Oulujoki kertoo Suomesta ja suomalaisista – Oulujoki Suomen kansallisvirraksi
No onpas ollut minullakin aikaa pohdiskella ”eltaantunutta” seutukuntaamme. Arvostan ja kunnioitan Seppo Arposen viisautta ja ennakkoluulottomuutta. Arponen peräänkuuluttaa puheissaan kansalaisjärjen käyttöä yhteisten asioittemme hoidossa. Useimmiten järjenkäytön ainoina vihollisina ovat klikkiytyneet asenteemme sekä niiden jämähtäneisyyttä elämäntehtävänään vaalivat vallankäyttäjät. Totisesti täällä tarvitaan reippaan raikkaita tuulia puhaltamaan uudet asenteet elinvoimamme ehdoksi. Siitäpä singahtikin ajatuksenpuro solisemaan päässäni. Pahanen vain noronen, eikä se mitään ratkaisisi, eihän toki, mutta soisi kenties uusia matkailullisia mahdollisuuksia. Mene tiedä, sanonpahan sittenkin.
”On Oulu joeksi nuori ja Suomi kansakunnaksi. Vertailussa voisivat olla saman sukuisia, aivan vaikka veljiä keskenään. Kaukaa alkaa joki, kaukaa kansamme historia.
Suomen kalevalainen kansa on kuin Oulujoki, kiivas ja kärsimätön, lempeä ja rauhaisa. Joki ja kansa, idästä alkaen, mutta länteen kallellaan. Kalevala laulettiin Oulun jokisilla reiteillä ylhäällä ja alempana.
He vaikka ovatkin juoksultaan joutuisia ja latvoiltaan kirkkaita, ovat pohjimmiltaan lujia ja järkähtämättömiä, kuin harmaanmusta peruskallio.
Eihän Suomi kansakuntien joukossa ole kovinkaan kookas, tai Oulujoki maailman jokien mitoissa mahtavin, mutta onpa heillä silti syvät syyt olemassaoloon ja vakaa suunta etenemiselleen.
Sotien jälkeen joki nöyryytettiin kahleisiin ylivoiman edessä, samoin kävi surkeasti Suomellekin. Ilman vaihtoehtoja joutuivat he yhdessä alistumaan epäreilujen määräysten edessä.
Oulujoki antautui säilyttääkseen virtansa ja Suomi itsenäisyytensä, mutta jotain suurta ja alkuperäistä joutuivat kumpainenkin maksamaan hintana olemassaolostaan. Mittavat menetykset ovat muokanneet molempiin murhetta, joskin myös synnyttäneet sisua. Kansalla rautainen tahto joen raudalla lujitetuilla rannoilla.
Nyt veljet ovat hiljaa heräilemässä kaihoamaan vapautensa perään. Uudet polvet etsivät uomiansa, jotain arvokasta, minkä kauan sitten joutuivat kadottamaan, ja jotain mistä heidän on täytynyt vaieta niin kipeästi.
Eikä löydy sellaista voimaa, joka Oulujoen virran estäisi, eikä ole voimaa, joka Suomen kansan kahlitsisi, niin he kumpainenkin ovat suuria sieluiltaan, ettei vieras koskaan veljistä valtaa saa.”
Mikseipä Oulujoki voisi olla Suomen kansallisvirta, mikseipä joki voisi edustaa meille kansallisia kokemuksiamme niin vapauden kuin vaikeuksienkin aikoina. Olisihan se aikamoisen rohkea teko julistaa kotijokemme kansallisvirraksi. Rohkeita tekoja tarvittaisiin tietysti muitakin, mutta kenties tämä voisi olla asenteellisesti ohjaamassa meitä alkuun uudessa ja kaivatussa kansallisessa nousussamme.
Heikki
Ajatelkaapa, ystävät.
* * * * * * * * *
On varmaan tässä yhteydessä huomautettava, etteivät tämän www-sivun kautta lähetetyt palautteet ilmeisestikään saavu perille e-postiini. Joten jos sinulla on aiemmin ollut tai nyt olisi jotain kerrottavaa tahi kommentoitavaaa, niin on syytä käyttää suoraa e-osoitettani heikki@pesamaa.fi. Sanoivat selvittävänsä asiaa arjen alkaessa, mutta paljon postia lienee haihtunut hyperavaruuteen. Että jos ihmettelet, ettet ole saanut vastauksiani, niin syy on puhtaasti tekninen, ei henkinen.
Hyvää Uutta vuotta, hyvää Uutta vuosikymmentä! Ihmeellistä elämää!!
31.12.2009
25.12.2009
Oulujokinen elämysmatka pimeässä
Oulujokinen elämysmatka, ihminen yksin pimeässä
Kapeaksi kuristuvan Kantturanniemen kohdalla on Oulujoki ikisula virta, joka talvisin vyöryttää ehtymätöntä voimaansa uhmaavan mustansinisenä massana. Yläpuolinen Nuojuanlampi sen sijaan on leveä ja juoksultaan verkkaisempi. Se jäätyykin järven lailla. Pimeässä pakkasyössä joki puhuu, iso virta narisee ja vikisee vaivojaan, väliin se pamauttaa ympäri rantojen rinteitä kiertävän pitkän kipeän pierun, aivan kuin pontevaksi protestiksi meikäläiselle maailmanmenolle.
Heräsin kahvinkeittoon ja katsahdin ikkunasta parisenkymmentä astetta pakkasta. Piteli mukavasti ilmoja. Pakkanen tekee kaiken eläväisen nöyrän hiljaiseksi. Ensi yöksi olisi luvassa talvisen Oulujoen ihmeellinen yö. Vetelin villaiset ylleni ja ryhdyin lämmittämään leivinuunin muuria. Piha oli vaiti, vain piipusta kiertyvä savu viestitti elämää ympärilleen, ennen kuin kiemurat haihtuivat siniselle taivaalle. Kannoin varastosta rantaterassille tiikkisen lepotuolin. Asettelin istuimelle styroksinpalasen ja siihen päälle lampaannahkoja villoineen. Suojaksi sijalleni levitin vanhan vällyn. Työnsin karvalakkini takaraivolle, pyyhkäisin tyytyväisenä nokkaani ja palasin sisään hirsiseinien suojaan. Pirtissä vastasi lämpö. Laittauduin levolle lukemaan ja odottamaan. Otin iltapäivällä hartaan perusteelliset päiväunet lämpöä hohkavan uunimuurin syrjässä. Annoin itseni olla ajattelematta, askaroimatta.
Pimeä yö laskeutui pakkasen tuomana. Pukeuduin pehmeisiin kerroksiin. Ennen kuin astuin ulos toiseen ulottuvuuteen, koppasin porstuasta mukaani kesällä kyhätyn kaarnaveneen. Saappaani kärjet katosivat pimeään. Tunnustelin polkua eteenpäin rannalle, jossa joki kohisi kuulijaansa kutsuen. Hapuilin tuolini tykö ja vetäisin vällyn pois. Istahdin karvoille. Tuoli kitisi kylmyydestä, kun kumarruin laskemaan kaarnaveneen viereeni. Asettelin vällyn kaksinkerroin syliini. Huomasin puhelimeni jääneen pirttiin. Hyvä.
Hiljaisuus kietoi minut unohduksiin kaikesta olevaisesta. Pimeässä on luonnollista hyväksyä ajan rajallisuus. Aloin olla. Aistin jäisiä ääniä joesta, jota en voinut nähdä. Koskinen kohina väritti taustalle tasaisen äänipeiton. Aivan lähellä särkyi rantakivien kylkiin nuorta jäätä helisten herttaisesti kuin hauras lasi. Kohta karikon kivikko kohahti, se käski kuuntelemaan. Ja siinä samassa karille jysähtikin raskaan lautan leveärintainen osuma, seurasi kireä tärähdys lautan haljetessa osiin. Palaset kuiskivat kovaa kohtaloaan ja jäivät toisiaan hakien pyörimään akanvirtaan. Saatoin kuulla niiden kiehnauksen. Kukaties ne olisivat aamulla jälleen yhdessä. Sydämeni pompotti, tunsin eläväni. Nostin povitaskuni lämmöstä termospullon ja kallistin itselleni suuntäyden annoksen yhä suloisen kuumaa mehua. Mikä elämys! Poimin käsiini kaarnaveneen, toivomuslaivan, ja heilautin sen virtaan viemään ajatuksiani eteenpäin. Vaikka loiskahdus olikin hento, oli laivan lasti vahva. Yö laski lämpöään. Jäätyminen kiristyi kirskumaan kovemmaksi meteliksi. Virta vei ja pintavesiä paleli. Sitten kesken kaiken saavutti yön kylmä konsertti kunniakkaan täyttymyksensä. Säikähdin. Uhmakkaan kumea räjähdys, jota seurasi raskaasti valittava ujellus. Jääkannen repeämisen aiheuttama kumu tuntui joka puolella. Se tärisytti selkärankaani ja kutisti kasaan miehisyyteni nahkaverhotut punnukset. Pidätin hengitystäni. Mikä huimaava tunne pienuudesta, yksittäisen ihmisen mitättömyydestä luonnon valtavan voiman rinnalla. Rintani jyskytti kuin vastauksia vaatien: mitä ihmettä siellä tapahtuu?
Menikö tunti vai menikö viisi, en sitä tiedä tänäänkään. Idästä havaitsin kuitenkin nousevan oranssinpunaisen valonkajon, jonka tulkitsin menemisen merkiksi. Konkoilin kankein jaloin pystyyn ja tallustin takaisin pimeässä hahmottuvaan taloon. Lumi rahisi saappaitteni alla omaa sievää tuutulauluista sooloaan. En jaksanut pyyhkiä huurua silmälasieni linsseistä. Kaaduin petiini ja upottauduin uneen nopeammin kuin ehdin kissaa sanoa. Herätessäni uudelleen oli ulkona valoisaa. Päivällä joen äänet ovat erilaisia, kun ne ovat kokonaan nähtävissä. Kerrassaan ihmeellisiä aistimuksia Oulujoella. Mutta mikä olikaan se toivomus, jonka lastasin kaarnaveneeni kyytiin? Siitä kerron seuraavalla kerralla. Hyvää oulujokista Uutta Vuotta 2010!!
Kapeaksi kuristuvan Kantturanniemen kohdalla on Oulujoki ikisula virta, joka talvisin vyöryttää ehtymätöntä voimaansa uhmaavan mustansinisenä massana. Yläpuolinen Nuojuanlampi sen sijaan on leveä ja juoksultaan verkkaisempi. Se jäätyykin järven lailla. Pimeässä pakkasyössä joki puhuu, iso virta narisee ja vikisee vaivojaan, väliin se pamauttaa ympäri rantojen rinteitä kiertävän pitkän kipeän pierun, aivan kuin pontevaksi protestiksi meikäläiselle maailmanmenolle.
Heräsin kahvinkeittoon ja katsahdin ikkunasta parisenkymmentä astetta pakkasta. Piteli mukavasti ilmoja. Pakkanen tekee kaiken eläväisen nöyrän hiljaiseksi. Ensi yöksi olisi luvassa talvisen Oulujoen ihmeellinen yö. Vetelin villaiset ylleni ja ryhdyin lämmittämään leivinuunin muuria. Piha oli vaiti, vain piipusta kiertyvä savu viestitti elämää ympärilleen, ennen kuin kiemurat haihtuivat siniselle taivaalle. Kannoin varastosta rantaterassille tiikkisen lepotuolin. Asettelin istuimelle styroksinpalasen ja siihen päälle lampaannahkoja villoineen. Suojaksi sijalleni levitin vanhan vällyn. Työnsin karvalakkini takaraivolle, pyyhkäisin tyytyväisenä nokkaani ja palasin sisään hirsiseinien suojaan. Pirtissä vastasi lämpö. Laittauduin levolle lukemaan ja odottamaan. Otin iltapäivällä hartaan perusteelliset päiväunet lämpöä hohkavan uunimuurin syrjässä. Annoin itseni olla ajattelematta, askaroimatta.
Pimeä yö laskeutui pakkasen tuomana. Pukeuduin pehmeisiin kerroksiin. Ennen kuin astuin ulos toiseen ulottuvuuteen, koppasin porstuasta mukaani kesällä kyhätyn kaarnaveneen. Saappaani kärjet katosivat pimeään. Tunnustelin polkua eteenpäin rannalle, jossa joki kohisi kuulijaansa kutsuen. Hapuilin tuolini tykö ja vetäisin vällyn pois. Istahdin karvoille. Tuoli kitisi kylmyydestä, kun kumarruin laskemaan kaarnaveneen viereeni. Asettelin vällyn kaksinkerroin syliini. Huomasin puhelimeni jääneen pirttiin. Hyvä.
Hiljaisuus kietoi minut unohduksiin kaikesta olevaisesta. Pimeässä on luonnollista hyväksyä ajan rajallisuus. Aloin olla. Aistin jäisiä ääniä joesta, jota en voinut nähdä. Koskinen kohina väritti taustalle tasaisen äänipeiton. Aivan lähellä särkyi rantakivien kylkiin nuorta jäätä helisten herttaisesti kuin hauras lasi. Kohta karikon kivikko kohahti, se käski kuuntelemaan. Ja siinä samassa karille jysähtikin raskaan lautan leveärintainen osuma, seurasi kireä tärähdys lautan haljetessa osiin. Palaset kuiskivat kovaa kohtaloaan ja jäivät toisiaan hakien pyörimään akanvirtaan. Saatoin kuulla niiden kiehnauksen. Kukaties ne olisivat aamulla jälleen yhdessä. Sydämeni pompotti, tunsin eläväni. Nostin povitaskuni lämmöstä termospullon ja kallistin itselleni suuntäyden annoksen yhä suloisen kuumaa mehua. Mikä elämys! Poimin käsiini kaarnaveneen, toivomuslaivan, ja heilautin sen virtaan viemään ajatuksiani eteenpäin. Vaikka loiskahdus olikin hento, oli laivan lasti vahva. Yö laski lämpöään. Jäätyminen kiristyi kirskumaan kovemmaksi meteliksi. Virta vei ja pintavesiä paleli. Sitten kesken kaiken saavutti yön kylmä konsertti kunniakkaan täyttymyksensä. Säikähdin. Uhmakkaan kumea räjähdys, jota seurasi raskaasti valittava ujellus. Jääkannen repeämisen aiheuttama kumu tuntui joka puolella. Se tärisytti selkärankaani ja kutisti kasaan miehisyyteni nahkaverhotut punnukset. Pidätin hengitystäni. Mikä huimaava tunne pienuudesta, yksittäisen ihmisen mitättömyydestä luonnon valtavan voiman rinnalla. Rintani jyskytti kuin vastauksia vaatien: mitä ihmettä siellä tapahtuu?
Menikö tunti vai menikö viisi, en sitä tiedä tänäänkään. Idästä havaitsin kuitenkin nousevan oranssinpunaisen valonkajon, jonka tulkitsin menemisen merkiksi. Konkoilin kankein jaloin pystyyn ja tallustin takaisin pimeässä hahmottuvaan taloon. Lumi rahisi saappaitteni alla omaa sievää tuutulauluista sooloaan. En jaksanut pyyhkiä huurua silmälasieni linsseistä. Kaaduin petiini ja upottauduin uneen nopeammin kuin ehdin kissaa sanoa. Herätessäni uudelleen oli ulkona valoisaa. Päivällä joen äänet ovat erilaisia, kun ne ovat kokonaan nähtävissä. Kerrassaan ihmeellisiä aistimuksia Oulujoella. Mutta mikä olikaan se toivomus, jonka lastasin kaarnaveneeni kyytiin? Siitä kerron seuraavalla kerralla. Hyvää oulujokista Uutta Vuotta 2010!!
Tehdäänkö historiaa, nelikymppiset?
”Kerro minulle suhteestasi lähiympäristöön ja luontoon, ja minä kerron, millainen on rakkautesi kyky. Kerro minulle suvustasi ja kotiseutusi historiasta, ja minä kerron, millainen on sivistyksesi laatu. Kerro minulle ihmisistä, läheisistäsi ja itsestäsi, ja minä kerron sinulle mielesi avaruudesta.”
Kun jälkipolvemme sadan vuoden päästä tahtovat tietää meistä; mitä teimme ja miten me täällä jokivarressa elimme, kuinka heille vastataan? Millä tavoin oman historiamme saavutukset ja kotiseutuhenki tulevat kirjoitetuksi aikakirjoihin? Kokevatko jälkeläisemme sadan vuoden päästä edesottamustemme vuoksi ylpeyttä? Olemmeko aikaansaannoksillamme osanneet antaa siihen aihetta? Onko se edes tärkeää, onko sillä mitään väliä? Ehkei meille nyt, mutta entä heille, lastenlapsiemme lapsille?
Kolmesataa vuotta sitten alkoi Isoviha. Läntisen Suomenniemen vähävaraiset majakunnat saivat tuta venäläisen vihan ja ahneiden kasakkojen kovuuden. Niin oli oleva oulujokistenkin kyläkuntien kohtalona kokea kotiin päin vetäytyvien venäläisten vimmat. Moni suku sammui yhdessä tuhkaksi palavien pirttien kanssa. Vehmaaseen jokivarteen oli kuitenkin aina tulijoita, ja niinpä uutta elämää juurtui autioille rannoille. Myös sata vuotta sitten elämä oli kovaa. Suomea oltiin synnyttämässä oikeaksi kansakunnaksi itsenäisten kansakuntien joukkoon. Vieraan vallan sortotoimet olivat yltäneet Oulujoellekin asti, kalevalainen kansa kaipasi vapautta valtavan Venäjän sipulisesta sylistä. Suurmiehemme saarnasivat posket fennomaanisesta kiihkosta hehkuen Suomen suuriruhtinaskunnan oikeudesta kansalliseen itsenäisyyteensä. Niin Oulussa, Muhoksella kuin silloisessa laajassa Utajärven kunnassakin eli vapaudenkaipuu vahvana ja seutukuntaa yhdistävänä aatteena. Jokirantojen talojen avarissa pirteissä puhuttiin tulevaisuudesta toiveikkaaseen sävyyn ja tupailtojen päätteeksi raikuivat ylevät suomenkieliset laulut ja virret. Pimeissä talvi-illoissa etappitalojen ikkunoissa loistivat kaksi kynttilää salaisena merkkinä yhteisestä asiasta. Mitä oikeastaan tiedämme noista ajoista, oman kotiseutumme kunniakkaasta historiasta? Vaiettu joki, vaiettu historia.
Sodan päätyttyä kuusikymmentäviisi vuotta sitten, oli nuoren ja henkihieveriin hakatun Isänmaamme itsenäisyys edelleen vakavasti uhattuna. Huolimatta maittemme välille 1944 solmitusta rauhasta, ei Neuvostoliitto ollut tosiasiassa luopunut Ribbentrop-sopimuksen salaiseen lisäpöytäkirjaan kirjoitetusta oikeudesta maatamme kohtaan. Koska aseiden avulla ei ollut onnistuttu, täytyi käyttää toisia keinoja. Kourallinen isänmaallisia miehiä oli kuitenkin vaistonnut uhkan, eivätkä he tyytyneet luottamaan perivihollisen lumeellisiin lupauksiin. Baltian maiden katkerat kohtalot olivat viitoittamassa Suomen kansankin surkeata osaa yhtenä orpona lukuisten petettyjen Neuvostokansojen joukossa. Yhä käynnissä ollut Lapinsota, hyvät kuljetusyhteydet ja ennen kaikkea kantaväestön vahva isänmaallinen henki mahdollistivat sen, että asekätkentää saatettiin kaikessa hiljaisuudessa toteuttaa Oulujoen alueella ja huomattavasti suuremmissa määrin kuin missään muualla Suomessa. Siunaukseksi on myös nähtävä aikoinaan kovin karvaalta tuntunut toiminnan paljastuminen keväällä 1945. Oulusta ja Oulun ympäristöstä alkanut hajasijoitushankkeen paljastuminen tapahtui nimittäin erinomaisen otollisella hetkellä. Saadessaan kuulla, mitä suomalaiset olivat salaa touhunneet, veti Neuvostoliitto valmiit miehityssuunnitelmansa takaisin, jättäen vallankaappauksen Suomen kotikommunistien tehtäväksi. Kaikesta tuesta huolimatta siihen suoritukseen eivät meikäläisten heikäläisten rahkeet kuitenkaan koskaan riittäneet. Punaisimpienkin lippukulkueiden kärjessä jaksoi läpi vaarallisten vuosien liehahdella sinivalkoinen Suomenlippu.
Epäinhimillisten sotakorvausten maksamisvelvoitteet synnyttivät kipeän tarpeen teollisuudesta. Teollisuus tarvitsi sähköä, jota saatiin omavaraisimmin vuolaat pohjoisen joet valjastamalla. Oulujoelle saapui suuret määrät ammattitaitoisia rakennusmiehiä, tänne tuli entisiä sotilaita, kuten myös Karjalan evakkoja sekä muutoin vain elämälleen uutta suuntaa hakevia seikkailijoita. Entisestä Oulujoesta alettiin urakoida nykyistä Oulujokea. Joen vapaus vaihtui valjaisiin ja seutukuntien poliittinen suuntautuneisuus vyöryi entistä enemmän vasemmalle. Elettiin jyrkästi kahtiajakautuneessa asetelmassa, jossa sinivalkoisuus oli määrävähemmistönä. 1910-, 20 ja 30-luvuilla syntyneet sodan kokeneet rakentajasukupolvet ovat nyt painumassa unholaan. Heidän tarinansa ovat harmaansävyisiä kertomuksia kivuista, pakoista ja peloista. Ne tarinat tallentuivat 40- ja 50-luvuilla syntyneiden väkirikkaiden ikäluokkien, siis suuren suorittajasukupolven perinnöksi. Rakentajasukupolvea edeltävien, vapaan joen aikaisten ihmisten isänmaallisista ja koskenkuohuisista tarinoista vaiettiin. Historia käytännössä kiellettiin ja tarinoiden kertojille naurettiin, mikä oli ala-arvoista ja häpeällistä, sillä kotiseudumme historia on suuri osa koko suomalaisen kansakunnan historiaa. Onneksi niitä tarinoita on sentään ajoissa tallennettu magneettinauhoille odottamaan huomispäivän arvonpalautusta.
Palaan kysymään, mitä sadan vuoden päästä kerrotaan meistä kuusi- ja seitsemänkymmentäluvuilla syntyneistä oulujokisista ihmisistä. Olemmeko vaipuneet vaitonaiseen ja välinpitämättömään osaamme, kuten meille on kotona ja kouluissa opetettu, vai pystymmekö näkemään kotiseudulliset mahdollisuutemme myös meitä osaltaan velvoittavina vastuinamme. Sivistyksemme mitta on suhteemme historiaan. Sivistyneiden seutukuntien kansalaisilla on valoisa tulevaisuus, eikä heillä ole hautaamattomia luurankoja komeroissaan.
Kuten varmaan monet Tervareitin lukijat, olen minäkin saanut ilolla huomata kotiseututoiminnan henkiin heräämistä. Hyvä ja mukava osoitus siitä on esimerkiksi Tervareitin 50-vuotista taipaletta niputtava tuore juhlakirja, kuten myös asekätkijöiden isänmaallista työtä kunnioittavan muistomerkin paljastaminen Muhoksen Korivaarassa. Olemme kasvavien selviämishaasteiden edessä. Kyetäksemme elämään ja pärjäämään rakkaalla kotiseudullamme on meidän yhdessä pystyttävä kohtaamaan menneisyytemme haamut ja hyväksyttävä ammoin tapahtuneet ylilyönnit ja mittavat menetykset. Mielestäni kaikki ainekset menestyvälle Oulujokiseudulle ovat edelleen olemassa ja hyödynnettävissä. Meidän on vain ajateltava historiallista elinympäristöämme ainutkertaisena mahdollisuutena, johon esi-isiemme lujat luonteet ovat satojen vuosien saatossa piirtäneet monenkirjavia selviämisen sävyjä.
Joko huudetaan, huomenta Oulujoki! Joko ryhdytään puhaltamaan yhteistä hiiltä hehkumaan jokapäiväisen historiamme valaisevaa loimua! On aika käydä käärimään hihoja! Hyvää Uutta vuotta ja vuosikymmentä kaikille lukijoille ikään ja isien edesottamuksiin katsomatta!
Heikki Pesämaa
Kun jälkipolvemme sadan vuoden päästä tahtovat tietää meistä; mitä teimme ja miten me täällä jokivarressa elimme, kuinka heille vastataan? Millä tavoin oman historiamme saavutukset ja kotiseutuhenki tulevat kirjoitetuksi aikakirjoihin? Kokevatko jälkeläisemme sadan vuoden päästä edesottamustemme vuoksi ylpeyttä? Olemmeko aikaansaannoksillamme osanneet antaa siihen aihetta? Onko se edes tärkeää, onko sillä mitään väliä? Ehkei meille nyt, mutta entä heille, lastenlapsiemme lapsille?
Kolmesataa vuotta sitten alkoi Isoviha. Läntisen Suomenniemen vähävaraiset majakunnat saivat tuta venäläisen vihan ja ahneiden kasakkojen kovuuden. Niin oli oleva oulujokistenkin kyläkuntien kohtalona kokea kotiin päin vetäytyvien venäläisten vimmat. Moni suku sammui yhdessä tuhkaksi palavien pirttien kanssa. Vehmaaseen jokivarteen oli kuitenkin aina tulijoita, ja niinpä uutta elämää juurtui autioille rannoille. Myös sata vuotta sitten elämä oli kovaa. Suomea oltiin synnyttämässä oikeaksi kansakunnaksi itsenäisten kansakuntien joukkoon. Vieraan vallan sortotoimet olivat yltäneet Oulujoellekin asti, kalevalainen kansa kaipasi vapautta valtavan Venäjän sipulisesta sylistä. Suurmiehemme saarnasivat posket fennomaanisesta kiihkosta hehkuen Suomen suuriruhtinaskunnan oikeudesta kansalliseen itsenäisyyteensä. Niin Oulussa, Muhoksella kuin silloisessa laajassa Utajärven kunnassakin eli vapaudenkaipuu vahvana ja seutukuntaa yhdistävänä aatteena. Jokirantojen talojen avarissa pirteissä puhuttiin tulevaisuudesta toiveikkaaseen sävyyn ja tupailtojen päätteeksi raikuivat ylevät suomenkieliset laulut ja virret. Pimeissä talvi-illoissa etappitalojen ikkunoissa loistivat kaksi kynttilää salaisena merkkinä yhteisestä asiasta. Mitä oikeastaan tiedämme noista ajoista, oman kotiseutumme kunniakkaasta historiasta? Vaiettu joki, vaiettu historia.
Sodan päätyttyä kuusikymmentäviisi vuotta sitten, oli nuoren ja henkihieveriin hakatun Isänmaamme itsenäisyys edelleen vakavasti uhattuna. Huolimatta maittemme välille 1944 solmitusta rauhasta, ei Neuvostoliitto ollut tosiasiassa luopunut Ribbentrop-sopimuksen salaiseen lisäpöytäkirjaan kirjoitetusta oikeudesta maatamme kohtaan. Koska aseiden avulla ei ollut onnistuttu, täytyi käyttää toisia keinoja. Kourallinen isänmaallisia miehiä oli kuitenkin vaistonnut uhkan, eivätkä he tyytyneet luottamaan perivihollisen lumeellisiin lupauksiin. Baltian maiden katkerat kohtalot olivat viitoittamassa Suomen kansankin surkeata osaa yhtenä orpona lukuisten petettyjen Neuvostokansojen joukossa. Yhä käynnissä ollut Lapinsota, hyvät kuljetusyhteydet ja ennen kaikkea kantaväestön vahva isänmaallinen henki mahdollistivat sen, että asekätkentää saatettiin kaikessa hiljaisuudessa toteuttaa Oulujoen alueella ja huomattavasti suuremmissa määrin kuin missään muualla Suomessa. Siunaukseksi on myös nähtävä aikoinaan kovin karvaalta tuntunut toiminnan paljastuminen keväällä 1945. Oulusta ja Oulun ympäristöstä alkanut hajasijoitushankkeen paljastuminen tapahtui nimittäin erinomaisen otollisella hetkellä. Saadessaan kuulla, mitä suomalaiset olivat salaa touhunneet, veti Neuvostoliitto valmiit miehityssuunnitelmansa takaisin, jättäen vallankaappauksen Suomen kotikommunistien tehtäväksi. Kaikesta tuesta huolimatta siihen suoritukseen eivät meikäläisten heikäläisten rahkeet kuitenkaan koskaan riittäneet. Punaisimpienkin lippukulkueiden kärjessä jaksoi läpi vaarallisten vuosien liehahdella sinivalkoinen Suomenlippu.
Epäinhimillisten sotakorvausten maksamisvelvoitteet synnyttivät kipeän tarpeen teollisuudesta. Teollisuus tarvitsi sähköä, jota saatiin omavaraisimmin vuolaat pohjoisen joet valjastamalla. Oulujoelle saapui suuret määrät ammattitaitoisia rakennusmiehiä, tänne tuli entisiä sotilaita, kuten myös Karjalan evakkoja sekä muutoin vain elämälleen uutta suuntaa hakevia seikkailijoita. Entisestä Oulujoesta alettiin urakoida nykyistä Oulujokea. Joen vapaus vaihtui valjaisiin ja seutukuntien poliittinen suuntautuneisuus vyöryi entistä enemmän vasemmalle. Elettiin jyrkästi kahtiajakautuneessa asetelmassa, jossa sinivalkoisuus oli määrävähemmistönä. 1910-, 20 ja 30-luvuilla syntyneet sodan kokeneet rakentajasukupolvet ovat nyt painumassa unholaan. Heidän tarinansa ovat harmaansävyisiä kertomuksia kivuista, pakoista ja peloista. Ne tarinat tallentuivat 40- ja 50-luvuilla syntyneiden väkirikkaiden ikäluokkien, siis suuren suorittajasukupolven perinnöksi. Rakentajasukupolvea edeltävien, vapaan joen aikaisten ihmisten isänmaallisista ja koskenkuohuisista tarinoista vaiettiin. Historia käytännössä kiellettiin ja tarinoiden kertojille naurettiin, mikä oli ala-arvoista ja häpeällistä, sillä kotiseudumme historia on suuri osa koko suomalaisen kansakunnan historiaa. Onneksi niitä tarinoita on sentään ajoissa tallennettu magneettinauhoille odottamaan huomispäivän arvonpalautusta.
Palaan kysymään, mitä sadan vuoden päästä kerrotaan meistä kuusi- ja seitsemänkymmentäluvuilla syntyneistä oulujokisista ihmisistä. Olemmeko vaipuneet vaitonaiseen ja välinpitämättömään osaamme, kuten meille on kotona ja kouluissa opetettu, vai pystymmekö näkemään kotiseudulliset mahdollisuutemme myös meitä osaltaan velvoittavina vastuinamme. Sivistyksemme mitta on suhteemme historiaan. Sivistyneiden seutukuntien kansalaisilla on valoisa tulevaisuus, eikä heillä ole hautaamattomia luurankoja komeroissaan.
Kuten varmaan monet Tervareitin lukijat, olen minäkin saanut ilolla huomata kotiseututoiminnan henkiin heräämistä. Hyvä ja mukava osoitus siitä on esimerkiksi Tervareitin 50-vuotista taipaletta niputtava tuore juhlakirja, kuten myös asekätkijöiden isänmaallista työtä kunnioittavan muistomerkin paljastaminen Muhoksen Korivaarassa. Olemme kasvavien selviämishaasteiden edessä. Kyetäksemme elämään ja pärjäämään rakkaalla kotiseudullamme on meidän yhdessä pystyttävä kohtaamaan menneisyytemme haamut ja hyväksyttävä ammoin tapahtuneet ylilyönnit ja mittavat menetykset. Mielestäni kaikki ainekset menestyvälle Oulujokiseudulle ovat edelleen olemassa ja hyödynnettävissä. Meidän on vain ajateltava historiallista elinympäristöämme ainutkertaisena mahdollisuutena, johon esi-isiemme lujat luonteet ovat satojen vuosien saatossa piirtäneet monenkirjavia selviämisen sävyjä.
Joko huudetaan, huomenta Oulujoki! Joko ryhdytään puhaltamaan yhteistä hiiltä hehkumaan jokapäiväisen historiamme valaisevaa loimua! On aika käydä käärimään hihoja! Hyvää Uutta vuotta ja vuosikymmentä kaikille lukijoille ikään ja isien edesottamuksiin katsomatta!
Heikki Pesämaa
3.12.2009
Monikuntaliitos - untako vai yksi kuntako?
Joopa joo, sano.
Olipahan tänään aamulla elinkeino- ja työllisyysteemalla pieni palaveri kuntaliitosselvittäjä Arto Kosken johdolla. Hyvä ja asiallinen palaveri olikin. Mukana kaikkien osallisten edustajat, yhteensä meitä oli vanhan poliisilaitoksen III kerroksen kokoushuoneessa kaksitoista. Alkaa tuntua tekemisen meiningiltä. Ja se taas tuntuu mukavalta.
Sanonpahan, että vaikka kuinka suurta ja upeaa laivaa oltaisiin rakentamassa, on sitä suunniteltaessa aivan ensin pidettävä huoli siitä, että laiva yleensäkin kelluu. Sitten mietitään vasta elokuvasalien, kiipeilyseinien ja rahapelien sijoittamisia. Samanlainen prosessi meillä on nyt käynnissä useissa kuntaliitosselvitystä tarkastelevissa teemaryhmissä. On varmistettava, että laiva kelluu vesille laskettaessa.
Korostin alueellisen ja elinkeinovetoisen tasavertaisuuden huomioonottamista uutta Oulua, tai kuten Koski lausui "uuden Oulun verkostokaupunkia", kehitettäessä. Myös koin tärkeänä tarpeeksi kauaksi tulevaisuuteen katsomisen, mitä kykyä ainakin toistaiseksi rajoittavat muutamien päällikkötason virkamiesten ja joidenkin johtavien poliitikkojen nurkkapatrioottisen omaetuiset lähtökohdat. Tunnustin, että myös Oululla ja oululaisilla on monessakin asiassa peiliin katsomisen paikka. Nöyryys olisi nyt viisautta ja viisaus valttia. Löytyykö Oulusta asennetta, entä nöyryyttä? Jää nähtäväksi, kuinka tosissamme tätä uutta Oulua aherramme.
Homma siis etenee. Liekö minä olen mikään ennustamaan, mutta sanonpahan vaan, että liitos toteutuu jos tasavertaisuuspykälä onnistutaan laatimaan ja sen nähdään sopimusperusteisesti täytyvän. Mutta ennustanpa myös, ettei Muhos tule mukaan kimppaan. Se on ilmeistä, mutta ennen kaikkea surullista. Toivoisin Tervareitissä käytävän liitoskeskustelua puolesta ja vastaan, jotta iso asia ei pääsisi unohtumaan kuntalaisilta, joita varten näitä palavereja loppujen lopuksi pidetään. Lupaankin yhden juhlapäivän aikana tarjota muhoslaisille kahvit Oivan Arin Nesteellä, jos vain Muhos tulee mukaan unioniin. Tihisen Topille lupaan kermakakun ja sille Hahtosen nuohoojalle hamekankaan.
Tällaista toimintaa tänään aamupäivällä. Illalla on Madekosken koululla ensi kertaa alueen osayleiskaavaan liittyvä kuulemis- ja keskustelutilaisuus. Sinne menen.
Kellukoon laiva ja kauaksi kulkekoon!
Heikki
Olipahan tänään aamulla elinkeino- ja työllisyysteemalla pieni palaveri kuntaliitosselvittäjä Arto Kosken johdolla. Hyvä ja asiallinen palaveri olikin. Mukana kaikkien osallisten edustajat, yhteensä meitä oli vanhan poliisilaitoksen III kerroksen kokoushuoneessa kaksitoista. Alkaa tuntua tekemisen meiningiltä. Ja se taas tuntuu mukavalta.
Sanonpahan, että vaikka kuinka suurta ja upeaa laivaa oltaisiin rakentamassa, on sitä suunniteltaessa aivan ensin pidettävä huoli siitä, että laiva yleensäkin kelluu. Sitten mietitään vasta elokuvasalien, kiipeilyseinien ja rahapelien sijoittamisia. Samanlainen prosessi meillä on nyt käynnissä useissa kuntaliitosselvitystä tarkastelevissa teemaryhmissä. On varmistettava, että laiva kelluu vesille laskettaessa.
Korostin alueellisen ja elinkeinovetoisen tasavertaisuuden huomioonottamista uutta Oulua, tai kuten Koski lausui "uuden Oulun verkostokaupunkia", kehitettäessä. Myös koin tärkeänä tarpeeksi kauaksi tulevaisuuteen katsomisen, mitä kykyä ainakin toistaiseksi rajoittavat muutamien päällikkötason virkamiesten ja joidenkin johtavien poliitikkojen nurkkapatrioottisen omaetuiset lähtökohdat. Tunnustin, että myös Oululla ja oululaisilla on monessakin asiassa peiliin katsomisen paikka. Nöyryys olisi nyt viisautta ja viisaus valttia. Löytyykö Oulusta asennetta, entä nöyryyttä? Jää nähtäväksi, kuinka tosissamme tätä uutta Oulua aherramme.
Homma siis etenee. Liekö minä olen mikään ennustamaan, mutta sanonpahan vaan, että liitos toteutuu jos tasavertaisuuspykälä onnistutaan laatimaan ja sen nähdään sopimusperusteisesti täytyvän. Mutta ennustanpa myös, ettei Muhos tule mukaan kimppaan. Se on ilmeistä, mutta ennen kaikkea surullista. Toivoisin Tervareitissä käytävän liitoskeskustelua puolesta ja vastaan, jotta iso asia ei pääsisi unohtumaan kuntalaisilta, joita varten näitä palavereja loppujen lopuksi pidetään. Lupaankin yhden juhlapäivän aikana tarjota muhoslaisille kahvit Oivan Arin Nesteellä, jos vain Muhos tulee mukaan unioniin. Tihisen Topille lupaan kermakakun ja sille Hahtosen nuohoojalle hamekankaan.
Tällaista toimintaa tänään aamupäivällä. Illalla on Madekosken koululla ensi kertaa alueen osayleiskaavaan liittyvä kuulemis- ja keskustelutilaisuus. Sinne menen.
Kellukoon laiva ja kauaksi kulkekoon!
Heikki
2.12.2009
Diktokratia - mitä kummaa, kysyy kansa!
Haa,
on keskiviikkoaamu. Olen lapsenvahtina ja olisi kiire lattialle. Lapsi juo maitoa pullosta, on hetki aikaa. Puran pahaa oloani. Viime päivinä on nimittäin käytetty valtaa ohi valtuuston. Virkavalta on demokratiaa vahvempaa. Se on nähty. Diktokratia. Jätteenpolttolaitoksen rakentamisesta vastaava projektipäällikkö nimitettiin tehtäväänsä ennen kuin valtuusto oli päättänyt rakentamisesta. Kysyin asiasta. Vastattiin, että onhan ne kattilakoneetkin jo tilattu aikaa sitten.
Turhautti. Suututti. Hämmensi.
Ehkä minustakin on kehittymässä änkyrä. Ainakin tällainen harvainvaltainen kabinettipolitiikka siihen suuntaan kovasti kannustaa. Sitten kummastellaan, kun äänestysprosentti alenee vaali vaalilta. Samassa soosissa lilluu koko kunnioitettu kolmikko, johtavat virkamiehet, johtavat poliitikot ja johtava media. Se, hyvät ystävät, on vallan ydin tässä kaupungissa. Diktokratia. Rivivaltuutetut ovat huilunsoittajia ison orkesterin takarivissä ja lurauttavat sopimussävelensä silloin kun edestä käsketään. Seuraavaksi valtapeliä pelataan elinkeinolaitoksen johtokunta- ja johtajakysymyksessä. Ainakin johtokunnasta voinee nähdä, kuka rulettaa ja ketkä on määrätty mukaan myötäilemään, lurauttelemaan. Pahoin pelkään, että meidän yrittäjäasiaa ajavien osana on taaskin olla edustettuna ainoastaan mitättömin myötäilijämielin. Kaupunki kirjoittaa toimintaansa ohjaavien arvopapereiden kansilehdissä edistävänsä yrittäjyyttä ja uusia innovaatioita - totuus kuitenkin on, että omilla toimillaan kaupunki edistää laitostumista ja suosii osuuskaupan asiaa. Sosialismi uhkaa valua kaupunkimme kurjuudeksi, kuten kävi Kemissä aikoinaan.
Yrittäjät ovat oman aikamme torppareita, työstä tuskaisia ja vaikutusmahdollisuuksistaan kastroituja kyykkijöitä. Varsinaisia takarivin lurauttelijoita. Yrittäjät ovat hyväksikäytettyjä, mutta toistaiseksi nöyriä ja vetäytyvät vaikeuksiensa edessä mieluiten koloihinsa.
On ollut vaikea saada ymmärrystä, kun olen uskaltanut esittää yrittäjienkin olevan ihmisiä. Että yrittäjilläkin on oikeuksia. Kuinka yrittäjävastaisessa yhteiskunnassa me todellisuudessa elämmekään! Jos diktokratiassa yritys on laitos ja kauppa on arina, niin mitä elinvoimaisuutta me peräänkuulutamme, mitä ihmettä me odotamme?!
Huh, huh!
Kiistanalaisesti kunnioittaen,
Heikki
on keskiviikkoaamu. Olen lapsenvahtina ja olisi kiire lattialle. Lapsi juo maitoa pullosta, on hetki aikaa. Puran pahaa oloani. Viime päivinä on nimittäin käytetty valtaa ohi valtuuston. Virkavalta on demokratiaa vahvempaa. Se on nähty. Diktokratia. Jätteenpolttolaitoksen rakentamisesta vastaava projektipäällikkö nimitettiin tehtäväänsä ennen kuin valtuusto oli päättänyt rakentamisesta. Kysyin asiasta. Vastattiin, että onhan ne kattilakoneetkin jo tilattu aikaa sitten.
Turhautti. Suututti. Hämmensi.
Ehkä minustakin on kehittymässä änkyrä. Ainakin tällainen harvainvaltainen kabinettipolitiikka siihen suuntaan kovasti kannustaa. Sitten kummastellaan, kun äänestysprosentti alenee vaali vaalilta. Samassa soosissa lilluu koko kunnioitettu kolmikko, johtavat virkamiehet, johtavat poliitikot ja johtava media. Se, hyvät ystävät, on vallan ydin tässä kaupungissa. Diktokratia. Rivivaltuutetut ovat huilunsoittajia ison orkesterin takarivissä ja lurauttavat sopimussävelensä silloin kun edestä käsketään. Seuraavaksi valtapeliä pelataan elinkeinolaitoksen johtokunta- ja johtajakysymyksessä. Ainakin johtokunnasta voinee nähdä, kuka rulettaa ja ketkä on määrätty mukaan myötäilemään, lurauttelemaan. Pahoin pelkään, että meidän yrittäjäasiaa ajavien osana on taaskin olla edustettuna ainoastaan mitättömin myötäilijämielin. Kaupunki kirjoittaa toimintaansa ohjaavien arvopapereiden kansilehdissä edistävänsä yrittäjyyttä ja uusia innovaatioita - totuus kuitenkin on, että omilla toimillaan kaupunki edistää laitostumista ja suosii osuuskaupan asiaa. Sosialismi uhkaa valua kaupunkimme kurjuudeksi, kuten kävi Kemissä aikoinaan.
Yrittäjät ovat oman aikamme torppareita, työstä tuskaisia ja vaikutusmahdollisuuksistaan kastroituja kyykkijöitä. Varsinaisia takarivin lurauttelijoita. Yrittäjät ovat hyväksikäytettyjä, mutta toistaiseksi nöyriä ja vetäytyvät vaikeuksiensa edessä mieluiten koloihinsa.
On ollut vaikea saada ymmärrystä, kun olen uskaltanut esittää yrittäjienkin olevan ihmisiä. Että yrittäjilläkin on oikeuksia. Kuinka yrittäjävastaisessa yhteiskunnassa me todellisuudessa elämmekään! Jos diktokratiassa yritys on laitos ja kauppa on arina, niin mitä elinvoimaisuutta me peräänkuulutamme, mitä ihmettä me odotamme?!
Huh, huh!
Kiistanalaisesti kunnioittaen,
Heikki
24.11.2009
Oulu - paska kaupunni, vol 3.
Olin vastaan. Hävisin ja hyväksyn murehtien kohtaloni. Surkeudelleni on syynsä, joita tahdon tässä hieman avata. Ensinnäkään en ole missään vaiheessa vastustanut jätteiden polttamista. Olen vastustanut nyt valituksi tullutta arinakattilatekniikkaan perustuvaa massapolttoa. Se on mielestäni virheratkaisu.
Polttolaitos tulee olemaan DDR-tyylinen kolossi, eikä toimintaperiaatteiltaan edistä EU:n hyväksymää ja ohjeistamaa jätehierarkiaa. Jätehierarkian mukaisesti meidän tulisi ensiksi kierrättää ja uusiokäyttää syntynyt jäte, vasta sitten polttaa tai läjätä kaatopaikalle. Massapoltto ei erottele lajiteltua jätettä. Kaikki kelpaa arinalle, vain palamatta jääneet kaasupullot ja kampiakselit kerätään myöhemmin pois ja pinoon. Kannattamani toinen vaihtoehto olisi ollut leijupetikattilatekniikkaan perustuva laitos. Siinä poltettava jäte lajitellaan ennen polttoa. Jätteen lajittelu on käsin tehtävää hyötytyötä, jossa kierrätykseen ja uusiokäyttöön kelpaava jäte erotellaan uudelleen käytettäväksi. Näin olisi syntynyt paitsi saman verran energiatehoja, myös monipuolista työtä muutoin vaikeasti työllistyville henkilöille. Työllisyydenhoito on jo nyt käsiimme räjähtänyt pommi. Arinakattila polttaa osaltaan satoja työmahdollisuuksia savuna kaupungin taivaalle. Myöskään alalla toimiville yrityksille tehty ratkaisu ei ole hyvä, eikä se ole hyvä ympäristöteknologisille innovaatioille. Tämän jälkeen on jokseenkin irvokasta puhua uudesta Nokiasta, joka syntyisi nopeasti kehittyvälle ympäristö- ja energiantuotantoalalle. Me kaupunginvaltuutetut ratkaisimme Oululle laitosvaltaisen suunnan ja se on pitkä askel tiellämme kohti sosialismia.
Kummastusta herättivät meille esitetyt laskelmat, joiden mukaisesti massapolttolaitos on kannattava, kunhan siinä poltetaan vähintään 100.000 tonnia jätettä vuodessa. Totuus kun on, että Oulusta ja seutukunnasta syntyy poltettavaksi kelpaavaa jätettä vain 50.000 tonnia ja määrän on tarkoitus vähentyä 2% vuosittain. Mistä tuodaan loput tonnit? Ei ainakaan Pohjois-Suomesta, eikä Pohjois-Ruotsista. Myös eteläisempi suunta on pois laskuista ja lahden takana lännessä on Boden, jossa toimiva jätteenpolttolaitos käy sekin vajaalla kapasiteetilla. Meiltä loppuu paska, hyvät oululaiset. Ratkaisuna saattaisi olla Venäjä. Uskallankin ennustaa, että maittemme välille tulee syntymään toissuuntaista jäteliikennettä. Keskinäisen ystävyyden, yhteistyön ja avunannon nimissä Oulu tulee tuomaan Arkangelista junavaunuittain jätettä.
Olemme isojen haasteiden edessä. Laitostamisella emme haasteisiin vastaa muuten kuin näivettämisprosessia kiihdyttämällä. Me tarvitsemme oululaisia ihmisiä töihin yrittämään yksin ja yhdessä. Peräänkuulutan pieniä liikahduksia, vaatimattomia verstaita ja idealistisia ihmisiä. Oulussa on laitoksia, mutta Oulu ei saa olla laitos – vireä kaupunki on avoin alusta kaikille ideoille. Ideat eivät onneksi pala arinalla, mutta kestävään kehitykseen perustuvan toiminnan edellytykset heikkenivät oleellisesti. Se on surullista valtapeliä, jonka tahtoisin puhaltaa poikki. Politiikkaa en kuitenkaan jätä, vastahan tänne tulin. Pienen surutyön jälkeen käyn rinta kaarella kohti uusia nöyryytyksiä!
Työtä! - elämä on yritystä!
Polttolaitos tulee olemaan DDR-tyylinen kolossi, eikä toimintaperiaatteiltaan edistä EU:n hyväksymää ja ohjeistamaa jätehierarkiaa. Jätehierarkian mukaisesti meidän tulisi ensiksi kierrättää ja uusiokäyttää syntynyt jäte, vasta sitten polttaa tai läjätä kaatopaikalle. Massapoltto ei erottele lajiteltua jätettä. Kaikki kelpaa arinalle, vain palamatta jääneet kaasupullot ja kampiakselit kerätään myöhemmin pois ja pinoon. Kannattamani toinen vaihtoehto olisi ollut leijupetikattilatekniikkaan perustuva laitos. Siinä poltettava jäte lajitellaan ennen polttoa. Jätteen lajittelu on käsin tehtävää hyötytyötä, jossa kierrätykseen ja uusiokäyttöön kelpaava jäte erotellaan uudelleen käytettäväksi. Näin olisi syntynyt paitsi saman verran energiatehoja, myös monipuolista työtä muutoin vaikeasti työllistyville henkilöille. Työllisyydenhoito on jo nyt käsiimme räjähtänyt pommi. Arinakattila polttaa osaltaan satoja työmahdollisuuksia savuna kaupungin taivaalle. Myöskään alalla toimiville yrityksille tehty ratkaisu ei ole hyvä, eikä se ole hyvä ympäristöteknologisille innovaatioille. Tämän jälkeen on jokseenkin irvokasta puhua uudesta Nokiasta, joka syntyisi nopeasti kehittyvälle ympäristö- ja energiantuotantoalalle. Me kaupunginvaltuutetut ratkaisimme Oululle laitosvaltaisen suunnan ja se on pitkä askel tiellämme kohti sosialismia.
Kummastusta herättivät meille esitetyt laskelmat, joiden mukaisesti massapolttolaitos on kannattava, kunhan siinä poltetaan vähintään 100.000 tonnia jätettä vuodessa. Totuus kun on, että Oulusta ja seutukunnasta syntyy poltettavaksi kelpaavaa jätettä vain 50.000 tonnia ja määrän on tarkoitus vähentyä 2% vuosittain. Mistä tuodaan loput tonnit? Ei ainakaan Pohjois-Suomesta, eikä Pohjois-Ruotsista. Myös eteläisempi suunta on pois laskuista ja lahden takana lännessä on Boden, jossa toimiva jätteenpolttolaitos käy sekin vajaalla kapasiteetilla. Meiltä loppuu paska, hyvät oululaiset. Ratkaisuna saattaisi olla Venäjä. Uskallankin ennustaa, että maittemme välille tulee syntymään toissuuntaista jäteliikennettä. Keskinäisen ystävyyden, yhteistyön ja avunannon nimissä Oulu tulee tuomaan Arkangelista junavaunuittain jätettä.
Olemme isojen haasteiden edessä. Laitostamisella emme haasteisiin vastaa muuten kuin näivettämisprosessia kiihdyttämällä. Me tarvitsemme oululaisia ihmisiä töihin yrittämään yksin ja yhdessä. Peräänkuulutan pieniä liikahduksia, vaatimattomia verstaita ja idealistisia ihmisiä. Oulussa on laitoksia, mutta Oulu ei saa olla laitos – vireä kaupunki on avoin alusta kaikille ideoille. Ideat eivät onneksi pala arinalla, mutta kestävään kehitykseen perustuvan toiminnan edellytykset heikkenivät oleellisesti. Se on surullista valtapeliä, jonka tahtoisin puhaltaa poikki. Politiikkaa en kuitenkaan jätä, vastahan tänne tulin. Pienen surutyön jälkeen käyn rinta kaarella kohti uusia nöyryytyksiä!
Työtä! - elämä on yritystä!
17.11.2009
Oulu - paska kaupunni, vol 2
Saatteeksi: Joudumme kohta päättämään Jätteenpolttolaitoksen rakentamisesta Kemiran tehdasalueelle. Päätös merkitsee yli 80 miljoonan euron investointia. Koen, ettei asiasta ole järjestetty riittävästi tietoa, eikä lainkaan puolueetonta tietoa. Tähän epäkohtaan liittyen esitin aiemmin erityisen laitosaiheisen valtuustoinfon järjestämistä. Sellainen järjestetään 23.11.
Seuraavassa on joitakin vastauksia odottavia kysymyksiä. Oma kantani suunnitelman mukaista polttolaitosta kohtaan on kielteinen.
Valtuutetuille:
Oulun kaupunginvaltuusto on päättämässä yli 80 miljoonaa euroa maksavan jätteenpolttolaitoksen rakentamisesta. Kyse on yhdestä Oulun kaupungin kaikkien aikojen SUURIMMISTA INVESTOINNEISTA. Luulisin, että valtaosalle valtuutetuista tämä jättihanke lienee kuitenkin mysteeri. Lisäinformaatio on tarpeen päätöksenteon tueksi. Jätteenpolttolaitos ei toteuta EU:ssa vahvistettua JÄTEHIERARKIAA (tarkoittaa: a) toimia niin, ettei jätettä synny, b) kierrätysmahdollisuuksien käyttäminen, c) jätemateriaalin hyödyntäminen uusiokäyttöön, d) energian tuottaminen jätettä polttamalla).
Kansalaisia on opetettu viimeiset 15 vuotta noudattamaan jätehierarkiaa. Oppi on mennyt ihailtavissa määrin perille. Myös yksityisiä ja julkisia investointeja jätehierarkian oikeaoppiseen toteuttamiseen liittyen on tehty. Sellaisesta on jätteenpolttolaitoksessakin kyse. Mutta määrässään esitetyn kaltaisena toteutuva hanke on täysin omaa luokkaansa, vaikkakin se edustaa jätehierarkiassa vasta sitä viimeistä vaihtoehtoa.
Pelkästään investoinnin suuruuden vuoksi laitoksen perustamista on voitava tarkastella puolueettomasti, avoimesti, kiihkottomasti ja kestävästi. Myös valmisteluvaiheen mahdollisia JÄÄVIYSKYSYMYKSIÄ on uskallettava selvittää. Laitoksen suunnitteluvaiheessa esittelijänä on toiminut rakentajaa edustavan Oulun Energian johtaja Tapani Kurkela, joka myös istuu ko. laitosta operoivan, osaksi Oulun kaupungin omistaman Laanilan Voima Oy:n johtoryhmässä sekä Pohjolan Voima Oy:n hallituksessa. PVO omistaa suurimmaksi osaksi Laanilan Voima Oy:n. Kurkela on isännöinyt tutustumismatkoja ja lobannut merkittävimmät päättäjät myötämieliseksi laitoksen rakentamiselle. Niin ikään apulaiskaupunginjohtaja Timo Kenakkalan kantaan vaikuttavat kytkökset täytyy selvittää. Nyt on kyse siitä, kuka vie ja kuka vikisee. Paitsi, että tarkastellaan kriittisesti valmisteluvaiheen menettelytapoja, on meidän päättäjien velvollisuutena peilata päätöstä meidän itse linjaamiemme KESTÄVÄN KEHITYKSEN arvojen valossa.
Kysymykset
1. Miksi Oulun kaupunki investoi jätteenpolttolaitokseen, jota tulee käyttämään kaupungin vain osaksi omistama yhtiö? Mikäli investointi on niin kannattava, kuin laskelmat näyttävät, niin miksei laitosta operoiva Laanilan Voima Oy itse rakenna laitosta? Arvioiden mukaisesti laitoksen ennakoidaan tulouttavan kaupungille 0,275 miljoonaa euroa vuodessa. Onko noinkaan vaatimaton tuottotavoite realistinen?
2. Laitoksen on arvioitu polttavan 120.000 tonnia jätettä vuodessa. Kannattavuuslaskelmat on laskettu tämän luvun perusteella. Realistinen kertymä on korkeintaan 55.000 tonnia. Oulun kaupunki omistaa ainoastaan Oulun jätehuollon toimialueella kotitalouksissa syntyvän jätteen ja voi ohjata sen haluamaansa hyödyntämispaikkaan. Yritysten ja Oulun jätehuollon ulkopuolisten kuntien jätteiden käytöstä päättävät muut kuin Oulun kaupunki. Mistä laitos tulee saamaan tarvitsemansa jätepolttoaineen?
3. Oulun Jäte maksaa kaatopaikalle toimitettavasta jätteestä veroa valtiolle. Kustannus on merkittävä (30 eur/tonni) ja se peritään asiakkailta, siis kuntalaisilta veronmaksajilta ja yrityksiltä. Poltettavan jätteen suhteen veroa ei tarvitse maksaa. Miten kuntalaiset hyötyvät syntyvästä säästöstä, vai onko kyseessä veronmaksajien kustantama tulonsiirto valtiolta kunnalle?
4. Minkä sopimuksen perusteella Oulun Energia voi rakentaa laitoksen toisen yhtiön (Kemira) omistamalle tontille ja käyttää hyväkseen ko. yhtiön omistamaa infrastruktuuria? Miksei laitosta rakenneta kaupungin omistaman Toppilan lämpövoimalan yhteyteen? Millaiseen sopimukseen Oulun Energia ja Oulun Jäte ovat päässet polttoaineen käyttämisestä?
5. Onko polton tuloksena syntyvän höyryn tuottaminen jätteellä edullisempaa kuin biomassalla, turpeella tai hiilellä tuotetun höyryn?
6. Laitoksen käyttöiäksi on arvioitu 15 vuotta. Maksaako laitos tuossa ajassa itsensä ja tuottaako se riittävästi rahaa uuden laitoksen rakentamiseen? Nähdyt laskelmat eivät tue tällaista tavoitetta. Oulun Energian 2008 vuosikertomuksen mukaan yhtiöllä on vain kolme höyryasiakasta (OYS, keskuspesula ja Kemira). Vesivoimalaitoksen käyttöikä on 50 vuotta ja sen jälkeen turbiinikoneiston uusiminen maksaa vain murto-osan jätteenpolttolaitoksen uusimisesta. Vesivoimalaitos ja jätteenpolttolaitos eivät ole keskenään vertailukelpoisia.
7. Epärealistisen ylimitoitettu laitos on taloudellisesti kannattamaton. Tarkastellaanko laitoksen tuottoa jatkossa omana yksikkönä vai kätketäänkö se "muun energiantuotantotoiminnan" sekaan? Toimiakseen kannattavasti on laitoksen hankittava jätettä sieltä, missä sitä tuotetaan, eli toisista kunnista, vaikkapa Argangelista Venäjältä. Onko mahdollista, että aggressiivinen jätteenhankinta aiheuttaa odottamatonta kilpailua ja niin ollen hintojen vääristymiä? Miten taataan, että oululaiset jätepolttoaineentuottajat ovat tasavertaisessa asemassa muiden kuntien yksityisten polttoainetuottajien kanssa?
8. Leijupetirakenteella toteutettuna laitos noudattaisi paremmin linjaamaamme kestävän kehityksen periaatetta ja takaisi jatkossakin monipuolisen jätteiden lajittelun ja hyötykäytön. Millä perusteella laitoksen polttotekniikaksi on kuitenkin esitetty massapolttoon perustuvaa arina-vaihtoehtoa, joka on leijupetikattila -vaihtoehtoa huomattavasti kalliimpi? Massapolttolaitos ei erottele jätettä, kaikki palaa. Toisaalta lupaehdoissa ja muissa asiakirjoissa kuitenkin puhutaan syntypaikkalajitellusta jätteestä. Onko tässä ristiriitaa tulevan käytännön suhteen? Onko muita toteuttamisvaihtoehtoja selvitetty? Ketkä ovat selvittäneet? Mikä on ollut esittelijöiden ja asiantuntijoiden asema ja intressi liittyen laitoksen rakentamista puoltavaan päätökseen?
9. Mitä epäkohtia ja riskejä jätteenpolttolaitos sisältää a) taloudellisesti kaupungille, b) kestävälle kehitykselle, c) yksityisille yrityksille, d) työllisyydelle ja e) nykyiselle Oulun jätehuollolle? Kannattaako niitä ottaa?
10. Voidaanko valtuuston tekemää lopullista rakentamispäätöstä lykätä, kunnes valtuutetut ovat saaneet vastaukset vähintään edellä esitettyihin kysymyksiin?
Heikki Pesämaa
valtuutettu (kok)
Seuraavassa on joitakin vastauksia odottavia kysymyksiä. Oma kantani suunnitelman mukaista polttolaitosta kohtaan on kielteinen.
Valtuutetuille:
Oulun kaupunginvaltuusto on päättämässä yli 80 miljoonaa euroa maksavan jätteenpolttolaitoksen rakentamisesta. Kyse on yhdestä Oulun kaupungin kaikkien aikojen SUURIMMISTA INVESTOINNEISTA. Luulisin, että valtaosalle valtuutetuista tämä jättihanke lienee kuitenkin mysteeri. Lisäinformaatio on tarpeen päätöksenteon tueksi. Jätteenpolttolaitos ei toteuta EU:ssa vahvistettua JÄTEHIERARKIAA (tarkoittaa: a) toimia niin, ettei jätettä synny, b) kierrätysmahdollisuuksien käyttäminen, c) jätemateriaalin hyödyntäminen uusiokäyttöön, d) energian tuottaminen jätettä polttamalla).
Kansalaisia on opetettu viimeiset 15 vuotta noudattamaan jätehierarkiaa. Oppi on mennyt ihailtavissa määrin perille. Myös yksityisiä ja julkisia investointeja jätehierarkian oikeaoppiseen toteuttamiseen liittyen on tehty. Sellaisesta on jätteenpolttolaitoksessakin kyse. Mutta määrässään esitetyn kaltaisena toteutuva hanke on täysin omaa luokkaansa, vaikkakin se edustaa jätehierarkiassa vasta sitä viimeistä vaihtoehtoa.
Pelkästään investoinnin suuruuden vuoksi laitoksen perustamista on voitava tarkastella puolueettomasti, avoimesti, kiihkottomasti ja kestävästi. Myös valmisteluvaiheen mahdollisia JÄÄVIYSKYSYMYKSIÄ on uskallettava selvittää. Laitoksen suunnitteluvaiheessa esittelijänä on toiminut rakentajaa edustavan Oulun Energian johtaja Tapani Kurkela, joka myös istuu ko. laitosta operoivan, osaksi Oulun kaupungin omistaman Laanilan Voima Oy:n johtoryhmässä sekä Pohjolan Voima Oy:n hallituksessa. PVO omistaa suurimmaksi osaksi Laanilan Voima Oy:n. Kurkela on isännöinyt tutustumismatkoja ja lobannut merkittävimmät päättäjät myötämieliseksi laitoksen rakentamiselle. Niin ikään apulaiskaupunginjohtaja Timo Kenakkalan kantaan vaikuttavat kytkökset täytyy selvittää. Nyt on kyse siitä, kuka vie ja kuka vikisee. Paitsi, että tarkastellaan kriittisesti valmisteluvaiheen menettelytapoja, on meidän päättäjien velvollisuutena peilata päätöstä meidän itse linjaamiemme KESTÄVÄN KEHITYKSEN arvojen valossa.
Kysymykset
1. Miksi Oulun kaupunki investoi jätteenpolttolaitokseen, jota tulee käyttämään kaupungin vain osaksi omistama yhtiö? Mikäli investointi on niin kannattava, kuin laskelmat näyttävät, niin miksei laitosta operoiva Laanilan Voima Oy itse rakenna laitosta? Arvioiden mukaisesti laitoksen ennakoidaan tulouttavan kaupungille 0,275 miljoonaa euroa vuodessa. Onko noinkaan vaatimaton tuottotavoite realistinen?
2. Laitoksen on arvioitu polttavan 120.000 tonnia jätettä vuodessa. Kannattavuuslaskelmat on laskettu tämän luvun perusteella. Realistinen kertymä on korkeintaan 55.000 tonnia. Oulun kaupunki omistaa ainoastaan Oulun jätehuollon toimialueella kotitalouksissa syntyvän jätteen ja voi ohjata sen haluamaansa hyödyntämispaikkaan. Yritysten ja Oulun jätehuollon ulkopuolisten kuntien jätteiden käytöstä päättävät muut kuin Oulun kaupunki. Mistä laitos tulee saamaan tarvitsemansa jätepolttoaineen?
3. Oulun Jäte maksaa kaatopaikalle toimitettavasta jätteestä veroa valtiolle. Kustannus on merkittävä (30 eur/tonni) ja se peritään asiakkailta, siis kuntalaisilta veronmaksajilta ja yrityksiltä. Poltettavan jätteen suhteen veroa ei tarvitse maksaa. Miten kuntalaiset hyötyvät syntyvästä säästöstä, vai onko kyseessä veronmaksajien kustantama tulonsiirto valtiolta kunnalle?
4. Minkä sopimuksen perusteella Oulun Energia voi rakentaa laitoksen toisen yhtiön (Kemira) omistamalle tontille ja käyttää hyväkseen ko. yhtiön omistamaa infrastruktuuria? Miksei laitosta rakenneta kaupungin omistaman Toppilan lämpövoimalan yhteyteen? Millaiseen sopimukseen Oulun Energia ja Oulun Jäte ovat päässet polttoaineen käyttämisestä?
5. Onko polton tuloksena syntyvän höyryn tuottaminen jätteellä edullisempaa kuin biomassalla, turpeella tai hiilellä tuotetun höyryn?
6. Laitoksen käyttöiäksi on arvioitu 15 vuotta. Maksaako laitos tuossa ajassa itsensä ja tuottaako se riittävästi rahaa uuden laitoksen rakentamiseen? Nähdyt laskelmat eivät tue tällaista tavoitetta. Oulun Energian 2008 vuosikertomuksen mukaan yhtiöllä on vain kolme höyryasiakasta (OYS, keskuspesula ja Kemira). Vesivoimalaitoksen käyttöikä on 50 vuotta ja sen jälkeen turbiinikoneiston uusiminen maksaa vain murto-osan jätteenpolttolaitoksen uusimisesta. Vesivoimalaitos ja jätteenpolttolaitos eivät ole keskenään vertailukelpoisia.
7. Epärealistisen ylimitoitettu laitos on taloudellisesti kannattamaton. Tarkastellaanko laitoksen tuottoa jatkossa omana yksikkönä vai kätketäänkö se "muun energiantuotantotoiminnan" sekaan? Toimiakseen kannattavasti on laitoksen hankittava jätettä sieltä, missä sitä tuotetaan, eli toisista kunnista, vaikkapa Argangelista Venäjältä. Onko mahdollista, että aggressiivinen jätteenhankinta aiheuttaa odottamatonta kilpailua ja niin ollen hintojen vääristymiä? Miten taataan, että oululaiset jätepolttoaineentuottajat ovat tasavertaisessa asemassa muiden kuntien yksityisten polttoainetuottajien kanssa?
8. Leijupetirakenteella toteutettuna laitos noudattaisi paremmin linjaamaamme kestävän kehityksen periaatetta ja takaisi jatkossakin monipuolisen jätteiden lajittelun ja hyötykäytön. Millä perusteella laitoksen polttotekniikaksi on kuitenkin esitetty massapolttoon perustuvaa arina-vaihtoehtoa, joka on leijupetikattila -vaihtoehtoa huomattavasti kalliimpi? Massapolttolaitos ei erottele jätettä, kaikki palaa. Toisaalta lupaehdoissa ja muissa asiakirjoissa kuitenkin puhutaan syntypaikkalajitellusta jätteestä. Onko tässä ristiriitaa tulevan käytännön suhteen? Onko muita toteuttamisvaihtoehtoja selvitetty? Ketkä ovat selvittäneet? Mikä on ollut esittelijöiden ja asiantuntijoiden asema ja intressi liittyen laitoksen rakentamista puoltavaan päätökseen?
9. Mitä epäkohtia ja riskejä jätteenpolttolaitos sisältää a) taloudellisesti kaupungille, b) kestävälle kehitykselle, c) yksityisille yrityksille, d) työllisyydelle ja e) nykyiselle Oulun jätehuollolle? Kannattaako niitä ottaa?
10. Voidaanko valtuuston tekemää lopullista rakentamispäätöstä lykätä, kunnes valtuutetut ovat saaneet vastaukset vähintään edellä esitettyihin kysymyksiin?
Heikki Pesämaa
valtuutettu (kok)
13.11.2009
Salatut elämät
Nukutan kärryissä pientä lasta, jonka olen kapaloinut lämpimien vällyjen alle. Kirkkaat silmät pistelevät suuntaani, kukkakuvioinen tutti nytkyy suussa. Kohta tulee aamupäivän uni. Olen rannalla. Oulujoki on pakkasyön aikana keräillyt suojakseen jäähileisiä lauttoja. Hämärässä aamunkajossa ujosti sihisten ne seurustelevat rantakivien kanssa. Suuri virta ei koskaan pysähdy, vain kivet jäävät sijoilleen odottamaan talvea. Katson jokea ja kohtaan siinä aikamme kuvan.
Ajan uupumaton virta ei seisahdu, mutta entä me? Olemmeko kylmiä kiviä rannalla, ilman kykyä pysyä mukana virrassa? Aika jättää meidät muistelemaan mennyttä kesää, jonka lämpö on jo aikaa sitten haihtunut. Kivet ovat kovia ja kuolleita, mutta virta kuljettaa elämän aineksia. Meidän on päästävä mukaan tai jäämme pakkaseen. Puhallan ulos pakkasilmaan höyryävää henkeä. Vauva nukahti, koira nostaa laiskasti takajalkaansa ja suihkauttaa uroisen merkkinsä ohuen lumikerroksen läpi. Ajaudun pohtimaan elämää.
Ymmärtääksemme elämää, on se kohdattava. Elämä on ihmisessä, mutta onko se kohdattavissa. Aidoista kohtaamistilaisuuksista alkaa olla pula; virtuaalisesti kohdattuna elämä on epätodellisuutta, hypnoottista harhaa. Silti siitä on kehittynyt toinen ja rinnakkainen todellisuus, joka on hyväksytty, ja josta valitettavasti on tultu riippuvaisiksi. Vedän raikasta ilmaa syvälle sisään. Näillä jokirannoilla on hiljaista. Jatkan verkkaista matkaani.
Jollei tulevaisuutemme ole ihmisessä, missä se sitten on? Jos ihminen on hukassa, kivenä virran vieressä, mikä on tulevaisuutemme? Valintojen kirjosta nostaisin esiin kaksi vastakohtaisuutta: virtuaalisen vetäytymisen ja inhimillisen läsnäolon - epätodellisuuden ja todellisuuden, teorian ja käytännön. Minua huolettaa ihmisten etääntyminen itsestään, toisistaan ja todellisuudesta kaikilla elämän tasoilla. Holhouksen nimissä ihmisiä lokeroiva yhteiskuntamme voi pahoin. Silti uskoni ihmisen pohjimmaiseen hyvyyteen ei horju.
Erheemme on siinä, että odotamme ihmettä. Olemme kuin kivet rannalla, toivomme virran kantavan meidät lämpimiin vesiin. Vaikka ihmettä ei ole luvassa, näivetämme sitä odottaessa itsemme apatiaan. Vesi ei kanna kiveä. Ei siis kannata olla kivi. Olemme ainoastaan uppiniskaisia, emme sentään typeriä. Ryhdytään tekemään pieniä asioita, tehdään niitä yksin tai yhdessä. Tekeminen on nyt tärkeintä. Kun teemme tarpeeksi paljon pieniä asioita, kasvaa niistä jotain suurempaa. Jotain, mitä emme vielä osaa tiedostaa. On päästävä takaisin aikamme kiitoon. Ellemme pian pääse virran mukaan, jäämme palelemaan rannalle. Vain virta kantaa lopulta lämpöön.
Yritetään yhdessä, onnistutaan ja pärjätään paremmin pahassa maailmassa. Lähden jokeni rannalta, jätän kivet kylmenemään ja päätän keittää kahvit.
Heikki Pesämaa
Ajan uupumaton virta ei seisahdu, mutta entä me? Olemmeko kylmiä kiviä rannalla, ilman kykyä pysyä mukana virrassa? Aika jättää meidät muistelemaan mennyttä kesää, jonka lämpö on jo aikaa sitten haihtunut. Kivet ovat kovia ja kuolleita, mutta virta kuljettaa elämän aineksia. Meidän on päästävä mukaan tai jäämme pakkaseen. Puhallan ulos pakkasilmaan höyryävää henkeä. Vauva nukahti, koira nostaa laiskasti takajalkaansa ja suihkauttaa uroisen merkkinsä ohuen lumikerroksen läpi. Ajaudun pohtimaan elämää.
Ymmärtääksemme elämää, on se kohdattava. Elämä on ihmisessä, mutta onko se kohdattavissa. Aidoista kohtaamistilaisuuksista alkaa olla pula; virtuaalisesti kohdattuna elämä on epätodellisuutta, hypnoottista harhaa. Silti siitä on kehittynyt toinen ja rinnakkainen todellisuus, joka on hyväksytty, ja josta valitettavasti on tultu riippuvaisiksi. Vedän raikasta ilmaa syvälle sisään. Näillä jokirannoilla on hiljaista. Jatkan verkkaista matkaani.
Jollei tulevaisuutemme ole ihmisessä, missä se sitten on? Jos ihminen on hukassa, kivenä virran vieressä, mikä on tulevaisuutemme? Valintojen kirjosta nostaisin esiin kaksi vastakohtaisuutta: virtuaalisen vetäytymisen ja inhimillisen läsnäolon - epätodellisuuden ja todellisuuden, teorian ja käytännön. Minua huolettaa ihmisten etääntyminen itsestään, toisistaan ja todellisuudesta kaikilla elämän tasoilla. Holhouksen nimissä ihmisiä lokeroiva yhteiskuntamme voi pahoin. Silti uskoni ihmisen pohjimmaiseen hyvyyteen ei horju.
Erheemme on siinä, että odotamme ihmettä. Olemme kuin kivet rannalla, toivomme virran kantavan meidät lämpimiin vesiin. Vaikka ihmettä ei ole luvassa, näivetämme sitä odottaessa itsemme apatiaan. Vesi ei kanna kiveä. Ei siis kannata olla kivi. Olemme ainoastaan uppiniskaisia, emme sentään typeriä. Ryhdytään tekemään pieniä asioita, tehdään niitä yksin tai yhdessä. Tekeminen on nyt tärkeintä. Kun teemme tarpeeksi paljon pieniä asioita, kasvaa niistä jotain suurempaa. Jotain, mitä emme vielä osaa tiedostaa. On päästävä takaisin aikamme kiitoon. Ellemme pian pääse virran mukaan, jäämme palelemaan rannalle. Vain virta kantaa lopulta lämpöön.
Yritetään yhdessä, onnistutaan ja pärjätään paremmin pahassa maailmassa. Lähden jokeni rannalta, jätän kivet kylmenemään ja päätän keittää kahvit.
Heikki Pesämaa
12.11.2009
Kylähenkeä puhaltamassa
Heikki Pesämaa, 11.11.09 Karjasilta, koulu
ONKO KYLÄHENKEÄ?
Miksi olisi kylähenkeä – eli mitä mitattavissa olevaa HYÖTYÄ siitä minulle olisi? Ja kuka tukee kylähenkeä, mitä hankkeita kylähengen kehittämiseksi on käynnissä?
Olemme ajautumassa pahoin voivan HYVINVOINTIYHTEISKUNNAN kriisiin – pyyteetön vapaaehtoistyö ja luonteva avunanto (talkoot esim.) eivät ole trendikkäitä, - inhimillinen välittäminen on out, systeemi on ominut välittäjän tehtävän – se on meidän tuntema hyvinvointiyhteiskuntamme. Tänään TV:ssä mainostettiin virtuaalista maanviljelyä. On kuulemma kovasti virikkeellistä, kun voi virtuaalisesti ennen Kauniita ja Rohkeita, Emmerdaalia ja Salattuja Elämiä käydä hankkimassa virtuaalirahalla kasveja ja pistellä niitä peltoon yön ajaksi kasvamaan. Virtuaalisesti tietenkin. Hohhoijaa. Hypnoosia kaikki.
Kutsumustöistä (hoitoala, papit, poliisit, upseerit, jne…) ei makseta kilpailukykyistä korvausta, kutsumuksen osuus ulosmitataan palkasta. Silti kyseessä on monissa tapauksissa erittäin kriittiset tehtävät, jotka saavat merkityksen vasta suurimman omakohtaisen hädän keskellä. Palkkoja on vaikea nostaa, sen ymmärrän, mutta kutsumustyön arvostusta voisi ehkä muutoinkin kasvattaa.
No sitten hoivaan ja holhoukseen, joiden armo on ulotettu myös terveisiin ihmisiin – uusia diagnooseja tuotetaan (selittämätön paha olo, ”mikä mun on?”) ja lääketeollisuus kiirehtii kehittämään tarpeisiin aina vain uutta ratkaisua, siis kipulääkettä. Tällaisenaan kehitys johtaa siihen, ettei kohta kenenkään kannata olla terve. Pärjätäkseen on parempi olla edes pikkuisen ongelmallinen tai muuten vaan kipeä. Jos systeemi saa määrittää ihmisen onnen, on ihminen heikoilla.
Ihmisten on alettava kantamaan a) huolta ja b) vastuuta itsestään. Ihmisen täytyy rakastaa itseään aidosti sellaisena kun on, eikä sellaisena kuin TV:n ja netin opastamana haaveilisi olevan. Rakastakaa itseänne ihmiset, välittäkää lähimmäisistänne, ja huolehtikaa ympäristöstänne. Ihminen on osa todellista luontoa, maailmaa, missä aurinko sokaisee, hajoaminen haisee ja taudit tarttuvat. Emme saisi etääntyä kovin kauaksi todellisuudesta.
Myös sopimusperusteinen työmarkkinasysteemi on ajastaan jäljessä. Se on kallis, etäällä tämän ajan arjesta ja joustamaton. Se on tällaisenaan tullut tiensä päähän. Työmarkkinoille tarvitaan kokonaan uusia avauksia, joilla turvattaisiin paitsi työntekijöiden, myös koko kansantaloutemme selviytyminen ja pärjääminen. On jokseenkin irvokasta seurata näinä aikoina esim. meitä lähellä olevien laskettelukeskusten työtaistelutilannetta. Pohjoinen Suomi häviää eniten, etelästä tulleet tilapäistyöntekijät saattavat voittaa 30 euroa kuukausipalkkaansa, yhteensä noin 150 euroa vuodessa, verojen jälkeen 100 euroa. Sen satasen vuoksi olemme valmiita tuhoamaan tärkeää pohjoisen Suomen elinkeinoa.
AY-johtajat julistavat epämoraalisia vaatimuksiaan, totta kai, siitähän heille maksetaan vuorineuvostason korvausta. Kukapa ei lauluja laulelisi, kun isoa maksua vastaan lavalle pyydetään. Mutta kaikkiin ryhmiin jäykät yleissopimukset eivät sovellu. Johtajien olisi aika havahtua huomaamaan aikojen muuttuneen. Nyt tarvitaan paitsi työpaikkakohtaisia sopimuksia, myös työhistorian ja työkelpoisuuden huomioivia sopimuksia.
Nuorten työllistämisen tulee olla meidän kaikkien huolena. Ja se onkin kohtalokkaan kokoinen huoli! Nuoria on saatava töihin, nuorille on laadittava omat työsopimukset, jotka synnyttävät todellisia työllistymisen mahdollisuuksia. ERITYISLAINSÄÄDÄNTÖ on tarpeen. On kaikilla mittareilla tarkasteltuna kestämätöntä, että nuoret oppivat elämään sosiaaliluukulta, eivätkä enää edes nolostu impatessaan toimeentulonsa yhteiskunnalta. Kotona odottaa näyttöpääte, siellä on joka tarpeeseen viihdettä, anonyymiä sosiaalista mediaa ja muita virtuaalimaailman mahdollisuuksia. Mitä muuta nuori elääkseen tarvitsee? Huh! Tämä on pelottava skenaario, toivottavasti siitä ei synny MAAN TUHOISAA TAPAA. Monelle se on kuitenkin jo tätä päivää, ja myös tulevaisuutta.
Vanhusten hoitamisessa pelkästään on paljon työtarpeita, joita nuoret voisivat suorittaa. Kaikki tukityö on arvokasta ja tarpeellista. Myös kolmannen sektorin palveluntarjoajien suhteen on kehitettävä uusia työllistämisen mahdollisuuksia. Kukaan ei saa jäädä kotiin, kaikille on töitä! Huomattava on, että lähivuosina eläköityvät ihmiset ovat suuri ja osaava YRITTÄJÄRESURSSI. Senioriyrittäjille olisi luotava sopivan joustavia välineitä yrityksen perustamiseksi.
Kylähenki, siitähän tässä lopulta on kysymys. Ihmisen perustarpeista kuulua joukkoon, osallistua ja vaikuttaa. Kylähenkeä syntyy silloin, kun ihmiset ovat yhdessä ja yksituumaisia asumisensa laadun parantamiseen liittyvissä kysymyksissä. Aina se ei tarkoita valittamista tai protestointia, se voi olla luonteeltaan myös positiivista, esimerkiksi lauluiltoja, jumppatunteja tai vaikka maisemanhoitotöitä.
Kaikki joukolla kylähenkeä puhaltamaan!
ONKO KYLÄHENKEÄ?
Miksi olisi kylähenkeä – eli mitä mitattavissa olevaa HYÖTYÄ siitä minulle olisi? Ja kuka tukee kylähenkeä, mitä hankkeita kylähengen kehittämiseksi on käynnissä?
Olemme ajautumassa pahoin voivan HYVINVOINTIYHTEISKUNNAN kriisiin – pyyteetön vapaaehtoistyö ja luonteva avunanto (talkoot esim.) eivät ole trendikkäitä, - inhimillinen välittäminen on out, systeemi on ominut välittäjän tehtävän – se on meidän tuntema hyvinvointiyhteiskuntamme. Tänään TV:ssä mainostettiin virtuaalista maanviljelyä. On kuulemma kovasti virikkeellistä, kun voi virtuaalisesti ennen Kauniita ja Rohkeita, Emmerdaalia ja Salattuja Elämiä käydä hankkimassa virtuaalirahalla kasveja ja pistellä niitä peltoon yön ajaksi kasvamaan. Virtuaalisesti tietenkin. Hohhoijaa. Hypnoosia kaikki.
Kutsumustöistä (hoitoala, papit, poliisit, upseerit, jne…) ei makseta kilpailukykyistä korvausta, kutsumuksen osuus ulosmitataan palkasta. Silti kyseessä on monissa tapauksissa erittäin kriittiset tehtävät, jotka saavat merkityksen vasta suurimman omakohtaisen hädän keskellä. Palkkoja on vaikea nostaa, sen ymmärrän, mutta kutsumustyön arvostusta voisi ehkä muutoinkin kasvattaa.
No sitten hoivaan ja holhoukseen, joiden armo on ulotettu myös terveisiin ihmisiin – uusia diagnooseja tuotetaan (selittämätön paha olo, ”mikä mun on?”) ja lääketeollisuus kiirehtii kehittämään tarpeisiin aina vain uutta ratkaisua, siis kipulääkettä. Tällaisenaan kehitys johtaa siihen, ettei kohta kenenkään kannata olla terve. Pärjätäkseen on parempi olla edes pikkuisen ongelmallinen tai muuten vaan kipeä. Jos systeemi saa määrittää ihmisen onnen, on ihminen heikoilla.
Ihmisten on alettava kantamaan a) huolta ja b) vastuuta itsestään. Ihmisen täytyy rakastaa itseään aidosti sellaisena kun on, eikä sellaisena kuin TV:n ja netin opastamana haaveilisi olevan. Rakastakaa itseänne ihmiset, välittäkää lähimmäisistänne, ja huolehtikaa ympäristöstänne. Ihminen on osa todellista luontoa, maailmaa, missä aurinko sokaisee, hajoaminen haisee ja taudit tarttuvat. Emme saisi etääntyä kovin kauaksi todellisuudesta.
Myös sopimusperusteinen työmarkkinasysteemi on ajastaan jäljessä. Se on kallis, etäällä tämän ajan arjesta ja joustamaton. Se on tällaisenaan tullut tiensä päähän. Työmarkkinoille tarvitaan kokonaan uusia avauksia, joilla turvattaisiin paitsi työntekijöiden, myös koko kansantaloutemme selviytyminen ja pärjääminen. On jokseenkin irvokasta seurata näinä aikoina esim. meitä lähellä olevien laskettelukeskusten työtaistelutilannetta. Pohjoinen Suomi häviää eniten, etelästä tulleet tilapäistyöntekijät saattavat voittaa 30 euroa kuukausipalkkaansa, yhteensä noin 150 euroa vuodessa, verojen jälkeen 100 euroa. Sen satasen vuoksi olemme valmiita tuhoamaan tärkeää pohjoisen Suomen elinkeinoa.
AY-johtajat julistavat epämoraalisia vaatimuksiaan, totta kai, siitähän heille maksetaan vuorineuvostason korvausta. Kukapa ei lauluja laulelisi, kun isoa maksua vastaan lavalle pyydetään. Mutta kaikkiin ryhmiin jäykät yleissopimukset eivät sovellu. Johtajien olisi aika havahtua huomaamaan aikojen muuttuneen. Nyt tarvitaan paitsi työpaikkakohtaisia sopimuksia, myös työhistorian ja työkelpoisuuden huomioivia sopimuksia.
Nuorten työllistämisen tulee olla meidän kaikkien huolena. Ja se onkin kohtalokkaan kokoinen huoli! Nuoria on saatava töihin, nuorille on laadittava omat työsopimukset, jotka synnyttävät todellisia työllistymisen mahdollisuuksia. ERITYISLAINSÄÄDÄNTÖ on tarpeen. On kaikilla mittareilla tarkasteltuna kestämätöntä, että nuoret oppivat elämään sosiaaliluukulta, eivätkä enää edes nolostu impatessaan toimeentulonsa yhteiskunnalta. Kotona odottaa näyttöpääte, siellä on joka tarpeeseen viihdettä, anonyymiä sosiaalista mediaa ja muita virtuaalimaailman mahdollisuuksia. Mitä muuta nuori elääkseen tarvitsee? Huh! Tämä on pelottava skenaario, toivottavasti siitä ei synny MAAN TUHOISAA TAPAA. Monelle se on kuitenkin jo tätä päivää, ja myös tulevaisuutta.
Vanhusten hoitamisessa pelkästään on paljon työtarpeita, joita nuoret voisivat suorittaa. Kaikki tukityö on arvokasta ja tarpeellista. Myös kolmannen sektorin palveluntarjoajien suhteen on kehitettävä uusia työllistämisen mahdollisuuksia. Kukaan ei saa jäädä kotiin, kaikille on töitä! Huomattava on, että lähivuosina eläköityvät ihmiset ovat suuri ja osaava YRITTÄJÄRESURSSI. Senioriyrittäjille olisi luotava sopivan joustavia välineitä yrityksen perustamiseksi.
Kylähenki, siitähän tässä lopulta on kysymys. Ihmisen perustarpeista kuulua joukkoon, osallistua ja vaikuttaa. Kylähenkeä syntyy silloin, kun ihmiset ovat yhdessä ja yksituumaisia asumisensa laadun parantamiseen liittyvissä kysymyksissä. Aina se ei tarkoita valittamista tai protestointia, se voi olla luonteeltaan myös positiivista, esimerkiksi lauluiltoja, jumppatunteja tai vaikka maisemanhoitotöitä.
Kaikki joukolla kylähenkeä puhaltamaan!
4.11.2009
Oulu - paska kaupunni!
Olemme suuressa kaupunkiorganisaatiossamme valmistelemassa suuren luokan investointia. Investointi oli Talousarvioesityksen mukaan jaettu kolmelle vuodelle alkaen jo parin kuukauden päästä koittavasta vuodesta 2010. Investoinnin arvo esityksessä oli yhteensä 81 miljoonaa euroa. Se on suuri summa rahaa. Kyseessä on konkreettisesti kaupunkimme suuntaa linjaava päätös, arvovalinta. Sen vuoksi näkisin hyvinkin tarpeelliseksi esittää valtuutetuille joitakin pohdinnan arvoisia kysymyksiä ja näkemyksiä, joiden avulla toivon herättäväni valtuutetut puoltamaan esitystäni Jätteenpolttolaitosinfon järjestämisestä. Kirjoitan minä -muodossa, mutta kohdistan sanani Sinulle, siinä missä itsellenikin.
1. Taustatiedot, onko niitä esitetty?
Suunnitelmat Jätteenpolttolaitoksen rakentamisesta, toiminnasta ja kannattavuudesta ovat selviä ja ymmärrettäviä. Niihin tutustuttuani olen tullut riittävissä määrin tietoiseksi asiasta niin, että koen voivani perustella oululaisille päätökseni. Olen perehtynyt laadittuihin arvioihin ja laskelmiin. Olen myös saanut tarpeeksi taustatietoa suunnitelmiin vaikuttaneista lähtökohdista ja rakentamista puoltavista tekijöistä. Jätteenpolttolaitos on suunnitelmien perusteella kiistatta kannattava hanke, joka esitettyjen dokumenttien perusteella on rakennettava sellaisena kuin esitetty. Jos näin olisi, ei tätä kirjettä tarvittaisi. Mitä dokumentteja minä oikeasti olen saanut tutustuttavakseni? Olenko sittenkään vakuuttunut kannastani vai epäröinkö vielä?
2. Kestävä kehitys – kaupungin toimintaa ohjaava arvo
Olen mielestäni valistunut ihminen, harrastan ja kannatan muun muassa jätteiden lajittelua ja kierrätystä. Se on osa kestävää kehitystä, joka liittää yhteen yhteiskuntamme taloudellisia, ekologisia ja sosiaalisia tarpeita. Saatan ylpeänä todeta, että kestävän kehityksen periaatteet on kirjoitettu kaupungin toimintaa ohjaavaksi suositukseksi. Mielestäni jätteitä ei pitäisi kaataa kaatopaikoille nykyisiä määriä, vaan sekalaisesta jätteestä olisi erotettava kierrätykseen ja muuhun uusiokäyttöön kelpaava materiaali sekä erikseen poltettava energiajäte. Jätteenpolttolaitokselle myönnetyssä ympäristöluvassa oikeutetaan laitos polttamaan syntypaikkalajiteltua sekajätettä. Mitä se on käytännössä? Mitä tarkoitetaan syntypaikkalajitellulla sekajätteellä?
3. Työllistämisen mahdollisuudet
Jätemateriaalin vastaanotto, lajittelu sekä jalostaminen voisivat työllistää ison joukon sellaisia vajaakuntoisia ja vaikeasti työllistettäviä oululaisia kanssaihmisiämme, joiden työllistämistilaisuuksien edistämisen tulee mielestäni olla yksi meidän päättäjien suurimmista tehtävistä. Näenkö nämä mahdollisuudet, vai rajoittavatko ahtaat ennakkokäsitykseni katsantoni keilaa?
4. Ympäristöteknologia
Ympäristöön ja energiantuotantoon liittyvät innovaatiot ovat mahdollisuuksia, joita meidän päättäjien olisi osaltamme tuettava. Annammeko insinööreillemme mahdollisuuden uusien innovaatioiden kehittämiseen vai latistammeko väärillä ratkaisuillamme koko viherteknologisen luovuuden? Uuden ja suuren Jätteenpolttolaitoksen rakentaminen ei edistä ympäristö- tai energiantuotantoinnovaatioiden syntymistä, sillä se polttaa materiaaliin katsomatta kaiken palavan jätteen. Olenko tietoinen valtakunnallisista kierrätystavoitteista, mitä ne ovat ja miten ne on huomioitu?
5. Yritysvaikutukset - työpaikkaodotukset
Ovatko asianosaiset poliittiset päättäjät Jätteenpolttolaitoksen valmisteluvaiheessa tavanneet riippumattomia asiantuntijoita ja jätetoimialan yksityisiä oululaisia toimijoita? Onko yritysvaikutusten arviointia tehty, tarvitseeko sitä tehdä kun on kyse julkisesta investoinnista? Kuitenkin kummeksun, miksi meillä sitten niin paljon puhutaan elinkeinojen tukemisesta, yrittäjyysmahdollisuuksien kehittämisestä ja uusien yritysten perustamisesta. Ovatko alalla toimivien yrittäjien ja yhdistysten kannanotot ja näkemykset huomioitu mukaan selvitykseen? Jos näin on menetelty, ovatko kaikki realistiset vaihtoehdot jätteiden hyödyntämiseksi nyt kartoitettu, vertailtu ja tutkittu? Olenko minä tästä missään määrin tietoinen? Tiedänkö, keitä ovat lausuntoja laatineet asiantuntijat ja mitä tahoa he edustavat? Ovatko he alun alkaen ollenkaan riippumattomia? Hyväksyisinkö minä kaikki selvitykset? Voisinko nyt sanoa tutustuneeni ja ymmärtäneeni tutkimusten tulokset ja tuloksien syntymiseen vaikuttaneet tekijät?
6. Lobbaus
Onko todempaa sittenkin, etten ole itse välittänyt, enkä oikeastaan ehtinytkään ottaa selvää tästä Oulun kaupungin kaikkien aikojen suurimpiin lukeutuvasta yksittäisestä investoinnista. Kuitenkin rakentamispäätöstä kenties puoltava kantani on muodostunut asianosaisilta viranhaltijoilta tai puolueryhmästä saamieni yksiselitteisten ohjeiden, neuvojen tai tietojen perusteella. Uuden Jätteenpolttolaitoksen rakentaminen on siis käsitykseni mukaan ainoa perusteltavissa oleva vaihtoehto. Hyväksynkö kiltisti, että omassa puolueryhmässäni on minua kokeneempia valtuutettuja, joiden kuuluukin ohjata käsityksiäni? Oletanko sinisilmäisesti heidän olevan minua paremmin perillä jätteenkäsittelyasioista; aivan kuten myös ovat muista systeemin asioista?
7. Toppilan toinen kattila
Oulun kaupunki omistaa Oulun Energia liikelaitoksen. Oulun Energia omistaa Toppilan Lämpövoimalan, jossa tiedän poltettavan pääasiassa turvetta, mutta joskus myös kivihiiltä, haketta ja muutakin biomassaa. Toppilan Lämpövoimalassa on kaksi polttoyksikköä, joista toista voitaisiin muuttaa soveltuvaksi myös jätteenpolttotarkoitukseen. Tätäkin vaihtoehtoa olisi mielestäni syytä selvittää perusteellisemmin ja puolueettomammin ennen lopullista päätöstämme uuden Jätteenpolttolaitoksen rakentamisesta. Uudelle Jätteenpolttolaitokselle varatulla sijaintipaikalla Kemiran tehdasalueella toimii jo nyt jätteiden polttoon soveltuva laitos, jossa on suoritettu jätteiden polttoa tutkimusmielessä. Mitä sellaista tietoa sieltä on saatu ja saadaan, mikä ei olisi ollut saatavilla toimivista jätteenpolttolaitoksista? Olisinko kiinnostunut kuulemaan koepoltosta enemmän? Kiinnostaisiko minua myös tietää miten suuria hiilidioksidipäästöjä suunniteltu Jätteenpolttolaitos aiheuttaisi ja miten ne vaikuttaisivat meidän päästötavoitteisiin? Päästöistä puhutaan paljon, mutta minä en osaisi vastata kuinka me omilla päätöksillämme edistämme tai eliminoimme Valtioneuvoston asettamia tavoitteita.
8. Oulu – Paska kaupunni
Jätteestä on tarkoitus uuden Jätteenpolttolaitoksen ansiosta tehdä kaupungille iso bisnes, suurin piirtein kuten Merikosken vesivoimalaitos. Kyllähän Ouluun vettä virtaa, mutta miten lienee jätevirtojen laita. Bisnekseen on vuosikymmenten pituinen ja kitkerän kuminkäryinen matka, sillä tässä mielessä tarkoitettuna bisnes syntyy vasta silloin, kun se on kansalaisille ja kaupungille kannattavaa. Kannattavaksi Jätteenpolttolaitos voidaan toki visioida etukäteislaskelmissa. Asetetaan vain riittävän suuria lukuja kuvaamaan toiminnan teoreettista kannattavuutta. Olenko minä riittävän tietoinen, millaisiin laskelmiin kannattavuutta kuvaavat arviot perustuvat ja mistä lähteistä nuo kovin houkuttelevan oloiset luvut on tuotettu? Tiedänkö varmasti, että niillä on kestävää moraalista pohjaa. Olenko pohtinut, suostuisivatko oululaiset sähkönkuluttajat maksamaan huomattavasti korotettuina energiamaksuina uuden Jätteenpolttolaitoksen kannattavaksi? Entä onko se oikein, että kuluttajat maksavat uudelle laitokselle paitsi tuottamastaan polttoaineesta myös sen polttamisen tuloksena syntyvästä energiasta? Koenko bisnesmallin tällaisenaan olevan oikeudenmukainen?
9. Mistä riittää roska
Laskelmien mukaisesti uusi Jätteenpolttolaitos tulisi hyödyntämään eli polttamaan 130 000 tonnia jätettä vuodessa. Nykyisin Oulun seutukunnan alueelta tuotetaan enintään 50 000 tonnia poltettavaksi sopivaa jätettä ja sekin määrä vähenee vuosittain kahdella prosentilla. Oulu on Pohjois-Suomen johtava talousalue. Muut pohjoisen alueet yhdessäkään eivät tuota laskelmista puuttuvaa osuutta jätteistä. Onkin ilmeistä, että Oulun uuteen Jätteenpolttolaitokseen hankitaan polttoainetta naapurimaista. Ruotsin puolella toimii jätteenpolttolaitoksia, tosin mm. jätteen vähenemisestä johtuen nekin toimivat nykyisin pääosin vajaalla kapasiteetilla. Ruotsin puolelle poltettavaa jätettä toimitetaan täältä Pohjois-Suomesta, mm. Kemin ja Tornion alueilta. Venäjän puolella ei ilmeisesti ole läntisten vaatimusten mukaisia jätteenpolttoon soveltuvia laitoksia, vaikka sielläkin toki jätettä tuotetaan. Olenko omaa kantaa muodostaessani ottanut huomioon, että Oulun uusi Jätteenpolttolaitos hankkisi polttoaineekseen kelpaavaa jätettä myös Venäjältä?
10. Karhunpalvelus kansalaistaidolle
Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana suomalaisia, kuten meitä oululaisiakin, on opetettu ja kehotettu lajittelemaan jätteemme. Ilokseni olen havainnut, että oppi alkaa mennä perille. Tästä yhtenä osoituksena on nähtävä Ruskon kaatopaikalla mainiosti toimiva ja suosittu jätteiden lajitteluasema. Tällaista kansalaistaidon kehitystä meidän on minun mielestäni syytä jatkaa ja suosia. Uuden Jätteenpolttolaitoksen myötä kotitalousjätteiden lajitteleminen menettäisi kokonaan alkuperäisen merkityksensä ja palaisimme valveutuneisuutemme suhteen takaisin seitsemänkymmentäluvulle. Haluanko olla vaikuttamassa negatiiviseen kehitykseen kaupungissamme?
11. Esitys Valtuustoinfon järjestämiseksi
Olen kiinnostunut kaupunkimme asioista. Siksi ryhdyin alun alkaenkin ehdokkaaksi kunnallisvaaleissa. Kannan päättäjän vastuuta perehtymällä mahdollisimman objektiivisesti käsiteltäviin asioihin.
Tahdon osaltani olla mukana rakentamassa kotikaupungistani viihtyisää ja elinvoimaista elinympäristöä niin meille itsellemme kuin tuleville sukupolvillekin. Tiedän isojen laitosinvestointien pitkäkestoiset ja kauaskantoiset vaikutukset ja otan ne päätöksiä tehdessäni huomioon. Jonain kauniina päivänä tahdon sanoa olevani yksi niistä oululaisista päättäjistä, jotka kerran yhdessä hyväksyttyjen arvojen mukaisesti asettivat ihmisen systeemin edelle.
Olen esittänyt järjestettäväksi yksinomaan Jätteenpolttolaitokseen liittyvää Valtuustoinfo-tilaisuutta ennen lopullista päätöstä laitoksen rakentamisesta tai rakentamatta jättämisestä.
Heikki Pesämaa
1. Taustatiedot, onko niitä esitetty?
Suunnitelmat Jätteenpolttolaitoksen rakentamisesta, toiminnasta ja kannattavuudesta ovat selviä ja ymmärrettäviä. Niihin tutustuttuani olen tullut riittävissä määrin tietoiseksi asiasta niin, että koen voivani perustella oululaisille päätökseni. Olen perehtynyt laadittuihin arvioihin ja laskelmiin. Olen myös saanut tarpeeksi taustatietoa suunnitelmiin vaikuttaneista lähtökohdista ja rakentamista puoltavista tekijöistä. Jätteenpolttolaitos on suunnitelmien perusteella kiistatta kannattava hanke, joka esitettyjen dokumenttien perusteella on rakennettava sellaisena kuin esitetty. Jos näin olisi, ei tätä kirjettä tarvittaisi. Mitä dokumentteja minä oikeasti olen saanut tutustuttavakseni? Olenko sittenkään vakuuttunut kannastani vai epäröinkö vielä?
2. Kestävä kehitys – kaupungin toimintaa ohjaava arvo
Olen mielestäni valistunut ihminen, harrastan ja kannatan muun muassa jätteiden lajittelua ja kierrätystä. Se on osa kestävää kehitystä, joka liittää yhteen yhteiskuntamme taloudellisia, ekologisia ja sosiaalisia tarpeita. Saatan ylpeänä todeta, että kestävän kehityksen periaatteet on kirjoitettu kaupungin toimintaa ohjaavaksi suositukseksi. Mielestäni jätteitä ei pitäisi kaataa kaatopaikoille nykyisiä määriä, vaan sekalaisesta jätteestä olisi erotettava kierrätykseen ja muuhun uusiokäyttöön kelpaava materiaali sekä erikseen poltettava energiajäte. Jätteenpolttolaitokselle myönnetyssä ympäristöluvassa oikeutetaan laitos polttamaan syntypaikkalajiteltua sekajätettä. Mitä se on käytännössä? Mitä tarkoitetaan syntypaikkalajitellulla sekajätteellä?
3. Työllistämisen mahdollisuudet
Jätemateriaalin vastaanotto, lajittelu sekä jalostaminen voisivat työllistää ison joukon sellaisia vajaakuntoisia ja vaikeasti työllistettäviä oululaisia kanssaihmisiämme, joiden työllistämistilaisuuksien edistämisen tulee mielestäni olla yksi meidän päättäjien suurimmista tehtävistä. Näenkö nämä mahdollisuudet, vai rajoittavatko ahtaat ennakkokäsitykseni katsantoni keilaa?
4. Ympäristöteknologia
Ympäristöön ja energiantuotantoon liittyvät innovaatiot ovat mahdollisuuksia, joita meidän päättäjien olisi osaltamme tuettava. Annammeko insinööreillemme mahdollisuuden uusien innovaatioiden kehittämiseen vai latistammeko väärillä ratkaisuillamme koko viherteknologisen luovuuden? Uuden ja suuren Jätteenpolttolaitoksen rakentaminen ei edistä ympäristö- tai energiantuotantoinnovaatioiden syntymistä, sillä se polttaa materiaaliin katsomatta kaiken palavan jätteen. Olenko tietoinen valtakunnallisista kierrätystavoitteista, mitä ne ovat ja miten ne on huomioitu?
5. Yritysvaikutukset - työpaikkaodotukset
Ovatko asianosaiset poliittiset päättäjät Jätteenpolttolaitoksen valmisteluvaiheessa tavanneet riippumattomia asiantuntijoita ja jätetoimialan yksityisiä oululaisia toimijoita? Onko yritysvaikutusten arviointia tehty, tarvitseeko sitä tehdä kun on kyse julkisesta investoinnista? Kuitenkin kummeksun, miksi meillä sitten niin paljon puhutaan elinkeinojen tukemisesta, yrittäjyysmahdollisuuksien kehittämisestä ja uusien yritysten perustamisesta. Ovatko alalla toimivien yrittäjien ja yhdistysten kannanotot ja näkemykset huomioitu mukaan selvitykseen? Jos näin on menetelty, ovatko kaikki realistiset vaihtoehdot jätteiden hyödyntämiseksi nyt kartoitettu, vertailtu ja tutkittu? Olenko minä tästä missään määrin tietoinen? Tiedänkö, keitä ovat lausuntoja laatineet asiantuntijat ja mitä tahoa he edustavat? Ovatko he alun alkaen ollenkaan riippumattomia? Hyväksyisinkö minä kaikki selvitykset? Voisinko nyt sanoa tutustuneeni ja ymmärtäneeni tutkimusten tulokset ja tuloksien syntymiseen vaikuttaneet tekijät?
6. Lobbaus
Onko todempaa sittenkin, etten ole itse välittänyt, enkä oikeastaan ehtinytkään ottaa selvää tästä Oulun kaupungin kaikkien aikojen suurimpiin lukeutuvasta yksittäisestä investoinnista. Kuitenkin rakentamispäätöstä kenties puoltava kantani on muodostunut asianosaisilta viranhaltijoilta tai puolueryhmästä saamieni yksiselitteisten ohjeiden, neuvojen tai tietojen perusteella. Uuden Jätteenpolttolaitoksen rakentaminen on siis käsitykseni mukaan ainoa perusteltavissa oleva vaihtoehto. Hyväksynkö kiltisti, että omassa puolueryhmässäni on minua kokeneempia valtuutettuja, joiden kuuluukin ohjata käsityksiäni? Oletanko sinisilmäisesti heidän olevan minua paremmin perillä jätteenkäsittelyasioista; aivan kuten myös ovat muista systeemin asioista?
7. Toppilan toinen kattila
Oulun kaupunki omistaa Oulun Energia liikelaitoksen. Oulun Energia omistaa Toppilan Lämpövoimalan, jossa tiedän poltettavan pääasiassa turvetta, mutta joskus myös kivihiiltä, haketta ja muutakin biomassaa. Toppilan Lämpövoimalassa on kaksi polttoyksikköä, joista toista voitaisiin muuttaa soveltuvaksi myös jätteenpolttotarkoitukseen. Tätäkin vaihtoehtoa olisi mielestäni syytä selvittää perusteellisemmin ja puolueettomammin ennen lopullista päätöstämme uuden Jätteenpolttolaitoksen rakentamisesta. Uudelle Jätteenpolttolaitokselle varatulla sijaintipaikalla Kemiran tehdasalueella toimii jo nyt jätteiden polttoon soveltuva laitos, jossa on suoritettu jätteiden polttoa tutkimusmielessä. Mitä sellaista tietoa sieltä on saatu ja saadaan, mikä ei olisi ollut saatavilla toimivista jätteenpolttolaitoksista? Olisinko kiinnostunut kuulemaan koepoltosta enemmän? Kiinnostaisiko minua myös tietää miten suuria hiilidioksidipäästöjä suunniteltu Jätteenpolttolaitos aiheuttaisi ja miten ne vaikuttaisivat meidän päästötavoitteisiin? Päästöistä puhutaan paljon, mutta minä en osaisi vastata kuinka me omilla päätöksillämme edistämme tai eliminoimme Valtioneuvoston asettamia tavoitteita.
8. Oulu – Paska kaupunni
Jätteestä on tarkoitus uuden Jätteenpolttolaitoksen ansiosta tehdä kaupungille iso bisnes, suurin piirtein kuten Merikosken vesivoimalaitos. Kyllähän Ouluun vettä virtaa, mutta miten lienee jätevirtojen laita. Bisnekseen on vuosikymmenten pituinen ja kitkerän kuminkäryinen matka, sillä tässä mielessä tarkoitettuna bisnes syntyy vasta silloin, kun se on kansalaisille ja kaupungille kannattavaa. Kannattavaksi Jätteenpolttolaitos voidaan toki visioida etukäteislaskelmissa. Asetetaan vain riittävän suuria lukuja kuvaamaan toiminnan teoreettista kannattavuutta. Olenko minä riittävän tietoinen, millaisiin laskelmiin kannattavuutta kuvaavat arviot perustuvat ja mistä lähteistä nuo kovin houkuttelevan oloiset luvut on tuotettu? Tiedänkö varmasti, että niillä on kestävää moraalista pohjaa. Olenko pohtinut, suostuisivatko oululaiset sähkönkuluttajat maksamaan huomattavasti korotettuina energiamaksuina uuden Jätteenpolttolaitoksen kannattavaksi? Entä onko se oikein, että kuluttajat maksavat uudelle laitokselle paitsi tuottamastaan polttoaineesta myös sen polttamisen tuloksena syntyvästä energiasta? Koenko bisnesmallin tällaisenaan olevan oikeudenmukainen?
9. Mistä riittää roska
Laskelmien mukaisesti uusi Jätteenpolttolaitos tulisi hyödyntämään eli polttamaan 130 000 tonnia jätettä vuodessa. Nykyisin Oulun seutukunnan alueelta tuotetaan enintään 50 000 tonnia poltettavaksi sopivaa jätettä ja sekin määrä vähenee vuosittain kahdella prosentilla. Oulu on Pohjois-Suomen johtava talousalue. Muut pohjoisen alueet yhdessäkään eivät tuota laskelmista puuttuvaa osuutta jätteistä. Onkin ilmeistä, että Oulun uuteen Jätteenpolttolaitokseen hankitaan polttoainetta naapurimaista. Ruotsin puolella toimii jätteenpolttolaitoksia, tosin mm. jätteen vähenemisestä johtuen nekin toimivat nykyisin pääosin vajaalla kapasiteetilla. Ruotsin puolelle poltettavaa jätettä toimitetaan täältä Pohjois-Suomesta, mm. Kemin ja Tornion alueilta. Venäjän puolella ei ilmeisesti ole läntisten vaatimusten mukaisia jätteenpolttoon soveltuvia laitoksia, vaikka sielläkin toki jätettä tuotetaan. Olenko omaa kantaa muodostaessani ottanut huomioon, että Oulun uusi Jätteenpolttolaitos hankkisi polttoaineekseen kelpaavaa jätettä myös Venäjältä?
10. Karhunpalvelus kansalaistaidolle
Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana suomalaisia, kuten meitä oululaisiakin, on opetettu ja kehotettu lajittelemaan jätteemme. Ilokseni olen havainnut, että oppi alkaa mennä perille. Tästä yhtenä osoituksena on nähtävä Ruskon kaatopaikalla mainiosti toimiva ja suosittu jätteiden lajitteluasema. Tällaista kansalaistaidon kehitystä meidän on minun mielestäni syytä jatkaa ja suosia. Uuden Jätteenpolttolaitoksen myötä kotitalousjätteiden lajitteleminen menettäisi kokonaan alkuperäisen merkityksensä ja palaisimme valveutuneisuutemme suhteen takaisin seitsemänkymmentäluvulle. Haluanko olla vaikuttamassa negatiiviseen kehitykseen kaupungissamme?
11. Esitys Valtuustoinfon järjestämiseksi
Olen kiinnostunut kaupunkimme asioista. Siksi ryhdyin alun alkaenkin ehdokkaaksi kunnallisvaaleissa. Kannan päättäjän vastuuta perehtymällä mahdollisimman objektiivisesti käsiteltäviin asioihin.
Tahdon osaltani olla mukana rakentamassa kotikaupungistani viihtyisää ja elinvoimaista elinympäristöä niin meille itsellemme kuin tuleville sukupolvillekin. Tiedän isojen laitosinvestointien pitkäkestoiset ja kauaskantoiset vaikutukset ja otan ne päätöksiä tehdessäni huomioon. Jonain kauniina päivänä tahdon sanoa olevani yksi niistä oululaisista päättäjistä, jotka kerran yhdessä hyväksyttyjen arvojen mukaisesti asettivat ihmisen systeemin edelle.
Olen esittänyt järjestettäväksi yksinomaan Jätteenpolttolaitokseen liittyvää Valtuustoinfo-tilaisuutta ennen lopullista päätöstä laitoksen rakentamisesta tai rakentamatta jättämisestä.
Heikki Pesämaa
27.9.2009
Oulujoki Osuuskunnasta - Ihminen riittää
Oulujoki - elämäni mystinen virta, kuin elämä itse. Tuossa se edessäni virtaa mustanpuhuvana kuljettaen valjastettua voimaa matkassaan. Pyyhkäisen kiven päältä kosteutta, istahdan ja pysähdyn miettimään. Sanotaan ihmisen käyttävän aivokapasiteetistaan tuskin kymmentä prosenttia. Entä joki? Kuinka ihailtavan tehokkaasti se on rakennettu vihreän voiman virtatehtaaksi, mutta onko siitä siltikään otettu kaikkea hyötyä irti? Jos joesta olisi otettu puolet, olisi toinen puoli jäljellä. Ajattelen vettä tuijottaen. Jos me vain osaisimme ottaa aivokapasiteetistamme edes yhden lisäpromillen käytettäväksi kollektiivisen edun nimissä, me perustaisimme yhteisesti omistetun ja hallinnoidun Oulujoki Osuuskunnan kartoittamaan ja edistämään joen seudullisesti tarjoamia mahdollisuuksia. Oivallukseen tarvittaisiin alueemme päättäjiltä vain yksi mitätön tuhannesosa tuon mahtavan käyttämättömän aivokapasiteetin reservistä, mikä velloo pääkoppiemme sisällä toimettomuuteensa turhautuen.
Ehkei se sitten ole älyn asia, vaan pikemminkin nihkeän nurkkakuntaisuutemme, pahaisen pikkumielisyytemme ja kaunaisen geeniperimämme asia. Näemmekö yhteistyön uhkana enemmän kuin mahdollisuutena? Uhkana ihmisille – ja hieman täsmennettynä, päättäjille itselleen.
Huokaisen ja nousen jatkamaan kävelylenkkiäni. On niin uskomattoman kuulas syksyinen aamu, vain kaikenkattava hiljaisuus on yöstä jäljellä, harmaahehkuinen aamupäivänvalo on jo haihduttanut yön paksun pimeyden. Joessa on voimaa samassa suhteessa kuin on ihmisessä älyä. Mikäli joelle avattaisiin uusi uoma, ottaisi se sen omakseen murskaten ja hävittäen voimansa tieltä kaikki eteen sattuvat esteet. Entäpä ihminen? Ottaisiko ihminen omakseen uuden uoman, siis uuden oivalluksen ja hävittäisi sen edestä esteet? Ihmisessä olevaa tahdon- ja toteuttamisenvoimaa rajoittavat ensinnäkin toiset ihmiset tarkoitushakuisuuksineen, toiseksi ympäristöstä elämän aikana opitut käyttäytymismallit sekä kolmanneksi henkilökohtaiset mieltymykset mielihyvään eli alttius laiskuuteen.
Sodanjälkeinen yhteiskunnallinen ja myös teknologinen vallankumous on vaikuttanut ihmiseen edellä lueteltuja ominaisuuksia korostaen. Elämme aatteellisessa tyhjiössä huolella hallinnoidussa Suomen maassa. Meillä tuntuu olevan maan tapana mallintaa omaa käyttäytymistämme muiden ja median tyrkyttämien mielikuvien mukaiseksi. Vapaat ajattelijat ja yksilölliset yhteiskuntakriitikot vaiennetaan ja ajetaan takaisin kamarinnurkkiin häpeämään hölmöyttään. Menestyjät ovat pääasiassa myötäilijöitä, massan mukana mönkijöitä ja ulkokultaisia kaunosieluja.
Polku vie mukavasti rantaviivaa mukaillen. Ilmaa on helppo hengittää, maisemassa kelpaa käveleskellä. Nämä lammaslaumojen puhtaina pitämät Oulujoen rantamaat ovat niin silmiä hivelevän luonnonmukaisia, aitoja ja alkuperäisiä. Niin olemme me ihmisetkin parhaimmillaan naturelleina, alkuperäisinä ilman puskittuneiden rajoitteiden riippaa mielissämme. Mutta samalla lailla kuin on upeilla jokirannoillamme mahdollisuus, on se ihmisilläkin. Eheytymisemme alkaa tosiasioiden tunnustamisesta, pusikkojen raivaamisesta, eli itsemme hyväksymisestä. Haastavaksi nämä talkoot toki tulevat, sillä olemme olleet niin kauan moraalisesti eksyksissä itsestämme.
Yhteiskunta on huostaan ottanut ihmisen moraalivastuun - yhteiskunta vastaa ihmisen hyvinvoinnista enemmän kuin ihminen itse - onko se hyvinvointivaltion merkki. Me kaikki halusimme hyvinvointivaltion, ei kukaan halunnut pahoinvointiyhteiskuntaa.
Poljen matkaani ylös jyrkkää rinnettä, sieltä löytyy uusi polku ja paljastuvat uudet maisemat. Mietin ylhäälle päästyäni, mikä minua oikeastaan harmittaa? Se ainakin, kuinka hyvinvointivaltiota käytetään hyväksi, työtä vaativat äänekkäimmin ne, jotka eivät kuitenkaan ottaisi työtä vastaan ja hoitoa vaativat ne, jotka eivät itse ole välittäneet hoitaa itseään. Systeemi on teoriassa hyvä - heikko-osaisimpia autetaan ja yhteiskunta pitää kansalaisistaan huolta. Kuka olisi aavistanut systeemin synnyttävän luovuttajista ja huolettomista heittäytyjistä koostuvan kansalaisryhmän, joka isoon ääneen ja siekailematta tavoittelee rentoranteisten paratiisia maan päällä. He ovat systeemin voittajia, häviäjiä ovat todelliset hätää kärsivät; lapset, nuoret ja vanhukset – ja ympäristö.
Kapuan Karvajalan, jyhkeän maisematerassini, kakkoskerrokseen ja jään nojailemaan kaiteeseen. Täällä saa ajatus juosta ilman patoja. Täällä katseeni kantaa. Näen Oulujoki Osuuskunnan. Näen alueemme monet mahdollisuudet, näen Rokuan houkuttelevan Geoparkin, lohijoen, kiehtovan Tervantien, Oulujoen kaupunkimaisen suiston, vehmaan ja vireän maanviljelyksen, lukuisat käsitöiden taitajat, omaleimaisen viehättävän matkailualan. Näen historiamme kunnian, kulttuurimme kauneudet ja uljaat maisemat. Näen yhteisen Osuuskunnan toimivan kokoavana elinkeinojemme edistäjänä. Näen Ahmaksen sillan idänpuoleisella rantatörmällä Osuuskunnan ylläpitämän turistikohteen, kulttuurisen Oulujokikeskuksen, rantoja hoitavan lammastarhan ja monipuolisia oulujokisia kädentöitä myyvän myymälän sekä jokimaisemaa esiin nostavan kahvilan rantaterasseineen. Näen uusia lähiyrittäjiä, näen innokkaita, iloisia ja inspiroituneita ihmisiä. Näen kurjat apatian ajat jo taaksejääneinä.
Voi hyvänen aika! Vain yksi promille aivokapasiteetista, vain hieman pyyteettömyyttä ja nöyryyttä päättäjiltä. Parhaimmat asiat ovat meitä lähinnä, parasta on ihminen itse. Ihminen riittää. Kuka tahtoisi Osuuskunnan ottavan operatiivisen osavastuun Oulujoen seutukunnan elinkeinojen ja elämänlaadun kehittämisestä sekä eri mahdollisuuksiemme hyödyntämisestä ja markkinoinnista? Kuka tahtoisi edes kartoittaa asiaa?
Nousen mielipaikaltani ja palaan polulle. Mikä jumalainen päivä, mikä maisema, mitkä mahdollisuudet!
Heikki Pesämaa
Oulujoki Osuuskunnan puolesta
Ehkei se sitten ole älyn asia, vaan pikemminkin nihkeän nurkkakuntaisuutemme, pahaisen pikkumielisyytemme ja kaunaisen geeniperimämme asia. Näemmekö yhteistyön uhkana enemmän kuin mahdollisuutena? Uhkana ihmisille – ja hieman täsmennettynä, päättäjille itselleen.
Huokaisen ja nousen jatkamaan kävelylenkkiäni. On niin uskomattoman kuulas syksyinen aamu, vain kaikenkattava hiljaisuus on yöstä jäljellä, harmaahehkuinen aamupäivänvalo on jo haihduttanut yön paksun pimeyden. Joessa on voimaa samassa suhteessa kuin on ihmisessä älyä. Mikäli joelle avattaisiin uusi uoma, ottaisi se sen omakseen murskaten ja hävittäen voimansa tieltä kaikki eteen sattuvat esteet. Entäpä ihminen? Ottaisiko ihminen omakseen uuden uoman, siis uuden oivalluksen ja hävittäisi sen edestä esteet? Ihmisessä olevaa tahdon- ja toteuttamisenvoimaa rajoittavat ensinnäkin toiset ihmiset tarkoitushakuisuuksineen, toiseksi ympäristöstä elämän aikana opitut käyttäytymismallit sekä kolmanneksi henkilökohtaiset mieltymykset mielihyvään eli alttius laiskuuteen.
Sodanjälkeinen yhteiskunnallinen ja myös teknologinen vallankumous on vaikuttanut ihmiseen edellä lueteltuja ominaisuuksia korostaen. Elämme aatteellisessa tyhjiössä huolella hallinnoidussa Suomen maassa. Meillä tuntuu olevan maan tapana mallintaa omaa käyttäytymistämme muiden ja median tyrkyttämien mielikuvien mukaiseksi. Vapaat ajattelijat ja yksilölliset yhteiskuntakriitikot vaiennetaan ja ajetaan takaisin kamarinnurkkiin häpeämään hölmöyttään. Menestyjät ovat pääasiassa myötäilijöitä, massan mukana mönkijöitä ja ulkokultaisia kaunosieluja.
Polku vie mukavasti rantaviivaa mukaillen. Ilmaa on helppo hengittää, maisemassa kelpaa käveleskellä. Nämä lammaslaumojen puhtaina pitämät Oulujoen rantamaat ovat niin silmiä hivelevän luonnonmukaisia, aitoja ja alkuperäisiä. Niin olemme me ihmisetkin parhaimmillaan naturelleina, alkuperäisinä ilman puskittuneiden rajoitteiden riippaa mielissämme. Mutta samalla lailla kuin on upeilla jokirannoillamme mahdollisuus, on se ihmisilläkin. Eheytymisemme alkaa tosiasioiden tunnustamisesta, pusikkojen raivaamisesta, eli itsemme hyväksymisestä. Haastavaksi nämä talkoot toki tulevat, sillä olemme olleet niin kauan moraalisesti eksyksissä itsestämme.
Yhteiskunta on huostaan ottanut ihmisen moraalivastuun - yhteiskunta vastaa ihmisen hyvinvoinnista enemmän kuin ihminen itse - onko se hyvinvointivaltion merkki. Me kaikki halusimme hyvinvointivaltion, ei kukaan halunnut pahoinvointiyhteiskuntaa.
Poljen matkaani ylös jyrkkää rinnettä, sieltä löytyy uusi polku ja paljastuvat uudet maisemat. Mietin ylhäälle päästyäni, mikä minua oikeastaan harmittaa? Se ainakin, kuinka hyvinvointivaltiota käytetään hyväksi, työtä vaativat äänekkäimmin ne, jotka eivät kuitenkaan ottaisi työtä vastaan ja hoitoa vaativat ne, jotka eivät itse ole välittäneet hoitaa itseään. Systeemi on teoriassa hyvä - heikko-osaisimpia autetaan ja yhteiskunta pitää kansalaisistaan huolta. Kuka olisi aavistanut systeemin synnyttävän luovuttajista ja huolettomista heittäytyjistä koostuvan kansalaisryhmän, joka isoon ääneen ja siekailematta tavoittelee rentoranteisten paratiisia maan päällä. He ovat systeemin voittajia, häviäjiä ovat todelliset hätää kärsivät; lapset, nuoret ja vanhukset – ja ympäristö.
Kapuan Karvajalan, jyhkeän maisematerassini, kakkoskerrokseen ja jään nojailemaan kaiteeseen. Täällä saa ajatus juosta ilman patoja. Täällä katseeni kantaa. Näen Oulujoki Osuuskunnan. Näen alueemme monet mahdollisuudet, näen Rokuan houkuttelevan Geoparkin, lohijoen, kiehtovan Tervantien, Oulujoen kaupunkimaisen suiston, vehmaan ja vireän maanviljelyksen, lukuisat käsitöiden taitajat, omaleimaisen viehättävän matkailualan. Näen historiamme kunnian, kulttuurimme kauneudet ja uljaat maisemat. Näen yhteisen Osuuskunnan toimivan kokoavana elinkeinojemme edistäjänä. Näen Ahmaksen sillan idänpuoleisella rantatörmällä Osuuskunnan ylläpitämän turistikohteen, kulttuurisen Oulujokikeskuksen, rantoja hoitavan lammastarhan ja monipuolisia oulujokisia kädentöitä myyvän myymälän sekä jokimaisemaa esiin nostavan kahvilan rantaterasseineen. Näen uusia lähiyrittäjiä, näen innokkaita, iloisia ja inspiroituneita ihmisiä. Näen kurjat apatian ajat jo taaksejääneinä.
Voi hyvänen aika! Vain yksi promille aivokapasiteetista, vain hieman pyyteettömyyttä ja nöyryyttä päättäjiltä. Parhaimmat asiat ovat meitä lähinnä, parasta on ihminen itse. Ihminen riittää. Kuka tahtoisi Osuuskunnan ottavan operatiivisen osavastuun Oulujoen seutukunnan elinkeinojen ja elämänlaadun kehittämisestä sekä eri mahdollisuuksiemme hyödyntämisestä ja markkinoinnista? Kuka tahtoisi edes kartoittaa asiaa?
Nousen mielipaikaltani ja palaan polulle. Mikä jumalainen päivä, mikä maisema, mitkä mahdollisuudet!
Heikki Pesämaa
Oulujoki Osuuskunnan puolesta
19.9.2009
Osuuskauppa Arina - kunnallispolitiikkojen käenpoika
Osuuskaupan on aika pärjätä omillaan – yrityksenä yritysten joukossa. Porvaripoliitikot pois pelipöydistä.
Kohta koittaa taas Osuuskaupassa kuhina. Jäsenistö pistää pikkuisen pyhäsempää päälle ja käy bonuspaikalla äänestämässä omaa ehdokastaan Arinan Edustajistoon. Totisennäköiset ehdokkaat ovat käyneet kuvaamoissa otattamassa itsestään luottamustaherättävän näköisen potretin. Pystyvimmät ehdokkaat satsaavat oikein lehtimainontaan. Mitä omituista ilveilyä tämä tällainen vaalikouhotus oikeastaan on?
Mistä näissä Osuuskaupan vaaleissa oikein päätetään? Markkinataloudessa toimivalle kauppaliikkeelle äänestetään ylin valtaa käyttävä elin. Mukana ehdokaslistoilla ovat useat tunnetut ja poliittisesti asemoituneet henkilöt. Kyse on kuitenkin ainoastaan yhden kaupan hallintoelimestä. Melkoisen arveluttavaa, jopa irvokasta, etten sanoisi!
Osuuskauppa Arinan jäsenalue 1:n Edustajistoon valitaan jäsenistövaaleilla 25 edusmiestä ja –naista tehtävänään omalta osaltaan edistää mm. vähittäis-, elintarvike-, huoltamo-, rauta-, kodinelektroniikka- ja urheilutarvikekaupan markkinoilla toimivan liikeyrityksen asiaa. Arinan tavoitteena vaaleissa on mitä ilmeisimmin koota mahdollisimman vaikutusvaltainen Edustajisto, tuleehan jokainen jäsenvaltuutettu ajamaan ”oman kaupan” asiaa. Mikäs sen mukavampaa, jos valitut vaikka sattuisivatkin olemaan tiiviisti mukana kunnallisessa päätöksenteossa.
Mielestäni jokaiselle jollain lailla kunnallispolitiikassa mukanaolevalle abc-miehelle ja naiselle pitäisi ommella jääviydestä kertova bonusmerkki rintaan. Valtakunnan tasolla olemme viimeisten kuukausien aikana saaneet lukea, kuulla ja katsoa jo aivan tarpeeksi poliitikoiden osuuksista vaalirahakytköksissä, toistaiseksi lähinnä Nova-kiinteistösijoitusryppääseen liittyen. Mitenkäs se tämä meidän ”oma kauppa” sitten poikkeaa jo edesmenneestä Novasta? Eipä juurikaan, samat tavoitteet oli ja on molemmilla: luoda otollisia edellytyksiä kannattavalle kaupankäynnille, eli käytännössä päästä operoimaan parhaille kauppapaikoille. Arinan erottaa Novasta se, että kauppapaikan saatuaan se itse myös harjoittaa liiketoimintaa kyseisessä paikassa. Lisäksi meidän mediallamme on lämmin ja veljellinen suhde Arinaan, kun Nova puolestaan ei elinaikanaan yltänyt median kanssa edes velipuolen asemaan. Nova oli liian härski yritys poliittisen päätöksenteon ja bisneksen koplaamiseksi. Entä Arina? Traditiot ovat kenties muuttuneet yleisesti hyväksytyksi käytännöksi.
Hotelli Vaakunan, nykyisin Radisson Blu, rakentaminen DDR-tyyliseksi monumentiksi kaupungin ehdottomasti parhaimmalle paikalle ja samalla mielenpadoksi Oulun meriyhteydelle on ehkäpä kaikista räikein yksittäinen esimerkki osuuskaupan omistamien mahtipäättäjien kyvystä jyrätä Arinan edunmukaiset päätökset läpi. Oulu valitsi Arinan ja hylkäsi meren; jokihan oli hylätty jo aiemmin. Entäpä sitten Limingantullin Prisma, miten härskisti sen rakentamisessa toimittiinkaan ilman lupaa. Tuon luvattoman bonusrysän massiivisissa avajaisjuhlissa patsasteli ylväästi koko kaupunginvaltuuston ja pankkimaailman kerma. Olinhan siellä minäkin, joskin kerman sijaan kastini oli kurria. Olin siellä pienen vuokralaisyrittäjän edustajana, vaikkei minulla vihreää korttia ollut silloinkaan. Uskaltaisinkohan vielä kysyä, miksi kaupungin keskustan kehittäminen on ollut niin käsittämättömän pitkään pattitilanteessa? Mikä onkaan se yksittäinen linnake, joka pitää kaupungissamme vallan¬lankoja käsissään tässäkin asiassa? Ei, ei! Se ei ole Oulun kaupunki.
On ylitsepääsemättömän vaikeaa käsittää kuinka, ainakin yleisen luulon mukaan, tämä erittäin kilpailuilla toimialoilla toimiva yritys kykenee investoimaan miljoonakaupalla pelkän tulorahoituksensa turvin? Minä ainakin, mikäli olisin Arinan ruokakassia kantava bonusasiakas, kokisin joutuneeni jonkinasteisen petoksen kohteeksi. Veronmaksajana ja kaupassakävijänä koen joka tapauksessa, ettei rehellinen kilpailu toimi ruokakaupassa. Osuuskauppa määrittelee ruokakorin hinnat ja muut seuraavat hiljaa myhäillen perässä. Win-win –politiikka vallitseekin alalla sopuisasti toimivien kauppojen kesken. Mutta entäpä asiakas, ihminen, kassinkantaja ja kassinmaksaja, joka kokee olevansa ”meidän kaupan omistaja” ja luulee saavansa osakseen omistajan edut? Saksa on iso maa, saksalaiset maksavat elintarvikeostoksistaan 15% meitä vähemmän. Se on muuten saman verran, minkä meidän Arinamme käyttää vuositasolla investointeihinsa. Investoinneilla synnytetään uusia työpaikkoja, kyllä ja ei, mutta jokainen uusi osuuskaupan synnyttämä sieni rajoittaa alueen kilpailumahdollisuuksia, sekä vie samalla menestymisen edellytykset yksityiseltä kaupanharjoittajalta, kuten myös vie työpaikat kauppiaan työntekijöiltä. Arinan kassan kanssa ei kukaan yksityinen voi kilpailla. Lopputuloksena onkin yksityisen näivettyminen ja Arinan kassan paisuminen. Kova on sen kauppiaan kohtalo, joka saa naapuriinsa uuden aabeeseen tai mitä niitä saleja onkaan.
Ostopaikan päätökseen vaikuttavat tutkimusten mukaan eniten kaupan sijainti ja vasta sitten nuo kovasti korostetut ”pysyvästi edulliset hinnat”. Jos kauppapaikka on tärkein tae kaupan menestymiselle, mikä se on alkujaan vaikuttanut kaupan sijaintiin? Se on kaavoitus, jossa kaupungilla tai kunnalla on monopoli. Meidän yhteisessä monopolissamme on Osuuskaupalla omat nappulat pelissä. Kaikki nappulat kokevat olevansa ”meidän kaupan” asialla päättäessään kaavoittaa ja osoittaa osuuskaupalle parhaat myyntipaikat. Tämä ei suinkaan ole pelkästään tämän ajan ilmiö. Tätä peliähän on pelattu kymmeniä vuosia. Mikä ihmeellisen ovela ja tehokas systeemi! ”Pysyvästi edulliset hinnat” ja tulorahoituksen turvin tehdyt mittavat vuosittaiset investoinnit. Paukuttaako ohimossa, haloo!! Osuuskauppa on käenpoika pesässämme, valitut jäsenedustajat ovat ruokkineet käenpojan aikaa sitten lentokuntoon pois pesästään, mutta ruokinta sen kuin jatkuu ja käki kasvaa.
Tuotakoon vielä tiedoksi, etten ole ehdolla Arinan vaaleissa. Minulla ei ole vihreää bonuskorttia, muttei myöskään Plussa-korttia.
Esittäisin lopuksi täysin henkilökohtaisen, mutta avoimen julkisen toivomuksen, etteivät kokoomuksen mandaatilla toimivat kunnallispoliitikot ottaisi osaa Osuuskaupan vaaleihin. Kokoomuksen on mielestäni toimittava ennen muuta tämän ajan ihmisen asialla, eikä suinkaan mustavalkoaikaisen systeemin asialla. Käytännössä täysin olematon kilpailu vähittäiskaupan alalla kertoo kähmintäpolitiikan täydellisestä onnistumisesta. Oululaisen ihmisen edun mukaista on tasapuolisen ja aidon kilpailun synnyttäminen ja sitä kautta päivittäistavaroiden hintojen tuntuva lasku.
Tässä julkituoma mielipiteeni herättää varmasti omienikin joukosta ankaraa kritiikkiä, mutta ennen tuota ryöpytystä, totean kunnioittavani isää ja äitiä, en Arinaa, sekä pelkääväni Jumalaa, en Arinaa. Pisto sen porvaripoliitikon sydämeen, joka tuntee ylpeyttä oltuaan osallinen Osuuskauppa Arinan menestystarinan tekemisessä. Arinan menestys on pois markkinoiden kehittymisestä, ja näkyy meidän päivittäin maksamissa ostoksissamme.
Heikki Pesämaa
kokoomuslainen kunnallispoliitikko, kaupunginvaltuutettu
Kohta koittaa taas Osuuskaupassa kuhina. Jäsenistö pistää pikkuisen pyhäsempää päälle ja käy bonuspaikalla äänestämässä omaa ehdokastaan Arinan Edustajistoon. Totisennäköiset ehdokkaat ovat käyneet kuvaamoissa otattamassa itsestään luottamustaherättävän näköisen potretin. Pystyvimmät ehdokkaat satsaavat oikein lehtimainontaan. Mitä omituista ilveilyä tämä tällainen vaalikouhotus oikeastaan on?
Mistä näissä Osuuskaupan vaaleissa oikein päätetään? Markkinataloudessa toimivalle kauppaliikkeelle äänestetään ylin valtaa käyttävä elin. Mukana ehdokaslistoilla ovat useat tunnetut ja poliittisesti asemoituneet henkilöt. Kyse on kuitenkin ainoastaan yhden kaupan hallintoelimestä. Melkoisen arveluttavaa, jopa irvokasta, etten sanoisi!
Osuuskauppa Arinan jäsenalue 1:n Edustajistoon valitaan jäsenistövaaleilla 25 edusmiestä ja –naista tehtävänään omalta osaltaan edistää mm. vähittäis-, elintarvike-, huoltamo-, rauta-, kodinelektroniikka- ja urheilutarvikekaupan markkinoilla toimivan liikeyrityksen asiaa. Arinan tavoitteena vaaleissa on mitä ilmeisimmin koota mahdollisimman vaikutusvaltainen Edustajisto, tuleehan jokainen jäsenvaltuutettu ajamaan ”oman kaupan” asiaa. Mikäs sen mukavampaa, jos valitut vaikka sattuisivatkin olemaan tiiviisti mukana kunnallisessa päätöksenteossa.
Mielestäni jokaiselle jollain lailla kunnallispolitiikassa mukanaolevalle abc-miehelle ja naiselle pitäisi ommella jääviydestä kertova bonusmerkki rintaan. Valtakunnan tasolla olemme viimeisten kuukausien aikana saaneet lukea, kuulla ja katsoa jo aivan tarpeeksi poliitikoiden osuuksista vaalirahakytköksissä, toistaiseksi lähinnä Nova-kiinteistösijoitusryppääseen liittyen. Mitenkäs se tämä meidän ”oma kauppa” sitten poikkeaa jo edesmenneestä Novasta? Eipä juurikaan, samat tavoitteet oli ja on molemmilla: luoda otollisia edellytyksiä kannattavalle kaupankäynnille, eli käytännössä päästä operoimaan parhaille kauppapaikoille. Arinan erottaa Novasta se, että kauppapaikan saatuaan se itse myös harjoittaa liiketoimintaa kyseisessä paikassa. Lisäksi meidän mediallamme on lämmin ja veljellinen suhde Arinaan, kun Nova puolestaan ei elinaikanaan yltänyt median kanssa edes velipuolen asemaan. Nova oli liian härski yritys poliittisen päätöksenteon ja bisneksen koplaamiseksi. Entä Arina? Traditiot ovat kenties muuttuneet yleisesti hyväksytyksi käytännöksi.
Hotelli Vaakunan, nykyisin Radisson Blu, rakentaminen DDR-tyyliseksi monumentiksi kaupungin ehdottomasti parhaimmalle paikalle ja samalla mielenpadoksi Oulun meriyhteydelle on ehkäpä kaikista räikein yksittäinen esimerkki osuuskaupan omistamien mahtipäättäjien kyvystä jyrätä Arinan edunmukaiset päätökset läpi. Oulu valitsi Arinan ja hylkäsi meren; jokihan oli hylätty jo aiemmin. Entäpä sitten Limingantullin Prisma, miten härskisti sen rakentamisessa toimittiinkaan ilman lupaa. Tuon luvattoman bonusrysän massiivisissa avajaisjuhlissa patsasteli ylväästi koko kaupunginvaltuuston ja pankkimaailman kerma. Olinhan siellä minäkin, joskin kerman sijaan kastini oli kurria. Olin siellä pienen vuokralaisyrittäjän edustajana, vaikkei minulla vihreää korttia ollut silloinkaan. Uskaltaisinkohan vielä kysyä, miksi kaupungin keskustan kehittäminen on ollut niin käsittämättömän pitkään pattitilanteessa? Mikä onkaan se yksittäinen linnake, joka pitää kaupungissamme vallan¬lankoja käsissään tässäkin asiassa? Ei, ei! Se ei ole Oulun kaupunki.
On ylitsepääsemättömän vaikeaa käsittää kuinka, ainakin yleisen luulon mukaan, tämä erittäin kilpailuilla toimialoilla toimiva yritys kykenee investoimaan miljoonakaupalla pelkän tulorahoituksensa turvin? Minä ainakin, mikäli olisin Arinan ruokakassia kantava bonusasiakas, kokisin joutuneeni jonkinasteisen petoksen kohteeksi. Veronmaksajana ja kaupassakävijänä koen joka tapauksessa, ettei rehellinen kilpailu toimi ruokakaupassa. Osuuskauppa määrittelee ruokakorin hinnat ja muut seuraavat hiljaa myhäillen perässä. Win-win –politiikka vallitseekin alalla sopuisasti toimivien kauppojen kesken. Mutta entäpä asiakas, ihminen, kassinkantaja ja kassinmaksaja, joka kokee olevansa ”meidän kaupan omistaja” ja luulee saavansa osakseen omistajan edut? Saksa on iso maa, saksalaiset maksavat elintarvikeostoksistaan 15% meitä vähemmän. Se on muuten saman verran, minkä meidän Arinamme käyttää vuositasolla investointeihinsa. Investoinneilla synnytetään uusia työpaikkoja, kyllä ja ei, mutta jokainen uusi osuuskaupan synnyttämä sieni rajoittaa alueen kilpailumahdollisuuksia, sekä vie samalla menestymisen edellytykset yksityiseltä kaupanharjoittajalta, kuten myös vie työpaikat kauppiaan työntekijöiltä. Arinan kassan kanssa ei kukaan yksityinen voi kilpailla. Lopputuloksena onkin yksityisen näivettyminen ja Arinan kassan paisuminen. Kova on sen kauppiaan kohtalo, joka saa naapuriinsa uuden aabeeseen tai mitä niitä saleja onkaan.
Ostopaikan päätökseen vaikuttavat tutkimusten mukaan eniten kaupan sijainti ja vasta sitten nuo kovasti korostetut ”pysyvästi edulliset hinnat”. Jos kauppapaikka on tärkein tae kaupan menestymiselle, mikä se on alkujaan vaikuttanut kaupan sijaintiin? Se on kaavoitus, jossa kaupungilla tai kunnalla on monopoli. Meidän yhteisessä monopolissamme on Osuuskaupalla omat nappulat pelissä. Kaikki nappulat kokevat olevansa ”meidän kaupan” asialla päättäessään kaavoittaa ja osoittaa osuuskaupalle parhaat myyntipaikat. Tämä ei suinkaan ole pelkästään tämän ajan ilmiö. Tätä peliähän on pelattu kymmeniä vuosia. Mikä ihmeellisen ovela ja tehokas systeemi! ”Pysyvästi edulliset hinnat” ja tulorahoituksen turvin tehdyt mittavat vuosittaiset investoinnit. Paukuttaako ohimossa, haloo!! Osuuskauppa on käenpoika pesässämme, valitut jäsenedustajat ovat ruokkineet käenpojan aikaa sitten lentokuntoon pois pesästään, mutta ruokinta sen kuin jatkuu ja käki kasvaa.
Tuotakoon vielä tiedoksi, etten ole ehdolla Arinan vaaleissa. Minulla ei ole vihreää bonuskorttia, muttei myöskään Plussa-korttia.
Esittäisin lopuksi täysin henkilökohtaisen, mutta avoimen julkisen toivomuksen, etteivät kokoomuksen mandaatilla toimivat kunnallispoliitikot ottaisi osaa Osuuskaupan vaaleihin. Kokoomuksen on mielestäni toimittava ennen muuta tämän ajan ihmisen asialla, eikä suinkaan mustavalkoaikaisen systeemin asialla. Käytännössä täysin olematon kilpailu vähittäiskaupan alalla kertoo kähmintäpolitiikan täydellisestä onnistumisesta. Oululaisen ihmisen edun mukaista on tasapuolisen ja aidon kilpailun synnyttäminen ja sitä kautta päivittäistavaroiden hintojen tuntuva lasku.
Tässä julkituoma mielipiteeni herättää varmasti omienikin joukosta ankaraa kritiikkiä, mutta ennen tuota ryöpytystä, totean kunnioittavani isää ja äitiä, en Arinaa, sekä pelkääväni Jumalaa, en Arinaa. Pisto sen porvaripoliitikon sydämeen, joka tuntee ylpeyttä oltuaan osallinen Osuuskauppa Arinan menestystarinan tekemisessä. Arinan menestys on pois markkinoiden kehittymisestä, ja näkyy meidän päivittäin maksamissa ostoksissamme.
Heikki Pesämaa
kokoomuslainen kunnallispoliitikko, kaupunginvaltuutettu
17.9.2009
Hallintoaatelin harkitut heikkoudet
Parikymmentä vuotta sitten kouluttauduin pesäpallovalmentajaksi. Saimme kursseilla oppia sen ajan parhailta osaajilta. Erikoisesti mieleeni jäivät erään, mestaruuksiin asti menestyneen valmentajan antamat oheet: "jokaisella pelaajalla pitää olla oikeus milloin tahansa harjoituksen aikana keskeyttää harjoitus ja kysyä, miksi juuri minä teen tätä harjoitetta. Sinun on valmentajana pystyttävä vastaamaan hänen kysymykseensä heti ja perustellusti. Ellet siihen kykene, on harjoitus lopetettava."
Ryhdyin noudattamaan teoriaa käytännössä. Seuraavan harjoituksen yhteydessä kerroin oman joukkueeni pelaajille tämän mullistavan periaatteen noudattamisesta. Yksikään pelaaja ei muistaakseni keskeyttänyt harjoitusta tähän oikeuteen vedoten. Mutta, ja mikä oli kaikista tärkeintä, tämän periaatteen julkinen käytäntöönotto pakotti minut valmentajana joka kerta harjoitusohjelmaa laatiessani pohtimaan paitsi kaavan ja keston, myös perusteet kullekin harjoitteelle. Seurauksena oli harjoitusten tehostuminen, harjoitusintensiteetin kasvu ja tulosten nopea parantuminen. Me olimme hyvähenkinen tiimi, meillä oli tekemisen meininkiä. Menestyminen ja mestaruudet tulivat aikanaan.
Minä olen seurannut Maikkulan terveyskeskuksen siirtohuhuja, jotka viime päivinä ovat vahvistuneet lautakuntapäätökseksi. En tässä ota kantaa puolesta enkä vastaan, se kun ei ole kirjoitukseni pihvinä. Pihvi on siinä, että kaupunkimme viestintäkäytäntö on väärä ja myös huono. Väärää se on, koska se ei täytä tarkoitustaan ja on tulkinnanvaraista. Huonoa se on siksi, etteivät kuntalaiset, eivätkä edes luottamusmiehet ymmärrä, mitä vastauksessa tai muussa lausunnossa tarkoitetaan. Olen lyhyenä luottamusmiesaikanani havainnut, että keskuuteemme on päässyt syntymään uusi kasti, hanke- ja hallintoaateli (Ha-haa). Se on kansalaisten tavoittamattomissa, se on esiintyessään jotenkin ylempiarvoista, se puhuu ja kirjoittaa meille vierasta kieltä, se suojelee ja varjelee itse itseään sekä toimii kunnon kansalaisten käskijänä. Kyllähän me virkakoneistoa tarvitaan ja onhan siellä joukossa aivan mainioitakin tyyppejä, en tahdo yleistää, mutta valitettavan suuri on se herkkähipiäisten viranhaltijoiden joukko, joka on hyvää vauhtia eristämässä erinomaista kastiansa tavallisten kuntalaisten arjesta.
Voisimmeko mekin Oulun mahtavassa kuntakoneistossa alkaa soveltamaan hyväksihavaittua valmentajaperiaatetta, esimerkiksi seuraavalla tavalla: "jokaisella kuntalaisella on oikeus minkä tahansa valmistelutyön aikana saada ymmärrettävä vastaus kysymykseensä. Ellei yksiselitteistä ja ymmärrettävää vastausta pystytä antamaan viikon kuluessa, on valmistelutyö keskeytettävä."
Luottamusmiehenä olen joutunut puuttumaan viestinnällisiin ongelmiin. Olen palauttanut tulkinnanvaraisia virkamiesvastauksia takaisin valmisteltaviksi maininnalla: "ei ymmärretä." Näin tulen toimimaan jatkossakin, ylpeyteni ei kärsi ymmärtämättömyyden tunnustamisesta, mutta vastuuntuntoni kärsii vaikeaselkoisten asioiden edessä vaikenemisesta.
Heikki Pesämaa
Ryhdyin noudattamaan teoriaa käytännössä. Seuraavan harjoituksen yhteydessä kerroin oman joukkueeni pelaajille tämän mullistavan periaatteen noudattamisesta. Yksikään pelaaja ei muistaakseni keskeyttänyt harjoitusta tähän oikeuteen vedoten. Mutta, ja mikä oli kaikista tärkeintä, tämän periaatteen julkinen käytäntöönotto pakotti minut valmentajana joka kerta harjoitusohjelmaa laatiessani pohtimaan paitsi kaavan ja keston, myös perusteet kullekin harjoitteelle. Seurauksena oli harjoitusten tehostuminen, harjoitusintensiteetin kasvu ja tulosten nopea parantuminen. Me olimme hyvähenkinen tiimi, meillä oli tekemisen meininkiä. Menestyminen ja mestaruudet tulivat aikanaan.
Minä olen seurannut Maikkulan terveyskeskuksen siirtohuhuja, jotka viime päivinä ovat vahvistuneet lautakuntapäätökseksi. En tässä ota kantaa puolesta enkä vastaan, se kun ei ole kirjoitukseni pihvinä. Pihvi on siinä, että kaupunkimme viestintäkäytäntö on väärä ja myös huono. Väärää se on, koska se ei täytä tarkoitustaan ja on tulkinnanvaraista. Huonoa se on siksi, etteivät kuntalaiset, eivätkä edes luottamusmiehet ymmärrä, mitä vastauksessa tai muussa lausunnossa tarkoitetaan. Olen lyhyenä luottamusmiesaikanani havainnut, että keskuuteemme on päässyt syntymään uusi kasti, hanke- ja hallintoaateli (Ha-haa). Se on kansalaisten tavoittamattomissa, se on esiintyessään jotenkin ylempiarvoista, se puhuu ja kirjoittaa meille vierasta kieltä, se suojelee ja varjelee itse itseään sekä toimii kunnon kansalaisten käskijänä. Kyllähän me virkakoneistoa tarvitaan ja onhan siellä joukossa aivan mainioitakin tyyppejä, en tahdo yleistää, mutta valitettavan suuri on se herkkähipiäisten viranhaltijoiden joukko, joka on hyvää vauhtia eristämässä erinomaista kastiansa tavallisten kuntalaisten arjesta.
Voisimmeko mekin Oulun mahtavassa kuntakoneistossa alkaa soveltamaan hyväksihavaittua valmentajaperiaatetta, esimerkiksi seuraavalla tavalla: "jokaisella kuntalaisella on oikeus minkä tahansa valmistelutyön aikana saada ymmärrettävä vastaus kysymykseensä. Ellei yksiselitteistä ja ymmärrettävää vastausta pystytä antamaan viikon kuluessa, on valmistelutyö keskeytettävä."
Luottamusmiehenä olen joutunut puuttumaan viestinnällisiin ongelmiin. Olen palauttanut tulkinnanvaraisia virkamiesvastauksia takaisin valmisteltaviksi maininnalla: "ei ymmärretä." Näin tulen toimimaan jatkossakin, ylpeyteni ei kärsi ymmärtämättömyyden tunnustamisesta, mutta vastuuntuntoni kärsii vaikeaselkoisten asioiden edessä vaikenemisesta.
Heikki Pesämaa
8.9.2009
Kohtuudenmukaisuutta ja yhteisöllisyyttä
PUHEENVUORO OULUN KAUPUNGIN LÄHIDEMOKRATIATOIMINNAN LINJAUKSIEN TAUSTALLE
Oikeutta ja kohtuutta, välittämisen vuoksi
Kansalaisilla on tasavertainen oikeus saada sosiaali- ja terveystoimen peruspalveluja. Yhteiskunta, joka kutsuu itseään hyvinvointiyhteiskunnaksi, on jollain tapaa järjestänyt kyseiset palvelut kansalaisilleen. Suomi on tässä mielessä hyvinvointiyhteiskunta ja hyvä niin. Järjestelmämme perustuu yhdenvertaisesti jokaista suomalaista koskevaan kansalaisoikeuteen, joissakin tapauksissa jopa enemmän kuin kansalaiskohtuuteen. Lähinnä yksilön itsensä vastuulla on ollut määrittää omat terveydenhoidolliset tarpeensa, kunnes nyttemmin myös yhteiskunta on herännyt määrittämään kansalaisille uusia tarpeita ja resursoimaan niitä hoivaavia organisaatioita. Kokonaan oma lukunsa potilashuollossa on terveydenhoidon ammattilaisten suorittama ohjausapu eri hoitopaikkojen välillä. Systeemimme on raskas ja ikävä kyllä mahdollistaa monipuolisen tulkinnanvaraisuuden.
Olen ollut kohta yhden vuoden kaupunginvaltuutettuna. Silmäni ovat pysyneet avoimina ja pysyvät uskoakseni auki jatkossakin. Liekö olen kovinkaan hakoteillä, jos ennustan nykykehityksen jakavan kansakuntaamme kolmeen kastiin, niihin jotka mahdollisuuksiinsa nähden alisuorittavat, niihin jotka ylisuorittavat ja niihin, jotka haluaisivat suorittaa vähintäänkin mahdollisuuksiensa mukaisesti. Alisuorittajat hyötyvät systeemistämme, ylisuorittajat mahdollistavat sen ja potentiaaliset suorittajat odottavat omaa tilaisuuttaan. Hyvinvointiyhteiskuntamme haasteena on säilyttää jakolinjojen välinen painopiste siellä systeemiä ylläpitävien ylisuorittajien puolella, muutoinhan koko järjestelmä romahtaisi omaan mahdottomuuteensa. Kuitenkin käynnissä oleva politiikka on huolestuttavissa määrin suosimassa omaehtoisesti alisuorittavia kansalaisia, ja mikä surullisinta, juuri nuorten potentiaalisten suorittajien kustannuksella. Kohta olemme tilanteessa, jossa jokaisella kansalaisella kannattaisi olla oma määritelty ongelmansa. Skenaario on huolestuttava, sillä potentiaalisten nuorten joukko punnitsee eri vaihtoehtojen välillä: "kannattaisiko yhä toivoa ja yrittää vai antaisiko suosiolla periksi." Meidän seniori-ikäisten päättäjien olisi muistettava, että kaikkea mitä teemme, olisi tehtävä tulevaisuuteen katsoen eli nousevaa nuorisoamme silmällä pitäen.
Luonnoltaan ihminen on loppujen lopuksi joukkoon hakeutuva laumaeläin ja kaipaa kavereiksi vertaisiaan. Saman vaivan jakajista syntyy vaivattomasti yhtenäinen ongelmakeskeinen joukko. En näe ihmisten yhteisöllisyyden kaipuussa mitään epäluonnollista tai moitittavaa; päinvastoin, suosin joukkovoimaa ja huolimatta taustojen ja motiivien värikkäästä kirjosta kannustan ihmisiä yhteisöllisyyden pariin. Mutta en voi suosia sellaista kehitystä, jossa alkusysäyksen yhteisöllisyyteen hakeutumiseen muodostaa ainoastaan jokin jäsenkuntaa yhdistävä ongelma. Kimppaantumisessa täytyy olla muutakin taustalla - toivoa ja tavoitteita. Toiminnassa täytyy olla yritystä ja yhteisiin tavoitteisiin on voitava piirtää yleviä näkymiä.
Aikamme haasteista yksi mittavimmista on ihmisen epätoivon ja eristäytymisen ehkäiseminen. Onkin huutava vääryys, että vauhdilla virtualisoituva viihdeyhteiskuntamme suosii ihmisen pakoa todellisuudesta. Höttöistä harhaa kestää, kunnes soopakuplat lopulta pärskähtävät puhki, jättäen vain saippuan kirvelemään kyyneleistä kosteita silmiä. Enkä jaksa uskoa, että itse aiheuttamaamme ongelmavyyhtiä voitaisiin ratkaista pelkästään yhteiskunnan osoittamin resurssein. Meidän on omaehtoisesti havahduttava ja tunnistettava apatiaongelmiemme kasaajat sekä itse oivallettava oman elpymisemme tienviitat. Meidän on yhtä lailla omaehtoisesti hoidettava ensin omia ongelmiamme. Vasta sen jälkeen olemme riittävän kykeneviä kohtaamaan ja helpottamaan toisten ihmisen arkisia vaikeuksia. Lähimmäisenrakkaudesta on siis kyse ja ihmiselle itselleen lähinnä on ihminen itse. Rakasta itseäsi, rakastat lähim¬mäistäsi. Kysynpähän vaan, että kuinka ihminen voisikaan itseänsä rakastaa tai edes hyväksyä, kun elämisen mallit muovataan joka ilta Maikkarin kanavalla. Herätkää hömppähypnoosista ihmiset hyvät!
Palaan saarnassani alkuperäiseen teemaani, oululaisten oikeuksiin ja kohtuuksiin. Oikeudenmukaisuuden periaatetta käytetään Oulussakin härskisti hyväksi. Kansalaismoraali on kriisissä, se on jo lähes kokonaan murentunut, ottavan käsi karistaa muruset maahan ja kauhoo ilman hävynhäivääkään etuisuuksia sen minkä jaksaa ja pystyy. Toisaalla säädetään herttaisen hyväuskoisesti lisää ottamisen tilaisuuksia. Hyvinvointiyhteiskuntamme on rappeutumassa yhtä jalkaa moraalittomuuden kasvamisen kanssa. Se on sääli, ottaen huomioon todellisten avuntarvitsijoiden hädän. Laiskan ja toimettoman ihmisen kannattaa olla kipeä, hauras, vaivainen tai muutoin vain todellista kuntoisuuttaan epäkelpoisempi. Systeemimme suosii heikkoja ja vaanii vahvoja, mikä on oikein, mikäli heikkous ja vahvuus olisivat todellisia. Pulmana on tulkinnanvaraisuus. Aivan kuten presidentti Ahtisaari on sanonut: "olemme luoneet hyvinvointivaltion, mutta kukaan ei halunut pahoinvointiyhteiskuntaa." Moraalin murentuessa eniten hätääkärsivät myös häviävät eniten ja kaikkein vahvimmat voimistuvat entisestään. Nykyisen systeemin suurimmat voittajat ovat luonteiltaan vetelimmät luovuttajat, kun taas suurimmat häviäjät ovat uutterimmat keskiluokkaiset sinnittelijät – kuten ovat myös kaikki potentiaaliset nuoret. Yhteiskunnassamme auttavasti menestyäkseen riittää, että on olemassa.
Minun on vaikea ymmärtää niitä kanssaoululaisia, jotka näyttävät tuntevan jopa suoranaista vihamielisyyttä yhteiskuntaamme ja kotikaupunkiamme kohtaan. Käsittämättömän vastuutonta on sekin, että muutama kaupunginvaltuutettu tuntuu omalla tarkoitushakuisella toiminnallaan lietsovan tällaista negatiivista protestirintamaa. Miksi meillä harrastetaan kasvavissa määrin järjestelmän häikäilemätöntä hyväksikäyttöä? Mikä yhteiskunnassamme mättää näin pahoin, ettei siitä tämän enempää välitetä? Peräänkuuluttaisin kohtuudenmukaisuutta kuntalaisuuteen puolin ja toisin, ihmisten olisi välitettävä ja kuntapalveluiden rohkaistava välittämään. Alinomainen kyynisyys, systemaattinen valittaminen ja asioiden ”oikeutettu” vääristeleminen pakottaa kuntaorganisaation viranomaiset epäluuloisiksi ja varautuneiksi sekä kasvattaa byrokratiaa ja kustannustaakkamme kestämättömäksi. Harmi vain, etteivät pahimmat pukarit ole maksajien joukossa.
Jotain olisi tarvis tehdä turmiollisen kierteen katkaisemiseksi, mutta kuka välittäisi, ketä kiinnostaisi kyseenalaistaa systeemin toimivuus - ja missä ovat ne pioneerihenkiset päättäjät jotka uskaltaisivat tarkastella pöydälle nostettua ylipainonsa tähden ähkivää kissaa. Monet päätöksentekijät ovat kyllä olleet kissalle karkkia syöttämässä.
”Ouluun kannattaa muuttaa, täällä on hyvä mahdollisuus olla tekemättä mitään. Systeemi toimii, eikä kukaan tule kyselemään. Antaa mennä vaan!” - Näin kuulin sanottavan joku aika sitten, ja minä hölmö kun olen aina ilahtunut saatuani lukea väkilukumme taas kasvaneen muutamilla sadoilla, joskus jopa tuhansilla. Olen pettynyt ja harmissani. Kulma-baareissa hehkuttavat menneisyyttänsä monet viikkorahan voimalla viinastelevat veropakolaiset. Lapset odottelevat koulusta palattuaan omaa osuuttaan vanhempansa vastuusta. Turhaan. Ja pyörähän pyörii, me päättäjät ummistamme silmämme todellisuuden kohtaamiselta ja päätämme antaa lisäresursseja kunnalliseen terveydenhoitoon.
Kun mikään ei riitä, on kysyttävä, riittäisikö ihminen. Terve ihminen on toimelias, hän voi aivan hyvin olla fyysiseltä ja/tai henkiseltä kuntoisuudeltaan vajavainen, sillä ei ole merkitystä, kunhan vain uskoo itseensä ja omiin kykyihinsä - ja mikä tärkeintä, tahtoo yrittää pärjätä. Yhteiskunnan tulee ikään katsomatta suosia tällaisia tämän ajan epätrendikkäitä ihmisiä. Heille tulee antaa arvostusta ja tarjota mahdollisuuksia oman minuutensa löytämiseen ja vahvistamiseen sekä oman ainutkertaisuutensa kokemiseen. Olen saanut tavata koko joukon tällaisia terveitä ihmisiä kaupunkimme vapaaehtoistyön parissa. Uskoni ihmisen hyvyyteen on näiden tapaamisten seurauksena toipumassa kaikista karuista kokemuksistani huolimatta. Meillä on keskuudessamme suuri joukko eri elämäntilanteissa olevia naisia ja miehiä, jotka ovat tehneet kunnioitettavan päätöksen vapaaehtoistyöhön osallistumisesta. Vaikka joukko onkin mittava, ovat tarpeet mittavammat ja koko ajan kasvavat.
Pyyteettömän hyvätahtoiset ihmiset puurtavat jaksamisensa rajoilla. Kutsumus kantaa ja pakottaa heidät lähtemään toimiinsa päivä päivältä, mutta olisi silti ymmärrettävä nähdä kohtuus kaikessa. Usein vaivanpalkkana pyyteettömästä työstä on vain kiittämättömyys. Yhteinen tehtävämme onkin saada aikaan tuntuva muutos vapaaehtoistyöhön suhtaumisessa. Kotikaupunkimme kaipaa kasvavissa määrin tervesieluisia ihmisiä mukaan vapaaehtoistyötä tekeviin yhteisöihin. Jos koet pystyväsi antamaan omaa panostasi yhteisen ja kehittyvän kaupunkimme hyväksi, lähde matkaan - tule käymään asukastuvalla.
Sinä pystyt, sinua tarvitaan. Tee päätös, tule mukaan, annat itsellesi mahdollisuuden ja samalla annat panoksesi yhteisölliseen tarpeeseen. Päätös on omasi, se on kaikista kovin juttu! Toki ovesta asukastupaan käyminen vaatii myös rohkeutta, mutta jo selvästi tekemääsi päätöstä vähemmän.
Ojenna kätesi antamaan ja auttamaan. Ovi on auki. Toivo on potentiaalissa, sitä on sinussa ja minussa!
Heikki
Oikeutta ja kohtuutta, välittämisen vuoksi
Kansalaisilla on tasavertainen oikeus saada sosiaali- ja terveystoimen peruspalveluja. Yhteiskunta, joka kutsuu itseään hyvinvointiyhteiskunnaksi, on jollain tapaa järjestänyt kyseiset palvelut kansalaisilleen. Suomi on tässä mielessä hyvinvointiyhteiskunta ja hyvä niin. Järjestelmämme perustuu yhdenvertaisesti jokaista suomalaista koskevaan kansalaisoikeuteen, joissakin tapauksissa jopa enemmän kuin kansalaiskohtuuteen. Lähinnä yksilön itsensä vastuulla on ollut määrittää omat terveydenhoidolliset tarpeensa, kunnes nyttemmin myös yhteiskunta on herännyt määrittämään kansalaisille uusia tarpeita ja resursoimaan niitä hoivaavia organisaatioita. Kokonaan oma lukunsa potilashuollossa on terveydenhoidon ammattilaisten suorittama ohjausapu eri hoitopaikkojen välillä. Systeemimme on raskas ja ikävä kyllä mahdollistaa monipuolisen tulkinnanvaraisuuden.
Olen ollut kohta yhden vuoden kaupunginvaltuutettuna. Silmäni ovat pysyneet avoimina ja pysyvät uskoakseni auki jatkossakin. Liekö olen kovinkaan hakoteillä, jos ennustan nykykehityksen jakavan kansakuntaamme kolmeen kastiin, niihin jotka mahdollisuuksiinsa nähden alisuorittavat, niihin jotka ylisuorittavat ja niihin, jotka haluaisivat suorittaa vähintäänkin mahdollisuuksiensa mukaisesti. Alisuorittajat hyötyvät systeemistämme, ylisuorittajat mahdollistavat sen ja potentiaaliset suorittajat odottavat omaa tilaisuuttaan. Hyvinvointiyhteiskuntamme haasteena on säilyttää jakolinjojen välinen painopiste siellä systeemiä ylläpitävien ylisuorittajien puolella, muutoinhan koko järjestelmä romahtaisi omaan mahdottomuuteensa. Kuitenkin käynnissä oleva politiikka on huolestuttavissa määrin suosimassa omaehtoisesti alisuorittavia kansalaisia, ja mikä surullisinta, juuri nuorten potentiaalisten suorittajien kustannuksella. Kohta olemme tilanteessa, jossa jokaisella kansalaisella kannattaisi olla oma määritelty ongelmansa. Skenaario on huolestuttava, sillä potentiaalisten nuorten joukko punnitsee eri vaihtoehtojen välillä: "kannattaisiko yhä toivoa ja yrittää vai antaisiko suosiolla periksi." Meidän seniori-ikäisten päättäjien olisi muistettava, että kaikkea mitä teemme, olisi tehtävä tulevaisuuteen katsoen eli nousevaa nuorisoamme silmällä pitäen.
Luonnoltaan ihminen on loppujen lopuksi joukkoon hakeutuva laumaeläin ja kaipaa kavereiksi vertaisiaan. Saman vaivan jakajista syntyy vaivattomasti yhtenäinen ongelmakeskeinen joukko. En näe ihmisten yhteisöllisyyden kaipuussa mitään epäluonnollista tai moitittavaa; päinvastoin, suosin joukkovoimaa ja huolimatta taustojen ja motiivien värikkäästä kirjosta kannustan ihmisiä yhteisöllisyyden pariin. Mutta en voi suosia sellaista kehitystä, jossa alkusysäyksen yhteisöllisyyteen hakeutumiseen muodostaa ainoastaan jokin jäsenkuntaa yhdistävä ongelma. Kimppaantumisessa täytyy olla muutakin taustalla - toivoa ja tavoitteita. Toiminnassa täytyy olla yritystä ja yhteisiin tavoitteisiin on voitava piirtää yleviä näkymiä.
Aikamme haasteista yksi mittavimmista on ihmisen epätoivon ja eristäytymisen ehkäiseminen. Onkin huutava vääryys, että vauhdilla virtualisoituva viihdeyhteiskuntamme suosii ihmisen pakoa todellisuudesta. Höttöistä harhaa kestää, kunnes soopakuplat lopulta pärskähtävät puhki, jättäen vain saippuan kirvelemään kyyneleistä kosteita silmiä. Enkä jaksa uskoa, että itse aiheuttamaamme ongelmavyyhtiä voitaisiin ratkaista pelkästään yhteiskunnan osoittamin resurssein. Meidän on omaehtoisesti havahduttava ja tunnistettava apatiaongelmiemme kasaajat sekä itse oivallettava oman elpymisemme tienviitat. Meidän on yhtä lailla omaehtoisesti hoidettava ensin omia ongelmiamme. Vasta sen jälkeen olemme riittävän kykeneviä kohtaamaan ja helpottamaan toisten ihmisen arkisia vaikeuksia. Lähimmäisenrakkaudesta on siis kyse ja ihmiselle itselleen lähinnä on ihminen itse. Rakasta itseäsi, rakastat lähim¬mäistäsi. Kysynpähän vaan, että kuinka ihminen voisikaan itseänsä rakastaa tai edes hyväksyä, kun elämisen mallit muovataan joka ilta Maikkarin kanavalla. Herätkää hömppähypnoosista ihmiset hyvät!
Palaan saarnassani alkuperäiseen teemaani, oululaisten oikeuksiin ja kohtuuksiin. Oikeudenmukaisuuden periaatetta käytetään Oulussakin härskisti hyväksi. Kansalaismoraali on kriisissä, se on jo lähes kokonaan murentunut, ottavan käsi karistaa muruset maahan ja kauhoo ilman hävynhäivääkään etuisuuksia sen minkä jaksaa ja pystyy. Toisaalla säädetään herttaisen hyväuskoisesti lisää ottamisen tilaisuuksia. Hyvinvointiyhteiskuntamme on rappeutumassa yhtä jalkaa moraalittomuuden kasvamisen kanssa. Se on sääli, ottaen huomioon todellisten avuntarvitsijoiden hädän. Laiskan ja toimettoman ihmisen kannattaa olla kipeä, hauras, vaivainen tai muutoin vain todellista kuntoisuuttaan epäkelpoisempi. Systeemimme suosii heikkoja ja vaanii vahvoja, mikä on oikein, mikäli heikkous ja vahvuus olisivat todellisia. Pulmana on tulkinnanvaraisuus. Aivan kuten presidentti Ahtisaari on sanonut: "olemme luoneet hyvinvointivaltion, mutta kukaan ei halunut pahoinvointiyhteiskuntaa." Moraalin murentuessa eniten hätääkärsivät myös häviävät eniten ja kaikkein vahvimmat voimistuvat entisestään. Nykyisen systeemin suurimmat voittajat ovat luonteiltaan vetelimmät luovuttajat, kun taas suurimmat häviäjät ovat uutterimmat keskiluokkaiset sinnittelijät – kuten ovat myös kaikki potentiaaliset nuoret. Yhteiskunnassamme auttavasti menestyäkseen riittää, että on olemassa.
Minun on vaikea ymmärtää niitä kanssaoululaisia, jotka näyttävät tuntevan jopa suoranaista vihamielisyyttä yhteiskuntaamme ja kotikaupunkiamme kohtaan. Käsittämättömän vastuutonta on sekin, että muutama kaupunginvaltuutettu tuntuu omalla tarkoitushakuisella toiminnallaan lietsovan tällaista negatiivista protestirintamaa. Miksi meillä harrastetaan kasvavissa määrin järjestelmän häikäilemätöntä hyväksikäyttöä? Mikä yhteiskunnassamme mättää näin pahoin, ettei siitä tämän enempää välitetä? Peräänkuuluttaisin kohtuudenmukaisuutta kuntalaisuuteen puolin ja toisin, ihmisten olisi välitettävä ja kuntapalveluiden rohkaistava välittämään. Alinomainen kyynisyys, systemaattinen valittaminen ja asioiden ”oikeutettu” vääristeleminen pakottaa kuntaorganisaation viranomaiset epäluuloisiksi ja varautuneiksi sekä kasvattaa byrokratiaa ja kustannustaakkamme kestämättömäksi. Harmi vain, etteivät pahimmat pukarit ole maksajien joukossa.
Jotain olisi tarvis tehdä turmiollisen kierteen katkaisemiseksi, mutta kuka välittäisi, ketä kiinnostaisi kyseenalaistaa systeemin toimivuus - ja missä ovat ne pioneerihenkiset päättäjät jotka uskaltaisivat tarkastella pöydälle nostettua ylipainonsa tähden ähkivää kissaa. Monet päätöksentekijät ovat kyllä olleet kissalle karkkia syöttämässä.
”Ouluun kannattaa muuttaa, täällä on hyvä mahdollisuus olla tekemättä mitään. Systeemi toimii, eikä kukaan tule kyselemään. Antaa mennä vaan!” - Näin kuulin sanottavan joku aika sitten, ja minä hölmö kun olen aina ilahtunut saatuani lukea väkilukumme taas kasvaneen muutamilla sadoilla, joskus jopa tuhansilla. Olen pettynyt ja harmissani. Kulma-baareissa hehkuttavat menneisyyttänsä monet viikkorahan voimalla viinastelevat veropakolaiset. Lapset odottelevat koulusta palattuaan omaa osuuttaan vanhempansa vastuusta. Turhaan. Ja pyörähän pyörii, me päättäjät ummistamme silmämme todellisuuden kohtaamiselta ja päätämme antaa lisäresursseja kunnalliseen terveydenhoitoon.
Kun mikään ei riitä, on kysyttävä, riittäisikö ihminen. Terve ihminen on toimelias, hän voi aivan hyvin olla fyysiseltä ja/tai henkiseltä kuntoisuudeltaan vajavainen, sillä ei ole merkitystä, kunhan vain uskoo itseensä ja omiin kykyihinsä - ja mikä tärkeintä, tahtoo yrittää pärjätä. Yhteiskunnan tulee ikään katsomatta suosia tällaisia tämän ajan epätrendikkäitä ihmisiä. Heille tulee antaa arvostusta ja tarjota mahdollisuuksia oman minuutensa löytämiseen ja vahvistamiseen sekä oman ainutkertaisuutensa kokemiseen. Olen saanut tavata koko joukon tällaisia terveitä ihmisiä kaupunkimme vapaaehtoistyön parissa. Uskoni ihmisen hyvyyteen on näiden tapaamisten seurauksena toipumassa kaikista karuista kokemuksistani huolimatta. Meillä on keskuudessamme suuri joukko eri elämäntilanteissa olevia naisia ja miehiä, jotka ovat tehneet kunnioitettavan päätöksen vapaaehtoistyöhön osallistumisesta. Vaikka joukko onkin mittava, ovat tarpeet mittavammat ja koko ajan kasvavat.
Pyyteettömän hyvätahtoiset ihmiset puurtavat jaksamisensa rajoilla. Kutsumus kantaa ja pakottaa heidät lähtemään toimiinsa päivä päivältä, mutta olisi silti ymmärrettävä nähdä kohtuus kaikessa. Usein vaivanpalkkana pyyteettömästä työstä on vain kiittämättömyys. Yhteinen tehtävämme onkin saada aikaan tuntuva muutos vapaaehtoistyöhön suhtaumisessa. Kotikaupunkimme kaipaa kasvavissa määrin tervesieluisia ihmisiä mukaan vapaaehtoistyötä tekeviin yhteisöihin. Jos koet pystyväsi antamaan omaa panostasi yhteisen ja kehittyvän kaupunkimme hyväksi, lähde matkaan - tule käymään asukastuvalla.
Sinä pystyt, sinua tarvitaan. Tee päätös, tule mukaan, annat itsellesi mahdollisuuden ja samalla annat panoksesi yhteisölliseen tarpeeseen. Päätös on omasi, se on kaikista kovin juttu! Toki ovesta asukastupaan käyminen vaatii myös rohkeutta, mutta jo selvästi tekemääsi päätöstä vähemmän.
Ojenna kätesi antamaan ja auttamaan. Ovi on auki. Toivo on potentiaalissa, sitä on sinussa ja minussa!
Heikki
30.8.2009
Elokuu loppuu, ei mahda mittään
Lauantai-iltapäivä Kantturassa. Siirsimme taas kerran nahkasohvat kuomukärryyn, ehkäpä teimme sen jo sadannen kerran. Mutta nyt on noille mööpeleille löytynyt uusi koti. Menkööt, loppuupa viimein tuo alituinen raijaaminen. Hankalia ne ovat, komuroita ja nyttemmin osaksi kelvottomiakin kapineita. Kaikesta huolimatta tällä kertaa sohvat siirtyivät lavalle aika lailla sopuisasti, nimittäin yleensä ainakin minulle sangen vastentahtoinen siirtoprosessi on poikinut mahtavan mekastuksen ja johtanut tuskastuttavaan murjotuksen. Nytkin toki mökötettiin, mutta muusta syystä. Jäin yksin tänne pirttiin makoilemaan, kuluttamaan aikaa, Vapaa Vaala -mökkitoimikunnan kokous Säräisniemellä alkaa vasta parin tunnin päästä. Pirtin ikkuna elehtii vesipisaroiden liikehdinnässä. Tekisi mieli torkahtaa.
Vajoan tarkastelemaan taustojani, tunnen lähestyvän itsesyytösten uhkan, itsesäälin armottomuuden ja itseironian toivottomuuden. Voisin nousta ja pyöriä pientä ympyrää pirtissä. Antaa olla, antaa tulla, kohtaan mieluummin demonini tässä maaten, ehkäpä nukahdan ja pääsen piruista eroon.
Olen ollut pitkään kylmässä, se on tosi - olen kasvanut kylmässä kylmäksi, olen käynyt kylmissä kylissä ja kylmissä syleissä. Olisin kenties pärjännyt pakkasessa, jos viileyteni olisi ollut tietoista, tarkoituksenmukaista, armotonta ja suorituskeskeisempää. Kuitenkin se, yhdessä säälittävän kaihomielisyyteni kanssa, on valanut minuun pakasteisen kuoren. Kuori peittää ja varjelee minua kaikelta säteilyltä, niin tulevalta kuin lähtevältä, haitalliselta kuin hyödylliseltä. Tiedän silti sulavani hiljaa kuin ajelehtimaan irronnut jäävuori. Niin tulee tapahtumaan epäilemättä vääjäämättä, vaikka lopulliseen muodonmuutokseeni meneekin vielä vuosia. Jokainen kohtaamani pettymys synnyttää hallayön, jonka aikana koleaan pintaani pakastuu jälleen pieni kerros lisää jääkuorta.
Luoja, kunpa voisin varjella itseäni pettymyksiltä, kunpa oppisin olemaan pettymättä menettämättä samalla lapsenuskoani ihmisiin.
Olen nyt saanut levähtää hetken. Viime viikon romuska jätti hoitamattomuuden seurauksena jälkeensä tukkoiset korvat ja hellät poskiontelot, jotka herkkien anturoiden tavoin sykkivät jokaisen askeleen osuessa maahan. Kun pidän nokastani kiinni ja puhkun, vinkuvat korvat kuin höyrylaivan sireenit. Sen jälkeen ne kadottavat kuulokykynsä ja naksuvat mielenosoituksellisesti, mutta toipuvat lopulta takaisin aistilliseen tehtäväänsä.
Annan olla, annan periksi. Uuvuttaa.
Vielä huomaan miettiväni, miksi ihmiset patteroivat talonsa, pihansa ja itsensäkin sankkojen pajupuskien taakse piiloon ulkopuolisten ohikulkijoiden katseilta. Mistä se kertoo, mikä on tarkoitus? Tiedän jos menisin kysymään, he hämmentyisivät ja pöllämystyisivät, eivätkä kykenisi vastaamaan totuudenmukaisesti. Puskat kätkevät paljon itsepetosta, eikö niin?
Syksyisin tervehdyksin avarasta maisemasta, pienestä pirtistä,
Heikki
Vajoan tarkastelemaan taustojani, tunnen lähestyvän itsesyytösten uhkan, itsesäälin armottomuuden ja itseironian toivottomuuden. Voisin nousta ja pyöriä pientä ympyrää pirtissä. Antaa olla, antaa tulla, kohtaan mieluummin demonini tässä maaten, ehkäpä nukahdan ja pääsen piruista eroon.
Olen ollut pitkään kylmässä, se on tosi - olen kasvanut kylmässä kylmäksi, olen käynyt kylmissä kylissä ja kylmissä syleissä. Olisin kenties pärjännyt pakkasessa, jos viileyteni olisi ollut tietoista, tarkoituksenmukaista, armotonta ja suorituskeskeisempää. Kuitenkin se, yhdessä säälittävän kaihomielisyyteni kanssa, on valanut minuun pakasteisen kuoren. Kuori peittää ja varjelee minua kaikelta säteilyltä, niin tulevalta kuin lähtevältä, haitalliselta kuin hyödylliseltä. Tiedän silti sulavani hiljaa kuin ajelehtimaan irronnut jäävuori. Niin tulee tapahtumaan epäilemättä vääjäämättä, vaikka lopulliseen muodonmuutokseeni meneekin vielä vuosia. Jokainen kohtaamani pettymys synnyttää hallayön, jonka aikana koleaan pintaani pakastuu jälleen pieni kerros lisää jääkuorta.
Luoja, kunpa voisin varjella itseäni pettymyksiltä, kunpa oppisin olemaan pettymättä menettämättä samalla lapsenuskoani ihmisiin.
Olen nyt saanut levähtää hetken. Viime viikon romuska jätti hoitamattomuuden seurauksena jälkeensä tukkoiset korvat ja hellät poskiontelot, jotka herkkien anturoiden tavoin sykkivät jokaisen askeleen osuessa maahan. Kun pidän nokastani kiinni ja puhkun, vinkuvat korvat kuin höyrylaivan sireenit. Sen jälkeen ne kadottavat kuulokykynsä ja naksuvat mielenosoituksellisesti, mutta toipuvat lopulta takaisin aistilliseen tehtäväänsä.
Annan olla, annan periksi. Uuvuttaa.
Vielä huomaan miettiväni, miksi ihmiset patteroivat talonsa, pihansa ja itsensäkin sankkojen pajupuskien taakse piiloon ulkopuolisten ohikulkijoiden katseilta. Mistä se kertoo, mikä on tarkoitus? Tiedän jos menisin kysymään, he hämmentyisivät ja pöllämystyisivät, eivätkä kykenisi vastaamaan totuudenmukaisesti. Puskat kätkevät paljon itsepetosta, eikö niin?
Syksyisin tervehdyksin avarasta maisemasta, pienestä pirtistä,
Heikki
10.8.2009
Kurki risukossa
Kauan sitten olen kiitänyt taivaan kannella. Olen kaarrellut kantavin siivin kaukana maan pinnalta väliin kajautellen komeita huutoja, jotka ovat varmaan saaneet jossain alhaalla päät ihaillen kääntymään suuntaani ylös korkealle. Olen tuntenut ilman virtaavan ympärilläni, olen omannut voiman ja taidon, olen käynyt koskemassa avaruutta. Olen kokenut kaiken, mihin kyvyilläni kykenen. Olen ollut etuoikeutetusti osallinen elämästä.
Rajuilma, luonnon armottomat voimat pakottivat minut palaamaan maan pinnalle. Osasin lentää, mutten valita paikkaa minne laskeutua. Kuusi vuotta sitten putosin tänne risukkoon, enkä ole pakkolaskuni jälkeen enää päässyt siivilleni. Olen raivannut lähtöratoja eri suuntiin, mutta turhaan. Risukko ympärilläni on leveille siivilleni liian tiheää ja korkeaa. Olen satuttanut itseäni yrittäessäni saada ilmaa alleni.
Kuuden vuoden aikana olen kasannut risuista kasoja, joiden päältä näen kirkkailla ilmoilla taivaalle. Olen seurannut kuinka tuhannet linnut halkovat taivaankantta, mutta heistä kaikista ylimpänä liitävät kaltaiseni kurjet. Ah, kuinka uljaasti, kuinka kauniin vaivattomasti he ohittavatkaan minut aina keväisin ja syksyisin. Ah, kuinka kirkkaasti he kailottavatkaan kulkiessaan näkymättömiin tiukan säännönmukaisessa aurassaan. Eiväthän he minua sieltä näe, eikä ääneni käheys yllä noin ylös. Ja mitäpä minä heille täältä toimittaisin, surkeuttaniko siunailisin, anelisinko armoa ja avunpyyntöjä vai valehtelisinko vointiani. Mitä se hyödyttäisi heille huudella, eiväthän he minua muistaisi, eivätkä tuntisi.
Olen oppinut olemaan hiljaa vanhetessani. Ennen kadehdin ja kaihosin takaisin, nykyisin en niin välitä. Enää harvoin käyn kasojeni päällä taivaita katselemassa. Mutta kaltaisiani kurkia jaksan yhä ihailla korkeuksissa. Heillä kun on jokaisessa siiveniskuissaan selvä suunta, heillä on muistissaan lähtöpaikka ja tiedossaan päämäärä. Ah, heidän menossaan näen aina tarkoituksen. Sekö minulta puuttui, kun laskeuduin yksinäni tänne risukon keskelle. En tajunnut kuinka vaikeata olisikaan tänne kerran jouduttuaan, kohota takaisin ilmaan. Luonnon villit voimat ja oman korskeuteni vietti saivat minut haaksirikkoutumaan tällaiseen ryteikköön. Välinpitämättömyyteni ja ylimielisyyteni hintaa olen maksanut kaikki nämä vuodet epätoivoisesti tarkoitustani tavoitellen. Ja jälleen on edessä pitkä talvi. Taas on koittamassa yksi niin toivoton ja lohduton talvi. Palelen jo nyt totuttautuessani ajatukseen tulevasta.
Ennen noita onnettomia tapahtumia en tiennyt maanpinnan elämästä oikeastaan mitään, en mitään. Ympäristöni muuntuessa vuodenajoista toisiin olen saanut oppia niin paljon uutta. Ja minä kun luulin olevani kaikkia muita merkittävämpi! Kuinka kamalan virheen kanssa olinkaan elänyt parhaat nuoruuteni päivät! Vaihtaisinko nyt tuntemani totuuden takaisin entiseen suloiseen harhaan?
Huh! Milloin tahansa vaihtaisin! Mutta kenties kaipaisin totuuteni luokse jo seuraavana päivänä. Tahtoisin kuitenkin niin kovasti vielä kerran tavoittaa taivaan ja tuntea ylätuulten viiman silmissäni, siivissäni ja kaikkialla! Toivoni lennosta on silti jo huvennut. Tänne minut on tuomittu ja omilla teoillani olen vankilani paaluttanut.
Tähän märkään ja routivaan maahan ei saata pesää perustaa, eihän tänne ole tulijoita, eikä minusta olisi heitä kohtaamaankaan. Huokaan syvään. Vaitonaisena kannan risua nokassani, olen palannut tähän paikkaan satoja kertoja. Kuinkahan vanhaksi kurjet elävät?
Painan pitkän nokkani siipeni suojaan ja antaudun lepoon, vaikkei mitään tarkoitusta levolleni olekaan.
Rajuilma, luonnon armottomat voimat pakottivat minut palaamaan maan pinnalle. Osasin lentää, mutten valita paikkaa minne laskeutua. Kuusi vuotta sitten putosin tänne risukkoon, enkä ole pakkolaskuni jälkeen enää päässyt siivilleni. Olen raivannut lähtöratoja eri suuntiin, mutta turhaan. Risukko ympärilläni on leveille siivilleni liian tiheää ja korkeaa. Olen satuttanut itseäni yrittäessäni saada ilmaa alleni.
Kuuden vuoden aikana olen kasannut risuista kasoja, joiden päältä näen kirkkailla ilmoilla taivaalle. Olen seurannut kuinka tuhannet linnut halkovat taivaankantta, mutta heistä kaikista ylimpänä liitävät kaltaiseni kurjet. Ah, kuinka uljaasti, kuinka kauniin vaivattomasti he ohittavatkaan minut aina keväisin ja syksyisin. Ah, kuinka kirkkaasti he kailottavatkaan kulkiessaan näkymättömiin tiukan säännönmukaisessa aurassaan. Eiväthän he minua sieltä näe, eikä ääneni käheys yllä noin ylös. Ja mitäpä minä heille täältä toimittaisin, surkeuttaniko siunailisin, anelisinko armoa ja avunpyyntöjä vai valehtelisinko vointiani. Mitä se hyödyttäisi heille huudella, eiväthän he minua muistaisi, eivätkä tuntisi.
Olen oppinut olemaan hiljaa vanhetessani. Ennen kadehdin ja kaihosin takaisin, nykyisin en niin välitä. Enää harvoin käyn kasojeni päällä taivaita katselemassa. Mutta kaltaisiani kurkia jaksan yhä ihailla korkeuksissa. Heillä kun on jokaisessa siiveniskuissaan selvä suunta, heillä on muistissaan lähtöpaikka ja tiedossaan päämäärä. Ah, heidän menossaan näen aina tarkoituksen. Sekö minulta puuttui, kun laskeuduin yksinäni tänne risukon keskelle. En tajunnut kuinka vaikeata olisikaan tänne kerran jouduttuaan, kohota takaisin ilmaan. Luonnon villit voimat ja oman korskeuteni vietti saivat minut haaksirikkoutumaan tällaiseen ryteikköön. Välinpitämättömyyteni ja ylimielisyyteni hintaa olen maksanut kaikki nämä vuodet epätoivoisesti tarkoitustani tavoitellen. Ja jälleen on edessä pitkä talvi. Taas on koittamassa yksi niin toivoton ja lohduton talvi. Palelen jo nyt totuttautuessani ajatukseen tulevasta.
Ennen noita onnettomia tapahtumia en tiennyt maanpinnan elämästä oikeastaan mitään, en mitään. Ympäristöni muuntuessa vuodenajoista toisiin olen saanut oppia niin paljon uutta. Ja minä kun luulin olevani kaikkia muita merkittävämpi! Kuinka kamalan virheen kanssa olinkaan elänyt parhaat nuoruuteni päivät! Vaihtaisinko nyt tuntemani totuuden takaisin entiseen suloiseen harhaan?
Huh! Milloin tahansa vaihtaisin! Mutta kenties kaipaisin totuuteni luokse jo seuraavana päivänä. Tahtoisin kuitenkin niin kovasti vielä kerran tavoittaa taivaan ja tuntea ylätuulten viiman silmissäni, siivissäni ja kaikkialla! Toivoni lennosta on silti jo huvennut. Tänne minut on tuomittu ja omilla teoillani olen vankilani paaluttanut.
Tähän märkään ja routivaan maahan ei saata pesää perustaa, eihän tänne ole tulijoita, eikä minusta olisi heitä kohtaamaankaan. Huokaan syvään. Vaitonaisena kannan risua nokassani, olen palannut tähän paikkaan satoja kertoja. Kuinkahan vanhaksi kurjet elävät?
Painan pitkän nokkani siipeni suojaan ja antaudun lepoon, vaikkei mitään tarkoitusta levolleni olekaan.
8.8.2009
Madekoskella takaisin
Madekoskella takaisin, elokuun 6. 2009.
On pian puoliyö, kierrän eri asennoissa sängyssäni. Huone pimenee yöhön, mutta minä valvon. Avoimesta tuuletusikkunasta puhaltaa viileää henkeä. Sillalta kuuluu yhä säännöllistä liikennettä ja koirakin on tänään tänne palattuaan levoton liikkeissään.
On ollut kolme päivää hellettä. Hikoilin Kantturassa, Karvajalan rinteessä. Siellä tunsin lempeän lämmön. Mutta kovin kylmä on täällä tämä koti. Lie liikaa minulla odotuksia ja toisaalta toivottomuutta. Olen altistunut apatiaan ja ottanut tartunnan.
Tietoisesti olen päästänyt kulmakarvani kasvamaan. Yhtä lailla tietoisesti olen vältellyt kohtaamisia arjen todellisuuden kanssa. Se vaivaa tunnollisuuden rippeitäni. Kantturassa on ollut niin pelkistettyä ja yksinkertaista. Olen myös laihtunut kesän aikana. Ilman tarkoitusta tai taistelua niin on vain käynyt.
Tämä kotimme minua nyt eniten askarruttaa, yksinäisyyteni yhteisössämme. Ei kai se sentään ole pelkästään oma valintani. Luoja varjelkoon! Tulevaisuuteni taulussa ei ole yhtään viivaa vedettynä. Ja sekin askarruttaa. Omia valintojani ne ovat laiminlyönnitkin monien matkojeni varsilta.
Jos olen ihmisenä kokonainen, hallitsen itseni, kuitenkin tajuan olevani vastuuton hallitsija, tuskin hallitsen enää edes itseäni. En osaa olla tosissani, vaan luistan ja lipsun otteissani tuon tuostakin, en ole oppinut, en edes opetellut. Merkittäviä asioita odottaa vain päätöksiäni. Turhaan, turhaan. Minä en vain osaa, enkä edes uskalla. Minusta ei nyt ole käymään komentokannelle suuntia näyttämään. Olen vetämätön, kuin vuosien saatossa väsynyt vieteri, enkä jaksa pitää aikaa yllä. Tämäkin tulkinnanvarainen hetki unohtuu ja katoaa haihtuakseen muiden hetkien mukana verkalleen osaksi historiaani, ja ohjautuakseen kirjaamattomana asteena väärään suuntaan.
Mikä sitten ahdistaa? Siirrän sormukseni vasemman käden nimettömästä oikean käden pikkusormeen. Niin teen uskollisesti joka ilta. Olankohautuksen kokoisista häivähdyksistä on kehittynyt öiden mittaisia arvoituksia. Olenko joutunut tekemisiin itseni kanssa? Olenko varannut itse itseltäni vastaanottoajan puolesta yöstä eteenpäin? Voimattomuudestaniko se kertoo vai itsepetoksesta? En pidä itsestäni, en tavoistani, en synkkyydestäni, enkä pidä pakenemisestani. Mutta tiedän siihen aina pystyneeni, tiedän oppineeni olemaan kohtaamatta. Minä tiedän ja tunnistan, silti en tunnusta. En oikeasti tunnusta.
Rakennan Kantturassa missionääristä polkua, joka kiertää koko luonnonkauniin jokimaiseman. Uskomattoman upea polku siitä vielä tulee! Tahtoisin saada lenkkini valmiiksi vielä ennen rinteiden jäätymistä. Pakkomielteet piiskaavat minua eteenpäin utopioissani, eikä siinä ole mitään outoa. Jos ihmisikäinen pakomatka olisikin lenkki, eikä kuja, pakottaisiko se kulkijan itsensä tykö yhä uudelleen. Kymmenen kierrosta myötäpäivään ja kymmenen kierrosta vastapäivään. Kerran kesässä, saman vuorokauden aikana, kävele, kävele, kävele! Pyhiinvaellus minuuteni ääriin. Pakko olisi lopulta kohdata itsensä, tunnustaa ja lopettaa kiertäminen.
Sekö se sitten olisi joku mieltä eheyttävä ratkaisu, hah! Haihattelua, haihattelua! Kaikki on yhä vain samaa epätodellista haihattelua! Mutta minä uskon ja tartun siihen, siksi rakennan missiotani metri metriltä, euro eurolta. Päästäkseni kiertämään kymmentä kierrosta, päättääkseni kujanjuoksuni, lopettaakseni pakoni. Rakennan vimmaisesti tuskaista lenkkiäni yhä valmiimmaksi ja kalliimmaksi.
Kello käy aikaa ohitseni, käsillä on jo aamuyön tunnit, mutta valvon vieläkin. Väkinäistä öistä elämää, se polttaa sieluani karrelle ja pelkään kuinka kauan kestän. Kaipa minä jaksan aamuun, ovathan luuni jo kovia kokeneet, myös mieltäni on moneen kertaan koeteltu. Olen oikeastaan melkoinen mestari, ettekö sitä tietäneet, hah! Mestari tosiaan, mestari olen näkemään epäkelpoisuutta ihmisissä kaikkialla ympärilläni. Mestari olen kyllä, mestari karkottamaan ilon, lemmen ja lämmön, mestari häätämään ystävyyden luotani. Näinä öinä minun on niin paha olla. Minä olen hellepäivien hallayö, kesäinen kato ja kärsimys, syksyinen suru ja syyllisyys. Tuomitkaa ja ruoskikaa!
Omat lapseni. Tajuan heidän huutavan, mutten kuule, mitä he minulta pyytävät. Aikaako vain, siinäkö olisi kaikki, koko kasvatustehtävä? Kuinka olenkaan itsekäs ja armoton, kuinka sokea ja kuuro olen. Kuinka itsekeskeisesti erinomainen minä voinkaan olla!
Jossain lähellä lentää kärpänen. Luulin sen kiusallaan kutittavan silmäkulmaani ja pyyhkäisin äreästi, vaikkakin väsy viivytti iskuni tehoa. Surina jatkuukin pimeässä huoneessa. Ei se ollutkaan kärpänen silmäkulmassani, vaan se oli sinne kirvonnut kyynel. Se tarttui kämmensyrjääni. Jätän molemmat rauhaan, kutitelkoot. Sillalla menee taas joku moottoreineen. Saisinko minäkin jo mennä, päästä uneen, paeta muutamaksi tunniksi pois murheistani. Etäällä jyskyttää loputon juna tuoden idästä malmia, puuta tai miksei vaikka harmaata kiveä. Kaikki on mahdollista, kaikki on mahdollista. Tässä epätoivoisessa ajassa kaikki on mahdollista.
On pian puoliyö, kierrän eri asennoissa sängyssäni. Huone pimenee yöhön, mutta minä valvon. Avoimesta tuuletusikkunasta puhaltaa viileää henkeä. Sillalta kuuluu yhä säännöllistä liikennettä ja koirakin on tänään tänne palattuaan levoton liikkeissään.
On ollut kolme päivää hellettä. Hikoilin Kantturassa, Karvajalan rinteessä. Siellä tunsin lempeän lämmön. Mutta kovin kylmä on täällä tämä koti. Lie liikaa minulla odotuksia ja toisaalta toivottomuutta. Olen altistunut apatiaan ja ottanut tartunnan.
Tietoisesti olen päästänyt kulmakarvani kasvamaan. Yhtä lailla tietoisesti olen vältellyt kohtaamisia arjen todellisuuden kanssa. Se vaivaa tunnollisuuden rippeitäni. Kantturassa on ollut niin pelkistettyä ja yksinkertaista. Olen myös laihtunut kesän aikana. Ilman tarkoitusta tai taistelua niin on vain käynyt.
Tämä kotimme minua nyt eniten askarruttaa, yksinäisyyteni yhteisössämme. Ei kai se sentään ole pelkästään oma valintani. Luoja varjelkoon! Tulevaisuuteni taulussa ei ole yhtään viivaa vedettynä. Ja sekin askarruttaa. Omia valintojani ne ovat laiminlyönnitkin monien matkojeni varsilta.
Jos olen ihmisenä kokonainen, hallitsen itseni, kuitenkin tajuan olevani vastuuton hallitsija, tuskin hallitsen enää edes itseäni. En osaa olla tosissani, vaan luistan ja lipsun otteissani tuon tuostakin, en ole oppinut, en edes opetellut. Merkittäviä asioita odottaa vain päätöksiäni. Turhaan, turhaan. Minä en vain osaa, enkä edes uskalla. Minusta ei nyt ole käymään komentokannelle suuntia näyttämään. Olen vetämätön, kuin vuosien saatossa väsynyt vieteri, enkä jaksa pitää aikaa yllä. Tämäkin tulkinnanvarainen hetki unohtuu ja katoaa haihtuakseen muiden hetkien mukana verkalleen osaksi historiaani, ja ohjautuakseen kirjaamattomana asteena väärään suuntaan.
Mikä sitten ahdistaa? Siirrän sormukseni vasemman käden nimettömästä oikean käden pikkusormeen. Niin teen uskollisesti joka ilta. Olankohautuksen kokoisista häivähdyksistä on kehittynyt öiden mittaisia arvoituksia. Olenko joutunut tekemisiin itseni kanssa? Olenko varannut itse itseltäni vastaanottoajan puolesta yöstä eteenpäin? Voimattomuudestaniko se kertoo vai itsepetoksesta? En pidä itsestäni, en tavoistani, en synkkyydestäni, enkä pidä pakenemisestani. Mutta tiedän siihen aina pystyneeni, tiedän oppineeni olemaan kohtaamatta. Minä tiedän ja tunnistan, silti en tunnusta. En oikeasti tunnusta.
Rakennan Kantturassa missionääristä polkua, joka kiertää koko luonnonkauniin jokimaiseman. Uskomattoman upea polku siitä vielä tulee! Tahtoisin saada lenkkini valmiiksi vielä ennen rinteiden jäätymistä. Pakkomielteet piiskaavat minua eteenpäin utopioissani, eikä siinä ole mitään outoa. Jos ihmisikäinen pakomatka olisikin lenkki, eikä kuja, pakottaisiko se kulkijan itsensä tykö yhä uudelleen. Kymmenen kierrosta myötäpäivään ja kymmenen kierrosta vastapäivään. Kerran kesässä, saman vuorokauden aikana, kävele, kävele, kävele! Pyhiinvaellus minuuteni ääriin. Pakko olisi lopulta kohdata itsensä, tunnustaa ja lopettaa kiertäminen.
Sekö se sitten olisi joku mieltä eheyttävä ratkaisu, hah! Haihattelua, haihattelua! Kaikki on yhä vain samaa epätodellista haihattelua! Mutta minä uskon ja tartun siihen, siksi rakennan missiotani metri metriltä, euro eurolta. Päästäkseni kiertämään kymmentä kierrosta, päättääkseni kujanjuoksuni, lopettaakseni pakoni. Rakennan vimmaisesti tuskaista lenkkiäni yhä valmiimmaksi ja kalliimmaksi.
Kello käy aikaa ohitseni, käsillä on jo aamuyön tunnit, mutta valvon vieläkin. Väkinäistä öistä elämää, se polttaa sieluani karrelle ja pelkään kuinka kauan kestän. Kaipa minä jaksan aamuun, ovathan luuni jo kovia kokeneet, myös mieltäni on moneen kertaan koeteltu. Olen oikeastaan melkoinen mestari, ettekö sitä tietäneet, hah! Mestari tosiaan, mestari olen näkemään epäkelpoisuutta ihmisissä kaikkialla ympärilläni. Mestari olen kyllä, mestari karkottamaan ilon, lemmen ja lämmön, mestari häätämään ystävyyden luotani. Näinä öinä minun on niin paha olla. Minä olen hellepäivien hallayö, kesäinen kato ja kärsimys, syksyinen suru ja syyllisyys. Tuomitkaa ja ruoskikaa!
Omat lapseni. Tajuan heidän huutavan, mutten kuule, mitä he minulta pyytävät. Aikaako vain, siinäkö olisi kaikki, koko kasvatustehtävä? Kuinka olenkaan itsekäs ja armoton, kuinka sokea ja kuuro olen. Kuinka itsekeskeisesti erinomainen minä voinkaan olla!
Jossain lähellä lentää kärpänen. Luulin sen kiusallaan kutittavan silmäkulmaani ja pyyhkäisin äreästi, vaikkakin väsy viivytti iskuni tehoa. Surina jatkuukin pimeässä huoneessa. Ei se ollutkaan kärpänen silmäkulmassani, vaan se oli sinne kirvonnut kyynel. Se tarttui kämmensyrjääni. Jätän molemmat rauhaan, kutitelkoot. Sillalla menee taas joku moottoreineen. Saisinko minäkin jo mennä, päästä uneen, paeta muutamaksi tunniksi pois murheistani. Etäällä jyskyttää loputon juna tuoden idästä malmia, puuta tai miksei vaikka harmaata kiveä. Kaikki on mahdollista, kaikki on mahdollista. Tässä epätoivoisessa ajassa kaikki on mahdollista.
26.7.2009
Heinäkuuta
Kantturassa sataa vettä. Pitkään sitä saikin odotella, oletin jo aivan kuin taivaiset voimat olisivat kiusallaan pidättäneet vuotoaan niin kauan kuin pystyivät. Sitten lopulta, kun pilvenreunus petti, pääsi vesi koko massallaan putoamaan maahan. Sain vuolaan valuman suoraan ja esteettä niskaani, sillä olin kuluttanut tämän epävakaisen sunnuntaipäivän tuolla tulosuunnan rinteessä polttaen siellä kahta risuroviota, enkä sieltä asti ehtinyt ajoissa suojaan sateelta. Vaikka toisaalta eipä ollut tarkoituskaan, intensiivisen risujumpan seurauksena vuotanut hiki oli nimittäin vesittänyt vaatteeni kauttaaltaan, eikä sade niin ollen enää juurikaan tuntunut sen kummemmalta kokemukselta läpimärkien vaatteiden verhoamalla ihollani. Tahdoin tunnollisesti valvoa molempia roihuja leviämistä hallitsemattomiin mittoihin. Sadetta siis tavallaan odotinkin ja ennakoin sen jossain vaiheessa iskevän tännekin, olihan ukkonen alkanut paukkua Rokuan suunnalla jo puolilta päivin. Mutta pitkään se sinnitteli ja säästi Kanturan kuivana.
Paljon voisin kertoa kevään ja kesän aikana sattuneista tapahtumista ja myös aikomuksista, mitä olen kohdannut ja vielä aikeissa kohdata. Mutta sellainen ryöpytys olisi siinä määrin kuin tämän päivän sade, sitä riittäisi niin, että sinnikkäimpienkin olisi hakeuduttava suojaan, joten antaa nyt olla näin.
Likat kinaavat peräkammarissa kavereittensa kanssa. Tavallista tohinaa.
Olkoon kunnia kanssamme tässä vaateliaassa ajassa,
Heikki
Paljon voisin kertoa kevään ja kesän aikana sattuneista tapahtumista ja myös aikomuksista, mitä olen kohdannut ja vielä aikeissa kohdata. Mutta sellainen ryöpytys olisi siinä määrin kuin tämän päivän sade, sitä riittäisi niin, että sinnikkäimpienkin olisi hakeuduttava suojaan, joten antaa nyt olla näin.
Likat kinaavat peräkammarissa kavereittensa kanssa. Tavallista tohinaa.
Olkoon kunnia kanssamme tässä vaateliaassa ajassa,
Heikki
30.3.2009
Oulujoen Osuuskunnasta taas
Anna-tädin opetuksia
Anna-tädiksi häntä mekin kutsuimme, vaikka hän olikin äidinäitini sisko. Herttaisen harmaapäinen, ikäisekseen ryhdikäs, ja jotenkin tavanomaista ylevämmän oloinen, nimenomaan sanan kunniakkaimmassa mielessä. Sellainen hän oli, ainutlaatuinen. Sain 80-luvun alussa jokusen tilaisuuden tavata Anna-tätiä niinä harvoina kertoina, kun hän oli onnistunut saamaan luvan matkustaa Suomeen. Tykkäsin kuunnella hänen jutustelujaan, vaikka tuliaiskarkit olivatkin kivikovia ja oudonmakuisia. Äitini veljen vaimo, ansioitunut kulttuuritoimittaja Kaisu Mikkola, kirjoitti Anna-tädin elämästä kirjankin, nimeltään Vastavirtaan. Se on karu kertomus. Ne jotka ovat lukeneet Solzhenitsynin Vankileirien Saariston, tietävät mistä Vastavirtaan -kirjassakin on kyse. Muutama vuosi ennen Venäjän vallankumousta Anna-täti muutti rakkautensa perässä Pietariin. Se oli kohtalokas virhe, josta hänelle koituivat perin raskaat seuraamukset. Anna-täti kuitenkin selvisi koettelemuksistaan hengissä, vaikka luulikin moneen kertaan ja monista eri syistä kuolevansa. Hänen lähimpiään rankaistiin kuolemantuomioilla, hänet itse tuomittiin kansanvihollisena karkoitettavaksi Siperiaan. Lapset jäivät ilman vanhempiaan. Neuvostoliitossa oli kaikkien kansalaisten isä ja äiti, ne olivat aurinkoinen Stalin ja valtava Venäjänmaa. Anna-tädin vankeus kesti kolmisenkymmentä vuotta. Lopulta hänen kansalaisluottamuksensa palautettiin ja hän pääsi asettumaan jo aikuistuneiden lastensa kanssa Gruusiaan (nyk. Georgia). Jos hän oli katkera, ei hän sitä koskaan päälle päin näyttänyt tai puheissaan paljastanut.
Anna-täti kertoi meille sukulaisilleen seuraavan kokemuksen, joka tallentui mieleeni. Hän kysyi, oletteko täällä Suomessa koskaan nähneet television uutisista, kuinka kymmenet suuret leikkuupuimurit vyöryvät rinta rinnan Gruusian valtavilla viljamailla ja kuinka ne syöksyputkistaan täyttävät yksi kerrallaan jyvistä kukkuroilleen vierellä kulkevien kuorma-autojen lavat? Nyökkäilimme ja vastasimme, että nähty on, ja joku meistä vielä kummasteli, että kylläpä sitä satoa niillä main kovasti syntyykin. Voi, da, da! Kyllä, kyllä! huudahti Anna-täti, mutta jatkoi kysymällä, josko tietäisimme, minne ne sadat kuorma-autot sieltä kuvauspaikalta sitten kuormineen ajaisivat. Siihenhän meillä ei voinut olla vastausta, olimmehan ainoastaan nähneet, että lavat täyttyivät. Anna-täti tiesi ja sanoi sydän särkyneenä seuranneensa suuren sadonkorjuunäytelmän irvokasta loppuhuipennusta. Nimittäin pelloilta lähtiessään kuorma-autot ryhmittyivät pitkiin kolonniin, ajoivat läheisen joen rantaan ja peruuttivat takarenkaansa vedenrajaan. Sen jälkeen viljakuormat kipattiin joen virtaan ja tyhjät kuorma-autot palasivat hakemaan seuraavaa kuormaa jälleen jokeen kipattavaksi. Kavahdimme ja kysyimme vuorostamme, miksi tällaista anteeksiantamatonta tuhoa sitten tehtiin. Anna-täti huokaisi surullisena ja vastasi, ettei kukaan ollut kertonut kuorma-autojen kuskeille sitä päämäärää, minne viljaa olisi pitänyt kuskata, eikä sillä oikeastaan olisi ollut mitään merkitystäkään. Riittihän kapitalististen ulkomaiden nähtäväksi, että sosialistisen Neuvosto-maatalouden viljasato oli jälleen ollut suotuisa. Järjetöntä touhua!
Entäpä meillä, miten lieneekään omat aikaansaannoksemme vertailtavissa Anna-tädin aikaisten naapurikansan edesottamusten kanssa? Neuvostoliiton systeeminä oli suunnitelmatalous, joka toteutui, jopa ylittyi, aina ja poikkeuksetta. Meillä täällä nyky-Suomessa on vallalla hanketalous, joka sekin toteutuu aina ja poikkeuksetta. Mutta mikä siinä toteutuu, se on itse hanke, joka on määritelty osatekijäkohtaisesti. Suunnittelu on yksi hanke, toteuttaminen on toinen, mutta sen jälkeen vastuu siirtyy tänne paikallistasolle. EU-laarista maksettavien hankkeiden kesto on yleensä vuodesta kolmeen vuoteen. Vaikeaselkoisessa hankeraportissa kerrotaan hankkeen toteutumisesta, eikä sen seurauksista tai säilymisestä. Parhaimmillaan tai pahimmillaan hanke synnyttää kunnille muutaman kymppitonnin kuukausimenot.
Myös Oulujoen ympärillä on tehty monenlaista hanketyötä, lähinnä siis suunnittelua. Yksi kunnianhimoisimmista on ollut Oulujoki-Lososinkajoki -hanke, lyhemmin OuLo-hanke. Hankkeen keskeisimpänä tavoitteena on Oulujokea koskien ollut selvittää, kuinka patojen taakse pidätetty lohikala voitaisiin palauttaa Oulujokeen aina Oulujärvelle saakka. Oulujoen seitsemän voimalaitoksen ohittavia kalateitä on suunniteltu jo muutaman vuoden ajan. Mukana suunnittelussa ovat olleet suurin piirtein kaikki asianosaiset jokitoimijat ja hyvä niin. Hanke on nyt päättynyt ja suunnitelma syntynyt, hanke on siis ollut onnistunut. Entä sitten, mitä seuraavaksi? No, ne kalatiethän täytyisi tietenkin rakentaa. Rahoitus ja yhteinen tahtotila rakentamiselle ovat periaatteessa jo olemassa, mutta kuka tulisi ja ottaisi vastuun toteuttamishankkeen hakemisesta ja koordinoimisesta. Entä kuka hoitaisi rakennettavien kalateiden kunnossapidon. Anteeksi vaan, mutta tuo Anna-tädin esimerkki oli pakko ottaa tuonne alkuun. Oulujoelta puuttuu yksi yhteinen ääni ja sitä käyttävä yhteinen toimielin, ja niin ollen puuttuu kyky kartoittaa ja koordinoida kokonaisuutta. Visionäärejä ja viranhaltijoita kyllä riittää, mutta nyt tarvitaan myös toteuttajia. Vastuu toimeen ryhtymisestä on meillä täällä paikallistasolla, tarkemmin ilmaistuna Tervareitin uskollisimmilla vaikutusalueilla, mutta myös Oulussa - ja Hailuodossa.
Olen esittänyt keskinäisesti omistetun ja hallinnoidun Oulujoen Osuuskunnan perustamista tukemaan ja edistämään seutukuntamme elinkeinojen kehittymistä. Tapahtuipa tulevaisuudessa kuntaliitoksia tai ei, tarvitsemme me oulujokiset luottamukseen ja yhteiseen tahtoon perustuvaa kumppanuutta, enemmän kuin eripuraista kuppikuntaisuutta. Meillä on mahdollisuus - me itse olemme mahdollisuus. Aika vaan alkaa olla jo ylikypsä. Satoa on syntynyt, minne me sen kaataisimme, hyvät päättäjät?
Toivontäyteisin kevättervehdyksin täältä Kantturasta, jossa vedet ovat vapaat ja ensimmäinen kalastusvenekin nähty!
Heikki
Anna-tädiksi häntä mekin kutsuimme, vaikka hän olikin äidinäitini sisko. Herttaisen harmaapäinen, ikäisekseen ryhdikäs, ja jotenkin tavanomaista ylevämmän oloinen, nimenomaan sanan kunniakkaimmassa mielessä. Sellainen hän oli, ainutlaatuinen. Sain 80-luvun alussa jokusen tilaisuuden tavata Anna-tätiä niinä harvoina kertoina, kun hän oli onnistunut saamaan luvan matkustaa Suomeen. Tykkäsin kuunnella hänen jutustelujaan, vaikka tuliaiskarkit olivatkin kivikovia ja oudonmakuisia. Äitini veljen vaimo, ansioitunut kulttuuritoimittaja Kaisu Mikkola, kirjoitti Anna-tädin elämästä kirjankin, nimeltään Vastavirtaan. Se on karu kertomus. Ne jotka ovat lukeneet Solzhenitsynin Vankileirien Saariston, tietävät mistä Vastavirtaan -kirjassakin on kyse. Muutama vuosi ennen Venäjän vallankumousta Anna-täti muutti rakkautensa perässä Pietariin. Se oli kohtalokas virhe, josta hänelle koituivat perin raskaat seuraamukset. Anna-täti kuitenkin selvisi koettelemuksistaan hengissä, vaikka luulikin moneen kertaan ja monista eri syistä kuolevansa. Hänen lähimpiään rankaistiin kuolemantuomioilla, hänet itse tuomittiin kansanvihollisena karkoitettavaksi Siperiaan. Lapset jäivät ilman vanhempiaan. Neuvostoliitossa oli kaikkien kansalaisten isä ja äiti, ne olivat aurinkoinen Stalin ja valtava Venäjänmaa. Anna-tädin vankeus kesti kolmisenkymmentä vuotta. Lopulta hänen kansalaisluottamuksensa palautettiin ja hän pääsi asettumaan jo aikuistuneiden lastensa kanssa Gruusiaan (nyk. Georgia). Jos hän oli katkera, ei hän sitä koskaan päälle päin näyttänyt tai puheissaan paljastanut.
Anna-täti kertoi meille sukulaisilleen seuraavan kokemuksen, joka tallentui mieleeni. Hän kysyi, oletteko täällä Suomessa koskaan nähneet television uutisista, kuinka kymmenet suuret leikkuupuimurit vyöryvät rinta rinnan Gruusian valtavilla viljamailla ja kuinka ne syöksyputkistaan täyttävät yksi kerrallaan jyvistä kukkuroilleen vierellä kulkevien kuorma-autojen lavat? Nyökkäilimme ja vastasimme, että nähty on, ja joku meistä vielä kummasteli, että kylläpä sitä satoa niillä main kovasti syntyykin. Voi, da, da! Kyllä, kyllä! huudahti Anna-täti, mutta jatkoi kysymällä, josko tietäisimme, minne ne sadat kuorma-autot sieltä kuvauspaikalta sitten kuormineen ajaisivat. Siihenhän meillä ei voinut olla vastausta, olimmehan ainoastaan nähneet, että lavat täyttyivät. Anna-täti tiesi ja sanoi sydän särkyneenä seuranneensa suuren sadonkorjuunäytelmän irvokasta loppuhuipennusta. Nimittäin pelloilta lähtiessään kuorma-autot ryhmittyivät pitkiin kolonniin, ajoivat läheisen joen rantaan ja peruuttivat takarenkaansa vedenrajaan. Sen jälkeen viljakuormat kipattiin joen virtaan ja tyhjät kuorma-autot palasivat hakemaan seuraavaa kuormaa jälleen jokeen kipattavaksi. Kavahdimme ja kysyimme vuorostamme, miksi tällaista anteeksiantamatonta tuhoa sitten tehtiin. Anna-täti huokaisi surullisena ja vastasi, ettei kukaan ollut kertonut kuorma-autojen kuskeille sitä päämäärää, minne viljaa olisi pitänyt kuskata, eikä sillä oikeastaan olisi ollut mitään merkitystäkään. Riittihän kapitalististen ulkomaiden nähtäväksi, että sosialistisen Neuvosto-maatalouden viljasato oli jälleen ollut suotuisa. Järjetöntä touhua!
Entäpä meillä, miten lieneekään omat aikaansaannoksemme vertailtavissa Anna-tädin aikaisten naapurikansan edesottamusten kanssa? Neuvostoliiton systeeminä oli suunnitelmatalous, joka toteutui, jopa ylittyi, aina ja poikkeuksetta. Meillä täällä nyky-Suomessa on vallalla hanketalous, joka sekin toteutuu aina ja poikkeuksetta. Mutta mikä siinä toteutuu, se on itse hanke, joka on määritelty osatekijäkohtaisesti. Suunnittelu on yksi hanke, toteuttaminen on toinen, mutta sen jälkeen vastuu siirtyy tänne paikallistasolle. EU-laarista maksettavien hankkeiden kesto on yleensä vuodesta kolmeen vuoteen. Vaikeaselkoisessa hankeraportissa kerrotaan hankkeen toteutumisesta, eikä sen seurauksista tai säilymisestä. Parhaimmillaan tai pahimmillaan hanke synnyttää kunnille muutaman kymppitonnin kuukausimenot.
Myös Oulujoen ympärillä on tehty monenlaista hanketyötä, lähinnä siis suunnittelua. Yksi kunnianhimoisimmista on ollut Oulujoki-Lososinkajoki -hanke, lyhemmin OuLo-hanke. Hankkeen keskeisimpänä tavoitteena on Oulujokea koskien ollut selvittää, kuinka patojen taakse pidätetty lohikala voitaisiin palauttaa Oulujokeen aina Oulujärvelle saakka. Oulujoen seitsemän voimalaitoksen ohittavia kalateitä on suunniteltu jo muutaman vuoden ajan. Mukana suunnittelussa ovat olleet suurin piirtein kaikki asianosaiset jokitoimijat ja hyvä niin. Hanke on nyt päättynyt ja suunnitelma syntynyt, hanke on siis ollut onnistunut. Entä sitten, mitä seuraavaksi? No, ne kalatiethän täytyisi tietenkin rakentaa. Rahoitus ja yhteinen tahtotila rakentamiselle ovat periaatteessa jo olemassa, mutta kuka tulisi ja ottaisi vastuun toteuttamishankkeen hakemisesta ja koordinoimisesta. Entä kuka hoitaisi rakennettavien kalateiden kunnossapidon. Anteeksi vaan, mutta tuo Anna-tädin esimerkki oli pakko ottaa tuonne alkuun. Oulujoelta puuttuu yksi yhteinen ääni ja sitä käyttävä yhteinen toimielin, ja niin ollen puuttuu kyky kartoittaa ja koordinoida kokonaisuutta. Visionäärejä ja viranhaltijoita kyllä riittää, mutta nyt tarvitaan myös toteuttajia. Vastuu toimeen ryhtymisestä on meillä täällä paikallistasolla, tarkemmin ilmaistuna Tervareitin uskollisimmilla vaikutusalueilla, mutta myös Oulussa - ja Hailuodossa.
Olen esittänyt keskinäisesti omistetun ja hallinnoidun Oulujoen Osuuskunnan perustamista tukemaan ja edistämään seutukuntamme elinkeinojen kehittymistä. Tapahtuipa tulevaisuudessa kuntaliitoksia tai ei, tarvitsemme me oulujokiset luottamukseen ja yhteiseen tahtoon perustuvaa kumppanuutta, enemmän kuin eripuraista kuppikuntaisuutta. Meillä on mahdollisuus - me itse olemme mahdollisuus. Aika vaan alkaa olla jo ylikypsä. Satoa on syntynyt, minne me sen kaataisimme, hyvät päättäjät?
Toivontäyteisin kevättervehdyksin täältä Kantturasta, jossa vedet ovat vapaat ja ensimmäinen kalastusvenekin nähty!
Heikki
16.3.2009
Syntymäjuhlia
Eilen puolilta päivin vietimme kastejuhlaa. Jälleen on yksi lapsi lisää Oulujoen seurakunnassa. Tilaisuus oli mukavan intiimi ja kodikas.
Viime viikolla sain toimitettua pienen Oulujoki-aiheisen kirjani painoon. Sekin on yhdenlaisen syntymän juhlaa, vaikkakaan ei tietenkään verrattavissa lapsen syntymään.
Talouden tilanne huolettaa. Ja siihen liittyen vasemmistolaisen vastuuttomuuden ilmapiiri erityisesti. Saavutetuista eduista ei olla valmiita luopumaan, eikä edes keskustelemaan, mutta lisää etuisuuksia ja vastuita kyllä ollaan vaatimassa ilman hävyn häivääkään. Samoin masentaa tämä seutukunnallinen kyräilyn henki. Kyllä meillä olisi paljon oppimista yhdessätekemisen taidosta, keskinäisestä luottamuksesta ja toistemme kunnioittamisesta.
Voisipa Oulujoki näyttää suuntaa tässä asiassa ja korottaa omaa profiiliaan ihmisten yhdistäjänä, eikä ihmisten erottajana.
No, mennäänpä päivä kerrallaan. Illalla on valtuuston kokous ja siellä puhutaan Yli-Iistä ja ilmeisesti monikuntaliitoksen mahdollisuuksista.
Menen mukaan, olen mukana,
Heikki
Viime viikolla sain toimitettua pienen Oulujoki-aiheisen kirjani painoon. Sekin on yhdenlaisen syntymän juhlaa, vaikkakaan ei tietenkään verrattavissa lapsen syntymään.
Talouden tilanne huolettaa. Ja siihen liittyen vasemmistolaisen vastuuttomuuden ilmapiiri erityisesti. Saavutetuista eduista ei olla valmiita luopumaan, eikä edes keskustelemaan, mutta lisää etuisuuksia ja vastuita kyllä ollaan vaatimassa ilman hävyn häivääkään. Samoin masentaa tämä seutukunnallinen kyräilyn henki. Kyllä meillä olisi paljon oppimista yhdessätekemisen taidosta, keskinäisestä luottamuksesta ja toistemme kunnioittamisesta.
Voisipa Oulujoki näyttää suuntaa tässä asiassa ja korottaa omaa profiiliaan ihmisten yhdistäjänä, eikä ihmisten erottajana.
No, mennäänpä päivä kerrallaan. Illalla on valtuuston kokous ja siellä puhutaan Yli-Iistä ja ilmeisesti monikuntaliitoksen mahdollisuuksista.
Menen mukaan, olen mukana,
Heikki
9.3.2009
Hiljaisesta helmikuusta ulos kevääseen!
Onpas ollut taukoa tästä toiminnasta tovin verran hyvinkin.
Kirjoitusharrastukseni ei silti elä taantumassa. Olenpahan helmikuun aikana kirjoittanut pienen kirjan, jonka juuri tänä aamuna toimitin painopaikkaan. Kirjassa pitäydyn mieliaiheissani, monimuotoisessa Oulujoessa ja ailahtelevassa ihmismielessä. Monet illat meni tekstiä paukuttaessa ja varsinkin sitä oikolukiessa. Tuo kirjoitetun äidinkielen tuottamisen taito tahtoo minulla olla vielä vajavainen.
Tänään on muuten 43. syntymäpäiväni. Juhlistan sitä heti aamusta aloittamalla toimistotyöt yli kuukauden kestäneen tauon jälkeen. Lomaa on ollut monensorttista, isyyslomasta pakkoloman kautta hiihtolomaan. Hyvää teki, vaikken juuri laakereitani ole ehtinytkään lepuuttaa.
No, nyt täytynee palata pikku hiljaa ja hissun kissun takaisin arkisiin asioihin...
Kunnia, kunnia!
Heikki
Kirjoitusharrastukseni ei silti elä taantumassa. Olenpahan helmikuun aikana kirjoittanut pienen kirjan, jonka juuri tänä aamuna toimitin painopaikkaan. Kirjassa pitäydyn mieliaiheissani, monimuotoisessa Oulujoessa ja ailahtelevassa ihmismielessä. Monet illat meni tekstiä paukuttaessa ja varsinkin sitä oikolukiessa. Tuo kirjoitetun äidinkielen tuottamisen taito tahtoo minulla olla vielä vajavainen.
Tänään on muuten 43. syntymäpäiväni. Juhlistan sitä heti aamusta aloittamalla toimistotyöt yli kuukauden kestäneen tauon jälkeen. Lomaa on ollut monensorttista, isyyslomasta pakkoloman kautta hiihtolomaan. Hyvää teki, vaikken juuri laakereitani ole ehtinytkään lepuuttaa.
No, nyt täytynee palata pikku hiljaa ja hissun kissun takaisin arkisiin asioihin...
Kunnia, kunnia!
Heikki
17.2.2009
Matalalentoa ja mainetekoja
Pitkä aika on kulunut viimeisestä kirjoituksestani tähän foorumiin. En silti ole ollut toimettomana, oikeastaan päinvastoin. Oulujoen osuuskunta-asian lobbaaminen ja Sanginsuun koulun puolustustaistelu ovat vieneet aikaani sen lisäksi, että olen läpikäymässä kattavaa perehdyttämisprosessia sekä kaupunkilaiseen että seutukunnalliseen päätöksentekojärjestelmän.
Tänään on ensimmäinen uuden Lähidemokratiatoimikunnan kokous, mutta myös Sanginsuun koulun tulevaisuuteen liittyvä kansalaistilaisuus Madekosken alakoulun salissa. Päivä kului Teatteritalolla, jossa ensimmäistä kertaa oli koolla lasten ja nuorten kaupunkikokous. Aivan kerrassaan mainio tilauisuus 1808-09 hengessä! Kyllä meillä on fiksuja lapsia ja nuoria! Tuskinpa tässä pääsee itsekään ylpeilemään, että olisi "fiksumpi kuin koululainen".
Mutta nyt on riennettävä eteenpäin päivän ohjelmassa. Ajattelin vielä käväistä syömässä ennen LDT -kokousta.
Flunssa painaa päälle ja pakottaa niistoihin ja öisiin valvomisiin... ääh kuitenkin.
Työn alla on oulujokinen matkakertomus, kunhan vain olisi ihmisellä enemmän aikaa naputteluihin. Nyt ei ole.
Kunnia!
Heikki
Tänään on ensimmäinen uuden Lähidemokratiatoimikunnan kokous, mutta myös Sanginsuun koulun tulevaisuuteen liittyvä kansalaistilaisuus Madekosken alakoulun salissa. Päivä kului Teatteritalolla, jossa ensimmäistä kertaa oli koolla lasten ja nuorten kaupunkikokous. Aivan kerrassaan mainio tilauisuus 1808-09 hengessä! Kyllä meillä on fiksuja lapsia ja nuoria! Tuskinpa tässä pääsee itsekään ylpeilemään, että olisi "fiksumpi kuin koululainen".
Mutta nyt on riennettävä eteenpäin päivän ohjelmassa. Ajattelin vielä käväistä syömässä ennen LDT -kokousta.
Flunssa painaa päälle ja pakottaa niistoihin ja öisiin valvomisiin... ääh kuitenkin.
Työn alla on oulujokinen matkakertomus, kunhan vain olisi ihmisellä enemmän aikaa naputteluihin. Nyt ei ole.
Kunnia!
Heikki
2.2.2009
Oulujoen asialla (esitysosa)
Alustus aiheeseen
Kalevassa (sunnuntai 1.2.2009) oli kolmipalstainen juttu, jossa uutisoitiin Oulujoen asiaa ajamaan perustettavasta osuuskunnasta. Juttu oli kaikin puolin hyvä ja ajatus luonnollisesti kannatettava, onhan se tavallaan oma lapseni. Mutta on silti syytä hieman jarrutella ja oikaista uutista toteamalla, ettei minkään sortin päätöstä minkään sortin toimijasta ole toistaiseksi tehty. Ajatus on kuitenkin esitetty ja mm. tuon Kalevan jutun toivottavasti poikimalle julkiselle keskustelulle saadaan sopivasti syttöjä puolesta ja vastaan. Se olisi nyt mitä hartain toiveeni, ja siksipä rohkenen lähestyä asiasta kiinnostuneita tämän vuodatukseni muodossa. Listaan seuraavaksi esille nostamiani asiakohtia, jotta se selkiyttäisi mahdollisia kommentteja ja tehostaisi vuorovaikutusta.
Selitykseksi
Kirjoittaessani maantieteellisessä mielessä Oulujoesta tai Oulujokivarresta tai Oulujoen alueesta yleensäkin tarkoitan Oulujärvestä alkavaa ja Hailuotoon päättyvää vesi- ja ranta-aluetta sekä niitä kuntia, jotka sijaitsevat vesistön alueella.
Voimassa olevien sopimusten mukaisesti Oulujoen veden omistavat Fortum Oyj sekä Oulun Energia. En ole kiistämässä tai kyseenalaistamassa näiden toimijoiden juridisia oikeuksia veteen tai maa-alueisiin.
Edellä mainitut voimayhtiöt toimivat lakien ja asetusten sekä tehtyjen sopimusten mukaisesti.
Oulujoen ympärillä toimivilla tahoilla tarkoitan yksityisiä tai yhteisöllisiä toimijoita, jotka ovat tai kokevat olevansa jokeen suhteessa joko kotiseudun, asumisen, omistuksen, sijainnin, työtehtävän, harrastuksen tai virkavastuun kautta.
Lähtötilanne
1. Asenneilmapiiri (haaste)
Oulujoki rantoineen pitää sisällään useita eri intressipiirejä. Heistä jokaisella on omia tarvelähtöisiä oletuksia ja odotuksia, vahvoja tunnelatauksia sekä myös vahvoihin ennakkoluuloihin perustuvia varauksia. Tämä sekalainen intressikirjo on tosiasia ja se on muokannut Oulujoen ympärillä käytävää keskustelua joko yksipuoliseksi julistamiseksi tai nurkkakuntaiseksi inttämiseksi. Rakentavan ja sitovan, kattavasti koko jokivartta koskevan yhteistyömallin synnyttäminen onkin haasteista suurin, mutta samalla ehdoton edellytys Oulujoen kehittämiselle ja joen tarjoamien monien mahdollisuuksien hyödyntämiselle.
2. Tarve
Oulujoen asian ajaminen edellyttää yhtä ääntä. Yhden äänen takana on oltava jokivarren asukkaiden ja toimijoiden enemmistön hyväksymä Oulujoki-edustajisto. Oulujoen ääntä käyttää edustajiston valvonnassa ja edustajiston valtuutuksella toimiva juridinen toimielin, joka siis voisi olla esim. osuuskunta-muotoinen, mikäli näin parhaaksi nähtäisiin. On huomattava, ettei tässä tarkoitetun toimielimen ole itse tarkoitus omistaa vettä tai rantoja, sen sijaan elin voi toimia eri osapuolten välillä neuvottelijana, aloitteentekijänä, organisaattorina sekä juridisena osapuolena Oulujoen kehittämiseen liittyvissä asioissa.
Ensimmäinen Oulujoki-edustajisto perustaa juridisen toimielimen, valitsee perustettavaan toimielimeen vastuullisen päällikön ja määrittää päällikön toimivaltuudet, tehtävänkuvan, toiminnalliset tavoitteet sekä työsopimuksen sisällön. Päällikön työsuhde on kokopäivätoiminen, mutta määräaikainen kahdeksi vuodeksi kerrallaan.
Juridinen toimielin on edellytys mm. EU-hankkeiden toteutumisille.
3. Eteneminen
Kunkin Oulujoen varren kunnan (Hailuoto, Muhos, Utajärvi, Vaala) sekä Oulun kaupungin valtuuston puheenjohtaja nimittää kaksi edustajaa tunnustelu- ja valmistelutyötä tekevään selvitysryhmään. Lisäksi työryhmään voivat nimittää oman edustajansa Pohj.Pohjanmaan ja Kainuun Maakuntaliitot sekä Ympäristökeskukset.
Selvitysryhmä vastaa annettujen selvitystehtävien toteuttamisesta 12 kuukauden kuluessa tehtävän saamisesta.
Syntyvistä kustannuksista vastaavat toimeksiantajat yhdessä erikseen määrättävien jakoperusteiden mukaisesti. Ryhmälle osoitetaan osapuolten toimesta ja niiden välisellä keskinäisellä sopimuksella tarvittavat toiminnalliset resurssit. Selvitysryhmän on toimittava näiden resurssien rajoissa.
Selvitysryhmä voi käyttää työssään ulkopuolisia asiantuntijatahoja oman harkintansa mukaisesti, kuitenkin annettujen resurssien puitteissa. Ulkopuolisia asiantuntijoita ovat esim. Ympäristökeskukset, Maakuntaliitot ja muut viranomaiset sekä osalliset yksityiset henkilöt, yhdistykset ja järjestöt.
Selvitysryhmä kokoontuu kahden viikon välein eri puolella tarkasteltavaa aluetta. Ryhmän toimintaa johtaa ryhmän keskuudestaan nimeämä puheenjohtaja.
4. Selvitysryhmän tehtävä
- Analysoida nykytilanteen haasteet ja mahdollisuudet (Oulujoki SWOT, huomioiden myös alussa mainitun asenneilmapiirin sekä aiemmat kokemukset osapuolten välisestä yhteistyöstä)
- Kartoittaa jokivarren alueen olemassa olevat toimijat sektoreittain
- Visioida tulevaisuuden mahdollisuuksia ja tarpeita
- Pohtia perusteita yhteisen toimielimen perustamiseksi
- Laatia jatkokäsittelyä varten esitys jokivarren alueen kehitysstrategiaksi
5. Selvitysryhmän tavoite
- Oulujoen tarjoamien mahdollisuuksien kartoittaminen ja hyödyntäminen elinkeinolähtöisesti, kulttuurisesti sekä virkistysmielessä.
- Yhteisen toimielimen perustaminen edistämään tavoitteiden täyttymistä.
6. Toimielimen tehtävä
- Toimia kaikkia Oulujoen alueen yksityisiä osapuolia edustavana edunvalvojana
- Kehittää alueen elinkeinomahdollisuuksia (elinkeinostrategia)
- Tuotteistaa Oulujoki-palvelut yhden kattobrändin alle (imago)
- Vastata EU-hankkeiden hakemisesta ja koordinoinnista (hanketoimisto)
- Markkinoida aluetta matkailukohteena (markkinointikanava)
- Järjestää itse tai olla osaltaan järjestämässä yleisötilaisuuksia ja tapahtumia (organisaattori)
Kalevassa (sunnuntai 1.2.2009) oli kolmipalstainen juttu, jossa uutisoitiin Oulujoen asiaa ajamaan perustettavasta osuuskunnasta. Juttu oli kaikin puolin hyvä ja ajatus luonnollisesti kannatettava, onhan se tavallaan oma lapseni. Mutta on silti syytä hieman jarrutella ja oikaista uutista toteamalla, ettei minkään sortin päätöstä minkään sortin toimijasta ole toistaiseksi tehty. Ajatus on kuitenkin esitetty ja mm. tuon Kalevan jutun toivottavasti poikimalle julkiselle keskustelulle saadaan sopivasti syttöjä puolesta ja vastaan. Se olisi nyt mitä hartain toiveeni, ja siksipä rohkenen lähestyä asiasta kiinnostuneita tämän vuodatukseni muodossa. Listaan seuraavaksi esille nostamiani asiakohtia, jotta se selkiyttäisi mahdollisia kommentteja ja tehostaisi vuorovaikutusta.
Selitykseksi
Kirjoittaessani maantieteellisessä mielessä Oulujoesta tai Oulujokivarresta tai Oulujoen alueesta yleensäkin tarkoitan Oulujärvestä alkavaa ja Hailuotoon päättyvää vesi- ja ranta-aluetta sekä niitä kuntia, jotka sijaitsevat vesistön alueella.
Voimassa olevien sopimusten mukaisesti Oulujoen veden omistavat Fortum Oyj sekä Oulun Energia. En ole kiistämässä tai kyseenalaistamassa näiden toimijoiden juridisia oikeuksia veteen tai maa-alueisiin.
Edellä mainitut voimayhtiöt toimivat lakien ja asetusten sekä tehtyjen sopimusten mukaisesti.
Oulujoen ympärillä toimivilla tahoilla tarkoitan yksityisiä tai yhteisöllisiä toimijoita, jotka ovat tai kokevat olevansa jokeen suhteessa joko kotiseudun, asumisen, omistuksen, sijainnin, työtehtävän, harrastuksen tai virkavastuun kautta.
Lähtötilanne
1. Asenneilmapiiri (haaste)
Oulujoki rantoineen pitää sisällään useita eri intressipiirejä. Heistä jokaisella on omia tarvelähtöisiä oletuksia ja odotuksia, vahvoja tunnelatauksia sekä myös vahvoihin ennakkoluuloihin perustuvia varauksia. Tämä sekalainen intressikirjo on tosiasia ja se on muokannut Oulujoen ympärillä käytävää keskustelua joko yksipuoliseksi julistamiseksi tai nurkkakuntaiseksi inttämiseksi. Rakentavan ja sitovan, kattavasti koko jokivartta koskevan yhteistyömallin synnyttäminen onkin haasteista suurin, mutta samalla ehdoton edellytys Oulujoen kehittämiselle ja joen tarjoamien monien mahdollisuuksien hyödyntämiselle.
2. Tarve
Oulujoen asian ajaminen edellyttää yhtä ääntä. Yhden äänen takana on oltava jokivarren asukkaiden ja toimijoiden enemmistön hyväksymä Oulujoki-edustajisto. Oulujoen ääntä käyttää edustajiston valvonnassa ja edustajiston valtuutuksella toimiva juridinen toimielin, joka siis voisi olla esim. osuuskunta-muotoinen, mikäli näin parhaaksi nähtäisiin. On huomattava, ettei tässä tarkoitetun toimielimen ole itse tarkoitus omistaa vettä tai rantoja, sen sijaan elin voi toimia eri osapuolten välillä neuvottelijana, aloitteentekijänä, organisaattorina sekä juridisena osapuolena Oulujoen kehittämiseen liittyvissä asioissa.
Ensimmäinen Oulujoki-edustajisto perustaa juridisen toimielimen, valitsee perustettavaan toimielimeen vastuullisen päällikön ja määrittää päällikön toimivaltuudet, tehtävänkuvan, toiminnalliset tavoitteet sekä työsopimuksen sisällön. Päällikön työsuhde on kokopäivätoiminen, mutta määräaikainen kahdeksi vuodeksi kerrallaan.
Juridinen toimielin on edellytys mm. EU-hankkeiden toteutumisille.
3. Eteneminen
Kunkin Oulujoen varren kunnan (Hailuoto, Muhos, Utajärvi, Vaala) sekä Oulun kaupungin valtuuston puheenjohtaja nimittää kaksi edustajaa tunnustelu- ja valmistelutyötä tekevään selvitysryhmään. Lisäksi työryhmään voivat nimittää oman edustajansa Pohj.Pohjanmaan ja Kainuun Maakuntaliitot sekä Ympäristökeskukset.
Selvitysryhmä vastaa annettujen selvitystehtävien toteuttamisesta 12 kuukauden kuluessa tehtävän saamisesta.
Syntyvistä kustannuksista vastaavat toimeksiantajat yhdessä erikseen määrättävien jakoperusteiden mukaisesti. Ryhmälle osoitetaan osapuolten toimesta ja niiden välisellä keskinäisellä sopimuksella tarvittavat toiminnalliset resurssit. Selvitysryhmän on toimittava näiden resurssien rajoissa.
Selvitysryhmä voi käyttää työssään ulkopuolisia asiantuntijatahoja oman harkintansa mukaisesti, kuitenkin annettujen resurssien puitteissa. Ulkopuolisia asiantuntijoita ovat esim. Ympäristökeskukset, Maakuntaliitot ja muut viranomaiset sekä osalliset yksityiset henkilöt, yhdistykset ja järjestöt.
Selvitysryhmä kokoontuu kahden viikon välein eri puolella tarkasteltavaa aluetta. Ryhmän toimintaa johtaa ryhmän keskuudestaan nimeämä puheenjohtaja.
4. Selvitysryhmän tehtävä
- Analysoida nykytilanteen haasteet ja mahdollisuudet (Oulujoki SWOT, huomioiden myös alussa mainitun asenneilmapiirin sekä aiemmat kokemukset osapuolten välisestä yhteistyöstä)
- Kartoittaa jokivarren alueen olemassa olevat toimijat sektoreittain
- Visioida tulevaisuuden mahdollisuuksia ja tarpeita
- Pohtia perusteita yhteisen toimielimen perustamiseksi
- Laatia jatkokäsittelyä varten esitys jokivarren alueen kehitysstrategiaksi
5. Selvitysryhmän tavoite
- Oulujoen tarjoamien mahdollisuuksien kartoittaminen ja hyödyntäminen elinkeinolähtöisesti, kulttuurisesti sekä virkistysmielessä.
- Yhteisen toimielimen perustaminen edistämään tavoitteiden täyttymistä.
6. Toimielimen tehtävä
- Toimia kaikkia Oulujoen alueen yksityisiä osapuolia edustavana edunvalvojana
- Kehittää alueen elinkeinomahdollisuuksia (elinkeinostrategia)
- Tuotteistaa Oulujoki-palvelut yhden kattobrändin alle (imago)
- Vastata EU-hankkeiden hakemisesta ja koordinoinnista (hanketoimisto)
- Markkinoida aluetta matkailukohteena (markkinointikanava)
- Järjestää itse tai olla osaltaan järjestämässä yleisötilaisuuksia ja tapahtumia (organisaattori)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
