Karkkipäivä keskiviikko

Jonotin tänä iltana Kaakkurin marketin kassajonossa muiden töistä palaavien perheenäitien ja -isien lailla. Jono mateli hissukseen, katkokeppiä siirreltiin ostosten edestä taakse. Jostain syystä huomioni kiinnittyi kärryjen ja korien sisältöihin. Havaitsin edessä menevän herran hamstranneen mukaansa pari karkkipussia ja suklaalevyn. Nuori pari hänen edellään oli sisällyttänyt omiin ostoksiinsa painavan irtokarkkipussin sekä säkillisen sipsejä. Kummeksuttavia keskiviikko-ostoksia, vaiko ei, mene tiedä.

Kukapa meistä olisi tänään voinut olla viipymättä ajatuksineen Kauhajoen karmeissa tapahtumissa. Olen itsekin kelannut tapahtumia tietoisesti, mutta myös tiedostamattani. Nytkin yhdistin mielessäni nuo karkkipussukat Kauhajoen kokemuksiin. Johdin tuumailujani siihen päätelmään, että ihmiset haluavat ikään kuin paeta henkisesti tukalasta tilanteesta makeampaan maailmaan. Kuka tekee sen karamelleilla ja sipseillä, kuka muutoin. Ihmisellä on tarve päästä pois ahdistuksestaan. Se lienee luonnollista. Jotkut juttelevat asiasta aviopuolisonsa tai tuttaviensa kanssa, jotkut lähtevät yksikseen pitkälle kävelylenkille ja jotkut kuuntelevat korvakuulokkeista rauhoittavaa musiikkia. Ahdistuksen tunteen kohtaaminen ja sen käsitteleminen on vaikeaa, koska se on epämiellyttävää ja hallitsematonta. Rakkaus on ahdistukselle vastakkainen tunne, rakkauskin on tavallaan hallitsematonta, mutta on sitä mitä miellyttävimmällä tavalla.

On tiedossa, että suuret onnettomuudet saavat ihmiset yhteen ja spontaanit huomionosoitukset, kosketukset ja lohdutukset tapahtuvat luonnostaan ilman vaateita, ilman odotuksia, ilman varauksia. Meissä on yhteisöllisyyden tarvetta, se tarve on voimaa, jonka avulla selviämme eheiksi hirveistä painajaisista.

Tämä virtualismin aika tuhoaa yhteisöllisyyttämme vääjäämättömästi, taudin tavoin päämäärätietoisesti.

Ihmisen ensimmäinen ja tärkein yhteisö on oma kotiyhteisö. Sieltä meistä jokainen on saanut eväät omalle kyvylleen tehdä yhteisöllisyyttä. Ellei niitä eväitä ole annettu, ne haetaan myöhemmin muualta. Aiemmin ne löydettiin puliukkoporukoista, nyttemmin netistä vertaisten kohtalotovereiden joukosta. Näyttämönä oli ennen ostoskeskuksen aukio, nyt se on koko maailma. Ennen moniongelmaiset naamat tiedettiin ja tunnettiin, nyt nähdään vain nimimerkit.

Aiemmin olen todennut, että pelkäävä ihminen on tasapainoista ihmistä alttiimpi vaikutteille. Viha kumpuaa koetuista pelontunteista, virtuaaliset www-vertaiset manipuloivat vihasta henkipaton tappajan, joka alkaa toimia tietoisesti kuin noiduttuna, yhtä suurta päämäärää silmällä pitäen. Ellei kukaan muu ole rohkaissut ihmistä yhteisöllisyyteen, sen tekee yhteisö, jonka koossa pitävä voima on vihassa. Tuon yhteisön uhka on tappavan todellinen.

On raukkamaista, tekopyhää ja täysin vastuutonta vaatia sisäministerin eroa päivä tapahtuneen jälkeen. Vasemmisto valitsi joukostaan kaksi kehäraakkia naispoliitikkoa, jotka määrättiin paiskaamaan mielipideareenalle älytön esitys sisäministerin erovaatimuksesta. Oliko koepallon tarkoitus mitata julkista vastaanottoa, tarttuisiko media tai kansalaismielipide heittoon. Mikäli ei, niin jutusta vaietaan vähin uhrauksin, mutta jos media ottaisi aiheen, niin Jutta liittyisi välittömästi rintamaan. Vaikeassa tilanteessa vasemmiston on lietsottava vimmaa väestöön näemmä kaikilla mahdollisilla keinoilla.

Hävetkää kansanedustajat Liisa Jaakonsaari ja Annika Lapintie. Hävetkää ja hiljentykää tapahtuneen edessä. Nyt ei ole enempien uhrien aika. Nyt on yhteisöllisyyden tunteen voimistamiselle kultainen mahdollisuus. On sovinnon ja hyväksymisen aika. Totuus ei pakene mihinkään yhden ministerin eroamisesta, karkkipussi helpottaa vain hetkellisesti, mutta ei auta totuuden löytämisessä, jos se sitten kyseisten edustajien tavoite onkaan. Totuus nimittäin on, että me suomalaiset ihmiset olemme arvottomia. Arvottomuus on totuus, ja siitä tulisi olla hyvin huolissaan maamme ylimmässä vallankäytön instituutiossakin.

Arvottomuutemme kujanjuoksu alkoi 1944 kesäkuussa. Torjuntavoittoa Karjalan kannaksella on seurannut kuusikymmenvuotinen torjuntataistelu. Ensimmäinen näytös oli rauhansopimus alueluovutuksineen ja sotakorvauksineen, toinen näytös oli farssimainen sotasyyllisyysoikeudenkäynti ja sitä seuraavat lukuisat irvokkaat näytökset olivat kunniattomuuden, salailun ja suomettumisen surkeat vuosikymmenet. Mutta taistelu jatkuu. Yksi viimeisimmistä näytöksistä on ollut 90-luvun puolessa välissä puhjennut internet-ihannointi, nuorten dominoivan tietoyhteiskunnan käsittämättömästi ylimitoitettu korostaminen. Heräämisen aika meni jo, nyt on nukuttu pommiin, kello on toistaiseksi lyönyt kolmesti. Olisiko kolmannen jälkeen jo noustava, sillä neljättä lyöntiä puuhaillaan satavarmasti jossain päin. Pitääkö sen tulla yhä lähemmäksi?

Vastakkainasettelun aika on ohitse, myös välinpitämättömyyden aika on ohitse.

Yhteisöllisyyden kykymme on olemassa kuortemme alla, ja niin on arvommekin, kunhan vaan rohkenemme tuomaan ne kaapeista ulos. Menneiden vuosikymmenten aikaiset laiminlyönnit sotaveteraanejamme kohtaan ovat häpeällsiä. Häivähdyksiä vastaavankaltaisesta häpeällisyydestä kuultiin tänään kansanedustajien Jaakonsaari ja Lapintie suista. Siksi sanon, hävetkää!

Meillä Oulujoen kokoomuksessa olen oman lyhyen puheenjohtajapestini aikana korostanut yhdessä tekemisen merkitystä ja vaatimalla vaatinut ehdokkaitamme yhteisiin tilaisuuksiin tutustumaan toisiimme ja opettelemaan yhteisöllisyyttä. Toistaiseksi valitettavan harvassa ovat vain olleet ne tilaisuudet, joissa olisi ollut koolla enemmän kuin kymmenen kanditaattiamme. Ilokseni olen silti saanut havaita, että parhaat aktivistimme ovat yhteisöllisessä mielessä keskenään kunniakkaita aateveljiä ja -siskoja. Esimerkkejähän meidän tulisikin olla, arvolähtöisiä ajattelijoita, uusien asioiden oivaltajia ja ennakkoluulottomia aloitteentekijöitä, enemmän kuin itseriittoisia maineenmetsästäjiä. Nyt on aika kunniallisten arvojen ja tiiviimmän yhteisöllisyyden. Kodit kuntoon ja kasvatustyö kunniaan! Me kaikki kokoomuslaiset voimme omalta osaltamme vaikuttaa siihen, että Suomi löytää itsensä uudelleen. Tällä kertaa totuuden tunnustamisesta. Totuutemme on muuta kuin entisaikojen "tosiasiat".

Näin minä näen asiat kadonneen yhteisöllisyyden nimissä. Kokoomus voisi hyvinkin olla valonkantajana, alkaen täältä omalta seutukunnaltamme. Muut puolueet tulevat kyllä perässämme, kunhan huomaavat kansalaistenkin kulkevan valon mukana.

Onko lopuksi paljastettava, etten ostanut Kaakkurista karamellia, ostin kaksi ja puoli kiloa vihreitä italialaisia viinirypäleitä. Tiedostamattani sen tein, avuksi omaan ahdistukseeni.

Heikki Pesämaa