Jussi on kuollut. Luin ilmoituksen aamun lehdestä. Kahvini
jäähtyi kuppiin käydessäni läpi vuosikymmenten takaisia muistoja. Parasta
Jussissa oli inhimillisen kokoinen, mutta kiihkoisana palanut intohimo sekä
periksi antamaton uutteruus. Osasin arvostaa häntä minua vanhempana
ansioituneena miehenä, mutta kunnioitan häntä suurena suunnannäyttäjänä ja isosydämisenä
ihmisenä. Nyt hän on kuollut. Levätköön lopultakin rauhassa kirkkaudessa, jossa
ihmisen hyvät teot elävät ikuisesti.
On yhä pyhäinen aamupäivä. Hiljenen näyttöpäätteeni ääreen. Muistot
tulevat lähelleni ja kannustavat kirjoittamaan ihmisen intohimosta. Jussi oli
tässä suhteessa esimerkillisen poikkeuksellinen, sillä hän ei koskaan luopunut
intohimostaan. Meissä kaikissa intohimo on synnynnäisenä luonteenpiirteenä. Se
syntyy mukanamme, kasvaa ja kukoistaa, kunnes ympäristön paineet alkavat
ahdistaa ainutkertaisuuttamme. Joukkoon
kuuluminen edellyttää liian usein tavanomaisuuden tavoittelua. Sosiaaliset
viettimme houkuttavat meitä lopulta luopumaan yksilöllisten luovuudenlahjojemme
riemuista, ellei sitten joukko jaa samoja intohimoja. Olemme kaikki kokeneet
tämän kehityksen vaiheen. Useimmat ovat vaihtaneet aatteitaan kuin vaatteitaan
aina sen mukaan, mitkä ovat olleet elinympäristömme asettamat joukkuepelin ehdot.
Olemme luopuneet lahjoistamme kasvamalla kovemmiksi. Niin koviksi, ettemme enää
itsekään pääse kuorestamme läpi.
Erään kerran otimme Jussin kanssa rajusti yhteen. Kyse oli
yhteiseen harrastukseemme liittyvistä ratkaisuista, joissa uppiniskaisen ehdottomat
näkemyksemme erosivat. Molemmat tunsimme kai olevamme intohimomme oikeuttamia,
kompromisseihin kykenemättömiä, kipunoivia luonteita. Hän oli ikoni, kiistaton
auktoriteetti, arvostettu seniori ja minä joutavanpäiväinen, meriititön
nousukas, märkäkorvainen juniori. Lopulta kokous keskeytettiin
ratkaisemattomana, kun hän marssi mielenosoituksellisesti ulos huoneesta.
Seuraavana päivänä menin sydän kurkussa ja lakki kourassa hänen luokseen
rakennustyömaalle pyytämään anteeksi ja samalla ilmoittamaan erostani. Hän
heristi minulle sorkkarautaa ja pian olimme kahden kesken samaisessa
umpikujassa, mihin edellisiltana oli päädytty. Istuimme rosoisen sokkelibetonin
päälle. Olin siis päättänyt luopua kannastani ja erota johtokunnasta, enkä sen
tähden enää haastanut häntä kiusallisessa ristiriita-asiassamme. Tein
päätökseni hänelle selväksi, mutta hän ei suostunut siunaamaan ratkaisuani. Sen
sijaan ilman vastakkainasettelun vaikeuksia ja arvovaltakiistan kirvoittamia
kipinöitä hän ryhtyi selvittämään periaatteellisia näkemyksiään ja pyysi sen
jälkeen minua vuorostaan tekemään selkoa omasta esityksestäni. Katselin nöyränä
kengänkärkiäni ja perustelin oman kantani uudelleen. Muutaman täsmentävän
kysymyksen esitettyään hän vetäytyi vaitonaiseksi. Syksy oli jo ehtinyt pitkälle,
hiljainen luonto loisti okraa.
Jussi sanoi olevansa yhä loukkaantunut, koska koki minun
hyökänneen hänen henkilöään vastaan. Sen tähden myös hän oli päättänyt luopua ja
erota. Kielsin ajatuksen kiivaasti, koska pieni piirimme ei olisi kestänyt sellaisen
iskun synnyttämiä seuraamuksia, enkä mitenkään olisi voinut kantaa sellaista
synnintaakkaa omilla hartioillani. Niin tuli jälleen hiljaista. Aloimme maltillisesti
pala palalta hakea yhteistä ulospääsyä pattitilanteesta. Lopputuloksena
kumpikaan meistä ei eronnut ja parhaaksi ymmärtämämme ratkaisun takana olimme
molemmat. Sain esitellä kantamme seuraavassa kokouksessa. Kokouksen jännitteinen
ilmapiiri laukesi yhteiseen huokaukseen ja remakkaan nauruun. Yhteinen intohimo
sitoi päätöksemme pitäviksi, jalosti tahtomme totiseksi työksi ja toteutti
lopulta työmme tuloksiksi. Kaikenväriset mitalit muistuttavat nykysukupolvia
sen aikaisista saavutuksistamme. Jokaisen mitalin pinnassa erottuu Jussin
sormenjälki. Intohimo on, eikä sitä opetella. Intohimoa ei voi synnyttää, vain säilyttää. Aikamme systeemiohjatussa yhteiskunnassamme kaikkea erilaisuutta pyritään tasapäistämään, jopa pakkokeinoin. Lapsen intohimo on kuin liekkien ympäröimä lumipallo; jatkuvassa vaarassa sulaa pois. Loitontakaamme liekkejä lupaamalla lumipallolle riittävästi tilaa kasvaa isommaksi. Ilmasto lämpenee, mahtavia jäävuoria sortuu kaiken aikaa sulaen surkeasti tasaiseksi merimassaksi. Samankaltainen kehitys on vallalla omassakin elinympäristössämme. Lopulta tyhjänpäiväinen tasapäisyyden tavoittelu johtaa vain henkiseen hukkumiseemme. Silloin on systeemi peitonnut ihmisen ja veronmaksusta valtiolle vastaa valtio itse.
Sokkelin pinta on rosoista, betoni pistelee persuuksiin. Ratkaisemattomalta tuntuvan tilanteen kiihkoton käsitteleminen, tosiasioiden kohtaaminen, omista periaatteista ja asenteellisuudesta luopuminen sekä nöyrtyminen sattuvat hetken ajan sieluun saakka. Mutta muuta ulospääsyä ahdingostamme ei kuitenkaan ole. Ihmiset laivalla ovat erilaisia, vaan laiva on kaikilla sama. Mahdollisuus menestymiseen elää niin kauan kuin elämää ravitseva intohimo sitoo kaikkia osapuolia yhteiseen hyvään, turvallisempaan tulevaisuuteen.
Se on yhden elämän esimerkki. Jussi on kuollut. Ikuisesti eläköön intohimo! Kiitos.
