaa. Se on nähty. Diktokratia. Jätteenpolttolaitoksen rakentamisesta vastaava projektipäällikkö nimitettiin tehtäväänsä ennen kuin valtuusto oli päättänyt rakentamisesta. Kysyin asiasta. Vastattiin, että onhan ne kattilakoneetkin jo tilattu aikaa sitten.
Turhautti. Suututti. Hämmensi.
Ehkä minustakin on kehittymässä änkyrä. Ainakin tällainen harvainvaltainen kabinettipolitiikka siihen suuntaan kovasti kannustaa. Sitten kummastellaan, kun äänestysprosentti alenee vaali vaalilta. Samassa soosissa lilluu koko kunnioitettu kolmikko, johtavat virkamiehet, johtavat poliitikot ja johtava media. Se, hyvät ystävät, on vallan ydin tässä kaupungissa. Diktokratia. Rivivaltuutetut ovat huilunsoittajia ison orkesterin takarivissä ja lurauttavat sopimussävelensä silloin kun edestä käsketään. Seuraavaksi valtapeliä pelataan elinkeinolaitoksen johtokunta- ja johtajakysymyksessä. Ainakin johtokunnasta voinee nähdä, kuka rulettaa ja ketkä on määrätty mukaan myötäilemään, lurauttelemaan. Pahoin pelkään, että meidän yrittäjäasiaa ajavien osana on taaskin olla edustettuna ainoastaan mitättömin myötäilijämielin. Kaupunki kirjoittaa toimintaansa ohjaavien arvopapereiden kansilehdissä edistävänsä yrittäjyyttä ja uusia innovaatioita - totuus kuitenkin on, että omilla toimillaan kaupunki edistää laitostumista ja suosii osuuskaupan asiaa. Sosialismi uhkaa valua kaupunkimme kurjuudeksi, kuten kävi Kemissä aikoinaan.
Yrittäjät ovat oman aikamme torppareita, työstä tuskaisia ja vaikutusmahdollisuuksistaan kastroituja kyykkijöitä. Varsinaisia takarivin lurauttelijoita. Yrittäjät ovat hyväksikäytettyjä, mutta toistaiseksi nöyriä ja vetäytyvät vaikeuksiensa edessä mieluiten koloihinsa.
On ollut vaikea saada ymmärrystä, kun olen uskaltanut esittää yrittäjienkin olevan ihmisiä. Että yrittäjilläkin on oikeuksia. Kuinka yrittäjävastaisessa yhteiskunnassa me todellisuudessa elämmekään! Jos diktokratiassa yritys on laitos ja kauppa on arina, niin mitä elinvoimaisuutta me peräänkuulutamme, mitä ihmettä me odotamme?!
Huh, huh!
Kiistanalaisesti kunnioittaen,
Heikki
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
