Oulujoen asialla (johdanto-osa)

Oulujoen juova – kymmenen kipeää tikkiä suomineidon uumalla.

- On aika hoitaa haavat kuntoon.

Oulujoki. Satakaksikymmentä kilometriä Kainuun kaukaisilta vaaramailta kerättyä vetten virtaa.

Virrassa sen seitsemän patoa pakottamassa veden voimavarastoiksi ja kokonaista kolme kuntarajaa karsinoimassa alueen kolmeksi kunnaksi ja yhdeksi kaupungiksi.

Oulujoki piirtyy suurena suonena kahden maakunnan maiden halki: länsipuolella, Pohjois-Pohjanmaalla, vuolas pääuoma hyväilee suomineidon pehmeää vatsanseutua, idässä lukuisat latvavedet kiemurtelevat kutitellen luista jäntevää selkää.

Oulujärvi kerää altaaseensa kehon nesteet kuin valtaisa virtsarakko, päästääkseen paineensa purkautumaan Oulujoen kanavan kautta aina Pohjanlahteen saakka. Oulujoen upea vesistö on pohjoisen ihmisen ikäinen elämänvirta.

Oulujoki ei ole joeksi pitkä, eikä liioin leveä, mutta juoksultaan se on joutuisa. Ei luulisi Oulujoen vaikuttavan reittiseutujen ihmisiin muutoin kuin keskinäiseen kanssakäymiseen kannustavasti. Joki voisi yhdistää, se voisi ikään kuin neuloa yhteen rantojen ja kuntien kansaa - mutta sitä se ei tee - enemmän se erottaa, Oulujoki ratkoo ihmisiä toisistaan erilleen.
Kymmenen kipeää tikkiä.

Patoja ja rajoja.

Heti sotien jälkeen Oulujoki valjastettiin seitsemällä suurella seinällä, ensimmäiset suunnitelmat sähköntuotantotoiminnan toteuttamiseksi oli laadittu jo 1900-luvun alussa. Voimalaitosten rakentaminen oli kansallista elvytystyötä vailla vertaa!

Sodasta työkykyisinä palanneet miehet saivat kipeästi kaipaamansa mahdollisuuden päästä käsiksi ansiotöihin - mutta - mikä kenties sitäkin tärkeämpää, he myös saivat mahdollisuuden käsitellä kohtalotovereidensa joukossa sodan jättämiä traumaattisia kokemuksiaan. Voimalaitostyömaat olivat suuren luokan kriisityön keskittymiä ja ne täyttivät osaltaan paikkansa järkkyneitä ihmismieliä eheyttäneinä traumaterapian tarjoajina. Toisenlaisiakin terapiamuotoja suosittiin, mutta niiden hintana oli joko alkoholismi tai kuolema tai sekä että.

Oulujoen virta on vahva, mutta väki sen reunoilla voimatonta. Kuten on virta puristettu sähkövoimaksi valtakunnan verkkoihin, on väki virran varrelta toimitettu työvoimaksi valtakunnan keskuksiin. Molemmilla on toki hyödyllinen tehtävä, vaikka sen kestoa ei kumpaiseltakaan kysytty. Joki liikkuu, mutta pysyy orjallisesti uomassaan, myös joen äärellä varttunut ihminen liikkuu, mutta loittonee samalla etäämmäksi alkuperästään. Tietämättään moni sytyttää kaksionsa valot lapsuutensa kotijoen voimasta. Oulujoki on alati läsnä, niin ihmisten ajatuksissa kuin heidän arjessakin. Joen henki kummittelee kattolampuissa, kahvinkeittimissä ja lämpöisten kaakelilattioiden alla.

Mutta tämä toisiansa kyräilevä kansa Oulujoen äärellä. Kuinka täällä ovatkaan kaukana ihmiset toisistaan. Nyt jos koskaan yhdessä tekemisen tahtoa tarvittaisiin, Oulujoen virran olisi neulottava rantojensa kansaa yksiin ja yhteisiin talkoisiin. Kyllähän sitä tahtoakin löytyy, joskin lähinnä silloin, kun on kyse omasta edusta, henkilökohtaisesta hyödystä. Tahto ilmenee tarvelähtöisesti ja tarve on silloin ihmisen oma. Kuka olisi tarmokkaasti joen puolella ilman, että olisi yhteiskuntaa tai ihmisiä vastaan? Ei voi väittää, etteikö heitä harvoja olisi, mutta lukumäärältään he ovat kyllä vähäiset kuin syksyisessä sateessa soutajat.

”Voi, voi, taasko minä marisen ja motkotan! Tiedän, tiedän!”

Kuritan kuulijoita ja ruoskin rantakuntien päättäjiä kuitenkin harkitun tarkoituksenmukaisesti. Siitä huolimatta en koe irvisteleväni, enkä koe tikkuista toimintaani epäpyhäksi. Pikemminkin päinvastoin. Valmistaudun kohtaamiseen, muokkaan maaperää ja käyn varjonyrkkeilijän lailla kulissien takaista esitaistelua. Minussa on käynnissä liikekannallepano, kuivaharjoitteluvaihe. Tässä vaiheessa täytyykin huudella kokoon kannattajia ja kasvattaa lepoon asemoituneiden joukkojen taistelumoraalia. Minulla ja kaltaisillani isänmaan ystävillä täytyy olla mahdollisuus voittaa virallinen vihollisemme, välinpitämättömyys.

Taistelun tavoitteena on vapaa Oulujoki, asenteiden muutos ja kotiseutuhenkinen toimeliaisuus!

Oulujoki on minulle mysteeri.

Mitä tapahtui 1944 sattuneen Pyhäkosken traagisen veneonnettomuuden jälkeen? Mitä tapahtui 1944 päättyneen sodan seurauksena? Kumpi vaikeni ensin, kansa vai joki?

Selvää on, että elämäntapa Oulujoella muuttui peruuttamattomasti, vaikeneminen jäi tavaksi ja kehittyi välinpitämättömyydeksi. Rantojen kuntiin asettui muualta tulleita työmiehiä yksiksensä tai perheineen. Työmiehistä parhaat lähtivät työmaiden valmistuttua kesyttämään Kemijokea, heikkolahjaisempi sakki juurtui Oulujokivarteen.

Joki oli tuolloin jo muuttunut. Ja kohta muuttuivat kunnat, ja myös politiikka muuttui ja tapakulttuuri muuttui. Oli alkanut uusi aika, joka on jättänyt seutuun lähtemättömän jälkensä. Välinpitämättömyyden ja vaiteliaisuuden jäljen.

Jututin muutama vuosi sitten neljän eri tapaamiskerran aikana erästä Oulujoen rannalla syntynyttä ja siellä lapsuutensa ja nuoruutensakin viettänyttä, ansioitunutta sotaveteraania. Tunnelma oli alkuun varautunut ja vaisu. Mies ei halunnut puhua Oulujoesta, mieluummin kaikesta muusta. Rohkaisin silti häntä palaamaan lapsuutensa muisteluihin ja lopulta hän myönsi hiljaa hylänneensä joen koskien äänten lakattua kuulumasta.

”Ei sitä Oulujokea enää ole” hän sanoi.

Mies on syntynyt, kasvanut ja myös asunut koko pitkän ikänsä lähellä Oulujokea, muttei voimalaitospatojen valmistuttua ollut käynyt edes sen rannoilla. Ilman puhumisen pakkoa puhuimme pitkään hänelle häpeällisen kipeästä aiheesta ja saatoin kuunnellessani havaita vanhuksen silmien kostuneen kyynelistä, jotka jäivät hennosti kimaltelemaan hänen punakoille poskipäilleen.

Seuraavana kesänä Oulujoen mökkipaikkamme pihasta näin tutun veneen liukuvan rantavesiä, heilutin tervehdyksen ja samassa näin kokassa pienen nyytin. Luulin sitä ensin pikkulapseksi, mutta tarkemmin katsoessani tunnistin nyytin tutuksi juttukumppanikseni.

Myöhemmin kuulin veneen soutajalta, että vanha mies oli halunnut vielä kerran palata kauan sitten hylkäämälleen kotijoelle ja oli siksi pyytänyt päästä soutajan kanssa vesille. Kuulin veneretken olleen lähes sanaton ja muutoinkin vähäeleinen. Tajusin miehen halunneen tehdä sovinnon itsensä ja tuskaisiin tapahtumiin syyttömän Oulujoen välillä.

Oulujoen rantojen asukkaat kokivat tulleensa petetyiksi, heille oli pelottavan suuri shokki, kun kotoiset kosket yhden yön aikana olivat lakanneet jylisemästä ja kun raikas kosteus katosi hengitysilmasta pysäytetyn virran väljähdyttyä. Maailma oli muuttunut yhdessä yössä kummitusmaisen hiljaiseksi, epätodelliseksi. Niin ikään samoihin aikoihin sotien seurauksena maassa valtaan päässyt uusi komento teki elämästä erilaisen, jollain oudolla tapaa tyhjänpäiväisemmän. Jokivarren ihmisillä tulikin vallalle tunne hylätyksi tulemisesta. Tuon tunteen ja elävän joen menettämisen välillä oli selvä syy-seuraus –suhde ja niin elämää lähdettiin etsimään muualta. Kotijoki jätettiin unohduksiin ja hylättiin, olihan se nyt kokonaan menetetty.

Tuskaa täytyi hallita vaikenemisella tai pois muuttamisella. Muutoksen seurauksena syntyi kaksi toisistaan täysin eroavaa Oulujokea, entinen vapaa ja nykyinen kahlittu. Huomioiden samaan aikaan tapahtuneen yhteiskunnallisen muutoksen ja sodan kipeät seuraamukset on selvää, että kyseessä olivat mittavan kokoluokan mielenmyllerrykset. Havaintoa helpottaa, kun vertaa rannoilta otettuja vapaan Oulujoen aikaisia mustavalkovalokuvia tämän hetkisiin maisemiin. Riettaat risukot ovat kasvaneet vapaan joen aikaisten ihmisten kyynelistä ja peittäneet taakseen heidän pahanolonsa katkerimman mielenmaiseman.

Oulujoki sisältää runsaasti taitavasti selitettyä saamattomuutta, opitun kuuliaista välinpitämättömyyttä ja vaalittua varautuneisuutta. Toimettomuus on tullut taloihin tavaksi. Lähtövalmius jokiasian puolesta on varovaista ja vähintäänkin viipyvää, innostus laimeaa, onhan nykyään koko jokivartinen elämä laimeaa. Ihmisten henkisyys on kahlittu, kuten viereinen virta; ihmisten fyysisestä valmiudesta viestivät risukoituneet rannat ja puhtaat paidat.

Nämä Oulujoen kotirannat paistavat päittemme yllä saamattomuutemme häpeän kruununa. Unelmat vapaasta joesta, jos niitä vielä jossain elää, ovat täydellisen epätodellisia niin kauan kuin perinnepirttien ikkunoista näkyy joen sinen sijaan läpinäkymättömien leppäpattereiden harmaat rivistöt.

Jos ajatuksesi juoksu on kuin kahlitun joen virta, siis monissa kohdin ohjattu, koko ajan kontrolloitu ja paikoin betoniin peitetty, niin ei sinusta ole soturiksi. Mutta jos ymmärrät asiaani, jos mielesi on vapaa ja osaat nähdä virran ja rannat vapaina, ja tahdot toimeen, niin tule taistoon!

Sinua tarvitaan, sillä meitä on oltava paljon!

Velvollisuudentunnoissaan rantakuntien päättämättömät valtuustovaliot työstävät naapureittensa suuntaan pakollisia tunnusteluja, vaikka takaraivojaan painaa enemmänkin pelko paikanmenetyksistä kuin huoli todellisen yhteistoiminnan viipymisestä. Kuntalaisilla sen sijaan on aitoa kiinnostusta Oulujokea ja sen mahdollisuuksia kohtaan. Valitettavasti tarvittavan vahvan kansalaistoiminnan syntyä vaikeuttavat kuppikuntaiset asenteet. Pidetään perin mustasukkaisesti vain huolta siitä, että kaikilla menee huonosti, koska silloin ei naapurillakaan mene hyvin ja kyräilevä meno jatkuu kuten ennenkin.

Koko jokivarren matkalla tapahtuu kuitenkin, toisistaan toistaiseksi liikoja tietämättä, pieniä ujoja havahtumisia. Ilmassa on tervettä, joskin varovaista hapuilua, mutta yhtä kaikki selvää uuden suunnan hakemista. Eväitä vapaalle Oulujoelle on siis olemassa! Tämä on tärkeää ja toivoa antavaa, sillä vapautuminen tapahtuu ihmisissä itsessään. Meidän on kyettävä yhteiseen rintamaan, meidän on voitava tarttua toimintaa vaativiin aloitteisiin.

Yhteistyön edellytys on molemminpuolinen tarve ja tietoisuus, meidän täytyy tulla toisiamme vastaan, meidän täytyy olla itse valmiita antamaan enemmän kuin odotamme saavamme. Nyt on koittanut aika kysyä, missä onkaan joukkojen edessä kulkeva tulenkantaja, kuka olisi aloitteentekijä ja mistä hänelle löytyisi tarvittavat apostolit?

Miten me sitten voisimme välittää voimaa Oulujoen virrasta myös rantamaiden miehittäjille? Miten me voisimme vapauttaa ihmismielet patojen painosta, kuinka koota kansan kannat yhteisen asian taakse? Taistelu vaatii voimakseen vahvimmat veljet ja sisukkaimmat siskot. Riviin on tultava kaikki kunnat ja sakeimmatkin suvut. Vapaa Oulujoki on taistelemisen arvoinen tavoite!

Olen itse raivannut oman sijani Oulujokivarteen lähellä Utajärven ja Vaalan rajaa. Tiedän puhuvani monella tapaa tärkeän asian edestä julistaessani, että rannat on siivottava risuista ja jokimaisema on avattava katseiden kulkea. Olen suureksi ilokseni saanut huomata esimerkkini tarttuneen kaiken ikänsä jokirannoilla asuneisiin naapuritalojen isäntiin. Ensi kesänä voimmekin esitellä ihastelijoille, ja tietenkin myös epäilijöille, upeinta ja alkuperäisintä jokimaisemaa ainakin kahden kilometrin matkalta! Raivaustyö on ollut kieltämättä suuri, kuten on jokakesäinen lammaskatraiden hoitama maiseman ylläpitotyökin, mutta upeiden petäjien paaluttamia rinnepolkuja kulkiessa ja joenjuoksua katsellessa ei vielä yksikään ole kysynyt, kannattiko!

Oulujoen vapauttaminen on mielen vapauttamista vastaanottamaan tervehdyttävää viestiä luonnosta. Vielä tänään ovat monet mielet jähmeitä kuin betonin taakse padottu virta ja vastaanottavaisia kuin jääkylmä vesi. Asenteet näkyvät yhä rantojen risukoissa ja näkyvät niin kauan, kun toiminnanohjaajana toimii unohdetun historiamme epäisänmaallinen oppi. Kätketty maisema kertoo karua kertomaa isiemme kätkemistä hylätyksi tulemisen tunteista. Surutyö on ollut suunnaton, kivut kertomattomat. Meidän sukupolven on kohdattava vanhempiemme voittamattomat vaikeudet ja palautettava kotiseutujemme kadotettu kunnia. Oulujoen vapaus vaatii vesurein ja viikattein varustettua vapaaehtoisten joukkoa lammaskatraineen.

Kenelle minä tässä oikeastaan puhun ja puhunko vain turhaan, puhunko jo menetetylle sukupolvelle vai puhunko risurinteiden seasta nousevalle niittojoukolle? Minä päätän nyt sanomalla, että olen päättänyt, viimeistään ensi kesänä on sinun vuorosi päättää.

Kunnia, kunnia!
Heikki

Poliittiset periaatteeni

Poliittista toimintaani ohjaavat periaatteet.

Työteliäisyys.
Tarkoituksellisen yksioikoisen käsitykseni mukaisesti ihmisellä, olipa hän sitten työntekijä tai työnantaja, on lähtökohtaisesti motivaatio työn tekemiseen tai työn tarjoamiseen. Nimenomaan tämän olettamuksen mukaisesti yhteiskunnan on omalta osaltaan kyettävä tarjoamaan oikein kohdennettuja tukimuotoja. Mikäli tukimuotojen kehittämistä tehdään pelkästään pitkäaikaistyöttömien tai työtä vieroksuvien toiveiden mukaisesti, ei riittäviä mahdollisuuksia pysyvimpien työsuhteiden rakentumiselle synny. Vaikka työttömyys onkin kohdalle sattuessaan kova paikka kenelle tahansa, ei sitä silti ole syytä tuomita kohtalokkaaksi tragediaksi, jonka kohtaamista vältetään, salataan ja hävetään. Työttömyys on samalla erinomainen mahdollisuus ihmisen itsetutkiskeluun ja uudistumiseen; työttömyys tarjoaa tilaa uusien tilaisuuksien vastaanottamiseen. Pitkään jatkuvan työttömyyden synnyttämää toivottomuuden tunnetta on sen sijaan kaikin mahdollisin työllistämiskeinoin torjuttava.

Mieli ja maisema.
Ihminen on itse itselleen lähin – niin on aina ollut ja niin on oleva. Ihmisen tulee hyväksyä itsensä ja välittää ensimmäiseksi itsestään pystyäkseen välittämään toisista. Itsensä kanssa pärjäävä ihminen kantaa aidosti huolta heikompiosaisista ihmisistä sekä vaalii omaa kasvu-, kulttuuri- ja asuinympäristöään. Ympäristön merkitys on ratkaisevan tärkeä ihmisen jaksamiseen, luovuuteen, haluun välittää ja kykyyn kantaa vastuuta. Mitä luonnonkauniimpi ja hoidetumpi ympäristö, sitä tiiviimpi yhteisö ja sitä paremmin ja pitempään ihminen elää. Ihmisen mieli on hänen lähimaisemansa mukainen.

Päätöksenteko.
Perinteistä lähialuettamme ohjataan yhä enemmän ja tuntuvammin etelästä käsin. Kaupalliset palvelut ovat muuttuneet tai pikemminkin taantuneet konseptikeskeisiksi. Konsulttien laatimien palvelukonseptien mukaisesti yritystoimintaa johdetaan tulosperusteisesti ja kasvottomasti eli käytännössä vastuuttomasti. Kaupungin on kyettävä omissa hankinnoissaan arvottamaan ja pisteyttämään paikallinen yrittäjyys tuntuvasti korkeammalle. Myös muiden paikallisten ja seutukunnallisten julkisyhteisöjen tulee suosia lähipäätöksentekomekanismeja. Paikallisia päätösmahdollisuuksia on edelleen kehitettävä.

Yrittäjyys.
Yrittäjäksi ryhtymisen on oltava mielekäs vaihtoehto toimeen tulemiseksi. Yrittämisen aloittamiseen yleisesti miellettyä turvattomuuden tunnetta on voitava vähentää. Vain yksityiset yritykset voivat luoda alueellemme tervettä taloudellista kasvua, kaikki muu kasvu on lumeellista. Yrityksen tulee pyrkiä tarkoituksenmukaiseen kasvuun ja menestymiseen. Kaupungin on ennakkoluulottomalla elinkeinopolitiikallaan mahdollistettava otolliset olosuhteet uusien ja olemassa olevien yritysten vahvistumiseksi. Yrittäjäjärjestöjen ja julkisin varoin toimivien tukiorganisaatioiden merkitys on lähestulkoon olematon, mikäli toimintaa ei edes osaksi toteuteta yrittäjävetoisesti. Yrittäjyyden uskottavin asiantuntija on yrittäjä itse. Yksityistä omarahoitteista oululaista yrittäjyyttä ja paikallista omistajuutta on puollettava suhteessa pelkästään tulosperusteisesti etäohjattuihin valtakunnallisiin tai kansainvälisiin toimijoihin.

Poteropolitikointi.
Ihmisellä on ikääntyessään pahana tapana palata tekemättä jääneisiin ratkaisuihinsa – tuumata ja turhautua. Työuran päätyttyä ihminen saattaa intoutua aktiivisesti vastustamaan kaikkea muutosta, julistamaan omia käsityksiään ainoina oikeina ja jumpuroimaan ahdasmielisiä näkemyksiään lehtien palstoilla. Vertaisryhmiä löytyy periaatteiltaan yhtäläisten kuppikuntien ja ukkokerhojen joukosta helposti. Näitä ryhmiä meidänkin seutukunnallamme on runsaasti. Tiettyyn rajaan saakka tällainen toiminta on hyväksyttävää ja jopa tervetullutta kyseenalaistamista, mutta siinä vaiheessa kun pelkät periaatteet alkavat ottaa ylivallan ja propaganda muuttuu tosiasioiden vastaiseksi, olisi peli kyettävä viheltämään poikki. Negatiivista mielialaa ruokkivien ja pahansuopia perusteettomuuksia suoltavien ukkokerhojen julkiseen asemaan olisi saatava tuntuva muutos. Periaatteelliset änkyrät käyvät viivytystaistoineen yhteiskunnalle kalliiksi.

Asenne.
Maailmantalouden tilan taantuminen ja epävarmojen aikojen ennustukset yhdessä Oulun uuden, nuorentuneen ja ehkäpä vähemmän ennakkoluuloisen kaupunginvaltuuston kanssa mahdollistavat ainutkertaisella tavalla asenneilmapiirin muutoksen ihmisläheisempään ja yhteistyöhaluisempaan suuntaan. Luovuuden, innostuneisuuden ja rohkeuden henkeä on yhteistuumin nostettava eriarvoisuuden, asenteellisuuden ja kyynisyyden tilalle. Uuden asenneilmapiirin ylläpitäminen ja korostaminen täytyy tulla huomioon otetuksi kaikessa Oulun kaupungin tekemässä imagonkehitystyössä.

Verkottuminen.
Politiikka on yhteisten asioiden yhdessä hoitamista. Hyväkään aloite ei etene ilman puoluerajat rikkovaa kannatusta. Valtuutetun on kyettävä oma-aloitteisesti ja aktiivisesti luomaan luottamukselliset ja avoimet suhteet sekä Oulun että seutukunnan kanssavaltuutettuihin sekä kansalaisjärjestöihin. Yhteistyö edellyttää vuorovaikutteisuutta, missä pärjätäkseen on eri ihmisten, valtuutettujen, puolueiden sekä kansalaisryhmien mielipiteitä kuunneltava, huomioitava ja kunnioitettava ilman, että valtuutetun välttämättä tarvitsisi, ainakaan kohtuuttomasti, tinkiä omista tavoitteistaan.

Kotilähtöisyys.
Suomea on lähes koko sotien jälkeisen ajan johdettu kohti sosiaalidemokraattista utopiaa, minkä mukaisesti yhteiskunta vastaa ja huolehtii ihmisen kaikista perustarpeista. Sos.dem. yhteiskunta haluaa eri muodoin hallita ihmistä koko elämänkaaren ajan, kehdosta hautaan. Tasa-arvoisuus ja oikeudenmukaisuus ovat ilman muuta tärkeitä peruspilareita länsimaisissa demokratioissa, mutta yhteiskunnan roolia kaikkivoipana hoivatehtaana ei kuitenkaan saisi pitää itsestään selvänä. Myös ihmistä itseään on rohkaistava vastuullisuuteen omaa ja lähipiirinsä elämää koskien. Kotikeskeisyyttä on arvostettava hoivatyössä, kasvatuksessa ja arvomaailman muokkaamisessa suhteessa julkisiin ja yhteiskunnallisiin palveluihin ja holhoustoimintoihin.

Juuret.
Suomi on asein taistellut itsenäisyytensä puolesta Vapausodassa, Talvisodasssa ja Jatkosodassa. Rauhan aikana itsenäisyyttämme ovat uhanneet ulkoapäin ohjatut sisäiset tekijät. Vuosikymmeniä kestäneen vasemmistovallan aikana isänmaallisuuden aate on ollut epämuodikasta ja hyljeksittyä. Ylevän isänmaallisuuden, maanpuolustustyön ja –tahdon, sekä kansakuntamme historian tuntemuksen tulee johdonmukaisesti sisältyä jokaisen länsimaista demokratiaa kannattavan Suomen kansalaisen aatemaailmaan.

Arvot.

Aitous
– aion olla oma itseni, en teeskentele, enkä mielistele.
Innostus
– toivon olevani esimerkkinä päämäärätietoisesta ja yhteistyölähtöisestä asenteesta,
Kepeys
– lupaan nauraa itselleni, opettelen kohtaamaan vaikeitakin asioita positiivisesti
Uutteruus
- tulen perehtymään ja toimimaan uutterasti kannattamieni asioiden edistämiseksi,
Itsekkyys
– uskallan olla itsekäs, arvostan omaa aikaa ja tilaa, pyhitän yksityisyyteni,
Nöyryys
– hyväksyn oman epätäydellisyyteni, pyrin työssäni tasavertaiseen asemaan toisten valtuutettujen kanssa
Elämänilo
– muistan työssäni sen, mikä elämässämme loppujen lopuksi on tärkeintä
Neuvokkuus
– tulen toimeen eri arvomaailman omaavien ihmisten kanssa ja pystyn yhteistyön kautta vaikuttamaan äänestäjieni odotusten mukaisesti

Olen aikuinen. A-I-K-U-I-N-E-N.

Olkoon kunnia matkalla mukanani,
Heikki

Mahoton muutos!

Eilen väsäsin blogiini muutaman rivin ihmisen alttiudesta muutokseen. Muutokselle on tilausta, se kiehtoo, mutta itsekuri vaatii voimia. Mikä mahtava tilaisuus ihmisten alituinen muutoksentarve onkaan eri mediavälineille!

Tänään klo 17.00 Kirjastotalon Pakkalasalissa alkaa sitten se valtuustokausi ihan virallisesti uuden valtuuston ensimmäisellä istunnolla. Sitä edeltää parituntinen kokous oman valtuustoryhmämme kesken, poisjääneitä muistetaan ja uusia opastetaan, niin kai se tulee menemään.

Muutokseen takaisin. Muutoksessa on aina kysymys henkilökohtaisesta kokemuksesta, minkä tähden muutoksen merkityksen lopullinen analysoiminen sopii jättää jokaisen itsensä suoritettavaksi. Miten sinä ymmärrät muutoksen käsitteenä, onko se mielestäsi a) koko elämän kokoinen, b) vähintään puolet elämästä, vai c) jotain pienempää? Kysymys saattaa vaivata, koska meillä ei ole olemassa yleispäteviä kriteereitä, joiden avulla voisimme määritellä muutoskokemuksen voimakkuuden, vaikutukset ja lopullisen merkityksen. Hallitakseen käsitteitä ja jakaakseen ymmärrystä on ihmisen kautta aikain ollut tarve määrittää asioita konkreeteilla luvuilla ja sitten vertailla niitä keskenään eri mittareilla - on kai haluttu kouriintuntuvammin kuvata mittoja määrittelevien adjektiivien sisältöä.

Jos joku esine painaa kilon, ymmärrämme heti painon määrän, jos joku on metrin pituinen, ymmärrämme sen pituuden, ja niin edelleen. Mutta entäpä sitten, jos sanotaan, että "kaivo on syvä", kuinka me silloin käsitämme kaivon syvyyden, onko se vähintään kaksi metriä vai kenties kaksikymmentä metriä? Kuinka viisas onkaan henkilö, josta sanotaan, että "hän on verrattain viisas ihminen?" Missä vaiheessa ääni muuttuu kuuluvasta kovaksi, hämärä pimeäksi tai lämmin kuumaksi? Kysymyksiä, joihin on yhtä paljon oikeita ja vääriä vastauksia sen mukaan keneltä, missä ja milloin satut asiasta kysymään, mutta ehdottomasti myös sen mukaan, kuinka itse tulkitset vastausta. Muuttujia on siis kolme, ensinnäkin kysymyksen kohde eli itse asia, siten vastaaja tuntemuksineen ja tulkintoineen sekä kolmanneksi sinä omine ennakko-olettamuksinesi.

Mutta eihän muutoksen tarvitse kaikissa tapauksissa olla järisyttävä, ei pidä käsittää muutosta joksikin "mahottomaksi", ylipääsemättömäksi vaatimukseksi. Ei, ei, ei! Muutos on mukavan pieni ja mitaltaan vaatimaton itsekurin ilmentymä, joka tähtää yksilön elämänlaadun paranemiseen. Muutos on ihmisen kilvoittelua itsensä kanssa, leikkiä, jossa paha painostaa, mutta hyvän halutaan pärjäävän. Peruskysymykset ovat "a. pystynkö liikkeeseen ja b. pysynkö liikkeessä?" Pahasinta myrkkyä muutosprosessille ovat juuri "mahottomat" muutostavoitteet ja ihmeiden odotukset sekä todennäköisimmin toistuvien epäonnistumisten aiheuttamat pettymykset. Muutoksen onkin perustuttava enemmän imperatiiviseen tahtoon kuin ehdolliseen haluun, kyse on omalähtöisestä vapaaehtoisuudesta sekä ehtymättömästä periksiantamattomuuden voimasta. Mikäli tavoite on ylimitoitettu ja epärealistinen, jää se takuulla saavuttamatta.

Miksei siis aloitettaisi pienemmistä asioista, miksei ensin opeteltaisi muutosprosessia vaihe vaiheelta. Vaikka tämä onkin retorinen kysymys, arvelen silti, ettei pikkumuutos olisi enää "uutinen", eikä kannattavaa markkinointia edellyttävä bisnesmahdollisuus. Markkinat vaativat ihmistä kiipeämään korkeammalle, kuin mitä järki ja kyvyt antaisivat myöten. Vaara kasvaa ja me vain kapuamme, kunnes putoamme kipeästi takaisin alkuun. Ihmisten omakohtaiset pienet oivallukset olisivat tuhontie kaikelle epätodellisuuteen perustuvalle mielihyväteollisuudelle. "Liian pieniä ovat silakat joulupöytään..."

Mutta pikkumuutoshan on kiva juttu! Se pitää mieltä vireänä ja säilyttää alkuperäisen elämänliekin liehuvana. Tee muutos, jos siltä tuntuu, niin minäkin olen tehnyt! Muutos kannattaa, mutta sitä ei kannata kuuluttaa kylillä. Muutos on sinun lapsesi, pidä siitä huolta ja anna sen kasvaa voimaksesi!

Toimiessani pesäpallovalmentajana 80-luvun lopulta 90-luvun puoleen väliin asti keskityin ensisijaisesti kehittämään joukkueitani ja niiden pelaajia, huolenpito omasta elämänlaadustani ei varmaankaan ollut arvojärjestyksessä edes kymmenen tärkeimmän joukossa. Voittaminen, menestyminen ja oman valmentajaglorian kasvattaminen olivat keskeisimmät motivaattorini. Uskallan väittää ilman epäilyksen häivääkään olleeni vähintäänkin hyvä valmentaja, mutta samaan aikaan olin ihmisenä vasta ummikko raakile, vaikkakin traumaattisuuteen asti trenditietoinen, totta kai! Todellisuudessa tunsin olevani omaa epävarmuuttansa peittelevä ja ylimielisyyteen turvautuva ihmispoloinen itseänsä paremmissa porukoissa. Ilmeinen alemmuuskompleksi siis. Massiivisuuteni mitta oli tuolloin ehkä hieman yli 110 kiloa. Syksyllä 1994 tunsin itseni lopulta niin kiusaantuneeksi omasta ylipainostani ja heikosta kunnostani, että päätin ryhtyä laihduttamaan ja terästäytymään. Asuin yksin pikkuisessa kaksiossa, elämäni tunnit täyttyivät työn tekemisestä, pesäpallosta ja muina aikoina Jumprun pubissa päivystämisestä. Muutokselle oli syntynyt todellinen tilaus. Tilaus vaati toimintaa, eikä itsesääliä tirisevää surkuttelua; tapanani ei ole ollut itkeä itseäni uneen.

Prosessi oli alkuun yhtä helvettiä, sillä voimieni tunnossa valitsin tietenkin tiekseni sen kaikista tuskaisimman ja askeettisimman vaihtoehdon. Heräsin, kusin, pesin ja puntaroin painoni, aamiaiseksi riitti vesilasi, lounastin keittoja ja illastin jäisiä katkarapuja. Pidättäydyin kaikesta sokerista, rasvasta ja vehnäsestä. Jos oli iltaisin nälkä - ja sehän oli aina - lähdin kävelemään kiri-kiri -kävelyä, kunnes väsy vei voiton nälästä. Saatoin illassa kävellä hyvinkin toistakymmentä kilometria ja kolme tuntia. Ilta illan ja viikko viikon perään, aina vähän enemmän, aina vähän kovempaa, jaksaa, jaksaa! Puskin pyöräteitä tuulissa ja tuiskuissa, lumessa, pakkasessa, räntäsateessa, vesisateessa, päivänpaisteessa, helteessä. Matkaa taittui kuin Tom Hanksilla siinä kulttielokuvassa, jossa hän kertoo elämänsä uskomatonta tarinaa puiston penkillä istuen... mikä piru sen elokuvan nimi nyt olikaan. Joka tapauksessa tuossa elokuvassa Hanksin esittämä sankari päätti elämänkolhujen sisuunnuttamana lähteä juoksemaan ja juoksikin sitten ristiin rastiin suurta Amerikan mannerta - coast-to-coast - muistatko? Ja tulihan se filmin nimikin esiin lopulta, kyseessä on tietysti Forrest Gump.

Siinä vaiheessa kuntokuuriani, kun painoni oli vajonnut sadastakymmenestä alle yhdeksänkymmeneen, aloin Forrest Gumpin tavoin minäkin juosten suorittaa noita iltalenkkejäni ihmetellen matkatessa jaksamistani. Kevyenä oli kaikki niin paljon helpompaa, sen voin nyt kaihoten kertoa, vaikka jokainen sulatettu kilo tuntui vaativan kyytipojakseen puhtainta sydänvertani. Show must go on! Pelit jatkuivat. Syksyllä 1995 kärsittiin kirvelevä finaalitappio sotkamolaisille ja kausi päättyi tyhjyyden tunteeseen ja pettymykseen. Palasin kotiin ja havahduin omaan askeettisuuteeni ja yksinäisyyteeni. Pukukoppeihin ei enää tehnyt mieli. Linimenttien haju yökötti ja seura ikävystytti. Kieltäydyin kaikista jatkotarjouksista, poistuin ja pistin oven kiinni perässäni.

Tilasin lennon Barcelonaan ja jatkoin sieltä Ibizalle. Viikon päivät siellä maatessani aloin varovasti tapailla itseäni ja kuulostella tuntemuksiani. Painoni oli tippunut vuodessa lähes kolmekymmentä kiloa, vaaka näytti 83 kiloa, pituusnauhaa varttani varten tarvittiin silloin ja tarvitaan yhä 190 senttiä. Olin laiha, tai ainakin solakka. Ja varmuudella yksinäisyyteeni turhautunut. Päätin palkita itseni painonpudotussaavutuksestani kunnon ravintolaillallisella. Turistisesonki oli lomasaarella jo ohitse, vain muutama kuppila oli auki. Menin niistä heti ensimmäiseen ja taisinkin olla siellä ainoa baarinpitäjäsukuun kuulumaton edustaja. Tilasin hummerin ja kaksi tuopillista olutta. Tarjoilija vilkaisi kokkia, joka kohautti olkapäitään ja poistui keittiöön. Vartin päästä sain annokseni. Ahmin pakkasesta virvoitetun jättiravun, kittasin kaljat ja tovin kuluttua aloin voida pahoin. Maksoin ja poistuin kujille. Ibizan pimeässä illassa oksensin arvokkaan äyriäisen ja haaleat oluet pitkinä kaarina ulos ja kadotin kyynelteni mukana toisen piilolinssin. Pilaantuneen saksiniekan syömisen ansiosta pääsi paha olo puhkeamaan pintaan, säälimättömän itsekurin kasaamat mielenpadot murtuivat roiskuen kovaan katuun. Horjuin puolisokeana takaisin hotelliin ja hapuilin huoneeseeni. Voin pahoin koko yön, myrkky meni mieleen saakka. Mikä juhla! Päätin siitä selvittyäni jatkaa matkaani itsestäni parempaa huolta pitäen. Tulin alttiiksi uudenlaiselle muutokselle. Vuoden päästä olin tavannut nykyisen vaimoni.

Vuoden 2000 keväällä lopetin kahvin juonnin, koska halusin kokeilla olinko tullut siitä riippuvaiseksi. Pidin kahvittelupaussia neljä vuotta, kunnes 2004 keväällä päätin, etten ollut riippuvainen ja aloitin kahvinjuonnin uudestaan. Se oli täysin spontaani päätös. Olin käymässä eräässä ylisen Oulujoen talossa, jossa 80-vuotias vanhaemäntä oli juttutuokion aikana kattanut pöydän, enkä mitenkään hennonnut kieltäytyä kahvitarjouksesta. Kylläpä se kupponen maistuikin hyvältä! Laitoin riemumielin sekaan sokeria ja kermaa ja hyväksyinpä tarjotun santsikupinkin.

Alkoholi jäi vuorostaan vuoteen 2007. Mutta luopumispäätöstä oli edeltänyt muutaman kuukauden pohjustusvalmistelu. Vuoden 2008 alusta saakka olen ollut kokonaan ilman A-aineita. Eikä minulla ole vielä tähän mennessä ollut viinanpirun virittämiä tuskaisia kohtauksia. Kulutukseni oli ollut sen verran kohtuullista.

Tällaista tällä kertaa, nytpä taidan mennä ja suihkutella itseni puhtoiseksi uuteen elämänvaiheeseen.

Kunnia muutokselle!

Heikki

Ihminen - muutokseen alati altis

Talvi saisi jo taittua. Talven hämäryys ja koleus itsessään väsyttävät, viima viettelee vällyjen väliin, ihmistä pötkötyttää. Kai se on luonnonlaki ja niin kuuluisikin olla. Minkähänlainen tämä maaninen maailmamme olisi, jos ihmisenkin olisi muumien lailla uinuttava talviajat läpeensä. Olisiko lie tätä parempi, mene tiedä, mutta voisi kai sitä kokeilla. Onko muita vapaaehtoisia talviuneksijoita? Ilokseni sain tänään tehdä elämäni ensimmäisen saukkohavainnon. Oulujoella aivan Sanginjoen kohdalla sulassa kalasteli saukkopariskunta lähes koko valoisan ajan. Pitkä matka oli niitä kurkistella joen takaa, mutta vedessä pulikoivien eläinten tunnistaminen oli 100% varma. Olisin odottanut saukon olevan hieman näkemääni pienempi, mutta melkoisen isoja veijareita nuo olivat.

Kalevassa on jonkun verran ollut keskustelua esittämästäni työllistämisen mallista. Se on hyvä, siis se keskustelu, vaikka löytyikin virkamies, joka kaiketi korkean virkansa puolesta intoutui tyrmäämään esityksen sopimattomana. Hänen mukaansa moinen menettely olisi kaiken lisäksi lain vastaista. Aivan niin, aivan niin. Juuri tästä syystä meillä on 200 edustajaa kuluttamassa talvilomiaan, että jaksaisivat takaisin töihin tullessaan selvitellä lakeja ja asetuksia niin, että ne paremmin vastaisivat muuttuvan aikamme tarpeita.

Mitäpä vastaakaan virkamies, jos siltä kysyt, "paljonko kello?"
No, sehän vastaa: "ei se ole!"
Ei virkamies vastaa kysymykseesi, tuskinpa edes sitä pohtii, vaan oikopäätä ja ykskantaan tyrmää sinut, aloitteesi ja utelusi.
Siitä tunnet virkamiehen, tuon ammatti-ikävän ihmisen, kun hän viitsii nähdä vaivaa vain päästäkseen vaivattomimmin näkemästä vaivaa.

Elämänmuutosta, tai oikeastaan paluuta elämänmuutoksen terveelle tielle, tässä on tullut tuumittua. Syksy ja talvi ovat kuluneet liiaksi keinovalojen paisteessa. Olen ohimennen miettinyt, paljonko pitäisi olla rahaa, että pystyisi elämäänsä muuttamaan pienemmäksi ja vaatimattomammaksi. Ettei tarttis vouhkasta läpät silmillä päiviä päivien jälkeen. Jos sanoisin että miljoonasta muuttaisin elämäni, en olisi muutokseen vielä valmis, jos sanoisin satatuhatta, en sittenkään olisi valmis, jos viisikymmentätuhatta, olisin ehkä havahtumassa, jos kymppitonni riittäisi, mikä minua voisi estää muuttumasta, mutta entäpä ellen olisi mitään vailla, olisinko jo muuttunut, olisinko päässyt alkuun?

Minua kiusaa, että olen ihmisen stereotyyppien lailla altis vieraantumaan niin luonnosta kuin itsestänikin. En koe olevani aito, enkä vilpitön, jos paasaan puheissani luonnon ja ihmismielen symbioosista, mutta itse joudun elämään katetuissa kokoushuoneissa ja lämpimiksi ilmastoiduissa konttoreissa. Voidakseen todeta tilinpäätökseensä jotain oppineensa matkaltaan, täytyy ihmisen päämääränä olla mielenrauhan saavuttaminen jo eläessä. Päämäärän saavuttamisessa on kyse tahdosta ja tarvikkeista, tahtoa tarvitaan enemmän ja tarvikkeita vähemmän. Turhista tarvikkeista olisi uskallettava luopua, että tarpeeksi tahtoa tulisi esiin ruoriin tarttuakseen.

Kriittistä kaikessa muutoksessa on sen huolellinen valmistelu. Muutosprosessi alkaa itsetutkiskelulla (kuka minä olen minussa), muutostarpeen tiedostamisella (miksi olen sitä, mitä teen), ongelmakohtien tunnistamisella (kipukohdat), reaalisten mahdollisuuksien kartoittamisella (ratkaisuvaihtoehdot) ja omakohtaisen ratkaisumallin hyväksymisellä (tie kohti päämäärää). Sitten vasta koittaa se vaikein kohta, nimittäin liikkeelle lähteminen ja liikkeellä pysyminen. Silloin tarvitaan omaa tahtoa enemmän kuin muiden tukea. Päämäärä ohjaa liikettä, mutta vain oma tahto pitää liikkeen käynnissä. Päätös ja sitä edeltävä analyysi on sinun tehtävä lopulta yksin. Mitä enemmän apureita ja olalletaputtelijoita päätöksentekosi tukena on, sitä varmemmin ja nopeammin liikkeesi lakkaa. Kun tuntuu siltä, ettet enää pohdi paljonko sinun pitäisi saada muuttuaksesi, vaan paljonko pitäisi saada, ettet muuttuisi, olet oikealla tiellä.

Muutos ei siis lopulta ole rahakysymys itse muutosta tahtovalle, mutta se voi olla taloudellisesti tukala paikka muutosvalmiin yksilön lähipiirille. Siksi muutosvalmistelu on tehtävä huolella ja huomioiden muuttujat. Lähtökohtaisesti soisi olettaa, että muutoksella pyritään parantamaan muuttujan ja niin ollen myös hänen lähipiirinsä elämänlaatua, eikä heikentämään tai peräti tuhoamaan sitä. Siksi on enemmänkin todennäköistä, että muutosta tahtovan tarpeet ymmärretään ja hyväksytään.

Liikkeen käynnistyttyä sinä tulet löytämään hyödyllisiä kumppaneita, jotka tuovat matkalle kaivattua energiaa, mutta vain jos vastaanottosi on auki ja harkintakykysi toiminnassa. Opit olemaan pettymättä, kun olet oppinut pysymään liikkeellä.

No, se siitä. Muutos on aina mahdollisuus. Joskus se kannattaisi jokaisen kohdata.

Eilen yöllä mietin maista rikkautta. Mietin, mikä ohjaa rikasta ja hänen tekemiään ratkaisujaan. Onko se omakohtaisen hyötymisen vietti (ahneus) ja pelko menetyksistä (varovaisuus) vai voisiko se olla kontribuution henki (pyyteettömyys). Kuinka rikas tulee ihmisen olla, että ahneuden ja varovaisuuden tilalle tulee kontribuution henki? Voidaanko tätä asiaa käsitellä näin ja jos voidaan, niin mitä johtopäätöksiä siitä olisikaan vedettävissä?

Tänään Kalevan pääkirjoitussivulla oli mainio kolumni Tolosen Juhalta (Kalevan vt.päätoimittaja). Jutussa Tolonen käsitteli isoja kysymyksiä. Junnun sanoin: "muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan..." Kannattaa lukea.

Palaan takaisin kotiin. Jos hyvin käy, jää minulla aikaa lukea muutama sivu Clausewitzin "Sodankäyntitaitoa". Tahti on tähän mennessä ollut suurin piirtein aukeama tunnissa. Raskastekoisia suoraan saksasta suomennettuja lauserakenteita, mutta erinomaisen mielenkiintoista asiaa. Siis sovellettuna.

Kunnia!

Heikki

Persoona kaipaa pönkkää

Vettä eilen, räntää tänään, huomenna lunta. Kuulostaa siis tavanomaiselta tammikuulta. Öisiä tunteja olen valvonut ja osin ahdistaviakin ajatuksiani pimeässä huoneessa ylös kirjannut. Listaan oheen muutamia mielenkuvia jälkipolvieni tutkittaviksi ja analysoitaviksi.

Politiikasta:

"Olen levoton, kuin nälkäinen eläin. Haluan, haluan, mutta mitä ja millä hinnalla? Turhaudun, koska en pääse raukkamaisuudestani.
Olen roolitettu, kuin padotun joen virta, muita varten voimakas. Masennun, koska tunnen mihin pystyisin, jos uskaltautuisin vapaaksi.
Olen kesy, kuin kynnetön peto, enkä voi kiivetä puuhun korkealle kyttäämään tilaisuuttani. Ahdistun, kun minun on ryömittävä maassa, vaikka mieleni osaa lentää.
Olen hyvä pelkäämään, ja hyvä pettymään, pelot ja pettymykset käyvät kanssani samaa polkua, milloin kulkeutuvat vähän edessä, milloin takana, mutta aina lähelläni.
Sehän se pitää ihmisen itseltään piilossa ja siellä nöyränä."

Yhteistoiminnasta:

"Epävarmuutta on jokaisessa, suuri osa elämästämme kuluu sen peittelemiseen tai siitä vapautumiseen. Molemmissa tapauksissa auttaa jos on jotain, mihin tukeutua, esimerkiksi usko, ideologia, aate, esikuva, identiteetti, vakaumus tai muu vastaava voimanlähde. Ellei sellaista ole, syntyy ihmisessä arvotyhjiö, joka puolestaan synnyttää vaitonaisuutta ja vetäytymisen tarvetta. Suomen kansallinen identiteetti on nuori ja nuijittu, kestää oman aikansa ennenkuin me voimme itsevarmoin ottein nojata suomalaisuuteen. Mutta tuota pyhää elvytystyötä minä tulen tekemään kaikin käytettävissä olevin keinoin ja voimin. Sen lupaan ja sen varaan vannon."

Vastuusta lama-aikana:

"Kun varakas varaa varojaan, on se sama kuin väsynyt valvoisi väsyään. Molemmat ovat yhtä epäsuotavia, toinen yhteiskunnalle ja toinen yksilölle. Vauraus on hyvää, saituus sairautta."

Olemattomasta Oulujoki-strategiasta:

"On päästävä minä-keskeisyydestä kokonaisvaltaisempaan jokikuvaan... - Miten joki halutaan nähdä, onko se pitkä ja ihmisiä yhdistävä, vai onko se kapea ja ihmisiä erottava? Minun Oulujokeni on yksi pitkä lanka, jota on kannateltava koko matkalta, ettei sitä tallottaisi maan mutiin. Ei auta, jos lankaa kohotellaan vain sieltä täältä, jos suurin osa on kuitenkin lokaan laskettuna.... - Nyt on liikaa kunnallisia ja maakunnallisia rajoja, liikaa viranomaisten määräämiä maisemarajoituksia ja liikaa jokivarren toimijoiden välistä rajoittuneisuutta. On vapauduttava viisikymmentäluvusta ja kohottauduttava kaksituhattaluvulle. Millaisen perinnön jätämmekään tuleville sukupolville, jos tuntemamme Oulujoki on kauneimmillaan vanhoissa mustavalkovalokuvissa! Sitä minä kysyn! Se on kuulkaa hyvät ihmiset, häpeällisen surkea maisematestamentti! ...

- On valitettavaa ja vihastuttavaa, että nykyisellään jokiasioissa kokoonnutaan pääasiassa vastustamaan ja vänkyröimään. Valitetaan ja voivotellaan, kunnes hävitään ja katkeroidutaan kuppikunniksi (kuten ennenkin). Kaikkien osapuolien itsekkyys ja häikäilemätön omanedun tavoittelu nimittää tämän ajan jokistrategiaa. Minä hullu huudan ja haluan, että minut kuullaan: Oulujoki on uudelleen löydettävä ja sen maisemat paljastettava nähtäville, betonisilla patosilloilla ei synny jokisuhdetta, eikä toimeliaisuutta! Oulujokimaisema - onpa se sitten upea tai apea - on joka tapauksessa meidän kotiseutumme maisema - sillä täytyy olla merkitystä! Jo itsekunnioituksemme vaatii tekemään sen kuntoon ja pitämään sen kunnossa. Mutta, moni nyt kysyy, mitä siitä olisi minulle hyötyä! Ja joka niin kehtaisi kysyä, hälle vastaisin, "Ei takuulla mitään sinulle! Sinä olet menetetty tapaus." - Jos ihminen on aina vain vailla, eikä koskaan valmis antamaan, ei hän ole oikeutettu olettamaan tarpeisiinsa sakin apua. Mutta juuri nuo ahneimmat ja itsekeskeisimmät ihmiset ovat kaiken korkeimmassa äänessä, jos vain heidän omaa saunankulmaansa uhkaisi pienikään jäälautta. - Yksin oot ja saat pysyäkin, ellet muita nää, etkä kuule. Yhteisöihin on sitouduttava ja toimintaan satsattava, muutoin mitään hyvää ei edelleenkään tapahdu."

Jokivarren kunnille:

"Jokaiselle jokivarren kunnalle on langetettava kuntakohtaisia maisemavelvoitteita ja jokaisen kunnan on vuosittain nimettävä ja palkittava kunnallinen maisemateko. Näitä varten tarvitaan katto-organisaatio, laadittavan Oulujoen strategian mukainen maisematyöryhmä... - Maisematyön täytyy perustua kunnallisiin yhteistyöelimiin, muutoin se ei ole tarpeeksi kattavaa ja tehokasta. Pelson suomenlampaat ja harvinainen lapin karja ovat Oulujoen matkailullisia valtteja, ne täytyy tuoda jokivarteen. On perustettava keskinäinen Oulujoen elinkeino-osuuskunta, joka alkaa Pelson jälkeen vastata lampaiden ja karjan kasvattamisesta ja jalostamisesta. Eläimet on osattava ymmärtää arvokkaina oulujokisina maisematyöntekijöinä. Riittääkö tahto ja ymmärrys, se jää nähtäväksi... - Mitä eväitä jää kuntaliitosneuvotteluihin sen jälkeen, kun elinkelvottomat jumpurakunnat on köyhdytetty kypsiksi pakkoliitoksiin. Mitä ehtoja voidaan asettaa ja mitä toiveita esittää, kun opportunistisimmat kuntakumppanit ovat jo kaikonneet. Nyt olisi kiiruhdettava kehityksen ja yhteistyön tiellä."

Jokivarren kyynikoille:

"Ken tavan takaa epäilee edistyksen mahdollisuuksia, tartuttaa taantumaa ympärilleen ja tekee haitallista hallatyötä. Oulujokivarren karvaimmat kuppikunnat olisi asutettava ilman matkustus- ja kannanotto-oikeutta Pelson vankilan vapautuviin tiloihin."

Kaikesta huolimatta, säilyköön kunnia kanssasi!
Heikki

Vain vasemmalta tulee oikeaa

Johan oli aamu, oikein media-aamu! Pitkästä aikaa.
Kalevan pääkirjoitussivulla oli toimittaja Pirjo Kukko-Liedeksen kolumni demareiden tilapäisestä takkuilusta verkkosukka-Jutan synnyttämän julkisuuskuvan kirvoittamana. Sitten radion Ykkösaamussa haastateltiin Pariisissa asuvaa boheemia dramaturgi-kirjailija Outi Nyytäjää yhteiskunnallisen keskustelun puuttumisesta.

Kukko-Liedes oli ärtynyt, kun Jutan julkisuuspeliä ei ole ymmärretty oikealla tavalla. Kalevan politiikantoimittajan mielestä verkkosukkahousuihin sonnustautuneen Urpilaisen pötköttely Iltalehden kannessa oli vain hauska raikas tempaisu, eikä suinkaan mikään halpa julkisuustemppu, kuten siis harhaisesti on käsitetty. Jutan sijaan olisi toimittajan mielestä kuulunut julkisesti tuomita ulkoministeri Alexander Stubb, joka häpeilemättä kertoi kesällä juoksemansa maratonin aikana ajatelleensa kollegaansa Condoleezza Ricea. Stubbin kunniaksi on silti laskettava, että hän sentään ajatteli, ehkäpä Urpilaisenkin olisi pitänyt ajatella... ensteks. Näinhän minäkin Jutan lehdessä, mutta en minä tuota kuvaa sentään kovin aatelähtöisesti pyrkinyt makustelemaan. Enemmänkin koko juttu oli koominen, onhan kyseessä sentään aika iso ihminen.

Palelin autooni ja avasin radion, oli Ykkösaamun aika.

Radiossa, jo ennen ikkunajäiden lähtöä, ääneen ehti Petri Kejosen haastattelema älytaiteilija Outi Nyytäjä. Myös hän oli tahtomattaan sangen koominen puhkuessaan huoltansa siitä, etteivät valtakunnan intellektuellit ja aidot taitelijat pääse enää julkisuuteen yhteiskunnallisine ajatuksineen. Ongelmana hänen mukaansa on, ettei nyky-Suomessa käydä keskustelua, jossa hänen ja kaltaistensa edustama ja itse-itsensä ylentämä vasemmistoälykköpiiri olisi kantoineen riittävästi edustettuina. Kuuntelin ja riemastuin, vaikka en päässyt perille, mikä oli vialla ja mitä Nyytäjä lopulta tahtoi. Kummastelin, millä ansioilla ja logiikalla tälle tädille oli yleensäkään suotu valtakunnallisessa mediassa pitkän vartin verran valitusaikaa.

Mutta olin dramaturgikirjailijaboheemin kanssa kaikesta eri mieltä. Ei, ei, ei... Ei se Outi Nyytäjä näin ole, kuten sinä elämöit! Sinä peittelit puhuessasi omia kipukohtiasi. Olet tosiasiassa raivoissasi ja katkeroitunut siitä, kun Suomi on lopultakin povarisoitumassa ja ryhdistäytymässä pitkän pahanolon jälkeen. Ongelma sinulla ja muilla boheemeilla taistolaisilla on siinä, että te olette ikääntyneet, rispaantuneet ja jääneet junasta jo 70-luvun asemalla. Viimeinenkin soihdunkantajanne on piakkoin painettu naftaliiniin, sillä ikinuoren Erkki Tuomiojan pikkuvanhalle ja umpimieliselle kyynisyydelle ei ole entisaikojen tilausta. Kansa on väsynyt perusteettomuuksiin ja iänkaikkisiin periaatteellisuuksiin, varsinkin kun ne tavan takaa ilmenevät kaiken vastustamisena ja jarruttamisena - tai muunlaisina tarkoitushakuisina typeryyksinä.

Voi, Erkki, Erkki, minkä karhunpalveluksen isänmaallesi taannoin teitkään, kun kauppa- ja teollisuusministerinä eväsit omalla veto-oikeudellasi Soneran myymisen. Valtio olisi kuitannut kaupoista ulkomaanvelkaa vastaavan summan riihikuivaa rahaa!! Mutta sinä, Erkki, sinä sanoit silloinkin, että ei. - Miksi? Periaatteen vuoksiko? - Kyllä me olemme kansakuntana maksaneet hurjan hinnan näiden vasemmistoviisaiden vallanpidosta. Reilun vuoden päästä Erkin ei-päätöksestä samainen Sonera käytännössä lahjoitettiin ruotsalaisille. Myöhemmin Erkille on annettu Tieto-Finlandia ja onpa hän osoittanut erinomaisuuttaan muidenkin teosten tuomitsijana. Erkki tuomio... ja muut haloset. SDP on hyvä unohtamaan ja antamaan anteeksi. Omilleen.

Outi Nyytäjä, Hartolan työväen yhdistyksen ohjelmalava on sinulle aivan riittävän kokoinen foorumi osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ei sinne enää mediaa tarvita, oma älykköpiirinne riittää saamaan sopivasti taantumuksellista tunnelmaa aikaiseksi. Jotkut siitäkin saavat oman toimintatarmonsa.

Pakkasta vaan pitelee. Ilmankos tässä höyry nousee. Tarttee ryhtyä tuumista töihin.

Heikki

Vettä vaille valmista

Sunnuntaita mennään ja matalaa profiilia suositaan. Pakkasta pitelee, mieli ei hingu ulos, mutta lukemisen vire on ollut varsin hyvä. Lähihistoriaa tietenkin. Tänä aamuna tuli televisiosta (TV 1) katsetta avartava dokumentti Viron metsäveljistä. Hattua nostan YLE:lle, kun on viimeinkin uskaltautunut esittämään heimokansamme historiaa uudessa, vääristelemättömässä valossa. Kovia ovat olleet ajat ja kovia olleet ihmiset ajassa; heikoimmat sortuivat sosialismiin, isänmaansa pettämiseen, ja alkoivat toteuttaa miehittäjän kavalaa tahtoa. Kolmasosa koko Viron 1,3 miljoonaisesta väestöstä katosi, kuoli, kuljetettiin pois tai muulla tavoin hävisi neuvostodiktatuurin aikana. Metsäveljiä piti elossa toivo. Toivo "Valkeasta laivasta", jolla tarkoitettiin lännen väliintuloa ja Viron vapauttamista. Vaikka toivo lopulta olikin turha, säilytti se kuitenkin nykyisille sukupolville tärkeän osan sitä virolaisuutta, minkä pohjalta tuota ryöstettyä ja raiskattua pikkuvaltiota voidaan nyt rakentaa. Kävin viime maaliskuussa tutustumassa Kalevan taidekokoelmaan Kaisu Mikkolan opastuksella. Kokoelman mittava virolaisen taiteen osasto ei aluksi herättänyt minussa sen kummempia tuntemuksia, mutta kun Kaisu alkoi valottamaan taustoja taiteen symboliikan takaa, niin jo heräsi innostukseni. On uskomatonta, kuinka miehitetyn maan ja kielloilla kyllästetyn kansan isänmaallinen henki saattoi pikkutuikun liekin lailla elää taiteessa, vaikka sitäkin valvottiin erittäin tiukan sensuurin keinoin ja koko miehityksen ajan.

Tieto lähialueittemme todellisesta historiasta lisää kenties tuskaamme, mutta samalla auttaa tulevia sukupolvia säästymään kahta kauheammalta tuskalta! Siispä lukekaa, miettikää ja valistukaa, vapaan Suomen kansalaiset. Venäjä on kiistaton suurvalta, jolla on tänä päivänäkin vahva vietti kasvaa yhä isommaksi ja vauraammaksi. Se vietti on tatuoitunut venäläisten geeniperimään viimeistään Iivana Julmasta alkaen. Älkää ihmiset unohtako tätä totuutta, älkääkä sitä vääristelkö, älkääkä ikinä vähätelkö!

Tänne työpaikalle ajellessani arvailin ja tuumailin aikani kuluksi Leninin ja Stalinin ammoisia oivalluksia. Sopeutin itseäni heidän saatanallisiin mielikuvitusmaailmoihin, piirsin mielessäni kuvan menneisiin mustavalkovaiheisiin ja pohdin, mikä olisikaan vallankumouksen jälkeen voinut kaikkein pahiten uhata bolsevistisen "kansanvallan" lopullista toteutumista ja sen leviämistä maailmanlaajuiseksi aatteeksi. Mikähän se olisi voinut olla, mikä olisi ollut utopistisen aatteen viheliäisin vihollinen? Seuraavassa risteyksessä punainen pysäytti ja poks, poks! tärähdin tajuamaan, että nehän olivat kansat itse, jotka olivat kansanvallan perkeleellisin peikko. Tästä epäyhtälöstä ilmeisenä johtopäätöksenä on kommunismin peruskirjaan mahdettu kirjoittaa yksioikoinen käsky, ydindirektiivi: "kansat on hävitettävä!" - Menneisyytemme yltä on vasta pikkuisen puhalleltu pölyjä, karmean totuuden toimittaminen tapahtuu ehkä sitten, kun aikalaiset ovat antaneet viimeisen uhrinsa äiti-Venäjälle ja maatuneet mustaksi mullaksi. Täällä Suomessa vielä meidän 60-luvulla syntyneidenkin sukupolvi on aivopesty uskomaan toisenmoista totuutta - eli sitä, mitä meille on moskovamielisesti mm. Kekkosen käsien läpi valistus- ja opetusmateriaaliksi hyväksytty. Virallinen Suomi on tasapainotellut yhtä aikaa rautaesiripun molemmilla puolilla, rähmällään on oltu enemmän siihen suuntaan mistä aurinko nousee, selkämme on saanut tuta laskevaa lämpöä. Emmekä vieläkään ymmärrä, kummalle puolelle kuulumme, vaikka valot toiselta puolelta onkin jo sammutettu.

Muistatteko, kun Viro liittyi Naton jäseneksi heti, kun se oli mahdollista? Heimokansamme hakeutuminen läntisen puolustusliiton helmoihin herätti meilläkin kriittisiä arvioita, joiden mukaisesti Viron kansan olisi ollut parempi suosia Venäjä-suhteessaan rauhanomaista, luottamukseen ja molemminpuoliseen ystävyyteen perustuvaa rinnakkaiseloa, kuten siihenkin asti, eikä lähteä mukaan USA:n imperialistiseen politiikkaan.

No, tämä tästä. Tulipahan taas laskettua paatosta pahasta ajasta.

Sauli Niinistö yllätti eilen koko Suomen kansan, ja ennen muuta ahnaan median haaskaisimmat haukat, menemällä noin vain naimisiin. Onnea ja kunniaa!

Noista otsikoimistani vesiasioista oli tarkoitus kirjoittaa sen verran, että eilen oli kotona lämminvesiputki jäässä ja sen sulattelussa kului hyvinkin kuusi pitkää tuntia. Pakkanen oli pistänyt autotallin seinän läpi ja pönkittänyt putken jäästä jäykäksi. Miehisellä maltilla ja sähkösyöpöllä irtopatterilla suli suppa, ja niinpä jälleen juoksi vesi lämpöinen, armahtaen pötkyläisen mammani raikkaan suihkun vilvoittavaan sateeseen. Toinenkin, vaikkakaan ei pakkasten alulle panema, vesiasia odotuttaa, nimittäin se, ettei mamman mahasta ole vieläkään vuotanut lapsivettä. Tänä aamuna luin Kalevasta kivan jutun 1.1.09 poikavauvan synnyttäneestä naisesta, joka kertoi heti joulun jälkeen ristineensä jalkansa, jottei lapsi vain syntyisi synkimpinä loppuvuoden päivinä, vaan vasta alkuvuodesta. Ilman, että sillä olisi mitään sen kummempaa merkitystä, täytyy minunkin rehellisyyden nimissä todeta, että itsekin elimme loppuvuoden kriittisimmät päivät samanlaisissa jännittyneissä tunnelmissa, joskin jalkojen sijaan minä pidin ristissä käsiäni. Nyt, kun vuosi on vaihtunut, saisi se sieltä jo pikku hiljaa syntyä. Ymmärrän, että odottavan aika on pitkä...

Takaisin pakkaseen. Kolmas ja määrältään mittavin vesiasia on Oulujoen jääkerrostuma, joka on jämähtänyt tuohon kotirantamme kohdalle, eikä ole siihen jouluaattoyönä synnyttyään millään tavoin elehtinyt liikkeelle lähteäkseen. Joka päivä jouluaaton jälkeen olen käynyt rannalla ja kuvannut kiven päältä massiivista jääkeskittymää, mutta kuvat todistavat muodostelman pysähtyneisyyden. Siihen se on nyt paikoittunut ja panssaroituu näillä pakkasilla päivä päivältä paksummaksi. Näin ollen oma odotuksensa onkin siinä, kumpi pettää ja päästää vetensä vapaaksi ensin, mamma vai joki.

Joo, tällaista tämä nyt on odottelua ja ihmettelyä. Lähipäivien Kalevassa saattaa muuten olla juttu kehittelemästäni uudenlaisesta työllistämisen mallista, jota olen tietoisesti pyrkinyt saamaan esille ja keskustelun aiheeksi. Samainen esitys on julkaistu tässä blogissa muistaakseni jo joskus lokakuussa. Tuo malli ei varmaankaan yksin tuo onnea ja autuutta, mutta saattaisi osaltaan olla tehostamassa pitkäkestoisempien työsuhteiden syntymistä. Kokemusperäisen näkemykseni mukaisesti työn tulee ensisijaisesti olla mielekästä; ja ollakseen mielekästä on työn oltava turvallista, ja edelleen turvallinen työ on tuloksekasta. Siis kaava: tuloksellisuus = turvallisus = mielekkyys. Näin pitäisi olla, mutta valitettavan monesti työn tuloksellisuudella ei ole merkitystä turvallisuuden tunteeseen ja se on väärin se! Tämän dilemman vuoksi katoaa työstä mielekkyys ja se taas tuo mukanaan aivan uudenlaisia ongelmia.

Nyt näillä lyhyillä lauseilla toivottelen hyvää sunnuntaipäivän jatkoa, mutta myös kovasti nöyränä kiittelen tuttuja ja tuntemattomia sivuillani vierailijoita, jotka olette omilla palautteillanne osallistuneet tämän jatkokertomuksen kehittelyyn.

Olkoon kunnia kanssanne!
Heikki

Myötävirtaan, mutta merta päin

Taas ollaan arjessa ja taas alkavat arkiset askareet. Työmaalla vaikuttaa olevan aika rauhallista, tämä orpoperjantai kun taitaa monella olla varattu vapaapäiväksi. Parikymppistä pakkasta on pidellyt nyt parin päivän ajan ja sehän on ihan mukavaa vaihtelua. Uudenvuodenpäivä kului kyläillessä ja lukuhommissa. Käsissäni taittui kaksi dokumentaarista kirjaa Neuvostovallan uhrien karvaista elämänvaiheista karkoituksissa ja vankeuksissa, toinen oli "Vaitelias mies - Inkeriläisen Matti Nuijan tarina" ja toinen "Kirjeitä Siperiasta - alkujaan suomenruotsalaisen Elna Schdanovin tarina". Vain aniharvat jäivät kertoilemaan kokemuksistaan, taudit, teloittamiset, näännyttämiset ja muut tappotavat kun sulkivat useimmat suut.

Äidinäitini sisko muutti erään rautatievirkailijan perässä Pietariin 1915 tai 1916, kuitenkin juuri ennen vallankumousta, meille hän oli lyhyesti vain Anna-täti, herttaisen valkotukkainen ja suoraryhtinen vanhus. Jos jostakin ihmisestä voisi käyttää termiä "säteilevä", niin hänestä ainakin! Ehdin tavata Anna-tädin muutamia kertoja hänen Suomen vierailuilla, joihin hän oli lopultakin onnistunut saamaan matkustuslupia. Neuvostovallan mielestä Anna-täti oli vanhentunut "harmittomaksi". Hänen poikansa, joka kouluttautui arkkitehdiksi, ei sen sijaan matkustuslupia saanut. Anna-täti oli yksi Stalinin vainoamista "kansanvihollisista" ja miljoonista kuoleman kanssa leikkineistä kärsijöistä, mutta myös yksi harvoista Siperian surkeuksista selvinneistä. Hän jaksoi vielä vanhoilla päivillään, ja Kaisu Mikkolan ratkaisevan merkittävällä tukipanoksella, toimituttaa tarinansa kirjaksi - niin syntyi "Vastavirtaan" -teos, yhden viattoman ihmisen selvitymistarina. Nimi kirjalle tulee siitä, kun Anna-tätiä kuljetettiin Siperian vankileireille Jenisei-jokea pitkin vastavirtaan. Kaiken kaikkiaan kuukausia kestänyt laivamatka oli pitkä, kylmä, pimeä - ja kamala. Kirjasta otettu painos on valitettavan pieni, eikä kirjaa tahdo enää löytää mistään, mutta jos kohtaisit sen jossakin, niin ota ja osta luettavaksi - ja myy se sitten minulle. Maksan tuplahinnan.

Eilen kirjoitin myös seuraavan kolumnin julkaistavaksi TR:ssä myöhemmin tammikuussa.

"Oulujoki Oy oli ja meni, Nuojuan Taimitarha oli ja meni, Päivärinteen parantola oli ja meni ja Pelson vankila on, mutta mennee. Entä Rokuan kuntokeskus tai Koivikon Luonnonvaraoppilaitos, mitä niille tapahtuu tässä murroksessa?
Hyvää Uutta Vuotta oulujokiset ihmiset! Nyt on jo vuosi 2009.

Vaalan kunta perustettiin Kekkosen mahtikäskyllä puhtaasti aluepoliittisin perustein vuonna 1954. Kunnan perustamiselle oli syntynyt lyhytkestoiset edellytykset voimalaitosrakentamisen seurauksena. Tänä vuonna Vaalassa voitaisiin toteuttaa toisenlaista aluepolitiikkaa ja tehdä päätös kunnan lakkauttamisesta. On palautettava aiemmat kuntarajat liittämällä Säräisniemi ja Manamansalo Kajaaniin ja Kainuuseen, sekä pohjoiset ja läntiset Vaalan kunnan osat toivottavasti syntyvään elinvoimaiseen Oulujoen kuntaan ja Pohjois-Pohjanmaahan tai Oulunmaahan, miten vaan.

Olen huolestuneena seurannut seutukuntamme heikkoa kehittymistä Oulusta itään. Muut mantereenpuoleisten ilmansuuntien kunnat tuntuvat yksin tai yhdessä kantavan huolta tulevaisuutensa elinkelpoisuudesta, mutta itäinen ulottuvuus, Muhos, Utajärvi ja Vaala sen kun pelailevat laivanupotusta omissa porukoissaan. Mielestäni hälykellojen olisi jo korkea aika kumista joka kunnassa. Yhdenkään valtuuston on turha toivoa ihmeitä ja ne yllätyksetkin tulevat olemaan pikemminkin ikävämmänpuoleisia, kuten Vaalasta tiedetään jo kertoa. Seutukunta tarvitsee sakinvoimaa ja siihen ei yhden kunnan asukkaat yksin riitä. Ratkaisuja on ryhdyttävä valmistelemaan totisin tarkoituksin. Elleivät juuri valtaan valitut kuntapäättäjät siihen kykene, tulee armoton aika kyllä pitämään huolen haja-asutusalueista. Mikä olisi riittävä ravistus, Rokuako? Pelso tarvitsee tai olisi tarvinnut säilyäkseen laajempaa seutukunnallista tukea. Miten hienovaraisesti hoidettiinkaan Nuojuan taimitarhan lopettaminen. Missä olivat silloin vastustajat, Vaalan valtuustosalissako?

Miksikö minä nelikymppisenä oululaisena olen näin ankarasti huolestuneena opastamassa jokivarren kuntia tahtoliittoon? Vastaan yksinkertaisesti: velvollisuus. Suurten ikäluokkien siittämä sukupolvi on autuaan tietämätön Oulujoen kansallisesti merkittävästä ja kunniakkaasta historiasta. Heidän isät ja isoisät ovat vaienneet kunniakkaan menneisyytensä siitä saakka, kun sota isänmaallisen Suomen ja vapaiden Oulujoen koskien puolesta oli menetetty. Viime vuosina olen käynyt yhä keskuudessamme olevien vanhojen oulujokisten luona ja kuunnellut heidän tarinoitaan. Oulujoen varrella syntyneiden ja kasvaneiden mielestä koskien menetys on ollut sotiakin suurempi isku, eikä surusta olla vieläkään toivuttu – vaikka on kyllä vaiettu onnistuneesti. Vaikeneminen oli jotenkin hyväksyttävää aikoinaan, mutta ei enää. Vanhat ihmiset, havahtukaa ja tulkaa ulos muisteluinenne! Tehkää lapsenne ja lapsenlapsenne tietoisiksi entisestä Oulujoesta!

Isoisäni muutti sakkeineen Oulujoelle Pikkaralaan vuonna 1951. Keskipohjalaisena isäntämiehenä hän ensi töikseen marssi lähimpään naapuriin ja kolisteli sisään pirttiin sanoen päivät kiikkutuolissa tuijottavalle muorille. Tuolistaan nousematta ja katsettaan kääntämättä muori koulutti tulijaa alkuperäiseen oulujokisuuteen vastaamalla tylysti tervehdykseen: ”täällä ei ole ruukattu käydä, eikä käskeä käymään!” Isoisäni painoi lakin päähänsä, poistui pirtistä ja yritti orientoitua uuteen kotiseutuunsa. Tervetuloa Oulujoelle!

Hyväksyn myös tietynlaisen protektionistisen nurkkapatrioottisuuden oulujokisissa sukukunnissa ja luulen ymmärtäväni ne kipeän traumaattiset kokemukset, joiden vaitonaisessa varjossa nykypolvien on täytynyt kasvaa aikuisuuteensa. Oulujokinen on oppinut hyväksymään kotiseutujensa muutokset, mutta oppinut samalla myös torjumaan tulijat ja ylenkatsomaan tulijoiden tuomiset. Sellainen asenneperimä meidän on tunnistettava tehtyjen ja tekemättömien toimien taustalla ja sitä asennetta vastaan meidän nuorempien on nyt uskallettava nousta. Se tarkoittaa avarakatseisuutta ja ennakkoluulottomuutta. Tulevaisuutta on voitava olla tekemässä, eikä vain vastaanottamassa. Ei riitä, että nykyisyys nilkuttaa, jos tulevaisuudessa pitäisi porskuttaa.

Esitän uusille oulujokisille valtuutetuille yli kunta- ja puoluerajojen, yhteisen Oulujokiraadin kokoon kutsumista käymään neuvonpitoa risujen ja patojen alle hautautuneen kotiseutumme pelastamiseksi. Mahdollisuudet on rohjettava kartoittaa ja käyttää hyödyksi, vaikka se edellyttäisikin jokusen kuntapäällikön ja valtuustonpuheenjohtajan paikan katoamista. En kuvittele kuntaliitosten yksin tuovan mitään onnenhuumaa. Ne on nähtävä ennen muuta mahdollistajana, eikä ainoana ratkaisuna. Mahdollisuuksia on ennen kaikkea luontaiselinkeinoissa ja matkailussa – Oulujoki voisi olla slow river – hidas joki. Mittavia elinkeinomahdollisuuksia olisi myös Utasen alakanavan arpikudoksen poistamisessa. Vain nämä tässä mainitakseni.

Esi-isiemme velvollisuutena oli ensin puolustaa maataan ja sen jälkeen rakentaa se uudestaan – ja vaieta siitä eteenpäin. Heillä ei ole ollut helppo elämä. Nyt on tullut seuraavan sukupolven vuoro, meidän velvollisuus on vaalia sitä, mikä meille on vaalittavaksi taisteltu ja rakennettu. Onko meistä vastaamaan haasteeseen? On! Meillä on siihen jopa velvollisuus.

Kainuun murteessa on yksi yleisesti viljelty sanaparsi: ”mitäpä se hyvejää…” - Joko mekin ajattelemme näin? Olemmeko luovuttaneet ja apatisoituneet? Ei, hyvät ihmiset, sillä sellaisen polun päässä koittaa perikato – se osuu ja upottaa! Aika ei käy eduksemme. On huutava tarve toimeliaisuudesta. Nyt pois, pois poteroista!"

Heikki

Kyyninen kaveri - kelvoton kumppani

Jälleen on noussut mieleeni yksi epäkelpoinen yhteiskuntaamme koetteleva aihe, jota vastaan tässä tuotoksessa seuraavaksi hyökätään. Mikä se liekään, kun nyt riivaa tällaisiin piiskajaisiin, en tiedä, muuta kuin että turhan monet, ja hyvätkin asiat jäävät täysin huomioon ottamattomiksi sen tähden, kun niitä käsitellään kyynisten ihmisten toimesta. Pakko on siksi pureutua asiaan. Saatan olla kuin Don Quijote, joka hyökkää heikoin voimin tuulimyllyjä vastaan, mutta kuten Cervantesin D.Q. tiedän minäkin sotivani oikean asian puolesta.

Sitä on ollut maailman sivu, mutta viimeisten vuosien aikana se on suhteellisesti ottaen entisestään lisääntynyt, vai onko sittenkään? Olenko minä itse kyynistynyt kyynisiä kohtaan? Jaa-a, kas siinäpä pulmaa puntariin. Totuus toki on, että kvartaalivuosisataisen työurani aikana olen ehtinyt tapaamaan lukuisia ihmisiä, joiden luonteenpiirteitä kohtaan olen tuntenut negatiivisia tuntemuksia. Näiden ihmisten luonteita yhdistävänä tekijänä on monesti ollut juuri kyynisyys. Kyynisyyttä opitaan kotoa vanhemmilta ja sukulaisilta, kouluista kavereilta ja opettajilta, tietenkin televisiosta, mutta myös jossain määrin harrastuksista ja varmuudella työpaikoilta. Kyynisyys tekee ihmisestä flegmaattisen ja elämästä apaattisen. Se on negatiivinen elämänasenne, joka toisin kuin muut taudit, tarttuu kuulemalla ja katsomalla; mutta toisen koskematta ja joskus jopa itse sitä tahtomatta.

Ajattelepa kaveria, joka on luonteeltaan paitsi ahne, itserakas ja kiittämätön myös utelias, innoton, näsäviisas, epäileväinen ja neuroottinen. Ihmisyksilö, joka suurimmaksi osaksi täyttää edellä luetellut ominaisuudet on kyyninen ihminen. Sellaisia synkkyyden sankareita samoilee kaikissa kansankerroksissa epäitsekästä innovatiivisuutta eliminoimassa. Minulle ainakin tuli heti mieleen yksi tuntemani kyynikko. Ja kun pikkuisenkaan tarkemmin pohdin, niin kyynisten tuttavieni joukko kasvaa jo kymmenpäiseksi – siis pelkästään omassa tuttavapiirissäni täällä Oulussa. Joudunkin pysähtymään ja fundeeraamaan, olenko minä itsekin yksi tuossa turhanpäiväisessä ja itseriittoisessa joukossa. Täytynee tehdä tarkempaa analyysia ennen kuin itsensä tuomitsee tai armahtaa.

Mitä ominaisuuksia kyynisyyttä kuvaavat edellä esittämäni adjektiivit sitten pitävät sisällään. Olenko itse joskus syyllistynyt kyseisiin käyttäytymishäiriöihin, vai ovatko ne peräti olemukselleni tyypillisiä, mikä olisi vielä kamalampi havainto. Tarkataan siis ominaisuuksia lähemmin.

Ahne – hän on ihminen, joka ei kursaile ottamisen tai pyytämisen suhteen ja joka ojentaa kätensä vain ollessaan jotain vailla. Ahne ihminen unohtaa saaneensa, jos lisää olisi tarjolla.

Itserakas – on puolestaan ihminen, joka häpeilemättä valtaa itselleen parhaan paikan pelastusveneestä, vaikka se tietäisikin muutaman muun pudottamista laidan yli. Itserakas ihminen näkee peilistä ideaalin yksilön ja olettaa muidenkin näkevän itsestään saman kuvan.

Kiittämätön – sellainen voisi olla ihminen, joka yliarvostaa omat suorituksensa ja vähättelee muiden tekemiset. Kiittämätön ihminen odottaa itse ylisanaisia kehuja ja kermakuorrutettua kannustusta, mutta ei itse koskaan kykene näkemään kumppaneissaan mitään kiittämisen aihetta.

Utelias - siis tarkoitan tässä ikävän tunkeilevalla tavalla uteliasta ihmistä, jonka uteliaisuus on itsekästä, tarkoitushakuista ja kiusallista, siis erikoisen tahditonta uteliaisuutta. Uteliaisuushan on ihmiselle hyväksi, mikäli se on luontevaa, oikeudenmukaista, pyyteetöntä ja vastikkeetonta, ja sen tavoitteena on ihmisen itsensä tai hänen edustamansa yhteisön kehittäminen, eikä loukkaaminen.

Innoton – sehän on hyvin ikävä ihminen, joka on tietoisesti flegmaattinen, ja joka käyttää velttouttaan välineenä oman erinomaisuutensa pönkittämiseksi. Innoton ihminen on aloitteeton ja kyräilevä, hän harrastaa takanapäin puhumista ja selkään puukottamista kerätäkseen kannatusta heikkoluonteisten myötäeläjien keskuudesta.

Näsäviisas – voi, miten onkaan pirullinen ihminen hän, joka sabotoi omaakin elinyhteisöä ja eliminoi toiminnallaan rakentavan yhteistyön edellytyksiä. Näsäviisaalla ihmisellä saattaa olla suunnitelmia, muttei kykyä eikä mahdollisuutta vastata niiden toteuttamisesta, koska hänen aloitteitaan kohtaan suhtaudutaan tunneperäisesti ja erittäin ristiriitaisesti, jopa vastentahtoisesti. Näsäviisaan kumppanit ovat nenää kaivelevia kihertäjiä, eikä heistäkään ole hyötytöihin.

Epäileväinen – jukuripäinen ihminen, joka suhtautuu esitettäviin asioihin vahvan asenteellisesti, mikä ei tarkoita samaa kuin varauksellisuus. Näitä asiantuntijoita tapaa turuilla ja toreilla. Talvella heidät tunnistaa paitsi puheistaan myös karvalakeistaan. Asenteellisuus on monta astetta varauksellisuutta vahingollisempaa, koska se ei lähtökohtaisestikaan perustu vastaanottavaisuuteen, mitä luonteenominaisuutta taas varauksellisesti suhtautuvalla ihmisellä on. Eroa on myös luonteiden suvaitsevaisuudessa.

Neuroottinen – kerrassaan mahdoton ihminen, joka on henkisesti moniongelmainen, vaikka kiivaasti ja muita ihmisiä syyttäen kieltääkin vammansa. Neuroottinen ihminen haluaa nähdä punaista ja mustaa, kun hänelle näytetään valkoista.

Miten sitten mitata ihmisestä kyynisyyttä? Voisiko sitä testata joillakin kysymyksillä eri tilanteissa käyttäytymisestä? Kokeillaanpa sitä keinoa siis. Vastaan seuraaviin kysymyksiin omatuntoni ohjaamana, enkä teeskentele sen kummempaa kuin tosielämässä olen.

1. Jos näet reipasta vauhtia ohikulkevalta aikuiselta ihmiseltä putoavan hansikkaan, mitä teet? Entäpä jos huomaat, että se onkin satasen seteli, mitä sitten teet? Mieti vastauksesi rauhassa, sillä silminnäkijöitä ei ole lähimaillakaan, kukaan ei tule sinua tuomitsemaan. Antaisitko ohikulkijan mennä menojaan, jättäisitkö häneltä pudonneen hansikkaan maahan, mutta ottaisiko kuitenkin satasen itsellesi? Kaduttaisiko myöhemmin, jos ottaisit satasen?

2. Jos mielisit saada lentokoneessa ikkunapaikan, vaikka lippusi on käytäväpaikalle, miten toimit? Pyytäisitkö ikkunapaikalla istujaa vaihtamaan kanssasi paikkaa, vai tyytyisitkö käytäväpaikkaasi? Miten kokisit ikkunapaikalla istuvan matkustajan kielteisen vastauksen? Matka kestää kaksi tuntia, kone on täynnä ja tuolitaskun lehdet on luettu.

3. Mielestäsi vähäpätöinen henkilö, jonka tapaaminen ei kiinnosta sinua, tulee kättelemään, etkä enää pääse livahtamaan karkuun. Kun hän tulee tykösi ja ojentaa kätensä, kuinka menettelet? Ojennatko kätesi ja hymyillen häntä silmiin katsoen sanoisit jotain tilanteeseen sopivaa, vai käännätkö kättelyn aikana pääsi pois ja keskität katseesi jonnekin muualle, mikä mahdollistaisi sinulle tekosyyn pikaiseen poistumiseen?

4. Joku puolituttu uskaltautuu kyseenalaistamaan tekemisiäsi ja ryhtyy energisesti esittämään sinulle vaihtoehtoista menettelymallia. Jaksatko kuunnella hänen esitystä, vai keskeytätkö hänet? Koetko itsesi loukatuksi ja kieltäydyt kuuntelemasta vai alatko väittämään vastaan?

5. Olet tutuissa ruuhkaisissa liikennevaloissa ryhmittyneenä väärälle kaistalle. Tarkoituksesi oli kääntyä vasemmalle, mutta ajoitkin ajatuksissasi keskikaistalle. Mitä teet? Jatkatko suoraan ja käännät autosi takaisin sopivan tilaisuuden tullen, vai pyritkö hakemaan vasemmalla olevan kuljettajan katsetta ja viestimään hänelle aikeistasi kääntyä, vai pyritkö valojen vaihduttua pikaisesti kiihdyttämään vasemmalle kääntyvän viereisen auton eteen? Miten reagoisit, mikäli et onnistuisi tavoittamaan viereisen auton kuljettajaa, etkä onnistuisi kiihdyttämään hänen edelleen?

6. Kuulet eräältä kaveriltasi toteuttamisenarvoisen ja kustannustehokkaan idean työviihtyvyyden parantamiseksi. Ajatus olisi sellaisenaan toteutettavissa omalla työpaikallasikin. Esittäisitkö tilaisuuden tullen ehdotuksen omanasi? Vastustelisitko, jos sinulle ehdotettaisiin sen tähden mukavankokoista ja julkista aloitepalkintoa?

Jään miettimään, väistelenkö totuutta ja vähättelenkö omia elkeitäni. Kysymykset ovat kuitenkin aika tungettelevia. Alan joka tapauksessa tarkkailla itseäni, lupaan tutkailla tekemisiäni ja niiden vaikuttimia.

Aiemmin kirjoitin joitain kappaleita pitkästymisestä. Tämä aihekin liippaa läheltä, sillä kyynisyys kasvaa pitkästymisen myötä. Välinpitämättömyys vaivaa pitkästyneitä ihmisiä, millään ei ole mitään merkitystä, mistään ei jakseta innostua. Teflonpintaan ei tartu mikään sanoma, ellei siitä suoranaisesti ole ihmiselle itselleen merkittävää hyötyä. What´s in it for me?? Silloin ollaankin jo vajoamassa vaarallisiin vesiin, koska kyynisyys kangistaa nopeasti.

Jos nyt palaat takaisin tämän tekstituotoksen alkuun ja silmäät vielä kertaalleen nuo kyynistä ihmistä kuvaavat seitsemän negatiivista luonteenpiirrettä, niin saatat havaita niiden alkukirjainten muodostavan sanan A-I-K-U-I-N-E-N. Varjele!! Tarkoittaako se, että kyyniseksi kasvetaan kuten aikuisuuteen? Luonnostaan ja vuosien saatossa?

Minä uskon, ja ainakin haluan uskoa, että voimme välttää kyynisyyden ansat, mikäli uskallamme kohdata itseämme rehellisesti ja säännöllisesti. Sillä semmoista tautia, mitä ei itsessä tunnista, voi huonosti ryhtyä parantamaan.

Jääköön kunnia kanssasi, ole itsesi rehellisesti, älä kyynisesti!

Olkoon alkanut vuosi maailmassa sopuisampi, meille suotuisampi ja kasvakoon mielenrauhan lehvät luonnossamme runsaiksi!

Heikki