Oulujoki - elämäni mystinen virta, kuin elämä itse. Tuossa se edessäni virtaa mustanpuhuvana kuljettaen valjastettua voimaa matkassaan. Pyyhkäisen kiven päältä kosteutta, istahdan ja pysähdyn miettimään. Sanotaan ihmisen käyttävän aivokapasiteetistaan tuskin kymmentä prosenttia. Entä joki? Kuinka ihailtavan tehokkaasti se on rakennettu vihreän voiman virtatehtaaksi, mutta onko siitä siltikään otettu kaikkea hyötyä irti? Jos joesta olisi otettu puolet, olisi toinen puoli jäljellä. Ajattelen vettä tuijottaen. Jos me vain osaisimme ottaa aivokapasiteetistamme edes yhden lisäpromillen käytettäväksi kollektiivisen edun nimissä, me perustaisimme yhteisesti omistetun ja hallinnoidun Oulujoki Osuuskunnan kartoittamaan ja edistämään joen seudullisesti tarjoamia mahdollisuuksia. Oivallukseen tarvittaisiin alueemme päättäjiltä vain yksi mitätön tuhannesosa tuon mahtavan käyttämättömän aivokapasiteetin reservistä, mikä velloo pääkoppiemme sisällä toimettomuuteensa turhautuen.
Ehkei se sitten ole älyn asia, vaan pikemminkin nihkeän nurkkakuntaisuutemme, pahaisen pikkumielisyytemme ja kaunaisen geeniperimämme asia. Näemmekö yhteistyön uhkana enemmän kuin mahdollisuutena? Uhkana ihmisille – ja hieman täsmennettynä, päättäjille itselleen.
Huokaisen ja nousen jatkamaan kävelylenkkiäni. On niin uskomattoman kuulas syksyinen aamu, vain kaikenkattava hiljaisuus on yöstä jäljellä, harmaahehkuinen aamupäivänvalo on jo haihduttanut yön paksun pimeyden. Joessa on voimaa samassa suhteessa kuin on ihmisessä älyä. Mikäli joelle avattaisiin uusi uoma, ottaisi se sen omakseen murskaten ja hävittäen voimansa tieltä kaikki eteen sattuvat esteet. Entäpä ihminen? Ottaisiko ihminen omakseen uuden uoman, siis uuden oivalluksen ja hävittäisi sen edestä esteet? Ihmisessä olevaa tahdon- ja toteuttamisenvoimaa rajoittavat ensinnäkin toiset ihmiset tarkoitushakuisuuksineen, toiseksi ympäristöstä elämän aikana opitut käyttäytymismallit sekä kolmanneksi henkilökohtaiset mieltymykset mielihyvään eli alttius laiskuuteen.
Sodanjälkeinen yhteiskunnallinen ja myös teknologinen vallankumous on vaikuttanut ihmiseen edellä lueteltuja ominaisuuksia korostaen. Elämme aatteellisessa tyhjiössä huolella hallinnoidussa Suomen maassa. Meillä tuntuu olevan maan tapana mallintaa omaa käyttäytymistämme muiden ja median tyrkyttämien mielikuvien mukaiseksi. Vapaat ajattelijat ja yksilölliset yhteiskuntakriitikot vaiennetaan ja ajetaan takaisin kamarinnurkkiin häpeämään hölmöyttään. Menestyjät ovat pääasiassa myötäilijöitä, massan mukana mönkijöitä ja ulkokultaisia kaunosieluja.
Polku vie mukavasti rantaviivaa mukaillen. Ilmaa on helppo hengittää, maisemassa kelpaa käveleskellä. Nämä lammaslaumojen puhtaina pitämät Oulujoen rantamaat ovat niin silmiä hivelevän luonnonmukaisia, aitoja ja alkuperäisiä. Niin olemme me ihmisetkin parhaimmillaan naturelleina, alkuperäisinä ilman puskittuneiden rajoitteiden riippaa mielissämme. Mutta samalla lailla kuin on upeilla jokirannoillamme mahdollisuus, on se ihmisilläkin. Eheytymisemme alkaa tosiasioiden tunnustamisesta, pusikkojen raivaamisesta, eli itsemme hyväksymisestä. Haastavaksi nämä talkoot toki tulevat, sillä olemme olleet niin kauan moraalisesti eksyksissä itsestämme.
Yhteiskunta on huostaan ottanut ihmisen moraalivastuun - yhteiskunta vastaa ihmisen hyvinvoinnista enemmän kuin ihminen itse - onko se hyvinvointivaltion merkki. Me kaikki halusimme hyvinvointivaltion, ei kukaan halunnut pahoinvointiyhteiskuntaa.
Poljen matkaani ylös jyrkkää rinnettä, sieltä löytyy uusi polku ja paljastuvat uudet maisemat. Mietin ylhäälle päästyäni, mikä minua oikeastaan harmittaa? Se ainakin, kuinka hyvinvointivaltiota käytetään hyväksi, työtä vaativat äänekkäimmin ne, jotka eivät kuitenkaan ottaisi työtä vastaan ja hoitoa vaativat ne, jotka eivät itse ole välittäneet hoitaa itseään. Systeemi on teoriassa hyvä - heikko-osaisimpia autetaan ja yhteiskunta pitää kansalaisistaan huolta. Kuka olisi aavistanut systeemin synnyttävän luovuttajista ja huolettomista heittäytyjistä koostuvan kansalaisryhmän, joka isoon ääneen ja siekailematta tavoittelee rentoranteisten paratiisia maan päällä. He ovat systeemin voittajia, häviäjiä ovat todelliset hätää kärsivät; lapset, nuoret ja vanhukset – ja ympäristö.
Kapuan Karvajalan, jyhkeän maisematerassini, kakkoskerrokseen ja jään nojailemaan kaiteeseen. Täällä saa ajatus juosta ilman patoja. Täällä katseeni kantaa. Näen Oulujoki Osuuskunnan. Näen alueemme monet mahdollisuudet, näen Rokuan houkuttelevan Geoparkin, lohijoen, kiehtovan Tervantien, Oulujoen kaupunkimaisen suiston, vehmaan ja vireän maanviljelyksen, lukuisat käsitöiden taitajat, omaleimaisen viehättävän matkailualan. Näen historiamme kunnian, kulttuurimme kauneudet ja uljaat maisemat. Näen yhteisen Osuuskunnan toimivan kokoavana elinkeinojemme edistäjänä. Näen Ahmaksen sillan idänpuoleisella rantatörmällä Osuuskunnan ylläpitämän turistikohteen, kulttuurisen Oulujokikeskuksen, rantoja hoitavan lammastarhan ja monipuolisia oulujokisia kädentöitä myyvän myymälän sekä jokimaisemaa esiin nostavan kahvilan rantaterasseineen. Näen uusia lähiyrittäjiä, näen innokkaita, iloisia ja inspiroituneita ihmisiä. Näen kurjat apatian ajat jo taaksejääneinä.
Voi hyvänen aika! Vain yksi promille aivokapasiteetista, vain hieman pyyteettömyyttä ja nöyryyttä päättäjiltä. Parhaimmat asiat ovat meitä lähinnä, parasta on ihminen itse. Ihminen riittää. Kuka tahtoisi Osuuskunnan ottavan operatiivisen osavastuun Oulujoen seutukunnan elinkeinojen ja elämänlaadun kehittämisestä sekä eri mahdollisuuksiemme hyödyntämisestä ja markkinoinnista? Kuka tahtoisi edes kartoittaa asiaa?
Nousen mielipaikaltani ja palaan polulle. Mikä jumalainen päivä, mikä maisema, mitkä mahdollisuudet!
Heikki Pesämaa
Oulujoki Osuuskunnan puolesta
27.9.2009
19.9.2009
Osuuskauppa Arina - kunnallispolitiikkojen käenpoika
Osuuskaupan on aika pärjätä omillaan – yrityksenä yritysten joukossa. Porvaripoliitikot pois pelipöydistä.
Kohta koittaa taas Osuuskaupassa kuhina. Jäsenistö pistää pikkuisen pyhäsempää päälle ja käy bonuspaikalla äänestämässä omaa ehdokastaan Arinan Edustajistoon. Totisennäköiset ehdokkaat ovat käyneet kuvaamoissa otattamassa itsestään luottamustaherättävän näköisen potretin. Pystyvimmät ehdokkaat satsaavat oikein lehtimainontaan. Mitä omituista ilveilyä tämä tällainen vaalikouhotus oikeastaan on?
Mistä näissä Osuuskaupan vaaleissa oikein päätetään? Markkinataloudessa toimivalle kauppaliikkeelle äänestetään ylin valtaa käyttävä elin. Mukana ehdokaslistoilla ovat useat tunnetut ja poliittisesti asemoituneet henkilöt. Kyse on kuitenkin ainoastaan yhden kaupan hallintoelimestä. Melkoisen arveluttavaa, jopa irvokasta, etten sanoisi!
Osuuskauppa Arinan jäsenalue 1:n Edustajistoon valitaan jäsenistövaaleilla 25 edusmiestä ja –naista tehtävänään omalta osaltaan edistää mm. vähittäis-, elintarvike-, huoltamo-, rauta-, kodinelektroniikka- ja urheilutarvikekaupan markkinoilla toimivan liikeyrityksen asiaa. Arinan tavoitteena vaaleissa on mitä ilmeisimmin koota mahdollisimman vaikutusvaltainen Edustajisto, tuleehan jokainen jäsenvaltuutettu ajamaan ”oman kaupan” asiaa. Mikäs sen mukavampaa, jos valitut vaikka sattuisivatkin olemaan tiiviisti mukana kunnallisessa päätöksenteossa.
Mielestäni jokaiselle jollain lailla kunnallispolitiikassa mukanaolevalle abc-miehelle ja naiselle pitäisi ommella jääviydestä kertova bonusmerkki rintaan. Valtakunnan tasolla olemme viimeisten kuukausien aikana saaneet lukea, kuulla ja katsoa jo aivan tarpeeksi poliitikoiden osuuksista vaalirahakytköksissä, toistaiseksi lähinnä Nova-kiinteistösijoitusryppääseen liittyen. Mitenkäs se tämä meidän ”oma kauppa” sitten poikkeaa jo edesmenneestä Novasta? Eipä juurikaan, samat tavoitteet oli ja on molemmilla: luoda otollisia edellytyksiä kannattavalle kaupankäynnille, eli käytännössä päästä operoimaan parhaille kauppapaikoille. Arinan erottaa Novasta se, että kauppapaikan saatuaan se itse myös harjoittaa liiketoimintaa kyseisessä paikassa. Lisäksi meidän mediallamme on lämmin ja veljellinen suhde Arinaan, kun Nova puolestaan ei elinaikanaan yltänyt median kanssa edes velipuolen asemaan. Nova oli liian härski yritys poliittisen päätöksenteon ja bisneksen koplaamiseksi. Entä Arina? Traditiot ovat kenties muuttuneet yleisesti hyväksytyksi käytännöksi.
Hotelli Vaakunan, nykyisin Radisson Blu, rakentaminen DDR-tyyliseksi monumentiksi kaupungin ehdottomasti parhaimmalle paikalle ja samalla mielenpadoksi Oulun meriyhteydelle on ehkäpä kaikista räikein yksittäinen esimerkki osuuskaupan omistamien mahtipäättäjien kyvystä jyrätä Arinan edunmukaiset päätökset läpi. Oulu valitsi Arinan ja hylkäsi meren; jokihan oli hylätty jo aiemmin. Entäpä sitten Limingantullin Prisma, miten härskisti sen rakentamisessa toimittiinkaan ilman lupaa. Tuon luvattoman bonusrysän massiivisissa avajaisjuhlissa patsasteli ylväästi koko kaupunginvaltuuston ja pankkimaailman kerma. Olinhan siellä minäkin, joskin kerman sijaan kastini oli kurria. Olin siellä pienen vuokralaisyrittäjän edustajana, vaikkei minulla vihreää korttia ollut silloinkaan. Uskaltaisinkohan vielä kysyä, miksi kaupungin keskustan kehittäminen on ollut niin käsittämättömän pitkään pattitilanteessa? Mikä onkaan se yksittäinen linnake, joka pitää kaupungissamme vallan¬lankoja käsissään tässäkin asiassa? Ei, ei! Se ei ole Oulun kaupunki.
On ylitsepääsemättömän vaikeaa käsittää kuinka, ainakin yleisen luulon mukaan, tämä erittäin kilpailuilla toimialoilla toimiva yritys kykenee investoimaan miljoonakaupalla pelkän tulorahoituksensa turvin? Minä ainakin, mikäli olisin Arinan ruokakassia kantava bonusasiakas, kokisin joutuneeni jonkinasteisen petoksen kohteeksi. Veronmaksajana ja kaupassakävijänä koen joka tapauksessa, ettei rehellinen kilpailu toimi ruokakaupassa. Osuuskauppa määrittelee ruokakorin hinnat ja muut seuraavat hiljaa myhäillen perässä. Win-win –politiikka vallitseekin alalla sopuisasti toimivien kauppojen kesken. Mutta entäpä asiakas, ihminen, kassinkantaja ja kassinmaksaja, joka kokee olevansa ”meidän kaupan omistaja” ja luulee saavansa osakseen omistajan edut? Saksa on iso maa, saksalaiset maksavat elintarvikeostoksistaan 15% meitä vähemmän. Se on muuten saman verran, minkä meidän Arinamme käyttää vuositasolla investointeihinsa. Investoinneilla synnytetään uusia työpaikkoja, kyllä ja ei, mutta jokainen uusi osuuskaupan synnyttämä sieni rajoittaa alueen kilpailumahdollisuuksia, sekä vie samalla menestymisen edellytykset yksityiseltä kaupanharjoittajalta, kuten myös vie työpaikat kauppiaan työntekijöiltä. Arinan kassan kanssa ei kukaan yksityinen voi kilpailla. Lopputuloksena onkin yksityisen näivettyminen ja Arinan kassan paisuminen. Kova on sen kauppiaan kohtalo, joka saa naapuriinsa uuden aabeeseen tai mitä niitä saleja onkaan.
Ostopaikan päätökseen vaikuttavat tutkimusten mukaan eniten kaupan sijainti ja vasta sitten nuo kovasti korostetut ”pysyvästi edulliset hinnat”. Jos kauppapaikka on tärkein tae kaupan menestymiselle, mikä se on alkujaan vaikuttanut kaupan sijaintiin? Se on kaavoitus, jossa kaupungilla tai kunnalla on monopoli. Meidän yhteisessä monopolissamme on Osuuskaupalla omat nappulat pelissä. Kaikki nappulat kokevat olevansa ”meidän kaupan” asialla päättäessään kaavoittaa ja osoittaa osuuskaupalle parhaat myyntipaikat. Tämä ei suinkaan ole pelkästään tämän ajan ilmiö. Tätä peliähän on pelattu kymmeniä vuosia. Mikä ihmeellisen ovela ja tehokas systeemi! ”Pysyvästi edulliset hinnat” ja tulorahoituksen turvin tehdyt mittavat vuosittaiset investoinnit. Paukuttaako ohimossa, haloo!! Osuuskauppa on käenpoika pesässämme, valitut jäsenedustajat ovat ruokkineet käenpojan aikaa sitten lentokuntoon pois pesästään, mutta ruokinta sen kuin jatkuu ja käki kasvaa.
Tuotakoon vielä tiedoksi, etten ole ehdolla Arinan vaaleissa. Minulla ei ole vihreää bonuskorttia, muttei myöskään Plussa-korttia.
Esittäisin lopuksi täysin henkilökohtaisen, mutta avoimen julkisen toivomuksen, etteivät kokoomuksen mandaatilla toimivat kunnallispoliitikot ottaisi osaa Osuuskaupan vaaleihin. Kokoomuksen on mielestäni toimittava ennen muuta tämän ajan ihmisen asialla, eikä suinkaan mustavalkoaikaisen systeemin asialla. Käytännössä täysin olematon kilpailu vähittäiskaupan alalla kertoo kähmintäpolitiikan täydellisestä onnistumisesta. Oululaisen ihmisen edun mukaista on tasapuolisen ja aidon kilpailun synnyttäminen ja sitä kautta päivittäistavaroiden hintojen tuntuva lasku.
Tässä julkituoma mielipiteeni herättää varmasti omienikin joukosta ankaraa kritiikkiä, mutta ennen tuota ryöpytystä, totean kunnioittavani isää ja äitiä, en Arinaa, sekä pelkääväni Jumalaa, en Arinaa. Pisto sen porvaripoliitikon sydämeen, joka tuntee ylpeyttä oltuaan osallinen Osuuskauppa Arinan menestystarinan tekemisessä. Arinan menestys on pois markkinoiden kehittymisestä, ja näkyy meidän päivittäin maksamissa ostoksissamme.
Heikki Pesämaa
kokoomuslainen kunnallispoliitikko, kaupunginvaltuutettu
Kohta koittaa taas Osuuskaupassa kuhina. Jäsenistö pistää pikkuisen pyhäsempää päälle ja käy bonuspaikalla äänestämässä omaa ehdokastaan Arinan Edustajistoon. Totisennäköiset ehdokkaat ovat käyneet kuvaamoissa otattamassa itsestään luottamustaherättävän näköisen potretin. Pystyvimmät ehdokkaat satsaavat oikein lehtimainontaan. Mitä omituista ilveilyä tämä tällainen vaalikouhotus oikeastaan on?
Mistä näissä Osuuskaupan vaaleissa oikein päätetään? Markkinataloudessa toimivalle kauppaliikkeelle äänestetään ylin valtaa käyttävä elin. Mukana ehdokaslistoilla ovat useat tunnetut ja poliittisesti asemoituneet henkilöt. Kyse on kuitenkin ainoastaan yhden kaupan hallintoelimestä. Melkoisen arveluttavaa, jopa irvokasta, etten sanoisi!
Osuuskauppa Arinan jäsenalue 1:n Edustajistoon valitaan jäsenistövaaleilla 25 edusmiestä ja –naista tehtävänään omalta osaltaan edistää mm. vähittäis-, elintarvike-, huoltamo-, rauta-, kodinelektroniikka- ja urheilutarvikekaupan markkinoilla toimivan liikeyrityksen asiaa. Arinan tavoitteena vaaleissa on mitä ilmeisimmin koota mahdollisimman vaikutusvaltainen Edustajisto, tuleehan jokainen jäsenvaltuutettu ajamaan ”oman kaupan” asiaa. Mikäs sen mukavampaa, jos valitut vaikka sattuisivatkin olemaan tiiviisti mukana kunnallisessa päätöksenteossa.
Mielestäni jokaiselle jollain lailla kunnallispolitiikassa mukanaolevalle abc-miehelle ja naiselle pitäisi ommella jääviydestä kertova bonusmerkki rintaan. Valtakunnan tasolla olemme viimeisten kuukausien aikana saaneet lukea, kuulla ja katsoa jo aivan tarpeeksi poliitikoiden osuuksista vaalirahakytköksissä, toistaiseksi lähinnä Nova-kiinteistösijoitusryppääseen liittyen. Mitenkäs se tämä meidän ”oma kauppa” sitten poikkeaa jo edesmenneestä Novasta? Eipä juurikaan, samat tavoitteet oli ja on molemmilla: luoda otollisia edellytyksiä kannattavalle kaupankäynnille, eli käytännössä päästä operoimaan parhaille kauppapaikoille. Arinan erottaa Novasta se, että kauppapaikan saatuaan se itse myös harjoittaa liiketoimintaa kyseisessä paikassa. Lisäksi meidän mediallamme on lämmin ja veljellinen suhde Arinaan, kun Nova puolestaan ei elinaikanaan yltänyt median kanssa edes velipuolen asemaan. Nova oli liian härski yritys poliittisen päätöksenteon ja bisneksen koplaamiseksi. Entä Arina? Traditiot ovat kenties muuttuneet yleisesti hyväksytyksi käytännöksi.
Hotelli Vaakunan, nykyisin Radisson Blu, rakentaminen DDR-tyyliseksi monumentiksi kaupungin ehdottomasti parhaimmalle paikalle ja samalla mielenpadoksi Oulun meriyhteydelle on ehkäpä kaikista räikein yksittäinen esimerkki osuuskaupan omistamien mahtipäättäjien kyvystä jyrätä Arinan edunmukaiset päätökset läpi. Oulu valitsi Arinan ja hylkäsi meren; jokihan oli hylätty jo aiemmin. Entäpä sitten Limingantullin Prisma, miten härskisti sen rakentamisessa toimittiinkaan ilman lupaa. Tuon luvattoman bonusrysän massiivisissa avajaisjuhlissa patsasteli ylväästi koko kaupunginvaltuuston ja pankkimaailman kerma. Olinhan siellä minäkin, joskin kerman sijaan kastini oli kurria. Olin siellä pienen vuokralaisyrittäjän edustajana, vaikkei minulla vihreää korttia ollut silloinkaan. Uskaltaisinkohan vielä kysyä, miksi kaupungin keskustan kehittäminen on ollut niin käsittämättömän pitkään pattitilanteessa? Mikä onkaan se yksittäinen linnake, joka pitää kaupungissamme vallan¬lankoja käsissään tässäkin asiassa? Ei, ei! Se ei ole Oulun kaupunki.
On ylitsepääsemättömän vaikeaa käsittää kuinka, ainakin yleisen luulon mukaan, tämä erittäin kilpailuilla toimialoilla toimiva yritys kykenee investoimaan miljoonakaupalla pelkän tulorahoituksensa turvin? Minä ainakin, mikäli olisin Arinan ruokakassia kantava bonusasiakas, kokisin joutuneeni jonkinasteisen petoksen kohteeksi. Veronmaksajana ja kaupassakävijänä koen joka tapauksessa, ettei rehellinen kilpailu toimi ruokakaupassa. Osuuskauppa määrittelee ruokakorin hinnat ja muut seuraavat hiljaa myhäillen perässä. Win-win –politiikka vallitseekin alalla sopuisasti toimivien kauppojen kesken. Mutta entäpä asiakas, ihminen, kassinkantaja ja kassinmaksaja, joka kokee olevansa ”meidän kaupan omistaja” ja luulee saavansa osakseen omistajan edut? Saksa on iso maa, saksalaiset maksavat elintarvikeostoksistaan 15% meitä vähemmän. Se on muuten saman verran, minkä meidän Arinamme käyttää vuositasolla investointeihinsa. Investoinneilla synnytetään uusia työpaikkoja, kyllä ja ei, mutta jokainen uusi osuuskaupan synnyttämä sieni rajoittaa alueen kilpailumahdollisuuksia, sekä vie samalla menestymisen edellytykset yksityiseltä kaupanharjoittajalta, kuten myös vie työpaikat kauppiaan työntekijöiltä. Arinan kassan kanssa ei kukaan yksityinen voi kilpailla. Lopputuloksena onkin yksityisen näivettyminen ja Arinan kassan paisuminen. Kova on sen kauppiaan kohtalo, joka saa naapuriinsa uuden aabeeseen tai mitä niitä saleja onkaan.
Ostopaikan päätökseen vaikuttavat tutkimusten mukaan eniten kaupan sijainti ja vasta sitten nuo kovasti korostetut ”pysyvästi edulliset hinnat”. Jos kauppapaikka on tärkein tae kaupan menestymiselle, mikä se on alkujaan vaikuttanut kaupan sijaintiin? Se on kaavoitus, jossa kaupungilla tai kunnalla on monopoli. Meidän yhteisessä monopolissamme on Osuuskaupalla omat nappulat pelissä. Kaikki nappulat kokevat olevansa ”meidän kaupan” asialla päättäessään kaavoittaa ja osoittaa osuuskaupalle parhaat myyntipaikat. Tämä ei suinkaan ole pelkästään tämän ajan ilmiö. Tätä peliähän on pelattu kymmeniä vuosia. Mikä ihmeellisen ovela ja tehokas systeemi! ”Pysyvästi edulliset hinnat” ja tulorahoituksen turvin tehdyt mittavat vuosittaiset investoinnit. Paukuttaako ohimossa, haloo!! Osuuskauppa on käenpoika pesässämme, valitut jäsenedustajat ovat ruokkineet käenpojan aikaa sitten lentokuntoon pois pesästään, mutta ruokinta sen kuin jatkuu ja käki kasvaa.
Tuotakoon vielä tiedoksi, etten ole ehdolla Arinan vaaleissa. Minulla ei ole vihreää bonuskorttia, muttei myöskään Plussa-korttia.
Esittäisin lopuksi täysin henkilökohtaisen, mutta avoimen julkisen toivomuksen, etteivät kokoomuksen mandaatilla toimivat kunnallispoliitikot ottaisi osaa Osuuskaupan vaaleihin. Kokoomuksen on mielestäni toimittava ennen muuta tämän ajan ihmisen asialla, eikä suinkaan mustavalkoaikaisen systeemin asialla. Käytännössä täysin olematon kilpailu vähittäiskaupan alalla kertoo kähmintäpolitiikan täydellisestä onnistumisesta. Oululaisen ihmisen edun mukaista on tasapuolisen ja aidon kilpailun synnyttäminen ja sitä kautta päivittäistavaroiden hintojen tuntuva lasku.
Tässä julkituoma mielipiteeni herättää varmasti omienikin joukosta ankaraa kritiikkiä, mutta ennen tuota ryöpytystä, totean kunnioittavani isää ja äitiä, en Arinaa, sekä pelkääväni Jumalaa, en Arinaa. Pisto sen porvaripoliitikon sydämeen, joka tuntee ylpeyttä oltuaan osallinen Osuuskauppa Arinan menestystarinan tekemisessä. Arinan menestys on pois markkinoiden kehittymisestä, ja näkyy meidän päivittäin maksamissa ostoksissamme.
Heikki Pesämaa
kokoomuslainen kunnallispoliitikko, kaupunginvaltuutettu
17.9.2009
Hallintoaatelin harkitut heikkoudet
Parikymmentä vuotta sitten kouluttauduin pesäpallovalmentajaksi. Saimme kursseilla oppia sen ajan parhailta osaajilta. Erikoisesti mieleeni jäivät erään, mestaruuksiin asti menestyneen valmentajan antamat oheet: "jokaisella pelaajalla pitää olla oikeus milloin tahansa harjoituksen aikana keskeyttää harjoitus ja kysyä, miksi juuri minä teen tätä harjoitetta. Sinun on valmentajana pystyttävä vastaamaan hänen kysymykseensä heti ja perustellusti. Ellet siihen kykene, on harjoitus lopetettava."
Ryhdyin noudattamaan teoriaa käytännössä. Seuraavan harjoituksen yhteydessä kerroin oman joukkueeni pelaajille tämän mullistavan periaatteen noudattamisesta. Yksikään pelaaja ei muistaakseni keskeyttänyt harjoitusta tähän oikeuteen vedoten. Mutta, ja mikä oli kaikista tärkeintä, tämän periaatteen julkinen käytäntöönotto pakotti minut valmentajana joka kerta harjoitusohjelmaa laatiessani pohtimaan paitsi kaavan ja keston, myös perusteet kullekin harjoitteelle. Seurauksena oli harjoitusten tehostuminen, harjoitusintensiteetin kasvu ja tulosten nopea parantuminen. Me olimme hyvähenkinen tiimi, meillä oli tekemisen meininkiä. Menestyminen ja mestaruudet tulivat aikanaan.
Minä olen seurannut Maikkulan terveyskeskuksen siirtohuhuja, jotka viime päivinä ovat vahvistuneet lautakuntapäätökseksi. En tässä ota kantaa puolesta enkä vastaan, se kun ei ole kirjoitukseni pihvinä. Pihvi on siinä, että kaupunkimme viestintäkäytäntö on väärä ja myös huono. Väärää se on, koska se ei täytä tarkoitustaan ja on tulkinnanvaraista. Huonoa se on siksi, etteivät kuntalaiset, eivätkä edes luottamusmiehet ymmärrä, mitä vastauksessa tai muussa lausunnossa tarkoitetaan. Olen lyhyenä luottamusmiesaikanani havainnut, että keskuuteemme on päässyt syntymään uusi kasti, hanke- ja hallintoaateli (Ha-haa). Se on kansalaisten tavoittamattomissa, se on esiintyessään jotenkin ylempiarvoista, se puhuu ja kirjoittaa meille vierasta kieltä, se suojelee ja varjelee itse itseään sekä toimii kunnon kansalaisten käskijänä. Kyllähän me virkakoneistoa tarvitaan ja onhan siellä joukossa aivan mainioitakin tyyppejä, en tahdo yleistää, mutta valitettavan suuri on se herkkähipiäisten viranhaltijoiden joukko, joka on hyvää vauhtia eristämässä erinomaista kastiansa tavallisten kuntalaisten arjesta.
Voisimmeko mekin Oulun mahtavassa kuntakoneistossa alkaa soveltamaan hyväksihavaittua valmentajaperiaatetta, esimerkiksi seuraavalla tavalla: "jokaisella kuntalaisella on oikeus minkä tahansa valmistelutyön aikana saada ymmärrettävä vastaus kysymykseensä. Ellei yksiselitteistä ja ymmärrettävää vastausta pystytä antamaan viikon kuluessa, on valmistelutyö keskeytettävä."
Luottamusmiehenä olen joutunut puuttumaan viestinnällisiin ongelmiin. Olen palauttanut tulkinnanvaraisia virkamiesvastauksia takaisin valmisteltaviksi maininnalla: "ei ymmärretä." Näin tulen toimimaan jatkossakin, ylpeyteni ei kärsi ymmärtämättömyyden tunnustamisesta, mutta vastuuntuntoni kärsii vaikeaselkoisten asioiden edessä vaikenemisesta.
Heikki Pesämaa
Ryhdyin noudattamaan teoriaa käytännössä. Seuraavan harjoituksen yhteydessä kerroin oman joukkueeni pelaajille tämän mullistavan periaatteen noudattamisesta. Yksikään pelaaja ei muistaakseni keskeyttänyt harjoitusta tähän oikeuteen vedoten. Mutta, ja mikä oli kaikista tärkeintä, tämän periaatteen julkinen käytäntöönotto pakotti minut valmentajana joka kerta harjoitusohjelmaa laatiessani pohtimaan paitsi kaavan ja keston, myös perusteet kullekin harjoitteelle. Seurauksena oli harjoitusten tehostuminen, harjoitusintensiteetin kasvu ja tulosten nopea parantuminen. Me olimme hyvähenkinen tiimi, meillä oli tekemisen meininkiä. Menestyminen ja mestaruudet tulivat aikanaan.
Minä olen seurannut Maikkulan terveyskeskuksen siirtohuhuja, jotka viime päivinä ovat vahvistuneet lautakuntapäätökseksi. En tässä ota kantaa puolesta enkä vastaan, se kun ei ole kirjoitukseni pihvinä. Pihvi on siinä, että kaupunkimme viestintäkäytäntö on väärä ja myös huono. Väärää se on, koska se ei täytä tarkoitustaan ja on tulkinnanvaraista. Huonoa se on siksi, etteivät kuntalaiset, eivätkä edes luottamusmiehet ymmärrä, mitä vastauksessa tai muussa lausunnossa tarkoitetaan. Olen lyhyenä luottamusmiesaikanani havainnut, että keskuuteemme on päässyt syntymään uusi kasti, hanke- ja hallintoaateli (Ha-haa). Se on kansalaisten tavoittamattomissa, se on esiintyessään jotenkin ylempiarvoista, se puhuu ja kirjoittaa meille vierasta kieltä, se suojelee ja varjelee itse itseään sekä toimii kunnon kansalaisten käskijänä. Kyllähän me virkakoneistoa tarvitaan ja onhan siellä joukossa aivan mainioitakin tyyppejä, en tahdo yleistää, mutta valitettavan suuri on se herkkähipiäisten viranhaltijoiden joukko, joka on hyvää vauhtia eristämässä erinomaista kastiansa tavallisten kuntalaisten arjesta.
Voisimmeko mekin Oulun mahtavassa kuntakoneistossa alkaa soveltamaan hyväksihavaittua valmentajaperiaatetta, esimerkiksi seuraavalla tavalla: "jokaisella kuntalaisella on oikeus minkä tahansa valmistelutyön aikana saada ymmärrettävä vastaus kysymykseensä. Ellei yksiselitteistä ja ymmärrettävää vastausta pystytä antamaan viikon kuluessa, on valmistelutyö keskeytettävä."
Luottamusmiehenä olen joutunut puuttumaan viestinnällisiin ongelmiin. Olen palauttanut tulkinnanvaraisia virkamiesvastauksia takaisin valmisteltaviksi maininnalla: "ei ymmärretä." Näin tulen toimimaan jatkossakin, ylpeyteni ei kärsi ymmärtämättömyyden tunnustamisesta, mutta vastuuntuntoni kärsii vaikeaselkoisten asioiden edessä vaikenemisesta.
Heikki Pesämaa
8.9.2009
Kohtuudenmukaisuutta ja yhteisöllisyyttä
PUHEENVUORO OULUN KAUPUNGIN LÄHIDEMOKRATIATOIMINNAN LINJAUKSIEN TAUSTALLE
Oikeutta ja kohtuutta, välittämisen vuoksi
Kansalaisilla on tasavertainen oikeus saada sosiaali- ja terveystoimen peruspalveluja. Yhteiskunta, joka kutsuu itseään hyvinvointiyhteiskunnaksi, on jollain tapaa järjestänyt kyseiset palvelut kansalaisilleen. Suomi on tässä mielessä hyvinvointiyhteiskunta ja hyvä niin. Järjestelmämme perustuu yhdenvertaisesti jokaista suomalaista koskevaan kansalaisoikeuteen, joissakin tapauksissa jopa enemmän kuin kansalaiskohtuuteen. Lähinnä yksilön itsensä vastuulla on ollut määrittää omat terveydenhoidolliset tarpeensa, kunnes nyttemmin myös yhteiskunta on herännyt määrittämään kansalaisille uusia tarpeita ja resursoimaan niitä hoivaavia organisaatioita. Kokonaan oma lukunsa potilashuollossa on terveydenhoidon ammattilaisten suorittama ohjausapu eri hoitopaikkojen välillä. Systeemimme on raskas ja ikävä kyllä mahdollistaa monipuolisen tulkinnanvaraisuuden.
Olen ollut kohta yhden vuoden kaupunginvaltuutettuna. Silmäni ovat pysyneet avoimina ja pysyvät uskoakseni auki jatkossakin. Liekö olen kovinkaan hakoteillä, jos ennustan nykykehityksen jakavan kansakuntaamme kolmeen kastiin, niihin jotka mahdollisuuksiinsa nähden alisuorittavat, niihin jotka ylisuorittavat ja niihin, jotka haluaisivat suorittaa vähintäänkin mahdollisuuksiensa mukaisesti. Alisuorittajat hyötyvät systeemistämme, ylisuorittajat mahdollistavat sen ja potentiaaliset suorittajat odottavat omaa tilaisuuttaan. Hyvinvointiyhteiskuntamme haasteena on säilyttää jakolinjojen välinen painopiste siellä systeemiä ylläpitävien ylisuorittajien puolella, muutoinhan koko järjestelmä romahtaisi omaan mahdottomuuteensa. Kuitenkin käynnissä oleva politiikka on huolestuttavissa määrin suosimassa omaehtoisesti alisuorittavia kansalaisia, ja mikä surullisinta, juuri nuorten potentiaalisten suorittajien kustannuksella. Kohta olemme tilanteessa, jossa jokaisella kansalaisella kannattaisi olla oma määritelty ongelmansa. Skenaario on huolestuttava, sillä potentiaalisten nuorten joukko punnitsee eri vaihtoehtojen välillä: "kannattaisiko yhä toivoa ja yrittää vai antaisiko suosiolla periksi." Meidän seniori-ikäisten päättäjien olisi muistettava, että kaikkea mitä teemme, olisi tehtävä tulevaisuuteen katsoen eli nousevaa nuorisoamme silmällä pitäen.
Luonnoltaan ihminen on loppujen lopuksi joukkoon hakeutuva laumaeläin ja kaipaa kavereiksi vertaisiaan. Saman vaivan jakajista syntyy vaivattomasti yhtenäinen ongelmakeskeinen joukko. En näe ihmisten yhteisöllisyyden kaipuussa mitään epäluonnollista tai moitittavaa; päinvastoin, suosin joukkovoimaa ja huolimatta taustojen ja motiivien värikkäästä kirjosta kannustan ihmisiä yhteisöllisyyden pariin. Mutta en voi suosia sellaista kehitystä, jossa alkusysäyksen yhteisöllisyyteen hakeutumiseen muodostaa ainoastaan jokin jäsenkuntaa yhdistävä ongelma. Kimppaantumisessa täytyy olla muutakin taustalla - toivoa ja tavoitteita. Toiminnassa täytyy olla yritystä ja yhteisiin tavoitteisiin on voitava piirtää yleviä näkymiä.
Aikamme haasteista yksi mittavimmista on ihmisen epätoivon ja eristäytymisen ehkäiseminen. Onkin huutava vääryys, että vauhdilla virtualisoituva viihdeyhteiskuntamme suosii ihmisen pakoa todellisuudesta. Höttöistä harhaa kestää, kunnes soopakuplat lopulta pärskähtävät puhki, jättäen vain saippuan kirvelemään kyyneleistä kosteita silmiä. Enkä jaksa uskoa, että itse aiheuttamaamme ongelmavyyhtiä voitaisiin ratkaista pelkästään yhteiskunnan osoittamin resurssein. Meidän on omaehtoisesti havahduttava ja tunnistettava apatiaongelmiemme kasaajat sekä itse oivallettava oman elpymisemme tienviitat. Meidän on yhtä lailla omaehtoisesti hoidettava ensin omia ongelmiamme. Vasta sen jälkeen olemme riittävän kykeneviä kohtaamaan ja helpottamaan toisten ihmisen arkisia vaikeuksia. Lähimmäisenrakkaudesta on siis kyse ja ihmiselle itselleen lähinnä on ihminen itse. Rakasta itseäsi, rakastat lähim¬mäistäsi. Kysynpähän vaan, että kuinka ihminen voisikaan itseänsä rakastaa tai edes hyväksyä, kun elämisen mallit muovataan joka ilta Maikkarin kanavalla. Herätkää hömppähypnoosista ihmiset hyvät!
Palaan saarnassani alkuperäiseen teemaani, oululaisten oikeuksiin ja kohtuuksiin. Oikeudenmukaisuuden periaatetta käytetään Oulussakin härskisti hyväksi. Kansalaismoraali on kriisissä, se on jo lähes kokonaan murentunut, ottavan käsi karistaa muruset maahan ja kauhoo ilman hävynhäivääkään etuisuuksia sen minkä jaksaa ja pystyy. Toisaalla säädetään herttaisen hyväuskoisesti lisää ottamisen tilaisuuksia. Hyvinvointiyhteiskuntamme on rappeutumassa yhtä jalkaa moraalittomuuden kasvamisen kanssa. Se on sääli, ottaen huomioon todellisten avuntarvitsijoiden hädän. Laiskan ja toimettoman ihmisen kannattaa olla kipeä, hauras, vaivainen tai muutoin vain todellista kuntoisuuttaan epäkelpoisempi. Systeemimme suosii heikkoja ja vaanii vahvoja, mikä on oikein, mikäli heikkous ja vahvuus olisivat todellisia. Pulmana on tulkinnanvaraisuus. Aivan kuten presidentti Ahtisaari on sanonut: "olemme luoneet hyvinvointivaltion, mutta kukaan ei halunut pahoinvointiyhteiskuntaa." Moraalin murentuessa eniten hätääkärsivät myös häviävät eniten ja kaikkein vahvimmat voimistuvat entisestään. Nykyisen systeemin suurimmat voittajat ovat luonteiltaan vetelimmät luovuttajat, kun taas suurimmat häviäjät ovat uutterimmat keskiluokkaiset sinnittelijät – kuten ovat myös kaikki potentiaaliset nuoret. Yhteiskunnassamme auttavasti menestyäkseen riittää, että on olemassa.
Minun on vaikea ymmärtää niitä kanssaoululaisia, jotka näyttävät tuntevan jopa suoranaista vihamielisyyttä yhteiskuntaamme ja kotikaupunkiamme kohtaan. Käsittämättömän vastuutonta on sekin, että muutama kaupunginvaltuutettu tuntuu omalla tarkoitushakuisella toiminnallaan lietsovan tällaista negatiivista protestirintamaa. Miksi meillä harrastetaan kasvavissa määrin järjestelmän häikäilemätöntä hyväksikäyttöä? Mikä yhteiskunnassamme mättää näin pahoin, ettei siitä tämän enempää välitetä? Peräänkuuluttaisin kohtuudenmukaisuutta kuntalaisuuteen puolin ja toisin, ihmisten olisi välitettävä ja kuntapalveluiden rohkaistava välittämään. Alinomainen kyynisyys, systemaattinen valittaminen ja asioiden ”oikeutettu” vääristeleminen pakottaa kuntaorganisaation viranomaiset epäluuloisiksi ja varautuneiksi sekä kasvattaa byrokratiaa ja kustannustaakkamme kestämättömäksi. Harmi vain, etteivät pahimmat pukarit ole maksajien joukossa.
Jotain olisi tarvis tehdä turmiollisen kierteen katkaisemiseksi, mutta kuka välittäisi, ketä kiinnostaisi kyseenalaistaa systeemin toimivuus - ja missä ovat ne pioneerihenkiset päättäjät jotka uskaltaisivat tarkastella pöydälle nostettua ylipainonsa tähden ähkivää kissaa. Monet päätöksentekijät ovat kyllä olleet kissalle karkkia syöttämässä.
”Ouluun kannattaa muuttaa, täällä on hyvä mahdollisuus olla tekemättä mitään. Systeemi toimii, eikä kukaan tule kyselemään. Antaa mennä vaan!” - Näin kuulin sanottavan joku aika sitten, ja minä hölmö kun olen aina ilahtunut saatuani lukea väkilukumme taas kasvaneen muutamilla sadoilla, joskus jopa tuhansilla. Olen pettynyt ja harmissani. Kulma-baareissa hehkuttavat menneisyyttänsä monet viikkorahan voimalla viinastelevat veropakolaiset. Lapset odottelevat koulusta palattuaan omaa osuuttaan vanhempansa vastuusta. Turhaan. Ja pyörähän pyörii, me päättäjät ummistamme silmämme todellisuuden kohtaamiselta ja päätämme antaa lisäresursseja kunnalliseen terveydenhoitoon.
Kun mikään ei riitä, on kysyttävä, riittäisikö ihminen. Terve ihminen on toimelias, hän voi aivan hyvin olla fyysiseltä ja/tai henkiseltä kuntoisuudeltaan vajavainen, sillä ei ole merkitystä, kunhan vain uskoo itseensä ja omiin kykyihinsä - ja mikä tärkeintä, tahtoo yrittää pärjätä. Yhteiskunnan tulee ikään katsomatta suosia tällaisia tämän ajan epätrendikkäitä ihmisiä. Heille tulee antaa arvostusta ja tarjota mahdollisuuksia oman minuutensa löytämiseen ja vahvistamiseen sekä oman ainutkertaisuutensa kokemiseen. Olen saanut tavata koko joukon tällaisia terveitä ihmisiä kaupunkimme vapaaehtoistyön parissa. Uskoni ihmisen hyvyyteen on näiden tapaamisten seurauksena toipumassa kaikista karuista kokemuksistani huolimatta. Meillä on keskuudessamme suuri joukko eri elämäntilanteissa olevia naisia ja miehiä, jotka ovat tehneet kunnioitettavan päätöksen vapaaehtoistyöhön osallistumisesta. Vaikka joukko onkin mittava, ovat tarpeet mittavammat ja koko ajan kasvavat.
Pyyteettömän hyvätahtoiset ihmiset puurtavat jaksamisensa rajoilla. Kutsumus kantaa ja pakottaa heidät lähtemään toimiinsa päivä päivältä, mutta olisi silti ymmärrettävä nähdä kohtuus kaikessa. Usein vaivanpalkkana pyyteettömästä työstä on vain kiittämättömyys. Yhteinen tehtävämme onkin saada aikaan tuntuva muutos vapaaehtoistyöhön suhtaumisessa. Kotikaupunkimme kaipaa kasvavissa määrin tervesieluisia ihmisiä mukaan vapaaehtoistyötä tekeviin yhteisöihin. Jos koet pystyväsi antamaan omaa panostasi yhteisen ja kehittyvän kaupunkimme hyväksi, lähde matkaan - tule käymään asukastuvalla.
Sinä pystyt, sinua tarvitaan. Tee päätös, tule mukaan, annat itsellesi mahdollisuuden ja samalla annat panoksesi yhteisölliseen tarpeeseen. Päätös on omasi, se on kaikista kovin juttu! Toki ovesta asukastupaan käyminen vaatii myös rohkeutta, mutta jo selvästi tekemääsi päätöstä vähemmän.
Ojenna kätesi antamaan ja auttamaan. Ovi on auki. Toivo on potentiaalissa, sitä on sinussa ja minussa!
Heikki
Oikeutta ja kohtuutta, välittämisen vuoksi
Kansalaisilla on tasavertainen oikeus saada sosiaali- ja terveystoimen peruspalveluja. Yhteiskunta, joka kutsuu itseään hyvinvointiyhteiskunnaksi, on jollain tapaa järjestänyt kyseiset palvelut kansalaisilleen. Suomi on tässä mielessä hyvinvointiyhteiskunta ja hyvä niin. Järjestelmämme perustuu yhdenvertaisesti jokaista suomalaista koskevaan kansalaisoikeuteen, joissakin tapauksissa jopa enemmän kuin kansalaiskohtuuteen. Lähinnä yksilön itsensä vastuulla on ollut määrittää omat terveydenhoidolliset tarpeensa, kunnes nyttemmin myös yhteiskunta on herännyt määrittämään kansalaisille uusia tarpeita ja resursoimaan niitä hoivaavia organisaatioita. Kokonaan oma lukunsa potilashuollossa on terveydenhoidon ammattilaisten suorittama ohjausapu eri hoitopaikkojen välillä. Systeemimme on raskas ja ikävä kyllä mahdollistaa monipuolisen tulkinnanvaraisuuden.
Olen ollut kohta yhden vuoden kaupunginvaltuutettuna. Silmäni ovat pysyneet avoimina ja pysyvät uskoakseni auki jatkossakin. Liekö olen kovinkaan hakoteillä, jos ennustan nykykehityksen jakavan kansakuntaamme kolmeen kastiin, niihin jotka mahdollisuuksiinsa nähden alisuorittavat, niihin jotka ylisuorittavat ja niihin, jotka haluaisivat suorittaa vähintäänkin mahdollisuuksiensa mukaisesti. Alisuorittajat hyötyvät systeemistämme, ylisuorittajat mahdollistavat sen ja potentiaaliset suorittajat odottavat omaa tilaisuuttaan. Hyvinvointiyhteiskuntamme haasteena on säilyttää jakolinjojen välinen painopiste siellä systeemiä ylläpitävien ylisuorittajien puolella, muutoinhan koko järjestelmä romahtaisi omaan mahdottomuuteensa. Kuitenkin käynnissä oleva politiikka on huolestuttavissa määrin suosimassa omaehtoisesti alisuorittavia kansalaisia, ja mikä surullisinta, juuri nuorten potentiaalisten suorittajien kustannuksella. Kohta olemme tilanteessa, jossa jokaisella kansalaisella kannattaisi olla oma määritelty ongelmansa. Skenaario on huolestuttava, sillä potentiaalisten nuorten joukko punnitsee eri vaihtoehtojen välillä: "kannattaisiko yhä toivoa ja yrittää vai antaisiko suosiolla periksi." Meidän seniori-ikäisten päättäjien olisi muistettava, että kaikkea mitä teemme, olisi tehtävä tulevaisuuteen katsoen eli nousevaa nuorisoamme silmällä pitäen.
Luonnoltaan ihminen on loppujen lopuksi joukkoon hakeutuva laumaeläin ja kaipaa kavereiksi vertaisiaan. Saman vaivan jakajista syntyy vaivattomasti yhtenäinen ongelmakeskeinen joukko. En näe ihmisten yhteisöllisyyden kaipuussa mitään epäluonnollista tai moitittavaa; päinvastoin, suosin joukkovoimaa ja huolimatta taustojen ja motiivien värikkäästä kirjosta kannustan ihmisiä yhteisöllisyyden pariin. Mutta en voi suosia sellaista kehitystä, jossa alkusysäyksen yhteisöllisyyteen hakeutumiseen muodostaa ainoastaan jokin jäsenkuntaa yhdistävä ongelma. Kimppaantumisessa täytyy olla muutakin taustalla - toivoa ja tavoitteita. Toiminnassa täytyy olla yritystä ja yhteisiin tavoitteisiin on voitava piirtää yleviä näkymiä.
Aikamme haasteista yksi mittavimmista on ihmisen epätoivon ja eristäytymisen ehkäiseminen. Onkin huutava vääryys, että vauhdilla virtualisoituva viihdeyhteiskuntamme suosii ihmisen pakoa todellisuudesta. Höttöistä harhaa kestää, kunnes soopakuplat lopulta pärskähtävät puhki, jättäen vain saippuan kirvelemään kyyneleistä kosteita silmiä. Enkä jaksa uskoa, että itse aiheuttamaamme ongelmavyyhtiä voitaisiin ratkaista pelkästään yhteiskunnan osoittamin resurssein. Meidän on omaehtoisesti havahduttava ja tunnistettava apatiaongelmiemme kasaajat sekä itse oivallettava oman elpymisemme tienviitat. Meidän on yhtä lailla omaehtoisesti hoidettava ensin omia ongelmiamme. Vasta sen jälkeen olemme riittävän kykeneviä kohtaamaan ja helpottamaan toisten ihmisen arkisia vaikeuksia. Lähimmäisenrakkaudesta on siis kyse ja ihmiselle itselleen lähinnä on ihminen itse. Rakasta itseäsi, rakastat lähim¬mäistäsi. Kysynpähän vaan, että kuinka ihminen voisikaan itseänsä rakastaa tai edes hyväksyä, kun elämisen mallit muovataan joka ilta Maikkarin kanavalla. Herätkää hömppähypnoosista ihmiset hyvät!
Palaan saarnassani alkuperäiseen teemaani, oululaisten oikeuksiin ja kohtuuksiin. Oikeudenmukaisuuden periaatetta käytetään Oulussakin härskisti hyväksi. Kansalaismoraali on kriisissä, se on jo lähes kokonaan murentunut, ottavan käsi karistaa muruset maahan ja kauhoo ilman hävynhäivääkään etuisuuksia sen minkä jaksaa ja pystyy. Toisaalla säädetään herttaisen hyväuskoisesti lisää ottamisen tilaisuuksia. Hyvinvointiyhteiskuntamme on rappeutumassa yhtä jalkaa moraalittomuuden kasvamisen kanssa. Se on sääli, ottaen huomioon todellisten avuntarvitsijoiden hädän. Laiskan ja toimettoman ihmisen kannattaa olla kipeä, hauras, vaivainen tai muutoin vain todellista kuntoisuuttaan epäkelpoisempi. Systeemimme suosii heikkoja ja vaanii vahvoja, mikä on oikein, mikäli heikkous ja vahvuus olisivat todellisia. Pulmana on tulkinnanvaraisuus. Aivan kuten presidentti Ahtisaari on sanonut: "olemme luoneet hyvinvointivaltion, mutta kukaan ei halunut pahoinvointiyhteiskuntaa." Moraalin murentuessa eniten hätääkärsivät myös häviävät eniten ja kaikkein vahvimmat voimistuvat entisestään. Nykyisen systeemin suurimmat voittajat ovat luonteiltaan vetelimmät luovuttajat, kun taas suurimmat häviäjät ovat uutterimmat keskiluokkaiset sinnittelijät – kuten ovat myös kaikki potentiaaliset nuoret. Yhteiskunnassamme auttavasti menestyäkseen riittää, että on olemassa.
Minun on vaikea ymmärtää niitä kanssaoululaisia, jotka näyttävät tuntevan jopa suoranaista vihamielisyyttä yhteiskuntaamme ja kotikaupunkiamme kohtaan. Käsittämättömän vastuutonta on sekin, että muutama kaupunginvaltuutettu tuntuu omalla tarkoitushakuisella toiminnallaan lietsovan tällaista negatiivista protestirintamaa. Miksi meillä harrastetaan kasvavissa määrin järjestelmän häikäilemätöntä hyväksikäyttöä? Mikä yhteiskunnassamme mättää näin pahoin, ettei siitä tämän enempää välitetä? Peräänkuuluttaisin kohtuudenmukaisuutta kuntalaisuuteen puolin ja toisin, ihmisten olisi välitettävä ja kuntapalveluiden rohkaistava välittämään. Alinomainen kyynisyys, systemaattinen valittaminen ja asioiden ”oikeutettu” vääristeleminen pakottaa kuntaorganisaation viranomaiset epäluuloisiksi ja varautuneiksi sekä kasvattaa byrokratiaa ja kustannustaakkamme kestämättömäksi. Harmi vain, etteivät pahimmat pukarit ole maksajien joukossa.
Jotain olisi tarvis tehdä turmiollisen kierteen katkaisemiseksi, mutta kuka välittäisi, ketä kiinnostaisi kyseenalaistaa systeemin toimivuus - ja missä ovat ne pioneerihenkiset päättäjät jotka uskaltaisivat tarkastella pöydälle nostettua ylipainonsa tähden ähkivää kissaa. Monet päätöksentekijät ovat kyllä olleet kissalle karkkia syöttämässä.
”Ouluun kannattaa muuttaa, täällä on hyvä mahdollisuus olla tekemättä mitään. Systeemi toimii, eikä kukaan tule kyselemään. Antaa mennä vaan!” - Näin kuulin sanottavan joku aika sitten, ja minä hölmö kun olen aina ilahtunut saatuani lukea väkilukumme taas kasvaneen muutamilla sadoilla, joskus jopa tuhansilla. Olen pettynyt ja harmissani. Kulma-baareissa hehkuttavat menneisyyttänsä monet viikkorahan voimalla viinastelevat veropakolaiset. Lapset odottelevat koulusta palattuaan omaa osuuttaan vanhempansa vastuusta. Turhaan. Ja pyörähän pyörii, me päättäjät ummistamme silmämme todellisuuden kohtaamiselta ja päätämme antaa lisäresursseja kunnalliseen terveydenhoitoon.
Kun mikään ei riitä, on kysyttävä, riittäisikö ihminen. Terve ihminen on toimelias, hän voi aivan hyvin olla fyysiseltä ja/tai henkiseltä kuntoisuudeltaan vajavainen, sillä ei ole merkitystä, kunhan vain uskoo itseensä ja omiin kykyihinsä - ja mikä tärkeintä, tahtoo yrittää pärjätä. Yhteiskunnan tulee ikään katsomatta suosia tällaisia tämän ajan epätrendikkäitä ihmisiä. Heille tulee antaa arvostusta ja tarjota mahdollisuuksia oman minuutensa löytämiseen ja vahvistamiseen sekä oman ainutkertaisuutensa kokemiseen. Olen saanut tavata koko joukon tällaisia terveitä ihmisiä kaupunkimme vapaaehtoistyön parissa. Uskoni ihmisen hyvyyteen on näiden tapaamisten seurauksena toipumassa kaikista karuista kokemuksistani huolimatta. Meillä on keskuudessamme suuri joukko eri elämäntilanteissa olevia naisia ja miehiä, jotka ovat tehneet kunnioitettavan päätöksen vapaaehtoistyöhön osallistumisesta. Vaikka joukko onkin mittava, ovat tarpeet mittavammat ja koko ajan kasvavat.
Pyyteettömän hyvätahtoiset ihmiset puurtavat jaksamisensa rajoilla. Kutsumus kantaa ja pakottaa heidät lähtemään toimiinsa päivä päivältä, mutta olisi silti ymmärrettävä nähdä kohtuus kaikessa. Usein vaivanpalkkana pyyteettömästä työstä on vain kiittämättömyys. Yhteinen tehtävämme onkin saada aikaan tuntuva muutos vapaaehtoistyöhön suhtaumisessa. Kotikaupunkimme kaipaa kasvavissa määrin tervesieluisia ihmisiä mukaan vapaaehtoistyötä tekeviin yhteisöihin. Jos koet pystyväsi antamaan omaa panostasi yhteisen ja kehittyvän kaupunkimme hyväksi, lähde matkaan - tule käymään asukastuvalla.
Sinä pystyt, sinua tarvitaan. Tee päätös, tule mukaan, annat itsellesi mahdollisuuden ja samalla annat panoksesi yhteisölliseen tarpeeseen. Päätös on omasi, se on kaikista kovin juttu! Toki ovesta asukastupaan käyminen vaatii myös rohkeutta, mutta jo selvästi tekemääsi päätöstä vähemmän.
Ojenna kätesi antamaan ja auttamaan. Ovi on auki. Toivo on potentiaalissa, sitä on sinussa ja minussa!
Heikki
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
