Siellä paistaa aurinko. Sunnuntaiksi luvattiin kohta kymmenen astetta lämmintä. Hyvä niin.
Tänä talvena huomasin, etten ole talvi-ihminen. Pakkaset alkoivat lokakuun lopussa. Muistan, kuinka sähkömies sanoi, että kytkisi saunarakennuksen ulkovalot sitten, kun lämpenee nollan päälle. Valot ovat yhä kytkemättä. Pimeyden kanssa pärjään kuta kuinkin hyvin, mutta kova ja hellittämätön pakkanen pusertaa kesällä kertyneen energiavarantoni vähiin.
Olisi kuitenkin jaksettava rutistaa. Maali häämöttää ja palkinto odottaa. Puhallan pitkään ja mietin, mikä palkinto se on, joka odottaa?!
Ääni sanoo: ole varovainen. "Kaikkea, mitä tästä lähtien kirjoitat, voidaan käyttää sinua vastaan syytöksenä mielistely-yrityksestä. Älä selitä hyveitäsi. Vaikene mieluummin."
Olen kipuamassa vedenjakajalle. Uudesti alkavan elämäni suunta selviää sunnuntai-iltana 17. huhtikuuta. Viikko siitä ja vaimoni täyttää vuosia. Varmaa siis on, että huhtikuussa meillä juhlitaan jossain vaiheessa.
Ajatukset aaltoilevat, eivät sentään ahdista. Mutta jo on riennettävä aikataulun mukaisesti eteenpäin.
Heikki
31.3.2011
28.3.2011
Tane
Ei se oikein ole älähdys, eikä mikään mölähdyskään. Se on jotain sielukkaampaa, jotenkin se muistuttaa eniten ulahdusta...
"Pesämaa... anna köyhälle muutama kolikko..."
Hymynkare nousi väkisin naamalleni. Näemmä sama kaiku on askelten, ympäri on menty ja jälleen yhteen tultu. Ensi tapaamisestamme onkin vierähtänyt jo viitisentoista vuotta. Kieltäydyin silloin ostamasta Tanelta sukkia, koska epäilin niitä varastetuiksi. Tuomitsin Tanen transaktioaikeet ja kehotin palauttamaan myyntivaraston oikopäätä takaisin vaatekauppiaalle.
Nyt tervehdin mörkömäistä miestä säyseämmin. Odotin jotain kerjuutarinaa ja pakollista kolikkokysymystä. Muistin Vänrikki Stoolin tarinoista kertomuksen torilla rahaa, juomaa tai ruokaa kerjänneestä suomalaisesta sotilaasta, joka oli haavoittunut liikuntakyvyttömäksi Kuningas Kaarlen sodissa. Sotilaan pelastukseksi koitui samat sodat sotinut upseeri, joka ymmärsi, että yhtä hyvin hän voisi olla tuossa rahaa ruinaamassa; ihan yhtä hyvin kuin tuo onneton sotamieskin. Tarinan opetus on, että ihminen on muuta kuin, mikä päällepäin näkyy. Monella ulospäin epäkelpoisella on habitukseensa hyvä syy; jokin koskettavan kohtalokas haavoittumistarina. Tämän armottoman aikamme haavoittunut sotilas näyttää nyt tältä, Tanelta. Hyljeksityltä ja halveksitulta.
Tane oli työntynyt vaalitoimistooni passipaikaltaan Kirkkokadun toiselta puolelta. Näin hänen saapuvan letkein askelin ja valmiiksi velttona kuin vähävirtanen patterinukke. Miehen nenästä valui rohtuneille huulille jotain kirkasta ja hänen henkensä huokui elämänkokemusta kaikessa hajukirjossaan. Vanhan merimiehen takki oli ylväästi auki, kuten myös hänen pehmeiden varsikenkiensä ja housujensa etumuksen vetskarit. Väkisinkin juontui mieleeni ajatus, että kesää kohti tässä ollaan sittenkin menossa. Tane oli tullut nyt, seuraavaksi tulisivatkin sitten muuttolinnut.
Virtuaalinen vastaustyöskentelyni Suomen oluenystävien toimittamaan ehdokaskyselyyn keskeytyi. Olihan vieraakseni ilmestynyt yhdenlainen oluenkuluttaja ja alkoholin yleisystävä, vaikkei hän mihinkään järjestölliseen harrastekarsinaan kuuluisikaan. Tane pyysi saada istua ja istui myös. Hitaasti hän kääntyi kohdistamaan katseensa minuun, nosti lakkia silmiltään ja huokaisi raskaasti. Kysyin siinä välissä kuulumiset.
"Anna muutama lantti, minä jaan tuolla noita sun esitteitä ihimisille."
Tarjous siis, aha. Kerrassaan houkuttava tarjous. Tane tarjosi työpanostaan edistääkseen osaltaan mahdollisuuksiani kilvoitella paikasta Arkadianmäen auringossa. Mielenkiintoista. Monenlaista tarjousta olenkin kuullut, käsitellyt ja tyrmännyt, mutta nyt olikin vakavamman pohdinnan paikka. Parinkympin korvausta vastaan saisin tuon heikkohappisien ja henkipattoisen puliukon kiusaamaan vaalisanomallani ohikiitäviä kansalaisia. Päätin suostua esitettyyn tarjoukseen ja pelkästään inhimillisistä syistä, sillä rehellisyyden nimissä epäilen Tanen työstä lopulta koituvan osakseni enemmän harmia kuin hyötyä. No, kaikkea ei kannata rahassa mitata. Ei ainakaan inhimillisyyttä. Niinpä kohtasin Tanen katseen ja vastasin,
"Annan kaksikymppiä, jos kerran jaat esitteitäni, etkä puske niitä lähimpään roskikseen. Teet oikeasti töitä."
Epävarmuus viivähti mielessä. Olisiko oikein sponsoroida viinan vaivaannuttamaa miestä, joka epäilemättä ja muitta mutkitta kilistelisi pestirahani alas kurkustaan. Entä sitten, tuumasin ja suljin silmäni moraalisilta moitteilta. Tanehan on jo kuusikymppinen veteraani. Mikä minä olisin arvioimaan ja tuomitsemaan hänen omintakeisia valintojaan ja epäterveellisiä elämäntapojaan. Moni arvonsatunteva veronmaksaja on ravinnut ja jumpannut itsensä hengiltä ennen eläkettä, mutta tuo ukonkuvatus vain kukkii kaduilla vuodesta toiseen. Tanehan on elävä ihme! Juokoon, jos juotattaa!
Pistin näin ollen valkoiseen muovipussiin kourallisen Kokoomus-karkkeja ja viitisenkymmentä vaaliesitettä. Ojensin kassin ja kaksikymmentä euroa Tanelle, joka nousi ylös reippaasti kuin mursu kalliolta. Sanaakaan sanomatta, mutta pussi positiivisesti heilahdellen hän pullahti takaisin kadulle ja palasi passipaikalleen R-kioskin oven tuntumaan. Jäin hänen jälkeensä seuraamaan, mitä tuleman piti, enkä pettynyt ainakaan työmoraaliin, päinvastoin.
Varttitunnin aikana Tane jakoi toistakymmentä esitettä. Suurin osa kansalaisista kiiruhti nokkaa nyrpistäen ja katsettakaan uhraamatta käsi ojossa kontaktia hakevan Tanen hahmon ohi. Mutta osa seisahtui ja poimi evankeliumini ennen kuin jatkoivat keskeytettyä matkaansa.
Lämmin tuntemus tapaili rintaani. Tane oli ottanut tehtävän ja aikoi suoriutua siitä kunnialla. Kunnia hänelle!
21.3.2011
Kohtaaminen
Voisi sanoa, että olimme ystäviä.
Meitä yhdisti sama etunimi ja intohimo samaan harrastukseen.
Voisi sanoa, että olimme sielunveljiä,
vaikka olimme rooleissamme toistemme kilpailijoita.
Voisi sanoa, että olimme samanarvoisia,
mutta emme samanlaisia. Hän oli ehdottoman pedantti.
Voisi sanoa, että olimme vahvoja oikeudenmukaisuudessa.
Epäoikeudenmukaisuus kalvoi molempia, mutta söi vain hänet hengiltä.
Voisi sanoa, että olimme olosuhteiden uhreja molemmat,
mutta vain hänet tuomittiin.
Voisi sanoa, että annoimme paljon.
Hän kuitenkin menetti kaiken.
*****
Kaiman kuolemasta tulee syksyllä kuluneeksi neljätoista vuotta.
Sain tiedon hänen kohtalostaan tekstiviestillä, jonka alussa luki "tämä on totta."
Sanoman luettuani ajattelin silti, ettei tämä voi olla totta.
Oli se kuitenkin totta. Niin peruuttamattomasti totta kuin vain kuolema olla voi. Oma esikoiseni oli syntynyt vajaa kolme kuukautta aiemmin. Ystäväni elämä sai pisteen ja minun elämässäni alkoi uusi luku.
Kymmenen vuotta sitten olin kävelyttämässä koiraamme Raksilassa. Kevät oli kuten nyt, kaunis ja luminen. Asuimme silloin Tuirassa.
Kajaanintiellä, Intiön hautausmaan ison parkkipaikan kohdalla käännyin takaisin. Jostain syystä päätin kävellä rautasillalle hautausmaan läpi.
Olin suuntaamassa kulkuni pääkäytävää pitkin suoraan kohti taivasta vasten piirtyviä Intiön kerrostaloja, mutta yhtäkkiä käännyinkin vasemmalle, marketteja kohti johtavalle poikkikäytävälle. Seuraavasta risteyksestä käännyin vaistomaisesti taas kotiin päin ja kohti Intiön kerrostaloja. Ehdin ottaa muutaman reippaan askeleen, kun jokin käsittämätön ääni käski pysähtyä, palata takaisin ja jatkaa edelleen kohti marketteja. Tunne oli voimakas ja ennen kokematon. Naurahdin ihmeissäni, käännyin ympäri ja palasin poikkikäytävälle. Sama ihmeellinen tunne palasi kohta ohjaamaan kulkuani ja kehotti seuraavaksi kääntymään vasemmalle.
Lyhyt käytävä oli kapea ja auraamaton. Edellisenä yönä satanut lumi peitti polun. Käytävän varrella oli puolenkymmentä hautapaasia, joista yksi erottui heti silmiini, sillä se oli rivistön korkein, eikä sen päällä ollut lunta, kuten muiden kivien päällä. Kävelin korkean kiven luokse ja nähtyäni sen kiiltävässä pinnassa vainajasta kirjoitetut tiedot otin hiljaa lakkini päästä ja jäin niille sijoilleni. "Täälläkö Sinä olet?"
******
Pari päivää sitten erään vaalitilaisuuden aikana luokseni saapui vanhempi nainen. Hän seisahtui etäämmälle jääden katsomaan minua tutkivasti, ikään kuin olisi minut tuntenut. Maltillisesti hän odotti vuoroaan, vaikka toiset ihmiset tungeksivat grillikatoksen ympärillä ilmaisen makkaran perässä. Kiinnitin naiseen huomioni, mutta en voinut tunnistaa häntä. Minua alkoi kiusaamaan, kuka oli tuo harmaatukkainen hauraanoloinen nainen ja mikä asia hänellä oli toimitettavanaan. Kummastelin tilannetta. Selvittyäni eroon poliittisesta juttukumppanistani kävelin oitis naisen luokse.
Suru asui hänessä yhä; äidin suru ei katoaisi koskaan. Lapsi ei ollut vielä neljääkymmentäkään, kun jo valmiiksi särkynyt sydän loppui. Poika kuoli ja samana päivänä suru saapui asumaan hänen äitiinsä. Minulle kirjoitettiin tapahtuneen johdosta lyhyt tekstiviesti.
Kaksi vuotta sitten yhytin keski-ikäisen miehen, jonka kotiseudullisen harrastuneisuutensa synnyttämät kirjalliset tuotokset olivat herättäneet kiinnostukseni. Tutustuimme ja hän kutsui minut kesäteatteriin katsomaan kepeää esitystä, jossa hänellä oli isäntämiehen rooli. Menin ja lämpimässä kesäillassa nautin näkemästäni täysin rinnoin.
Esityksen jälkeen päätin kipaista kiittämässä miestä mainiosta illanvietteestä. Takahuoneen pukuhuoneessa hän tervehti ilahtuneena, pyyhki hikeä ja pyysi minua odottamaan hetken, että hän hakisi vaimonsakin paikalle. Samassa hän jo livahti ulos ja minä jäin hämilläni yksin huoneeseen. Pian he kuitenkin saapuivat ja niinpä sain kätellä itseni tutuksi vaimonkin kanssa. Hän oli jotenkin omituisen totinen, mutta esiteltyään itsensä kaimavainajan siskoksi, ymmärsin totisuuden ja istuuduin alas. Katselimme ääneti toisiamme pitkän hetken. Hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet. Sanoin, "Heikki oli hyvä ihminen." Hän nyökkäsi ja pyyhki silmiään.
*****
Kutsuin heidät luokseni Kantturaan. On paljon puhuttavaa, enemmän opittavaa.
He lupasivat tulla kaikki, koska elämä jatkuu.
*****
Meitä yhdisti sama etunimi ja intohimo samaan harrastukseen.
Voisi sanoa, että olimme sielunveljiä,
vaikka olimme rooleissamme toistemme kilpailijoita.
Voisi sanoa, että olimme samanarvoisia,
mutta emme samanlaisia. Hän oli ehdottoman pedantti.
Voisi sanoa, että olimme vahvoja oikeudenmukaisuudessa.
Epäoikeudenmukaisuus kalvoi molempia, mutta söi vain hänet hengiltä.
Voisi sanoa, että olimme olosuhteiden uhreja molemmat,
mutta vain hänet tuomittiin.
Voisi sanoa, että annoimme paljon.
Hän kuitenkin menetti kaiken.
*****
Kaiman kuolemasta tulee syksyllä kuluneeksi neljätoista vuotta.
Sain tiedon hänen kohtalostaan tekstiviestillä, jonka alussa luki "tämä on totta."
Sanoman luettuani ajattelin silti, ettei tämä voi olla totta.
Oli se kuitenkin totta. Niin peruuttamattomasti totta kuin vain kuolema olla voi. Oma esikoiseni oli syntynyt vajaa kolme kuukautta aiemmin. Ystäväni elämä sai pisteen ja minun elämässäni alkoi uusi luku.
Kymmenen vuotta sitten olin kävelyttämässä koiraamme Raksilassa. Kevät oli kuten nyt, kaunis ja luminen. Asuimme silloin Tuirassa.
Kajaanintiellä, Intiön hautausmaan ison parkkipaikan kohdalla käännyin takaisin. Jostain syystä päätin kävellä rautasillalle hautausmaan läpi.
Olin suuntaamassa kulkuni pääkäytävää pitkin suoraan kohti taivasta vasten piirtyviä Intiön kerrostaloja, mutta yhtäkkiä käännyinkin vasemmalle, marketteja kohti johtavalle poikkikäytävälle. Seuraavasta risteyksestä käännyin vaistomaisesti taas kotiin päin ja kohti Intiön kerrostaloja. Ehdin ottaa muutaman reippaan askeleen, kun jokin käsittämätön ääni käski pysähtyä, palata takaisin ja jatkaa edelleen kohti marketteja. Tunne oli voimakas ja ennen kokematon. Naurahdin ihmeissäni, käännyin ympäri ja palasin poikkikäytävälle. Sama ihmeellinen tunne palasi kohta ohjaamaan kulkuani ja kehotti seuraavaksi kääntymään vasemmalle.
Lyhyt käytävä oli kapea ja auraamaton. Edellisenä yönä satanut lumi peitti polun. Käytävän varrella oli puolenkymmentä hautapaasia, joista yksi erottui heti silmiini, sillä se oli rivistön korkein, eikä sen päällä ollut lunta, kuten muiden kivien päällä. Kävelin korkean kiven luokse ja nähtyäni sen kiiltävässä pinnassa vainajasta kirjoitetut tiedot otin hiljaa lakkini päästä ja jäin niille sijoilleni. "Täälläkö Sinä olet?"
******
Pari päivää sitten erään vaalitilaisuuden aikana luokseni saapui vanhempi nainen. Hän seisahtui etäämmälle jääden katsomaan minua tutkivasti, ikään kuin olisi minut tuntenut. Maltillisesti hän odotti vuoroaan, vaikka toiset ihmiset tungeksivat grillikatoksen ympärillä ilmaisen makkaran perässä. Kiinnitin naiseen huomioni, mutta en voinut tunnistaa häntä. Minua alkoi kiusaamaan, kuka oli tuo harmaatukkainen hauraanoloinen nainen ja mikä asia hänellä oli toimitettavanaan. Kummastelin tilannetta. Selvittyäni eroon poliittisesta juttukumppanistani kävelin oitis naisen luokse.
Suru asui hänessä yhä; äidin suru ei katoaisi koskaan. Lapsi ei ollut vielä neljääkymmentäkään, kun jo valmiiksi särkynyt sydän loppui. Poika kuoli ja samana päivänä suru saapui asumaan hänen äitiinsä. Minulle kirjoitettiin tapahtuneen johdosta lyhyt tekstiviesti.
Kaksi vuotta sitten yhytin keski-ikäisen miehen, jonka kotiseudullisen harrastuneisuutensa synnyttämät kirjalliset tuotokset olivat herättäneet kiinnostukseni. Tutustuimme ja hän kutsui minut kesäteatteriin katsomaan kepeää esitystä, jossa hänellä oli isäntämiehen rooli. Menin ja lämpimässä kesäillassa nautin näkemästäni täysin rinnoin.
Esityksen jälkeen päätin kipaista kiittämässä miestä mainiosta illanvietteestä. Takahuoneen pukuhuoneessa hän tervehti ilahtuneena, pyyhki hikeä ja pyysi minua odottamaan hetken, että hän hakisi vaimonsakin paikalle. Samassa hän jo livahti ulos ja minä jäin hämilläni yksin huoneeseen. Pian he kuitenkin saapuivat ja niinpä sain kätellä itseni tutuksi vaimonkin kanssa. Hän oli jotenkin omituisen totinen, mutta esiteltyään itsensä kaimavainajan siskoksi, ymmärsin totisuuden ja istuuduin alas. Katselimme ääneti toisiamme pitkän hetken. Hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet. Sanoin, "Heikki oli hyvä ihminen." Hän nyökkäsi ja pyyhki silmiään.
*****
Kutsuin heidät luokseni Kantturaan. On paljon puhuttavaa, enemmän opittavaa.
He lupasivat tulla kaikki, koska elämä jatkuu.
*****
18.3.2011
Nuorisokelvollisuudesta ratkaisu nuorisotyöttömyyteen
”Tuo olen minä. Minä kelvollinen.”
Kaksivuotias katsoo peiliin vakavana naamaansa käännellen. Lapsi opettelee sinuiksi itsensä kanssa. Voisin aavistaa hänen mietteensä kuuluvan: ”tuo olen minä.” Kuiskaan siihen elämänohjeiseksi saatteeksi lisäyksen: ”…minä kelvollinen.”
Pala puskee ylös kurkkuuni. Deja vu -ilmiö iskee äkkiä. Mieleeni nousee ylioppilaskirjoitukset Oulun Lyseon lukion juhlasalissa aika tasan 26 vuotta sitten. Muistan kuin eilisen päivän, kuinka katselin ikkunasta ulos kohti Tuiran siltoja ja Raattia. Reaalikokeen kanssa oli verrattoman tuskaisaa. Tunsin olevani umpikujassa. Nojasin posket nyrkkeihini ja ajattelin, ”voi, kunpa minäkin olisin nyt jonottamassa tuolla liikennevaloissa noiden onnekkaiden ihmisten lailla. Voisiko mikään olla riemukkaampaa kuin työelämän vapaus!”
Kevään kirjoitusten jälkeen olin vajaavoimaisena uuden elämänvaiheen edessä. Vaikka muiden mukana olinkin painanut valkolakin päähäni, tunsin silti olevani epäonnistunut. Olin laulanut Lyseon kaikuvassa juhlasalissa sankarivainajien kivisen muistolaatan alla epähuomiossa, ”gaudeamus igitur, viva la imbrobatur…!” Kaunis ja perinteikäs laulu on muuten alkujaan latinankielinen juomalaulu. Niinpä se sopi oivasti kuvaamaan silloista tarpomistani teini-iän ehtoopuolella. Juhlan jälkeen vaihdoin puhtoisen lyyralakkini lippikseen ja lähdin Helsinkiin. Hakeuduin hanttihommiin raksalle ja pääsin apumieheksi. Piti tulla valtiotieteilijä ja poliitikko. Ei tullut. Niin ei ollut tarkoitettu.
Aika ajoin ihmisen elämä on yhdenlaista peiliin katsomista ja uudelleen itseensä tutustumista. Omakohtainen kuvastinkokemukseni on kestänyt tähän mennessä seitsemän vuotta, mutta siitä juontunut absolutismini vasta kolme ja puoli vuotta. Kohtaaminen itseni kanssa oli alkuun kipeä. Silmäkulmat suolavedestä kosteina totesin lopulta jossain vaiheessa kelvottomalle minälleni, ”tuo olen minä. Minä kelvollinen.” Siten saatoin aloittaa pitkän paluumatkan minuuteeni pohjimmaiselta permantotasolta. ”Minä kelvollinen.”
Nuorisotyöttömyys on iso ongelma, mutta kumpi onkaan isompi ongelma, nuorisotyöttömyys vai nuorisokelvottomuus?
Miettikääpä.
Muistelkaa omaa momenttumianne silloin, kun olette onnistuneet, kun olette olleet hyviä. Muistelkaa sitä yhtä ainoaa onnenhetkeä; ainutkertaista kaikkivoipaisuuden huumaa, joka hyvinkin on rakastumiseen verrattavissa olevaa voittamisentunnetta. Älä ihmettele! sillä et sinä suinkaan ole yksin kokemustesi kanssa. Meistä jokaisella on muistissa omakohtaisia onnistumisen kokemuksia.
Aivan niin. Mutta entäpä nyt, nykyään? Mikä määritteleekään nuorten onnistumisen kokemuksia lähes täysin ulkoapäin ohjatussa maailmassamme? Miten nuori voisi kokea henkilökohtaisia onnistumisia, kun elämänkelpoisuusasteikko määritellään joka ilta uudelleen televisiossa, viimeistellään virtuaalimaailmassa ja mitataan materiaalikeskeisessä keinotodellisuudessa? Kohta voisikin todeta: olkoon onnellisia he, jotka ovat edes lähestulkoon kelvollisia.
Väitän, että moni nuori kokee jollain selviytymisensä kriittisellä tasolla olevansa kelvoton. Ranking-sijoitus ei koskaan kelpaa.
Kohdataan kylmä todellisuus ihan aikuisten oikeasti. Nuori kokee olevansa kelvoton ja tietää olevansa työtön. Ja nimenomaan tässä järjestyksessä. Ensin on ratkaistava nuorisokelvottomuuden ongelma. Tämän jälkeen on nuorisotyöttömyyden ratkaiseminen huomattavasti helpompaa ja merkittävästi tuloksekkaampaa.
Kuka kehuisi murrosikää läpikäyvää lasta, elleivät lapsen vanhemmat jaksa, muista tai viitsi? Lapsi kehittyy turvalliseen nuoruuteensa kehuilla, kotiintuloajoilla ja kaurapuurolla. Mutta miten onkaan nyt? Monestiko lapsi kehittyy kelvottomaan nuoruuteensa vvv:ssä, eli virtuaalisissa verkoissa, välinpitämättömässä kodin ilmapiirissä ja vetämättömässä vertaisporukassa? Siis kuka tässä lopulta onkaan nuorisokelvottomuuteen syypää?
Nostan katseeni, huokaisen ja huomaan naakkojen jo tekevät pesiä naapurin navetan savupiippuun. Jään seuraamaan niiden kodinrakennuspuuhia hiljalleen tummuvaa taivasta vasten.
Tämän yhteisen taivaamme alla on työ yhä niin kovasti kesken.
Heikki Pesämaa
kansanedustajaehdokas (kok)
Kaksivuotias katsoo peiliin vakavana naamaansa käännellen. Lapsi opettelee sinuiksi itsensä kanssa. Voisin aavistaa hänen mietteensä kuuluvan: ”tuo olen minä.” Kuiskaan siihen elämänohjeiseksi saatteeksi lisäyksen: ”…minä kelvollinen.”
Pala puskee ylös kurkkuuni. Deja vu -ilmiö iskee äkkiä. Mieleeni nousee ylioppilaskirjoitukset Oulun Lyseon lukion juhlasalissa aika tasan 26 vuotta sitten. Muistan kuin eilisen päivän, kuinka katselin ikkunasta ulos kohti Tuiran siltoja ja Raattia. Reaalikokeen kanssa oli verrattoman tuskaisaa. Tunsin olevani umpikujassa. Nojasin posket nyrkkeihini ja ajattelin, ”voi, kunpa minäkin olisin nyt jonottamassa tuolla liikennevaloissa noiden onnekkaiden ihmisten lailla. Voisiko mikään olla riemukkaampaa kuin työelämän vapaus!”
Kevään kirjoitusten jälkeen olin vajaavoimaisena uuden elämänvaiheen edessä. Vaikka muiden mukana olinkin painanut valkolakin päähäni, tunsin silti olevani epäonnistunut. Olin laulanut Lyseon kaikuvassa juhlasalissa sankarivainajien kivisen muistolaatan alla epähuomiossa, ”gaudeamus igitur, viva la imbrobatur…!” Kaunis ja perinteikäs laulu on muuten alkujaan latinankielinen juomalaulu. Niinpä se sopi oivasti kuvaamaan silloista tarpomistani teini-iän ehtoopuolella. Juhlan jälkeen vaihdoin puhtoisen lyyralakkini lippikseen ja lähdin Helsinkiin. Hakeuduin hanttihommiin raksalle ja pääsin apumieheksi. Piti tulla valtiotieteilijä ja poliitikko. Ei tullut. Niin ei ollut tarkoitettu.
Aika ajoin ihmisen elämä on yhdenlaista peiliin katsomista ja uudelleen itseensä tutustumista. Omakohtainen kuvastinkokemukseni on kestänyt tähän mennessä seitsemän vuotta, mutta siitä juontunut absolutismini vasta kolme ja puoli vuotta. Kohtaaminen itseni kanssa oli alkuun kipeä. Silmäkulmat suolavedestä kosteina totesin lopulta jossain vaiheessa kelvottomalle minälleni, ”tuo olen minä. Minä kelvollinen.” Siten saatoin aloittaa pitkän paluumatkan minuuteeni pohjimmaiselta permantotasolta. ”Minä kelvollinen.”
Nuorisotyöttömyys on iso ongelma, mutta kumpi onkaan isompi ongelma, nuorisotyöttömyys vai nuorisokelvottomuus?
Miettikääpä.
Muistelkaa omaa momenttumianne silloin, kun olette onnistuneet, kun olette olleet hyviä. Muistelkaa sitä yhtä ainoaa onnenhetkeä; ainutkertaista kaikkivoipaisuuden huumaa, joka hyvinkin on rakastumiseen verrattavissa olevaa voittamisentunnetta. Älä ihmettele! sillä et sinä suinkaan ole yksin kokemustesi kanssa. Meistä jokaisella on muistissa omakohtaisia onnistumisen kokemuksia.
Aivan niin. Mutta entäpä nyt, nykyään? Mikä määritteleekään nuorten onnistumisen kokemuksia lähes täysin ulkoapäin ohjatussa maailmassamme? Miten nuori voisi kokea henkilökohtaisia onnistumisia, kun elämänkelpoisuusasteikko määritellään joka ilta uudelleen televisiossa, viimeistellään virtuaalimaailmassa ja mitataan materiaalikeskeisessä keinotodellisuudessa? Kohta voisikin todeta: olkoon onnellisia he, jotka ovat edes lähestulkoon kelvollisia.
Väitän, että moni nuori kokee jollain selviytymisensä kriittisellä tasolla olevansa kelvoton. Ranking-sijoitus ei koskaan kelpaa.
Kohdataan kylmä todellisuus ihan aikuisten oikeasti. Nuori kokee olevansa kelvoton ja tietää olevansa työtön. Ja nimenomaan tässä järjestyksessä. Ensin on ratkaistava nuorisokelvottomuuden ongelma. Tämän jälkeen on nuorisotyöttömyyden ratkaiseminen huomattavasti helpompaa ja merkittävästi tuloksekkaampaa.
Kuka kehuisi murrosikää läpikäyvää lasta, elleivät lapsen vanhemmat jaksa, muista tai viitsi? Lapsi kehittyy turvalliseen nuoruuteensa kehuilla, kotiintuloajoilla ja kaurapuurolla. Mutta miten onkaan nyt? Monestiko lapsi kehittyy kelvottomaan nuoruuteensa vvv:ssä, eli virtuaalisissa verkoissa, välinpitämättömässä kodin ilmapiirissä ja vetämättömässä vertaisporukassa? Siis kuka tässä lopulta onkaan nuorisokelvottomuuteen syypää?
Nostan katseeni, huokaisen ja huomaan naakkojen jo tekevät pesiä naapurin navetan savupiippuun. Jään seuraamaan niiden kodinrakennuspuuhia hiljalleen tummuvaa taivasta vasten.
Tämän yhteisen taivaamme alla on työ yhä niin kovasti kesken.
Heikki Pesämaa
kansanedustajaehdokas (kok)
14.3.2011
Näkökohta eriarvoistumisesta
Eriarvoistuva kansa – ajan kuva vai kuvastus
Kansalaisten keskinäisestä eriarvoisuudesta puhuttaessa tahdotaan huomio usein kohdentaa väestöryhmien välisiin taloudellisiin tekijöihin. Siis eriarvoisuutta on, jos jollakin on enemmän rahaa käytettävissä kuin toisella. Tällainen yksioikoinen katsanto on sekä henkisesti että kansantaloudellisesti ajateltuna taantumuksellista, mutta myös tarkoitushakuista; vallankin näin vaalien alla.
Yhteiskunta ei eriarvoistu, kansalaiset eriarvoistuvat. Se on totta. Hyvinvointivaltiossa kansantalous on yhteinen ja kansantalouden vaikutukset ulottuvat niin hyvässä kuin pahassakin kaikkiin väestöryhmiin. Kansantaloudellisesti ajateltuna kansalaiset ovat näin ollen tasavertaisia. Missä sitten tapahtuu eriarvoistumista?
Kyse on ymmärtämisestä. Yksinkertaisesti ja yksiselitteisesti. Ymmärtämisen kyky ei kysy varallisuutta, ei vakaumusta, ei valta-asemaa, eikä kansansuosiota. Ymmärtämisenkyky on ihmisessä itsessään. Kuitenkin, mikä merkille pantavaa, tämä arvoton aikamme asettaa jatkuvasti suuria haasteita ihmisen sisäiselle tasapainolle. Sisäinen tasapaino on ehdoton edellytys riippumattoman ja johdattelemattoman ymmärtämisenkyvyn säilymiselle.
Ymmärtäjiä ovat pelottomat ja sisäisesti vahvan minuuden omaavat ihmiset. Ymmärtämättömät ovat alttiita ulkoapäin ohjatuille ja julistetuille pelkoperäisille tilapäistotuuksille. Heitä ovat heikon minuuden omaavat henkilöt. Ymmärtämättömät ovat merkittävästi edustettuina kaikissa kansankerroksissa, valitettavasti myös päätöksentekoportaassa. Ihminen on ymmärtävälle yksilö, mutta ymmärtämättömälle pelkkä yksikkö.
Vaalikampanjointini aikana olen saanut kohdata suuren määrän erilaisia ihmisiä; on ollut toki paljon vanhoja tuttujani, mutta onpa joukossa ollut ilahduttavan runsaasti kokonaan uusiakin tuttavuuksia. Viimeiset kuukaudet ovat olleet minulle voimakasta henkilökohtaisen kasvun ja mielenavartumisen aikaa. Kiitos kasvukokemuksistani kuuluu nimenomaan näille ymmärtäville ihmisille, ennestään tutuille ja tuntemattomille.
Yleistäminen on pahasta, monesti varsinaisen asian vesittämistä, mutta rohkenen siltikin vetää oivalluksistani yhteen erään johtopäätöksen: ymmärtäjät eivät valita, he eivät arvostele, eivätkä kanna kaunaa koettelemustensa vuoksi. Ymmärtävät ihmiset kokevat hetken lyhyempänä ja ainutkertaisempana kuin ymmärtämättömät. Ymmärtäjät tahtovat yleistä hyvää, enemmän kuin omaa parastaan. Ymmärrystä on nähdä ihminen kelvollisena kaikenkuntoisena, kaikenikäisenä ja kaikenkokoisena.
Olen tuonut julki aika arveluttavan iskulauseen: ”älkää äänestäkö minua – ymmärtäkää minua.” Tahdon niin sanoessani ihmisen pysähtyvän pohtimaan yhteiskuntamme epäkohtaisuuksia ja kipupisteitä aivan uudelta kannalta. Jospa me päätöksentekijät satsaisimmekin enemmän omaan ymmärrykseemme ja yhteisen hyvän edistämiseen, kuin poliittisiin pikkumaisuuksiin ja periaatteellisiin eturistiriitaisuuksiin.
Voisiko oma pikkuinen maailmamme tässä nyt ja tulevaisuudessa olla tasavertaisempi ja oikeudenmukaisempi, jos jättäisimme asioiden käsittelystä ulkopuolelle ne pelot ja kaunat, mitkä toimintaamme ovat ohjailleet. Voisimmeko ymmärtää yhteiskuntamme olevan sellainen kuin mitä olemme me kansalaiset, suomalaiset ihmiset. Asiat hoituvat asenteella, toisiaan kunnioittavien ymmärtävien ihmisten välisellä yhteistyöllä. Ymmärrätkö? Hyvä. Äänestä sitten.
Heikki Pesämaa
Kansanedustajaehdokas (kok)
Kansalaisten keskinäisestä eriarvoisuudesta puhuttaessa tahdotaan huomio usein kohdentaa väestöryhmien välisiin taloudellisiin tekijöihin. Siis eriarvoisuutta on, jos jollakin on enemmän rahaa käytettävissä kuin toisella. Tällainen yksioikoinen katsanto on sekä henkisesti että kansantaloudellisesti ajateltuna taantumuksellista, mutta myös tarkoitushakuista; vallankin näin vaalien alla.
Yhteiskunta ei eriarvoistu, kansalaiset eriarvoistuvat. Se on totta. Hyvinvointivaltiossa kansantalous on yhteinen ja kansantalouden vaikutukset ulottuvat niin hyvässä kuin pahassakin kaikkiin väestöryhmiin. Kansantaloudellisesti ajateltuna kansalaiset ovat näin ollen tasavertaisia. Missä sitten tapahtuu eriarvoistumista?
Kyse on ymmärtämisestä. Yksinkertaisesti ja yksiselitteisesti. Ymmärtämisen kyky ei kysy varallisuutta, ei vakaumusta, ei valta-asemaa, eikä kansansuosiota. Ymmärtämisenkyky on ihmisessä itsessään. Kuitenkin, mikä merkille pantavaa, tämä arvoton aikamme asettaa jatkuvasti suuria haasteita ihmisen sisäiselle tasapainolle. Sisäinen tasapaino on ehdoton edellytys riippumattoman ja johdattelemattoman ymmärtämisenkyvyn säilymiselle.
Ymmärtäjiä ovat pelottomat ja sisäisesti vahvan minuuden omaavat ihmiset. Ymmärtämättömät ovat alttiita ulkoapäin ohjatuille ja julistetuille pelkoperäisille tilapäistotuuksille. Heitä ovat heikon minuuden omaavat henkilöt. Ymmärtämättömät ovat merkittävästi edustettuina kaikissa kansankerroksissa, valitettavasti myös päätöksentekoportaassa. Ihminen on ymmärtävälle yksilö, mutta ymmärtämättömälle pelkkä yksikkö.
Vaalikampanjointini aikana olen saanut kohdata suuren määrän erilaisia ihmisiä; on ollut toki paljon vanhoja tuttujani, mutta onpa joukossa ollut ilahduttavan runsaasti kokonaan uusiakin tuttavuuksia. Viimeiset kuukaudet ovat olleet minulle voimakasta henkilökohtaisen kasvun ja mielenavartumisen aikaa. Kiitos kasvukokemuksistani kuuluu nimenomaan näille ymmärtäville ihmisille, ennestään tutuille ja tuntemattomille.
Yleistäminen on pahasta, monesti varsinaisen asian vesittämistä, mutta rohkenen siltikin vetää oivalluksistani yhteen erään johtopäätöksen: ymmärtäjät eivät valita, he eivät arvostele, eivätkä kanna kaunaa koettelemustensa vuoksi. Ymmärtävät ihmiset kokevat hetken lyhyempänä ja ainutkertaisempana kuin ymmärtämättömät. Ymmärtäjät tahtovat yleistä hyvää, enemmän kuin omaa parastaan. Ymmärrystä on nähdä ihminen kelvollisena kaikenkuntoisena, kaikenikäisenä ja kaikenkokoisena.
Olen tuonut julki aika arveluttavan iskulauseen: ”älkää äänestäkö minua – ymmärtäkää minua.” Tahdon niin sanoessani ihmisen pysähtyvän pohtimaan yhteiskuntamme epäkohtaisuuksia ja kipupisteitä aivan uudelta kannalta. Jospa me päätöksentekijät satsaisimmekin enemmän omaan ymmärrykseemme ja yhteisen hyvän edistämiseen, kuin poliittisiin pikkumaisuuksiin ja periaatteellisiin eturistiriitaisuuksiin.
Voisiko oma pikkuinen maailmamme tässä nyt ja tulevaisuudessa olla tasavertaisempi ja oikeudenmukaisempi, jos jättäisimme asioiden käsittelystä ulkopuolelle ne pelot ja kaunat, mitkä toimintaamme ovat ohjailleet. Voisimmeko ymmärtää yhteiskuntamme olevan sellainen kuin mitä olemme me kansalaiset, suomalaiset ihmiset. Asiat hoituvat asenteella, toisiaan kunnioittavien ymmärtävien ihmisten välisellä yhteistyöllä. Ymmärrätkö? Hyvä. Äänestä sitten.
Heikki Pesämaa
Kansanedustajaehdokas (kok)
5.3.2011
Älkää äänestäkö minua - ymmärtäkää minua.
Näinä aikoina on eduskuntavaaliehdokkaiden oltava esillä kaikin keinoin. On kirjoitettava koskettavasti kansan kurjuudesta, puhuttava kirjakielellä ihmisten mieliksi, lausuttava joka päivä useita mitäänsanomattomia mielipiteitä ja pönötettävä illat milloin missäkin kissanristijäisissä. On luotava kuvaa ja vaikutelmaa. On oltava kompetentti. Täytyy käyttäytyä asiantuntevasti ja arvokkaasti.... irvokkaasti... arvokkaasti... irvokkaasti... arvokkaasti...
Ähh....
Näinä aikoina joo... Näinä aikoina hipiässäni on reikiä. Paistan valoa tai valun pimeää.
Palasin myöhään eilen illalla takaisin kotiin kulutettuani kertausharjoituksissa lähes koko viikon. Oli hyödyllistä oppia ja oli myös hauskaa hyvien ihmisten ja ystävien kanssa. Mutta nyt ovat entiset ajat palanneet ja jälleen täytyy kohottautua vaalinalusfiiliksiin. Istun siis omassa vaalitoimistossani. Aamu kului rautakaupassa, siellä tunnen olevani omimmassa ympäristössäni. Kuin lapsi leluhyllyjen lomassa. Yritän asemoida itseni takaisin vaalikeväiseen kiimaan.
Näinä aikoina joo... ja yritän kohottautua fiiliksiin. Ukkometso! Pakko pistää pyrkypykälä päälle ja ryhtyä esiintymään kaikkien alojen asiantuntijana. Mietin aamulla, onko minusta asiantuntijaksi. Ei tunnu hyvältä. Asiantuntijuus ahdistaa. Jokin ei ole aitoa. Jokin mättää! Mikä se on?!
Kävin itseni kanssa vuoropuhelua. Lukaisin Kalevasta, kuinka arvon ehdokaskollegat tuovat kirjoituksissaan esiin omia näkemyksiään ja ajatuksiaan yhteiskunnallisista epäkohdista. Haukottelin lukiessani heidän esityksiä siitä, kuinka suomalainen ihmiselämä eli kansalaisuus, voisi olla paljon laadukkaampi, jos ja jos ja jos ja jos ja jos... minä ja minun asiani. Jos ja jos ja jos....
Lukuja, lausuntoja, tutkimuksia, ohjelmia.... kaikkea taustatietoa on tuotettu ja tuotu tarjolle kymmeniätuhansia sivuja. Tuhansia virkamiehiä, valmistelijoita, sihteerejä, tuhansia projekteja, hankkeita, organisaatioita, lukematon määrä seminaareja, työkokouksia, palavereita ja puhelinkeskusteluja. Mihin siis tarvitaan kansanedustajan asiantuntemusta? Voimattomuuteni tähden kasvanut pahanolontunne kihoaa nyt ylös pitkin selkärankaani. Tuska paineistuu pian puristamaan ohimoitani. Ei, ei! Tämä ei ole se oikea kysymys. Hengitän hiljaa ja mietin, mietin. Huomaanko jo? Hengitän hiljaa... ulos... sisään... vielä kerran... ulos... sisään. Joko nyt? Tahtoisin tietää, olemmeko me suomalaiset hakoteillä ja hukassa? Hengitän... Onko meidät jo hallinnoitu hengiltä? Missä meidän pitäisi nyt olla, minne mennä ja mitä tehdä? Haukotus... hyvä merkki, henki kulkee.
Palaan pohtimaan asiantuntevuutta. Mikä sitten olisi oikea kysymys. Hengitän taas tasaisesti ja pahaolo alkaa helpottaa. Tulee ajatus. Se jalostuu ja muotoutuu kysymykseksi, "mitä ymmärrystä edustajalta edellytetään?" Kyllä. Näin sen kysymyksen pitää kuulua! Mitä ymmärrystä edellytetään.
Älkää kysykö ehdokkaan asiantuntemuksen perään, kysykää ymmärryksen perään! Asiantuntemus on opittua ja omaksuttua - ja monesti ulkoa opeteltua esittämistä. Asiantuntemus pönkittää ihmisen egoa ja edistää hänen omaa uraansa, mutta se ei sittenkään ole pelkästään asiantuntemus, mitä tarvitaan ihmisten välisessä yhteistyössä ja päätöksenteossa. Asiantuntemus on ihmislapsen kiiltäväksi vahattu kuori, jonka alle ei kukaan pääse kurkistamaan. Ei, vaikka juuri siellä olisikin havaittavissa se kaikista oleellisin ja usein valitettavan itsetietoisen koppava, asiantuntija-asenteeseen vaikuttava myllerrys. Ymmärrystä tarvitaan enemmän, koska ymmärrys sisältää enemmän. Ymmärrys on ihmislähtöisempää ja jotenkin aidompaa. Ymmärrys on kuuntelemisen kykyä ja harkinnan taitoa, inhimillistä läsnäolevuutta, jonka uskottavuutta lisää teeskentelemätön rohkeus, tahto ja tavoitteellisuus. Näin sen täytyy olla!
Kansanedustajalta edellytetään ymmärrystä enemmän kuin asiantuntemusta. Minä tahdon ymmärtää ja tehdä itseni ymmärretyksi! Siksi olen mukana!
Maa on meidän tekemä. Maa on meidän tehtävä. Maa on meidän ominta kollektiivista minuuttamme. Meidän yhteinen kansallinen ymmärryksemme. Koko itsenäisyytemme peruskivi! Maa ja koti - kotimaa. Kansallinen ymmärrys.
Älkää äänestäkö minua, ymmärtäkää minua.
Heikki
Ähh....
Näinä aikoina joo... Näinä aikoina hipiässäni on reikiä. Paistan valoa tai valun pimeää.
Palasin myöhään eilen illalla takaisin kotiin kulutettuani kertausharjoituksissa lähes koko viikon. Oli hyödyllistä oppia ja oli myös hauskaa hyvien ihmisten ja ystävien kanssa. Mutta nyt ovat entiset ajat palanneet ja jälleen täytyy kohottautua vaalinalusfiiliksiin. Istun siis omassa vaalitoimistossani. Aamu kului rautakaupassa, siellä tunnen olevani omimmassa ympäristössäni. Kuin lapsi leluhyllyjen lomassa. Yritän asemoida itseni takaisin vaalikeväiseen kiimaan.
Näinä aikoina joo... ja yritän kohottautua fiiliksiin. Ukkometso! Pakko pistää pyrkypykälä päälle ja ryhtyä esiintymään kaikkien alojen asiantuntijana. Mietin aamulla, onko minusta asiantuntijaksi. Ei tunnu hyvältä. Asiantuntijuus ahdistaa. Jokin ei ole aitoa. Jokin mättää! Mikä se on?!
Kävin itseni kanssa vuoropuhelua. Lukaisin Kalevasta, kuinka arvon ehdokaskollegat tuovat kirjoituksissaan esiin omia näkemyksiään ja ajatuksiaan yhteiskunnallisista epäkohdista. Haukottelin lukiessani heidän esityksiä siitä, kuinka suomalainen ihmiselämä eli kansalaisuus, voisi olla paljon laadukkaampi, jos ja jos ja jos ja jos ja jos... minä ja minun asiani. Jos ja jos ja jos....
Lukuja, lausuntoja, tutkimuksia, ohjelmia.... kaikkea taustatietoa on tuotettu ja tuotu tarjolle kymmeniätuhansia sivuja. Tuhansia virkamiehiä, valmistelijoita, sihteerejä, tuhansia projekteja, hankkeita, organisaatioita, lukematon määrä seminaareja, työkokouksia, palavereita ja puhelinkeskusteluja. Mihin siis tarvitaan kansanedustajan asiantuntemusta? Voimattomuuteni tähden kasvanut pahanolontunne kihoaa nyt ylös pitkin selkärankaani. Tuska paineistuu pian puristamaan ohimoitani. Ei, ei! Tämä ei ole se oikea kysymys. Hengitän hiljaa ja mietin, mietin. Huomaanko jo? Hengitän hiljaa... ulos... sisään... vielä kerran... ulos... sisään. Joko nyt? Tahtoisin tietää, olemmeko me suomalaiset hakoteillä ja hukassa? Hengitän... Onko meidät jo hallinnoitu hengiltä? Missä meidän pitäisi nyt olla, minne mennä ja mitä tehdä? Haukotus... hyvä merkki, henki kulkee.
Palaan pohtimaan asiantuntevuutta. Mikä sitten olisi oikea kysymys. Hengitän taas tasaisesti ja pahaolo alkaa helpottaa. Tulee ajatus. Se jalostuu ja muotoutuu kysymykseksi, "mitä ymmärrystä edustajalta edellytetään?" Kyllä. Näin sen kysymyksen pitää kuulua! Mitä ymmärrystä edellytetään.
Älkää kysykö ehdokkaan asiantuntemuksen perään, kysykää ymmärryksen perään! Asiantuntemus on opittua ja omaksuttua - ja monesti ulkoa opeteltua esittämistä. Asiantuntemus pönkittää ihmisen egoa ja edistää hänen omaa uraansa, mutta se ei sittenkään ole pelkästään asiantuntemus, mitä tarvitaan ihmisten välisessä yhteistyössä ja päätöksenteossa. Asiantuntemus on ihmislapsen kiiltäväksi vahattu kuori, jonka alle ei kukaan pääse kurkistamaan. Ei, vaikka juuri siellä olisikin havaittavissa se kaikista oleellisin ja usein valitettavan itsetietoisen koppava, asiantuntija-asenteeseen vaikuttava myllerrys. Ymmärrystä tarvitaan enemmän, koska ymmärrys sisältää enemmän. Ymmärrys on ihmislähtöisempää ja jotenkin aidompaa. Ymmärrys on kuuntelemisen kykyä ja harkinnan taitoa, inhimillistä läsnäolevuutta, jonka uskottavuutta lisää teeskentelemätön rohkeus, tahto ja tavoitteellisuus. Näin sen täytyy olla!
Kansanedustajalta edellytetään ymmärrystä enemmän kuin asiantuntemusta. Minä tahdon ymmärtää ja tehdä itseni ymmärretyksi! Siksi olen mukana!
Maa on meidän tekemä. Maa on meidän tehtävä. Maa on meidän ominta kollektiivista minuuttamme. Meidän yhteinen kansallinen ymmärryksemme. Koko itsenäisyytemme peruskivi! Maa ja koti - kotimaa. Kansallinen ymmärrys.
Älkää äänestäkö minua, ymmärtäkää minua.
Heikki
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
