Kanttura - maa, jota joki koskee

Kuinka kutsuisin sellaista, minkä itse kokonaisuutena käsitän, ja mikä on ajan kuluessa rakentunut rakkaaksi sijakseni ja olotilakseni. Kuinka kertoisin kohteesta, jonka olen osaltani uudesti luonut ja jonka koen omakseni, mutta joka ennen kaikkea syvällä sisimmässäni tuntuu eniten itseltä.

Tiedän, että minua ennenkin täällä Kantturan niemimaalla kuin myös tuolla ylhäällä metsissä on ollut elämää ja yritystä. Kymmenettuhannet ihmiset eri aikoina ovat tänne syystä tai toisesta saapuneet, täällä aikansa viipyneet ja vuoroillaan poistuneet toisiin maisemiin tai toisiin ulottuvuuksiin. Uskon, että moni hyvä viivähtäjä on maahan ja maisemaan ihastunut ja jättänyt tänne oman, kauneudella koteloidun sielunjälkensä.
Ihminen kokee, mutta maa muistaa kaiken.
Kenties eri aikakausina eläneiden ihmisten rakkaudentuntemukset ja riemunkokemukset ovat maahan tallentuneet ja voimistaneet sen näin hedelmäiseksi.

Tämä maa on tallattu maa. Joskus, kun olen sulkenut silmäni, olen saattanut kuulla leikkivien lasten naurua ja rakastavien äitien kaitsevia kehotuksia. Joskus, kun vimmaisen työn väsyttämänä olen istunut alas, olen saattanut tuntea vanhojen voimien kiertyvän lohduttavasti ympärilleni: 'eiköhän jatketa, mennäänpä taas...'

Oulujoki, tuo vuolas kalevalainen valtavirta on lukemattomien veneenpohjien halkoma uljas uoma. Monet kerrat olen joenrannalla istunut ja antanut ajatusteni hahmottaa entisiä aikoja, jolloin joki kuului enemmän elämään; kun virta merkitsi mahdollisuuksia ja mahdollisti merkityksiä. Joki oli käytetyin kulkutie, se oli ravinnon ja puhtauden lähde kuin myös kulttuurinen yhteys kansojen, heimojen ja erilähtöisten ihmisten välillä. Oulujoki rantamaineen oli lisäksi viljelyn, kaupan ja kymmenien muiden elinkeinojen kanava. Joki on yhä ja vesi liikkuu vastaisten rantojen välissä. Tämä maa on elämänruumis, vesi on elämänajatus ja virtaava joki elämäntahtoa ylläpitävä lakkaamaton liike. Ja ilmassa kaikkialla on elämänsielu. Kantturassa on tilaisuus oivaltaa ihmisen yhteys elämän luonnolliseen kokonaisuuteen.

Kahdeksan vuotta siitä jo on, kun tänne saavuin. Muistan hyvin, kuinka hankalaksi koin vanhaan savupirttiin menemisen. Jokin kumma silmä siellä hämärässä huoneessa minua tarkkaili ja arvioi olemustani ja aikomuksiani. Kummastelinkin, miksi joka kerta poimin lakkini päästä, kun kumartelin sisään pieneen, vaatimattomaan ja ihmisten hylkäämään tupaan. Toisinaan hätkähdin, kun huomasin puhelevani yksikseni noille paksujen pahvien alle vuoratuille tyhjille seinille.

Mikä oli se tavaton sattuma ja oikku, että tänne päädyin juuri silloin, kun kaikki oli vielä mahdollista, ja kun kivulias sisäinen tarpeeni oli todellisin. Pääsin pakoon rutiineja: pyrkyä, pakkoja ja paineita. Alkukantaisen vimmaisella tahdilla, mutta mistään tarkoituksesta tietämättä, ryhdyin palauttamaan tämän rikkakasvuston ja pusikoiden alle hyljätyn maan kunniaa.

Nyt pysähdyin miettimään, mitä olen täällä tehnyt ja vuosien saatossa oivaltanut? Vilpittömyyden vahvan hengen olen löytänyt ja sille sijan synnyttänyt. Ihmeelliset opastajat ovat pakottaneet minut toimiin ja tekoihin niin, että vanhan maan paljas totuudellisuus on päässyt nousemaan esiin viehättävänä vilpittömyytenä ja kulkeutumaan kaikkialle.

Vilpittömyyden vaitonainen vaade on joillekin vieraille koitunut ylitse pääsemättömäksi haasteeksi. Mutta hän, joka tänne on tullut omana itsenään vailla epäluonnollista olemusta ja ilman yliluonnollisia odotuksia, on kokenut olonsa siunatuksi ja sopuisaksi.

Monet toimeliaisuuden puuskat olen hyödyntänyt hyviin töihin, paljon uusia taitoja olen saanut oppia. Olen saanut kokea lapsekasta riemuntunnetta havaitessani, että pystyn minäkin miltei mahdottomuuksiin. Mutta kaikista työn taidoista tarvittavin on ryhtymisen taito. Vailla tuota taitoa olisivat aikaansaannokseni jääneet aikomuksiksi ja riemuntunteetkin raakileiksi.

Sellainen on Kanttura – maa, jota joki koskee. Vuosituhantisten jälkien historia tekee mieleni nöyräksi. Ilman kiirettä etsin edelleen sitä henkeä, joka minut tänne valitsi vuorollani maata merkkaamaan ja maisemia puhdistamaan. Kuinka monisyinen ja kutsuva onkaan maanvoima!

Vilpittömyyden viehätys on minultakin veronsa vaatinut, sillä se valtakoneisto, mikä on alati ympärillämme, ei aina ole vilpitön. Työt, jotka ovat itsestäni tuntuneet hyvän ja kauniin tekemiseltä, saatetaan toisaalla kokea mielenkipua kiihottaviksi ja kostonhenkeen kannustaviksi. Kuinka totta onkaan, että otollisissa tilaisuuksissa ihmismielessä piilevät pahat vietit puhkeavat kukkimaan varmasti kuin ojanvarren rikkakasvit.

Aika ajoin meitä jokaista koetellaan ja toimiemme tähden tutkaillaan. Tuskaisia tutkimuksia ne ovat. Elämän vaikeat vaiheet polttavat pois pahan ja arvottoman lian, mutta ilman kipua ei paha poistu. Kivuliaassa kiirastulessa olen itsekin kulkenut, enkä osaa vielä kertoa, mitä uutta olen maallisten menetysteni tilalle sisimpääni synnyttänyt.

Kuinka siis kehua luomusta, jossa on maisema yhtä paljon ympäristössä kuin omassa mielessä? Tätähän minun oli aikomus tutkiskella.
Jos Kanttura olisi jokin ravintoaine, olisi se mystisin menoin ja salaisen reseptin mukaisesti valmistettu syvänsamea nokkosmehu.
Jos taas Kanttura olisi vaatekappale, olisi se vuosikymmenen aikana pehmeäksi kävelty kenkäpari.
Mutta jos Kanttura olisi ihminen, olisi se kaikkien tuntema ja kunnioittama, hiljaista perimätietoa omaava vanhempi nainen.
Ja jos Kanttura olisi eläväinen luontokappale, olisi se polut tunteva ja maata hallitseva maahis-muurahainen.
Jos Kanttura olisikin kasvikunnan jäsen, olisi se ilman epäilystä elintilansa oikeudesta kamppaileva katajapensas.

Ja täällä minä taas olen Kantturan pirtissä huokaamassa talvea. Ikkunan takana pyry piirittää pihaa. Vähäinen pakkanen pakottaa pintaveden vapauden toisiinsa kiinni takertuviksi jääkiteiksi. Ja minä vain mietin, mitä minussa on. Outo kaihontunne kumpuaa jostain kaukaa koskettamaan rintaani. Surumieltä se on, mutta mitä se tahtoo minulle kertoa.

Katson kuinka kuivat koivuhalot hehkuvat lämpöä pirttiin ja palaan mietteissäni pikkupojaksi keväiseen luontoon. Kevät on ollut eniten minua. Kerään kauniita kiviä ja katselen lintuja. Kuljen metsissä, enemmän kuin ikävää tai yksinäisyyttä pelkään pahoja ihmisiä. Vältän polkuja, joita he voisivat käyttää. Luonteeni on luonnonkaltainen, lähelleni ei ole helppo päästä, herkän kuoreni suojassa säilytän salaisuuksiani.

Vuosi vuodelta kasvoin ja luovuin samalla lapsuuteni vapaudesta ja luovuuteni rajoittamattomuudesta. Valjastin voimani menestymisen ja kunnian kiiltävälle alttarille. Kasvoin hyväksymään vahingot ja väärinkäytökseni. Päästin minuuteni kuihtumaan kovenevan kuoreni sisällä. Tuomitsin itse itseni. Sallin toisten määrittää ihmiskelpoisuuteni heidän mielimällään asteikolla ja tulkinnoilla.

Tieni on ollut pitkä harhamatka hukkaan, mutta sitäkin vaativampi on ollut oppimatka takaisin minuuteeni. Jokainen kai käsittelee matkaansa omana kokemuksenaan, eikä kukaan saata toisen tuntemuksia tajuta. Puolukat maistuvat kirpeiltä, mutta joka suussa eri tavalla kirpeiltä.

Kanttura vaatii huomiotani ja palaan kiinni hetkeen. Lisään sylyksen puita uuniin. On aika siivota joulu pois ja päästää päivä päivältä enemmän valoa sisään. Vedän sisään tuvan turvaisaa henkeä, tervehdin nousevaa päivää ja halaan vähäistä valoa voimakseni.

Alan ymmärtää jotain. Kuinka voisinkaan ylistää Kantturaa, ellen samalla ylistäisi elämää ja noteeraisi myös itseni osaksi kaikkea kaunista! Tajuan eläväni tätä hetkeä ja tunnen tehtäväni keskellä luontoni pyhää näyttämöä! Mikä satasävyinen riemu ja rakkaus - koko elämä!! Kantturassa kaikki!

Kuinka siis kutsuisin tätä, joka itsessään on elämässä kaikki luonnollinen?

Laadin lauseeksi, ettei elämällä ole tarkoitusta – elämä on tarkoitus.

Tule joskus, tule itse!

Kantturassa 4.1.2012

Heikki Pesämaa