Mahoton muutos!

Eilen väsäsin blogiini muutaman rivin ihmisen alttiudesta muutokseen. Muutokselle on tilausta, se kiehtoo, mutta itsekuri vaatii voimia. Mikä mahtava tilaisuus ihmisten alituinen muutoksentarve onkaan eri mediavälineille!

Tänään klo 17.00 Kirjastotalon Pakkalasalissa alkaa sitten se valtuustokausi ihan virallisesti uuden valtuuston ensimmäisellä istunnolla. Sitä edeltää parituntinen kokous oman valtuustoryhmämme kesken, poisjääneitä muistetaan ja uusia opastetaan, niin kai se tulee menemään.

Muutokseen takaisin. Muutoksessa on aina kysymys henkilökohtaisesta kokemuksesta, minkä tähden muutoksen merkityksen lopullinen analysoiminen sopii jättää jokaisen itsensä suoritettavaksi. Miten sinä ymmärrät muutoksen käsitteenä, onko se mielestäsi a) koko elämän kokoinen, b) vähintään puolet elämästä, vai c) jotain pienempää? Kysymys saattaa vaivata, koska meillä ei ole olemassa yleispäteviä kriteereitä, joiden avulla voisimme määritellä muutoskokemuksen voimakkuuden, vaikutukset ja lopullisen merkityksen. Hallitakseen käsitteitä ja jakaakseen ymmärrystä on ihmisen kautta aikain ollut tarve määrittää asioita konkreeteilla luvuilla ja sitten vertailla niitä keskenään eri mittareilla - on kai haluttu kouriintuntuvammin kuvata mittoja määrittelevien adjektiivien sisältöä.

Jos joku esine painaa kilon, ymmärrämme heti painon määrän, jos joku on metrin pituinen, ymmärrämme sen pituuden, ja niin edelleen. Mutta entäpä sitten, jos sanotaan, että "kaivo on syvä", kuinka me silloin käsitämme kaivon syvyyden, onko se vähintään kaksi metriä vai kenties kaksikymmentä metriä? Kuinka viisas onkaan henkilö, josta sanotaan, että "hän on verrattain viisas ihminen?" Missä vaiheessa ääni muuttuu kuuluvasta kovaksi, hämärä pimeäksi tai lämmin kuumaksi? Kysymyksiä, joihin on yhtä paljon oikeita ja vääriä vastauksia sen mukaan keneltä, missä ja milloin satut asiasta kysymään, mutta ehdottomasti myös sen mukaan, kuinka itse tulkitset vastausta. Muuttujia on siis kolme, ensinnäkin kysymyksen kohde eli itse asia, siten vastaaja tuntemuksineen ja tulkintoineen sekä kolmanneksi sinä omine ennakko-olettamuksinesi.

Mutta eihän muutoksen tarvitse kaikissa tapauksissa olla järisyttävä, ei pidä käsittää muutosta joksikin "mahottomaksi", ylipääsemättömäksi vaatimukseksi. Ei, ei, ei! Muutos on mukavan pieni ja mitaltaan vaatimaton itsekurin ilmentymä, joka tähtää yksilön elämänlaadun paranemiseen. Muutos on ihmisen kilvoittelua itsensä kanssa, leikkiä, jossa paha painostaa, mutta hyvän halutaan pärjäävän. Peruskysymykset ovat "a. pystynkö liikkeeseen ja b. pysynkö liikkeessä?" Pahasinta myrkkyä muutosprosessille ovat juuri "mahottomat" muutostavoitteet ja ihmeiden odotukset sekä todennäköisimmin toistuvien epäonnistumisten aiheuttamat pettymykset. Muutoksen onkin perustuttava enemmän imperatiiviseen tahtoon kuin ehdolliseen haluun, kyse on omalähtöisestä vapaaehtoisuudesta sekä ehtymättömästä periksiantamattomuuden voimasta. Mikäli tavoite on ylimitoitettu ja epärealistinen, jää se takuulla saavuttamatta.

Miksei siis aloitettaisi pienemmistä asioista, miksei ensin opeteltaisi muutosprosessia vaihe vaiheelta. Vaikka tämä onkin retorinen kysymys, arvelen silti, ettei pikkumuutos olisi enää "uutinen", eikä kannattavaa markkinointia edellyttävä bisnesmahdollisuus. Markkinat vaativat ihmistä kiipeämään korkeammalle, kuin mitä järki ja kyvyt antaisivat myöten. Vaara kasvaa ja me vain kapuamme, kunnes putoamme kipeästi takaisin alkuun. Ihmisten omakohtaiset pienet oivallukset olisivat tuhontie kaikelle epätodellisuuteen perustuvalle mielihyväteollisuudelle. "Liian pieniä ovat silakat joulupöytään..."

Mutta pikkumuutoshan on kiva juttu! Se pitää mieltä vireänä ja säilyttää alkuperäisen elämänliekin liehuvana. Tee muutos, jos siltä tuntuu, niin minäkin olen tehnyt! Muutos kannattaa, mutta sitä ei kannata kuuluttaa kylillä. Muutos on sinun lapsesi, pidä siitä huolta ja anna sen kasvaa voimaksesi!

Toimiessani pesäpallovalmentajana 80-luvun lopulta 90-luvun puoleen väliin asti keskityin ensisijaisesti kehittämään joukkueitani ja niiden pelaajia, huolenpito omasta elämänlaadustani ei varmaankaan ollut arvojärjestyksessä edes kymmenen tärkeimmän joukossa. Voittaminen, menestyminen ja oman valmentajaglorian kasvattaminen olivat keskeisimmät motivaattorini. Uskallan väittää ilman epäilyksen häivääkään olleeni vähintäänkin hyvä valmentaja, mutta samaan aikaan olin ihmisenä vasta ummikko raakile, vaikkakin traumaattisuuteen asti trenditietoinen, totta kai! Todellisuudessa tunsin olevani omaa epävarmuuttansa peittelevä ja ylimielisyyteen turvautuva ihmispoloinen itseänsä paremmissa porukoissa. Ilmeinen alemmuuskompleksi siis. Massiivisuuteni mitta oli tuolloin ehkä hieman yli 110 kiloa. Syksyllä 1994 tunsin itseni lopulta niin kiusaantuneeksi omasta ylipainostani ja heikosta kunnostani, että päätin ryhtyä laihduttamaan ja terästäytymään. Asuin yksin pikkuisessa kaksiossa, elämäni tunnit täyttyivät työn tekemisestä, pesäpallosta ja muina aikoina Jumprun pubissa päivystämisestä. Muutokselle oli syntynyt todellinen tilaus. Tilaus vaati toimintaa, eikä itsesääliä tirisevää surkuttelua; tapanani ei ole ollut itkeä itseäni uneen.

Prosessi oli alkuun yhtä helvettiä, sillä voimieni tunnossa valitsin tietenkin tiekseni sen kaikista tuskaisimman ja askeettisimman vaihtoehdon. Heräsin, kusin, pesin ja puntaroin painoni, aamiaiseksi riitti vesilasi, lounastin keittoja ja illastin jäisiä katkarapuja. Pidättäydyin kaikesta sokerista, rasvasta ja vehnäsestä. Jos oli iltaisin nälkä - ja sehän oli aina - lähdin kävelemään kiri-kiri -kävelyä, kunnes väsy vei voiton nälästä. Saatoin illassa kävellä hyvinkin toistakymmentä kilometria ja kolme tuntia. Ilta illan ja viikko viikon perään, aina vähän enemmän, aina vähän kovempaa, jaksaa, jaksaa! Puskin pyöräteitä tuulissa ja tuiskuissa, lumessa, pakkasessa, räntäsateessa, vesisateessa, päivänpaisteessa, helteessä. Matkaa taittui kuin Tom Hanksilla siinä kulttielokuvassa, jossa hän kertoo elämänsä uskomatonta tarinaa puiston penkillä istuen... mikä piru sen elokuvan nimi nyt olikaan. Joka tapauksessa tuossa elokuvassa Hanksin esittämä sankari päätti elämänkolhujen sisuunnuttamana lähteä juoksemaan ja juoksikin sitten ristiin rastiin suurta Amerikan mannerta - coast-to-coast - muistatko? Ja tulihan se filmin nimikin esiin lopulta, kyseessä on tietysti Forrest Gump.

Siinä vaiheessa kuntokuuriani, kun painoni oli vajonnut sadastakymmenestä alle yhdeksänkymmeneen, aloin Forrest Gumpin tavoin minäkin juosten suorittaa noita iltalenkkejäni ihmetellen matkatessa jaksamistani. Kevyenä oli kaikki niin paljon helpompaa, sen voin nyt kaihoten kertoa, vaikka jokainen sulatettu kilo tuntui vaativan kyytipojakseen puhtainta sydänvertani. Show must go on! Pelit jatkuivat. Syksyllä 1995 kärsittiin kirvelevä finaalitappio sotkamolaisille ja kausi päättyi tyhjyyden tunteeseen ja pettymykseen. Palasin kotiin ja havahduin omaan askeettisuuteeni ja yksinäisyyteeni. Pukukoppeihin ei enää tehnyt mieli. Linimenttien haju yökötti ja seura ikävystytti. Kieltäydyin kaikista jatkotarjouksista, poistuin ja pistin oven kiinni perässäni.

Tilasin lennon Barcelonaan ja jatkoin sieltä Ibizalle. Viikon päivät siellä maatessani aloin varovasti tapailla itseäni ja kuulostella tuntemuksiani. Painoni oli tippunut vuodessa lähes kolmekymmentä kiloa, vaaka näytti 83 kiloa, pituusnauhaa varttani varten tarvittiin silloin ja tarvitaan yhä 190 senttiä. Olin laiha, tai ainakin solakka. Ja varmuudella yksinäisyyteeni turhautunut. Päätin palkita itseni painonpudotussaavutuksestani kunnon ravintolaillallisella. Turistisesonki oli lomasaarella jo ohitse, vain muutama kuppila oli auki. Menin niistä heti ensimmäiseen ja taisinkin olla siellä ainoa baarinpitäjäsukuun kuulumaton edustaja. Tilasin hummerin ja kaksi tuopillista olutta. Tarjoilija vilkaisi kokkia, joka kohautti olkapäitään ja poistui keittiöön. Vartin päästä sain annokseni. Ahmin pakkasesta virvoitetun jättiravun, kittasin kaljat ja tovin kuluttua aloin voida pahoin. Maksoin ja poistuin kujille. Ibizan pimeässä illassa oksensin arvokkaan äyriäisen ja haaleat oluet pitkinä kaarina ulos ja kadotin kyynelteni mukana toisen piilolinssin. Pilaantuneen saksiniekan syömisen ansiosta pääsi paha olo puhkeamaan pintaan, säälimättömän itsekurin kasaamat mielenpadot murtuivat roiskuen kovaan katuun. Horjuin puolisokeana takaisin hotelliin ja hapuilin huoneeseeni. Voin pahoin koko yön, myrkky meni mieleen saakka. Mikä juhla! Päätin siitä selvittyäni jatkaa matkaani itsestäni parempaa huolta pitäen. Tulin alttiiksi uudenlaiselle muutokselle. Vuoden päästä olin tavannut nykyisen vaimoni.

Vuoden 2000 keväällä lopetin kahvin juonnin, koska halusin kokeilla olinko tullut siitä riippuvaiseksi. Pidin kahvittelupaussia neljä vuotta, kunnes 2004 keväällä päätin, etten ollut riippuvainen ja aloitin kahvinjuonnin uudestaan. Se oli täysin spontaani päätös. Olin käymässä eräässä ylisen Oulujoen talossa, jossa 80-vuotias vanhaemäntä oli juttutuokion aikana kattanut pöydän, enkä mitenkään hennonnut kieltäytyä kahvitarjouksesta. Kylläpä se kupponen maistuikin hyvältä! Laitoin riemumielin sekaan sokeria ja kermaa ja hyväksyinpä tarjotun santsikupinkin.

Alkoholi jäi vuorostaan vuoteen 2007. Mutta luopumispäätöstä oli edeltänyt muutaman kuukauden pohjustusvalmistelu. Vuoden 2008 alusta saakka olen ollut kokonaan ilman A-aineita. Eikä minulla ole vielä tähän mennessä ollut viinanpirun virittämiä tuskaisia kohtauksia. Kulutukseni oli ollut sen verran kohtuullista.

Tällaista tällä kertaa, nytpä taidan mennä ja suihkutella itseni puhtoiseksi uuteen elämänvaiheeseen.

Kunnia muutokselle!

Heikki