Hernekeittoa!

Harmaapäiseksi ikääntynyt nukkavieruinen mies työnsi kahden pyörän päällä kulkevan kärrynsä Rotuaarin esiintymislavan eteen. Kärryssä oli isohko metallinen astia, jonka kannen alta ryömi ilmoille kuumaa höyryä. Ukko veti syvään henkeä ja kajautti ilmoille kutsuvan huudon: ”hernekeittoa! Ilmaista hernekeittoa!”

Muutamat ohikulkijat vilkaisivat huutelijaa, mutta kiirehtivät pysähtymättä eteenpäin. Läheisellä penkillä istui ukkoporukkaa. Kaupunkilaisten hyvin tuntema maleksijajoukko kääntyi uteliaana katsomaan äänen suuntaan. Miesten keskuudessa virisi vilkas keskustelu. Minuutin kuluttua he nousivat penkiltä ja alkoivat kädet taskuihin työnnettyinä lähestyä tuota outoa kaveria, joka seisoi kärrynsä takana posket hehkuen ja soppakauha kädessä.

”Ilmaista hernekeittoa!”

Ja ennen kuin miesjoukko oli kunnolla ehtinyt asettua kärryä ihmettelemään, oli soppamies ehtinyt antaa heille pahviset lautaset ja muoviset lusikat. Sitten hän pyysi miehet jonoon ja kehotti heitä vuoron perään ojentamaan lautaset hänen täytettäväkseen.
Hämmennyksen haihduttua ja hernesopan maistuttua, kadunmiehet ryhtyivät vuolain sanoin kiittelemään sopantarjoajaa hyvästä työstä. Häntä taputettiin hartioihin ja käteltiin kehusanoja säästelemättä. Jokainen sopansaaja palautti ruokailuvälineensä kärrynkahvassa roikkuvaan roskasäkkiin. Kiitollisen ilmapiirin vallitessa kävi selväksi sekin, että hyväntekijän nimi oli Mauri.

Samaan aikaan seuraavana päivänä Mauri saapui taas kärrynsä kanssa ja aloitti julistamaan edullista soppatarjoustaan kaiken kansan kuultavaksi. Keskusaukiolla päivystävä miesjoukko osasi nyt ampaista paikalle viivyttelemättä. Heidän esimerkkiään noudattaen soppajonoon asettui myös muita kadunkulkijoita. Jonossa arvuuteltiin sopantarjoajaa ja kustantajaa. Epäiltiin eri järjestöjä, puolueita ja kaupunkia. Joku nälkäinen huomasi lautasta ojentaessaan kysyä asiaa Maurilta.

”Minä itse maksan, keitän ja kuskaan,” vastasi Mauri silmät kirkkaina loistaen ja soppaa pahvilautasille kauhoen.

Jonossa syntyi epäuskoista muminaa. Vain harva muisti enää kiittää saamastaan annoksesta. Mauri poimi heidän jäljiltään lautaset roskasäkkiin.

Kolmantena päivänä ja jälleen lounasaikaan kolisutteli Mauri paikalle soppakärrynsä kanssa. Hänen ei enää tarvinnut huudella tarjoustaan, vaan jono syntyi kärryn eteen kuin itsestään. Ensimmäinen jonottaja kysyi, miksei Mauri tarjoa muuta kuin hernekeittoa ja toinen puolestaan tivasi leipää ja ruokajuomaa. Mutta Mauri ei ollut moksiskaan, lappoi soppaa lautasille ja hymyili jokaiselle lautasenojentajalle.

Neljäntenä päivänä Maurilla oli mukanaan kaksi leipäpaloilla täytettyä kassia sekä kymmenen litran vetoinen tonkka täytettynä raikkaalla vedellä. Soppakattilassa höyrysi jauhelihakeitto. Kasvaneen kuorman ja lisääntyneen työmäärän aiheuttaman viivästyksen vuoksi Mauri myöhästyi aikataulustaan puolella tunnilla. Hermostuneena liikahteleva miesjoukkio oli jo odottamassa häntä. Jonoon asettui nyrpeitä naamoja.

Mauria nuhdeltiin myöhästymisestä ja moni nurisi kovaksi yltyneen nälän närkästyttämänä. Jonon keskivaiheilta alettiin ehdotella, että olisi vähintäänkin kohtuullista tarjota ruokailijoille tuolit ja pöytä. Joku kyseli hyvän hernekeiton perään ja arvosteli samalla jauhelihakeittoa omituisen vähäsuolaiseksi.

Viidentenä päivänä Mauri kiirehti paikalle jo aamusta. Hänellä oli mukanaan kokoontaitettavia tuoleja ja joitakin pöytiä, jotka hän asetteli sieviksi ruokailuryhmiksi. Penkillä istuva miesjoukko seurasi Maurin hääräilyä kannustaen häntä tulemaan ajoissa soppansa kanssa. Mauri lupasi yrittää ja kiirehti enemmittä puheitta hakemaan ruokakärryään. Yrityksestään huolimatta hän myöhästyi tunnilla ja sai jo kaukaa kuulla yhä kasvavan kadunmiestenjoukon tyytymättömyydestä kielivää kritiikkiä. Mauri ei oikein tahtonut jaksaa hymyillä, mutta suoritti soppajaon nöyrällä palveluasenteella pakottaen hymyn kasvoilleen.
Vakioasiakas tuhahti sopan saatuaan ja arvosteli Mauria siitä, että ruokailu tapahtui taivasalla. Vielä hän sanoi tuntevansa itsensä palelevaksi koiraksi, jolle ovenraosta nakataan jäinen luu järsittäväksi. Yksi sylki lautaselle maistettuaan jauhelihakeitossa liikaa suolaa. Kuten edellisenä päivänäkin, keräsi Mauri ruokailun jälkeen pahvilautaset, mukit ja muovilusikat roskasäkkiin aikoen kuskata ne asianmukaisesti jäteastiaan. Sen jälkeen hän pyyhki pöydät ja tuolit, taitteli ne kärryynsä ja katosi kivitalojen kulmien taakse.

Varhain kuudennen päivän aamuna Mauri pystytti tilapäisen kangaskatoksen suojaamaan ruokailijoita huonon sään varalta. Mutta kun hän puolenpäivän aikoihin saapui kasseineen, tonkkineen ja soppa-astioineen paikalle, oli häntä vastassa paitsi jurputtava jono, myös kaupungin terveystarkastaja ja rakennusviraston edustaja. Terveystarkastaja kielsi soppatarjoilun ja rakennusviraston edustaja kielsi tilapäiset rakennelmat. Molemmat vaativat Mauria näyttämään henkilökorttinsa sekä kaikki tarvittavat luvat ja oikeudet. Maurilla ei kuitenkaan ollut mitään näytettävää.

Miehet jonossa alkoivat ärsyyntyä havaittuaan Maurin pettäneen heitä niin monen päivän aikana. He osoittivat Mauria sormillaan ja syyttivät häntä monin karkein tavoin. Yksi vaati soppamieheltä korvauksia, toinen kävi häneen käsiksi ja horjutti hänet lankeamaan maahan kärrynsä viereen. Joku työnsi molemmat soppa-astiat nurin ja höyryävät keitot kaatuivat Maurin päälle polttaen hänen kasvonsa ja kaulansa. Viranomaiset poistuivat paikalta ripeästi, mutta vasta kiinnitettyään soppakärryyn huomautuksen, kiellon, käskyn, määräyksen ja uhkauksen. Miesjoukko hajaantui katkerasti kiroten Maurin vastuuttomuutta ja tyhmyyttä sekä ennen kaikkea harmitellen omaa nälkäänsä, joka jäi heitä vaivaamaan.

Seitsemäntenä päivänä Mauri lepäsi.

Sanginjoki - juupas, eipäs.

Kaupungilla on kohahdettu. Tein aikoinani valtuustoaloitteen Sanginjoen ulkometsien tulevasta käytöstä. Ehdotin, että kaupunki myisi alueen talousmetsät pienissä paloissa joko suoraan yksityisille tai perustettavalle yhteismetsälle tai osuuskunnalle, joissa kaupunkikin voisi olla mukana. Näin talousmetsien suunnitelmallinen hoito ja myös tuotto kasvaisivat huomattavasti. Loppuosan (joka muuten on jo suojeltu!) voisi muuttaa luonnonsuojelualueeksi tai vaikka kansallispuistoksi, jota voisivat hyödyntää esimerkiksi alueemme luontomatkailuyrittäjät omassa toiminnassaan. Pysyn kannassani mm. siksi, koska vastustan sosialismia, siis kaikkea epäolennaista kaupungin toiminnassa. Metsien omistaminen ei sisälly kaupungin ydintoimintaan. Syntyi siis kohahdus. Kaikki muut kun ovat sitä mieltä, että ei myydä, vaan päinvastoin haalitaan lisää yhteiseen omistukseen... se on kuulkaas sosialismia se. Talousmetsät myyntiin ja loput suojeluun, sanon minä!!

Ymmärrätkö, päätöksentekijä?

Älä ujostele ymmärtämättömyyttäsi!

Suomi hakee suuntaansa syksyn kuntavaaleissa. Sukupolvensuuruinen kysymys kuuluu, kuinka hyvinvointiyhteiskunnan palvelut voidaan turvata valtion ja kuntien talouden kuristuessa paikoin henkihieveriin.

Varmaa vain on, ettei tämänkaltainen vastuuton kulutusjuhla voi jatkua enää seuraavaan sukupolveen. Isiemme töistä kertyneet varat loppuvat ja meidän ottamamme velat lankeavat. Kestävimmät säästöt syntyvät vasta ihmisten havahtuessa huolehtimaan ja vastaamaan enemmän omasta elämästään. Vuosikymmenten saatossa ähkyyn paisunut hyvinvointivaltio on ahnehtinut ihmisiltä itsevastuun velvollisuuden luvaten tilalle helpompaa elämää. Huomattava kuitenkin on, ettei suurilla sopimuksilla lupailtu helpompi elämä ole välttämättä terveempää tai turvallisempaa elämää. Hyvinvoinnin sisältö ja merkitys onkin uudistettava ja päivitettävä ajan tasalle. Meidän sukupolvemme olisi onnistuttava laittamaan eheytyskehitys liikkeelle, jotta seuraavat suomalaiset voisivat sitä jatkaa. Mutta mitä me teemme? Sen sijaan, että uskaltaisimme yhteistyössä uudistuksiin, haemme syyllisiä ja osoittelemme toistemme tekemisiä sormilla. Tällaisessa ilmapiirissä mikään ei voi muuttua. Ei ainakaan paremmaksi!

Tuntuu kovasti omituiselta lähinnä idealistisin perustein asettaa palveluntuottoperiaatteet vastakkain kuntien oman tuotannon ja yksityisen sektorin välillä. Ikään kuin meillä olisi oikeasti valittavana jokin maailmoja syleilevä, autuuden takaava vaihtoehto. Sellaisen vaihtoehdon takana täytyisi olla kokonaisvaltaisempi ratkaisu, esimerkiksi yhteiskuntajärjestyksemme muuttaminen sosialistiseksi. Siinä tapauksessa ainoastaan julkisen sektorin hyvinvointitarjooma jäisi jäljelle, koska muut vaihtoehdot häviäisivät haastamasta systeemiä. Mahdotonta! En sittenkään jaksa tai tahdo uskoa sosialismin strategiaan.

Näin ollen päättäjien olisi rehellisintä tunnustaa vallitsevat ja nähtävissä olevat tosiasiat: kaikkia palveluntuottamismuotoja tarvitaan ja vastatakseen kasvaviin hoivatarpeisiin on jokaisen palveluntuottajan lisäksi kyettävä kehittymään paremmaksi. Rakenteiden kriittinen tarkastelu ja toimintojen tehostaminen eivät kuitenkaan riitä, sillä kaikista kipeimmin tarvitsemme luonnollisen välittämisen asennetta. Välittäminen lähtee ihmisestä, eikä systeemistä.

Voidaanko välittämisestä sopia? Ei voida! Yhtä toivotonta olisi mennä lupaamaan rakkautta, jakamaan vastuuta tai tuputtamaan totuutta. Ihminen kun ottaa vastaan vain minkä haluaa, ja senkin päälle tulkitsee kokemansa pelkästään omien tuntemuksiensa perusteella joko oikeaksi tai vääräksi. Välittämisestä sopiminen johtaisi meidät jälleen yhteen asenteelliseen umpikujaan.

Lopetettakoon syyllisten hakeminen, lopetetaan palveluntuottajien luokittelu ja lopetetaan vastuunpakoilu. Kansalaisten valtaosan mielestä politiikka lienee häikäilemätöntä kohtaamattomuuden teatteria, jossa totuutta pakoilevat, itsekeskeiset ilkimykset kilpailevat keskenään näyttämötilasta ja kohdevalojen loisteesta. Kuinka usein päättäjien keskinäisessä sopimattomuudessa onkaan kyse ainoastaan periaatteellisuudesta, itsekkyydestä ja ymmärtämättömyydestä!

Uskaltaisin väittää, että tämän osin tragikoomisenkin teatteripelin tunnustaminen ja lopettaminen ratkaisisi valtaosan kuntien vaikeuksista. Komeisiin kokoustiloihin, kuntajohtajien yrmyilmeisten rintakuvien tilalle tulisi ripustaa kuntalaisten kuvia muistuttamaan päättäjiä, minkä tähden kutakin kokousta istutaan ja kokouspalkkioita kuitataan. Monesti on tuntunut, että missio on valitettavasti hukkunut valtapelin pyörteisiin.

Aloitetaan eheytystyö yksinkertaisimmasta päästä: ymmärtämisen oikeudesta, ymmärtämisen ehdottomuudesta. Ihminen, joka ei ymmärrä itseään, läheisiään tai elinympäristöään koskevia päätöksiä, ei voi niitä hyväksyä, eikä tarvitsekaan. Hän, joka ei päätöksiä hyväksy, ei niihin myöskään sitoudu, eikä niin ollen koskaan tule toimimaan päätösten puolesta, vaan toimii niitä vastaan. Lukuisat ristiriitaisuudet ihmisten välillä alkavat ymmärtämättömyydestä, jota ei ole uskallettu tunnustaa muiden kokousedustajien kuullen. Kunnalliseen kokouskäytäntöön olisikin lisättävä seuraava lausuma: ”jokaisella kokousedustajalla on oikeus, ja myös velvollisuus keskeyttää kokouksen kulku, mikäli käsiteltävässä asiassa on jotain, mitä hän ei ymmärrä. Kokousta ei jatketa, ennen kuin jokainen kokoukseen osallistuva on ymmärtänyt asian. Päätösesitykset on niin ikään laadittava siten, että ne ovat jokaisen osallistujan ymmärrettävissä. Luottamushenkilön on väärin olla päättämässä asiaa, jota itse ei ymmärrä, ja jonka kohdalla ei ole ajoissa toiminut ymmärryksensä hyväksi.”

Tällaisella käytännöllä on useita hyviä vaikutuksia. Ensinnäkin valmistelevat virkamiehet laativat esityksensä helposti ymmärrettäviksi, koska muussa tapauksessa ne menevät uudelleen valmisteltaviksi, toiseksi kokousedustajat ovat asiat ymmärrettyään helpommin yksimielisiä ja sitoutuvat päätöksiin paremmin sekä kolmanneksi kuntalaiset pystyvät perustellummin osallistumaan keskusteluun ja kuntademokratian toteutumiseen.

Häpeä ei ole ymmärtämättömyys, vaan siitä johtuvat virheet. Paljon ja isojakin virheitä karsitaan pelkästään ymmärtämällä, mistä puhutaan ja mistä päätetään.

 

Kohtaaminen kadulla

Hyvävoimaisen oloinen mies oli humalassa. Hän vyöryi vastaani eilen iltapäivällä keskellä kaupunkia. "Pesämaa!" - Varauduin valppaaksi, mutta pysähdyin muutakaan voimatta. Haju paljasti nuoren miehen elämästä paljon, vaan ei näemmä kaikkea, koska hän aloitti, "olen 32-vuotias eläkeläinen ja nero!" - Hätkähdyttävä huomautus herätti mielenkiintoni ja pyysin häntä jatkamaan ja niin hän sanoi, "minäkin olen ollut yrittäjä, ja myös keksijä. Puuhasin erikoisen edistyksellisiä sovelluksia huipputeknologiateollisuudelle, minut palkittiin ja kehuttiin parhaaksi. Painoin pitkiä päiviä, kunnes väsyin ja paloin loppuun. Mutta yrittäjä olen tavallaan yhä edelleen!"

Miehen silmissä asui outo olemattomuus, siispä kysyin. "Mutta siis olet yrittäjä? Milloin aloit juomaan ja mitä yrität?"

"Pikkupojasta saakka olen juonut. Kotona yksin aloitin, töissä yksin jatkoin ja kadulla olen kehittynyt yhteisölliseksi alkoholistiksi." - Kavahdin ja kivahdin: "Millaista neroutta se sinulta edellyttää?!" - "No, kas," hän vastasi virnuillen. "Saadakseen haalituksi itselleen kaikki mahdolliset yhteiskunnalliset etuudet, tarvitsee olla nero, jos aikoo pärjätä hyvin. Ja minä pärjään hyvin! Olen siis nero! Olen yhteiskunnallinen yrittäjä."

Mieleni alkoi mustua, "käytät siis härskisti hyväksi hyvinvointisysteemiä?!" - Hän ilahtui toteamuksestani, ikäänkuin olisi saanut suuremmankin tunnustuksen osaamisestaan.

"Ilman muuta käytän!"

Samassa lähistöltä kuului kutsuhuuto ja horjahteleva nuori mies alkoi tehdä lähtöä. Vielä kuitenkin kysyin tuohtuneena, "aiotko äänestää?" - "Helvetti! En tietenkään aio! Koska joka ainoa meikäläisten antama ääni olisi lopulta vain kannanotto meitä itseämme vastaan." - "Siis yhteiskunnallisia yrittäjiä vastaan? Paljonko teitä on?" - "Neljäkymmentätuhatta," mies ilmoitti ylpeänä.

Minua suututti, säälitti ja turhautti. Yllättäen hän kääntyi aivan kuin olisi vielä muistanut jotain, tuli lähelle ja kätteli minut. Nyt hänen silmissään kiilsi kosteus, hätä ja huoli. "Pedon elämä häkissä on mitätöntä. Tulevaisuutta ei ole, vain maksavia katsojia." Sen sanottuaan hän työnsi kätensä taskuun ja lähti matkoihinsa. - - -

Hyvää pyhäaamua, Ystävät kalliit! Tämä katsaus on suuntaa antavaksi tarkoitettu. Missä ollaan? - Nuoret nerot sairastavat kaikkivoipaisuutta ja kyllästyvät valveillaoloon. Tulevaisuudessa joudumme ohjaamaan hänet ja kaltaisensa mieltä rasittamattomiin pakkotöihin. Kyllä joudumme!

Heidän itsensä ja meidän kaikkien vuoksi. Statement.

Uuden Oulun kaupunkikuva - katso asukastupa

Vireä kaupunkikuva on uudessa Oulussakin terve tavoitetaulu. Kaupunkikuva kutsuu ihmisiä tulemaan ja tuhlaamaan, olemaan ja omaksumaan. Kaupunkikuva syntyy erilaisten ihmisyhteisöjen värittämänä. Mitä värikkäämpi taulu, sitä kutsuvampi kuva. Kaupunki antaa kankaan maalattavaksi, mutta ei itse osallistu sen värittämiseen. Tämä on uskottavan kaupunkikuvan syntymisen ehto ja edellytys. Kuva näkyy kaikille, mutta vastuu sen maalaamisesta kuuluu vain meille oululaisille.

Mitä suurimmassa määrin on kysymys kaupunkikuvasta, kun valmistelevassa työryhmässä paraikaa linjataan käyttäytymis- ja selviytymisohjeita uuden Oulun viidelletoista asukastuvalle.

Asukastupa on jokaisen oululaisen yhteinen olohuonetila, vaikka tuvan ylläpitämisestä vastaakin Oulun kaupungin Lähidemokratiatoimikunnan tehtävään valtuuttama yhdistys. Tätä valtuutusta kutsutaan kumppanuussopimukseksi. Kaupunki mahdollistaa näytelmän kulissit, mutta kukin yhdistys vastaa kappaleen käsikirjoituksesta. Tällä kiitosta keränneellä roolijaolla on saatu synnytettyä aluekohtaisesti erilaisia tupaidentiteettejä, siis perinteistä, uudenlaista ja kovin kipeästi kaivattua kotiseutuhenkeä.

Kaupunkimme on toki kaunis ja hyvä, mutta kaipaa varsinkin tällaisten vaikeiden vaiheiden kurimuksessa enemmän vapaaehtoista välittämisenhenkeä. Inhimillistä välittämistä ei nimittäin voi käskeä, eikä edes edellyttää millään sopimuksilla. Aito välittäminen on vapaaehtoista, eikä kaupungilla saisi olla oikeutta sen hävittämiseen. Mahtavuudessaan kaupunki on kuitenkin valmistelemassa osan kumppanuuskoneistonsa tukemana linjausta, joka uhkaa inhimillisen kokoisen hyvän tekemistä.

Julkista sektoria jumaloiva ja sopimuksilla surkastutettu Suomi on täynnä kilpailuvastaisuutta, korporaatiokeskeisyyttä, konseptikäytäntöjä ja norsutornituumailijoita. Samaa synkkää hallintomantraa tunnustetaan ja tuotetaan täällä Oulussakin. Kaupunki onkin ryhtymässä maalaamaan omaa kuvaansa mustalla. Yhteenkään inhimillistä hyvää hävittävään virheeseen ei kuitenkaan olisi varaa.

Myllyojan asukastupa on joutunut julkisen noitavainon kohteeksi. Se, mitä kaupunki kutsuu uppiniskaisuudeksi, koetaan Myllyojalla ylpeydenaiheeksi ja se, minkä kaupunki tahtoo ajaa alas, tahdotaan Myllyojalla kohottaa ylemmäksi. Näinä ahneuden ja lyhytnäköisyyden aikoina talkoohenki on kiihtyvällä vauhdilla katoava luonnonvara, jonka puolesta ja puolella on nyt jos koskaan jaksettava taistella. Talkoohenki sekä vapaaehtoinen välittämisenhenki elävät Myllyojalla vahvoina. Hyvän tekeminen ei voi olla väärin, jos toiminnan vastuut ja velvoitteet hoidetaan asianmukaisesti. Niin on tehty Myllyojalla, joka ilman voitontavoittelun tarvetta tuottaa pieniä, mutta tärkeitä kotona-asumista-tukevia palveluita itse, eikä muiden yhdistysten ja kaupungin yhdessä omistaman Ektakompus Oy:n kautta.

Jokaisella asukastupaa ylläpitävällä yhdistyksellä oli aikoinaan mahdollisuus ”ulkoistaa” työläät ja vastuunalaiset hoitotyöt vuosi sitten perustetulle Ektakompus Oy:lle, joka onkin uutterasti ryhtynyt tuottamaan vastaavia palveluita yhdistysten puolesta. Liikeidea on ollut erinomainen, tarvekin täysin perusteltu, mutta joidenkin osakasyhdistysten osoittama tuki kuin myös yhteinen tahto ovat olleet pelkästään ulkokultaisia. Omaa yritystä on kohdeltu kuin lehtolasta, mikä kovasti kummastuttaa ja närkästyttää hyväuskoista sivustaseuraajaa.

Myllyoja ei lähtenyt mukaan tähän yhteisesti omistettuun yleishyödylliseen yritykseen, siis Ektakompus Oy:öön. Kunkin itsenäisen yhdistyksen oman harkinnan perusteella tehdystä päätöksestä ei Myllyojaa voidakaan syyllistää. Myllyoja jatkoi arvokasta toimintaansa kuten ennen, mutta havaitsi pian saavansa osakseen yhä kitkerämpää mustamaalausta. Uhkaava asetelma on kaiken kaikkiaan yhtä absurdi kuin ovat Venäjän julkeat syytökset Suomea vastaan lapsiasioiden hoitamisessa.

Myllyoja tuottaa kotona-asumista-tukevia palveluita korkealla moraalilla ja kaiken tarkastelun kestävällä tavalla, mutta pyyteettömästi ilman omanedun tavoittelua ja puoluepoliittisia taka-ajatuksia. Sekö on perimmäinen syy inkvisitioon?  Vai onko kyse niinkin vanhanaikaisesta perisynnistä kuin kateus? Onhan Myllyoja ainoana asukastupana hankkinut tarpeistonsa omin varoin ja lisäksi korjannut tilansakin hyvien ikäihmisten talkootöinä ilman kaupungin satsauksia. Olipa niin tai näin, kuuluu Myllyoja korottaa kunniakkaaksi esimerkiksi hyvin toimivasta, vastuuntuntoisesta ja omavaraisesta vapaaehtoistoiminnasta! Uuden Oulun asukastupalinjausta päivitettäessä on Myllyojan malli hyväksyttävä esimerkiksi kasvavan kaupunkimme olevia ja tulevia tupatarpeita silmällä pitäen. Myllyojan toiminta on tunnustettava, arvokas tupakiinteistö on säilytettävä ja toimijoiden kiitettävän omalähtöistä tekemisenhenkeä on huolella vaalittava. Upean Oulujoen rannalla sijaitseva Myllyojan asukastupa pihapiireineen on kirkkaan värivoimainen symboli uuden Oulun kaupunkikuvassa! Käykää katsomassa, ihastumassa ja ymmärtämässä.

 

Kasvumaa

 

Paljon huomiota on kiinnitetty uuden Oulun muotoutumiseen ja hallinnon organisoitumiseen. Tarkasteluja on tehty painottuen ratkaisujen lyhyen aikavälin vaikutuksiin sekä kaupungin talouteen. Taka-alalle ovat jääneet keskustaajamien ulkopuolella asuvien ihmisyhteisöjen kotiseudulliset toimeentulomahdollisuudet. Maaseutu olisi nähtävä ennen muuta ihmisyhteisöjen kokoisena mahdollisuutena, eikä pelkästään kylmänä hallinnollisena tulosalueena, kuten on vaarassa käydä. Maaseutua ei pelasteta lyhytnäköisillä tukipaketeilla.

Miltä kuulostaisi, jos joutuisimme tulevaisuudessa kohtaamaan ruokapulaa. Olemmeko maailmoja syleillessämme laiminlyöneet ravinto-omavaraisuudestamme huolehtimisen ja hukanneet kyvyn vastata käytännön ravintotuotannosta? Entä miltä se kuulostaisi, jos emme onnistuisi ratkaisemaan nuorten syrjäytymistä, vaan se kasvaisi kaksin- tai kolminkertaiseksi? Ja vielä, miltä tuntuisi kohdata kymmenien hyljättyjen kylien umpeen kasvaneita pihoja?

Uuden Oulun ensimmäisissä vaaleissa ratkaistaan koko seutukunnan kannalta katsottuna isoja asioita liittyen myös ravintoreservimme turvaamiseen, nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen sekä kylien säilymiseen. Tänä syksynä punnitaan politiikan uskottavuutta. Yksityiskohtaisiin rutiineihin ja pykäliin perehtyneitä kirjanoppineita riittää viranhaltijoidemme joukossa, kuten kuuluukin. Sen sijaan poliitikkojen ensisijainen tehtävä ei ole pohtia päätöspykälien pilkunpakkoja, vaan omalla toiminnallaan vahvistaa kansalaisten tulevaisuudenuskoa ja turvallisuudentunnetta. Poliitikoilla täytyy olla ymmärrystä tulevaisuuden tarpeista voidakseen esittää niihin näkemyksiään.

Vuonna 1858 perustettu Koivikko taitaa olla Suomen toiseksi vanhin maatalousoppilaitos. Koulun tarkoituksena oli ja on edelleen osaavien maatalousammattilaisten kouluttaminen. Mitä suurimmissa määrin kyse oli tuolloinkin kansallisen turvallisuudentunteen vahvistamisesta ja vaikeisiin aikoihin varautumisesta. Koivikon tarjoama koulutus on totisesti arvonsa ansainnut! Sittemmin maatalous on koneellistunut ja kehittynyt itsestäänselvyydeksi sekä verrattain hovikelpoiseksi teollisuudenhaaraksi, jossa tuotanto tapahtuu EU:n armosta.  Enkä tässä ala kehumaan tai kritisoimaan vallitsevaa tolaa.

Kuitenkin maakontakti olisi säilytettävä ja välitettävä lapsillemmekin. Koivikon kaltaisia rohkeita innovaatioita tarvittaisiin jälleen ja aivan samasta syystä kuin kansallisen nousumme aikoihin 1850-luvulla, siis varautuaksemme vaikeisiin aikoihin ja vahvistaaksemme kansalaisten tulevaisuudenuskoa ja turvallisuudentunnetta.

Kyseeseen voisi tulla yleishyödyllinen osuuskuntamuotoinen toimijayhteisö, joka tarjoaisi asiakkailleen terveitä maakontakteja ja kasvatuskokemuksia, ylläpitäisi mullantuoksuista lähiruokatoria, järjestäisi lapsillemme ympärivuotisia mahdollisuuksia virikkeellisiin kokemuksiin ja maanläheisiin tapahtumiin sekä ennen kaikkea mahdollistaisi nuorillemme kipeästi kaivattuja ensimmäisen työpaikan tilaisuuksia! Tekeminen on työtäkin tärkeämpää, sillä tekemätön taantuu pelottavan nopeasti surkeuteensa ja pois ihmisten ilmoilta. Tämän lisäksi pelkästään Oulun kaupungissa asuu satoja, ellei tuhansia luomuidealisteja ja kädentaidonkannattajia. Heidän arvokkaat harrastajayhteisönsä kaipaisivat ja myös ansaitsisivat konkreetin tilan ja ympäristön elämäntapansa toteuttamiseen ja jalostamiseen. Yleishyödyllisyys ja kokonaistaloudellisuus ovat varsin vahvoja ajankohtaisia perusteita osuuskunnan perustamiselle. Paras ja luontevin paikka osuuskunnan toimimiseen olisi juuri Oulun ja Muhoksen rajamailla, jossa se voisi toimia luontevassa yhteistyössä Viskaalin ja alueen muiden maataloustoimijoiden kanssa.

Oulu tunnetaan merestä, mutta sitäkin enemmän ruokottomista rantapusikoistaan. Samoin on Oulujoen rantamaiden laita. Voisiko osuuskunta myös vastata laidunalueiden aitaamisesta, lampaiden vuokraamisesta ja kuljettamisesta.  Lammas on helposti hyväksyttävä ekokone, hajuton, huoleton ja lojaali laumaeläin, joka sääskiä pelkäämättä putsaa pusikot äänettömästi ja paljon tehokkaammin kuin yksikään siimaleikkuri. Lammas on mahdollisuus, siinä missä osuuskunta ja uusi Oulukin.

Näkisin, että tulevalla valtuustokaudella tällaisen yleishyödyllisen osuuskunnan perustaminen on yksi keskeisimpiä, tulevaisuudenuskoa, turvallisuudentunnetta, vastuullisuutta ja elinvoimaisuutta vahvistavia päätöksiä koko uuden Oulun ja seutukunnan hyväksi.

Heikki Pesämaa

Kolme väitettä

Väite 1: Hyvinvointikoneisto tuottaa syrjäytyneitä kannustamalla kansalaisia kelvottomuuteen
Väite 2: Armon saaneita etuoikeutettuja ovat kaikenikäiset eläkeläiset.
Väite 3: Yksinäiset yrittäjät ovat yhteiskunnan aikapommi.
Kriisi tulee paljastamaan pahanolomme lähteet, se silppuaa kaikki sopimukset ja rikkoo sullemulle-arvorakenteet. Ymmärryksen orastava aika olisikin osattava hyödyntää systeemipakoista luopumiseen. Milloin laskisimme aseemme, nousisimme ylös poliittisista poteroista ja kohtaisimme toisemme. Milloin puhuisimme ilman aatteellisten aseiden takomaa mantraa, milloin kättelisimme ilman vallan vääristämää voimaa ja milloin sopisimme ilman periaatteiden lataamaa painolastia? - Sitten, kun ei enää ole vaihtoehtoja. Aika pian siis. Ratkaisu on olemassa. Se on meissä itsessämme. Puhutaanko?

Eläköön intohimo!

 

Eläköön intohimo!

Jussi on kuollut. Luin ilmoituksen aamun lehdestä. Kahvini jäähtyi kuppiin käydessäni läpi vuosikymmenten takaisia muistoja. Parasta Jussissa oli inhimillisen kokoinen, mutta kiihkoisana palanut intohimo sekä periksi antamaton uutteruus. Osasin arvostaa häntä minua vanhempana ansioituneena miehenä, mutta kunnioitan häntä suurena suunnannäyttäjänä ja isosydämisenä ihmisenä. Nyt hän on kuollut. Levätköön lopultakin rauhassa kirkkaudessa, jossa ihmisen hyvät teot elävät ikuisesti.

On yhä pyhäinen aamupäivä. Hiljenen näyttöpäätteeni ääreen. Muistot tulevat lähelleni ja kannustavat kirjoittamaan ihmisen intohimosta. Jussi oli tässä suhteessa esimerkillisen poikkeuksellinen, sillä hän ei koskaan luopunut intohimostaan. Meissä kaikissa intohimo on synnynnäisenä luonteenpiirteenä. Se syntyy mukanamme, kasvaa ja kukoistaa, kunnes ympäristön paineet alkavat ahdistaa ainutkertaisuuttamme.  Joukkoon kuuluminen edellyttää liian usein tavanomaisuuden tavoittelua. Sosiaaliset viettimme houkuttavat meitä lopulta luopumaan yksilöllisten luovuudenlahjojemme riemuista, ellei sitten joukko jaa samoja intohimoja. Olemme kaikki kokeneet tämän kehityksen vaiheen. Useimmat ovat vaihtaneet aatteitaan kuin vaatteitaan aina sen mukaan, mitkä ovat olleet elinympäristömme asettamat joukkuepelin ehdot. Olemme luopuneet lahjoistamme kasvamalla kovemmiksi. Niin koviksi, ettemme enää itsekään pääse kuorestamme läpi.

Erään kerran otimme Jussin kanssa rajusti yhteen. Kyse oli yhteiseen harrastukseemme liittyvistä ratkaisuista, joissa uppiniskaisen ehdottomat näkemyksemme erosivat. Molemmat tunsimme kai olevamme intohimomme oikeuttamia, kompromisseihin kykenemättömiä, kipunoivia luonteita. Hän oli ikoni, kiistaton auktoriteetti, arvostettu seniori ja minä joutavanpäiväinen, meriititön nousukas, märkäkorvainen juniori. Lopulta kokous keskeytettiin ratkaisemattomana, kun hän marssi mielenosoituksellisesti ulos huoneesta. Seuraavana päivänä menin sydän kurkussa ja lakki kourassa hänen luokseen rakennustyömaalle pyytämään anteeksi ja samalla ilmoittamaan erostani. Hän heristi minulle sorkkarautaa ja pian olimme kahden kesken samaisessa umpikujassa, mihin edellisiltana oli päädytty. Istuimme rosoisen sokkelibetonin päälle. Olin siis päättänyt luopua kannastani ja erota johtokunnasta, enkä sen tähden enää haastanut häntä kiusallisessa ristiriita-asiassamme. Tein päätökseni hänelle selväksi, mutta hän ei suostunut siunaamaan ratkaisuani. Sen sijaan ilman vastakkainasettelun vaikeuksia ja arvovaltakiistan kirvoittamia kipinöitä hän ryhtyi selvittämään periaatteellisia näkemyksiään ja pyysi sen jälkeen minua vuorostaan tekemään selkoa omasta esityksestäni. Katselin nöyränä kengänkärkiäni ja perustelin oman kantani uudelleen. Muutaman täsmentävän kysymyksen esitettyään hän vetäytyi vaitonaiseksi. Syksy oli jo ehtinyt pitkälle, hiljainen luonto loisti okraa.

Jussi sanoi olevansa yhä loukkaantunut, koska koki minun hyökänneen hänen henkilöään vastaan. Sen tähden myös hän oli päättänyt luopua ja erota. Kielsin ajatuksen kiivaasti, koska pieni piirimme ei olisi kestänyt sellaisen iskun synnyttämiä seuraamuksia, enkä mitenkään olisi voinut kantaa sellaista synnintaakkaa omilla hartioillani. Niin tuli jälleen hiljaista. Aloimme maltillisesti pala palalta hakea yhteistä ulospääsyä pattitilanteesta. Lopputuloksena kumpikaan meistä ei eronnut ja parhaaksi ymmärtämämme ratkaisun takana olimme molemmat. Sain esitellä kantamme seuraavassa kokouksessa. Kokouksen jännitteinen ilmapiiri laukesi yhteiseen huokaukseen ja remakkaan nauruun. Yhteinen intohimo sitoi päätöksemme pitäviksi, jalosti tahtomme totiseksi työksi ja toteutti lopulta työmme tuloksiksi. Kaikenväriset mitalit muistuttavat nykysukupolvia sen aikaisista saavutuksistamme. Jokaisen mitalin pinnassa erottuu Jussin sormenjälki.
Intohimo on, eikä sitä opetella. Intohimoa ei voi synnyttää, vain säilyttää. Aikamme systeemiohjatussa yhteiskunnassamme kaikkea erilaisuutta pyritään tasapäistämään, jopa pakkokeinoin. Lapsen intohimo on kuin liekkien ympäröimä lumipallo; jatkuvassa vaarassa sulaa pois. Loitontakaamme liekkejä lupaamalla lumipallolle riittävästi tilaa kasvaa isommaksi. Ilmasto lämpenee, mahtavia jäävuoria sortuu kaiken aikaa sulaen surkeasti tasaiseksi merimassaksi. Samankaltainen kehitys on vallalla omassakin elinympäristössämme. Lopulta tyhjänpäiväinen tasapäisyyden tavoittelu johtaa vain henkiseen hukkumiseemme. Silloin on systeemi peitonnut ihmisen ja veronmaksusta valtiolle vastaa valtio itse.
Sokkelin pinta on rosoista, betoni pistelee persuuksiin. Ratkaisemattomalta tuntuvan tilanteen kiihkoton käsitteleminen, tosiasioiden kohtaaminen, omista periaatteista ja asenteellisuudesta luopuminen sekä nöyrtyminen sattuvat hetken ajan sieluun saakka. Mutta muuta ulospääsyä ahdingostamme ei kuitenkaan ole. Ihmiset laivalla ovat erilaisia, vaan laiva on kaikilla sama. Mahdollisuus menestymiseen elää niin kauan kuin elämää ravitseva intohimo sitoo kaikkia osapuolia yhteiseen hyvään, turvallisempaan tulevaisuuteen.
Se on yhden elämän esimerkki. Jussi on kuollut. Ikuisesti eläköön intohimo! Kiitos.

Kaikki laivaan!

Riitelyn loppu

 

Tuskin ketään tarvitsee muistuttaa, mitä yhteiskunnallisesti merkittäviä aikoja tässä taas eletään. Enkä nyt tarkoita Mayojen maailmanloppua, sillä sitä ennen ehditään pitää kotimaassamme vielä kunnallisvaalit.

Kansakunnan talouden ahdinko on tosiasia, jonka edessä kunnanvaltuustoihin pyrkivät päällepäsmärit joutuvat punnitsemaan lupauksiaan. Kirjavalle ja epärealistiselle populismille ei oikein ole sijaa, synkkien talousfaktojen värittäessä tulevaisuuttamme mustanharmaaksi. Olemme samassa laivassa kaikki.

 

Tarkastellaanpa vertauskuvallisesti tätä yhteistä laivaamme hieman tarkemmin. Unohdetaan värit ja puoluetunnukset ja vedetään vesimatkastamme viileän väritön analyysi.

Aikaisemmat rakentajasukupolvet ovat rakentaneet meille laivan tarpeeksi vahvaksi vedenvoimia ja vaaroja vastaan. Meidän sukupolvemme vuoro on nyt taittaa merimatkaa huomioiden, että jälkeemme laivamatkaa jatkavat omat lapsemme.

 

Laivassa kansia on kolme ja matkustajia joka kannella. Alakannella kytee alituinen kapina. Nurisevat matkustajat ovat tilaansa tyytymättömiä. He eivät siedä valoa ja ovat siksi sulkeneet tähystysluukut. Ilma onkin siellä tunkkaista ja koleudessa palelevat ihmiset keskenään riitaisia. Käynnissä on jatkuva kukkotappelu. Ylemmiltä kansilta pudotetaan jatkuvasti ravintoa, mutta riittävän määrän mittaaminen on miltei mahdotonta, sillä alakannella on pimeää ja siellä eletään alituista kränää ja hätää. Huolestuneina yläkansien matkustajat kuuntelevat alakansilaisten vimmaisia aikomuksia lämmittää tilaansa hakkaamalla laivanpohjan vankkoja puurakenteita polttopuiksi. Alakannen peräosan konehuoneessa lapioidaan hiiliä laivan mahtavan koneiston kattilaan ja pidetään kuumana kihisevää laitteistoa toimintakunnossa. Vaikka väki konehuoneessa on jo vanhaa, suorittaa se silti kriittisen tärkeää tehtäväänsä opin ja ohjeiden mukaisesti. Kone yskähtelee, mutta käy.

 

Keskikannella seurustellaan keskenään ja katsotaan viihdyttäviä elokuvia. Suuri kangas on levitetty keulaan, niin että se peittää menosuunnan näkyvistä. Ikkunaluukuista voi tahtoessaan katsella laivan molempiin sivusuuntiin ja myös taaksepäin tulosuuntaan. Päällepäin katsottuna matkanteko vaikuttaa sopuisalta, mutta arvaamattomasti jännitteitä on kehittynyt myös keskikannella matkustavaisten keskuuteen. Kiivaita keskusteluja käydään laivan kulkemasta matkasta ja pienissä porukoissa kinastellaan tehdyistä reittivalinnoista. Napinaa synnyttää myös kyltymättömien alakannen matkustavaisten ylenmääräinen ruokkiminen. Keskikannen matkustajat näkisivätkin mieluusti, että yläkansi osallistuisi avokätisemmin alakannen ruokkimiseen kuitenkin ilman, että siinäkään tapauksessa tinkisi keskikannen elättämisestä. Peräosassa palvellaan laivamatkustajien monia tarpeita useilla eri kielillä ja lukuisilla käytännöillä. Henkilökunta on tietoinen tehtävästään, mutta sitäkin tietoisempi oikeuksistaan. Useasti eripuraa palveluryhmien välille syntyykin sekä tehdyistä että tekemättömistä töistä. Ryhmät kilpailevat keskenään saavuttaakseen enemmän etuisuuksia toisiinsa nähden.

 

Yläkannella on avaraa, valoisaa ja hiljaista. Suurissa ikkunaluukuissa on kestävät lasiruudut, jotka suojaavat omanarvon tuntevia matkustajia oikukkailta sääilmiöiltä ja kiusallisilta ääniltä. Matkustajien keskuudessa spekuloidaan hillitysti näkyvissä olevista reittivaihtoehdoista, tuultensuunnista ja karikkojen sijainneista. Kuitenkin huomattavaa hermostuneisuutta synnyttää massiivinen sumuvalli, joka on kasvanut peittämään näkymiä eteen. Myös etäisen alakannen kapinallisten edesvastuuttomat lämmitysaikomukset sekä keskikannella alati kasvavat lisäetuuksien vaatimukset ovat aiheuttaneet ärtymystä. Yläkannen seinien ulkopuolella kalastetaan merenravintoa ja kerätään sadevettä laivalla matkustavien kansilaisten tarpeita tyydyttämään. Parhaat kalastajat ja uutterimmat vedenkerääjät palkitaan hyvillä ansioilla ja arvostetuilla asemilla.

 

Tämä on tilanne: alhaalla on pimeää ja kylmää, siellä alkaa myös olla ahdasta, sillä jostain sinne ilmestyy aina vain uusia matkustajia omine tarpeineen ja kipuineen. Keskellä käydään keskinäistä kilpaa arvoasemista, kiistellään saavutettujen etujen ehtoja entistä paremmiksi ja katsellaan loppumatonta viihdekuvaa. Ylhäällä puolestaan suunnistetaan, spekuloidaan valinnoilla, hankitaan laivaan ravintoa ja tienataan tehdyn työmäärän mukaan.

 

Ongelmia laivalla alkaa todenteolla kasaantua, kun alakannella aloitetaan laivan tukirakenteiden hakkaaminen polttopuiksi ja koneenlämmittäjät väsyvät vanhuuttaan. Keskikannelta heille huudetaan, ettei yläkannelta enää anneta tarpeeksi ravintoa ja syytetään yläkannen matkustajia vastuuntunnottomiksi. Samalla keskikansi muistaa korostaa omaa syyttömyyttään ja hyvää tahtoaan, vaikka ottaakin ylhäältä annetusta ravinnosta leijonaosan itselleen.

Keskikannella on omatkin ongelmansa ja myös siellä on alkanut tulla tungosta. Hermoja turruttava elokuva pyörii loppuun alkaakseen heti uudelleen. Koko ajan on käynnissä satoja pikkupalavereja ja kymmeniä yhteiskokouksia, joissa keskikannen matkustajien levottomuutta rauhoitellaan uusia helpotuksia ja lisäoikeuksia myöntämällä. Ahdingon yltyessä heitä kannustetaan katsomaan etupään elokuvaa tai peräikkunasta avautuvia merimaisemia.

 

Yläkannellakaan ei mene sen paremmin. Usva on paksuuntunut jo läpinäkymättömäksi, eivätkä mitkään kartat ulotu kertomaan edessäpäin olevista olosuhteista. Lisäksi joka päivä joku kalastaja tai sateenkerääjä, pyrkiessään kaikin voimin säilyttämään normituottonsa, putoaa laivasta mereen. Menetyksistä huolimatta yläkannen päälliköt vaativat jäljellä olevilta ravinnontuojilta lisää tuloksia, sillä kasvava keskikansilaisten joukko valittaa alakansilaisten kärsivän nälkää ja hakkaavan kylmissään laivanpohjaa polttopuiksi. Hätä haittaa näkyvyyttä entisestään.

 

Kuinka laivan käy ja mikä on matkustajien kohtalo?

Ja lopuksi, mikä olkoon tämän traagisen tarinan tärkein opetus, on huomattava kaikkien kolmen kannen matkustajien olevan värikylläinen sekoitus jokaisen puolueen ja aatesuunnan kannattajista. Vertauskuvallisessa kertomuksessa kyse ei siis ole kansien välisestä puoluepolitiikasta, vaan kyse on suomalaisten ihmisten erilaisista asenteista: itsekkyydestä, ymmärtämättömyydestä ja vastuuttomuudesta sekä toisaalta työteliäisyydestä, suvaitsevaisuudesta ja hyvätahtoisuudesta. Vain kaksi tekijää yhdistää matkustajien kohtalon toisiinsa, sama laiva ja sama matka. Ihmisten asenteet kilpailevat eduista, oikeuksista ja vallasta.

 

Minkälainen olisikaan kuntalaiva, jos sen asioista päättävät valtuutetut jakaantuisivat uppiniskaisesti periaatteitaan puolustavien puolueiden sijaan asenteittensa perusteella kolmeen eri kanteen. Mitä äänestäjät tahtoisivat ja kuinka he käyttäytyisivät? Varmaa vain on, ettei keskinäisellä riitelyllä selvitä sumun seasta pilkistävistä karikoista ilman pohjakosketusta. Eikä ole väliä, ketkä hukkuvat ensin, sillä meri malttaa odottaa, eikä arvioi hädänalaisten saavuttamia erioikeuksia.

 

Palataan laivalle ja annetaan sinne kansikohtainen mahtikäsky.

 

Alakannen matkustajat! Huomio! Avatkaa luukut ja havahtukaa olevanne aavalla merellä. Mikäli hakkaatte laivarakenteita polttopuiksi, laiva hajoaa ja kaikki hukkuvat. Lopettakaa siis hakkaaminen. Kantakaa vastuu omasta selviytymisestänne, älkääkä kuluttako voimavarojanne keskinäiseen tappeluun. Pysäyttäkää ylikuumennut moottori ja korjatkaa se rauhassa kuntoon.

Keskikannen matkustajat! Sammuttakaa elokuva, herätkää todellisuuteen ja repikää näkymiä peittävä kangas alas. Kohdatkaa oma ahneutenne ja antakaa periksi pyrkyryydellenne. Pelastakaa laivamatkustajat mielipuolisilta taudeilta. Laatikaa uudet pelisäännöt, niin että kykenette selviytymään tehtävistänne. Ottakaa vastuuta, lopettakaa turhien kokousten pitäminen ja salaisuuksien kätkeminen.

Yläkannen matkustajat! Ottakaa joukkoonne edustajat ala- ja keskikannelta. Menkää itse tutustumaan heidän olosuhteisiinsa ja tekemisiinsä. Käykää yhdessä läpi reittisuunnitelmienne erilaiset vaihtoehdot ja selvittäkää ravintotilanne tiedoksi koko laivaan. Nostakaa alempaa lisää kalastajia ja sateenkerääjiä. Odottakaa sumun hälvenemistä, älkääkö kiirehtikö laivan päämäärätöntä kulkua. Jakakaa näkemyksiä, älkää käskyjä.

 

Seuraavassa satamassa halukkaat voivat niin tahtoessaan jättää laivan. Uutta väkeä otetaan mukaan tarvittava määrä eri kansille. Joka tapauksessa laiva jatkaa pysähdyksen jälkeen matkaansa ja halkoo aaltoja entistä ehompana!

 

Valuri

Valuri

 

Univieras

Tämä teksti on tervehdys Kantturan kalevalaiseen Kohtaamisviikonloppuun osallistuville hyville ihmisille 27.7.2012

Heikki Pesämaa

 

Oli satanut kaksi päivää lähes yhtäjaksoisesti. Tunsin itseni tekemättömyyteni tähden turhautuneeksi. Sisällä oleminen alkoi ahdistaa, eikä kirjoistakaan löytynyt lohtua. Pakotin itseni pois pirtistä ja pihalle. Olin kiikuttamassa sateen seassa puolijuoksua edeten pikkuista roskapussukkaa autoni takakonttiin odottamaan jatkokuljetusta, kun yhtäkkiä väsymys ja kokonaisvaltainen voimattomuus valtasivat minut. Päätin vaihtelun vuoksi vetäytyä päivätorkuille vanhaan savupirttiin, jossa en ollut vielä koskaan päiväuniani nukkunut. Jätin kenkäni eteiseen ja livahdin lämpöiseen tupaan.

Noen mustaamien seinien kehystämä huone tuoksui voimakkaasti entisaikojen elämältä sekä hempeän ruutukuvioisilta kankailta. Minun tuli täällä aina turvallisen romanttinen olo, mutta nyt väsy viekoitteli kiirehtimään sängylle. Vedin vanhan oven perässäni kiinni, puistelin sadetta vaatteistani ja rojahdin monenkirjavan päiväpeitteen suojaamalle makuulaverille. Tuntui hyvältä!

Nukahdin varmaankin saman tien. Muutama houreinen häily syveni unen tilaksi, uni kasvoi kuvaksi ja kuvanäkymä kehittyi kuvien ketjuksi. Ketju alkoi pyöriä jossain kaukana silmäluomieni takana. Erkaannuin olevaisesta ja aloin seurata mieleni tuottamaa elävää kuvaa.

Oli syysilta tai kesäyö. Olin Kantturassa Oulujoen rannalla ison sähkölinjan kohdalla, mutta rujoa runkolinjaa en havainnut. Joko olin ajassa ennen linjoja ja ennen joen patoamista tai sitten lämpimän ja kesäisenkaltaisen yön puolittainen pimeys peitti linjan näkyvistä. Merkinnänarvoinen seikka tuo sähkölinjan puuttuminen kuitenkin jollain tapaa oli, koska kiinnitin siihen huomiotani. Ihmishahmoja erottui lähelläni. Harmaanmustia varjoja liikkui siellä täällä pitkin rantaa. En kuitenkaan hämärässä saattanut erottaa yksittäisiä kasvoja tai ihmisten vaatteita, niiden väreistä puhumattakaan.

Aivan lähelläni seisoi vanttera kolmikymppinen mies musta huopahattu päässään. Aistin miehen olemuksen vahvasti. Hänen yllään oli valkoinen kaulukseton paita ja musta napittamaton liivi. Paidanhihat olivat kääritty ylös kyynärtaipeisiin saakka. Mies vaikutti riuskalta. Kaikkialta kuului puheensorinaa, mutta vantteran miehen ympärillä oli hiljaista odotusta ja herkkätunteista varovaisuutta. Tunnelma tarttui minuun. Katsoin keskittyneenä vieressäni ryhdikkäänä seisovaa miestä. Halusin omalta osaltani antaa hänelle tahdonvoimaa ja aikaa. Odotin silti malttamattomana hänen puhuvan, koska tiesin hänellä olevan kerrottavaa meille kaikille.

Ja siinä samassa mies alkoikin puhua. Hänen maltillinen äänensä soi kumeana kuin olisi ollut lähtöisin syvän luolan sisältä. Äänessä oli vahvaa auktoriteettia, vaikka alkuun mies vaikuttikin tapailevan sanoja ja puhelevan lähinnä itsekseen. Ihmiset kaikkialla hiljenivät kunnioittavasti ja kurottautuivat kuuntelemaan.

'Oi Luojani, oi Luojani, laske rannoillemme. Täällä me taas kerran olemme ja odotamme. Kuinka kauan meidän on vielä jaksettava. Voi yksi yhteinen taivas, ja voi kaikki yhteinen maa! Voi, me kaikki! Mutta kuulkaa! tunnen jonkun koskettavan minua, joku on lähelläni, ja kuulen kuinka minua kutsutaan, ja nyt minulle puhutaan.'

Kansan riveistä kuului hämmästynyt huokaus, kuin äkillinen tuulen henkäys haapapuiden lehvästössä. Jotain merkittävää oli siis tapahtumassa. Katsoin ympärilleni, jaoin väen kiihkoisan odotuksen ja jännityksen.

Taivaankansi yllämme oli muuttunut oranssia hehkuvaksi valomereksi. Uskomattoman häikäisevä hehku kasvoi kautta koko taivaan luoden aavemaisen epätodellista valonkajoa pimenevään maisemaan. Vanttera mies pudottautui polvilleen, kohotti katseensa ja kätensä ylös. Saatoin kuulla hänen mutisevan jotain ja näin hänen hartioittensa tärisevän. Kuin mahtikäskyn voimasta tyhjä tila hänen ympärillään kasvoi laajemmaksi. Olimme nyt rannalla aivan vierekkäin. Mies laski kätensä hiljaa alas, sulki silmänsä ja alkoi puhua nyt jo selvästi kantavammalla äänellä. En nähnyt hänen huultensa liikkuvan, mutta kuulin jokaisen sanan selvästi kuin suoraan korviini puhuttuna.

'Kutsukaa minua kuinka tahdotte, mutta Valuri minä olen. Ja Valuri on nimeni teillekin.'

Sen sanottuaan mies kohotti katseensa kiertämään joukossamme. Samassa leimahti yllämme valtava salama ja koko ympäristö aivan kuin räjähti kirkkaan keltaiseksi. Salamaniskua seurasi välittömästi pelottavan vihainen ja läpi koko taivaankannen viiltävä ukkosenjyrähdys, jonka raivoisa voima järisytti tannerta.

Ihmisjoukossa tapahtui rauhatonta liikehdintää. Lähelläni joku nainen kirkaisi hätäisesti. Vantteran miehen välittämänä Valurin puhe jatkui tasaisen kiihkottomana ja väki vaikeni kuulemaan, kun hän selitti,

'Elämässä mikään ei ole koskaan loppunut, kaikki on vain uudelleen alkanutta. Elämä on loputon kierto. Ja teidänkin osalle on annettu tehtävä, joka kiertyy kauaksi tuleviin aikoihin.'

Yllättäen ääni ei ollutkaan enää tuon vantteran miehen omaa, vaan se kuulosti pikemminkin huomattavasti vanhemman miehen puheelta. Katsoin kummastuneena viereeni ja havaitsin pienikokoisen vanhuksen uteliaiden silmien katsovan tutkivasti takaisin.

Kysyin häneltä, ´oletko sinä Valuri?´ ja hän tuntui vastaavan, ´minä olen Valuri.´

Valuriksi esittäytynyt ukkovanhus uhkui suurta arvoa ja karismaa. Hänen läsnäolonsa teki minut nöyräksi, mutta myös jollain lailla etuoikeutetuksi. Koin kunnia-asiakseni seisoa pienen miehen vierellä ja tahdoin henkivartijan tavoin pysytellä hänen läheisyydessään. Pian Valuri kiertyi katsomaan joelle ja ryhtyi jutustelemaan meille,

'Tahtoisin tulla keskuuteenne ja koskettaa teitä jokaista. Tahtoisin tuntea lämmön, joka kehoistanne hohkaa. Se lämpö pitää yllä toivoa ja lupausta. Mutta ei! kärpäset lentelevät lävitseni, eikä kirkkainkaan valo kiusaa silmiäni. Tässä minä kuitenkin olen, kaikesta olemattomuudestani huolimatta luonanne, kuulemassa kaiken mitä ajattelette rajoittuneissa mielissänne. Tässäpä hyvinkin. Hyvässä hiljaisuudessa. Ja koska minut on kutsuttu puhumaan elämästäni, teen sen tavalla, joka säilyy mieliinne ja lastenlastennekin mieliin se säilyy, selvitäkseen ymmärrettäväksi tulevien aikojen ja seuraavien sukupolvien myötä.'

Joen rannalla oli ihmisiä paljon, kukaties heitä oli satoja. Kaikki he, kuten minäkin, olivat hiljentyneet kuuntelemaan tämän ilmeisen oudon, mutta merkittävän vanhan miehen kertomusta, joka oli alkanut välittyä sen huopahattuisen vantteran miehen kautta kuultavaksemme. Ihmettelin, missä tuo mies nyt oli ja oliko Valuri todellinen vai epätodellinen. Hän totesi, aivan kuin olisi lukenut mieltäni askarruttavia kysymyksiä,

'Te ihmettelette ja niin minäkin ihmettelen. Ihmetelkäämme kaikki toisiamme ja ihmetelkäämme kaikkea, mitä koemme, mutta niin tehdessämme kerron teille jotain itsestäni, sillä te ette minua tunne, mutta minä teidät tunnen.'

Oulujoen virta kiihtyi kohisevaksi ja vedenpinta kohosi. Veden uhoava voima tärisytti rantamaata jalkojemme alla. Valurin läpitunkeva ääni ylitti vaivatta virrankuohunnan, kun hän pohti ääneen,

'Olen usein joutunut miettimään, teemmekö me tarkoituksella tuhoa itsellemme. Tuhoammeko me itse itsemme, voisin minä kysyä kaiken kokemani jälkeen. Ja mitä muuta voisinkaan vastata kuin kolmesti kyllä, kyllä, kyllä! Mutta miksi täällä vihataan elämää, ja miksi ihmistä itseä? Miksi yleensäkään vihata yhtään mitään, kun kaikki kasvattamamme viha on tuhoisinta vihaajaa itseään kohtaan. Onko viha vanhassa veressä? Kuulkaa minua! Vanhan vihan on väistyttävä uuden ymmärryksen tieltä ja vanhan pelon on poistuttava uuden luomisen tieltä!'

Rannalla ihmiset kävivät jälleen rauhattomiksi. Voimistunut virta vahvistui yhä enemmäksi uomassaan ja liikutti jo mukanaan isoja kiviä ja kaatoi rantatöyräällä kasvavia puita. Väkijoukon seasta kuului joitain yksittäisiä hätääntyneitä huutoja, mutta oikeaa kättään kohottamalla vanha Valuri vaiensi kaikki ihmisäänet. Veden kohiseva kumu teki taustalla vahvaa äänimaisemaa, kun hän nosti kätensä kesyttääkseen kansan hädän ja huolen,

'Antakaa minun jatkaa,'

Valuri totesi täysin tyynesti keskittyen jälleen tarinansa selvittämiseen. Hänen äänensä voimakkuus väheni ja sävy muuttui vähemmän julistavaksi. Jokaisen rannalla olijan huomio oli kiinnittynyt ainoastaan tähän kertomukseen, jota Valuri jatkoi,

'Kas niin, vuosikausia sitten minäkin olin olemassa ja kaikkien nähtävissä, aivan kuten te nyt. Kiirehdin enemmän kaikkea, enemmän menestystä, enemmän asemaa heimomme keskuudessa ja enemmän valtaa itselleni. Olin malttamaton ja kärsimätön kaikessa mitä toimitin ja muilta vaadin, sillä olin vaatimuksissani hyvä ja vihasin kiireettömyyttä sen luonnottomuuden tähden.

Kiire täytti olemassaolossani kaiken oleellisen tilan; mutta kiireeni paljasti itsestäni vain sen mitättömän vähäisen, minkä minä sen sallin paljastaa. Kiire, kiire, kiire… se palveli hyvin suorittamistani ja ahnehtimiseni pakkomielteitä. Olin tarpeeksi kiireinen ollakseni tavoittamaton, arvoituksellinen ja muihin ihmisiin nähden ylempiarvoinen. Elämäni aikaansaannokset ja ansiot olivatkin mahtavat ja onnen myötäinen tuuli kasvatti kekoani kaiken aikaa. Olin mukana useissa arvostetuissa valtaneuvostoissa ja myös senlaatuisissa heimojen välisissä salaisissa kokouksissa, joihin vain harvoja hyväksyttiin.´

Valuri katseli ympärilleen ja piti taukoa seikkaperäisessä selostuksessaan. Mikä on tämä tilanne ja mikä on tuo mies?! Mitä täällä tapahtuu ja mikä tässä kaikessa on oma asemani?

Hurjistunut joki oli muuttunut mustaksi ja sen pinta kiilteli oranssin valon loimussa kuin jättiläismäisen matelijan märkä nahka. Joki näytti olevan muuttumassa arvaamattoman eläväksi voimaksi, joka ei tahtonut yhtään pidempään tyytyä rooliinsa ikuisesti riistettynä, petollisen ihmistahdon käskemänä vauraudenlähteenä. Valuri siirsi kädet selkänsä taakse ja silmiään siristellen katseli ylös jonnekin ikuisuuksiin, ehkäpä toisiin ulottuvuuksiin. Hänen hahmonsa hallitsi kaikkea, niin puheineen, eleineen kuin koko olemuksineen. Pehmeästi, mutta hyvin kuuluvasti kuiskaten hän palasi takaisin kertomukseensa,

'Kauan siitä totisesti on aikaa. Mutta yhä olen täällä ja muistan elämäni ajoista kaiken. Senkin muistan, kuinka vanhenin ja aloin pelätä kaikenlaisia asioita. Ennen kuin sairastuin, olin alkanut pelätä sairastumista. Ja ennen kuolemaani olin alkanut pelätä kuolemaa. Tahdoin pelkojeni vuoksi hakeutua viisaiden tietäjien luokse saamaan apua ja puhumaan itseni kuntoon ja uudelleen urheaksi. Tahdoin hallita kuoleman jälkeistä elämääni kuten hallitsin kuolemaa edeltävääkin elämää. Voi minua typerystä! ja voi minua hullua!'

Yhtäkkiä Valuri alkoi nauraa mielipuolista naurua ja aivan hänen läheltään kaatui jokeen suuri koivu ryskyen ja kiljuen kuin hengenhätäänsä meuhkaava härkä. Suuri valkorunkoinen puu katosi mustan virran pyörteitten sekaan nopeasti ja lopullisesti. Valuri ei ollut moksiskaan välikohtauksesta, vaikka iso puu paksuine oksineen oli piiskautunut veteen vain käsivarren mitan päässä hänestä. Koivun kadottua hän lopetti nauramisen ja pyyhki suutaan pitkin käsivarttaan. Hiljaisuus oli palautunut rannalle. Vain joki jatkoi tasaisen uhmakasta yksinpuheluaan, ennen kuin Valuri palasi tarinaansa,

'Luotettu ystäväni ohjasi minut matkalle tapaamaan erästä viisasta miestä, joka oli saapunut koskaan päättymättömillä matkoillaan heimomme pariin. Yhytinkin helposti oudon tietäjän tuolla metsän aukiolla.´

Valuri heilautti kättään rinteen suuntaan ja jatkoi,

´hänen ympärillään oli paljon köyhiä ihmisiä, joista en tunnistanut montaakaan. Odotin ryysyläisen väkijoukon ulkopuolella, että katseemme olisivat kohdanneet tietäjän kanssa. Seurasin huomioimattomuudesta hermostuneena, kuinka hän puhui noiden vähäosaisten maankulkijoiden kanssa. Aloin tuskastua. Keskipäivän aurinko poltti niskaani ja lihavat kärpäset kiusasivat korviani.'

Valuri piti taukoa esityksessään ja saatoin kuulla levottomuuden jälleen kasvavan epätietoisen ja pelokkaan väkijoukon keskuudessa. Valuri ei kuitenkaan kiinnittänyt ympäristöönsä minkäänlaista huomiota. Ääntään korottamatta hän puhui,

'Niin minä siinä häntä katselin kuin käskien. Viimein tietäjä suuntasikin silmänsä puoleeni ja tuijotti minua kysyen tarkoitusteni perään. Otin askeleen lähemmäksi häntä ja sanoin, että olen Valuri ja tahdon keskustella hänen kanssaan. Lupasin myös maksaa käyttämästämme ajasta hyvin.

Tietäjä nousi hitaasti ylös ja vastasi yllättävän ystävällisesti, ´hyvä on, Valuri. Nimeni on Antus, olen kulkija, ja mieluummin ymmärrän enemmän kuin tahdon ikinä tietää. Mennään keskustelemaan.´

Ja niin lähdimme liikkeelle kansanjoukon jäädessä niille sijoilleen jatkamaan tyhjänpäiväistä olemistaan. Tietäjä-Antus käveli rinnallani kauhtuneissa vaatteissaan. Aloin jo silloin epäillä tämän Antuksen viisautta. Arvelin, voisiko mokoman ryysyihin ripustautuneen kulkijan viisaus olla lainkaan sellaista arvokasta viisautta, mitä minä kipeästi tarvitsisin. Tahdoin kuitenkin saada asiasta selvyyden ja siksi puhuttelin häntä edelleen ystävällisesti ilmoittaen, että veisin hänet talooni, sillä siellä saisimme puhua rauhassa. Tunsin Antuksen kuluneen vaatetuksen haisevan kivisiltä poluilta ja metsän sammaleilta. Lyhyesti hän tyytyi vastaamaan minulle, ´hyvä on. Puhutaan rauhassa.'

Joen rannalla olosuhteet olivat kehittyneet entistä uhkaavimmiksi. Jouduin muiden lailla siirtymään rantarinteellä pari askelta ylemmäksi, etten olisi kastellut jalkojani. Valurin jalat virta sen sijaan oli jo kastellut sääriä myöten. Voimakkaana virtaava vesi ei kuitenkaan horjuttanut häntä, eikä edes heiluttanut hänen lahkeitaan. Tarina oli yhä kesken ja se jatkui,

'Olkaa hyvässä rauhassa!´ ja jälleen ihmisjoukossa tuli hiljaista.

´Niin, silloin kauan sitten, omassa talossani minä osoitin kulkija-Antuksen istumaan kauniille lavitsalleni ja käskin hyvän vaimoni tuomaan meille parasta olutta ja tuoreinta leipää. Olisin viimeistään tuolloin odottanut tuolta köyhältä kulkurilta nöyryyttä ja kiitollisuutta tai edes hieman huomaavaisuutta, mutta sen sijaan vieraani tahtoi edelleen tarjota itsestään kiusallisen välinpitämätöntä vaikutelmaa. Olin harmistunut ja kiukuissani Antuksen pöyhkeydestä.

Tuntemuksistani huolimatta aloin selvittää ongelmaani hänelle, vaikken luottanut hänen taitoihinsa enää nimeksikään. Sanoin, että olin pyytänyt hänet luokseni, koska olinhan merkittävä, mutta myös malttamaton mies. Ja myös koska olin saanut kuulla, että hän olisi osaava parantaja. Kerroin siis tarvitsevani Antukselta hänen hyviä neuvojaan. Lopulta tunnustin hänelle alkaneeni pelätä kuolemaa ja tahtovani nyt tietää, mitä minulle tulisi tapahtumaan kuolemani jälkeen.

Mielihyvällä panin merkille, että Antus vaikutti hieman aiempaa myötätuntoisemmalta kohtaani, mutta tietenkin samalla myös uteliaammalta, olihan kuvaamani kaltainen tilanne hänelle ilmeisen ainutkertainen.

Liiankin pitkän hetken puhettani pohdittuaan osoitti Antus vuorostaan sanansa minulle väittäen, että ´mies, joka kuolemaansa pelkää, joutaa kuolla pois levittämästä kuolemanpelkoa muihin ihmisiin´ ja sen lisäksi hän kysyi minulta,

´kuinka kukaan voisi pelätä kuolemaa pelkäämättä ensin elämää?´

Näin julkeasti kysyttyään hän muistutti minua siitä, että olin luvannut maksaa hänelle hyvin, ja vieläpä halusi tietää, kuinka paljon se olisi? Aha, arvasinhan! Ahne lurjus ja varashan tämä kulkuri sittenkin on enemmän kuin mikään tietäjä. Mutta maltoin pitää hyvän mieleni hänen hävyttömyytensä edessä ja vastasin maksavani sen mukaan paljon, mikä hänen palveluksista olisi riittävästi. Ehdotin, että jos hän osaisi auttaa minut eroon peloistani, antaisin hänelle kymmenen kultaista rahaa, mutta jos hänen neuvonsa eivät helpottaisi oloani, antaisin palkaksi vain kurjan kuparisen kolikon ja sen päälle kiellon koskaan astua talooni minua puhuttelemaan. Antus hymyili minulle ivallisen arvoituksellisesti, enkä pitänyt siitä lainkaan. Uskalsiko hän tehdä minusta pilaa? Varokoon nahkaansa siinä tapauksessa! Raivoni nähdessään hän sentään vakavoitui nopeasti tarjoukseni edessä ja lausui minulle sovittelevan lempeästi,

´niin olkoon, sinä merkittävä mies, että helpotan oloasi. Mutta jospa jätän rahan ottamatta, saisit sinäkin olla rahaa antamatta, ja maksu palveluksistani määräytyisi myöhemmin ja muilla tavoin, etkä sinä menettäisi minulle mitään sellaista, mitä olet itsellesi onnistunut keräämään.´

Tunsin oloni heti huojentuneemmaksi. Kulkija-Antuksen tekemä tarjous osoitti hänen sittenkin ymmärtävän ja kunnioittavan minua. Mitään palkkaa pyytämättä tietäjä aikoi helpottaa oloani ja auttaa minua pääsemään eroon kuolemanpelostani. Hyvä näin, hyvä kerrassaan!

Pyysin tällä tavoin varsin viisaaksi varmistunutta miestä kiirehtimään hoidossani heti eteenpäin. Antus kuitenkin kohotti kämmeniään, puisteli päätään ja pyysi minulta enemmän aikaa. Hän kehotti minua palaamaan kuukauden päästä hänen luokseen samaiselle metsäaukiolle. Silloin hän olisi valmis ja saattaisi neuvoa, kuinka kaikki pelot kaikkoaisivat minua vaivaamasta.

Tunsin pettymyksen riipaisevan rintaani, mutta vastalauseitani odottamatta Antus nousi kevyesti sohvaltani, liukui sulavasti luokseni ja ojensi sitten kätensä ja kosketti sormenpäillään otsaani. Kosketus tuntui sävähdyttävän kuumalta, enkä saanut hämmästykseltäni sanotuksi sanaakaan. Niin tietäjä poistui huoneesta kohteliaasti suuntaani kumartaen ja saatoin kuulla, kuinka vaimoni avasi hänelle oven ulos. Näin vaivattomasti muutokseni alkoi, vaikken vielä tuolloin ymmärtänyt mitään merkittävää elämästä ajassa tai ikuisuudessa. Kaikki ne tapahtumat jyräsivät minut kauan aikaa sitten, mutta kaiken muistan iäti kuin eilispäivän. Voi Luojani tähden! Minä olen kaikkeni maksanut!'

Yhtäkkiä oranssia hehkua loimunnut taivas valkeni luonnolliseen kirkkauteensa. Kaikki tapahtui nopeammin kuin auringon noustessa. Oranssi loimotus hävisi horisonttien taakse ja taivas sai sinisävyiset värinsä takaisin. Ilma tuntui aamuisen raikkaalta.

Ihmiset lähtivät hiljaisina ja huomiota herättämättä perääntymään pois rannalta. Näytös tuntui olevan ohitse. Katsoin yhä edessä ja vieressäni olevaa, mutta nyt selvästi lysähtäneeltä vaikuttavaa Valuria. Joki oli laskenut ja rauhoittunut virtaamaan uomaansa.

Valuri kääntyi puoleeni luontevasti, aivan kuin olisi koko ajan ollut tietoisena läsnäolostani, ja kysyi sitten herkän voipuneesti, 'näetkö sinä unta? Luuletko, että se on totta?'

Yritin vastata jotain, mutta sanat tuntuivat takertuvan kurkkuuni. Sain ähkäistyä vain,

´en tiedä.´

Valuri nyökkäsi kevyesti ja totesi minulle kaverillisesti,

'hyvä ystäväni, ei voi olla muita vastauksia'

ja jatkoi rauhallisesti silmiini katsoen, ikään kuin tahtoen varmistaa minun keskittävän huomioni yksin häneen,

'katso minua, jotta tunnistat ja muistat minut.'

Samalla hän suoristautui täyteen mittaansa, joka ei sittenkään yltänyt edes leukani tasolle, ja tuli lähemmäksi niin, että saatoin nähdä hänet hyvin tarkasti. Valurissa oli vanhan intiaanin olemus, uurteiset kasvot ja syvään painuneet silmät sekä tiukka suu. Hänen nenänsä oli poikkeuksellisen kookas ja kyömyinen. Hiukset olivat mustanharmaat ja epätavallisen pitkät. Hänen toinen jalkansa oli huomattavasti toista lyhempi ja oikean olkapään päällä kasvoi selvästi erottuva kyhmy.

'Nyt kun sinä olet minut nähnyt, sinä minut tunnet, eikä sinun saa minua enää unohtaa, koska palaan takaisin tykösi ja tarvitsen sinua.'

II

Heräsin hätkähtäen pimeässä, enkä pitkään hetkeen tajunnut, missä olin, vai olinko ylipäätään ollenkaan missään, olinko edes olemassa.

Uneni oli ollut poikkeuksellisen syvä, selkeä ja juonikas. Jouduin kapean maailmankuvani kanssa ihan uudenlaiseen ja perustavaa laatua olevia kysymyksiä täynnä olevaan tilanteeseen. Viime aikoina mieltäni vaivannut levottomuus oli nähtävästi käymässä vaativammaksi. Aloin miettiä, mitä elämäni on ja olenko sittenkään tyytyväinen siihen. Todellisentuntuisen uneni johdosta tunsin itsessäni oudon voimakasta hämmennystä. Sekavanoloisissa mietteissäni laskeuduin uudelleen pitkäkseni vahvan näkykokemukseni aikana rutistuneen päiväpeitteen päälle. Väsy palasi ja annoin silmäluomieni sulkeutua vastustelematta. Kohta koin jälleen olevani ajautumassa unenkaltaiseen horrokseen.

Ilman päämäärää kävelin pitkin katuja ja pyöräteitä. Jossain vaiheessa huomasin kulkevani Oulun hautausmaan aidanviertä. Livahdin portista sisään pyhälle kirkkomaalle. Etenemiseni siististi hoidettuja hiekkapintaisia käytäviä pitkin oli levollista ja rauhallista. Katselin kauniita hautoja ja tarkkailin vainajista kiviin kirjattuja vähäisiä tietoja.

Yhtäkkiä huomasin saapuneeni hyvän ystäväni hautakiven ääreen. Selittämätön mutta hyvänoloinen kaipuu valtasi mieleni

´täälläkö sinä lepäät?´

Kaimani kuolemasta oli kulunut enemmän kuin kymmenen vuotta. Hänen poismenonsa oli raskas ja pitkävaikutteinen isku. Nuoren ihmisen kuolema on aina ennalta arvaamaton, ennenaikainen ja ennen kokematon shokki. Musertava uutinen oli järkyttänyt koko lähipiiriä, johon itsekin kuuluin. Kaipaan yhä häntä kovasti. Jäin viipymään kiven eteen ja annoin ajantajuni kadota, tahdoin kuulla ja tavata häntä. Kaipuu kasvoi kauniiksi kaihoksi, silmäni kostuivat ja tunsin, etten jaksaisi liikahtaa paikaltani. Toisaalta mieleni ei tehnyt tuosta tunnelmasta minnekään paeta. Vaivuin syvemmälle kaukaisiin aikoihin ja ajauduin jonkinlaiseen transsiin.

Sitten yhtäkkiä aloin erottaa ympäriltäni heikkoa puheen ääntä. Käännyin katsomaan äänen suuntaan ja näin tutun hahmon luonani. Valuri oli palannut. ´Ole tervehditty unessasi, ole tervehditty täysissä voimissasi. Sinun kuuluu ymmärtää enemmän, ja siksi tulin luoksesi. Puhun sinulle vielä tarinastani, joka on aina ja koko ajan.´ Niin sanottuaan Valuri laski leukansa rinnalleen, sulki silmänsä ja näytti vetävän syvään henkeä ennen kuin jatkoi,

´Muistathan, tuo Antus, joka minulle elämäni vaurauden päivinä oli ilmoitettu viisaaksi mieheksi, ja jonka olin kertaalleen tavannut talossani, ilmestyi suureksi hämmästyksekseni jälleen tyköni. Yllätyin siksi kohtaamisesta, koska hän oli nyt yksin ja oli varta vasten etsinyt minut, emmekä olleet sovitun mukaisesti metsän aukiolla, vaan heimomme hautamaalla. Olin nimittäin vain muuan päivä aikaisemmin äkisti menettänyt hyvän ystäväni kuoleman omaksi, ja katso, menetin saman ystävän kuin sinäkin menetit, ja surin laillasi ystäväämme omassa yksinäisyydessäni. Sen tähden olin hautamaalla. Antuksen kohdattuani mietin myös, oliko edellisestä tapaamisestamme tosiaan kulunut jo tuo hänen ilmoittamansa kuukausi. Ei sentään, ei sentään, ajattelin ja katsoin tuttua kulkija-tietäjää ilman mitään tuntemuksia tai odotuksia. Toivotin kuitenkin hyvän tavan mukaisesti hänelle rauhaa. Antus vastasi tervehdykseeni, istui maahan ja alkoi puhua seikkaperäisiä asioita sanoen,

'tila sinussa on jo avattu, ja siksi on minun sinua varoitettava yhteensattumista, joita alkaa tapahtua. Tiedä, ettei mikään ole sattumaa. Ihminen itse on muuttunut tyhjäksi, kun elämän tarpeet on täytetty. Ihmisen on toivottu olemaan, ja kokemaan elämää, enemmän kuin keräämään kuollutta. Siksi kaiken, kuolemankin, tulee antaa tapahtua, koska kuolemaa ei voi pettää, eikä elämää pidä pettää. Elämää ei myöskään pidä kasvattaa ruokkimalla sitä tilapäisillä totuuksilla ja hetkellisillä mieliteoilla. Onneton ja eloton on ihminen, joka on runsaudesta kylläinen ja paljoudesta pöhöttynyt. Katso nyt tuota hautaa, joka puhuttelee sinua ystäväsi muiston merkkinä. Mitä se lopulta merkitsee muuta kuin matkamuistoa! Mitä se kertoo ihmisenä olemisesta, elämässä onnistumisesta? Ei! Minä varoitan sinua! Anna pois, mitä sinulla on annettavaa, luovu enemmän kuin vain liiasta, äläkä kanna murhetta muusta kuin mitä voit mukanasi kantaa.'

Olin harmissani. Mikä on tuo kulkija minun elämääni ohjailemaan ja mikä hän on minua tuomitsemaan. Vihastuin Antukselle hänen julkeudestaan ja valheistaan, ja häädin hänet matkoihinsa. Tahdoin muistella ja murehtia ystävääni rauhassa. Vielä mennessään kavala tietäjä kääntyi suuntaani ja sanoi, ettei sattumia ole, eikä ymmärrystä voi ostaa. Hän tarjosi hyviä neuvojaan ilman korvauksen pyydettä, mutta käskin hänet pois luotani. Rahojani ja asemaani tuo kulkuri vain kyttäsi.'

Valuri huokaisi syvään ja kääntyi katsomaan ystäväni hautakiveä ja tahtomattani seurasin hänen katsettaan. Kaunis kaihomieleni oli vaihtumassa hämmennykseksi. Kuulin Valurin hiljaa kuiskaavan, 'kysy itseltäsi, kuinka paljon vielä on kerättävä, että on kylliksi.'

Palasin katsomaan kuiskauksen suuntaan ja suureksi ihmetyksekseni kohtasinkin Valurin sijaan kuolleen ystäväni selväpiirteisen olemuksen. Valuri puolestaan oli kadonnut. Ystäväni tervehti minua tapansa mukaisesti ilman suuria eleitä. Vaikka olisin kuinka tahtonut, en saanut vastattua hänelle mitenkään, mutta vaitonaisuudestani huolimatta hän jutteli minulle vilpittömin silmin ja soinnukkain sanoin,

'niinpä niin, siis kuinka paljon vielä, ystäväni? Kuinka paljon on kylliksi, jos mikään ei ole tarpeeksi? Jokainen päivä kasvattaa tai kuluttaa aikaa. Miten olisi oltava, että aika kasvaisi, eikä kuluisi.

Sanon kaiken sinulle, äläkä tätä heti unohda, koska paljon sinulle tullaan tuomaan uutta tietoa aikojen takaa tuntemattomista. Paljon myös väitetään sinulle valheita tosiksi. Monia kauniita kokijoita tulee luoksesi tarinoineen ja tarpeineen. Runsaasti houkutuksia on tarjolla edessäsi, mutta varsinpa vähän on paljossakaan sinun otettavaksi. Kas, kylliksi kun on yksi, ehkä pienistä pienin palanen. Kaksi olisi jo liikaa kannettavaksi, myös liikaa katsottavaksi.

Ota siksi yksi, valitse itse itsellesi. Sovita itsesi ylle, sovita itsesi alle. Itse on sinussa kaikki. Jätä siksi kaikki muu keräämättä, anna olla kokoamatta. Kävele pois, äläkä käänny. Kävele kaiken epäpuhtaan yli ja jätä vääryydet taaksesi.

Monta laulua matkalla mieltäsi houkuttaa. Kävele niidenkin ohi, kunnes laulut loppuvat. Monta lahjaa mukaasi luvataan. Kävele sittenkin ohi, kunnes lupaukset lakkaavat. Monta nousee kerallesi kulkijaa. Kävele vain jokaisen ohi, kunnes heistä viimeinenkin kaikkoaa. Monet tulevat tykösi makean antajana, monet maineen tekijänä. Kävele kaikkien ohi, kunnes mielesi kasvaa yhdeksi itsesi kanssa, ja kunnes tahtosi on kokonaan vapautunut himojen houkutuksista. Kävele sittenkin vielä, kunnes enää yksi on jäljellä. Ja se yksin on sinun itse, joka yksin on sinussa totta. Tiedä vähemmän kaikesta, mutta ymmärrä enemmän elämästä. Toden alussa on aina yksi, kasvussa lopulta kaikki kaksitoista.'

Tämän kaiken sanottuaan ystäväni piirteet alkoivat hämärtyä häilyväisiksi ja koko hänen olemuksensa haihtui usvan lailla tuuleen ja ilman avaruuteen. Aloin vähitellen tiedostaa ympäristöäni. Valuria ei näkynyt, eikä kuulunut. Sen sijaan kuulin pikkulinnun laulavan läheisessä kuusessa ja näin mielessäni yksinäisen naisen kulkevan ohitseni ja taluttavan perässään iäkästä koiraa, jolla oli karhun muoto ja luonne.

Kenties havahduin siinä vaiheessa jälleen hereille, mutten hetkeen osannut hahmottaa mitään todellista, enkä osannut mielessäni eritellä kokemuksianikaan. Olin edelleen kovasti liikuttuneessa tilassa, osaksi olin yhä noissa omituisen todentuntuisissa unikuvissa ja osaksi jo niistä irrallaan.

Suljin silmäni rankan unimatkan kokemuksista voipuneena ja tuossa tuokiossa eteeni piirtyi erivärisiä puolimetrisiä narunpätkiä, joita ui virrassa siellä täällä sikin sokin. Keskityin katselemaan kirjavia naruja ja valuin taas takaisin johonkin unenkaltaiseen ulottuvuuteen.

III

Näin itseni istumassa savupirtissä. Yhtäkkiä Valurin henki piirtyi mieleeni ja myös hahmottui viereeni. Tällä kertaa hän kuitenkin ilmestyi nuoren naisen muodossa. Katselin sekä itseäni että outoa naishahmoa kuin ulkopuolinen. Tunnistin ja aistin naisessa Valurin karisman ja vahvan läsnäolon, mutta siitä huolimatta varmistin tuntemukseni oikeellisuuden kysymällä naiselta,

´oletko sinä Valuri?´

Nainen silmäsi minua häveliään huolimattomasti ja nyökkäsi sitten tuskin havaittavasti. Käsittämätön suru tuntui tummaavan hänen habitusta. Naisen yllä oli kokopitkä ja täysin musta arkipyhäpuku. Hänen päätänsä verhoavaa, tiukasti päänmukaista myssyä kiersi kauniisti kirjailtu valkoinen otsapanta, josta hehkui herkkää valoa hänen päänsä ympärille. Poistuin tarkkailijan roolistani ja siirryin takaisin omaan olemukseeni istumaan Valurin viereen. Käsitin nopeasti ja ilman ihmetystä, että olimme keskenään samalla värähtelytasolla ja siksi pohdiskelimme yhteistä ajatusta. Tämä käsitys tuntui itsestään selvältä.

Katselimme lattiaa hiljaisuuden vallitessa ja jollain alitajunnan tasolla tiesin olevani kiinni omassa ajassamme, ja että tässä näyssä Valuri puolestaan oli aikavierailijan osassa. Ajatuksemme kulkivat yhtä matkaa, tai ehkä minä vain pystyin lukemaan, mitä hän ohjasi minua ajattelemaan. Aloin ymmärtää häntä ilman, että hän puhui sanaakaan, mutta näin hänen ymmärsin ajattelevan,

´Elämä on narunpätkiä virrassa. Yhteensattumien merkitys olisi oivallettava. Kohtaamisten seurauksena narujen välille olisi synnyttävä solmuja, jotta verkko muodostuisi ja vahvistuisi. Vain riittävän monesta langasta solmittu verkko voi tarpeen tullen tarrautua kiinni rannan kiviin ja niin tehden lakata vailla omaa tahtoa ajelehtimasta virrassa.

Miksi ihminen kätkee itsensä? Mitä niin hävettävää ihminen kokee itsessään, että hän peittää minuutensa nähtävistä. Ihminen opetetaan tekemään itsestään esine, ja koulutetaan asettamaan se tavaran tavoin näytteille, tarjolle ja saataville. Kauniit vaatteet ja kalliit merkit, tatuoinnit, lävistykset ja kohahduttavat kampaukset. Kaikki ovat itsenvastaisia suojia, köyhän minän oikkuja.

Katoaako köyhyys ja paha olo ostoksiin, täyttyykö tyhjyys teatteriesityksillä, lääkkeillä, päihteillä ja petoksilla. Onko se itsen pelko vai suoranainen viha, joka saa ihmisen suojautumaan itseltään ja samalla surkastumaan samaksi surkeuden massaksi, mitä koko materialistinen maailma edustaa ja ruokkii, ja mistä se on täydellisen riippuvainen. Ihmisellä tuntuu olevan vimmainen tarve määritellä ja luokitella toinen ihminen. Määritys tapahtuu jo nopeammin kuin tervehtiminen, koska olemme harjoitelleet sitä tuhansia vuosia ja olemme oppineet tehokkaiksi johtopäättelijöiksi.

Ihminen tahtoo luonnostaan antaa itsestään paremman ensivaikutelman päästäkseen sijoitetuksi ylempään ja itselleen edullisempaan luokkaan. Siksi uusien tuttavuuksien kohtaamisiin satsataan paljon. Ikään kuin kumpainenkin tuumisi jo toista kätellessään, 'en ehkä välitä sinusta, enkä kohta edes muista nimeäsi, mutta muistan sen, mikä sinun arvosi merkitys minulle voisi olla, eli kuinka suureksi arvioin sinun hyötypotentiaalisi määrän.'

Ja toisen on vastaavasti osattava ilmaista ilman sanoja ja suurin piirtein sekunnissa, mikä hänen merkittävyytensä, eli yksilöarvonsa voisi toiselle olla. Tehokkainta tämä vaikuttavuusviestintä on, mikäli ihminen olisi entuudestaan kuulu ja julkisesti tunnettu, eli noteerattu. Silloin määrittelyntarve katoaa ja yleisesti tunnettu mediatotuus korvaa ihmisen omat, kenties jopa toisenlaisetkin, johtopäätökset. Tehokasta on myös osoittaa oma asemansa käyntikortilla, jossa on symbolein ja lyhennyksin kerrottu se, mitä kortinkantaja ei häveliäisyyssyistä tahtoisi sanoa: 'minulla on asema, olen merkittävä yksilö.

Samoin toimii pukeutumisen välittämä viestintä. Näyttävä ja kalliiden merkkien pyhittämä vaatetus sekä arvokkaat korut antavat luotettavasti toivotunkaltaisen kuvan käyttäjänsä sosiaalisesta asemasta sekä erityisestä ylemmyydestä suhteessa rahvaaseen.

Kaiken ikää ihmistä opetetaan ja kasvatetaan satsaamaan tuohon kriittiseen sekuntiin kaikkensa. Ellei siinä ajassa onnistu herättämään kiinnostusta, ei sitä koskaan myöhemminkään tulisi syntymään ja ihminen syrjäytyy pois seurapiireistä. Tämän takia näemme vuosikymmenten ajan vaivaa, ehostamme olemustamme monin eri tavoin ja tehostamme markkinoinnillisia mahdollisuuksiamme vääryyksillä ja valheilla. Kaikki on sopimuksia, rutiineja ja käytäntöjä. Voimme miltei kuulla, kuinka minässään epävarma ihminen kirkuu kiusatun mielensä ja koristellun kehonsa välittämää mainosta itsestään,

'Huomaa minut! Olenhan esineenä kaunis, kiinnostava ja kokeilunarvoinen. Äläkä hylkää minua huomiotta, vaan kelpuuta minut kaveriksesi, sillä koska tahansa minusta saattaa olla sinulle suurta hyötyä. Ja vaikka joutuisit maksamaan palveluksistani paljon, on se hyvinkin kaiken sen arvoista. Katso! Minulla on kallis laukku, muodikas merkkipuku ylläni, koruni ovat arvokkaita, kampaukseni on oivallinen ja uusin tatuointini korostaa luonteikkuuttani. Tällainen minä tahdon olla, tätä kaikkea minä edustan. Ja mitä minä edustan, sen tahdon herättävän sinussa hyväksyntää. Ilman kaikkea tätä ylläni olisin paljas ja joutuisin alistamaan itseni epäedulliselle vertailulle, jonka johdosta menettäisin koko elämäni. Siis pukeudun paitsi peittääkseni epäedulliset ominaisuuteni myös tuotteistaakseni itseni paremmin saataville elämänaikaisilla kohtaamismarkkinoilla. Käytän dieettejä, treenejä, meditaatioita, internettiä, lääkkeitä ja päihteitä ollakseni sosiaalisessa ympäristössäni jotain enemmän, ollakseni jotain muuta, jotain paljon mielenkiintoisempaa, kuin mitä oikeasti olen. Toistuvien itseni hämäyksien ja mieltäni huumaavien aineiden avulla saatan ainoastaan edustaa itseäni tehokkaammin ja tuoda itseäni haluttavammin esille. Olen enemmän riippuvainen epätodellisuudesta, kuin itsestäni.

Onko ihmisen omin minuus hänelle riski? Mitä tapahtuu, jos minuus pettää? Pettyykö ihminen? Kestääkö ihminen pettymyksiä? Siksikö kuori rakennetaan niin kovapintaiseksi, ettei herkkä minuus loukkaantuisi tai rikkoontuisi. Kova kuori kestää pettymyksiä paljon paremmin, koska kuori on kovetettavissa kestävämmäksi ja tarpeen mukaan vaikka päivittäin vaihdettavissa, kun taas minuus on ollut ihmistä ennen ja jää ihmisen jälkeen. Samalla kun kuori kohtaa kolhuja, pysyy minuus piilossa pääsemättä koskaan loistamaan, eikä edes esille muutoin kuin kyynelten kautta. Minuuden ei uskalleta antaa ohjata elämää, vaikka se joutuukin ottamaan vastaan ja käsittelemään kaikki kuoren läpäisemät kivut. Tämä on elämän epätasapainoa, joka näivettää meidän kykymme ymmärtää mitään yhteensattumien merkityksiä.

Teeskentelyä kaikki! Ja he ketkä teeskentelevät, odottavat että heillekin teeskennellään. Ja niin koko virallinen elämä on muuttunut keski-ikäisten pyrkyreiden keskinäiseksi teennäisyysteatteriksi.

Huomaammeko me, kuinka jokaisena päivänä teemme valintoja ja toimimme sen perusteella, mitä oletamme toisten ihmisten meiltä odottavan. Eläydymme eri henkilöiden hahmoihin, persooniin ja mieliin, ja pyrimme ajattelemaan heidän tavallaan. Tahdomme enemmän kuin mitään muuta noiden esikuvallisten ihmisten hyväksyntää. Toivomme tekojemme miellyttävän heitä ja alistamme itsemme suuriinkin vaikeuksiin vain, jotta välttyisimme loukkaamasta heitä – tai sitä olettamusta, mikä meillä kulloinkin heistä on vallalla. Olemme heikkoja ihmisiä niin kauan kuin itsetuntomme kaipaa toisten ihmisten suoman hyväksynnän antamaa tukea.

Hätä synnyttää huolta ja juuri huoli aikaansaa turvattomuutta tulevaisuutta kohtaan. Tämä aikamme oravanpyörä johtaa ja on jo johtanut yksilöllisyyden turmioon. Onko ihmiskunnassa mitään kohtalokkaampaa kuin turvattomuudentunteen, rakkaudettoman himon ja itsekeskeisen ahneuden liitto.

Mutta nyt meidän on aika palata takaisin omien totuuksiemme äärelle, takaisin itseemme. Sillä usein se, mitä näemme ympärilläni epäkohdiksi, on myös meissä itsessäni. Kaikki mielipuolisen maailman levottomuudet ja yhteisen tulevaisuutemme epävarmuudet ovat meissä itsessämme kuin märät klapit saunanpesässä.

Vain kuiva puu palaa, se yksin kaltaistensa on käyttökelpoista ja lämmittää asumaamme huonetta. Mutta turhaa on palamaton puu. Se on märkää, siis tarkoitukseen sopimatonta ja käyttökelvotonta, eikä se koskaan lämmitä huonettamme. Märän puun pitää ensin tulla kuivaksi ennen kuin siitä voi olla hyötyä. Puun kuivaksi tuleminen ottaa aikaa ja vaatii sopivia olosuhteita. Niin on tässä epätodellisuuksien kastelemassa ajassa meidänkin laitamme. Meidän olisi kaatosateidenkin ympäröimä pysyttävä kuivina, voidaksemme vuorollamme osallistua yhteisen huoneemme lämmittämiseen.´

Tajusin oivaltaneeni merkityksellisiä asioita, tunsin tunteitteni tulvivan mielessäni sadoiksi säkeiksi ja jokaisella säkeellä oli kiivas tarve tulla kirkkaammin korkeuksin huudetuksi ilmoille, päästä kaikkien kansojen kuuluville ja ehtiä eri kielillä ylöskirjattavaksi.

Mieleni laati laulua sieluni soitettavaksi. Aloin suuren kiitollisuuden ja riemunsekaisten tunteiden vallassa puhutella suurempia voimia.

´Voi Sinä Luojani, Sinä itseni ylimmäinen ymmärtäjä,

Anna minulle voimaa hillitä itseäni, etten jäisi kuulematta kohtaamisteni merkitystä,

Anna minulle malttia ymmärtää, etten tiedä mitään, mitä en ymmärrä,

Anna minulle nöyryyttä olla ymmärrettävä, etten joutuisi tietojeni tähden väärän opettajan asemaan,

Anna minulle rauha olla läsnä itseni kanssa, niin etten pettäisi pyhää tasapainoa itsessäni,

Anna minulle, mikä osani on,

Ota minusta, minkä hyväksi näet,

Osoita tahtosi, ja opasta minua tahtosi mukaisesti,

Mikä on tahtosi, se olkoon totuuteni ja se yksin on oikein!´

Olin virittänyt itseni huikeaan henkiseen kiitoon, tunsin oloni kiihtyneeksi ja hengästyneeksi. Olin täynnä absoluuttista ymmärrystä ja puhdasta energiaa, tahdoin pakahtua uusien oivallusteni kanssa. Kuin kala kuivalla maalla vedin henkeä sisään ja ihailin kaikenkirjavien värien leikkiä ympärilläni.

Valuri sen sijaan istui tyynesti ja ryhdikkäästi paikallaan murheellisen mustassa puvussaan. Kiinnitin häneen huomioni, lopetin elehtimiseni ja siinä samassa häpesin ylitsevuotavaa riemuitsemistani, koska olin unohtanut hänet yksin vaikeiden asioiden ääreen, ja vaistosin yhä edelleen hänestä jotain minun kyvyilleni käsittämätöntä ja satoja vuosia syvää suruntunnetta. Maltoin mieleni ja yritin tunnekuohujani nieleskellen taltuttaa kiihkoisan ja ylitsevuotaneen vireyteni. Pakotin itseni vetäytymään takaisin oman olemukseni rajoihin.

Vain hetken Valuri pysyi hiljaa, ennen kuin hän parahti vailla mitään vieraskoreutta tai hienotunteisuutta,

'Sinä puhut liikaa! Kuuletko?! Aivan liikaa puhetta! Niin paljon sinä puhut, etten voi ymmärtää, mitä tahdot sanoa ja mitä ylipäätään sanot! Ole enemmän hiljaa! Odota vuoroasi, äläkä aloita puhumaan äänelläsi vaan aloita äänettömyydelläsi.

Tämä teidän maailmanaikanne on niin tupaten täynnä turhaa ääntä, tyhjyyttä ja merkityksettömyyttä. En tahdo keskittyä kuuntelemaan enää yhtään enempää tyhjänpäiväisyyttä ja ajattelemattomuutta! Älä puhu, ellei sinulla ole mitään sanottavaa, älä kirjoita, ellei ole mitään kerrottavaa, äläkä, Luoja varjelkoon esitä, ellei sinulla ole mitään näytettävää!

Seuraavan kerran, kun kohtaamme, sinun on oltava enemmän hiljaa, että voisit ymmärtää edes ensimmäisen narun liikkeitä. Kuuletko sinä? Minä varoitan sinua puhumasta mitään, mitä et ymmärrä, mutta jonka olet opetellut tietämään. Tieto on vain puuskaista puhetta, yksin ymmärryksessä on sanottavaa. Mene nyt! Mene, mene, sinä huikentelevainen ja kärsimätön mies! Vielä minulla on kivistä peltoa kanssasi kynnettävänä.'

Heräsin yltä päältä hikisenä ja hätääntyneenä. Katselin ympärilleni ja kesti pitkään tajuta, missä olin, mutta paljon pidempään tulee kestämään sen tajuaminen, missä olin käynyt. Sysäsin oven auki ja havaitsin sateen tauonneen. Raskaat, tummanharmaat pilvet hämärsivät kuitenkin pihaa ja sadetta oli ilmassa. Kävelin päärakennukseen. Kello oli jo kymmenen yli neljä, enkä tiennyt päivällä vai yöllä. Ikuisesti virtaavalla Oulujoella yksinäinen kalastaja istui aikaansa vihreässä veneessään. En tervehtinyt häntä kävellessäni huterin askelin pirttiin keittämään itselleni väkevää kahvia.

Mieleni täytti kasvava kysymys, joka ei kuitenkaan kuulunut ´missä minä olin´ vaan, ´missä minä olen?´

Koettu ja ylöskirjoitettu Kantturassa 20.7.2012

Heikki Pesämaa

 

Heikki Pesämaa <heikki@pesamaa.fi>