Tervareitti, kolumni
Kaiken koleuden ja synkkyyden jälkeen on lopultakin koittanut kesä! Vehreyden ja vihreyden jumalaisen kukkea aika. Taas kasvavat paitsi metsiemme puut ja peltojemme vilja, myös jokirantojemme risukot ja ryteiköt piankin vaaksan verran viikossa. Vihreä verho peittää maisemaa, mutta samalla se myös tukkii luontaiset tuntemuksemme, kykymme välittää siitä miltä upea ympäristömme voisi näyttää. Välinpitämättömyys ja vetelyys kasvavat meissä aikalaisissa yhtä tahtia jokivarren ryteikön kanssa. Ruokottomuuden takaa paljastuisi upea Oulujoki, mutta vajaaksi rajoittunut maailmankuvamme tarjoaa nähtäväksemme vain hypnoottiset näyttöpäätteet ja teräväpiirtoiset TV-kuvat. Saattaahan niitä maisemakuvia katsella kotisohvaltakin käsin, eipähän tarvitse nähdä yletöntä raivausvaivaa vesurihommissa. Joskus, arvoisat lukijat, joskus voimattomuuden ja turhautumisen tunne ottaa vastustamattomasti minussa vallan.
Ajelin eilen Kantturaan joen pohjoispuolen reittiä ja ihailin jälleen Utajärven kohdalla noita huolella hoidettuja pihoja ja risuttomia rantoja. Miksihän mieleeni pomppaa Ruotsinmaa joka ainoa kerta tuossa vaalien hoidetussa tienäkymässä? Kenelle kuuluvatkaan nuo kauniit pihat, heille kuuluu myös kiitos ja kunnia!
Suomi on kansakuntana moraalisessa burn-outissa, olemme palamassa kollektiivisesti loppuun. Maamme on identiteetiltään hukassa, monen kunnan päättäjät huhuilevat menneiden kaljupääaikojen perään, muka omaakin kunniaansa kaipaillen. Olemme kohtalokkaasti käymässä kadotuksen tiellä. Uskotko? Ihan oikeasti, minä kysyn, uskotko ja pyydän, pysähdypä hetkeksi. Teorioita on jo tuotettu tarpeeksi, olisiko jo aika ryhtyä toimeen, ”ottaa vuoteemme, nousta ja käydä.”
Olemme viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajan käyneet aivan liian kovilla kierroksilla ja pintaamme suojaava moraalinen rasvakerros on päässyt palamaan pois. Nuorekkaan teknohuuman hulluudessa katosivat ne vähätkin henkisyytemme pyhät arvot ja kiinnostus kansakuntamme kasvuvaiheita kohtaan koki konkurssin. Voisi sanoa, että isänmaallinen ylevyys uhrattiin megalomaanisen materianhimon alttarille. Kun kerran aloin puhutella lukijaa ”sinuna”, kysynpä vielä, oletko nähnyt loppuun palanutta insinööriä, maisteria tai tohtoria? Ellet olisi, mietipä, oletko lakannut seuraamasta ympäristöäsi, etkö välitä enää, vai vältteletkö kohtaamasta totuutta yleisemminkin? Oletko säännöllisen virtuaalihoidon aiheuttamassa hypnoosissa vai palamassa loppuun itsekin?
Ei tästä tainnut tulla kovinkaan kepeää kirjoitusta, ei tällä kerralla. Mitä sitten ovat ne asiat, jotka hoidetun maiseman lisäksi ylentävät mieltäni? No, ainakin maanteiden varsilla roskia keräävät keltaliiviset naiset ja miehet, toistensa pihatalkoissa ahertavat naapurukset, pelloilla liikkuvat massiiviset työkoneet, Oivan Arin huoltamon palvelu Muhoksella sekä Vaalan tuoreen kunnanjohtajan positiivinen energisyys, vain muutamia mainitakseni. Ajattelin lisätä tähän listaan myös Muhoksen seurakunnan, mutta vierailtuani Kirkkosaaren hautausmaalla ja havaittuani, että uljasta Muhoslammen maisemaa oli hoidettu ainoastaan myytävien puiden poistamisella, pakanallisen rantaryteikön jäätyä valloilleen, niin enpäs sisällytä seurakuntaa kehuihin. Pidätän kuitenkin itselleni varauksen kiitoksille, jos vain Muhoslammen yhä upea maisema paljastetaan kansan nähtäville. Kirkkosaaren hautausmaa on nimittäin yksi Isänmaamme upeimmista hautalehdoista.
Suomi nousee henkisestä lamastaan ja taloudellisesta suosta vain suomalaisten kovalla työllä ja yhteisellä suo-kuokka-ja-raivaaja –asenteella. Sitä asennetta on syytä peräänkuuluttaa Oulujokivarressakin. Voisivatko seutukuntamme kirkonmiehetkin joskus sisällyttää saarnoihinsa maisemanhoidollisen kehotuksen sanankuulijoille? Paljon on jo kirkosta eronneita, kuten myös on kasvavissa määrin metsästä voimia hakevia ja esimerkiksi saunaa pyhättönään pitäviä kansalaisia. Kirkko voisi Luojan maisemaa hoitavalla esimerkillä saavuttaa kadottamaansa suosiota arvaamattoman paljon. Katsokaapa vaikka Sanginsuun kummallisen seurakuntatalon lähiympäristöä. Mikä mahtava sijainti, mitkä jokimaisemat, mikä historia, mutta kaikki kätkeytyneenä sinne riettaan ryteikön saarroksiin ja välinpitämättömyyden verhoihin. Moista ylenkatsomusta Luojan luomaa kohtaan minä kutsuisin synniksi.
Mutta mehän noustaan, jos niin tahdotaan. Pelkkä halu siihen ei kuitenkaan enää riitä, se on koettu ja kulutettu. Tarvitaan tahtoa ja tekijöitä kaikissa portaissa. Käsi ylös, oletko mukana? Oulujoella on asuttu ennen meitä ja asutaan meidän jälkeenkin, mutta miten, se riippuu meistä jokaisesta.
Heikki
30.5.2010
23.5.2010
Luonto vai ihminen? Ihmisluonto?
Aivan totta. Nyt on sunnuntai ja Helluntai. Olen Kantturan Kivipesässä. Takassa palaa tuli isolla liekillä, isolla äänellä. Taustaääntä tekevät myös kirjosiepot, tiirat, pääskyset, peipot ja ainakin yksi käki joen toisen puolen metsässä sekä pari pesäkoloa kaipaavaa ampiaista. Kevätkesä on huomionhakuista ja kotiseudullista aikaa.
Vihreys tuli viikko sitten. Nyt on rantapihlajassakin jo lähes täysi lehti, eilen leikkasin kentän nurmikon.
Pestasin sukulaispojan kaverikseni puuhailemaan pihaa kuntoon. Pikkusaunan terassi täytyisi rakentaa, Johanneksen portaat myös, samoin kuin olisi valmistettava Aitolan pohja.
Kalevala on viipynyt mielessäni. Luen juuri Kalevalan Avain -nimistä kirjaa vuodelta 1916, jossa Kalevalaa tulkitaan ikivanhoin suomalaisin merkityksin. Luonto on tuolloin ollut lähempänä ihmistä ja ihminen luontoa.
Kirjoitan tätä tekstiä pulttimaisilla sormillani pienen kosketusnäyttöisen Nokian näppäimistöllä. On hieman liian haastavaa ja akkukin ilmoittaa aikansa täyttyvän. Kirjoitan sanan, palaan takaisin, korjaan ja mietin, mitä olin sanomassa. Ei tällaisia laitteita saisi suomalaisiin mieskäsiin kaupata. On tämä jotenkin koomista, aivan kuin vetelisi väkisin liian pientä pipoa päähän... ei mahdu, ei pysy, eikä lämmitä. Lopetan tämän tuskailun tähän.
Heikki (kaksi eteen, yksi taakse)
Vihreys tuli viikko sitten. Nyt on rantapihlajassakin jo lähes täysi lehti, eilen leikkasin kentän nurmikon.
Pestasin sukulaispojan kaverikseni puuhailemaan pihaa kuntoon. Pikkusaunan terassi täytyisi rakentaa, Johanneksen portaat myös, samoin kuin olisi valmistettava Aitolan pohja.
Kalevala on viipynyt mielessäni. Luen juuri Kalevalan Avain -nimistä kirjaa vuodelta 1916, jossa Kalevalaa tulkitaan ikivanhoin suomalaisin merkityksin. Luonto on tuolloin ollut lähempänä ihmistä ja ihminen luontoa.
Kirjoitan tätä tekstiä pulttimaisilla sormillani pienen kosketusnäyttöisen Nokian näppäimistöllä. On hieman liian haastavaa ja akkukin ilmoittaa aikansa täyttyvän. Kirjoitan sanan, palaan takaisin, korjaan ja mietin, mitä olin sanomassa. Ei tällaisia laitteita saisi suomalaisiin mieskäsiin kaupata. On tämä jotenkin koomista, aivan kuin vetelisi väkisin liian pientä pipoa päähän... ei mahdu, ei pysy, eikä lämmitä. Lopetan tämän tuskailun tähän.
Heikki (kaksi eteen, yksi taakse)
22.5.2010
Kolumni: "Maisema kaunis, mieli eheä, koti rakas"
Ihmeellinen on luonto ja mittaamattomat sen tarjoamat eheytymisen mahdollisuudet. Ihmeellinen on nuotiotulen magneettinen voima ja käsittämätön sen rauhoittava vaikutus. Ihmeellinen on ihminen ahneudessaan ja ymmärtämättömyydessään. Ihmeellinen on maailma.
Tapasin toisaalla erään miehen, joka kantoi selässään harmaata reppua. Hän pysäytti minut marketin oven edessä ja pyysi kanssaan tulille, kannon nokkaan porisemaan. Olimme keskellä kuntataajamaa, jossa ei näkynyt ainoatakaan kantoa tulipaikasta puhumattakaan. Jäin kuitenkin hetkeksi jututtamaan miestä, kysyin minne hän oli menossa, mistä löytyisivät kannot ja tulistelusija, mutta en enää tavoittanut miehen huomiota. Hän toppasi toisen miehen ja esitti tälle samaisen ehdotuksen. Jatkoin matkaani hieman hämmentyneenä kohtauksesta.
Kerroin tapauksesta tuttavalleni, joka asuu kyseisessä kylässä. Sain kuulla, että reppumies oli koulutukseltaan diplomi-insinööri ja että hän oli tehnyt kunnioitettavan uran suuren kansainvälisen teleteknologiayrityksen palveluksessa, ennen kuin "sairastui" totaaliseen burn-outtiin ja romahti kaupassakävijöitä kiusaavaksi reppumieheksi.
Olen itse elänyt yltäkylläisimmät tähtihetkeni 90-luvulla sekä 2000-luvun alussa. Uskoisin tietäväni, mikä reppumiehen tarina pääpiirteittäin on. Kuvittelisin, että kaiken matkustamisen ja loistavien messukavalkadien jälkeen koko unelmainen maailma oli tullut nähdyksi. Finnairin lentopisteitä oli kertynyt maailmanympärimatkan edestä, tulosbonuksia oli pompsahdellut tilille tasaiseen tahtiin ja ulkomaisten asiakaskontaktien käyntikorteilla olisi hyvin voinut tapetoida olohuoneen ja keittiön. Ihminen on ehkä käynyt helvettiään läpi ilman, että olisi ajoissa ymmärtänyt suhteuttaa asioita mielensä mahdollistamiin mittoihin. Oravanpyörässä seurasi vääjäämätön loppukirivaihe, jonka pyörityksessä katosivat kaikki materialistiset saavutukset, ja hävisivät entiset ihmissuhteet. Kaikki meni paitsi henki, reppu ja pakkomielteinen käsitys kannon nokassa tulilla istumisesta. En osaa ennustaa löytääkö hän koskaan itselleen kantoa ja katseelleen tulta. Tuntui pahalta.
Yhtenä Oulun kaupungin lähidemokratiatoiminnan tehtävänä on herättää oululaisissa kiintymystä kotipaikkaansa ja lähiympäristöään kohtaan. Meillä jokaisella täytyy olla joku kiinnekohta, jossa saamme kokea turvan ja elämämme arvokkaimman tarkoituksen, rakkauden tunteen. Koti on ihmiselle satama ja kirkko. Koti ei ole pelkkiä kulisseja, ei seiniä, eikä lukko ovessa. Koti on kokonaisuus, jakamaton tunne turvasta. Koti on asuinympäristö, jonka siisteys on viihtyisyyttä, joka on turvallisuutta. Hoidettu asuinympäristö luo kodikkuutta, se kasvattaa ihmisten välistä vuorovaikutusta, lisää välittämistä ja synnyttää satoja syitä kiintyä kotiseutuun. On muistettava, ettei kotia voi koskaan ostaa, vain asunnon voi. Koti on asuttava kodiksi kokemusten kautta. Koti on tunnetta paljon enemmän kuin katoavaa materialistista merkitystä. Asunto on valmistamista, mutta koti on tehtävä.
Kannustan oululaisia välittämään kolmesta asiasta, jotka järjestyksessä kuuluvat: 1. ihminen itse, 2. kanssaihmiset ja 3. lähiympäristö. Ihminen, joka ei ensiksi välitä itsestään, ei voi pyytettömästi välittää toisista ihmisistä tai omasta elinympäristöstään. Lopuksi suositan kaikille asukas- ja kyläyhdistyksille keväistä retkeä teemalla: "Minä hyvä, sinä hyvä ja asuinympäristömme arvokas." Pohtikaa hiljaa kulkiessanne teemaa toisinkin päin: "minä huono, sinä huono ja asuinympäristömme irvokas." Toivotan kaikille lukijoille onnistunutta retkeä, rohkeutta kyseenalaistaa, voimia nähdä vaivaa ja lupaa rakastaa.
Heikki Pesämaa
kaupunginvaltuutettu (kok)
Lähidemokratiatoimikunnan puheenjohtaja
Tapasin toisaalla erään miehen, joka kantoi selässään harmaata reppua. Hän pysäytti minut marketin oven edessä ja pyysi kanssaan tulille, kannon nokkaan porisemaan. Olimme keskellä kuntataajamaa, jossa ei näkynyt ainoatakaan kantoa tulipaikasta puhumattakaan. Jäin kuitenkin hetkeksi jututtamaan miestä, kysyin minne hän oli menossa, mistä löytyisivät kannot ja tulistelusija, mutta en enää tavoittanut miehen huomiota. Hän toppasi toisen miehen ja esitti tälle samaisen ehdotuksen. Jatkoin matkaani hieman hämmentyneenä kohtauksesta.
Kerroin tapauksesta tuttavalleni, joka asuu kyseisessä kylässä. Sain kuulla, että reppumies oli koulutukseltaan diplomi-insinööri ja että hän oli tehnyt kunnioitettavan uran suuren kansainvälisen teleteknologiayrityksen palveluksessa, ennen kuin "sairastui" totaaliseen burn-outtiin ja romahti kaupassakävijöitä kiusaavaksi reppumieheksi.
Olen itse elänyt yltäkylläisimmät tähtihetkeni 90-luvulla sekä 2000-luvun alussa. Uskoisin tietäväni, mikä reppumiehen tarina pääpiirteittäin on. Kuvittelisin, että kaiken matkustamisen ja loistavien messukavalkadien jälkeen koko unelmainen maailma oli tullut nähdyksi. Finnairin lentopisteitä oli kertynyt maailmanympärimatkan edestä, tulosbonuksia oli pompsahdellut tilille tasaiseen tahtiin ja ulkomaisten asiakaskontaktien käyntikorteilla olisi hyvin voinut tapetoida olohuoneen ja keittiön. Ihminen on ehkä käynyt helvettiään läpi ilman, että olisi ajoissa ymmärtänyt suhteuttaa asioita mielensä mahdollistamiin mittoihin. Oravanpyörässä seurasi vääjäämätön loppukirivaihe, jonka pyörityksessä katosivat kaikki materialistiset saavutukset, ja hävisivät entiset ihmissuhteet. Kaikki meni paitsi henki, reppu ja pakkomielteinen käsitys kannon nokassa tulilla istumisesta. En osaa ennustaa löytääkö hän koskaan itselleen kantoa ja katseelleen tulta. Tuntui pahalta.
Yhtenä Oulun kaupungin lähidemokratiatoiminnan tehtävänä on herättää oululaisissa kiintymystä kotipaikkaansa ja lähiympäristöään kohtaan. Meillä jokaisella täytyy olla joku kiinnekohta, jossa saamme kokea turvan ja elämämme arvokkaimman tarkoituksen, rakkauden tunteen. Koti on ihmiselle satama ja kirkko. Koti ei ole pelkkiä kulisseja, ei seiniä, eikä lukko ovessa. Koti on kokonaisuus, jakamaton tunne turvasta. Koti on asuinympäristö, jonka siisteys on viihtyisyyttä, joka on turvallisuutta. Hoidettu asuinympäristö luo kodikkuutta, se kasvattaa ihmisten välistä vuorovaikutusta, lisää välittämistä ja synnyttää satoja syitä kiintyä kotiseutuun. On muistettava, ettei kotia voi koskaan ostaa, vain asunnon voi. Koti on asuttava kodiksi kokemusten kautta. Koti on tunnetta paljon enemmän kuin katoavaa materialistista merkitystä. Asunto on valmistamista, mutta koti on tehtävä.
Kannustan oululaisia välittämään kolmesta asiasta, jotka järjestyksessä kuuluvat: 1. ihminen itse, 2. kanssaihmiset ja 3. lähiympäristö. Ihminen, joka ei ensiksi välitä itsestään, ei voi pyytettömästi välittää toisista ihmisistä tai omasta elinympäristöstään. Lopuksi suositan kaikille asukas- ja kyläyhdistyksille keväistä retkeä teemalla: "Minä hyvä, sinä hyvä ja asuinympäristömme arvokas." Pohtikaa hiljaa kulkiessanne teemaa toisinkin päin: "minä huono, sinä huono ja asuinympäristömme irvokas." Toivotan kaikille lukijoille onnistunutta retkeä, rohkeutta kyseenalaistaa, voimia nähdä vaivaa ja lupaa rakastaa.
Heikki Pesämaa
kaupunginvaltuutettu (kok)
Lähidemokratiatoimikunnan puheenjohtaja
1.5.2010
Uskonasioita
Vappupäivän illassa mennään. Tulin juuri saunasta; kuumasta, tervantuoksuisesta, ja minullekin kovin pyhästä puhdistautumisen huoneesta. Hiki huokui ulos sielusta saakka. Ajattelin uskon asioita, tunnustelin omaa suhdettani uskoon. Kävin ennen saunareissua pitkän ja perusteellisen puhelun erään kovasti arvostamani rauhanyhdistysläisen kanssa.
Päivä on kulunut maalatessa piiloon vanhoja muistoja ja entisiä aikoja. Haikeasti huokaillen olen pensseliä heilutellut. Tummanruskeaa ja valkoista, meidän liittomme värejä aina Lehtorannasta saakka.
Usko on jokaisen oma asia. Se on perusta vakaumukselleni.
Jumalan etsiminen saattaa hyvin olla päämäärä, jonne pääsemiseksi ihminen tarvitsee kartan ja kyvyn tulkita sen merkkejä. Ilman karttaa reittiä on mahdoton löytää. Kartta on ihminen itse. Jumalan etsiminen on aloitettava itsensä tutkiskelusta.
En usko äkkikäännöksiin, enkä hurahtamisiin. Ne ovat kuin tuuleen hyppäämistä, eivät kanna sijaansa pidemmälle, mutta saavat epätoivoisen tai epärehellisen ihmisen pomppimaan paikoillaan, ja väsymään pettymyksiinsä.
Yhtä mahdotonta on vannoa yhden totuuden nimiin. Jokainen totuus kestää vain sen häviävän hetken, kunnes kuulutetaan toinen totuus tai uusittu tulkinta aiemmasta. Jokainen usko on oikea siinä, missä vääräkin. Ihminen on sama, totuus ihmisessä on yksi, se mikä eniten tuntuu tutkimisen arvoiselta. Kannattaa seurata, kannattaa edetä kartalla.
Olen kulkenut lapsuudessani seuroissa ja nuoruudessani seurahuoneella. Kumpaisessakaan palveluksessa en pidemmän päälle viihtynyt. Oli kohdattava itsensä kyetäkseen kohtaamaan jotain suurempaa. Kohtaaminen on havahduttava kokemus. Havahduttuaan tekisi mieli polttaa pois kaikki entinen, muistoineen, materioineen. Mutta mitäpä se hyödyttäisi, ellei polttaisi lopuksi pois itseäänkin. Sen jälkeen ei millään uskolla olisi enää merkitystä. Taivaspaikka kun on löydettävissä täältä maan päältä, ja lähempää, ihan vaan ihmisestä itsestään. Taivaspaikan tähden ei siis kannata kaihota kuolemanjälkeistä paratiisia.
Mamma huutaa kahville komentaakseen minut sen jälkeen nukuttamaan vauvaa. Haukkaan koukun kohoineen ja lähden iltakahville. Jatketaan uskonasioista tuonnempana. Juttua riittää!
Uskomisiin,
Heikki
Päivä on kulunut maalatessa piiloon vanhoja muistoja ja entisiä aikoja. Haikeasti huokaillen olen pensseliä heilutellut. Tummanruskeaa ja valkoista, meidän liittomme värejä aina Lehtorannasta saakka.
Usko on jokaisen oma asia. Se on perusta vakaumukselleni.
Jumalan etsiminen saattaa hyvin olla päämäärä, jonne pääsemiseksi ihminen tarvitsee kartan ja kyvyn tulkita sen merkkejä. Ilman karttaa reittiä on mahdoton löytää. Kartta on ihminen itse. Jumalan etsiminen on aloitettava itsensä tutkiskelusta.
En usko äkkikäännöksiin, enkä hurahtamisiin. Ne ovat kuin tuuleen hyppäämistä, eivät kanna sijaansa pidemmälle, mutta saavat epätoivoisen tai epärehellisen ihmisen pomppimaan paikoillaan, ja väsymään pettymyksiinsä.
Yhtä mahdotonta on vannoa yhden totuuden nimiin. Jokainen totuus kestää vain sen häviävän hetken, kunnes kuulutetaan toinen totuus tai uusittu tulkinta aiemmasta. Jokainen usko on oikea siinä, missä vääräkin. Ihminen on sama, totuus ihmisessä on yksi, se mikä eniten tuntuu tutkimisen arvoiselta. Kannattaa seurata, kannattaa edetä kartalla.
Olen kulkenut lapsuudessani seuroissa ja nuoruudessani seurahuoneella. Kumpaisessakaan palveluksessa en pidemmän päälle viihtynyt. Oli kohdattava itsensä kyetäkseen kohtaamaan jotain suurempaa. Kohtaaminen on havahduttava kokemus. Havahduttuaan tekisi mieli polttaa pois kaikki entinen, muistoineen, materioineen. Mutta mitäpä se hyödyttäisi, ellei polttaisi lopuksi pois itseäänkin. Sen jälkeen ei millään uskolla olisi enää merkitystä. Taivaspaikka kun on löydettävissä täältä maan päältä, ja lähempää, ihan vaan ihmisestä itsestään. Taivaspaikan tähden ei siis kannata kaihota kuolemanjälkeistä paratiisia.
Mamma huutaa kahville komentaakseen minut sen jälkeen nukuttamaan vauvaa. Haukkaan koukun kohoineen ja lähden iltakahville. Jatketaan uskonasioista tuonnempana. Juttua riittää!
Uskomisiin,
Heikki
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
