Sunnuntai-ilta. Levollinen viikonloppu takana.
Mieli tekisi Kantturaan rantaterassin rakennustöihin, iltanuotion hehkuvaan hiljaisuuteen ja saunan, ah, niin lempeään lämpöön. Kantturan kutsu kiusaa alitajuntaani. Kyllähän minä käväisinkin siellä pikaisesti lauantaina, kävelin koko Karvajalka-lenkin, keräsin aitapuita pois ylärinteeltä ja suunnittelin terassin kaiteita. Oli kivasti kuulas ja väriloisteinen keli. Olisi siellä voinut viipyä pidempäänkin, mutta menot oli merkattu, täytyi palata asfaltoiduille alueille.
Tänään suunnittelin vaalijulistetta. Ajattelin liimata muutaman kuvan Käpälänkulman kahteen vapaaseen ikkunaan Kirkkokadulla. Tuntuu yhäkin oudolta ryhtyä markkinoimaan itseään kuvilla ja iskulauseilla. Jonkun toisen puolesta se olisi luultavasti huomattavasti helpompaa. Silti aion yrittää tosissani resurssieni ja hyvän maun rajoissa, ettei jälkeen päin kaduttaisi turha kainostelu. Kiikkustuolitarinoita silmällä pitäenhän näitä aikoja elellään, on heittäydyttävä nyt, että myöhemmin saa hehkuttaa. Katkerat pettymyksetkin tuntuvat ajan myötä voitoilta, kunhan on yrittänyt tosissaan ja pyrkinyt parhaaseensa.
Perjantaina tuli sanottua aika kärkevästi yhdelle tätimoonikallemme, joka julisti Korvakafeessa sisäministerille madonlukuja. Oma ehdokkaamme! En malttanut vaieta minuuttiakaan, vaan korotin ääneni ja teilasin hänet aika suorin sanakääntein ja tietenkin koko kahvilan kuullen. Kaduttaa, etten kyennyt pidättäytymään, mutta käyköön selitykseksi se, että tunnen tädin ennestään, eikä käsitykseni hänen hyvyydestään ole korkealla. Pintaliitoinen trenditietoisuus yksin ei tee yhdestäkään ihmisestä profeettaa.
Huolettaa yhä tämä eristäytyvä systeemi, mikä tuntuu käyvän yhä ilmeisemmäksi vaalinalusviikkojen vieriessä kohti kliimaksia. Vaikka ehkä se on luonnollista ja kuuluu asiaan, täytyy vaan itse asennoitua. Katainen puhui eilen yhteisöllisyydestä, ja puhuikin hyvin asiaa. Meillä kaikilla on yhteisöllisyyden ymmärtämisen suhteen näytön paikka. Se alkaa helpoimmin oman porukan säännöllisillä kohtaamisilla ja jatkuu myös vaalien jälkeen, mutta täytyy kasvaa seutukunnalliseksi. Voima on väessä, ei individualisteissa!
Hp.
29.9.2008
27.9.2008
Koskaan et muuttua saa!
Kiitän aluksi vierailijoita kaikista vastaanottamistani viesteistä, ne ovat poikkeuksetta olleet kannustavia ja laadukkaita! Olen ylpeä, että yhteiskunnassamme on omin aivoin ajattelevia, populismiin taipumattomia kansalaisia!!
Tämä seuraava juttu on aika pitkä. Mutta siitäkin huolimatta yritä jaksaa lukea se läpi. Asia on vakava ja vaatii syväluotaavaa keskustelua kaikissa foorumeissa. Kirjoitan muutoksesta, jota on kaikkialla ympärillämme ja kannan huolta lastemme kyvystä pysyä muutoksissa mukana.
Muutos on läsnä joka päivässä, halusimmepa tai tarvitsimmepa sitä tai emme. Parhaimmassa tapauksessa muutos on mahdollisuus eheytymiseen, millä tarkoitan ihmisen palaamista takaisin omimpaan luonnolliseen persoonallisuuteensa. Pahimmillaan muutokset etäännyttävät ihmistä hehtoharppauksin kauemmaksi itsestään. Itsestään hukkaan vapaaehtoisesti hakeutunut tai sinne pakon edessä joutunut yksilö on tämän ajan hyvinvointiyhteiskunnassamme kuin entisaikojen huutolaislapsi. Tahdonvastainen tai hallitsematon muutos uhkaa ihmisen minuutta altistaen sen vaarallisillekin vaikutteille.
TV-kanavat, mainokset, muotilehdet, internet ja kaiken maailman kauneusoppaat tyrkyttävät meille muutosta. Vuosikausia kestänyt altistuminen lajillemme määritellyille ihanteille murtaa lopulta vahvankin vastustuskyvyn. Muut, ja monesti ylikansalliset megatoimijat, määrittelevät ihanteemme ja niin ollen tapamme elää. Pienen muutoksen tarpeesta voi kehittyä totalitäärisen muutoksen pakkomielle. Laihdutuskuureja, kauneusleikkauksia, kertakäyttövaatteita, superkalliita koruja, tarpeettomia lääkkeitä, huumeita, psykologiaa, terapiaa, hoitoja, jne… - Muutos on maailman suurin business! Ja itsepetos on sitä seuraava vero!
Ihminen tuntuu kaipaavan enemmän mielihyvää kuin mielenrauhaa.
Olen itsekin havahtunut huomaamaan ongelman omissa tekemisissäni. Moni ostopäätökseni on pohjautunut tosiasialliseen haluun ostaa turhan tuotteen muodossa taitavan markkinointiviestin sisältämä miellyttävä tunnekokemus. Tuote on siis toiminut välineenä jonkin sisäisen tyhjyyteni tilan täyttämiseksi. Turhaan, sillä tila ei ole koskaan pettymyksestä täydeksi tullut. Nykyisin yritän tunnistaa ja välttää tämän petollisen vaikuttimen ostopäätöksiä tehdessäni. Moni kama onkin jo saanut jäädä kauppaan. Tunnelmaa ei voi ostaa, eikä sitä voi kantaa kassissa kotiin. Tunnelma on tehtävä itse kunkin tykönään. Harmi vaan, ettei sitä ole tilattavissa Ostos-TV:stäkään!
Muutos on aina uhka minuudelle siinä missä mahdollisuuskin. Yksittäisen ihmisen saattaa olla vaikea kontrolloida muutosta, se viehättää ja siihen heittäydytään vapaaehtoisesti tai sitten se iskee yllättäen ja siihen alistutaan vaihtoehtojen puuttumisen seurauksena. Aikuisen ihmisen kohtaama muutos on myös muutos samassa taloudessa kasvaville lapsille. Heille muutoksen seuraukset ovat kenties vielä merkittävämpiä ja pitkäkestoisempiä mitä aikuisille. Hyvät muutokset jätän tietoisesti huomiotta, jokainen tunnistaa kyllä ne omassa historiassaan, eikä minun niitä tarvitse tässä ylistää, vaikka aihetta varmaan olisikin.
Tietty aikuisen ihmisen käyttäytymisen ennustettavuus luo lapselle turvallisuudentunnetta. Kun rajat ovat tiedossa, on lapsen helpompi kasvaa jäseneksi järjestäytyneeseen yhteiskuntaan. Ailahteleva ja vaikeasti ennakoitavissa oleva äiti tai isä on lapselle haasteellinen kohdattava. Mikäli lapsi joutuu muuttamaan omaa käyttäytymistään tilannekohtaisesti vanhempaansa miellyttääkseen, aiheuttaa se lapsessa turvattomuuden tunnetta, mikä puolestaan synnyttää rauhattomuutta ja keskittymisvaikeuksia. Huomautan, että rahassa mitattuna yhteiskunnan kokemat mielenterveysongelmista aiheutuvat kustannukset ovat 2,5 miljardia euroa vuodessa!
Nykyisen markkinatykityksen ja ihannetyrkytyksen ristitulessa ihminen saattaa jopa tulla riippuvaiseksi tajuntaa takovasta viihdemössöstä. Eikä se ole mitenkään poikkeavaa, pikemminkin päinvastoin. Tällaisia ihmisiä on keskuudessamme hirveän paljon ja heille löytyy vertaistukea jokaisesta lähiliikenteen bussista. Voisin kutsua tällaisia yksilöitä trendiriippuvaisiksi ihmisiksi. Trendiriippuvainen äiti tai isä, tai miksei molemmat, kasvattaa tiedostamattaan lapsestaan epävarman ja vaikutuksille alttiin. Elleivät vanhemmat kykene tarjoamaan lapselle turvallista, siis ennakoitavissa olevaa kasvuympäristöä, hakee lapsi sen muualta.
Netissä kuka tahansa voi tarpeen mukaan olla kuka tahansa.
Lapsi ei ole vaikutteille immuuni tarkastellessaan kohtaamiaan roolimalleja. Lapselta puuttuu harkintakyky, kuten ilmeisesti puuttuu trendiriippuvaisilta vanhemmiltaankin. Lapsen sielun saa se, joka osaa sen oikea-aikaisesti ja ovelimmin ottaa.
Nyt olemme ongelmiemme kanssa vasta nykytilanteessa, emmekä tulevaisuudessa. Kysymys kuuluukin, kuka näppärimmin osaa napata lapsen sielun, kuka kaipaakaan keralleen lisää vertaisiaan? Ovatko ne terveet vai sairaat, hyvät vai pahat?? Kumpia siellä on kyttäämässä, kun lapsi istuu lukitussa huoneessa nettipäätteen äärellä. Kumpia sieltä löytyy, jos lapsi kaipaa kaveria jakamaan turvattomuutta? Vanhempien trendiriippuvaisuudesta saattaa hyvinkin kehittyä laiminlyödyn ja turvattoman lapsen trauma, jonka seuraukset saattavat olla arvaamattomia.
Aikuisen ihmisen tulisi olla aikuinen. Aikuisen käytös kuuluu olla ennakoitavissa. Aikuinen ihminen on turvallinen ja asuu kotona lastensa kanssa.
Hyvät aikuiset kanssaihmiset, hyväksytään itsemme sellaisina kuin olemme. Tykätään peilistä aamuisin pällistelevästä tyypistä. Seuraavan kerran roolimallia toimillemme hakiessa, luvataan ottaa ensiksi aikalisä ja kysytään itseltämme käsi sydämmellä, miksi ja kysytään, ketä varten. Ja kysytään vielä lopuksi, että ketä vastaan? Kannattaako?
Hp.
PS. Sain satasen.
Tämä seuraava juttu on aika pitkä. Mutta siitäkin huolimatta yritä jaksaa lukea se läpi. Asia on vakava ja vaatii syväluotaavaa keskustelua kaikissa foorumeissa. Kirjoitan muutoksesta, jota on kaikkialla ympärillämme ja kannan huolta lastemme kyvystä pysyä muutoksissa mukana.
Muutos on läsnä joka päivässä, halusimmepa tai tarvitsimmepa sitä tai emme. Parhaimmassa tapauksessa muutos on mahdollisuus eheytymiseen, millä tarkoitan ihmisen palaamista takaisin omimpaan luonnolliseen persoonallisuuteensa. Pahimmillaan muutokset etäännyttävät ihmistä hehtoharppauksin kauemmaksi itsestään. Itsestään hukkaan vapaaehtoisesti hakeutunut tai sinne pakon edessä joutunut yksilö on tämän ajan hyvinvointiyhteiskunnassamme kuin entisaikojen huutolaislapsi. Tahdonvastainen tai hallitsematon muutos uhkaa ihmisen minuutta altistaen sen vaarallisillekin vaikutteille.
TV-kanavat, mainokset, muotilehdet, internet ja kaiken maailman kauneusoppaat tyrkyttävät meille muutosta. Vuosikausia kestänyt altistuminen lajillemme määritellyille ihanteille murtaa lopulta vahvankin vastustuskyvyn. Muut, ja monesti ylikansalliset megatoimijat, määrittelevät ihanteemme ja niin ollen tapamme elää. Pienen muutoksen tarpeesta voi kehittyä totalitäärisen muutoksen pakkomielle. Laihdutuskuureja, kauneusleikkauksia, kertakäyttövaatteita, superkalliita koruja, tarpeettomia lääkkeitä, huumeita, psykologiaa, terapiaa, hoitoja, jne… - Muutos on maailman suurin business! Ja itsepetos on sitä seuraava vero!
Ihminen tuntuu kaipaavan enemmän mielihyvää kuin mielenrauhaa.
Olen itsekin havahtunut huomaamaan ongelman omissa tekemisissäni. Moni ostopäätökseni on pohjautunut tosiasialliseen haluun ostaa turhan tuotteen muodossa taitavan markkinointiviestin sisältämä miellyttävä tunnekokemus. Tuote on siis toiminut välineenä jonkin sisäisen tyhjyyteni tilan täyttämiseksi. Turhaan, sillä tila ei ole koskaan pettymyksestä täydeksi tullut. Nykyisin yritän tunnistaa ja välttää tämän petollisen vaikuttimen ostopäätöksiä tehdessäni. Moni kama onkin jo saanut jäädä kauppaan. Tunnelmaa ei voi ostaa, eikä sitä voi kantaa kassissa kotiin. Tunnelma on tehtävä itse kunkin tykönään. Harmi vaan, ettei sitä ole tilattavissa Ostos-TV:stäkään!
Muutos on aina uhka minuudelle siinä missä mahdollisuuskin. Yksittäisen ihmisen saattaa olla vaikea kontrolloida muutosta, se viehättää ja siihen heittäydytään vapaaehtoisesti tai sitten se iskee yllättäen ja siihen alistutaan vaihtoehtojen puuttumisen seurauksena. Aikuisen ihmisen kohtaama muutos on myös muutos samassa taloudessa kasvaville lapsille. Heille muutoksen seuraukset ovat kenties vielä merkittävämpiä ja pitkäkestoisempiä mitä aikuisille. Hyvät muutokset jätän tietoisesti huomiotta, jokainen tunnistaa kyllä ne omassa historiassaan, eikä minun niitä tarvitse tässä ylistää, vaikka aihetta varmaan olisikin.
Tietty aikuisen ihmisen käyttäytymisen ennustettavuus luo lapselle turvallisuudentunnetta. Kun rajat ovat tiedossa, on lapsen helpompi kasvaa jäseneksi järjestäytyneeseen yhteiskuntaan. Ailahteleva ja vaikeasti ennakoitavissa oleva äiti tai isä on lapselle haasteellinen kohdattava. Mikäli lapsi joutuu muuttamaan omaa käyttäytymistään tilannekohtaisesti vanhempaansa miellyttääkseen, aiheuttaa se lapsessa turvattomuuden tunnetta, mikä puolestaan synnyttää rauhattomuutta ja keskittymisvaikeuksia. Huomautan, että rahassa mitattuna yhteiskunnan kokemat mielenterveysongelmista aiheutuvat kustannukset ovat 2,5 miljardia euroa vuodessa!
Nykyisen markkinatykityksen ja ihannetyrkytyksen ristitulessa ihminen saattaa jopa tulla riippuvaiseksi tajuntaa takovasta viihdemössöstä. Eikä se ole mitenkään poikkeavaa, pikemminkin päinvastoin. Tällaisia ihmisiä on keskuudessamme hirveän paljon ja heille löytyy vertaistukea jokaisesta lähiliikenteen bussista. Voisin kutsua tällaisia yksilöitä trendiriippuvaisiksi ihmisiksi. Trendiriippuvainen äiti tai isä, tai miksei molemmat, kasvattaa tiedostamattaan lapsestaan epävarman ja vaikutuksille alttiin. Elleivät vanhemmat kykene tarjoamaan lapselle turvallista, siis ennakoitavissa olevaa kasvuympäristöä, hakee lapsi sen muualta.
Netissä kuka tahansa voi tarpeen mukaan olla kuka tahansa.
Lapsi ei ole vaikutteille immuuni tarkastellessaan kohtaamiaan roolimalleja. Lapselta puuttuu harkintakyky, kuten ilmeisesti puuttuu trendiriippuvaisilta vanhemmiltaankin. Lapsen sielun saa se, joka osaa sen oikea-aikaisesti ja ovelimmin ottaa.
Nyt olemme ongelmiemme kanssa vasta nykytilanteessa, emmekä tulevaisuudessa. Kysymys kuuluukin, kuka näppärimmin osaa napata lapsen sielun, kuka kaipaakaan keralleen lisää vertaisiaan? Ovatko ne terveet vai sairaat, hyvät vai pahat?? Kumpia siellä on kyttäämässä, kun lapsi istuu lukitussa huoneessa nettipäätteen äärellä. Kumpia sieltä löytyy, jos lapsi kaipaa kaveria jakamaan turvattomuutta? Vanhempien trendiriippuvaisuudesta saattaa hyvinkin kehittyä laiminlyödyn ja turvattoman lapsen trauma, jonka seuraukset saattavat olla arvaamattomia.
Aikuisen ihmisen tulisi olla aikuinen. Aikuisen käytös kuuluu olla ennakoitavissa. Aikuinen ihminen on turvallinen ja asuu kotona lastensa kanssa.
Hyvät aikuiset kanssaihmiset, hyväksytään itsemme sellaisina kuin olemme. Tykätään peilistä aamuisin pällistelevästä tyypistä. Seuraavan kerran roolimallia toimillemme hakiessa, luvataan ottaa ensiksi aikalisä ja kysytään itseltämme käsi sydämmellä, miksi ja kysytään, ketä varten. Ja kysytään vielä lopuksi, että ketä vastaan? Kannattaako?
Hp.
PS. Sain satasen.
25.9.2008
Karkkipäivä keskiviikko
Jonotin tänä iltana Kaakkurin marketin kassajonossa muiden töistä palaavien perheenäitien ja -isien lailla. Jono mateli hissukseen, katkokeppiä siirreltiin ostosten edestä taakse. Jostain syystä huomioni kiinnittyi kärryjen ja korien sisältöihin. Havaitsin edessä menevän herran hamstranneen mukaansa pari karkkipussia ja suklaalevyn. Nuori pari hänen edellään oli sisällyttänyt omiin ostoksiinsa painavan irtokarkkipussin sekä säkillisen sipsejä. Kummeksuttavia keskiviikko-ostoksia, vaiko ei, mene tiedä.
Kukapa meistä olisi tänään voinut olla viipymättä ajatuksineen Kauhajoen karmeissa tapahtumissa. Olen itsekin kelannut tapahtumia tietoisesti, mutta myös tiedostamattani. Nytkin yhdistin mielessäni nuo karkkipussukat Kauhajoen kokemuksiin. Johdin tuumailujani siihen päätelmään, että ihmiset haluavat ikään kuin paeta henkisesti tukalasta tilanteesta makeampaan maailmaan. Kuka tekee sen karamelleilla ja sipseillä, kuka muutoin. Ihmisellä on tarve päästä pois ahdistuksestaan. Se lienee luonnollista. Jotkut juttelevat asiasta aviopuolisonsa tai tuttaviensa kanssa, jotkut lähtevät yksikseen pitkälle kävelylenkille ja jotkut kuuntelevat korvakuulokkeista rauhoittavaa musiikkia. Ahdistuksen tunteen kohtaaminen ja sen käsitteleminen on vaikeaa, koska se on epämiellyttävää ja hallitsematonta. Rakkaus on ahdistukselle vastakkainen tunne, rakkauskin on tavallaan hallitsematonta, mutta on sitä mitä miellyttävimmällä tavalla.
On tiedossa, että suuret onnettomuudet saavat ihmiset yhteen ja spontaanit huomionosoitukset, kosketukset ja lohdutukset tapahtuvat luonnostaan ilman vaateita, ilman odotuksia, ilman varauksia. Meissä on yhteisöllisyyden tarvetta, se tarve on voimaa, jonka avulla selviämme eheiksi hirveistä painajaisista.
Tämä virtualismin aika tuhoaa yhteisöllisyyttämme vääjäämättömästi, taudin tavoin päämäärätietoisesti.
Ihmisen ensimmäinen ja tärkein yhteisö on oma kotiyhteisö. Sieltä meistä jokainen on saanut eväät omalle kyvylleen tehdä yhteisöllisyyttä. Ellei niitä eväitä ole annettu, ne haetaan myöhemmin muualta. Aiemmin ne löydettiin puliukkoporukoista, nyttemmin netistä vertaisten kohtalotovereiden joukosta. Näyttämönä oli ennen ostoskeskuksen aukio, nyt se on koko maailma. Ennen moniongelmaiset naamat tiedettiin ja tunnettiin, nyt nähdään vain nimimerkit.
Aiemmin olen todennut, että pelkäävä ihminen on tasapainoista ihmistä alttiimpi vaikutteille. Viha kumpuaa koetuista pelontunteista, virtuaaliset www-vertaiset manipuloivat vihasta henkipaton tappajan, joka alkaa toimia tietoisesti kuin noiduttuna, yhtä suurta päämäärää silmällä pitäen. Ellei kukaan muu ole rohkaissut ihmistä yhteisöllisyyteen, sen tekee yhteisö, jonka koossa pitävä voima on vihassa. Tuon yhteisön uhka on tappavan todellinen.
On raukkamaista, tekopyhää ja täysin vastuutonta vaatia sisäministerin eroa päivä tapahtuneen jälkeen. Vasemmisto valitsi joukostaan kaksi kehäraakkia naispoliitikkoa, jotka määrättiin paiskaamaan mielipideareenalle älytön esitys sisäministerin erovaatimuksesta. Oliko koepallon tarkoitus mitata julkista vastaanottoa, tarttuisiko media tai kansalaismielipide heittoon. Mikäli ei, niin jutusta vaietaan vähin uhrauksin, mutta jos media ottaisi aiheen, niin Jutta liittyisi välittömästi rintamaan. Vaikeassa tilanteessa vasemmiston on lietsottava vimmaa väestöön näemmä kaikilla mahdollisilla keinoilla.
Hävetkää kansanedustajat Liisa Jaakonsaari ja Annika Lapintie. Hävetkää ja hiljentykää tapahtuneen edessä. Nyt ei ole enempien uhrien aika. Nyt on yhteisöllisyyden tunteen voimistamiselle kultainen mahdollisuus. On sovinnon ja hyväksymisen aika. Totuus ei pakene mihinkään yhden ministerin eroamisesta, karkkipussi helpottaa vain hetkellisesti, mutta ei auta totuuden löytämisessä, jos se sitten kyseisten edustajien tavoite onkaan. Totuus nimittäin on, että me suomalaiset ihmiset olemme arvottomia. Arvottomuus on totuus, ja siitä tulisi olla hyvin huolissaan maamme ylimmässä vallankäytön instituutiossakin.
Arvottomuutemme kujanjuoksu alkoi 1944 kesäkuussa. Torjuntavoittoa Karjalan kannaksella on seurannut kuusikymmenvuotinen torjuntataistelu. Ensimmäinen näytös oli rauhansopimus alueluovutuksineen ja sotakorvauksineen, toinen näytös oli farssimainen sotasyyllisyysoikeudenkäynti ja sitä seuraavat lukuisat irvokkaat näytökset olivat kunniattomuuden, salailun ja suomettumisen surkeat vuosikymmenet. Mutta taistelu jatkuu. Yksi viimeisimmistä näytöksistä on ollut 90-luvun puolessa välissä puhjennut internet-ihannointi, nuorten dominoivan tietoyhteiskunnan käsittämättömästi ylimitoitettu korostaminen. Heräämisen aika meni jo, nyt on nukuttu pommiin, kello on toistaiseksi lyönyt kolmesti. Olisiko kolmannen jälkeen jo noustava, sillä neljättä lyöntiä puuhaillaan satavarmasti jossain päin. Pitääkö sen tulla yhä lähemmäksi?
Vastakkainasettelun aika on ohitse, myös välinpitämättömyyden aika on ohitse.
Yhteisöllisyyden kykymme on olemassa kuortemme alla, ja niin on arvommekin, kunhan vaan rohkenemme tuomaan ne kaapeista ulos. Menneiden vuosikymmenten aikaiset laiminlyönnit sotaveteraanejamme kohtaan ovat häpeällsiä. Häivähdyksiä vastaavankaltaisesta häpeällisyydestä kuultiin tänään kansanedustajien Jaakonsaari ja Lapintie suista. Siksi sanon, hävetkää!
Meillä Oulujoen kokoomuksessa olen oman lyhyen puheenjohtajapestini aikana korostanut yhdessä tekemisen merkitystä ja vaatimalla vaatinut ehdokkaitamme yhteisiin tilaisuuksiin tutustumaan toisiimme ja opettelemaan yhteisöllisyyttä. Toistaiseksi valitettavan harvassa ovat vain olleet ne tilaisuudet, joissa olisi ollut koolla enemmän kuin kymmenen kanditaattiamme. Ilokseni olen silti saanut havaita, että parhaat aktivistimme ovat yhteisöllisessä mielessä keskenään kunniakkaita aateveljiä ja -siskoja. Esimerkkejähän meidän tulisikin olla, arvolähtöisiä ajattelijoita, uusien asioiden oivaltajia ja ennakkoluulottomia aloitteentekijöitä, enemmän kuin itseriittoisia maineenmetsästäjiä. Nyt on aika kunniallisten arvojen ja tiiviimmän yhteisöllisyyden. Kodit kuntoon ja kasvatustyö kunniaan! Me kaikki kokoomuslaiset voimme omalta osaltamme vaikuttaa siihen, että Suomi löytää itsensä uudelleen. Tällä kertaa totuuden tunnustamisesta. Totuutemme on muuta kuin entisaikojen "tosiasiat".
Näin minä näen asiat kadonneen yhteisöllisyyden nimissä. Kokoomus voisi hyvinkin olla valonkantajana, alkaen täältä omalta seutukunnaltamme. Muut puolueet tulevat kyllä perässämme, kunhan huomaavat kansalaistenkin kulkevan valon mukana.
Onko lopuksi paljastettava, etten ostanut Kaakkurista karamellia, ostin kaksi ja puoli kiloa vihreitä italialaisia viinirypäleitä. Tiedostamattani sen tein, avuksi omaan ahdistukseeni.
Heikki Pesämaa
Kukapa meistä olisi tänään voinut olla viipymättä ajatuksineen Kauhajoen karmeissa tapahtumissa. Olen itsekin kelannut tapahtumia tietoisesti, mutta myös tiedostamattani. Nytkin yhdistin mielessäni nuo karkkipussukat Kauhajoen kokemuksiin. Johdin tuumailujani siihen päätelmään, että ihmiset haluavat ikään kuin paeta henkisesti tukalasta tilanteesta makeampaan maailmaan. Kuka tekee sen karamelleilla ja sipseillä, kuka muutoin. Ihmisellä on tarve päästä pois ahdistuksestaan. Se lienee luonnollista. Jotkut juttelevat asiasta aviopuolisonsa tai tuttaviensa kanssa, jotkut lähtevät yksikseen pitkälle kävelylenkille ja jotkut kuuntelevat korvakuulokkeista rauhoittavaa musiikkia. Ahdistuksen tunteen kohtaaminen ja sen käsitteleminen on vaikeaa, koska se on epämiellyttävää ja hallitsematonta. Rakkaus on ahdistukselle vastakkainen tunne, rakkauskin on tavallaan hallitsematonta, mutta on sitä mitä miellyttävimmällä tavalla.
On tiedossa, että suuret onnettomuudet saavat ihmiset yhteen ja spontaanit huomionosoitukset, kosketukset ja lohdutukset tapahtuvat luonnostaan ilman vaateita, ilman odotuksia, ilman varauksia. Meissä on yhteisöllisyyden tarvetta, se tarve on voimaa, jonka avulla selviämme eheiksi hirveistä painajaisista.
Tämä virtualismin aika tuhoaa yhteisöllisyyttämme vääjäämättömästi, taudin tavoin päämäärätietoisesti.
Ihmisen ensimmäinen ja tärkein yhteisö on oma kotiyhteisö. Sieltä meistä jokainen on saanut eväät omalle kyvylleen tehdä yhteisöllisyyttä. Ellei niitä eväitä ole annettu, ne haetaan myöhemmin muualta. Aiemmin ne löydettiin puliukkoporukoista, nyttemmin netistä vertaisten kohtalotovereiden joukosta. Näyttämönä oli ennen ostoskeskuksen aukio, nyt se on koko maailma. Ennen moniongelmaiset naamat tiedettiin ja tunnettiin, nyt nähdään vain nimimerkit.
Aiemmin olen todennut, että pelkäävä ihminen on tasapainoista ihmistä alttiimpi vaikutteille. Viha kumpuaa koetuista pelontunteista, virtuaaliset www-vertaiset manipuloivat vihasta henkipaton tappajan, joka alkaa toimia tietoisesti kuin noiduttuna, yhtä suurta päämäärää silmällä pitäen. Ellei kukaan muu ole rohkaissut ihmistä yhteisöllisyyteen, sen tekee yhteisö, jonka koossa pitävä voima on vihassa. Tuon yhteisön uhka on tappavan todellinen.
On raukkamaista, tekopyhää ja täysin vastuutonta vaatia sisäministerin eroa päivä tapahtuneen jälkeen. Vasemmisto valitsi joukostaan kaksi kehäraakkia naispoliitikkoa, jotka määrättiin paiskaamaan mielipideareenalle älytön esitys sisäministerin erovaatimuksesta. Oliko koepallon tarkoitus mitata julkista vastaanottoa, tarttuisiko media tai kansalaismielipide heittoon. Mikäli ei, niin jutusta vaietaan vähin uhrauksin, mutta jos media ottaisi aiheen, niin Jutta liittyisi välittömästi rintamaan. Vaikeassa tilanteessa vasemmiston on lietsottava vimmaa väestöön näemmä kaikilla mahdollisilla keinoilla.
Hävetkää kansanedustajat Liisa Jaakonsaari ja Annika Lapintie. Hävetkää ja hiljentykää tapahtuneen edessä. Nyt ei ole enempien uhrien aika. Nyt on yhteisöllisyyden tunteen voimistamiselle kultainen mahdollisuus. On sovinnon ja hyväksymisen aika. Totuus ei pakene mihinkään yhden ministerin eroamisesta, karkkipussi helpottaa vain hetkellisesti, mutta ei auta totuuden löytämisessä, jos se sitten kyseisten edustajien tavoite onkaan. Totuus nimittäin on, että me suomalaiset ihmiset olemme arvottomia. Arvottomuus on totuus, ja siitä tulisi olla hyvin huolissaan maamme ylimmässä vallankäytön instituutiossakin.
Arvottomuutemme kujanjuoksu alkoi 1944 kesäkuussa. Torjuntavoittoa Karjalan kannaksella on seurannut kuusikymmenvuotinen torjuntataistelu. Ensimmäinen näytös oli rauhansopimus alueluovutuksineen ja sotakorvauksineen, toinen näytös oli farssimainen sotasyyllisyysoikeudenkäynti ja sitä seuraavat lukuisat irvokkaat näytökset olivat kunniattomuuden, salailun ja suomettumisen surkeat vuosikymmenet. Mutta taistelu jatkuu. Yksi viimeisimmistä näytöksistä on ollut 90-luvun puolessa välissä puhjennut internet-ihannointi, nuorten dominoivan tietoyhteiskunnan käsittämättömästi ylimitoitettu korostaminen. Heräämisen aika meni jo, nyt on nukuttu pommiin, kello on toistaiseksi lyönyt kolmesti. Olisiko kolmannen jälkeen jo noustava, sillä neljättä lyöntiä puuhaillaan satavarmasti jossain päin. Pitääkö sen tulla yhä lähemmäksi?
Vastakkainasettelun aika on ohitse, myös välinpitämättömyyden aika on ohitse.
Yhteisöllisyyden kykymme on olemassa kuortemme alla, ja niin on arvommekin, kunhan vaan rohkenemme tuomaan ne kaapeista ulos. Menneiden vuosikymmenten aikaiset laiminlyönnit sotaveteraanejamme kohtaan ovat häpeällsiä. Häivähdyksiä vastaavankaltaisesta häpeällisyydestä kuultiin tänään kansanedustajien Jaakonsaari ja Lapintie suista. Siksi sanon, hävetkää!
Meillä Oulujoen kokoomuksessa olen oman lyhyen puheenjohtajapestini aikana korostanut yhdessä tekemisen merkitystä ja vaatimalla vaatinut ehdokkaitamme yhteisiin tilaisuuksiin tutustumaan toisiimme ja opettelemaan yhteisöllisyyttä. Toistaiseksi valitettavan harvassa ovat vain olleet ne tilaisuudet, joissa olisi ollut koolla enemmän kuin kymmenen kanditaattiamme. Ilokseni olen silti saanut havaita, että parhaat aktivistimme ovat yhteisöllisessä mielessä keskenään kunniakkaita aateveljiä ja -siskoja. Esimerkkejähän meidän tulisikin olla, arvolähtöisiä ajattelijoita, uusien asioiden oivaltajia ja ennakkoluulottomia aloitteentekijöitä, enemmän kuin itseriittoisia maineenmetsästäjiä. Nyt on aika kunniallisten arvojen ja tiiviimmän yhteisöllisyyden. Kodit kuntoon ja kasvatustyö kunniaan! Me kaikki kokoomuslaiset voimme omalta osaltamme vaikuttaa siihen, että Suomi löytää itsensä uudelleen. Tällä kertaa totuuden tunnustamisesta. Totuutemme on muuta kuin entisaikojen "tosiasiat".
Näin minä näen asiat kadonneen yhteisöllisyyden nimissä. Kokoomus voisi hyvinkin olla valonkantajana, alkaen täältä omalta seutukunnaltamme. Muut puolueet tulevat kyllä perässämme, kunhan huomaavat kansalaistenkin kulkevan valon mukana.
Onko lopuksi paljastettava, etten ostanut Kaakkurista karamellia, ostin kaksi ja puoli kiloa vihreitä italialaisia viinirypäleitä. Tiedostamattani sen tein, avuksi omaan ahdistukseeni.
Heikki Pesämaa
23.9.2008
Tietoyhteiskunnan varjot
Voimattomuus on vallalla oleva tunne. Kello on kohta kahdeksan.
Huolettaa ja pistää vihaksi.
Nuoret ihmiset virtualisoituvat erilleen yhteiskunnasta. Ahdistuneet ja nettiriippuvaiset pikamielihyvän metsästäjät maksattavat meillä tekojensa kautta liian kovan laskun. Ihmisten minuudet ovat hävinneet koodeiksi bittiavaruuteen, epätodelliseen lumeeseen, jossa todellisuuden kohtaaminen saattaa olla kohtalokasta.
Missä ovat vanhemmat yleensäkään? Netissäkö hekin ovat?
Kammottava on se Soneran mainos, jossa pariskunta chattailee kannettavillaan asuinkerrosten välillä Pelle Miljoonan Nuorten rakastavaisten soidessa taustalla.
Hyi helvetti.
Voimattomuus on vallalla oleva tunne. Yhä.
Onko se tämän globalisoitumisen ja virtualisoitumisen seurausta, että ihmiset turhautuvat voimattomuuteensa. Kukaan ei jaksa uskoa asiaansa, kukaan ei usko, että voisi vaikuttaa mihinkään, muutoin kuin äärimmäisen tuhoisilla toimenpiteillä.
Mihin pitää vaikuttaa? Minäpä kerron. Aikuisen ihmisen pitää vaikuttaa itseensä ja lapsiinsa. Siinä on kaksi tärkeintä vaikuttamisen objektia. Mutta entä jos aikuisella ihmisellä on niin paha olla, ettei hyväksy itseänsä, niin kuinka siinä voisi toimia mallina lapsilleenkaan? Kysyn taas, mitä me aikuiset tahdomme, mistä me mallinnamme ihanteemme?? Kauniit ja Rohkeatko meitä johdattaa? Ja mitä muita hypnoosisarjoja niitä onkaan, en tiedä, enkä halua tietääkään. Itse elin nuoren miehen hypnoosiani kauan sitten Dallasin aikoihin. Mutta olen onnekseni päässyt jo kuiville.
Narsismi. Välinpitämättömyys. Ja narsisimi taas. Kuin pahaselta juopolta, saa kuulla aivan sivistyneiltäkin ihmisiltä selityksiä, verukkeita ja syyttelyitä. Vastuu lastenkasvatuksesta lienee aina ja iänkaikkisesti muualla kuin itsessä. Onko se yhteiskunnalla, onko se oikein? Nimittäin sehän se olisi helpoin ja vaivattomin veruke, johon sopii aina kaataa kaikki kasvatukselliset laiminlyönnit. Ongelma on päiväkerhoissa, kouluissa ja terveydenhoidossa, mutta ei koskaan minussa, ei kotona.
Pääministerin tai sisäministerin eroaminen auttaisi ahdistukseen tilapäisesti, mutta ainoastaan siinä tapauksessa että syy nimetään ja seuraus saavutetaan ja koko prosessi mässäiltäisiin kunnolla auki kaikissa medioissa. Käsiaseiden totaalikielto, metallinilmaisimet koulujen ulko-ovien pieliin ja kameravalvontaa kaikkialle toisi myös helpotusta. Mutta kuinka kauan kestää todellisen ongelman oivaltaminen.
Tekno-orientoitunut yhteiskuntamme 90-luvulla synnytti vääristyneen ihanteen alle kolmikymppisiä kohtaan. Nuoret alkoivat vierastaa ja väheksyä vanhempien ihmisten ammatillista osaamista. Pitkästä työkokemuksesta tuli lähinnä rasite työmarkkinoilla. Tämä trendi johti siihen, että nuoret ihmiset olettavat edelleen elämän tähtihetkien olevan ohitse jo nelikymppisenä. Tämä trendi on mittava ja uhkaava vääristymä. Meidän olisi opittava elämään pitkäjänteisempää elämää ja arvostamaan arkisia perusarvoja; lähiturvallisuutta, arjen pieniä onnistumisia ja ulkoilman raikkautta.
Sanassa sanotaan ja oikein yhdeksi käskyksi määrätään: "Rakastakaa lähimmäistä (omaa lastanne) niin kuin itseänne (itseänne!)"
Ellet välitä itsestäsi, kuinka osaisit välittää kanssaihmisistä, tai edes kaikkein lähimmäisistäsi.
On yhä voimaton tunne vallalla. Paha olo.
Lähden hakemaan tyttöjä ratsastustunnilta. Opetellaan ystävät, opetellaan hyväksymään itsemme tällaisina vajavaisina olentoina, opetellaan ajan kanssa rakastamaan itseämme, jotta oppisimme aikuisiksi esimerkeiksi lapsillemme.
Tässä minun uskoni yhteiskuntaan on heikko, usko koteihinkin on koetuksella.
Hp.
Huolettaa ja pistää vihaksi.
Nuoret ihmiset virtualisoituvat erilleen yhteiskunnasta. Ahdistuneet ja nettiriippuvaiset pikamielihyvän metsästäjät maksattavat meillä tekojensa kautta liian kovan laskun. Ihmisten minuudet ovat hävinneet koodeiksi bittiavaruuteen, epätodelliseen lumeeseen, jossa todellisuuden kohtaaminen saattaa olla kohtalokasta.
Missä ovat vanhemmat yleensäkään? Netissäkö hekin ovat?
Kammottava on se Soneran mainos, jossa pariskunta chattailee kannettavillaan asuinkerrosten välillä Pelle Miljoonan Nuorten rakastavaisten soidessa taustalla.
Hyi helvetti.
Voimattomuus on vallalla oleva tunne. Yhä.
Onko se tämän globalisoitumisen ja virtualisoitumisen seurausta, että ihmiset turhautuvat voimattomuuteensa. Kukaan ei jaksa uskoa asiaansa, kukaan ei usko, että voisi vaikuttaa mihinkään, muutoin kuin äärimmäisen tuhoisilla toimenpiteillä.
Mihin pitää vaikuttaa? Minäpä kerron. Aikuisen ihmisen pitää vaikuttaa itseensä ja lapsiinsa. Siinä on kaksi tärkeintä vaikuttamisen objektia. Mutta entä jos aikuisella ihmisellä on niin paha olla, ettei hyväksy itseänsä, niin kuinka siinä voisi toimia mallina lapsilleenkaan? Kysyn taas, mitä me aikuiset tahdomme, mistä me mallinnamme ihanteemme?? Kauniit ja Rohkeatko meitä johdattaa? Ja mitä muita hypnoosisarjoja niitä onkaan, en tiedä, enkä halua tietääkään. Itse elin nuoren miehen hypnoosiani kauan sitten Dallasin aikoihin. Mutta olen onnekseni päässyt jo kuiville.
Narsismi. Välinpitämättömyys. Ja narsisimi taas. Kuin pahaselta juopolta, saa kuulla aivan sivistyneiltäkin ihmisiltä selityksiä, verukkeita ja syyttelyitä. Vastuu lastenkasvatuksesta lienee aina ja iänkaikkisesti muualla kuin itsessä. Onko se yhteiskunnalla, onko se oikein? Nimittäin sehän se olisi helpoin ja vaivattomin veruke, johon sopii aina kaataa kaikki kasvatukselliset laiminlyönnit. Ongelma on päiväkerhoissa, kouluissa ja terveydenhoidossa, mutta ei koskaan minussa, ei kotona.
Pääministerin tai sisäministerin eroaminen auttaisi ahdistukseen tilapäisesti, mutta ainoastaan siinä tapauksessa että syy nimetään ja seuraus saavutetaan ja koko prosessi mässäiltäisiin kunnolla auki kaikissa medioissa. Käsiaseiden totaalikielto, metallinilmaisimet koulujen ulko-ovien pieliin ja kameravalvontaa kaikkialle toisi myös helpotusta. Mutta kuinka kauan kestää todellisen ongelman oivaltaminen.
Tekno-orientoitunut yhteiskuntamme 90-luvulla synnytti vääristyneen ihanteen alle kolmikymppisiä kohtaan. Nuoret alkoivat vierastaa ja väheksyä vanhempien ihmisten ammatillista osaamista. Pitkästä työkokemuksesta tuli lähinnä rasite työmarkkinoilla. Tämä trendi johti siihen, että nuoret ihmiset olettavat edelleen elämän tähtihetkien olevan ohitse jo nelikymppisenä. Tämä trendi on mittava ja uhkaava vääristymä. Meidän olisi opittava elämään pitkäjänteisempää elämää ja arvostamaan arkisia perusarvoja; lähiturvallisuutta, arjen pieniä onnistumisia ja ulkoilman raikkautta.
Sanassa sanotaan ja oikein yhdeksi käskyksi määrätään: "Rakastakaa lähimmäistä (omaa lastanne) niin kuin itseänne (itseänne!)"
Ellet välitä itsestäsi, kuinka osaisit välittää kanssaihmisistä, tai edes kaikkein lähimmäisistäsi.
On yhä voimaton tunne vallalla. Paha olo.
Lähden hakemaan tyttöjä ratsastustunnilta. Opetellaan ystävät, opetellaan hyväksymään itsemme tällaisina vajavaisina olentoina, opetellaan ajan kanssa rakastamaan itseämme, jotta oppisimme aikuisiksi esimerkeiksi lapsillemme.
Tässä minun uskoni yhteiskuntaan on heikko, usko koteihinkin on koetuksella.
Hp.
Kauhajoki. Purkaus no. 3.
Myyrmäki. Jokela. Kauhajoki.
Koti. Turvaton ja välinpitämätön. Tuhon tyyssija. Lukittu huone.
Menkää itseenne itsekkäät vanhemmat. Menkää ja miettikää, milloin meillä. Koko ajan lähenee.
Myyrmäki, Vantaa. Jokela, Järvenpää. Kauhajoki, Pohjanmaa.
Koti. Hyvät ihmiset. Koti. Lapset.
Välittäkää.
Ennen kuin on liian myöhäistä.
hp.
Koti. Turvaton ja välinpitämätön. Tuhon tyyssija. Lukittu huone.
Menkää itseenne itsekkäät vanhemmat. Menkää ja miettikää, milloin meillä. Koko ajan lähenee.
Myyrmäki, Vantaa. Jokela, Järvenpää. Kauhajoki, Pohjanmaa.
Koti. Hyvät ihmiset. Koti. Lapset.
Välittäkää.
Ennen kuin on liian myöhäistä.
hp.
22.9.2008
Pelko pois!
”Työnteolla tästä on ennenkin selvitty”.
Selittäjiä ja suuntaa vailla olevia haahuilijoita on tämän ajan taide täynnänsä. Katsoin juuri Mika Waltarista kertovan kiihkottoman kunniakkaan TV-dokumentin. Siinä miehessä meille tämän ajan taapertajille on esikuva työn sankarista!
Nyt tahdon kuitenkin puuttua perimmäisiin vaaliaikaisiin vaivoihin. Pelottelu on vahva väline väärissä käsissä.
Pelko synnyttää uhkan. Pelkosi generoi osallesi epäilyjä ja vastustajallesi halun hyökätä. Miksi siis pistää ihmisiä pelkäämään, jos se varmimmin saattaa heidät vaaraan. Voisiko pelottelu ollakin tarkoitushakuista.
Millainen on pelkäävä ihminen? Epävarma, levoton ja arka totta kai, mutta myös altis vaikutteille, jopa harhoille. Pelkäävä ihminen on helpoin saalis pelottelijalle. Jos haluat saada ihmisiä valtaasi, pelottele heitä ja pelasta heidät huomaasi. Pelottele ja pelasta.
Poliittinen pelottelu on vanha keino vaikuttaa ihmisiin, jotka eivät viitsi tai pysty perehtymään tosiasioihin, vaan uskovat sen sijaan pelottelun propagandaa. Ja tietämättään vielä levittävät hysteriaa ympäristöönsäkin.
Varmaan monet meistä ovat havainneet vaalien alla vasemmiston nostavan teemoiksi ja puheenaiheiksi monenlaisia, usein täysin vailla todellisuuspohjaa olevia uhkakuvia, joita palavasilmäiset kansankiihottajat eli agitaattorit toistavat toistamasta päästyään ja tietoisesti vailla vastuuntuntoa. Täsmäohjelmoidun propagandan kohteiksi valitaan kerta toisensa jälkeen sellaiset kansanryhmät ja ihmiset, joiden ei uskota itse omin aivoin vaivautuvan muodostamaan käsitystään asioista. Näin on ollut ja näin tulee olemaan; vasemmistoa kuullaan, kun halutaan vimmastua vallanpitäjiä ja varakkaampaa väestöä kohtaan.
Vasemmiston on keinolla millä hyvänsä pystyttävä nostamaan kansan vimma, sillä sitä ilman he kärsivät vaalitilanteissa tappion ja menettävät asemiaan. Onkin mielenkiintoista, mistä tuo vimma tällä kertaa nostetaan, mikä onkaan sellainen epäkohta, joka voidaan julistaa porvareiden kontolle ja köyhän kansan kohtaloksi. Asialla sinänsä ei ole niin väliä, sillä sehän unohdetaan kuitenkin heti miten vaalien jälkeen. Köyhää kansaa kuulutetaan esiin kätköistään, vaikka sanan varsinaisessa merkityksessä sellainen kansanosa on hiljalleen katoamassa. Köyhä on se, joka kärsii kroonisesta rahapulasta käsi ojossa kaikkia tarjottuja työmahdollisuuksia kunnioittaen tai se, joka ei vammaisuutensa vuoksi kykene ansiotyötä tekemään, eikä suinkaan se, joka elää keskiolutelämää yhteiskunnan avustuksilla.
Yhdysvaltain jättimäinen pankkikriisi kelpaa taatusti vasemmiston viljelemäksi kuntavaaliteemaksikin, samoin kuin taannoisen Georgian kriisin seurausspekulaatiot, kuten myös globaali ilmastonmuutos, mutta lähemmin myös kuntien pakkoliitossuunnitelmat, vanhusväestön heitteillejättö, nuorten ajaminen syrjäytymiskierteeseen ja lasten kasvava pahoinvointi. Kaikki tullaan näkemään oikeistovoimien vallanpidon aikaansaamina karuina lopputuloksina.
Jos äänestäjällä on pelko perimmäisenä vaikuttimena, on vastaanotto propagandalle suotuisa. Pelkäävät ihmiset synnyttävät vastapuolella uhatuksitulemisen tunteen ja halun hyökätä. Pysytään poteroissa, tunteet ja vastatunteet ohjaavat päätöksentekoa pattitilanteeseen.
Minun maailmankatsomukseni mukaan ihminen saa pelätä, muttei pelotella. Eli saa sairastaa, muttei tietoisesti sairastuttaa toisia.
Hp.
Selittäjiä ja suuntaa vailla olevia haahuilijoita on tämän ajan taide täynnänsä. Katsoin juuri Mika Waltarista kertovan kiihkottoman kunniakkaan TV-dokumentin. Siinä miehessä meille tämän ajan taapertajille on esikuva työn sankarista!
Nyt tahdon kuitenkin puuttua perimmäisiin vaaliaikaisiin vaivoihin. Pelottelu on vahva väline väärissä käsissä.
Pelko synnyttää uhkan. Pelkosi generoi osallesi epäilyjä ja vastustajallesi halun hyökätä. Miksi siis pistää ihmisiä pelkäämään, jos se varmimmin saattaa heidät vaaraan. Voisiko pelottelu ollakin tarkoitushakuista.
Millainen on pelkäävä ihminen? Epävarma, levoton ja arka totta kai, mutta myös altis vaikutteille, jopa harhoille. Pelkäävä ihminen on helpoin saalis pelottelijalle. Jos haluat saada ihmisiä valtaasi, pelottele heitä ja pelasta heidät huomaasi. Pelottele ja pelasta.
Poliittinen pelottelu on vanha keino vaikuttaa ihmisiin, jotka eivät viitsi tai pysty perehtymään tosiasioihin, vaan uskovat sen sijaan pelottelun propagandaa. Ja tietämättään vielä levittävät hysteriaa ympäristöönsäkin.
Varmaan monet meistä ovat havainneet vaalien alla vasemmiston nostavan teemoiksi ja puheenaiheiksi monenlaisia, usein täysin vailla todellisuuspohjaa olevia uhkakuvia, joita palavasilmäiset kansankiihottajat eli agitaattorit toistavat toistamasta päästyään ja tietoisesti vailla vastuuntuntoa. Täsmäohjelmoidun propagandan kohteiksi valitaan kerta toisensa jälkeen sellaiset kansanryhmät ja ihmiset, joiden ei uskota itse omin aivoin vaivautuvan muodostamaan käsitystään asioista. Näin on ollut ja näin tulee olemaan; vasemmistoa kuullaan, kun halutaan vimmastua vallanpitäjiä ja varakkaampaa väestöä kohtaan.
Vasemmiston on keinolla millä hyvänsä pystyttävä nostamaan kansan vimma, sillä sitä ilman he kärsivät vaalitilanteissa tappion ja menettävät asemiaan. Onkin mielenkiintoista, mistä tuo vimma tällä kertaa nostetaan, mikä onkaan sellainen epäkohta, joka voidaan julistaa porvareiden kontolle ja köyhän kansan kohtaloksi. Asialla sinänsä ei ole niin väliä, sillä sehän unohdetaan kuitenkin heti miten vaalien jälkeen. Köyhää kansaa kuulutetaan esiin kätköistään, vaikka sanan varsinaisessa merkityksessä sellainen kansanosa on hiljalleen katoamassa. Köyhä on se, joka kärsii kroonisesta rahapulasta käsi ojossa kaikkia tarjottuja työmahdollisuuksia kunnioittaen tai se, joka ei vammaisuutensa vuoksi kykene ansiotyötä tekemään, eikä suinkaan se, joka elää keskiolutelämää yhteiskunnan avustuksilla.
Yhdysvaltain jättimäinen pankkikriisi kelpaa taatusti vasemmiston viljelemäksi kuntavaaliteemaksikin, samoin kuin taannoisen Georgian kriisin seurausspekulaatiot, kuten myös globaali ilmastonmuutos, mutta lähemmin myös kuntien pakkoliitossuunnitelmat, vanhusväestön heitteillejättö, nuorten ajaminen syrjäytymiskierteeseen ja lasten kasvava pahoinvointi. Kaikki tullaan näkemään oikeistovoimien vallanpidon aikaansaamina karuina lopputuloksina.
Jos äänestäjällä on pelko perimmäisenä vaikuttimena, on vastaanotto propagandalle suotuisa. Pelkäävät ihmiset synnyttävät vastapuolella uhatuksitulemisen tunteen ja halun hyökätä. Pysytään poteroissa, tunteet ja vastatunteet ohjaavat päätöksentekoa pattitilanteeseen.
Minun maailmankatsomukseni mukaan ihminen saa pelätä, muttei pelotella. Eli saa sairastaa, muttei tietoisesti sairastuttaa toisia.
Hp.
20.9.2008
Miehet, marjanpoimijat
Ruusun Jukan kaupan parkkipaikalla lauantaina
Kauppareissulla olin pikaisesti käväisemässä, mamman teki mieli pullaa ja kissoille piti ostaa kuivamuonaa. Olin palailemassa kaupungista kotiini Madekoskelle. Kahvila Korva oli juuri saatu avattua Aleksanterinkadun ja Kauppurienkadun risteykseen, vallan mainiolle paikalle vilkkaan väylän varteen.
Ajelin jonossa hyvin verkkaisesti kohti Kaakkurin Citymarketin parkkialuetta. Keulilla autojonoamme vei parhaimmat päivänsä nähnyt pikkuinen punainen Opel Corsa. Auton ikkunat olivat huuruiset ja perä kulki maata raapien, sisällä näytti olevan täyttä. Ei minullakaan mihinkään kiire ollut. Niinpä kiinnostukseni heräsi tuota apean oloista autovanhusta kohtaan, halusin uteliaisuuttani nähdä sakin, jonka auto pysähdyttyään vapauttaisi.
Corsa työntyi liikenneympyrään vaivalloisen tuntuisesti vetäen tuntumassaan pitkähköä autoletkaa. Vilkuttamatta suuntaa aikomuksilleen ooppeli erkaantui ympyrästä parkkialueen nieluun. Minä tarkkailin tapahtumia asemistani muutaman auton takaa. Lopulta autoparka ohjattiin vapaaseen parkkiruutuun kaukana marketin sisäänkäynneistä. Ounastelin jo, että liekö siellä on ajokuntoista väkeä laisinkaan matkustamossa. Käänsin hyvälle tarkkailuetäisyydelle uudehkon matkailuauton viereen, työnsin vaihteen p-asentoon ja sammutin moottorin. Saman tempun oli ehtinyt tehdä corsan kuskikin.
Mitään ei tapahtunut hetkeen, ooppelin perä sentään nuokkui tuskaista painoaan. Umpihuuruisista ikkunoista ei voinut nähdä mitään liikettä. Sitten avautui oikeanpuoleinen takaovi ja sieltä nousi päivänvaloon hahmo, jolla oli perinteisen pankkirosvon tavoin tummanruskea kommandopipo päässään. Pienikokoinen vesseli ei vaikuttanut vaaralliselta, pikimmenkin hieman koomiselta. Havaitsin myös, että hänellä oli riemukkaan värikäs villainen poncho yllään. Tunnistin muitta mutkitta miehen marjanpoimijaksi, Aasian avuksi Suomemme salomaille. Toinenkin takaovi avautui ja isoon paksuun talvitakkiin pukeutunut henkilö nousi hiljaa ja kankeasti esiin. Suuri pipo peitti pään lähes kokonaan. Sitten vänkärin paikalta konkoili jalkeille kaveri, jolla oli suuri määrä sekalaisia vaateparsia päällään. Jonoa peräänsä keränneeksi kuskiksi paljastui viimeisenä ulos astuva ja jos mahdollista, vielä muitakin pienikokoisempi mies, jolla myös oli ylisuuri villamyssy korviensa peittona. Auton takaosa ei kohonnut, vaikka kuorma väheni neljällä. Arvelin takakontin olevan täynnä pohjoisempaa poimittuja marjoja, joita nyt oli saavuttu myymään Oulun marjanostajaporvareille. Vuoden ansiot, kotiväen toiveet ja odotukset, kaikki työn tulokset olivat pakattu punaisen corsan peräkonttiin. Nukkavieru porukka näytti nuutuneelta, oletin heidän olevan kypsiä kotimatkalle.
Nousin minäkin autostani ja kadotin matka-auton taakse katsekontaktini kaukaisten maiden miehiin. Edempänä näytti olevan keskustalaisten telttakatos kahvinkeittovälineineen. Jokunen vanhempi ukkopaha hyppeli lämpimikseen tasajalkaa ja hieroi yhteen kylmettyneitä käsiään. Vaaliaikana kuuluu perinteisesti asiaan kärsiä karseista keleistä ja kylmästä. Ilman viiman ja vilun tuskaa ei tulokset tunnu miltään. Täytyy olla mukana, täytyy jaksaa!
Lämpimien maiden miehetkin olivat näemmä uskaltautuneet yhteistuumin liikkeelle. Ilman kiireen hiventäkään he tallustelivat kohti massiivista kauppakiinteistöä. Pujahdin tuon viimeisen havainnon tehtyäni sisään markettiin, enkä ottanut kepuaktivistin ulko-ovella tarjoamaa ilmapalloa vastaan. Jäin pohtimaan, mahtoiko ilmapallomies tyrkyttää vaalisanomaa noille marjanpoimijoille. Tuskinpa sentään.
Kesä 2008 taisi olla jokseenkin katastrofaalinen ulkolaisille marjamiehille. Tuskinpa heistä kukaan pääsi ansioille, joiden toivossa oli tänne saapunut. Kulkeuduin nisuosastolle samalla marjamiesten mahdollisia mietteitä makustellen. Joku heitäkin odottaa siellä jossain kotona. Palautin mieleeni, että mamma odotti minua. Ja minä menin.
Hp.
Kauppareissulla olin pikaisesti käväisemässä, mamman teki mieli pullaa ja kissoille piti ostaa kuivamuonaa. Olin palailemassa kaupungista kotiini Madekoskelle. Kahvila Korva oli juuri saatu avattua Aleksanterinkadun ja Kauppurienkadun risteykseen, vallan mainiolle paikalle vilkkaan väylän varteen.
Ajelin jonossa hyvin verkkaisesti kohti Kaakkurin Citymarketin parkkialuetta. Keulilla autojonoamme vei parhaimmat päivänsä nähnyt pikkuinen punainen Opel Corsa. Auton ikkunat olivat huuruiset ja perä kulki maata raapien, sisällä näytti olevan täyttä. Ei minullakaan mihinkään kiire ollut. Niinpä kiinnostukseni heräsi tuota apean oloista autovanhusta kohtaan, halusin uteliaisuuttani nähdä sakin, jonka auto pysähdyttyään vapauttaisi.
Corsa työntyi liikenneympyrään vaivalloisen tuntuisesti vetäen tuntumassaan pitkähköä autoletkaa. Vilkuttamatta suuntaa aikomuksilleen ooppeli erkaantui ympyrästä parkkialueen nieluun. Minä tarkkailin tapahtumia asemistani muutaman auton takaa. Lopulta autoparka ohjattiin vapaaseen parkkiruutuun kaukana marketin sisäänkäynneistä. Ounastelin jo, että liekö siellä on ajokuntoista väkeä laisinkaan matkustamossa. Käänsin hyvälle tarkkailuetäisyydelle uudehkon matkailuauton viereen, työnsin vaihteen p-asentoon ja sammutin moottorin. Saman tempun oli ehtinyt tehdä corsan kuskikin.
Mitään ei tapahtunut hetkeen, ooppelin perä sentään nuokkui tuskaista painoaan. Umpihuuruisista ikkunoista ei voinut nähdä mitään liikettä. Sitten avautui oikeanpuoleinen takaovi ja sieltä nousi päivänvaloon hahmo, jolla oli perinteisen pankkirosvon tavoin tummanruskea kommandopipo päässään. Pienikokoinen vesseli ei vaikuttanut vaaralliselta, pikimmenkin hieman koomiselta. Havaitsin myös, että hänellä oli riemukkaan värikäs villainen poncho yllään. Tunnistin muitta mutkitta miehen marjanpoimijaksi, Aasian avuksi Suomemme salomaille. Toinenkin takaovi avautui ja isoon paksuun talvitakkiin pukeutunut henkilö nousi hiljaa ja kankeasti esiin. Suuri pipo peitti pään lähes kokonaan. Sitten vänkärin paikalta konkoili jalkeille kaveri, jolla oli suuri määrä sekalaisia vaateparsia päällään. Jonoa peräänsä keränneeksi kuskiksi paljastui viimeisenä ulos astuva ja jos mahdollista, vielä muitakin pienikokoisempi mies, jolla myös oli ylisuuri villamyssy korviensa peittona. Auton takaosa ei kohonnut, vaikka kuorma väheni neljällä. Arvelin takakontin olevan täynnä pohjoisempaa poimittuja marjoja, joita nyt oli saavuttu myymään Oulun marjanostajaporvareille. Vuoden ansiot, kotiväen toiveet ja odotukset, kaikki työn tulokset olivat pakattu punaisen corsan peräkonttiin. Nukkavieru porukka näytti nuutuneelta, oletin heidän olevan kypsiä kotimatkalle.
Nousin minäkin autostani ja kadotin matka-auton taakse katsekontaktini kaukaisten maiden miehiin. Edempänä näytti olevan keskustalaisten telttakatos kahvinkeittovälineineen. Jokunen vanhempi ukkopaha hyppeli lämpimikseen tasajalkaa ja hieroi yhteen kylmettyneitä käsiään. Vaaliaikana kuuluu perinteisesti asiaan kärsiä karseista keleistä ja kylmästä. Ilman viiman ja vilun tuskaa ei tulokset tunnu miltään. Täytyy olla mukana, täytyy jaksaa!
Lämpimien maiden miehetkin olivat näemmä uskaltautuneet yhteistuumin liikkeelle. Ilman kiireen hiventäkään he tallustelivat kohti massiivista kauppakiinteistöä. Pujahdin tuon viimeisen havainnon tehtyäni sisään markettiin, enkä ottanut kepuaktivistin ulko-ovella tarjoamaa ilmapalloa vastaan. Jäin pohtimaan, mahtoiko ilmapallomies tyrkyttää vaalisanomaa noille marjanpoimijoille. Tuskinpa sentään.
Kesä 2008 taisi olla jokseenkin katastrofaalinen ulkolaisille marjamiehille. Tuskinpa heistä kukaan pääsi ansioille, joiden toivossa oli tänne saapunut. Kulkeuduin nisuosastolle samalla marjamiesten mahdollisia mietteitä makustellen. Joku heitäkin odottaa siellä jossain kotona. Palautin mieleeni, että mamma odotti minua. Ja minä menin.
Hp.
Raatin koplaus
Istuin kokouksessa, jossa nuijittiin päätös Raatin kunnostushankkeen hyväksymiseksi. Olen noviisi niissä kokouksissa, muttei sekään voi estää minua omin aivoin ajattelemasta. Niinpä ennen nuijan kopautusta rohkenin ääneen ja kysyin yleisesti, että kuinka kävijämääräennustuksen perusteella moninkertaisesti kasvavan Raatinsaaren liikenne- ja pysäköintijärjestelyt on tarkoitus hoitaa. Tuli hiljaista, ympärillä mietittiin kiivaasti nopeinta ulospääsyä noviisin synnyttämästä kiusallisesta tilanteesta. Ehdin minäkin siinä tuumata ja kummastella, etteikö tätä varsin keskeistä asiaa ollut ajateltu lainkaan. Joku ehti ensiksi ja vastasi, että polkupyörillä ne ihmiset sinne liikkuu ja linja-autoilla. Sitten puheenjohtaja rykäisi ja totesi puolestaan, että autot voisi aivan hyvin parkkeerata Kallioparkkiin. - No further questions. Ja vaikenin.
Juha Huikari on minun mielestä vastuuntuntoinen mies paikallaan. Arvostan hänen kansalaisrohkeuttaan ja myös hänen näkemystään Raatin urheilukeskuksen peruskorjaushankkeesta. Raatinsaaren suunnitelmat eivät ole loppuun saakka pohdittuja. Päätöksenteolla on ollut liian kiire, liekö se hössöttäminen sitten liittynyt näihin tuleviin vaaleihin vai päättäjäaktivistien omiin harrastuksiin, vaiko sekä että, mene tiedä. On totta, että uimapaikoista on huutava pula ja Raksilan vesilaitos käy täysin kierroksin. Ratkaisu kapasiteetin kasvattamiseksi on tehtävä. Peruskysymys kuuluu, kuinka kansa kulkee harrastuspaikkoihinsa, ei se, kuinka heidän soisi sinne kulkevan. Kuka on se urho, joka tuulessa ja tuiskussa kulkee lapsikatraansa kanssa päät märkinä kevyenliikenteenväylän sillan yli Raatista torinrantaan ja edelleen autolleen alas Kallioparkkiin. Ei tule onnistumaan. Eikä siinä kannata vedota fööneihin tai paksuihin pipoihin, kylmää kyytiä se on joka tapauksessa, eikä sitä käy kiistäminen. Entäpä sitten se totuus vaikkapa vain kolminkertaiseksi kasvavasta pysäköinnistä, pikisaarelaiset, vastatkaapa te tähän kysymykseen. Otatteko te puutarhakaupunkilaiset ilolla vastaan kadunvarsipysäköinnin ja kaasukuormituksen? Uimahallille ja harrastuspaikkapuutteille on löydettävä järkevämpi ratkaisu muualta. Raatti on kallis ja toimimaton pakkomielle, jota ei tule toteuttaa suunnitellulla tavalla.
Mennäänpä Tuiransillan yli Hupisaarille. Rakennetaan oululaisten veronmaksajien hyödyksi patosillan alle lisää himottua vesivoimaa. Raatinsaari ja Kuusisaari ovat aikoinaan olleet luontevia, joskin rajun Merikosken vuoksi hieman haasteellisia ulokkeita Hupisaarille. Kuusisaarella sijaitsi aikoinaan Oulun arvostetuin ravintola, jonka terassilta avautui avoimet näkymät merelle ja torille. Nykyisin paikalla kasvaa pajua, toki myös leppää ja jokunen koivu. Yhtä kaikki merellisiä näkymiä sieltä ei nyt ole. Raatinsaari, Kuusisaari, samoin kuin Tuiran sillat ja Hupisaaret on nähtävä yhtenä suistomaisemallisena kokonaisuutena. Yksi vaikeus on ollut, että Merikosken alkuperäinen uoma on valju ja vesi seisoo sievien suihkulähteiden alla. Rakentamalla pienimuotoinen vesivoimalaitos patosillan alle, voitaisiin kivikkoinen uoma herättää henkiin kanoottiharrastajienkin tarpeisiin riittävästi virtaavalla vedellä. Samalla entisöisimme yhden merkittävimmistä maamerkeistä siitä Oulusta, jota tavattiin kautta sivistyneen Euroopan kuulutettaa poikkeuksellisen kauniina. Raatin uimahallista voisi muokata tähän luonnonkauniiseen puistokaupunkikokonaisuuteen soveltuvan maisemauimalan idyllisine terasseineen ja kävelyreitteineen. Massauimalaitoksen paikka on enemmänkin siellä Linnanmaalla, Huikarin ajaman linjan mukaisesti. Meillä on mahdollisuuksia, meillä on Oulujoki+, sillä meidän ovat myös upeat jokisuistoalueet.
Vapaan Oulun puolesta pakkomielteitä vastaan,
Heikki Pesämaa
Juha Huikari on minun mielestä vastuuntuntoinen mies paikallaan. Arvostan hänen kansalaisrohkeuttaan ja myös hänen näkemystään Raatin urheilukeskuksen peruskorjaushankkeesta. Raatinsaaren suunnitelmat eivät ole loppuun saakka pohdittuja. Päätöksenteolla on ollut liian kiire, liekö se hössöttäminen sitten liittynyt näihin tuleviin vaaleihin vai päättäjäaktivistien omiin harrastuksiin, vaiko sekä että, mene tiedä. On totta, että uimapaikoista on huutava pula ja Raksilan vesilaitos käy täysin kierroksin. Ratkaisu kapasiteetin kasvattamiseksi on tehtävä. Peruskysymys kuuluu, kuinka kansa kulkee harrastuspaikkoihinsa, ei se, kuinka heidän soisi sinne kulkevan. Kuka on se urho, joka tuulessa ja tuiskussa kulkee lapsikatraansa kanssa päät märkinä kevyenliikenteenväylän sillan yli Raatista torinrantaan ja edelleen autolleen alas Kallioparkkiin. Ei tule onnistumaan. Eikä siinä kannata vedota fööneihin tai paksuihin pipoihin, kylmää kyytiä se on joka tapauksessa, eikä sitä käy kiistäminen. Entäpä sitten se totuus vaikkapa vain kolminkertaiseksi kasvavasta pysäköinnistä, pikisaarelaiset, vastatkaapa te tähän kysymykseen. Otatteko te puutarhakaupunkilaiset ilolla vastaan kadunvarsipysäköinnin ja kaasukuormituksen? Uimahallille ja harrastuspaikkapuutteille on löydettävä järkevämpi ratkaisu muualta. Raatti on kallis ja toimimaton pakkomielle, jota ei tule toteuttaa suunnitellulla tavalla.
Mennäänpä Tuiransillan yli Hupisaarille. Rakennetaan oululaisten veronmaksajien hyödyksi patosillan alle lisää himottua vesivoimaa. Raatinsaari ja Kuusisaari ovat aikoinaan olleet luontevia, joskin rajun Merikosken vuoksi hieman haasteellisia ulokkeita Hupisaarille. Kuusisaarella sijaitsi aikoinaan Oulun arvostetuin ravintola, jonka terassilta avautui avoimet näkymät merelle ja torille. Nykyisin paikalla kasvaa pajua, toki myös leppää ja jokunen koivu. Yhtä kaikki merellisiä näkymiä sieltä ei nyt ole. Raatinsaari, Kuusisaari, samoin kuin Tuiran sillat ja Hupisaaret on nähtävä yhtenä suistomaisemallisena kokonaisuutena. Yksi vaikeus on ollut, että Merikosken alkuperäinen uoma on valju ja vesi seisoo sievien suihkulähteiden alla. Rakentamalla pienimuotoinen vesivoimalaitos patosillan alle, voitaisiin kivikkoinen uoma herättää henkiin kanoottiharrastajienkin tarpeisiin riittävästi virtaavalla vedellä. Samalla entisöisimme yhden merkittävimmistä maamerkeistä siitä Oulusta, jota tavattiin kautta sivistyneen Euroopan kuulutettaa poikkeuksellisen kauniina. Raatin uimahallista voisi muokata tähän luonnonkauniiseen puistokaupunkikokonaisuuteen soveltuvan maisemauimalan idyllisine terasseineen ja kävelyreitteineen. Massauimalaitoksen paikka on enemmänkin siellä Linnanmaalla, Huikarin ajaman linjan mukaisesti. Meillä on mahdollisuuksia, meillä on Oulujoki+, sillä meidän ovat myös upeat jokisuistoalueet.
Vapaan Oulun puolesta pakkomielteitä vastaan,
Heikki Pesämaa
19.9.2008
Vaalit lähestyy - vetäytymisen vuoro
"Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista", opetettiin meille paukapäille yli kolmekymmentä vuotta sitten kansalaistaidon tunnilla. Sanottiin, yhteisten asioiden hoitamista, eikä siis yhdessä asioiden hoitamista. Politiikka on epäreilua yksilöurheilua reilun joukkuepelin kulisseissa. Sitä se on kautta linjan vasemmalta oikealle, keskustaa missään tapauksessa unohtamatta. Ehdokkaat vetäytyvät vaalien alla kadehtimaan kanssaveljiensä ja -sisartensa tekemisiä ja varovat visusti paljastamasta mitään omista kampanja-aikomuksistaan, ellei sitten ole puhe rahanpuutteesta. Siitähän sitä kyllä sovitaan puhumaan ja kovinkin painokkaasti.
Tapanani on silloin tällöin karrikoida väitteitäni, provosoida, enkä nytkään osaa tehdä tyylissäni poikkeusta. Ehkei ole tarvekaan, koska tapailen totuuden pettämätöntä henkeä.
Puolue on juuri niin vahva kuin on yksimielinenkin tai edes kurinalainen. Demokratiaan kuuluu toki mielipiteen ilmaisemisen vapaus, mutta varsinkin kuntapolitiikassa ryhmäkuriton lepsuilu johtaa väistämättömiin viiveisiin ja vaikeuksiin, joista jotkut kärsivät enemmän kuin toiset. Toisaalta edustajan on varmaankin helpointa perustella linjasta poikkeamista omilla periaatteillaan, vaikka todellinen syy olisikin individualistinen ja tarkoitushakuinen typeryys eli tutummin sanottuna populismi.
Vaalien jälkeen, kävipä niissä ihan miten tahansa, alan oitis puuhaamaan uutta seutukunnallista kokoomusyhdistystä, avointa keskustelufoorumia, johon kutsutaan jäseniä Oulun ja ympäristökuntien kokoomusyhdistyksistä. En ole lakkauttamassa paikallisyhdistyksiä, en haasta piiriyhdistystä, enkä kyseenalaista kenenkään roolia tai tekemisiä, sellaisille spekulaatioille heti piste.
Kokoomuksen on vain ymmärrettävä yhdistää seutuvoimansa samaan pitkään pöytään, eriävät näkemykset ovat luonnollisia, niitä täytyy voida perustella ja niitä pitää saada ruotia yhteisessä foorumissa. Oulun seudun Kokoomuslaisten on liityttävä yhteen, on järjestäydyttävä! Voima ja viisaus löytyy sakista, enemmän kuin yksittäisistä itsetietoisista ja näsäviisaista edustajista.
Virtuaalileikittely näiden sähkölaitteiden äärellä ei riitä kestäväksi perustaksi yhteisen tahtotilan synnyttämisessä. Kokoomuslaisten on siksi uskaltauduttava ulos poteroistaan puhumaan politiikkaa - yhdessä yhteisten asioiden hoitamiseksi! Sellainen olisi kokonaan uudenlaista raikasta ja dynaamista politiikkaa, jota kansankin olisi helpompi käsittää ja hyväksyä.
Tänä aamuna oli Maikkarin aamu-TV:ssä mainio juttutuokio, jossa ulkoministeri Alexander Stubb ja europoliitti Lasse Lehtinen puhuivat Isänmaan asiasta maltillisin äänenpainoin, positiivisin sävyin ja yhteisin ajatuksin. Sitä seuratessa tuli mukava olla, alkoi tuntua hyvältä olla suomalainen Euroopassa.
Edellisillan kuntavaaliväittely YLE:n ykkösellä puolestaan esitteli toisenlaisen demarin, tuon tätimäisen tomeran Jutta Urpilaisen. Hänestä en ole oppinut vielä pitämään.
Mutta mitä tässä haluan sanoa, on että yhteistyö alkaa avoimmuudesta ja edellyttää vuorovaikutustilaisuuksia ja tarvitsee tahdikasta toimeliaisuutta. Päättäjien poteropolitikoinnista ja heidän luonteittensa laiskuudesta kärsii koko seutukunta. Liitytään yhteen, hyvät aateveljet ja -siskot!
Lopuksi vielä Luotolais-Jukalle sinne Muhoksen vaalipiiriin sanoisin, että älä hyvä mies nyt anna periksi, asiasihan on oikeutettu, erittäin ajankohtainen ja takuuvarmasti laajalti yli kunta- ja puoluerajojen kannatettu!! Olen kanssasi samalla asialla täällä kivisessä kylässä - kumpikaan meistä ei pärjää yksin. Muista, että voima ja viisaus on sakeassa väessä, enemmän kuin viileissä viranhaltijoissa!
Viikonloppua,
Hp.
Tapanani on silloin tällöin karrikoida väitteitäni, provosoida, enkä nytkään osaa tehdä tyylissäni poikkeusta. Ehkei ole tarvekaan, koska tapailen totuuden pettämätöntä henkeä.
Puolue on juuri niin vahva kuin on yksimielinenkin tai edes kurinalainen. Demokratiaan kuuluu toki mielipiteen ilmaisemisen vapaus, mutta varsinkin kuntapolitiikassa ryhmäkuriton lepsuilu johtaa väistämättömiin viiveisiin ja vaikeuksiin, joista jotkut kärsivät enemmän kuin toiset. Toisaalta edustajan on varmaankin helpointa perustella linjasta poikkeamista omilla periaatteillaan, vaikka todellinen syy olisikin individualistinen ja tarkoitushakuinen typeryys eli tutummin sanottuna populismi.
Vaalien jälkeen, kävipä niissä ihan miten tahansa, alan oitis puuhaamaan uutta seutukunnallista kokoomusyhdistystä, avointa keskustelufoorumia, johon kutsutaan jäseniä Oulun ja ympäristökuntien kokoomusyhdistyksistä. En ole lakkauttamassa paikallisyhdistyksiä, en haasta piiriyhdistystä, enkä kyseenalaista kenenkään roolia tai tekemisiä, sellaisille spekulaatioille heti piste.
Kokoomuksen on vain ymmärrettävä yhdistää seutuvoimansa samaan pitkään pöytään, eriävät näkemykset ovat luonnollisia, niitä täytyy voida perustella ja niitä pitää saada ruotia yhteisessä foorumissa. Oulun seudun Kokoomuslaisten on liityttävä yhteen, on järjestäydyttävä! Voima ja viisaus löytyy sakista, enemmän kuin yksittäisistä itsetietoisista ja näsäviisaista edustajista.
Virtuaalileikittely näiden sähkölaitteiden äärellä ei riitä kestäväksi perustaksi yhteisen tahtotilan synnyttämisessä. Kokoomuslaisten on siksi uskaltauduttava ulos poteroistaan puhumaan politiikkaa - yhdessä yhteisten asioiden hoitamiseksi! Sellainen olisi kokonaan uudenlaista raikasta ja dynaamista politiikkaa, jota kansankin olisi helpompi käsittää ja hyväksyä.
Tänä aamuna oli Maikkarin aamu-TV:ssä mainio juttutuokio, jossa ulkoministeri Alexander Stubb ja europoliitti Lasse Lehtinen puhuivat Isänmaan asiasta maltillisin äänenpainoin, positiivisin sävyin ja yhteisin ajatuksin. Sitä seuratessa tuli mukava olla, alkoi tuntua hyvältä olla suomalainen Euroopassa.
Edellisillan kuntavaaliväittely YLE:n ykkösellä puolestaan esitteli toisenlaisen demarin, tuon tätimäisen tomeran Jutta Urpilaisen. Hänestä en ole oppinut vielä pitämään.
Mutta mitä tässä haluan sanoa, on että yhteistyö alkaa avoimmuudesta ja edellyttää vuorovaikutustilaisuuksia ja tarvitsee tahdikasta toimeliaisuutta. Päättäjien poteropolitikoinnista ja heidän luonteittensa laiskuudesta kärsii koko seutukunta. Liitytään yhteen, hyvät aateveljet ja -siskot!
Lopuksi vielä Luotolais-Jukalle sinne Muhoksen vaalipiiriin sanoisin, että älä hyvä mies nyt anna periksi, asiasihan on oikeutettu, erittäin ajankohtainen ja takuuvarmasti laajalti yli kunta- ja puoluerajojen kannatettu!! Olen kanssasi samalla asialla täällä kivisessä kylässä - kumpikaan meistä ei pärjää yksin. Muista, että voima ja viisaus on sakeassa väessä, enemmän kuin viileissä viranhaltijoissa!
Viikonloppua,
Hp.
16.9.2008
Hysteriaa, hyvät ihmiset!
Media on julistanut laman, piru on päässyt irti, kaikki huutaa hysteriaa!
USA:n rahoitusmarkkinoiden jättivaikeudet iskevät maailmantalouteen ilmestyskirjan inhottavimpien ennustusten lailla, koko globalisaatiota uhkaa mittasuhteiltaan ja seuraamuksiltaan ennenkokematon lama; tuntuva taantuma on jo tosiasia. Pankkeja ja rahalaitoksia pelastetaan ennenkuulumattoman suurilla operaatioilla. Kansan uskoa paperiseen systeemiin ei ole varaa menettää!
Korkojen ennakoitu lasku jää takuuvarmasti toteutumatta, päinvastoin, me rahavaivaiset asuntovelalliset olemme kohta syvässä kusessa, ellemme sitten siellä jo ole. Kiinan populaatio, kansantalous ja sotilaallinen mahtiasema kasvaa vääjäämättömästi, myös Intia miljardiväestöineen on nopeasti nousemassa nöyrästä kurjuudestaan. Lebensraumista ja elintärkeistä luonnonvaroista alkaa olla puutetta muuallakin kuin yhä levottomammassa Afrikassa. Viljasta tehdään polttoainetta ja sademetsät silvotaan aikuisviihdeteollisuuden vaatimaksi kiiltopaperiksi.
Valtava Venäjänmaa vaurastuu ja vahvistuu voimiensa tuntoon. Georgian militarististen vaiheiden seurauksena suomalaistenkin turvattomuuden tunne on lisääntynyt. Nuoret ajautuvat irralleen yhteiskunnasta, he syrjäytyvät virtuaalisiin pilleriporukoihin, samaan aikaan kun kotimaisen työn uuvuttamat, moniongelmaiset aikuiset alkoholisoituvat kohti kuolemaa. Meidän suomalaisten, siis ainakin median esittämien arvelujen ja oletusten perusteella, vierastama Natoportti on pistetty pitkäksi aikaa kiinni. Yksin on parempi, ja yksin me olemme. Aina yksin. Aina vastaan.
Inflaatio laukkaa ennätystasolla ja asuntojen hinnat ovat kääntyneet selvään laskuun. Metsäteollisuus on kriisissä, tuhansittain työttömiä vaeltaa mielenosoituksista toiseen ilman minkäänlaista menestymisen mahdollisuutta. Internet tunkee taskuihin ja mielihyvää tarjotaan nopeammin, halvemmalla ja helpommin kuin koskaan aiemmin. Kansat kaipaavat keinonahkaa ja silikonia. Kaikki metsästää mielihyvää, helpotusta alinomaiseen ahdistukseensa.
Ihmisen on niin paha olla, mutta ei sentään koko aikaa! Sillä TV:n meille tarjoamassa hypnoottisessa BB-talossa osataan kähistä sponsoroidun keskikaljan voimin omista ja kumppaneiden kampauksista ja pinnallisista kaveruussuhteista. Luotaantyöntävää. Muuan päivä sitten, siinä kotisohvalla TV-kanavia selatessani, ollessani oikeastaan jo sänkyyn valmis ja puoliuneen vaipumassa, jämähdin tuijottamaan tuota typeryyttä, joskin vain pariksi minuutiksi. Mutta sekin häviävä hetki riitti luomaan minussa levottomuttaa ja huolta. Mihin helvettiin me olemme ajautumassa?!
Olen viime päivien aikana useasti ihmetellyt iltalehtien lööpeissä kirkuvia otsikoita tuosta kummallisesta BB-talosta. Ja ihmettely sen kuin jatkuu... Mikä se on, mikä on tuo vimma ja voima, joka vetää kansaa katsomaan moista roskaa. Media toki vaatii jokapäiväistä ruokaansa, vaikka roskaruokaa, kunhan vain saa uhreja omalle alttarilleen. Media ei kyllästy koskaan. Aina on tilaa uudelle uhrille. Media taistelee omasta kannattavuudestaan ja kasvustaan ja tarvitsee selviytymisen välineikseen uskomattomia skandaaleja, puistattavia paljastuksia ja koskettavia kohtaloita, kaiken vapauden nimissä ruokkiakseen mässäilytahtoista kansaamme. Nopeasti. Helposti. Halvalla.
Onko meidät alistettu uskomaan TV-ruutua ja näyttöpäätettä, onko meidät alistettu pelkäämään todellisuuden kohtaamista, voi hyvänen aika! onko meidät alistettu virtuaaliriippuvuuteen?? Me olemme medialle väline, liikkeelle paneva voima, mutta kumpi palvelee kumpaisenkin intressejä? Media tekee halutessaan vaikka maailmanlaajuisen laman, synnyttää sodan, mutta vähintäänkin aiheuttaa universaalia ahdinkoa. Ihminen sitä ei yksin tee.
Turvallisen lumeellinen hyvinvointiyhteiskuntamme on muuttumassa mässäileväksi ja pahoinvoivaksi mielihyvinvointiyhteiskunnaksi. Kulissit on kunnossa, prässit suorassa ja kansa nauraa käskettäessä, mutta katseilta suojaavien seinien sisällä on synkkää. Vallalla on petollinen käsitys siitä, että jossain tuolla ulkona on yhteiskunta, joka huolehtii meistä ja ottaa niin halutessamme pahanolomme syyt niskoilleen. Pelkästään mielenterveydellisiin ongelmiin mätetään maassamme 2,5 miljardia rahassa mitattavina menetyksinä joka jumalan vuosi! 2,5 miljardia euroa, uskomatonta, mutta totta!!
Meitä hallitaan, meitä opastetaan olemaan vailla vastuuta itsestämme ja aika ajoin meitä kehotetaan menemään vaaliuurnille antamaan panoksemme tämän hulluuden säilyttämiseksi. Sanonpa vain, että sosiaalidemokratian rappio on koittanut. Hallitsemisen unelma on romahtanut. Dead end - Umpikuja. Maailmalta ei ole apua luvassa, meidän on tehtävä itse. Me olemme yhteiskunnassamme loppujen lopuksi yksin, sehän on jo nähty ja koettu, eikä silloin kellään ollut kivaa. Olisiko meidän huudettava mediaa apuun, jos kerran yhteiskunta ei enää riitä! Toisaalta mediakin vaatii vastinetta, uhria. Tarttis kysyä Karpelalta vai Saarelalta vai Vienoselta, vai mikä se onkaan, piru sen tietää.
Pysähdyn päätteeni hehkun eteen ja pohdin hiljaa, josko länsimainen kansa kaipaakin uutta messiasta, idolia, esikuvaa, uutta johtajaa...? Sen jälkeen mitä? Lietsooko uusi johtaja median avulla jälleen uuden ismin kurimukseksemme? Mikä se tekikään kommunismista koko kansan idyllin, tai mikä se nosti natsismin valtaan? Painettu sana.
Ilta hämärtyy ulkona. Tekisi mieleni mennä metsään. Aina aika ajoin haluaisin sulkeutua hakkaamattomaan ja huojuvaan havumetsään hengittämään alkuperäistä ilmaa huolten ja paineiden puristamiin keuhkoihini.
Havahtukaa hereille ihmiset! Ei alistuta virtuaaliohjaukseen!! Ei hyväksytä kaikkea sitä soopaa ja selväsanaisia selityksiä! Hypätään irti massahypnoosista, ennen kuin se tuhoaa ainutkertaisen omatuntomme! Say with me: SAY, NO MORE!!!
Inhimillisyyttä on perustarpeet, luonnollista on välittää ja rakastaa, loppu on yleensä vain raakaa businesta - siis jonkun monikansallisen massapelurin voittoa.
Huh, mutta asiaa! Hä?
Hp.
USA:n rahoitusmarkkinoiden jättivaikeudet iskevät maailmantalouteen ilmestyskirjan inhottavimpien ennustusten lailla, koko globalisaatiota uhkaa mittasuhteiltaan ja seuraamuksiltaan ennenkokematon lama; tuntuva taantuma on jo tosiasia. Pankkeja ja rahalaitoksia pelastetaan ennenkuulumattoman suurilla operaatioilla. Kansan uskoa paperiseen systeemiin ei ole varaa menettää!
Korkojen ennakoitu lasku jää takuuvarmasti toteutumatta, päinvastoin, me rahavaivaiset asuntovelalliset olemme kohta syvässä kusessa, ellemme sitten siellä jo ole. Kiinan populaatio, kansantalous ja sotilaallinen mahtiasema kasvaa vääjäämättömästi, myös Intia miljardiväestöineen on nopeasti nousemassa nöyrästä kurjuudestaan. Lebensraumista ja elintärkeistä luonnonvaroista alkaa olla puutetta muuallakin kuin yhä levottomammassa Afrikassa. Viljasta tehdään polttoainetta ja sademetsät silvotaan aikuisviihdeteollisuuden vaatimaksi kiiltopaperiksi.
Valtava Venäjänmaa vaurastuu ja vahvistuu voimiensa tuntoon. Georgian militarististen vaiheiden seurauksena suomalaistenkin turvattomuuden tunne on lisääntynyt. Nuoret ajautuvat irralleen yhteiskunnasta, he syrjäytyvät virtuaalisiin pilleriporukoihin, samaan aikaan kun kotimaisen työn uuvuttamat, moniongelmaiset aikuiset alkoholisoituvat kohti kuolemaa. Meidän suomalaisten, siis ainakin median esittämien arvelujen ja oletusten perusteella, vierastama Natoportti on pistetty pitkäksi aikaa kiinni. Yksin on parempi, ja yksin me olemme. Aina yksin. Aina vastaan.
Inflaatio laukkaa ennätystasolla ja asuntojen hinnat ovat kääntyneet selvään laskuun. Metsäteollisuus on kriisissä, tuhansittain työttömiä vaeltaa mielenosoituksista toiseen ilman minkäänlaista menestymisen mahdollisuutta. Internet tunkee taskuihin ja mielihyvää tarjotaan nopeammin, halvemmalla ja helpommin kuin koskaan aiemmin. Kansat kaipaavat keinonahkaa ja silikonia. Kaikki metsästää mielihyvää, helpotusta alinomaiseen ahdistukseensa.
Ihmisen on niin paha olla, mutta ei sentään koko aikaa! Sillä TV:n meille tarjoamassa hypnoottisessa BB-talossa osataan kähistä sponsoroidun keskikaljan voimin omista ja kumppaneiden kampauksista ja pinnallisista kaveruussuhteista. Luotaantyöntävää. Muuan päivä sitten, siinä kotisohvalla TV-kanavia selatessani, ollessani oikeastaan jo sänkyyn valmis ja puoliuneen vaipumassa, jämähdin tuijottamaan tuota typeryyttä, joskin vain pariksi minuutiksi. Mutta sekin häviävä hetki riitti luomaan minussa levottomuttaa ja huolta. Mihin helvettiin me olemme ajautumassa?!
Olen viime päivien aikana useasti ihmetellyt iltalehtien lööpeissä kirkuvia otsikoita tuosta kummallisesta BB-talosta. Ja ihmettely sen kuin jatkuu... Mikä se on, mikä on tuo vimma ja voima, joka vetää kansaa katsomaan moista roskaa. Media toki vaatii jokapäiväistä ruokaansa, vaikka roskaruokaa, kunhan vain saa uhreja omalle alttarilleen. Media ei kyllästy koskaan. Aina on tilaa uudelle uhrille. Media taistelee omasta kannattavuudestaan ja kasvustaan ja tarvitsee selviytymisen välineikseen uskomattomia skandaaleja, puistattavia paljastuksia ja koskettavia kohtaloita, kaiken vapauden nimissä ruokkiakseen mässäilytahtoista kansaamme. Nopeasti. Helposti. Halvalla.
Onko meidät alistettu uskomaan TV-ruutua ja näyttöpäätettä, onko meidät alistettu pelkäämään todellisuuden kohtaamista, voi hyvänen aika! onko meidät alistettu virtuaaliriippuvuuteen?? Me olemme medialle väline, liikkeelle paneva voima, mutta kumpi palvelee kumpaisenkin intressejä? Media tekee halutessaan vaikka maailmanlaajuisen laman, synnyttää sodan, mutta vähintäänkin aiheuttaa universaalia ahdinkoa. Ihminen sitä ei yksin tee.
Turvallisen lumeellinen hyvinvointiyhteiskuntamme on muuttumassa mässäileväksi ja pahoinvoivaksi mielihyvinvointiyhteiskunnaksi. Kulissit on kunnossa, prässit suorassa ja kansa nauraa käskettäessä, mutta katseilta suojaavien seinien sisällä on synkkää. Vallalla on petollinen käsitys siitä, että jossain tuolla ulkona on yhteiskunta, joka huolehtii meistä ja ottaa niin halutessamme pahanolomme syyt niskoilleen. Pelkästään mielenterveydellisiin ongelmiin mätetään maassamme 2,5 miljardia rahassa mitattavina menetyksinä joka jumalan vuosi! 2,5 miljardia euroa, uskomatonta, mutta totta!!
Meitä hallitaan, meitä opastetaan olemaan vailla vastuuta itsestämme ja aika ajoin meitä kehotetaan menemään vaaliuurnille antamaan panoksemme tämän hulluuden säilyttämiseksi. Sanonpa vain, että sosiaalidemokratian rappio on koittanut. Hallitsemisen unelma on romahtanut. Dead end - Umpikuja. Maailmalta ei ole apua luvassa, meidän on tehtävä itse. Me olemme yhteiskunnassamme loppujen lopuksi yksin, sehän on jo nähty ja koettu, eikä silloin kellään ollut kivaa. Olisiko meidän huudettava mediaa apuun, jos kerran yhteiskunta ei enää riitä! Toisaalta mediakin vaatii vastinetta, uhria. Tarttis kysyä Karpelalta vai Saarelalta vai Vienoselta, vai mikä se onkaan, piru sen tietää.
Pysähdyn päätteeni hehkun eteen ja pohdin hiljaa, josko länsimainen kansa kaipaakin uutta messiasta, idolia, esikuvaa, uutta johtajaa...? Sen jälkeen mitä? Lietsooko uusi johtaja median avulla jälleen uuden ismin kurimukseksemme? Mikä se tekikään kommunismista koko kansan idyllin, tai mikä se nosti natsismin valtaan? Painettu sana.
Ilta hämärtyy ulkona. Tekisi mieleni mennä metsään. Aina aika ajoin haluaisin sulkeutua hakkaamattomaan ja huojuvaan havumetsään hengittämään alkuperäistä ilmaa huolten ja paineiden puristamiin keuhkoihini.
Havahtukaa hereille ihmiset! Ei alistuta virtuaaliohjaukseen!! Ei hyväksytä kaikkea sitä soopaa ja selväsanaisia selityksiä! Hypätään irti massahypnoosista, ennen kuin se tuhoaa ainutkertaisen omatuntomme! Say with me: SAY, NO MORE!!!
Inhimillisyyttä on perustarpeet, luonnollista on välittää ja rakastaa, loppu on yleensä vain raakaa businesta - siis jonkun monikansallisen massapelurin voittoa.
Huh, mutta asiaa! Hä?
Hp.
12.9.2008
Keskustassa itsetutkiskelun syövereissä
Pitkästä aikaa kaupungilla ilman välitöntä päämäärää.
Tytöt menivät vaatekauppaan housuostoksille, minä puolestani päätin paeta tänne Stockmannin kahvilaan. Marssin sisään automaattiovesta, sujahdin sisään pyöritykseen viime tingassa ja laite pysähtyi piipaten mielenosoituksellisesti. Säilytin jäyhyyteni. Sisällä meikkiosaston käytävää kulkiessani havahduin pitkästä aikaa aistimaan kansallistraumaattisen poikkeavuudentunteen, tajusin vaatteitteni olevan koko lailla nukkavierut, kuin aikoinaan alakoulun eläkettä odottavalla miesopettajallamme. Myös hiljalleen karttuva ylipainoni tuntui pulistuvan ulos paidannappien puristuksesta. Koin tutun tuntemuksen, mieleeni palasivat yksinäiset ulkomaanmatkani, jolloin pyrin paikan päällä vaatettamaan itseni paikallisten joukkoon.
Jossain vaiheessa tuo heikon itsetunnon mukanaan tuoma tuskantunne kuitenkin hellitti otteensa ja uskaltauduin elämään itseni kanssa kulloisissakin kuoseissani välittämättä juurikaan kanssaihmisten katseista. Enhän minä enää mikään pintaliitoinen cityjuppi ole, en ole enää kuten olin joskus nuorempana. Ajat ovat muuttuneet ja minä ehkä aikojakin enemmän.
Istun ikkunapöydässä ja havahdun takaisin reaalimaailmaan. Tyttöjen ostosreissu kestää vähintäänkin puoli tuntia. Kun ovat valintansa tehneet, he soittavat minut maksajaksi, niin se menee. Kännykkäni kutsua siis vain odotan ja tuotan samalla tätä tekstiä tyhjän kaakaomukin koristamassa ikkunapöydässä Stockmannin vintissä. Ympärilläni eri pöydissä kuuluu olevan pelkästään naisia, nopea vilkaisu osoittaa, että heitä on kaksi kussakin pöydässä. Puheensorina on keskeytymätön. Jollakin heistä näyttää olevan mukanaan lastenvaunut ja joku on tuonut mukanaan kaksi kassillista alakerran ostoksia. On perjantai, ihmiset vapautuvat pikku hiljaa viikonlopun viettoon. Kopisevia kenkiä, kiliseviä kuppeja ja pidätettyä naurua.
Postitin tänään ensimmäisen erän paksuja jäsenkirjeitä, siinä meni käytännössä koko päivä, leipätyöntekoon jäi hyvin vajavaisesti aikaa. Mutta toisaalta on kai taottava kun rauta alkaa lämmetä. Yritän tehdä tätä taustatyötä siten, ettei vaali-iltana tarvitsisi valitella asenneongelmien aikaansaamia laiminlyöntejä. Niin monet kerrat on tullut valvottua pahaa mieltä ja surtua tappioita. Tällä kerralla on tehtävä riittävästi työtä vastuntunnon nimissä ja sisäisen rauhan vuoksi.
Paketoin nyt puhelimeni taskuun ja kuljen pois käymälän kautta. Hyvää viikonloppua nyt, ja kiitos vastaanottamastani ystävällisestä ja rohkaisevasta palautteesta. Sillä on suuri merkitys epävarman ihmisen heikon psyyken voimistumiseen
Hp.-Pp.
Tytöt menivät vaatekauppaan housuostoksille, minä puolestani päätin paeta tänne Stockmannin kahvilaan. Marssin sisään automaattiovesta, sujahdin sisään pyöritykseen viime tingassa ja laite pysähtyi piipaten mielenosoituksellisesti. Säilytin jäyhyyteni. Sisällä meikkiosaston käytävää kulkiessani havahduin pitkästä aikaa aistimaan kansallistraumaattisen poikkeavuudentunteen, tajusin vaatteitteni olevan koko lailla nukkavierut, kuin aikoinaan alakoulun eläkettä odottavalla miesopettajallamme. Myös hiljalleen karttuva ylipainoni tuntui pulistuvan ulos paidannappien puristuksesta. Koin tutun tuntemuksen, mieleeni palasivat yksinäiset ulkomaanmatkani, jolloin pyrin paikan päällä vaatettamaan itseni paikallisten joukkoon.
Jossain vaiheessa tuo heikon itsetunnon mukanaan tuoma tuskantunne kuitenkin hellitti otteensa ja uskaltauduin elämään itseni kanssa kulloisissakin kuoseissani välittämättä juurikaan kanssaihmisten katseista. Enhän minä enää mikään pintaliitoinen cityjuppi ole, en ole enää kuten olin joskus nuorempana. Ajat ovat muuttuneet ja minä ehkä aikojakin enemmän.
Istun ikkunapöydässä ja havahdun takaisin reaalimaailmaan. Tyttöjen ostosreissu kestää vähintäänkin puoli tuntia. Kun ovat valintansa tehneet, he soittavat minut maksajaksi, niin se menee. Kännykkäni kutsua siis vain odotan ja tuotan samalla tätä tekstiä tyhjän kaakaomukin koristamassa ikkunapöydässä Stockmannin vintissä. Ympärilläni eri pöydissä kuuluu olevan pelkästään naisia, nopea vilkaisu osoittaa, että heitä on kaksi kussakin pöydässä. Puheensorina on keskeytymätön. Jollakin heistä näyttää olevan mukanaan lastenvaunut ja joku on tuonut mukanaan kaksi kassillista alakerran ostoksia. On perjantai, ihmiset vapautuvat pikku hiljaa viikonlopun viettoon. Kopisevia kenkiä, kiliseviä kuppeja ja pidätettyä naurua.
Postitin tänään ensimmäisen erän paksuja jäsenkirjeitä, siinä meni käytännössä koko päivä, leipätyöntekoon jäi hyvin vajavaisesti aikaa. Mutta toisaalta on kai taottava kun rauta alkaa lämmetä. Yritän tehdä tätä taustatyötä siten, ettei vaali-iltana tarvitsisi valitella asenneongelmien aikaansaamia laiminlyöntejä. Niin monet kerrat on tullut valvottua pahaa mieltä ja surtua tappioita. Tällä kerralla on tehtävä riittävästi työtä vastuntunnon nimissä ja sisäisen rauhan vuoksi.
Paketoin nyt puhelimeni taskuun ja kuljen pois käymälän kautta. Hyvää viikonloppua nyt, ja kiitos vastaanottamastani ystävällisestä ja rohkaisevasta palautteesta. Sillä on suuri merkitys epävarman ihmisen heikon psyyken voimistumiseen
Hp.-Pp.
9.9.2008
Kaupunki asiakkaana, kaupunki toimittajana
Kaupunki ostaa, myy - joku voittaa aina!
Ihmettelyä on aiheuttanut tässä taannoin huomioimani juttu. On nimittäin niin, että kaupunki on laajentanut monopoliasemaansa maanhankinnan ulkopuolellekin. Vai mitäpä olette mieltä seuraavanlaisesta proseduurista, jonka mukaisesti kaupungin liikelaitos nimeltään Oulun Tietotekniikka (OTT) määrittää laitetoimittajavaatimukset ja laitemallikriteerit (ja minä tarkoitan tässä nyt kännyköitä, tarkemmin ainoastaan Nokian valmistamia älypuhelimia). Määritysten jälkeen kaupungin hankintatoimisto kilpailuttaa lain ja asetusten mukaisesti toimitussopimukset mallikohtaisesti, ja lopulta hankintalautakunta valitsee rutiininomaisesti kaikkien tarjoajien joukosta sen edullisimman toimittajan, yleensä puoleksi vuodeksi kerrallaan.
Kauppias toimittaa sopimuksen mukaisesti puhelinlaitteet Oulun Tietotekniikalle, joka tekee niihin ennaltamäärätyt asetukset ja toimittaa laitteet edelleen käyttäjälle, eli jollekin kaupungin lukuisista hallintokunnista tai liikelaitoksista. Oulun Tietotekniikka alkaa siitä hetkestä lähtien periä asiakkaaltaan puhelimesta ja pakollisesta määräaikaisesta palvelusopimuksesta kuukausivuokraa. Mikä se vuokrasopimus on sisällöltään ja euromäärältään, sitä minä en vielä tiedä, vaikka arvelisin sisällön olevan meille alan ammattilaisille hyvinkin peruskauraa. Huolimatta vähästä vaivasta voisin olettaa palveluihin kytketyn kuukausivuokran olevan kuitenkin kohtuullisen korkea. On nimittäin niin, ettei OTT:n velvoittamaa palvelusopimusta enää lainkaan kilpailuteta, vaan Oulun Tietotekniikka on täysin monopoliasemassa kaupungin sisäisenä laitetoimittajana. Nykyisellään ainoastaan OTT voi asentaa puhelimiin tarvittavat asetukset. Tällä tavoin tehokkaasti se eliminoi kilpailijansa loppukisasta. Käytäntöä voidaan kutsua yhdenlaiseksi monopoliksi. Haluaisinkin edustamani oululaisen yrityksen kautta päästä kilpailemaan OTT:n kanssa hallintokuntien puhelintoimittajan asemasta, uskoisin näet voivani tarjota vastaavanlaisen palvelusopimuksen merkittävästi paremmin ehdoin kuin OTT. Säästöjä ja palvelun joustavuuttakin siitä syntyisi takuulla, mutta sitäkin enemmän peräänkuuluttaisin reilua peliä isompienkin ostolaitosten osalta. Tässä maailmanajassa, kun yhteiskunta kilpailuttaa kiusallaankin kaikki yksityiset tuotetoimittajat vereslihalle, niin olisi suotavaa viedä sitten kilpailutusleikki loppuun saakka. Kilpailun synnyttämä etu on nykyisellään ainoastaan siinä, että virkavetoinen OTT paisuu hallintokuntien eli siis meidän kunnallisveronmaksajien varoin ja jopa kaupunkilaisten palveluiden kustannuksella.
Toinen tähän liitettävä epäkohtainen asia kaupungissamme onkin tuo alussa mainittu maankäytön monopoli. Ehkäpä sen ideaalinen tarkoitus olisi jotenkin hyväksyttävissä, aivan kuten on osa marxisminkin alkuperäisistä ihanteista, mutta kammottavaksi työvälineeksi maanhankinan monopoliaseman tekee voimantuntoisten virkamiesten ja änkyräpoliitikkojen harjoittama, kadelähtöinen mielivallan käyttö. Jyrkkä ei mielivallalle, jyrkkä ei jyräpolitiikalle ja jyrkkä ei värisokealle populismille!
Arvostan Paavo Vasalan suorittamaa kusiaispesän sohaisua ja hänen tavoin peräänkuulutan myös yksityisen maanomistajan kannalta katsottuna oikeudenmukaisempaa maapolitiikkaa. Vahvistamme huomenna keskiviikkona kokoomusehdokkaat tuleviin kunnallisvaaleihin, voisi siellä vielä olla sijaa Paavonkin nimelle ja hänen ajamilleen, ylen arvokkaille oulujokiselle asioille! Varsinkin, kun Paavoa ollaan niin kovasti kytkemässä meihin kokoomuslaisiin...
Heikki Pesämaa
Oulujokinen
Ihmettelyä on aiheuttanut tässä taannoin huomioimani juttu. On nimittäin niin, että kaupunki on laajentanut monopoliasemaansa maanhankinnan ulkopuolellekin. Vai mitäpä olette mieltä seuraavanlaisesta proseduurista, jonka mukaisesti kaupungin liikelaitos nimeltään Oulun Tietotekniikka (OTT) määrittää laitetoimittajavaatimukset ja laitemallikriteerit (ja minä tarkoitan tässä nyt kännyköitä, tarkemmin ainoastaan Nokian valmistamia älypuhelimia). Määritysten jälkeen kaupungin hankintatoimisto kilpailuttaa lain ja asetusten mukaisesti toimitussopimukset mallikohtaisesti, ja lopulta hankintalautakunta valitsee rutiininomaisesti kaikkien tarjoajien joukosta sen edullisimman toimittajan, yleensä puoleksi vuodeksi kerrallaan.
Kauppias toimittaa sopimuksen mukaisesti puhelinlaitteet Oulun Tietotekniikalle, joka tekee niihin ennaltamäärätyt asetukset ja toimittaa laitteet edelleen käyttäjälle, eli jollekin kaupungin lukuisista hallintokunnista tai liikelaitoksista. Oulun Tietotekniikka alkaa siitä hetkestä lähtien periä asiakkaaltaan puhelimesta ja pakollisesta määräaikaisesta palvelusopimuksesta kuukausivuokraa. Mikä se vuokrasopimus on sisällöltään ja euromäärältään, sitä minä en vielä tiedä, vaikka arvelisin sisällön olevan meille alan ammattilaisille hyvinkin peruskauraa. Huolimatta vähästä vaivasta voisin olettaa palveluihin kytketyn kuukausivuokran olevan kuitenkin kohtuullisen korkea. On nimittäin niin, ettei OTT:n velvoittamaa palvelusopimusta enää lainkaan kilpailuteta, vaan Oulun Tietotekniikka on täysin monopoliasemassa kaupungin sisäisenä laitetoimittajana. Nykyisellään ainoastaan OTT voi asentaa puhelimiin tarvittavat asetukset. Tällä tavoin tehokkaasti se eliminoi kilpailijansa loppukisasta. Käytäntöä voidaan kutsua yhdenlaiseksi monopoliksi. Haluaisinkin edustamani oululaisen yrityksen kautta päästä kilpailemaan OTT:n kanssa hallintokuntien puhelintoimittajan asemasta, uskoisin näet voivani tarjota vastaavanlaisen palvelusopimuksen merkittävästi paremmin ehdoin kuin OTT. Säästöjä ja palvelun joustavuuttakin siitä syntyisi takuulla, mutta sitäkin enemmän peräänkuuluttaisin reilua peliä isompienkin ostolaitosten osalta. Tässä maailmanajassa, kun yhteiskunta kilpailuttaa kiusallaankin kaikki yksityiset tuotetoimittajat vereslihalle, niin olisi suotavaa viedä sitten kilpailutusleikki loppuun saakka. Kilpailun synnyttämä etu on nykyisellään ainoastaan siinä, että virkavetoinen OTT paisuu hallintokuntien eli siis meidän kunnallisveronmaksajien varoin ja jopa kaupunkilaisten palveluiden kustannuksella.
Toinen tähän liitettävä epäkohtainen asia kaupungissamme onkin tuo alussa mainittu maankäytön monopoli. Ehkäpä sen ideaalinen tarkoitus olisi jotenkin hyväksyttävissä, aivan kuten on osa marxisminkin alkuperäisistä ihanteista, mutta kammottavaksi työvälineeksi maanhankinan monopoliaseman tekee voimantuntoisten virkamiesten ja änkyräpoliitikkojen harjoittama, kadelähtöinen mielivallan käyttö. Jyrkkä ei mielivallalle, jyrkkä ei jyräpolitiikalle ja jyrkkä ei värisokealle populismille!
Arvostan Paavo Vasalan suorittamaa kusiaispesän sohaisua ja hänen tavoin peräänkuulutan myös yksityisen maanomistajan kannalta katsottuna oikeudenmukaisempaa maapolitiikkaa. Vahvistamme huomenna keskiviikkona kokoomusehdokkaat tuleviin kunnallisvaaleihin, voisi siellä vielä olla sijaa Paavonkin nimelle ja hänen ajamilleen, ylen arvokkaille oulujokiselle asioille! Varsinkin, kun Paavoa ollaan niin kovasti kytkemässä meihin kokoomuslaisiin...
Heikki Pesämaa
Oulujokinen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
