Myötävirtaan, mutta merta päin

Taas ollaan arjessa ja taas alkavat arkiset askareet. Työmaalla vaikuttaa olevan aika rauhallista, tämä orpoperjantai kun taitaa monella olla varattu vapaapäiväksi. Parikymppistä pakkasta on pidellyt nyt parin päivän ajan ja sehän on ihan mukavaa vaihtelua. Uudenvuodenpäivä kului kyläillessä ja lukuhommissa. Käsissäni taittui kaksi dokumentaarista kirjaa Neuvostovallan uhrien karvaista elämänvaiheista karkoituksissa ja vankeuksissa, toinen oli "Vaitelias mies - Inkeriläisen Matti Nuijan tarina" ja toinen "Kirjeitä Siperiasta - alkujaan suomenruotsalaisen Elna Schdanovin tarina". Vain aniharvat jäivät kertoilemaan kokemuksistaan, taudit, teloittamiset, näännyttämiset ja muut tappotavat kun sulkivat useimmat suut.

Äidinäitini sisko muutti erään rautatievirkailijan perässä Pietariin 1915 tai 1916, kuitenkin juuri ennen vallankumousta, meille hän oli lyhyesti vain Anna-täti, herttaisen valkotukkainen ja suoraryhtinen vanhus. Jos jostakin ihmisestä voisi käyttää termiä "säteilevä", niin hänestä ainakin! Ehdin tavata Anna-tädin muutamia kertoja hänen Suomen vierailuilla, joihin hän oli lopultakin onnistunut saamaan matkustuslupia. Neuvostovallan mielestä Anna-täti oli vanhentunut "harmittomaksi". Hänen poikansa, joka kouluttautui arkkitehdiksi, ei sen sijaan matkustuslupia saanut. Anna-täti oli yksi Stalinin vainoamista "kansanvihollisista" ja miljoonista kuoleman kanssa leikkineistä kärsijöistä, mutta myös yksi harvoista Siperian surkeuksista selvinneistä. Hän jaksoi vielä vanhoilla päivillään, ja Kaisu Mikkolan ratkaisevan merkittävällä tukipanoksella, toimituttaa tarinansa kirjaksi - niin syntyi "Vastavirtaan" -teos, yhden viattoman ihmisen selvitymistarina. Nimi kirjalle tulee siitä, kun Anna-tätiä kuljetettiin Siperian vankileireille Jenisei-jokea pitkin vastavirtaan. Kaiken kaikkiaan kuukausia kestänyt laivamatka oli pitkä, kylmä, pimeä - ja kamala. Kirjasta otettu painos on valitettavan pieni, eikä kirjaa tahdo enää löytää mistään, mutta jos kohtaisit sen jossakin, niin ota ja osta luettavaksi - ja myy se sitten minulle. Maksan tuplahinnan.

Eilen kirjoitin myös seuraavan kolumnin julkaistavaksi TR:ssä myöhemmin tammikuussa.

"Oulujoki Oy oli ja meni, Nuojuan Taimitarha oli ja meni, Päivärinteen parantola oli ja meni ja Pelson vankila on, mutta mennee. Entä Rokuan kuntokeskus tai Koivikon Luonnonvaraoppilaitos, mitä niille tapahtuu tässä murroksessa?
Hyvää Uutta Vuotta oulujokiset ihmiset! Nyt on jo vuosi 2009.

Vaalan kunta perustettiin Kekkosen mahtikäskyllä puhtaasti aluepoliittisin perustein vuonna 1954. Kunnan perustamiselle oli syntynyt lyhytkestoiset edellytykset voimalaitosrakentamisen seurauksena. Tänä vuonna Vaalassa voitaisiin toteuttaa toisenlaista aluepolitiikkaa ja tehdä päätös kunnan lakkauttamisesta. On palautettava aiemmat kuntarajat liittämällä Säräisniemi ja Manamansalo Kajaaniin ja Kainuuseen, sekä pohjoiset ja läntiset Vaalan kunnan osat toivottavasti syntyvään elinvoimaiseen Oulujoen kuntaan ja Pohjois-Pohjanmaahan tai Oulunmaahan, miten vaan.

Olen huolestuneena seurannut seutukuntamme heikkoa kehittymistä Oulusta itään. Muut mantereenpuoleisten ilmansuuntien kunnat tuntuvat yksin tai yhdessä kantavan huolta tulevaisuutensa elinkelpoisuudesta, mutta itäinen ulottuvuus, Muhos, Utajärvi ja Vaala sen kun pelailevat laivanupotusta omissa porukoissaan. Mielestäni hälykellojen olisi jo korkea aika kumista joka kunnassa. Yhdenkään valtuuston on turha toivoa ihmeitä ja ne yllätyksetkin tulevat olemaan pikemminkin ikävämmänpuoleisia, kuten Vaalasta tiedetään jo kertoa. Seutukunta tarvitsee sakinvoimaa ja siihen ei yhden kunnan asukkaat yksin riitä. Ratkaisuja on ryhdyttävä valmistelemaan totisin tarkoituksin. Elleivät juuri valtaan valitut kuntapäättäjät siihen kykene, tulee armoton aika kyllä pitämään huolen haja-asutusalueista. Mikä olisi riittävä ravistus, Rokuako? Pelso tarvitsee tai olisi tarvinnut säilyäkseen laajempaa seutukunnallista tukea. Miten hienovaraisesti hoidettiinkaan Nuojuan taimitarhan lopettaminen. Missä olivat silloin vastustajat, Vaalan valtuustosalissako?

Miksikö minä nelikymppisenä oululaisena olen näin ankarasti huolestuneena opastamassa jokivarren kuntia tahtoliittoon? Vastaan yksinkertaisesti: velvollisuus. Suurten ikäluokkien siittämä sukupolvi on autuaan tietämätön Oulujoen kansallisesti merkittävästä ja kunniakkaasta historiasta. Heidän isät ja isoisät ovat vaienneet kunniakkaan menneisyytensä siitä saakka, kun sota isänmaallisen Suomen ja vapaiden Oulujoen koskien puolesta oli menetetty. Viime vuosina olen käynyt yhä keskuudessamme olevien vanhojen oulujokisten luona ja kuunnellut heidän tarinoitaan. Oulujoen varrella syntyneiden ja kasvaneiden mielestä koskien menetys on ollut sotiakin suurempi isku, eikä surusta olla vieläkään toivuttu – vaikka on kyllä vaiettu onnistuneesti. Vaikeneminen oli jotenkin hyväksyttävää aikoinaan, mutta ei enää. Vanhat ihmiset, havahtukaa ja tulkaa ulos muisteluinenne! Tehkää lapsenne ja lapsenlapsenne tietoisiksi entisestä Oulujoesta!

Isoisäni muutti sakkeineen Oulujoelle Pikkaralaan vuonna 1951. Keskipohjalaisena isäntämiehenä hän ensi töikseen marssi lähimpään naapuriin ja kolisteli sisään pirttiin sanoen päivät kiikkutuolissa tuijottavalle muorille. Tuolistaan nousematta ja katsettaan kääntämättä muori koulutti tulijaa alkuperäiseen oulujokisuuteen vastaamalla tylysti tervehdykseen: ”täällä ei ole ruukattu käydä, eikä käskeä käymään!” Isoisäni painoi lakin päähänsä, poistui pirtistä ja yritti orientoitua uuteen kotiseutuunsa. Tervetuloa Oulujoelle!

Hyväksyn myös tietynlaisen protektionistisen nurkkapatrioottisuuden oulujokisissa sukukunnissa ja luulen ymmärtäväni ne kipeän traumaattiset kokemukset, joiden vaitonaisessa varjossa nykypolvien on täytynyt kasvaa aikuisuuteensa. Oulujokinen on oppinut hyväksymään kotiseutujensa muutokset, mutta oppinut samalla myös torjumaan tulijat ja ylenkatsomaan tulijoiden tuomiset. Sellainen asenneperimä meidän on tunnistettava tehtyjen ja tekemättömien toimien taustalla ja sitä asennetta vastaan meidän nuorempien on nyt uskallettava nousta. Se tarkoittaa avarakatseisuutta ja ennakkoluulottomuutta. Tulevaisuutta on voitava olla tekemässä, eikä vain vastaanottamassa. Ei riitä, että nykyisyys nilkuttaa, jos tulevaisuudessa pitäisi porskuttaa.

Esitän uusille oulujokisille valtuutetuille yli kunta- ja puoluerajojen, yhteisen Oulujokiraadin kokoon kutsumista käymään neuvonpitoa risujen ja patojen alle hautautuneen kotiseutumme pelastamiseksi. Mahdollisuudet on rohjettava kartoittaa ja käyttää hyödyksi, vaikka se edellyttäisikin jokusen kuntapäällikön ja valtuustonpuheenjohtajan paikan katoamista. En kuvittele kuntaliitosten yksin tuovan mitään onnenhuumaa. Ne on nähtävä ennen muuta mahdollistajana, eikä ainoana ratkaisuna. Mahdollisuuksia on ennen kaikkea luontaiselinkeinoissa ja matkailussa – Oulujoki voisi olla slow river – hidas joki. Mittavia elinkeinomahdollisuuksia olisi myös Utasen alakanavan arpikudoksen poistamisessa. Vain nämä tässä mainitakseni.

Esi-isiemme velvollisuutena oli ensin puolustaa maataan ja sen jälkeen rakentaa se uudestaan – ja vaieta siitä eteenpäin. Heillä ei ole ollut helppo elämä. Nyt on tullut seuraavan sukupolven vuoro, meidän velvollisuus on vaalia sitä, mikä meille on vaalittavaksi taisteltu ja rakennettu. Onko meistä vastaamaan haasteeseen? On! Meillä on siihen jopa velvollisuus.

Kainuun murteessa on yksi yleisesti viljelty sanaparsi: ”mitäpä se hyvejää…” - Joko mekin ajattelemme näin? Olemmeko luovuttaneet ja apatisoituneet? Ei, hyvät ihmiset, sillä sellaisen polun päässä koittaa perikato – se osuu ja upottaa! Aika ei käy eduksemme. On huutava tarve toimeliaisuudesta. Nyt pois, pois poteroista!"

Heikki