Sillalla




On talvi-ilma, kylmä viima,

Kävelen lapsen kanssa pitkin patosiltaa,

Lapsi rinnallani kysyy,

'Iskä, kuuletko, mikä ääni?'

Alhaalta padon takaa kuuluu kummia,

Kilkatusta, kalkatusta,



Katson rautakaiteen yli,

Tuhansia ihmisiä muurin alla,

Piikkaamassa betoniseinää,

Mitä vastaan lapselle,

Kun on touhu outo itsellekin,

'He ovat korjausmiehiä'



Huono selitys, alan huolestua,

Vesimassa valtava, paine pelottava,

Kilkatusta, kalkatusta,

Pitkä matka turvaan,

Vastatuuli, liukas polku,

Mieli miettii, mitä kaikkea?



Lapsi tahtoo kiinni käteen,

'Iskä, mitä korjataan?'

Mieli tekisi todeta ´maailmaa,`

Vastaan silti sopuisasti,

'Patomuurin vikoja korjaavat'

Kilkatusta, kalkatusta,



Vastaan tulee vanha nainen,

Horjahtaa kohdallamme,

Otan kiinni, ettei kaadu,

'Kiitos tuesta, mutta mikä ääni?'

Kasvot naisen huolia täysi,

´Ääni ennen kuultu, ennen pelätty´.



Lapselle saatoin leperrellä,

Vaan vanhus ei tyhjiin sanoihini tyydy,

'Hakkaavat muuria kivitaltoilla'

Kilkatusta, kalkatusta,

Nainen katsoo taakseen,

'Miksi he piikkaavat hyvää muuria?'



'Koska he tahtovat vapauttaa virran.'

Nainen ei ymmärrä,

'Mutta, meidänhän käy hullusti kaikkien. Myös heidän!'

Nainen ei ymmärrä,

´Eivätkö he tiedä, vai eivätkö he välitä?`

Alan huolestua itsekin,



Pato on vanha, ison työn tulos,

'Iskä, mennään pois!'

Kilkatusta, kalkatusta,

Hätä on kasvanut vanhuksen silmiin,

'Älkää jättäkö', hän pyytää,

Vastatuuli hidastaa matkaa,



Liukas meidän mentäväksi,

Joka askel arveluttaa,

Vastarannalle vielä matkaa,

'Lopettakaa hakkaaminen!'

Lapsen pyyntöön vastaan hurja huuto,

'Hiljaa!'



Musta vesi padon takana,

Paine valtava vellomassa,

Vanha nainen ei jaksa juoksuun saakka'

'Odota' hän kuiskaa,

'Minä puhun heille'

Pysähdymme kaikki,



Kilkatusta, kalkatusta,

Vanhus korottaa ääntään,

'Kuka johtaa toimia?'

Vastarannalta vastaa hieno mies,

Maa vanha jalkojensa alla,

'Minä johdan!'



Vanhus kääntyy miestä kohti,

'Miksi te hakkaatte patomuuria?'

Mies levittää kuvan eteensä,

Virta vapaa, kuva kaunis kaikissa väreissä,

Kukat rannoilla, pariskunnat retkellä,

'Vapautamme virran!'



Lapsi kiskoo kädestä,

'Iskä, mennään pois!'

Kilkatusta, kalkatusta,

Padon alla paljon puuhaa,

Pieni mies rientää rannan suojassa,

Kulkee kauniisti, käy kevein mielin,



Kantaa kuvia katsottavaksi,

Johtaja nostaa soman kuvan,

Takojat tuijottavat tappisilmin,

Kaunis kuva, kaikki huokaa,

Vanhus vaatii puheenvuoron,

Ääni heikko, hukkuu hälyyn,



Nousen kaiteelle viestiä varten,

'Kuulkaa kaikki!'

Nainen puhuu, minä toistan,

Huudan, minkä jaksan,

'Joka isku suojaa syö!'

Padon alla epätieto, joku kysyy,



'Mitä näkyy? Mitä on muurin takana?'

Eivätkö he tiedä, eivätkö he välitä?

'Valtava voima, kohtalokas massa. Lopettakaa!'

Johtaja näyttää uuden kuvan,

Kilkatusta, kalkatusta,

Ja taas riemu ravitsee työhön,



Vanhus koskee kättäni,

Kuiskaa korvaani,

'Kerro totuus. Puhu heille.

Pienikin särö suojassa,

Pian on kylmä vesi vastassa,

Puhu heille. Puhu, puhu!´



Niin kohotan käteni,

Katson heihin hyvällä,

Katson ja kutsun katseita,

´Se täältä näkyy, mikä sieltä ei,

On vastassanne viisitoista metriä vettä,

Viisikymmentä kilometriä voimaa!'



Elämöitsee epätieto, elehtii epäluulo,

Joku lopettaa, lähtee pois,

'Kuva on kaunis, mutta työ on väärä!'

Joku lopettaa, lähtee pois,

'Pienempi virta on jo valmis, puronen kuvan kaltainen!'

Joku lopettaa, lähtee pois,



'Vaara suuri, sekä siellä että täällä!'

Joku lopettaa, lähtee pois,

'Kuvat kaukaa otettu, kuvat toiset täältä, väreiltänsä vähemmät!'

Joku lopettaa, lähtee pois.

'Tehdään toisin, ilman uhkaa, ilman harhaa!'

Joku lopettaa, lähtee pois.



Joutuu jono päälle sillan,

Muurin päältä paistaa toinen totuus,

Vesimassan musta mahti,

Jono levoton liikehtii,

Kuuluu heistä huolen huuto,

'Lopettakaa! Tämä on vaarallista!'



Kilkatus kevenee, kalkatus katoaa,

'Toinen tapa täytyy olla! Tulkaa pois!'

Joku lopettaa, lähtee pois,

Jono kasvaa sillan päällä,

Huuto huolestunut kerää voimaa,

'Kuvat kauniit kokemusta varten! Elämä elämistä varten!'



Johtaja juoksee siltaa pitkin,

Huoli hänessäkin, tahtoo puhua,

Kilkatus kevenee, kalkatus katoaa,

'Toinen tie turvaisampi! Tulkaa pois pakertamasta!'

Kerran tauonnut kalkatus kasvaa,

Joku lähtee, jotkut jäävät,



Mutta pian kaikuu uusi ääni,

Entistä uhmakkaampi, käskee lyömään,

Kuvat muuksi muuttuvat, musta tulee mukaan,

Kilkatus kiristyy, kalkatus kovenee,

'Lopettakaa heti!'

Harvat hakkaajat, lujemmat lyönnit,



Jono täyttää patosillan, huoli kaikissa katseissa,

Pidän lapseni sylissä,

Vanhan naisen näkyvissä,

'Iskä, mitä tapahtuu?'

Mitä tapahtuu? Myöskin minä kysyn koko ajan,

Kestääkö muuri, lakkaako lyönti.

Anteeksi

Tiistain kirjoitukseni on aikaansaanut melkoisen kohun.
Koen loukanneeni kunniallisten ihmisten, niin nuorten kuin vanhempienkin, oikeutta vapaaseen mielipiteeseen ja sen ilmaisemiseen.

Anteeksi.

Kirjoitin harkitsemattoman tekstin spontaanisti ja alun alkaen ilman loukkaavaa tarkoitusta.
Aiemmin tuona samaisena tiistaina tajusin lopullisesti ajautuneeni umpikujaan maaseutulähtöisen yritystoimintani kanssa. He, jotka ovat yritysasioitani Kantturassa seuranneet, voivat mitata paikan menetyksen merkityksen minulle. Se ei kuitenkaan olisi oikeuttanut minua noin mauttomaan julistukseen.

Paha olo kuitenkin kasvoi ja mopo karkasi käsistäni. Valtaisa pettymys purkautui sitten noin vihanvimmaisena tuotoksena. Olen pahoillani aiheuttamastani mielipahasta. Anteeksi.

Kanttura - maa, jota joki koskee

Kuinka kutsuisin sellaista, minkä itse kokonaisuutena käsitän, ja mikä on ajan kuluessa rakentunut rakkaaksi sijakseni ja olotilakseni. Kuinka kertoisin kohteesta, jonka olen osaltani uudesti luonut ja jonka koen omakseni, mutta joka ennen kaikkea syvällä sisimmässäni tuntuu eniten itseltä.

Tiedän, että minua ennenkin täällä Kantturan niemimaalla kuin myös tuolla ylhäällä metsissä on ollut elämää ja yritystä. Kymmenettuhannet ihmiset eri aikoina ovat tänne syystä tai toisesta saapuneet, täällä aikansa viipyneet ja vuoroillaan poistuneet toisiin maisemiin tai toisiin ulottuvuuksiin. Uskon, että moni hyvä viivähtäjä on maahan ja maisemaan ihastunut ja jättänyt tänne oman, kauneudella koteloidun sielunjälkensä.
Ihminen kokee, mutta maa muistaa kaiken.
Kenties eri aikakausina eläneiden ihmisten rakkaudentuntemukset ja riemunkokemukset ovat maahan tallentuneet ja voimistaneet sen näin hedelmäiseksi.

Tämä maa on tallattu maa. Joskus, kun olen sulkenut silmäni, olen saattanut kuulla leikkivien lasten naurua ja rakastavien äitien kaitsevia kehotuksia. Joskus, kun vimmaisen työn väsyttämänä olen istunut alas, olen saattanut tuntea vanhojen voimien kiertyvän lohduttavasti ympärilleni: 'eiköhän jatketa, mennäänpä taas...'

Oulujoki, tuo vuolas kalevalainen valtavirta on lukemattomien veneenpohjien halkoma uljas uoma. Monet kerrat olen joenrannalla istunut ja antanut ajatusteni hahmottaa entisiä aikoja, jolloin joki kuului enemmän elämään; kun virta merkitsi mahdollisuuksia ja mahdollisti merkityksiä. Joki oli käytetyin kulkutie, se oli ravinnon ja puhtauden lähde kuin myös kulttuurinen yhteys kansojen, heimojen ja erilähtöisten ihmisten välillä. Oulujoki rantamaineen oli lisäksi viljelyn, kaupan ja kymmenien muiden elinkeinojen kanava. Joki on yhä ja vesi liikkuu vastaisten rantojen välissä. Tämä maa on elämänruumis, vesi on elämänajatus ja virtaava joki elämäntahtoa ylläpitävä lakkaamaton liike. Ja ilmassa kaikkialla on elämänsielu. Kantturassa on tilaisuus oivaltaa ihmisen yhteys elämän luonnolliseen kokonaisuuteen.

Kahdeksan vuotta siitä jo on, kun tänne saavuin. Muistan hyvin, kuinka hankalaksi koin vanhaan savupirttiin menemisen. Jokin kumma silmä siellä hämärässä huoneessa minua tarkkaili ja arvioi olemustani ja aikomuksiani. Kummastelinkin, miksi joka kerta poimin lakkini päästä, kun kumartelin sisään pieneen, vaatimattomaan ja ihmisten hylkäämään tupaan. Toisinaan hätkähdin, kun huomasin puhelevani yksikseni noille paksujen pahvien alle vuoratuille tyhjille seinille.

Mikä oli se tavaton sattuma ja oikku, että tänne päädyin juuri silloin, kun kaikki oli vielä mahdollista, ja kun kivulias sisäinen tarpeeni oli todellisin. Pääsin pakoon rutiineja: pyrkyä, pakkoja ja paineita. Alkukantaisen vimmaisella tahdilla, mutta mistään tarkoituksesta tietämättä, ryhdyin palauttamaan tämän rikkakasvuston ja pusikoiden alle hyljätyn maan kunniaa.

Nyt pysähdyin miettimään, mitä olen täällä tehnyt ja vuosien saatossa oivaltanut? Vilpittömyyden vahvan hengen olen löytänyt ja sille sijan synnyttänyt. Ihmeelliset opastajat ovat pakottaneet minut toimiin ja tekoihin niin, että vanhan maan paljas totuudellisuus on päässyt nousemaan esiin viehättävänä vilpittömyytenä ja kulkeutumaan kaikkialle.

Vilpittömyyden vaitonainen vaade on joillekin vieraille koitunut ylitse pääsemättömäksi haasteeksi. Mutta hän, joka tänne on tullut omana itsenään vailla epäluonnollista olemusta ja ilman yliluonnollisia odotuksia, on kokenut olonsa siunatuksi ja sopuisaksi.

Monet toimeliaisuuden puuskat olen hyödyntänyt hyviin töihin, paljon uusia taitoja olen saanut oppia. Olen saanut kokea lapsekasta riemuntunnetta havaitessani, että pystyn minäkin miltei mahdottomuuksiin. Mutta kaikista työn taidoista tarvittavin on ryhtymisen taito. Vailla tuota taitoa olisivat aikaansaannokseni jääneet aikomuksiksi ja riemuntunteetkin raakileiksi.

Sellainen on Kanttura – maa, jota joki koskee. Vuosituhantisten jälkien historia tekee mieleni nöyräksi. Ilman kiirettä etsin edelleen sitä henkeä, joka minut tänne valitsi vuorollani maata merkkaamaan ja maisemia puhdistamaan. Kuinka monisyinen ja kutsuva onkaan maanvoima!

Vilpittömyyden viehätys on minultakin veronsa vaatinut, sillä se valtakoneisto, mikä on alati ympärillämme, ei aina ole vilpitön. Työt, jotka ovat itsestäni tuntuneet hyvän ja kauniin tekemiseltä, saatetaan toisaalla kokea mielenkipua kiihottaviksi ja kostonhenkeen kannustaviksi. Kuinka totta onkaan, että otollisissa tilaisuuksissa ihmismielessä piilevät pahat vietit puhkeavat kukkimaan varmasti kuin ojanvarren rikkakasvit.

Aika ajoin meitä jokaista koetellaan ja toimiemme tähden tutkaillaan. Tuskaisia tutkimuksia ne ovat. Elämän vaikeat vaiheet polttavat pois pahan ja arvottoman lian, mutta ilman kipua ei paha poistu. Kivuliaassa kiirastulessa olen itsekin kulkenut, enkä osaa vielä kertoa, mitä uutta olen maallisten menetysteni tilalle sisimpääni synnyttänyt.

Kuinka siis kehua luomusta, jossa on maisema yhtä paljon ympäristössä kuin omassa mielessä? Tätähän minun oli aikomus tutkiskella.
Jos Kanttura olisi jokin ravintoaine, olisi se mystisin menoin ja salaisen reseptin mukaisesti valmistettu syvänsamea nokkosmehu.
Jos taas Kanttura olisi vaatekappale, olisi se vuosikymmenen aikana pehmeäksi kävelty kenkäpari.
Mutta jos Kanttura olisi ihminen, olisi se kaikkien tuntema ja kunnioittama, hiljaista perimätietoa omaava vanhempi nainen.
Ja jos Kanttura olisi eläväinen luontokappale, olisi se polut tunteva ja maata hallitseva maahis-muurahainen.
Jos Kanttura olisikin kasvikunnan jäsen, olisi se ilman epäilystä elintilansa oikeudesta kamppaileva katajapensas.

Ja täällä minä taas olen Kantturan pirtissä huokaamassa talvea. Ikkunan takana pyry piirittää pihaa. Vähäinen pakkanen pakottaa pintaveden vapauden toisiinsa kiinni takertuviksi jääkiteiksi. Ja minä vain mietin, mitä minussa on. Outo kaihontunne kumpuaa jostain kaukaa koskettamaan rintaani. Surumieltä se on, mutta mitä se tahtoo minulle kertoa.

Katson kuinka kuivat koivuhalot hehkuvat lämpöä pirttiin ja palaan mietteissäni pikkupojaksi keväiseen luontoon. Kevät on ollut eniten minua. Kerään kauniita kiviä ja katselen lintuja. Kuljen metsissä, enemmän kuin ikävää tai yksinäisyyttä pelkään pahoja ihmisiä. Vältän polkuja, joita he voisivat käyttää. Luonteeni on luonnonkaltainen, lähelleni ei ole helppo päästä, herkän kuoreni suojassa säilytän salaisuuksiani.

Vuosi vuodelta kasvoin ja luovuin samalla lapsuuteni vapaudesta ja luovuuteni rajoittamattomuudesta. Valjastin voimani menestymisen ja kunnian kiiltävälle alttarille. Kasvoin hyväksymään vahingot ja väärinkäytökseni. Päästin minuuteni kuihtumaan kovenevan kuoreni sisällä. Tuomitsin itse itseni. Sallin toisten määrittää ihmiskelpoisuuteni heidän mielimällään asteikolla ja tulkinnoilla.

Tieni on ollut pitkä harhamatka hukkaan, mutta sitäkin vaativampi on ollut oppimatka takaisin minuuteeni. Jokainen kai käsittelee matkaansa omana kokemuksenaan, eikä kukaan saata toisen tuntemuksia tajuta. Puolukat maistuvat kirpeiltä, mutta joka suussa eri tavalla kirpeiltä.

Kanttura vaatii huomiotani ja palaan kiinni hetkeen. Lisään sylyksen puita uuniin. On aika siivota joulu pois ja päästää päivä päivältä enemmän valoa sisään. Vedän sisään tuvan turvaisaa henkeä, tervehdin nousevaa päivää ja halaan vähäistä valoa voimakseni.

Alan ymmärtää jotain. Kuinka voisinkaan ylistää Kantturaa, ellen samalla ylistäisi elämää ja noteeraisi myös itseni osaksi kaikkea kaunista! Tajuan eläväni tätä hetkeä ja tunnen tehtäväni keskellä luontoni pyhää näyttämöä! Mikä satasävyinen riemu ja rakkaus - koko elämä!! Kantturassa kaikki!

Kuinka siis kutsuisin tätä, joka itsessään on elämässä kaikki luonnollinen?

Laadin lauseeksi, ettei elämällä ole tarkoitusta – elämä on tarkoitus.

Tule joskus, tule itse!

Kantturassa 4.1.2012

Heikki Pesämaa

Yksi aamuöinen uni

Minulle kerrottiin, että Kantturassa olisi aarre. Kertoja oli kesäisiin vaatteisiin pukeutunut nuori mies, jolla oli ruskeat silmät ja pikkuisen kihara, tummana hulmuava tukka. Kasvoiltaan hän näytti hieman nuorelta Esko Salmiselta, mutta olemukseltaan selvästi jäntevämmältä. Esko Salminen hän ei kuitenkaan ollut. Hänen silmänsä vangitsivat jakamattoman huomioni, silmät leimusivat energistä voimaa ja palavaa intohimoa. Jäin kiihkoisasti odottamaan, mitä hänellä olisi kerrottavanaan aarteesta.




Malttamattomana kysyin häneltä kahteen kertaan, onko aarre maahan kaivettu. Ja kahdesti hän vastasi sointuisan korkealla äänellä,

- Maassa se on, mutta maahan sitä ei ole koskaan kaivettu.

Onko se sitten vedessä, jatkoin levottomana, ja hän puhui minulle ikään kuin ilkamoiden,

- Vedessä se on, mutta veteen sitä ei ole koskaan upotettu. Ja ilmassakin se on, kuten myös tulessa sekä kasveissa ja rannan kivissä.

- Se on siis kerättävä kaikkialta?

Outo mies koukisti käsivarsiaan eteensä ja katsoi kämmeniään korostetun arvoituksellisesti. Hänen puheensa oli nyt muuttunut kuiskaavaksi,

- Et sinä tätä aarretta käsissäsi kanna, vaikka sitä mukanasi kuljettaisit. Aarre yksin ei sinua rikkaaksi tee, vaan köyhäksi, koska sen etsiminen vie sinulta kaiken. Eikä se aarre sinua viisaaksi tee, vaan nöyräksi, sillä aarteen löydettyäsi käsität oman pienuutesi. Siitä ei kunniasi kasva, eikä arvosi ylene, koska aarretta et voi esitellä, etkä hyväksesi käyttää. Aarre on tyhjä, mutta se ei ole turha. Se on mittaamaton, mutta ymmärrettävissä ainoastaan hyvässä hengessä. Aarre on arvokas, vaikkei laskettavissa missään aineessa. Ei se ole säilöttynä tammipuiseen laatikkoon, eikä sitä ole suojattu raudalla vahvistettuun arkkuun. Ei se ole missään, vaan kaikkialla täällä. Se on maassa ja se on ja vedessä, samoin kuin ilmassa, tulessa, kasveissa ja kivissä. Joka paikassa se on, muttei koskaan nähtävissä, koskettavissa tai ryöstettävissä.

- Kannattaako sitä aarretta sitten lainkaan etsiä, jos se on noin merkityksetön ja määrittämätön, kysyin vielä.

- Totta kai kannattaa, etkä sinä toisaalta saata olla sitä etsimättä! Sinähän etsit sitä koko ajan, yötä päivää. Ja vasta kun lakkaat sitä etsimästä, tulet sen löytämään. Merkityksetön se ei lainkaan ole. Sinä itse annat sille sen arvon, mihin kykysi riittää ja tehtäväsi oikeuttaa. Jos aarretta julistamalla korostat, menettää se merkityksensä ja katoaa, jos taasen sitä julistamatta ymmärrät, kasvaa se suureksi sielussasi. Se aarre on kauan ollut, kauan koskematta, kauan käyttämättä. Etsi sinä se, etsi ja ota omaksesi!

- Kuinka minä sitä voisin etsiä, kun en tiedä, mitä tehdä, mistä etsiä?

- Katsomalla et sitä huomaa, koskemalla et sitä tunne ja kuuntelemalla et sitä havaitse. Itse olet avain. Lukko on luonto. Sovita itsesi luontoon niin lukko aukeaa ja löydät aarteesi.



Sellaisen unen ehdin katsella viime yönä, kunhan olin saanut valvotuksi ne pakolliset kaksi pikkuista tuntia.