Muistio

muistio

Heikki Pesämaa: Kokoomuslainen vaaliviesti; taustoja, tarpeita ja toimia

Teorioihin tukeutuva sisäpiiriläisyys on paisumassa itseohjautuvaksi yhteiskuntaluokaksi, hallintoaateliksi. Systeemi on kehittynyt yli tavallisten kansalaisten ymmärryksen rajan. Julkinen hallinto on alkanut elämään omaa hankerahoitettua ja erioikeutettua totuuttaan. Hallintoaatelista, eli uudesta julkissäädystä, on muodostumassa toinen toistaan suosiva ja itse itseään täydentävä virkavetoinen hallintoblokki.

Kehitys on huolestuttava.

Tuottavaa työtä tehnyt tai tekevä kansanosa, niin yrittäjät, eri alojen ammattilaiset kuin eläkeläisetkään, eli koko lystin maksajakunta, ei kuitenkaan ole valmis hyväksymään vaikenevaa ymmärtämättömyyttä roolikseen, kuten hallintoaateli kernaasti soisi.

Ymmärtäminen on kansalaisoikeus, josta kuuluu pitää kiinni. Suomen kieli on yksi ja ymmärrettävä.

Seuraavaksi kiinnitetäänkin huomiota kansanosien väliin revenneeseen kuiluun, joka on koko ajan syvenemässä kansalaisten ja hallinnon välillä. Onkin vähintään kohtuullista vedota oikeudenmukaisuuteen ja tasavertaisuteen - kiistämättömään ymmärtämisen oikeuteen.

Teoriapainotteisuuden lisääntyminen on todellakin huolestuttavaa.

Kaikki tahtovat vaikuttaa siihen, mitä leikitään, mutta vain harva tahtoo tai edes osaa leikkiä. Kansa kaipaisi työteliäisyyttä ja tekemistä, käytäntöä ja konkreettisia toteutuksia, ei enää enempää vaikeaselkoista ja tulkinnanvaraista teoriaa.

Ajankuva:

Ihminen on hukassa. Ihmisestä näkyy vain pinta, ihmisen omaksuma rooli ja ihmisen kasvattama kuori.
Pelko pistelee pinnan alla. Pelko se on! Se hallitsee. Se näyttelee pääroolissa ylimmäisenä toiminnanohjaajana. Omanarvontunnetta ilmentävä herkkähipiäisyys ja kaikkivoipa kyynisyys toimivat pelkopeikkojen kirittäjinä. Tietäen tai tiedostamatta, kaikki on käynnissä pettymystä pelkäävän ihmisen pinnan alla.
Teoriat ovat tekemättömyyden tukena, seminaarit saavuttamattomuuden syinä.

Se on paha olo,
- Se puhuu, muttei sano mitään.
- Se kirjoittaa, muttei kerro mitään.
- Se on kaikessa mukana, muttei osallistu mihinkään.
- Se vaatii kaikkea, muttei vastaa mistään.
- Se on koko ajan kiireinen, muttei ehdi minnekään.
Se on paha olo. Se on luovuutemme tuho ja vireytemme vihollinen. Se on tauti ja totta.
- Se on nähtävä ja tunnistettava,
- Se on kohdattava ja hyväksyttävä,
- Se on paloiteltava ja parannettava,
- Se on peilissä, enemmän kuin yleisössä,
- Se palaa yhä uudestaan, ja syttyy itsetehostuksen kipinästä.

Totuus on lääke, korvaamattomuuden harhaisia käsityksiä sammuttava vesi.
Totuus on hiljaisuudessa, enemmän kuin täyteen ahnehditussa päiväohjelmassa.

Huolestuttavaa.

Näennäissitotumista, keinotekoista kiinnostusta. Käynnissä on totuuksien välinen tilataistelu. Mikä totuus palvelee julistajaa itseään. Se valitaan ja vaihdetaan tarpeen mukaan. Oma etu määrittelee totuuden. Totuus on häpäisty, valjastettu henkilökohtaisen pyrkyryyden työkaluksi. Onko se politiikan, vai rappion kuva? Vai onko sillä eroa?

Mitä siis tulisi tehdä?

Hallintovaltaa olisi hillittävä. Tulisi taistella teoriatuputusta vastaan, toimia toteuttaakseen, sysätä liikkeelle, enemmän kuin spekuloida seuraamuksilla. Yksi oikein tehty, toinen väärin tehty - on parempi kuin kaksi kokonaan tekemätöntä. Totuuksia olisikin karsittava ja kirkastettava jäljelle jääneet totuudet työhön kannustaviksi ja työtä ohjaaviksi käytännöiksi.

Haasteina ovat osallistumisen ja passiivisen mukanaolemisen itsetuntoa hivelevät mielihyvän odotukset. Itsetehostuksen tarpeet. 4H - heti, helposti, halvalla ja huoletta. Mielihyvää tavoitellaan niin monin eri tavoin ja vimmaisella energisyydellä, ettei aitoudelle, siis alkuperäiselle mielenrauhalle jää sijaa. Ehkäpä sentään öisin jokin tunne puskee tietoisuuteen huutamaan hätäänsä.

Kalenteri järjestää liikaa mahdollisuuksia mitäänsanomattomaan mielihyvään - turtumiseen. Kipujen kohtaaminen ei kiinnosta, ne kierretään tai kiistetään. Tekemättömyys kuitenkin tulehduttaa ja passivoittaa yhteiskuntaamme yrittämästä tai suhtautumasta suopeasti yrittämiseen. Se on sosiaalidemokratian riemuvoitto! Mutta joskus mätäinen paise puhkeaa ja kätketty kipu räjähtää silmillemme. Seuraavat sukupolvet maksavat hinnan välinpitämättömyyksistämme.

Suomalaiset ovat perusteellisia ja erinomaisen hyviä kaikessa, mihin ryhtyvät, valitettavasti myös pelinpolitiikassa ja teoreiapainotteisessa arjessa. Kaikessa hiljaisuudessa teoreettisuudesta on kehittynyt maantapa ja koneiston käytäntö. Yrittäjillä olisi sanottavaa, mutta ei mahdollisuuksia tai aikaa, politiikanteko onkin jäämässä paisuvan hallintoaatelin huomaan. Riittää, että palavereissa ja seminaareissa muistetaan aina aika ajoin mainita yrittäjyys positiivisessa hengessä. Ymmärrystä ei ole, kun yrittämisestä ei ole kokemusta edes asenteellisena ominaisuutena.

Nyt on koittanut valistuneen kokoomuslaisuuden tilaisuus. Porvarillisen positiivisuuden ja toivontäyteisen ennakkoluulottomuuden aika. Tulevissa eduskuntavaaleissa rehellisyys, raikkaus, uskottavuus ja ymmärretyksi tuleminen ratkaisevat voittavan totuuden, joka tarttuu äänestäjään. Tässä työssä perussuomalaiset ovat toistaiseksi pisimmällä, vaikka heidän työkaluillaan ei tulosta synnytekään.

On osattava puhua ja kirjoittaa positiivisuuden sanoma ymmärrettävällä suomenkielellä, ja puettava teesit ehdokaskohtaisen perehtyneisyyden ja osaamisen kuoseihin. Näissä vaaleissa keisarin vaatteita katsellaan kovin kriittisesti!

Vaaliteesieni ydinkohdat:

Kotiseutu - vireyttä edistävä kyläpolitiikka, avoin ja tasavertainen lähidemokratia

Yrittäjyyden arvostaminen - julkisen sektorin hankintakäytäntöjen perusteet ja osto-osaamisen kehittäminen

Hyvinvointipalvelut - yrittäjyyden uudet muodot ja mahdollisuudet, itsensä työllistäminen

Syrjäytyminen - tekeminen on parasta terapiaa, syy nousta ja lähteä

Matkailu - olemassaolevien vahvuuksien hyödyntäminen, matkailuosuuskunnat madaltamaan yrittämisen kynnystä

Ympäristö - välittäminen kasvaa tasapainoisesta maasuhteesta, olen osa luontoa, seurausta eletystä elämästä, osasyy tulevaan

Rohkaisen ja kannustan jokaista kokoomuslaista uutteraan vaalityöhön ja ponnekkaaseen yritykseen huomispäivän, inhimillisemmän ja valoisamman Pohjois-Suomen hyväksi! Tulevissa vaaleissa annetaan äänet joko punamullalla kyllästetyn hallintovaltaisen systeemikulissin tai yrittävän ihmisen edestä. Eduskuntavaalit on tiedostavan ja vastuullisen ihmisen mahdollisuus nousta, lähteä liikkeelle ja vaatia muutoksen mukana elämistä. Muutoksen vastustaminen on kuin pyrkisi pysäyttämään aikaa. Ei onnistu! On elettävä mukana, on seurattava ja johdettava muutosta edestä!

Kiitos. Ja voimia teille, ystävät. Kulkekoon kunnia kanssanne!

Sanasia muutoksesta

Johdannoksi ja virikkeeksi - henkilökohtaisiin kokemuksiini perustuva elämännäkemyksellinen lyhytluotaus

Se, mikä minussa on aidointa minuutta, koputti ja pyrki tunkemaan enemmän esiin. Kokemus oli hätkähdyttävä. Olin niin kauan kieltäytynyt kuulemasta sisäisten tarpeitteni kutsua. Taistelin tuntemuksiani vastaan ja rimpuilin mukana kuori kimaltaen, kunnes muutamat samanaikaiset yhteensattumat sotkeentuivat selviämättömäksi ongelmavyyhdiksi ja sisäinen kipuni kasvoi liian suureksi. Muutosprosessini kahtatoista eri vaihetta availevana tutkielmana tämä vihkonen on pieni matkakertomukseni ja kokemusperäinen selvitykseni kahdeksan vuotta kestäneestä ajanjaksosta jälkeen sen, kun olin kuullut ja noteerannut koputuksen; ja kun olin ihmetellyt ääntä aikani, noussut avaamaan ja varovasti ovenraosta kurkattuani havahtunut huomaamaan, ettei kaikki ollutkaan oikein.

Saavuttamiseni pakkomielteet ja mielenrauhattomuus
Tiesin olevani hyvä. Pärjäsin kodissa ja koulussa kohtuudella sekä pelikentillä erinomaisesti. Ystäviä oli, kuten muillakin ikäisilläni ja kavereita kaikkialla. Huolta ei ollut eilisestä, eikä huomisesta. Polkupyöräni runkopalat olivat lujasti yhteen ruuvatut, rasvattu ketju rullasi rytmiä, kumit kantoivat kulkuani kovalla maalla ja minä poika kiidin elämäni myötäisissä tuulissa eteenpäin.
Romahdus tuli rippi-ikäisenä. Vanha turvaisa kotini ja rakas kotiseutuni jäivät tuntemattomiin käsiin, me muutimme muualle. Muistot palasivat uniini kiinnittäen käsitykseni kodista taloon, jossa en asunut. Kaverit kaikkosivat, harrastukset jäivät, asemani autioitui. Ratkaisu oli minulle henkilökohtainen tragedia. Muutos oli totaalinen ja vaikeasti hyväksyttävissä. Jäin yksin ja irralleen. Ajauduin viisitoistavuotiaana aikuisten ihmisten maailmaan. Epävarmuuteni kihosi pintaan paksuina kerroksina, kyllästäen alleen niin luovuuteni voimat kuin sosiaalisesti luottavaisen herkkyytenikin. Persoonani muutoksen seuraukset iskivät vajaavoimaiseen suojarintamaani lukiossa. Iskut tapahtuivat yllättäen ja tuntuivat henkeä ahdistavina, kylmähikisinä paniikkikohtauksina kesken ääneen lukemisen, esitelmänpidon tai ylioppilaskirjoitusten. Se siitä. Koululääkäri määräsi aspiriinia, mutta minä menin kirjastoon etsimään apua ahdinkooni.
Mieleni jouduttua epätasapainoon kuluivat kaikki voimani itseni koossapitämiseen ja seuraavasta päivästä selviämiseen. Niin alkoi pitkä, tuskainen ja perusteellinen kasvuprosessi musertuneen minuuteni korjaamiseksi. Toinen seuraus oli välitön ja kiistaton, luovuin kaikista tulevaisuuteni suurista suunnitelmista. Aivan kaikista. Piste nolla. Lähdin töihin rakennustyömaille.
Tajusin olevani jännittäjä ja hermoilija. Neurootikko. Opin kammoamaan kaikkia sosiaalisia tilanteita, joissa oli vähänkään mahdollista joutua avaamaan suuta muun kuin syömisen vuoksi. Etsin paikkani uloskäyntien vieressä.
Koen olevani eräänlainen 70-luvun Suomen ristiriitaisen, moniulotteisen ja ahdasmielisen epävarmuuden ilmapiirin synnyttämä sotaveteraani. Selviytymiseni ja suorittamiseni hinta on ollut pakkomielteitä vuotava sotavamma, jota kannan mukanani yhä edelleen. Selvitäkseni elämässä eteenpäin olen joutunut palaamaan elämässäni taaksepäin. Olen palannut kohtaamaan itsessäni sen elinvoimaisen lapsen ja pellavapäisen pojan, jonka ajatukset elivät vapaudessa ja vahvistuivat luottamuksen hengessä. Otaksun, että meitä vaikeiden aikojen veteraaneja eriasteisine tunnevammoineen on useita muitakin.
Työ yksin oli nimittävä osa siitä maskuliinisesta ja materiakylläisestä maailmankatsomuksestani, mikä hyvinkin kaksikymmentä vuotta vallitsi käsityksiäni kaikesta olennaisesta. Omaksuin nöyrän ja työteliään luterilaisuuteni nopeasti ja otin sen vastaan vaihtoehdottomana itsestäänselvyytenä. Kasvoin selviytymään, suorittamaan ja pyrkimään. Saatan häpeilemättä tunnustaa lopulta hallinneeni pelinhengen. Olin sinut roolini kanssa, en itseni.
Kahdeksan vuotta sitten suorittamiseni pakkomielteet olivat punoneet minut seiteillään lujasti kiinni kelkkaan, joka huomaamattani sysättiin alamäkeen. Vaistosin voimattomuuteni, kun kiihkeän elämäni kasvattama massa kiihdytti kelkkaa kohti kurimuksia. Alamäki oli kuoppainen kokemus risukkoisessa rinteessä. Satutin itseäni, mutten päästänyt irti. Vauhdin lopulta tyssätessä oli kipuni kasvanut kokoaikaiseksi, mutta pysyin kiinni kelkassa siihen saakka, kunnes se oli hajonnut allani.
Riuhdoin itseni irti harsoisiksi repaleiksi ratkenneista seiteistä ja pakottauduin ylös. Päätin palata takaisin jonnekin, josta kauan, kauan sitten olin lähtenyt ja ryhdyin laahustamaan ylös hämärän peittoon hukkuvaa rinnettä.
Tahdon korostaa, että tuhansien vastaavien kokemusten joukosta oma liukuni, kuten myös vuosikausien mittainen ja edelleen kesken oleva nousuni, on yksin minun ja minusta. Käsittelen tapahtunutta, mutten tuomitse ketään. En itseänikään. Tavoittelen totuutta ja tekemilläni valinnoilla pyrin palvelemaan tarkoitusta. Olen luopunut useista haitallisista pakkomielteistäni ja etsiytynyt eroon sellaisista statusvaateista ja egoani korostavista välineistä, jotka satuttavat sisimpäni henkeä ja hämäävät minut matkallani takaisin hukkaisille harhapoluille.
Olenko nyt ihmisenä hyvä tai parempi kuin ennen mahalaskuni kokemuksia? Tahtoisin uskoa niin, ainakin olen tavoitteitteni suhteen tasapainoisempi ja päämäärätietoisempi, mutta tiedostan myös, että elämäni kasvuprosessi on keskeneräinen. Valmistaudun koko ajan, mutta ehken ikinä valmistu, ainakaan ennen kuin kuolen.
Seuraavat kaksitoista kohtaa ovat limittäisiä, kierteisiä ja päällekkäisiä. Niitä kuuluu läpikäydä uudelleen ja uudelleen. Jos jotain minuutta vahvistavaa vaikutusta on tullakseen, se tulee tilauksesta, tarpeen mukaan ja ajan myötä, kasvaen elämänlaadulliseksi muutokseksi prosessin uutterasta toistamisesta ja vilpittömyyden hengestä.

Ensiksi: Kipu
Henkisessä tarkoituksessaan kipua aiheutuu, kun valheellisuuden viehätys lakkaa hyväilemästä pinnallista minätietoisuutta. Kipu kumpuaa kyllästymisestä, haasteellisiin valintoihin väsymisestä ja elämän epävarmuuksien synnyttämästä levottomuudesta. Kipu turruttaa tekemisen ja ilmenee arkisena aikaansaamattomuutena, mielenlamana. Ainakin niin kävi minulle. Kipeydyin ja menetin tempon elämästäni. Kipuani olisi varmaan hoidettu vastaanotoilla, terapioissa, palavereissa, lomilla ja enenevissä määrin myös lääkkeillä. Kipuni olisi diagnosoitu kenties masennukseksi. Enemmän kuin masennusta, kipuni on silti irtipäästämisen alkuvoimaista tarvetta ja jotenkin kauhistuttavan kiehtovaa pelkoa ratkaisun mukanaan tuomista seuraamuksista. Koenkin, että kipu tuskastuttaa, ja että vasta kivun aiheuttajan ulkopuolinen arviointi ja ylimalkaisen asiantuntemattomat johtopäätökset sekä niiden perusteella määrätyt hoitotoimet masentavat.
Riittäisikö sittenkin, että ihminen kohtaisi kipupisteet itsessään. Olisiko kysyttävä, mitä sinne sisälle kuuluu ja mikä siellä on hätänä?! Kipu on muutoksen airut, kymmenen pisteen vihje oman vastaanoton avautumisesta. On hyväksyttävä, että kipu kuuluu aikaan ja asiaan, kipukokemukset ovat kasvamisen ehto ja edellytys. Mielestäni pettymyksiinsä turtuneen ihmisen kokema selittämätön kipu kertoo vilpittömyyden tilasta, siis aidosta muutoksentahdosta. Siitä on syytä jatkaa omaehtoisilla toimilla, sillä vaihtoehtoina väijyvät masennus, apatia, syrjäytyminen ja ihmisyksilön vetäytyminen omien pelkojensa piinaavaan puristukseen. Luhistuneen itsetunnon seurauksena mielen herkkä tasapaino järkkyy ja ihminen menettää yhteyden sisäiseen minäänsä. Yhteyden kerran katkettua kivettyy paluupolku itsetuntoisuuteen liki pitäen ylitsekäymättömäksi. Hektisenä hyrräävässä maailmassamme näyttämöltä poistuminen käy nopeammin ja lopullisemmin kuin tahtoisimme uskoakaan. Menetetty tapaus. Hoitoon ja heitteille.

Toiseksi: Aitous
Viikonloppukursseilla, päiväseminaareissa, kymmenissä mediavälineissä, muotiteemaisissa kirjoissa ja ylistettyjen asiantuntijoiden julistamissa lausunnoissa kerrotaan värikkäästi viisaista oivalluksista ja menestykseen johtaneista valinnoista. Tarinat hivelevät kalenteriajassa kiinni kiitävän ja trenditietoisen ihmisen pintaa kuin paraskin TV-viihde. Suurin osa noista opetuksista onkin, surkuhupaisaa kyllä, yhtä saippuamaisen fiktiivisiä ja ainoastaan toisenlaista totuutta palvelevia. Jokainen kankaalle heijastettu voittajakertomus on julki tullessaan vanha. Menestystä kun ei koskaan saada aikaan pelkästään menestystä mallintamalla. Ihminen on yksilö, yksilöllisine tarpeineen, ja jokainen on vain oman onnensa seppä.
Varmasti kaiken johdatuksen joukossa on paljon oikeita ja vilpittömiäkin tarkoitusperiä. Usein niidenkin vinkkien vaikutukset ovat vain hetkellisiä ja haihtuvaisia, vaikka vastaanottajan tarpeet olisivat kuinka todellisia tahansa. Olen itsekin osallistunut tilaisuuksiin, joissa on syyllistytty mielihaluja hellivien tuntemuksien pikaiseen puoskarointiin eli ”väärän jumalan palvelemiseen”. Mutta olen myös saanut olla sellaisilla kursseilla, joiden aikana syntyneet tai välitetyt viisaudet ovat auenneet, joskin valitettavasti vasta viikkojen tai kuukausien päästä, jos vielä sittenkään. Tiedon omaksuminen taitaa olla yhtä henkilökohtaista kuin ruokahalu ja pöytätavat.
Käsitykseni mukaan todellinen muutos kuitenkin kerää kasvuvoimansa syvemmältä, vaietun minuuden syövereistä ja polttavan henkilökohtaisista kipukokemuksista.
Sauna on meille suomalaisille pyhä puhdistautumispaikka, jossa löylyn jumalainen kuumuus liottaa pinnaltamme likaa ja kuonaa luonnollisemmin kuin yksikään pesuaine. Samanlaista säännöllistä puhdistautumisriittiä soisin sovellettavan hoidoksi henkiseen hyvinvointiimmekin. Silloin tällöin ja siellä täällä kaipaan sielunsaunaa – lämpimäisiä korkeamman tietoisuuden lauteita, joille noustessani riisuudun ahdistavista ajatuksistani. Kaipaan meditatiivista mielenkylpyä sulkeutuakseni hiljaa omien ajatusteni kanssa henkilökohtaiseen hämärään. Aitouden pyhän tilan salliminen ja säännöllinen saavuttaminen ovat sitoutuneen muutosprosessin siemeniä.

Kolmanneksi: Uteliaisuus
Ilman vapaata omaehtoista päätöstä, innostunutta asennetta ja kyltymätöntä tiedonjanoa mikään ei muutu pysyvästi, koska ihminen ei sitoudu muuttumaan. Sitoutumisella ei ole määreitä tai asteita, sitä joko on sitoutunut tai ei ole. Itse ajattelen sitoutumista vertauskuvallisesti nuotiona. Tulen äärellä minun on aina ollut hyvä olla. Nuotiota on alituiseen ruokittava, puita katkottava, pilkottava ja kannettava, muutoin liekkien tarjoama lämpöinen yhteys katkeaa. Jokaisena istuntokertana nuotio on uudelleen rakennettava, sytytettävä ja ruokittava. Samoin on tiedonjanon tyydyttämisen kanssa. Yksittäiset ja irralliset siteeraukset suurten filosofisten mestareiden teoksista leimahtavat lukukokemuksina ja ilahduttavat kyllä mieltäni, mutta eivät nekään kauaa lämmitä, koska lainatut lauseet eivät aukene selkosuuntaisiksi opastuksiksi. Teorioiden ponnekkuutta ja oppien uskottavuutta korostavina tehosteina käytetyt tulkinnanvaraisuudet eivät sammuta tiedonjanoani. On oltava uteliaampi, on päästävä pidemmälle, käytävä peremmälle! Minun on itse oivallettava minuuteni muutosmekanismit, minun on ne luotava ja ruokittava. Minun on ollut sitouduttava minuuteni eheytymisen ehtoihin. Minän muutos on minän asia. Minuuden saloihin sukeltaminen edellyttää yksilöltä lapsekasta uteliaisuutta, täytyy tahtoa penkoa sisimpäänsä. Uteliaisuus ruokkii innostusta, jota ilman ei synny liikettä, eikä kaivattu kehitys koskaan mahdollistu.

Neljänneksi: Sitoutuminen
Kipu muokkaa muutostarpeen maaperää, aitous istuttaa siihen siemenet ja innostuksen energia kasvattaa sitoutumisen otetta päivä päivältä pitävämmäksi juuristoksi. Sitoutuminen ilman kyseenalaistuksen kriittisyyttä on näennäistä, epäaitoa ja tyhjänpäiväistä intoilua, eikä sellainen henkistyneisyyden hupailu jaksa koskaan vahvistua vankemman minuuden kasvua kantavaksi. Sitoutuminen vapaatahtoiseen ja itse ohjattuun minuuden muutokseen ei nähdäkseni voi tapahtua terapioissa, eikä joukkokokouksissa. Havahtuakseni minuuteni esittämiin vaatimuksiin minun täytyy voida vetäytyä, kysyä, epäillä ja perehtyä taustoihini, tarkoitusperiini ja tavoitteisiini. Pienikin nousuani oikaiseva vilppi pettää pohjan polultani. Itseni pettäminen on liukumäkeni kaltaista vahingollista ja kipeää kompurointia, joka kaiken lisäksi mitätöi siihenastisen nousuni ja romahduttaa yritykseni alas alkuun.
Opin hyväksymään vaihtoehdottomuuden, ymmärrän jo, että minun on kivuttava ylös- ja eteenpäin puhtaan vilpittömyyden hengessä tai sitten, kuten ennen, satutettava itseäni ja pysyttävä alhaalla ilman uusien näköalojen tarjoamia mahdollisuuksia. Ihmettelen, näen vaivaa ja etenen tietä tunnustellen intuitioitteni ohjaamana, pikkumatkan kerrallaan. Koko ajan minun on pidettävä mielessäni aitouden henki ja innostuksen energia; yhä uudelleen on kysyttävä itseltäni, olenko tosissani, olenko rehellinen.
Parhaimmillaan muutosprosessiin rohkaisevat kokoukset ja kurssit toimivatkin alku- tai välipaloina ja sellaisinaan erinomaisen hyvinä janonsytyttäjinä, eli positiivista kehitystä stimuloivina tukityökaluina.


Viidenneksi: Oivaltaminen
Yhtäkkiä, ihan missä ja milloin tahansa häivähtää tajunnassani oivalluksen välähtävä aistimus. Yleisimmin oivallukseni tulevat öisin. Ne hätkähdyttävät hereille ja havahduttavat pohtimaan, kirjoittamaan ja valvomaan. Oivallukset innostavat eteenpäin. Esimerkiksi eräänlaisesta oivalluksestani nostan yhden viimeaikaisen valveille havahduttaneen aistimukseni.
Ihminen on raajoillaan toimiva ja muistillaan ajatteleva psykofyysinen nisäkäs sosiaalisine tarpeineen. Ruumis on fyysinen, aineellinen, ja tottelee siis maanvetovoimaa, siinä missä muitakin fysiikan lukuisista lainalaisuuksista. Ruumis on määriteltävissä, eli mitattavissa olevilla arvoilla rajattavissa. Sielu puolestaan on henkinen, aineeton, eikä ole kiinni missään tunnetuissa ja määriteltävissä olevissa lainalaisuuksissa. Sielu on tuntematon ja mittaamaton, joten on oikeutettua kysyä, onko sitä edes olemassa. Mutta olettaen, että sielu on todellinen, ja että se on ruumissa eikä päinvastoin, voimmeko kysyä, lepääkö sielu tarpeettomana ja riutuuko se suljettuna ruumiin rajaamassa kotelossa? Ja edelleen, jos aineeton sielu ei ole vapaa, voiko aineellinen ruumiskaan olla? Kumpi määrittelee ihmisen tekemiä valintoja, kumpi on enemmän tai aidommin minä, se mikä tuntuu, vai se mikä tuntee? Entä kumpi on alkuperäinen ja tiedostava minä, ja kumpaa minää on matkan varrella mallinnettu ja muokattu ulkoisten olettamusten ohjaamaksi ristiriitaiseksi minäksi? Kumman asettamilla ehdoilla olisi näin ollen elettävä, ja miten ylipäätään voisi elää sielunsa asettamilla ehdoilla, ellei siihen ole uskoa tai yhteyttä?
Oivallukset houkuttavat ja johdattavat muutostyötään prosessoivaa ihmistä hyödyllisiin kysymyksiin ja perimmäisiin kohtaamisiin oman itsensä kanssa.


Kuudenneksi: Energia
Tarpeeseen, aitouteen ja innostukseen perustuva minuuden kehittämisprosessi generoi kasvuenergiaani enemmän kuin olisi tarpeenkaan. Energia auttaa minua ymmärtämään eriulotteisia kohtaamisia, hyväksymään ja suvaitsemaan erilaisia ihmisiä ja tilanteita, sekä tehostamaan keskittymistäni olennaiseen. Matkallani olen nähnyt energian olevan kuin pajupusikko, mitä enemmän sitä harvennan, sitä vahvemmin se kasvaa uutta vesaa. Toisaalta, ellen luovuta energiaa ympärilleni, ehtyy ja kuihtuu sen kasvu lopulta kokonaan. Energia on välittämisen ja antamisen kehittämää ehtymätöntä voimaa, jonka luovuttaminen kasvattaa tilaa uudelle energialle.


Seitsemänneksi: Vastaanotto
Oivallusten ja kohtaamisten rohkaisemana olen uskaltautunut laajentamaan vastaanottoni kaistaleveyttä, eli kommunikoimaan aidosti omana itsenäni, ilman itsetehostuksen kyhäämää kulissia ja itsekkäiden taka-ajatusteni aiheuttamaa häiriötä. Tasavertainen vuorovaikutustilanne onkin muutosprosessiani rikastuttava kohtaamisen kokemus. Mahdollisen väsyttävän ja pettymyksiä aiheuttaneen tilanteen jälkeen minun on syytä kriittisesti analysoida itseäni ja käyttäytymistäni. Teennäisyys, liika aktiivisuus, ehdottomuus, kaikkitietävyys ja ylimielisyys ovat asenteellisen tunnevajaavaisuuteni aiheuttamia väärinkäytöksiä, jotka kostautuvat mielentasapainoani järkyttävinä kohtaamiskokemuksina. Valheellisuus, viha, kateus, toisen osapuolen yliarvostaminen ja oman itseni vähätteleminen ovat energiaani kuluttavia negatiivisia tunnevarauksia, joista vapautuakseni olen joutunut kohtaamaan, tunnustamaan ja hyväksymään omat inhimilliset vajavaisuuteni.


Kahdeksanneksi: Ymmärtäminen
Muutosprosessin käynnistämä kasvukierre on uudenlaisen ymmärryksen synnyttämää tietoisuuden lisääntymistä. Ulkoa ohjattuja vaikuttimia omaan käyttäytymiseeni olisi tarkasteltava ikään kuin riippumattoman tarkkailijan silmin ennakkoluulottomasti, ja tapojeni totuttamia vaikuttimia olisi paljastettava, jotta aitoudelleni avautuisi tilaa. Olen saanut usein ja ikäväkseni huomata, että joihinkin satunnaisiin valintoihini ovat vaikuttaneet miellyttävät ja hetkellisesti pintatietoisuuttani hivelleet tunneaistimukset, joita olen sopivasti tarjolla ollutta materiaa ostamalla halunnut mukaani. Esimerkiksi tällaisten tunnelähtöisten vaikuttimien oivaltaminen on auttanut minua kohtaamaan oman hypnoosiherkän johdateltavuuteni alituisen markkinointimanipulaation edessä. Olen uskoakseni onnistunut pääsemään tästä turhamaisuudestani kertovasta tavasta eroon. Maanisen tunteen ajoittain vallatessa mieltäni, koen jo ostamista suurempana riemuna ostamatta jättämisen saavutuksen. Tilannetietoisuus peittoaa pakkomielteen ja tyytyväisyys valtaa mieleni muutamassa minuutissa.

Yhdeksänneksi: Koti
Aikaa ja ihmissukupolvia on ollut minua ennen, mutta aikaa ja ihmissukupolvia tulee olemaan myös minun jälkeeni. Omat taustani ovat vaikuttaneet tekemisiini, aivan kuten itsekin taustoitan jälkeläisteni tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Kodin merkitys onkin henkisessä mielessä huomattavasti vaikuttavampi kuin vuosikymmenten aikana toistetun fyysisten suoritusten sarjan synnyttämien saavutusten. Koti on suomalaisuuteni ja sieluni sija, perinteiden välittämän tiedon, nykyhetken vaatiman järjellisyyden ja tulevaisuuden sisältämän toivon summa. Summan merkittävyys minuudelle koostuu näiden kolmen tekijän keskinäisestä suhteesta, tasapainosta menneen, olevan ja tulevan välillä.


Kymmenenneksi: Maasuhde
Minuuden ikiaikaisten sielunvoimien kasvaessa ja alkuperäisten totuuksien pala palalta paljastuessa, selviää myös syitä ihmisen omaan olemassaoloon. Hyväksyvän tasapainoisuuden merkitys saa yhä ohjaavampaa roolia suhteessa itseen, toisiin ihmisiin, ja ympäristöön. Omalla kohdallani olen kokenut päässeeni palaamaan takaisin ammoin kadottamieni arvojen pariin. Muutokseni myötä tasapainoinen maasuhde on noussut yhdeksi keskeisimmistä valintoihini vaikuttavista arvoista. Maasuhteen vaaliminen pakottaa minut toimimaan ympäristöni ja kotiseutuni hyväksi kaikin muodoin kaikilla foorumeilla.

Yhdenneksitoista: Missio
Arvolähtöinen elämäntapa, mikä minusta olisi vielä kymmenen vuotta sitten tuntunut hulluudelta tai ainakin turhuudelta, tuntuu nyt luonnolliselta ja jopa tärkeältä. Aiemmin elin erheellisten olettamusteni ohjaamana tuskin puolittaista elämää; pelkäsin pimeää, nyt kaipaan sitä; aiemmin kiusaannuin hiljaisuudesta, nyt nautin äänettömyydestä. Mikään ei muutu, ellei ihminen ensin muutu. Onko yhteiskunnassamme sitten mitään tarvetta muutokseen, vai olisiko pikemminkin kysyttävä, onko meillä ylipäätänsä olemassakaan muutoksen ohella muita vaihtoehtoja? Muutostarpeita on parempi ajoissa tunnistaa ja kohdata kuin pyrkiä kaikin keinoin karttamaan. Miten huolehdimme muutoksen hyödyllisyydestä, mikä on oma vastuumme tässä ajassa? Olisiko väistämättömien yhteiskunnallisten muutosten hallinta helpompaa, jos olisimme ensiksi opetelleet suvaitsemaan muutosta itsessämme?
Muutos alkaa ihmisestä, kasvavasta kivusta ja aitouden kaipuusta. Kun levottomuuden kipu koskettaa sinua, katso ovellesi ja kenties kuulet koputuksen. Mene silloin vastaan. Anna kohtaamiselle mahdollisuus.

Kahdenneksitoista: Uusi kierros
Koen olevani liikkeessä. Etenen radalla jossain vuosituhantisen kasvuspiraalini määrittelemättömässä kohdassa. Oletan ja uskon, että meistä jokaisella on ennalta määrätty tehtävä, jonka kieltämiseksi ja salaamiseksi itse kukin näkee suurta ja jopa koko elämänsä aikaista vaivaa. Mutta myös yhteiskunnan eri instituutiot ja systeemit tekevät voitavansa, ettei ihmisten kollektiivinen pysähtyminen pääsisi yllättämään ja ravistelemaan kokonaisvaltaisten hallintokoneistojen rakenteita. Surullista kyllä, nykysukupolvi etääntyykin aitoudesta koko ajan loitommaksi virtuaalimaailman mahdollistaman mielihyväteollisuuden lumeellisiin pauloihin. Heti, halvalla, helposti ja huoletta, eli modernisoitu 4H–periaate ei ole ihmiselle hyväksi, vallankaan nyt, kun se toimii hyvinvoinnistaan kuulun kasvuympäristömme itseoikeutettuna alustana ja valtiollisesti vahvistetun kristinuskoisen järjestelmämme virallisena totuudenhenkenä. Hyväksi sen sijaan voisi olla tunnustaa 4K –periaatetta: kasvaa, kukoistaa, kuihtua ja kuolla. Siihen periaatteeseen tahdon uskoa. Oivallukseni mukaisesti elämämme on kuin yksi ruoho hoitamattomalla nurmikolla. Kauanko vie kasvumme, kauanko kukoistamme, miten kuihdumme ja koska kuolemme. Tuntuisi, että energiseen kasvuun kannattaisi satsata ja kukoistuksen vaihetta pitkittää. Kuihtuminen kun koittaa kuitenkin ja kuolemakin ennen pitkää.

* * * * * * * * * * * * * *

Lopuksi - kaikki palaavat alkuun,

Kanttura on ikiaikainen asuinpaikka, kautta aikojen tuhansien suomalaisten ihmisten sija, piha ja kotiranta. Kanttura on yksi kulttuurinen kehto kalevalaisen kansantietoisuuden korkeissa kultaisissa tuvissa.
Sinä olet tullut tänne tyhjänä, eikä täällä sinua täytetä. Sen, minkä työssäsi olet tehnyt, olkoon kunniaksi Sinulle itsellesi. Sen, minkä kosketuksen täällä tulet kokemaan, olkoon siunaukseksi jälkipolvillesi. Jää rauhaan itsesi kanssa, viipyköön vilpittömyytesi vartijat luonasi. Anna tapahtua, sillä niin on Sinulle hyvä.

Kirjoitti 9. ja 10. marraskuuta vuonna 2010 Heikki Pesämaa, kylänmies ja Kantturan torppari. Ei tehty totuudenopiksi, eikä tuotu tuomioksi, vaan tehtiin tervetulleeksi tuumailuksi, tuotiin tutustuttavaksi tuntemukseksi.

Vaalijuhlaa kansalaisten parissa

Pakina vaalikentiltä, eli lyhyt fiktiivinen kuvaus siitä, kuinka kaukana politiikko voikaan olla 'kansalaisesta'. Sanoisin, totta toinen puoli.

Äänestäjän kanssa juttusilla

Tapasin tuon tyhjänpäiväisen tuntuisen miekkosen marketin parkkipaikalla. Kättelin ukon kokeneesti, mutta uskottavan pikaisesti ja ojensin hänelle nelivärikuvalla koristellun esitteeni, jossa kerron mukavasti hieman itsestäni, poliittisista ohjelmistani, tehtävistäni, tavoitteistani ja tietysti sopivissa määrin aika mittavista ansioistani.
Samalla kun kaveri jotenkin hölmistyneenä pyöritteli mainostoimiston ideoimaa ja erittäin laadukasta printtimediaa käsissään, kerroin hänelle peittelemättömän avoimesti, ikäänkuin vaatimattomana itsestäänselvyytenä, olevani yhteisten asioittemme päättäjä ja teoistaan tunnettu poliitikko. Kysyinkin heti perään toverillisesti, mitäpä mieltä hän, tavallinen kauppakassia kantava arjensankarikansalainen, onkaan meistä maan asioita hoitavista poliitikoista.
Oletettavasti aihe olikin hänelle läheinen, joskaan ei ehkä se kaikkein mieluisin. Keskityin luomaan mieheen empaattisen ja osaaottavan katseen, jota sävytin mairean mahtipontisella hymylläni. Tyyppi kuitenkin, aivan kuin minua kiusatakseen, väisti katsettani. Niinpä nostin käteni sivuilta ylös rinnalleni ja liitin ne korostetun rauhallisesti somaa yksituumaisuuttamme symboloiden yhteen. Mietin yhden ohikiitävän hetken, olisiko minun samalla riisuttava tiukasti tyköistuvat nahkahansikkaani, mutta annoin niiden olla ja lämmittää koleudesta kärsiviä käsiäni. Tällä rahvaanomaisen lähiökaupan parkkipaikalla olisi viivyttävä vielä varttitunti. Oli kosteaa ja tuulista.
Vilkuilin ympärilleni esitenippu käsieni silmässä kuin virsikirja. Miehen lisäksi paikalla näkyi vain vaalipäällikköni, joka harmikseni nojaili turhankin passiivisen oloisena taitavasti teipatun bussimme ovenkarmiin.
Huokaisin huomaamattomasti. Tämä vaalityö on aika helvetin typerää ja niin perusteelisen pitkästyttävää. Kalenterissani oli sentään iltapäivälle yksi toimikuntakokous ja illaksi teatteri. Annoin siis miehen rauhassa pohtia vastaustaan, enkä paljastanut olemuksellani, mitä todellisuudessa koko tilanteesta tuumailin. Sitten yhtäkkiä ukolta pääsikin pikkuinen köhäinen yskähdys, jonka hän kohdensi paljaaseen nyrkkiinsä, siihen samaan kouraan, jolla hän oli minut tervehtinyt. Olipa sittenkin siunaus ja onni, että pidin hanskani ja suojauduin kansan parissa vaanivilta katalilta tartuntataudeilta!

Vastaus oli pontevan perusteellinen, jokseenkin vilpitön ja harkittu. Ihailin miehessä hänen yllättävän selvää artikulointiaan, mutten siitä huolimatta loppujen lopuksi oikein sisäistänyt, mitä hän tahtoi minulle kertoa. Miehen viljelemistä lukuisista, ja kieltämättä paikoin nasevistakin, kuvauksista saatoin päätellä hänen hartaasti harjoitelleen vuodatustaan. Näin hän minulle siinä sanoi,

- No niin. Siis poliitikot. Tässä tarkoittamani tyyppiesimerkki edustaa keskivertoisuutta. Poikkeuksia puoleen ja toiseen on, mutta vain vähän. Poliitikko on ihmisenä epämiellyttävän niljakas ja irvokkaine pyrkimyksineen täydellisesti läpinäkyvä. Hän on joko mies tai nainen. Sukupuolella, kuten iällä, uskonnollisella vakaumuksella, kokeneisuudella tai puoluejäsenyydelläkään, ei ole mitään merkitystä määrittelyssäni. No niin. Poliitikko on häikäilemätön oman edun tavoittelija, pahimman sortin pyrkyri, tekopyhä maailmanparantaja, arvottomuuksien oppimestari, itserakas vastuunpakoilija, ylimielinen ja valheita kaihtamaton peluri, kyltymätön roolien, julkisuuden ja statussymbolien ahnehtija, herkkähipiäinen ja oman arvonsa tunteva maineenmetsästäjä.

Mies veti kiivaasti vingahtaen henkeä ja jatkoi ennen kuin ehdin tyrmistykseltäni saada sanaa suustani, - No niin. Siis lyhyesti sanottuna tällainen on ihan vaan tavallinen suomalainen keskivertopoliitikko tässä välinpitämättömyyden ja mielenköyhyyden turruttamassa 4H-virtuaaliajassa.

- Noh, noh, vastasin diplomaattisen maltillisesti, enemmän äänestäjän turhautumisesta kuin perehtyneisyydestä kertovan tilityksen päätyttyä. - Mikäs se semmoinen 4H mahtaa olla? Eikös se ole sellainen nuorten agraali-ihmisten yhteenliittymä? Naurahdin kepeästi tahtoakseni osoittaa, etten ottanut hänen kitkeränoloista vastaustaan lainkaan itseeni kohdistuneena. Siinä mielessä olisin edukseni erottuvaa marginaalia.

- Sitäkin, mutta ei nyt. Se on muistisääntö. Heti netistä. Helposti hiirellä. Halvalla ruutuun. Huoletta hypnoosiin. 4H ja instant-mielihyvää lääkkeeksi reaalimaailman totuuksia vastaan. Todella tehokasta. Ja tavallista. Mutta nyt, parahin poliitikko, jos sallitte, minä jatkaisin matkaani.

Kansalainen ojensi esitteeni takaisin ja työntyi ohitseni kohti harmaata Hyundaita. Olin jokseenkin pöllämystynyt. Samassa kuitenkin äkkäsin iäkkään naisen, joka keikkui kasseineen ulos kaupan automaattiovista. Ampaisin käsi ojossa mummon luokse ja työnsin sutjakasti esitteeni hänen täyteen ahdettuun kangaskassiinsa. Toivotin hyvät päivänjatkot ja kehotin kassiin sujauttamaani esitettä osoittaen häntä käyttämään ääntään, sitten kun se aika koittaisi. Siihen se mummeli jäi seisomaan perääni tuijottaen, kun jo kelloani vilkaisten lähdin harppomaan bussille. Yritin palauttaa mieleeni, mitä se hyundaimies sanoikaan, mutta en vieläkään tavoittanut juonta hänen impulsiivisessa palautteessaan ja jollain tapaa täysin järjenvastaisessa näkemyksessään. Sujahdin sisään ja pyysin vaalipäällikköä käynnistämään moottorin ja poimimaan naamani kuvalla koristetun A-mainoksen kyytiin. Seuraavaan paikkaan saavuttaisiin hiukan etuajassa.

Heikki Pesämaa, kerran yksin yössä.

Pakina aitoudesta tai sen puutteesta

Pakina aitoudesta tai sen puutteesta (kirjoitettu pieni pilke silmäkulmassa Inspis-messuilla 16.10.10)
Aitoa päivää ystävät,

…nyt kun tämän epämuodollisen palveluksen viralliset tervehdykset on puhuttu ja vallalla olevia totuuksia jo hieman toitotettu, on messussamme koittanut oman ja täysin epävirallisen tervehdykseni vuoro!

Tervetuloa tänne stressivapaalle vyöhykkeelle ja vilpittömyyden linnakkeeseen! Minä olen Heikki Pesämaa ja vaanin ohikulkijoita tuossa lavan kulmalla Kanttura –kylttien katveessa.

Ihmisessä on epäilys, onko tämä totta, petetäänkö minua, houkutellaanko sellaiseen, mikä perustuu valheeseen tai väärinkäsityksiin. Se on hyvä, siis se että ihminen on epäileväinen.

Epäilys on aitoa, sillä ken ismien julistuksiin uskoo, hän niiden on vanki. Epäileminen on kaikista inhimillisyytemme alkuperäisistä ominaisuuksista parhaiten pitänyt pintansa. Kaikki muut vaistomme ovat jossain vaiheessa ja jollain tapaa alistettu kollektiivisuuden palvelukseen. Epäilyssä on siis takaisin rakkauteen palaamisen mahdollisuutemme.

Mutta, mutta. Onko ihmisessä kykyä ja tahtoa tunnistaa ja torjua petosta, vai ottaako hän vastaan ja hyväksyykö mitä tahansa, vaikka selviä valheitakin, vain torjuakseen hetkellisesti toista ja vahvempaa tunnetilaansa, pettymystä. Pettymystä omaan itseensä! Älkää paljastako minua, älkääkä herättäkö minua, älkää riistäkö minulta oikeutta päivittäiseen mielihyvään!!

Ihminen ilman epäilyksen vaistoa on helppo uhri totuusteollisuudelle.

Pettymysten paikkaamisesta seuraa kierre, jossa tulkinnallisia totuuksia pompsahtelee mitä kummallisimpien totuuksien perään. Tässä arvottomassa ajassamme totuudentavoittelu on hyvä ja huimaa vauhtia kasvava bisnes, mutta vain niin kauan kun pettymys saa hallita ihmisiä, jotka metsästävät enempi mielihyvää kuin mielenrauhaa. Heitä, jotka lukeutuvat totuusteollisuuden uskollisiin asiakkaisiin.
Ihmisten pettymykset ovat niin ollen ehto bisnekselle, mutta sitä vastoin pettymyksien omaehtoinen kohtaaminen ei. Siksi pettymyksiä ruokitaan, pettymisen kynnystä madalletaan ja syntyneeseen tarpeeseen kehitetään mitä ihmeellisimpiä ratkaisuja. Pettymykseen tuotetaan uusi totuus, samoin toimii symbioosissa maailmanlaajuiset pikaruokaketjut ja laihdutustuoteteollisuus, molemmat kättelevät ja kiittävät toisiansa muhkeasta tuloksestaan.

Totuudella ei saisi leikitellä, totuus ei saisi olla trendiriippuvaista. Totuuden tulee olla pyhää. Se on kiistämättä ominta, henkilökohtaisinta ja aidointa, mitä ihmismielessä on. Aitous on todellinen ja vakavasti otettava uhka miljardibisnekselle, muttei aitoutta voida sivuuttaakaan, ettei petoksellisuus paljastuisi. Uhkan poistamiseksi onkin kehitetty uudenlainen totuustrendi, tekoaitous.

Tekoaitous. Ristiriitaisinta, absurdeinta ja kaiken kaikkiaan kamalinta mitä kuvitella saattaa! Tekoaitous! Luoja varjele! Miten vaan, mutta tilausta tuotetaan jo täyttä päätä. Kohta on tarjolla kurssi tai menetelmä, jolla aitous palautetaan jokapäiväiseksi voimavarannoksi, ja taas on ihmisellä tilaisuus ostaa onnea ja autuutta, menestyvämpää, laadukkaampaa ja kokonaisvaltaisesti parempaa elämää.

Vinhasti pyörivässä 7/24 -myllyssä jauhautuvalla ihmisellä ei ole aikaa, ymmärrystä tai tarvetta pysähtyä. Ei synny tilaa totuudelle. Kaipuu totuuden ääreen saattaa kuitenkin vaivata öisin ja yksinäisyydessä. Kaipuu tuntuu levottomuutena ja rauhattomuutena, myös epävarmuutena ja epäilyinä.

Totuutta tavoitellaan ja poimitaan ilman sen ihmeempää harkintaa sieltä, mistä sitä luontevimmin on saatavavilla. 1 Heti. 2 Helposti. 3 Halvalla. 4 Huoletta. Saadaan hankittua 4H-todellisuus. – Virtuaalimaailma on tehokkain tapa hankkia riittäviä totuusannoksia riittävän usein. 4H -Instant-totuus ei vaan kauaa tyydytä. Tarvitaan lisää! Koukku painuu lihaan ja väkänen tarttuu kudoksiin. Kiinni on ja pysyy!

Levottomuus on ihmiselle viesti, joka kertoo muutostarpeesta, joka alkaa etsiä kanavia varsinaiseen muutokseen. Ihminen on levoton, kunnes oppii kohtaamaan omimman totuutensa, itsensä. Prosessi kestää vuosia.

Rakastakaa lähimmäistä, siis itseänne. Kaikki muu hyvyys käy mahdolliseksi vasta sen jälkeen. Sitä ennen mikään totuus ei ole aito. Tekoaito totuus ei tartu, eikä pysy.

Se, kuka on tasapainossa itsensä kanssa, ei koe tarvetta tyydyttää itseään trenditotuuksilla, eikä tunne tarvetta paeta todellisuutta. Aitous on ihmisessä, aivan kuten turhamaisuus ja ahneuskin, mutta aitous on turrutettuna keinototuuskerrosten alle.

Mitä minä voin sanoa? Olenhan vasta läpikäymässä omaa muutosprosessiani, joka on nyt kestänyt neljätoista vuotta. Levottomuus on tuona aikana ehtinyt vaihtua huoleksi, kuumottavaksi tarpeeksi tehdä itse jotain, joka rohkaisisi ihmistä oman totuudenetsintäprosessinsa käynnistämisessä.
Lähtökohtaisesti suosittelen: olkaa itsekkäämpiä, ottakaa enemmän aikaa itsellenne aina kun voitte, vaikka öisin. Kävelkää, pyöräilkää, istukaa, maatkaa, ihan sama. Miettikää, miksi olette levottomia, mikä esimerkiksi saa ihmisen hankkimaan sellaisia tavaroita, minkä kautta itse asiassa pyritään ostamaan hyvää tunnetta materian sijasta. Tunnetta ei voi ostaa. Tunneostos on pettymys.

Pettymys ajaa parhaimmassa tapauksessa ihmistä liikkeelle ja kohtaamaan itseään. Vuosikausia kestänyt itsepetos saa tilaisuuden tulla ilmi, pakottaen ihmistä rehellisesti ja kiihkottomasti tarkastelemaan elettyä elämäänsä. Se on hyvä, koska muutoksella on aina myös positiivinen mahdollisuus.
Tulevaisuus. Mahdollisuus on havahtua, muuttua ja hyväksyä oma ainutkertainen totuutensa ilman, että sitä täytyisi viikoittain vertailla totuustrendeihin tai kavereiden julistamiin totuuksiin. Totuus on yksi, ihminen itse. Me kaikki. Jokainen täällä olija on jatkuvasti yhden ja ainoan totuutensa tykönä. Siis tervetuloa, ja tervemenoa kohtaamaan!

Hiljaisuus ja levottomuus ovat lupaava kombinaatio. Anna tilaa sille, mikä sisälläsi kolkuttaa. Tämä mainio Inspis-messutapahtuma saattaa osaltaan tarjota houkuttavia totuuksia, muttei kuitenkaan pysty paljastamaan niitä sinulle. Täällä ainoastaan stimuloidaan sinua koskettelemaan itseäsi sisältä, ja rohkaistaan tunnustelemaan totuutesi avaimia.
Levottomia öitä ja epäilyttäviä unia!

Hei, älä koskaan ikinä muutu!

Varoitan, että tämä kirjoitus käsittelee muutosta. Älä lue enempää, jos koet kaiken muutoksen vastenmieliseksi. Varoituksensananen on paikallaan, koska ”muutos” yksistään tuntuu jostain kumman syystä olevan enempi paha kuin neutraalikaan sana, ellei siihen ole lisätty jälkiselitteeksi, ”parempaan”. Vaikka toisaalta sitäkin sanaparia epäillään harhaanjohtavaksi hämäykseksi, sillä ”muutos” on kerta kaikkiaan terminä niin vahva, ettei sitä saata kaunistella millään määrityksellä tai selitteellä.

Ketkä muutosta kavahtavat, he sitä pelkäävät ja vastustavat, ja ovat vastikkeetta valmiita kynsin hampain taistelemaan ajan vaatimuksia seuraavia uudistuksia vastaan. Kuin itseään tuhoavat alkoholistit, kehittävät hekin mitä kummallisimpia syitä, selityksiä ja valheitakaan kaihtamattomia verukkeita haitallisen halunsa, siis muutosvastaisuutensa, tyydyttämiseksi. Muutosvastustajien keski-ikä on korkea, usein he ovat hyvin toimeen tulleita tai yhä toimeentulevia vanhempia miehiä, ja vahvojen miesten lähellä elämään tottuneita naisia. Tämä johtaakin esittämään kysymyksen, taistelevatko nämä ihmiset muutoksia vastustaessaan itse asiassa omaa vanhenemistaan vastaan, joko tiedostaen tai tiedostamattaan? Muutosvastaisuus on joka tapauksessa pääasiassa maskuliinisten senioreiden kaihokeskeinen ongelma.

Muutoksenhalu on ihmisessä hieno ominaisuus, mitä me täällä jokivarressa elävät kipeästi kaipaisimme paljon, paljon lisää. Miksi muutosta tarvitaan?

Muutos ei ole mikään satunnainen olotila, sillä yhteiskuntamme on aina elänyt alituisessa murroksessa. Niin nytkin, mikä on totta ja täytyy hyväksyä. Tästä juuri on kysymys, hyväksytäänkö muutosten tuomaa murrosta, vai vastustetaanko sitä. Aikamme yhteiskunnallisen murroksen seurauksena meillä on pian edessämme merkittävä henkilökohtainen, elämänlaatuinen ja myös kotiseudullinen valinta. Olemmeko valmiita muuttamaan vanhoja käytäntöjämme vastaamaan ajan vaatimuksia, ja ellemme ole, suostummeko selviytyäksemme muuttamaan muualle, joko ulkomaille, etelän asutuskeskuksiin, tai kivikaupungin steriileihin hoivalaitoksiin? Elinkelpoisuusennuste ei Oulujokivarressa ole häävi. Sekin on totta, mutta täytyykö sitä hyväksyä? Voisiko tulevaisuudessa olla toisin?

Luodaksemme edellytykset köyhällä kotiseudullamme selviytymiseksi vielä viidenkymmenen vuoden päästäkin, on toimittava asenteellisella tasolla jo nyt. Eheyttävällä oppimatkallamme meidän täytyy palata kauas vuosikymmenten taakse, jopa aina 1800-luvun lopulle, jolloin terve kansallistunne kukoisti ja yhdisti itsenäisyyttään tavoittelevaa, ja alkuvaiheen itälähtöisten synnytystuskien jälkeen, sittemmin nuorta kansakuntaamme. Kunniakas kotiseutuylpeys ja pyyteetön Isänmaanrakkaus on herätettävä uudelleen henkiin. Tervettä kansallistunnetta ei saa vääristellä natsismiin tai fasismiin, mikä toki on helpoin keino ampua toivon kyyhkysemme alas. Joukossamme on äänekäs ja vastuuton joukko itsekkäitä, ilkeitä ja täysin rinnoin yhteiskuntavastaisia kansalaisia. Heidän kaltaisensa ovat sotien jälkeisenä aikana ohjailleet ajatuksiamme harmaiksi ja määrittäneet asenteemme arvottomiksi. Taantumuksellisen kehityksen tulos on koko ajan nähtävissä mm. kuntalaisvireydessä.

Asennemuutos on pitkän marssin ensimmäinen askel. Se sysää liikkeelle ja luo edellytykset konkreettisten muutosten toteuttamiselle. Tosiasioiden tunnustaminen tekee kipeää, mutta mikä on vaihtoehto? Odottaminenkaan ei auta, sillä änkyröiden sukupolvea seuraa uusi änkyräsukupolvi, eikä mikään ikinä muutu. Eikö muutu? Kyllä muuttuu, mutta miten ja millaiseen suuntaan? Muutos, joka tapahtuu itsestään ilman ohjattavuuden mahdollisuuksia, on sama kuin olisi aikoinaan työntänyt valmiiksi heikkokuntoisen veneen Pyhäkoskeen ja istuttanut perheensä paatin keskipenkille odottamaan kosken kuohuja. Alas päästään varmasti, mutta millä hinnalla! Asennemuutos nyt, vene kuntoon ja osaavat laskumiehet veneisiin!

Toinen askel on sitten yhteisesti omistetun ja toimialaltaan monipuolisesti verkottuneen Oulujoki Osuuskunnan perustaminen turvaamaan alueemme elinkeinojen kanavointia menestyviksi liiketoimintamahdollisuuksiksi. Siitä lisää seuraavassa jaksossa.



Heikki Pesämaa

Torppari, oulujokinen kansanedustajaehdokas (kok)

Henkilenkillä humisevalla harjulla

Kohtaaminen
lauantai 31.7.2010 Juuka

Paikan nimi on Matara. Mitä se tarkoittaneekaan. Lähdettiin kurssijoukon voimin pienelle patikkaretkelle. Aamulla annetut kulku- ja käyttäytymisohjeet olivat ytimekkään yksiselitteiset: kaikki kulkijat etenevät johdetusti harvassa jonossa, koko matkan ajan ollaan hiljaa. Selvä.

Liikennepoliisimainen viittaus kehottaa meitä matkaan kohti metsää ja sen kätkössä kohoavaa harjua.

Polku on ohut, korkeintaan kahden jalkaterän levyinen. Meitä on ehkä viisitoista henkistä henkeä. Heti kohta tulee vahva tunne, että tätä uraa on käyty paljon meitä ennenkin. Tallustan punaisten housujen perässä. Kahdensadan metrin jälkeen alkaa pintaani kertyä jotenkin ikävän ahdistavaa oloa. Huoli selviytymisestä hiipii vaivihkaa mieleeni. Jotenkin kyllä absurdia, olenhan joukon nuorimmasta päästä ja kunnoltani vaivattomasti vähintäänkin pystyvä. Entä henkisesti, olenko kunnossa? Entä jos en pystyisikään tähän? Tuskastun. Mihin ihmeeseen minun pitäisi pystyä, kuka odottaa, mitä itse oletan? Ainako vain suorituksia, suorituksia! Pistelee vihaksi. Ainaista suorittamista! Täytyisi rauhoittua, nauttia jylhistä harjumaisemista ja keskittyä kävelemään. Mielessäni myllertää.

Ahdistuskohtaus menee onneksi ohitse, mutta alaselän iholleni jää kiusallinen hikinoro kokemuksesta muistoksi. Opinkohan minä koskaan? Olen sellainen sissi, jolla olisi kaikissa tilanteissa oltava jokin pakoväylä valmiiksi katsottuna. Ainakin täytyisi olla pitävä varasuunnitelma, jos pohjani pettäisi. Hätäuloskäyntiä saattaisin tarvita muidenkin, mahdollisesti turhan kiusallisten tai vaikeiden tilanteiden varalta. Jos tiedossani ei ole vetäytymiskeinoa, tunnen tätä tuskaista tukaluutta. Koskaan en voisi viihtyä teatterin tai suuren luentosalin keskiosan penkeillä ihmisten ympäröimänä. Turvallisuuteni tunteen tähden pyrin aina varaamaan itselleni tilaisuuden huomaamattomalle livahtamiselle.

No joo. Kirjoitan tätä tuotosta livenä, samalla kun kävelen punaisten housujen opastamana eteenpäin pitkin tuulessa humisevaa harjua. Matkanteko taitaa helpottaa pikkuhiljaa. Eihän se lopulta ollut kuin muutaman kymmenen metrin pituinen ahdistus. Alan jo miettiä asioita avarammasti. Alan päästä kiinni kulkemisen rytmistä.

Törmään huomaamattomaan hämähäkinseittiin ja mielessäni välähtää samassa aistimus totuudesta. Totuuteni on kuin tämä hämähäkinseitti, joka on kiinni jossain ja tarttuu iholle, se on hento ja niitä on enemmän, useampia. Totuuteni jatkuu, kasvaa, laajenee, se ei koskaan kutistu. Mutta se voidaan repiä rikki, tuhota. Silloin olisi rakennettava itselleen uusi totuus, uusi seittien verkko. Millainen onkaan totuuksieni verkko nyt juuri?

Äkkiä huomaan vaalean kiven polulla. Se on pieni ja kiehtova, ehkei kuitenkaan erityisen kaunis. Kulkeudun häveliäästi kiven ohitse, vaikka vanhana kivenkerääjänä olisinkin sisimmissäni tahtonut napata kivisen näppärästi mukaani. Jonossa perässäni seuraavan joukon paine saa minut jatkamaan matkaa. Samalla päätän kuitenkin poimia kappaleen talteen paluumatkalla, jos vain sen vielä muistaisin ja sattuisin uudestaan havaitsemaan.

Takaisin metsään ehdittäessä saan otsaani oksan iskun. Tarkkaavaisuuteni herpaantui ja heti sivallettiin. Ähkäisin hiljaa ja kohensin jotenkin nolostuneena lakkini asennon. Saatoin kuulla naurua,
"Pidä poika pääsi pystyssä, katso enemmän, katso ympärillesi, kauneutta on kaikkialla, jopa sinussakin."

Hienovaraisia havahtumisen oivalluksia. Mutta täällä minä kuljen, ja matkan alkumatka on aina vaikein. Olisi pysyttävä valppaana, ettei enää löisi päätään.

Luonto on vahva minussa ja minä olen vahva luonnossa. Niin tahdon ymmärtää ja toimia.

Punahousuinen pysähtyi polunreunaan tarkistamaan varusteitaan. Ohitan hänet tahtiani muuttamatta, reippaasti ja äänettömästi. Johdan nyt joukkoa. Minä! Hah! enhän edes tunne tietä. Edessäni en näe ketään, mutta tunnen taas hämähäkinseittien osumia kasvoillani. Olen siis totuuteni tiellä. Hyvä! Tulkaa ja seuratkaa minua! Tahtoisin siltikin pyytää punahousuisen takaisin edelleni, mutta ei, ei saa puhua, eikä kommunikoida. Tyydyn niin ollen roolini kärjessä, nyt olisi kunnialla hoidettava oma vetovuoroni. Punahousuinen jää varikkostoppinsa vuoksi oletettavasti seuraamaan jäljessäni muiden polunkulkijoiden mukana.

Saimme aamulla vain yhden tehtävän; poimikaa polunvarrelta kukka. Unohdin sen jo melkein. En ole kukkaihmisiä. Matkan varrella on ollut vain kanervaa, puolukan- ja mustikanvarpuja sekä jokunen orpo horsmamasto. Säpsähdän äkkiä hiljaisuudessa, kun ohitseni ryntää mies pukeutuneena metsäisiin menovaatteisiin - suunnistaja, ajattelin oitis ja katsoin hetken aikaa hänen metsänsiimekseen kaikkoavaa selkäänsä. Tajusin, että mies oli kuitenkin meikäläisiä. Meni varmaan tavoittamaan johtavaa naista. Ehkä temponi on liian verkkainen. Ei haittaa. Kirjoitan, enkä tahtoisi kompuroida kiireessä.

Tultiin taukopaikalle. Puolimatkan käännöspaikalta palattaisiin samaa reittiä takaisin. Hiljaisuus jatkuu täälläkin ja tuntuukin jo hyvältä. Luonnolliselta. Yhä paremmalta.

Mietin nyt aikani kuluksi, mitä poimisin polulta mukaani. En poimisi kukkaa. Ehkäpä heinää. Ei! Ottaisinko sittenkin maasta kypsän mustikan, pikkuruisen kiven, harmaan kävyn, känttyisen käävän, kaarnaa vai kuivuneen puupalasen, vai ottaisinko koivuntuohta, vai mitä? Tai sittenkään, enkö ottaisi mitään. Sekin olisi kai mahdollista, ja luultavasti luvallista. Mistä se kertoisi? Mitä sillä tempulla viestittäisin? Kertoisinko mieleni tyhjyydestä? Vaiko erioikeuksien kaipuusta, ylimielisyydestäni? Varjele! Ei! Sitä en tekisi! Teeskentelyiden aika on nyt ohitse! Kaksi yötä sitten näin unessa vanhan intiaanin. Tunsin, kuinka rintaani tökättiin. Tehtävä? En käsittänyt, jään odottamaan uutta yhteydenottoa. Hörppään punaisesta mehutölkistä lämmintä juomaa.

Viereeni istahti Jose, tuo verraton immigrantti ja hilpeä huilumies. Hän kaivaa takataskustaan kartonkiputken ja ottaa sieltä esiin puisen putki-instrumenttinsa. Pian hän jo virittää kuuluville vienon soiton. Istumme kiltisti kehässä tyhjän nuotiosijan ympärillä. Huilun aistikas ääni kutittaa, musiikki vaikuttaa aivan siltä kuin nuotiosta kiemurtelisi taivaalle savukiehkuroita. Harmoniaa. Saatan kuvitella nenässäni palavan koivupuun tuoksun.

Harjulla taas. Siis ollaan jo paluumatkalla. Kukkaterveisajatus ei anna rauhaa. On kerättävä jotain mukaansa. Taidankin poimia polulta kuolleen lehden. Sen, joka on vuorollaan täällä elänyt ja joka nyt hajotessaan antaa elämisenmahdollisuuden muille, palaten lopulta itsekin uudestaan elämään muodossa tai toisessa. Hiljaista on ja mentyämme yhä hiljaisempaa. Vanhan männyn kohdalla pysähdyn. Jose patikoi ohitseni. Tahdon koskettaa vanhan puun paksua kilpikaarnaista pintaa. Naksautan palan puunkuorta mukaani.

Tätä polkua on hyvä mennä, mukava maleksia, katsella ja kuunnella tuulta. Huomaan Josen piipahtaneen pikkutarpeelleen. Ohitan helpotusta hakeneen huilistin. Marssijärjestys palautuu näin ennalleen. Tullaan aukealle. Äkkiä muistan polulta pienen kiven. Samassa jo saankin sen silmiini, kumarrun nopeasti ja nostan käsiini. Kivi, kumppanini. Tule kulkemaan kanssani. Nyt minulla on mukanani jo kuollut lehti lakkini alla, sekä kaarnanpalanen ja pieni kivi taskuissa. Tehtävä on tältä osin täytetty. On turvallinen olo. Edessäni en näe ketään, mutta takanani kuulen Josen askelten äänen.

Olla korvessa näin hiljaa on kohtaamista itsensä kanssa. Ajattelen jostain syystä jylhää harjumaisemaa sotanäyttämönä. Metsä on joka tapauksessa palanut joskus kauan sitten. Pystyssä kummittelee useita palaneita puunrunkoja, maaksi maatumassa makaa suuria rosoisia kantoja, joiden päällä kasvaa puolukkaa. Sotilaat! He eivät saa tehdä työtään suoranaisesti itseään varten, sen sijaan he suorittavat annettuja tehtäviä koskaan kyseenalaistamatta käskyjä. Maailmassa olisi rauha jos kaikki sotilaat olisivat vanhoja naisia. Näin ajattelen.

Lusuan Ville, sotaveteraani, kuoli kuukausi sitten. Muistan muutaman vuoden takaiset juttutuokiomme, muistan herkän tunteikkaan hiljaisuuden, koskien menettämisestä aiheutuneet kaihoisat kyyneleet. Muistan hänen hiljaiset sanansa, "jokea ei enää ole." Ville syntyi ja juurtui elämään Oulujoen rannalla uhmakkaan Nuojuankosken pauhussa. Sotakokemus oli kova ja vaikea, mutta lopulta sitäkin kovempi oli vapaan joen menettäminen. Ylitsepääsemätön ja elinikäinen trauma. Vaikenemisen velvollisuus. Kipu. Viisikymmentä vuotta hän eli virtansa lähellä, mutta pysyi silti poissa kohtaamasta kadottamaansa jokea. Kunnes kaksi vuotta sitten hän palasi hetkeksi, kohtasi, hyväksyi tapahtuneen ja teki loppuun surutyön. Solmi sovinnon. Nyt hänen aikansa on täyttynyt. Villeä ei enää ole.

Jaha. Joko me nyt tulemme perille autojen luokse? Kyllä. Olemme tulleet takaisin. Huh, täytyisi tankata piakkoin.


Mataran harjulla Juukassa 31.7.2010
Heikki

Minä ja kesäkuinen aamu Kantturassa

Tämä on koonti itseni kanssa käydystä keskustelusta erään sateisen kesäkuisen päivän aamuna:

- Kas huomenta, enpäs ollut huomatakaan. Missäs me mennään tänään?

- Pysähdyksissä ollaan. Puhutaan vähän, nyt kun on sopivaa tilaa ja sade suo kerrankin hetken toimettomuutta. Jutellaan rehellisesti ja ilman taka-ajatuksia. Kaikkihan on ainoastaan meidän kahden, näkyvän ja näkymättömän, olemustemme välistä, eli keskustelumme on niin ollen ehdottoman luottamuksellista.

- Tietysti on, onhan meitä tässä vain yksi.

- Aloitetaan siis. Tuijota rauhassa sinne kattoon ja puhu minulle. Kerro lapsuudestasi, pääsemme matkaan.

- Tavoitelähtöinen toimintani alkoi jo lapsena. Olin vimmainen kerääjätyyppi. Keräsin kaikkea, rahaa, pulloja, pullonkorkkeja, kiviä ja kirjasarjoja. Opin lukemaan viisivuotiaana, opettelin ulkoa maailman valtioiden liput ja tunnistin kotimaamme linnut. Olin lahjakas ja tunnollinen, mutta pitkästyin melko nopeasti. Kaipasin jatkuvasti uusia haasteita, sellaisiakin, joita ei olisi kuulunut kaivata, eikä kokeilla.

- Osaatko kertoa, mitä oikeastaan hait, keinotekoista täytettä sisäiseen tyhjyyteesi vai opettelitko tietämättäsi jo lapsena tekemään suoritteita?

- Halusin luultavimmin näyttää, että osaan ja myös uskallan. Mistään sisäisistä tyhjyyksistä en tuolloin tiennyt mitään. Muistan, että koulussa minulla oli tapana olla alati äänessä. Olin ilman muuta yliaktiivinen häirikköoppilas. Nippanappa läpäisin yläasteen ja lukion.

- Energian voi ohjata hyvään tai huonoon, mutta miten ohjata lasta jokapäiväisissä valinnoissa? Surullista tavallaan.

- Kuljin paljon luonnossa, saatoin lähteä aamulla ja palata vasta illan hämärissä. Metsässä olin jotenkin turvassa. Ihmisten ilmoilla vallitsivat eri lait, mutta käynnissä oli sama selviämistaistelu. Opettelin olemaan mieliksi niille, joiden huomiota kulloinkin halusin. Olin ihmissuhteissani ahnehtija ja kouluttauduin olemaan sosiaalinen pyrkyri.

- Näit luonnon ja siellä tunsit itsesi. Sen sijaan et osannut nähdä ihmisissä muuta kuin kuoren kimalluksen.

- Niin. Pelkäsin koko ajan jääväni junasta, pelkäsin joutuvani odottamaan asemalaiturille joko ihan yksin tai sitten jossain epätoivoisten tyyppien seurassa, samalla kun kaikki ihanat ja menestyvät ihmiset matkaavat riemuissaan eteenpäin.

- Elämäsi on ollut saalistamista, valloittamista ja alituista reviiritaistelua! Ei siis ollenkaan tavatonta tässä ajassa.

- Ei kai. Minulla oli lähestulkoon pakkomielinen tarve päästä keskiöön ja pysyä kaikissa ytimissä. Ymmärrätkö? Muutoin olisin kokenut olevani hyödytön ja merkityksetön! Elin omaa elämääni toisten ihmisten osoittaman suosion kautta.

- Onko mikään muuttunut? Olisiko se sitten niin kamalaa katsella maailmanmenoa joskus hieman etäämpää? Ehkäpä saisit paremmin perspektiiviä näkemyksiisi. Ihmisen minuus kasvaa ja vahvistuu ihmisessä itsessään, kaikki muu on veden kantamista kuivaan kaivoon.

- Tahdoin olla johtaja, suunnannäyttäjä ja auktoriteetti. En ole koskaan ollut perässähiihtelijä, enkä tuppisuinen takahuoneen taavi! Missä olen kulkenut, siellä ovat olleet laveat tiet ja myötäiset maastot! Muut kompuroikoot puolestani kivikoissa, tarpokoot suot ja kavutkoot vastamäet!

- Ole hiljaa, mieti mitä paskaa nyt puhut! Minulle sinun ei todellakaan tarvitse julistaa mitään, sillä tiedänhän jo kaiken. Jatka kuitenkin. Pura enemmän totuuksia itsestäsi ja surkeasta elämästäsi.

- Omiin ansioihin, eli oikeaan työelämään pääsin käsiksi jo alle rippi-ikäisenä. Tahti alkoi kiihtyä. En katsellut kelloa, enkä kysellyt kahvitaukoja. Aloin kehittää itselleni suorittamisen ja saavuttamisen asennetta. Sillä tavoin uskoin pärjääväni pitkälle ilman koulumenestystäkin.

- Niinpä niin. Annahan tulla.

- Armeijassa pärjäsin mainiosti. Kaikki oli helppoa ja suosi kaltaistani kyynärpääpeluria. Osasin olla tarvittaessa hyvä, mutta tilaisuuden tullen härskisti huoleton. Armeijasta minulle jäivät mukavat muistot, mutta kauaa ne eivät mielessäni lämmittäneet. Heti palveluksen päätyttyä menin töihin. Elämässäni alkoi seuraavan etapin suorittaminen. Luontosuhteeni ehtyi ja muuttui etäiseksi, kunnes hävisi kokonaan olemasta.

- Aha. Lisää surkeutta. Mutta eteenpäin.

- Tahdoin näyttää olevani hyvä ja hyödyksi. En valikoinut töitäni, enkä nyrpistellyt nokkaani. Paiskin hommia vimmaisella otteella. Olinkin hyvä, mutta pian tahdoin olla jo paras kaikessa, mihin ryhdyin.

- Onnistuitko? Olitko koskaan missään paras?

- Joskus koin sellaisiakin tuntemuksia, mutta jo seuraavana hetkenä huomasin uusia suorittamisen haasteita ja kiiruhdin eteenpäin. Minun on ollut aina vaikea viipyä paikoillani. Täytyy vähintäänkin prosessoida jotain uutta, miettiä seuraavaa suoritusta. Satsasin myös harrastuksiini. Otin ne lopulta totisemmin kuin varsinaisen työni.

- Olet levoton sielu, luotu kulkemaan. Sellainen ihminen ei voi loputtomiin välttyä kolareilta.

- Päivät tein lujasti töitä ja tulosta, illat kuljin erilaisissa kokkareissa, harrastuksissa tai missä tahansa tilaisuuksissa. Öisin pohdin ja visioin tulevaisuutta. Alkoholi alkoi tulla mukaan kuvaan kuin itsestään.

- Oliko alkoholi sinulle koskaan ongelma? Vai oliko se ratkaisu ongelmiisi?

- Vaikea kysymys. Jos ongelman määritteeksi riittää, että alkoholin vuoksi olen joutunut vaaratilanteisiin, käyttäytynyt törkeästi tai ollut merkittävästi vajaatehoinen, voin hyvin tunnustaa alkoholin olleen minulle ongelma. Suruuni en muista juoneeni, enkä juurikaan yksikseni. Ne seuraamukset, kun olen yksikseni juonut, eivät anna aihetta ylpeyteen. Rauhattoman tulisi pysyä vain yhden jumalan johdatuksessa.

- Siinä on viisaus, pidä siitä kiinni! Mutta miksi ehdollistat juomisesi seuraukset? Eivätkö nuo jo riitä oikean ongelman määritteeksi?

- Kyllä alkoholi on ollut minulle iso ongelma, en sitä ala kiistämään. Ymmärrän, ettei sillä välttämättä tarvitse tarkoittaa alkoholin viikottaisia nautintakertoja, vaan sitä, mitä ikäviä ongelmia liiallinen alkoholin juominen on mukanaan tuonut. Alkoholiongelmat ovat monikasvoisia, kuten käyttäjätkin.

- Juuri näin. Kerro lisää murheellista tarinaasi.

- Ihailin salaa ja julkisesti sellaisia kavereita, joilla oli kallis auto, trendikäs kravatti, jatkuva kiire ja lompakossa lentoyhtiöiden kanta-asiakkuuksia. Ihailin heidän menestymistään, elämänlaatuaan ja energisyyttään. Viihdyin tuollaisten paikallisten suurmiesten seurassa, ja ahnaasti, ilman kriittisyyden häivääkään, imin heistä vaikutteita omaan olemukseeni. Aloin viihtyä meriittimiesten kanssa samoissa saunailloissa ja ravintolapöydissä. Olin seurueissa ilman muuta märkäkorvainen nousukas, mutten koskaan mikään kellokas. En minä ollut kutsuja, joskin olin aina kutsuttavissa. Sillä, kuka kutsuu ja kenet kutsutaan, on iso auktoriteettiero.

- Inhottavaa. Sinä olit maksaja ja maksettavissa. Egoasi pönkittävin sosiaalisin perustein olit valmis kaikkeen, mateluun ja maksamiseen.

- Valitettavasti, niin voisi aivan hyvin sanoa. Tahdoin kuulua joukkoon, olla valitussa porukassa, kuten lapsuuteni ja nuoruuteni vuosina. Tahdoin pysyä mukana, olla turvassa keskiössä! Määritin ihmisten kunnioituksen heidän asemansa, autojensa, tuttavuuksiensa tai pelkkien verotietojensa perusteella. Kavereiden määrä oli minulle paljon merkittävämpi kuin ystävien laatu. Ystäviä ei oikeastaan ollut, he eivät mahtuneet maailmankuvaani.

- Tämä alkaa ahdistaa yhä enemmän. Mennään silti eteenpäin.

- Aloin olla tunnettu toimija alallani. Sain oman huoneen ja sisustin siitä itselleni toimiston, oman konttorini. Enkä tietenkään miettinyt, mistä itse olisin pitänyt; sen sijaan mietin, mistä vieraani ja asiakkaani pitäisivät ja kuvittelin, kuinka innostuneita ja ihastuneita he olisivatkaan nähdessään huoneeni kaikki koristeet, tavarat ja seinien tuotejulisteet. Erkaannuin luonnosta ihailemaan melamiinia, asfalttisia katuja ja neonvaloja.

- Olit pintaliitoinen perhonen, mutta tyhjä kuin oksalle hylätty kotelo. Tunnen surua täällä pinnan alla. Jatketaan.

- Luulin olevani korvaamaton ja tunsin alinomaista huolta ja myös katkerasti pahaa mieltä, koska koin, ettei minua koskaan arvostettu tarpeeksi. Olin luova, lahjakas, positiivinen ja aloitteellinen, mutta kaikkein komeimpienkin gloorioiden hetkillä tunsin kerääväni vain keskinkertaistavia kehuja. Kiitosten ja ylistysten toivossa olin kehittänyt ja suorittanut useita kaupallisia urotöitä, mutta yhtä useasti jouduin pettymään puolivillaisiin palautteisiin.

- Ihminen on omissa silmissä todellisuutta ihanampi, mutta myös inhottavampi, mitä on toisten silmissä. Oman itsensä realistinen arviointi on mahdotonta, elleivät ihmisen minuuden suhde ja elämänarvot ole kohdallaan.

- Olin kriittinen havaitsemilleni epäkohdille. Epätäydellisyys värisytti. Itsessänikin suostuin arvioimaan vain kalliiden vaatteitteni tyylin, huolitellun kampaukseni ja puhtaaksi hinkatun ihoni. Peili ei paljastanut epätäydellisen sisimpäni surkeutta. En antanut sen näkyä muille, enkä itselleni. Kriittisyyteni oli valikoivaa ja vastuutonta.

- Saatan kuulla tyhjien tynnyreiden kuminan!

- Kohta aloin kerätä kiireitä kumppanikseni. Kiire oli itsestäänselvyys menestyvälle uraohjukselle. Omin yhdeksi ohjurikseni moton, ettei menestystä ilman kiirettä ole olemassa ja päinvastoin. Kiireestäni muotoutui kuitenkin enemmän keinotekoinen. Monesti ainoa kiireeni olikin keksiä tekosyitä kiireeseeni. Kadehdin niitä, jotka vaikuttivat olevan minua aidommin kiireisiä.

- Ulkokultaisuuden piirteitä. Teeskentelyyn on sortunut moni maailmanvalloittajakin. Epäaitous tuo mukanaan turmiollisia seurauksia. Aistmuksia ei saisi vääristellä, eikä mieltä manipuloida.

- Sivistykseni mittari oli tuttavapiirini. Ilmaisin eri tilanteissa oman kantani sellaisena, kuin sitä ilmeisimmin toivottiin. Jos se osui, jatkoin sitä korostaen. Jos joskus erehdyin, käänsin kantani nopeasti ja sujuvammin kuin olisin sormea nostanut.

- Koitko joskus olevasi sosiaalinen virtuoosi? Suotta! Ehkä kuitenkin olit enemmän sosiaalinen huora! Tuliko koskaan jälkeenpäin paha olo?

- Kyllä tuli. Tiesin pomppivani toisten takoman tahdin mukaisesti kuin kumipallo. Tietysti se joskus tuntui pahalta. Mutta toisaalta, oliko minulla silloin hajuakaan itsestäni, omasta identiteetistäni? Puhumattakaan, että olisin uskaltautunut sitä puolustamaan! Arvostelijani moittivat minua itsepäiseksi, itsekeskeiseksi ja ylimieliseksi. En liene ollut armelias heille poloisille, jotka rohkenivat nousta kyseenalaistamaan käsityksiäni. Moni mahtoi pitää minua paskiaisena, enkä saata heitä siitä soimata.

- Ihminen on itselleen tyhjä pöytä. Jokaisen on itse oma pöytänsä katettava ja valmistettava ravinnokseen oma kokonaisuutensa. Se ottaa tietenkin aikaa, mutta siltikään ei kannattaisi aloittaa astioita särkemällä.

- Stoppi tuli vajaa kymmenen vuotta sitten. Kohtasin huonoa onnea, koin epäonnistumisia, useampiakin. Olin asettanut rimani liian korkealle, enkä malttanut ottaa tarpeeksi vauhtia ponnistukseni tueksi. Rima putosi ja minä sen kanssa. En osunut patjalle. Ulkoapäin tekokukilla somistettu itsetuntoni sai syviä kolhuja, joita kukaan ei rientänyt paikkaamaan. Katsomot ammottivat tyhjyyttään. Vain minä ja rima olimme maassa. Masennuin. Vaivuin itsesääliin, sitten apatiaan ja kohta koin kaikonneeni ulos kaikista niistä keskiöistä, joihin pääsemiseksi olin puurtanut parhaat nuoruuteni vuodet! Yksinäisyys iski ja painoi korskean kulkuni kumaraan. Olin tullut asemalle, josta lähteviin juniin minulla ei ollut lippua. Vetäydyin haavojeni kanssa yhä etäämmälle sosiaalisista piireistä.

- Liito lakkaa, kun siivet väsyvät tai vahingoittuvat, tai kun virtaukset vaihtuvat tai loppuvat. Stoppi on aina draama, muttei välttämättä tragedia. Epätodellisuus on kuin uni, parhaastakin joutuu heräämään takaisin todellisuuteen. Herääminen voi olla joko omatoimista ja vapaaehtoista, jolloin se on luontevampaa ottaa vastaan, tai sitten ennalta arvaamatonta ja vaihtoehdotonta pakkoa, jolloin kohtaaminen sattuu kuin lekalla lyötynä. Muutokseen suhtautumista helpottaa eniten ihmisen suhde omaan itseensä. Jos minä-suhteen perusta on terve ja arvoiltaan kestävä, tapahtuu putoaminen pehmeämmin. Romahduksen kokemusta kasvattaa epäaito ja ulkokultaisuuksin koristeltu itsetunto eli todellisen minä-suhteen hoitamisen laiminlyönti.

- Ei minussa ollut voimia vastoinkäymisiin. Voimani valuivat kuin vesilitra hiekkaan, totuuksien puhjetessa esiin. Katsoin itseäni peilistä. Näin siinä kuvani, tunnistin sen, tiesin nimeni ja sotuni, mutta silti kysyin kuvastimesta, kuka minä olen? Sieltä levottomina kiiluvat kosteat silmät eivät osanneet vastata. Tahdoin silti selvittää asian juurta jaksaen ja siksi lähdin pitkälle matkalle jonnekin minuuteni alkulähteille. Siitä hetkestä on nyt seitsemän vuotta.

- Mitä kaikkea tuleekaan seuraavaksi? Kaduttaako eletty elämä?

- Se, mitä olen selvin päin tehnyt, ei kaduta, ehkä jokin yksittäinen asia harmittaa. Mutta monet alkoholin vaikutuksen alaisena tekemäni temput kaduttavat yhä vieläkin, vaikka absolutismiani on nyt kestänyt 30 kuukautta. Olen kuitenkin nykyisin suurin piirtein sinut itseni ja menneisyyteni kanssa, vaikka valmis en missään tapauksessa ole. Teenhän eheytymismatkaa jokaisena päivänä. Pala palalta olen onnistunut löytämään osia kartasta, jonka uskon johtavan minut aarteeni luokse. Harhainen ja todellinen minäni odottavat tuota mahdollista kohtaamistamme.

- Löytyykö aarre Kantturasta?

- Enemmänkin Kantturan avulla. Kanttura on toki yksi osa kartasta, mutta aarre löytyy tai jää löytymättä minusta itsestäni. Sen verran olen matkallani oivaltanut. Kantturassa on maanhenkiä ja menneiden aikojen viisautta, jotka kyllä auttavat eteenpäin, vaikka eivät ota puolestani ainoatakaan askelta.

- Kutsut ihmisiä Kantturaan! Miksi ihmeessä? Eivätkö vieraat häiritse matkantekoasi?

- Eivät lainkaan. Jokaisella tulijalla on mukanaan tuotavia, sillä jokainen kohtaaminen on minulle mahdollisuus tutustua myös itseeni paremmin!

- Siis tervetuloa vilpittömästi?

- Vilpittömästi. Ja avoin mielin. Kantturasta on moni matka alkanut. Niin minunkin. Ja nyt hakisin toisen kupin kahvia. Mene takaisin kuoreeni, jätä minut ja anna minun nousta tähän ihmeelliseen aamuun.

Tahdotko sinä, oulujokinen?

Tervareitti, kolumni

Kaiken koleuden ja synkkyyden jälkeen on lopultakin koittanut kesä! Vehreyden ja vihreyden jumalaisen kukkea aika. Taas kasvavat paitsi metsiemme puut ja peltojemme vilja, myös jokirantojemme risukot ja ryteiköt piankin vaaksan verran viikossa. Vihreä verho peittää maisemaa, mutta samalla se myös tukkii luontaiset tuntemuksemme, kykymme välittää siitä miltä upea ympäristömme voisi näyttää. Välinpitämättömyys ja vetelyys kasvavat meissä aikalaisissa yhtä tahtia jokivarren ryteikön kanssa. Ruokottomuuden takaa paljastuisi upea Oulujoki, mutta vajaaksi rajoittunut maailmankuvamme tarjoaa nähtäväksemme vain hypnoottiset näyttöpäätteet ja teräväpiirtoiset TV-kuvat. Saattaahan niitä maisemakuvia katsella kotisohvaltakin käsin, eipähän tarvitse nähdä yletöntä raivausvaivaa vesurihommissa. Joskus, arvoisat lukijat, joskus voimattomuuden ja turhautumisen tunne ottaa vastustamattomasti minussa vallan.

Ajelin eilen Kantturaan joen pohjoispuolen reittiä ja ihailin jälleen Utajärven kohdalla noita huolella hoidettuja pihoja ja risuttomia rantoja. Miksihän mieleeni pomppaa Ruotsinmaa joka ainoa kerta tuossa vaalien hoidetussa tienäkymässä? Kenelle kuuluvatkaan nuo kauniit pihat, heille kuuluu myös kiitos ja kunnia!

Suomi on kansakuntana moraalisessa burn-outissa, olemme palamassa kollektiivisesti loppuun. Maamme on identiteetiltään hukassa, monen kunnan päättäjät huhuilevat menneiden kaljupääaikojen perään, muka omaakin kunniaansa kaipaillen. Olemme kohtalokkaasti käymässä kadotuksen tiellä. Uskotko? Ihan oikeasti, minä kysyn, uskotko ja pyydän, pysähdypä hetkeksi. Teorioita on jo tuotettu tarpeeksi, olisiko jo aika ryhtyä toimeen, ”ottaa vuoteemme, nousta ja käydä.”

Olemme viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajan käyneet aivan liian kovilla kierroksilla ja pintaamme suojaava moraalinen rasvakerros on päässyt palamaan pois. Nuorekkaan teknohuuman hulluudessa katosivat ne vähätkin henkisyytemme pyhät arvot ja kiinnostus kansakuntamme kasvuvaiheita kohtaan koki konkurssin. Voisi sanoa, että isänmaallinen ylevyys uhrattiin megalomaanisen materianhimon alttarille. Kun kerran aloin puhutella lukijaa ”sinuna”, kysynpä vielä, oletko nähnyt loppuun palanutta insinööriä, maisteria tai tohtoria? Ellet olisi, mietipä, oletko lakannut seuraamasta ympäristöäsi, etkö välitä enää, vai vältteletkö kohtaamasta totuutta yleisemminkin? Oletko säännöllisen virtuaalihoidon aiheuttamassa hypnoosissa vai palamassa loppuun itsekin?

Ei tästä tainnut tulla kovinkaan kepeää kirjoitusta, ei tällä kerralla. Mitä sitten ovat ne asiat, jotka hoidetun maiseman lisäksi ylentävät mieltäni? No, ainakin maanteiden varsilla roskia keräävät keltaliiviset naiset ja miehet, toistensa pihatalkoissa ahertavat naapurukset, pelloilla liikkuvat massiiviset työkoneet, Oivan Arin huoltamon palvelu Muhoksella sekä Vaalan tuoreen kunnanjohtajan positiivinen energisyys, vain muutamia mainitakseni. Ajattelin lisätä tähän listaan myös Muhoksen seurakunnan, mutta vierailtuani Kirkkosaaren hautausmaalla ja havaittuani, että uljasta Muhoslammen maisemaa oli hoidettu ainoastaan myytävien puiden poistamisella, pakanallisen rantaryteikön jäätyä valloilleen, niin enpäs sisällytä seurakuntaa kehuihin. Pidätän kuitenkin itselleni varauksen kiitoksille, jos vain Muhoslammen yhä upea maisema paljastetaan kansan nähtäville. Kirkkosaaren hautausmaa on nimittäin yksi Isänmaamme upeimmista hautalehdoista.

Suomi nousee henkisestä lamastaan ja taloudellisesta suosta vain suomalaisten kovalla työllä ja yhteisellä suo-kuokka-ja-raivaaja –asenteella. Sitä asennetta on syytä peräänkuuluttaa Oulujokivarressakin. Voisivatko seutukuntamme kirkonmiehetkin joskus sisällyttää saarnoihinsa maisemanhoidollisen kehotuksen sanankuulijoille? Paljon on jo kirkosta eronneita, kuten myös on kasvavissa määrin metsästä voimia hakevia ja esimerkiksi saunaa pyhättönään pitäviä kansalaisia. Kirkko voisi Luojan maisemaa hoitavalla esimerkillä saavuttaa kadottamaansa suosiota arvaamattoman paljon. Katsokaapa vaikka Sanginsuun kummallisen seurakuntatalon lähiympäristöä. Mikä mahtava sijainti, mitkä jokimaisemat, mikä historia, mutta kaikki kätkeytyneenä sinne riettaan ryteikön saarroksiin ja välinpitämättömyyden verhoihin. Moista ylenkatsomusta Luojan luomaa kohtaan minä kutsuisin synniksi.

Mutta mehän noustaan, jos niin tahdotaan. Pelkkä halu siihen ei kuitenkaan enää riitä, se on koettu ja kulutettu. Tarvitaan tahtoa ja tekijöitä kaikissa portaissa. Käsi ylös, oletko mukana? Oulujoella on asuttu ennen meitä ja asutaan meidän jälkeenkin, mutta miten, se riippuu meistä jokaisesta.

Heikki

Luonto vai ihminen? Ihmisluonto?

Aivan totta. Nyt on sunnuntai ja Helluntai. Olen Kantturan Kivipesässä. Takassa palaa tuli isolla liekillä, isolla äänellä. Taustaääntä tekevät myös kirjosiepot, tiirat, pääskyset, peipot ja ainakin yksi käki joen toisen puolen metsässä sekä pari pesäkoloa kaipaavaa ampiaista. Kevätkesä on huomionhakuista ja kotiseudullista aikaa.
Vihreys tuli viikko sitten. Nyt on rantapihlajassakin jo lähes täysi lehti, eilen leikkasin kentän nurmikon.
Pestasin sukulaispojan kaverikseni puuhailemaan pihaa kuntoon. Pikkusaunan terassi täytyisi rakentaa, Johanneksen portaat myös, samoin kuin olisi valmistettava Aitolan pohja.
Kalevala on viipynyt mielessäni. Luen juuri Kalevalan Avain -nimistä kirjaa vuodelta 1916, jossa Kalevalaa tulkitaan ikivanhoin suomalaisin merkityksin. Luonto on tuolloin ollut lähempänä ihmistä ja ihminen luontoa.
Kirjoitan tätä tekstiä pulttimaisilla sormillani pienen kosketusnäyttöisen Nokian näppäimistöllä. On hieman liian haastavaa ja akkukin ilmoittaa aikansa täyttyvän. Kirjoitan sanan, palaan takaisin, korjaan ja mietin, mitä olin sanomassa. Ei tällaisia laitteita saisi suomalaisiin mieskäsiin kaupata. On tämä jotenkin koomista, aivan kuin vetelisi väkisin liian pientä pipoa päähän... ei mahdu, ei pysy, eikä lämmitä. Lopetan tämän tuskailun tähän.

Heikki (kaksi eteen, yksi taakse)

Kolumni: "Maisema kaunis, mieli eheä, koti rakas"

Ihmeellinen on luonto ja mittaamattomat sen tarjoamat eheytymisen mahdollisuudet. Ihmeellinen on nuotiotulen magneettinen voima ja käsittämätön sen rauhoittava vaikutus. Ihmeellinen on ihminen ahneudessaan ja ymmärtämättömyydessään. Ihmeellinen on maailma.

Tapasin toisaalla erään miehen, joka kantoi selässään harmaata reppua. Hän pysäytti minut marketin oven edessä ja pyysi kanssaan tulille, kannon nokkaan porisemaan. Olimme keskellä kuntataajamaa, jossa ei näkynyt ainoatakaan kantoa tulipaikasta puhumattakaan. Jäin kuitenkin hetkeksi jututtamaan miestä, kysyin minne hän oli menossa, mistä löytyisivät kannot ja tulistelusija, mutta en enää tavoittanut miehen huomiota. Hän toppasi toisen miehen ja esitti tälle samaisen ehdotuksen. Jatkoin matkaani hieman hämmentyneenä kohtauksesta.

Kerroin tapauksesta tuttavalleni, joka asuu kyseisessä kylässä. Sain kuulla, että reppumies oli koulutukseltaan diplomi-insinööri ja että hän oli tehnyt kunnioitettavan uran suuren kansainvälisen teleteknologiayrityksen palveluksessa, ennen kuin "sairastui" totaaliseen burn-outtiin ja romahti kaupassakävijöitä kiusaavaksi reppumieheksi.

Olen itse elänyt yltäkylläisimmät tähtihetkeni 90-luvulla sekä 2000-luvun alussa. Uskoisin tietäväni, mikä reppumiehen tarina pääpiirteittäin on. Kuvittelisin, että kaiken matkustamisen ja loistavien messukavalkadien jälkeen koko unelmainen maailma oli tullut nähdyksi. Finnairin lentopisteitä oli kertynyt maailmanympärimatkan edestä, tulosbonuksia oli pompsahdellut tilille tasaiseen tahtiin ja ulkomaisten asiakaskontaktien käyntikorteilla olisi hyvin voinut tapetoida olohuoneen ja keittiön. Ihminen on ehkä käynyt helvettiään läpi ilman, että olisi ajoissa ymmärtänyt suhteuttaa asioita mielensä mahdollistamiin mittoihin. Oravanpyörässä seurasi vääjäämätön loppukirivaihe, jonka pyörityksessä katosivat kaikki materialistiset saavutukset, ja hävisivät entiset ihmissuhteet. Kaikki meni paitsi henki, reppu ja pakkomielteinen käsitys kannon nokassa tulilla istumisesta. En osaa ennustaa löytääkö hän koskaan itselleen kantoa ja katseelleen tulta. Tuntui pahalta.

Yhtenä Oulun kaupungin lähidemokratiatoiminnan tehtävänä on herättää oululaisissa kiintymystä kotipaikkaansa ja lähiympäristöään kohtaan. Meillä jokaisella täytyy olla joku kiinnekohta, jossa saamme kokea turvan ja elämämme arvokkaimman tarkoituksen, rakkauden tunteen. Koti on ihmiselle satama ja kirkko. Koti ei ole pelkkiä kulisseja, ei seiniä, eikä lukko ovessa. Koti on kokonaisuus, jakamaton tunne turvasta. Koti on asuinympäristö, jonka siisteys on viihtyisyyttä, joka on turvallisuutta. Hoidettu asuinympäristö luo kodikkuutta, se kasvattaa ihmisten välistä vuorovaikutusta, lisää välittämistä ja synnyttää satoja syitä kiintyä kotiseutuun. On muistettava, ettei kotia voi koskaan ostaa, vain asunnon voi. Koti on asuttava kodiksi kokemusten kautta. Koti on tunnetta paljon enemmän kuin katoavaa materialistista merkitystä. Asunto on valmistamista, mutta koti on tehtävä.

Kannustan oululaisia välittämään kolmesta asiasta, jotka järjestyksessä kuuluvat: 1. ihminen itse, 2. kanssaihmiset ja 3. lähiympäristö. Ihminen, joka ei ensiksi välitä itsestään, ei voi pyytettömästi välittää toisista ihmisistä tai omasta elinympäristöstään. Lopuksi suositan kaikille asukas- ja kyläyhdistyksille keväistä retkeä teemalla: "Minä hyvä, sinä hyvä ja asuinympäristömme arvokas." Pohtikaa hiljaa kulkiessanne teemaa toisinkin päin: "minä huono, sinä huono ja asuinympäristömme irvokas." Toivotan kaikille lukijoille onnistunutta retkeä, rohkeutta kyseenalaistaa, voimia nähdä vaivaa ja lupaa rakastaa.

Heikki Pesämaa
kaupunginvaltuutettu (kok)
Lähidemokratiatoimikunnan puheenjohtaja

Uskonasioita

Vappupäivän illassa mennään. Tulin juuri saunasta; kuumasta, tervantuoksuisesta, ja minullekin kovin pyhästä puhdistautumisen huoneesta. Hiki huokui ulos sielusta saakka. Ajattelin uskon asioita, tunnustelin omaa suhdettani uskoon. Kävin ennen saunareissua pitkän ja perusteellisen puhelun erään kovasti arvostamani rauhanyhdistysläisen kanssa.

Päivä on kulunut maalatessa piiloon vanhoja muistoja ja entisiä aikoja. Haikeasti huokaillen olen pensseliä heilutellut. Tummanruskeaa ja valkoista, meidän liittomme värejä aina Lehtorannasta saakka.

Usko on jokaisen oma asia. Se on perusta vakaumukselleni.

Jumalan etsiminen saattaa hyvin olla päämäärä, jonne pääsemiseksi ihminen tarvitsee kartan ja kyvyn tulkita sen merkkejä. Ilman karttaa reittiä on mahdoton löytää. Kartta on ihminen itse. Jumalan etsiminen on aloitettava itsensä tutkiskelusta.

En usko äkkikäännöksiin, enkä hurahtamisiin. Ne ovat kuin tuuleen hyppäämistä, eivät kanna sijaansa pidemmälle, mutta saavat epätoivoisen tai epärehellisen ihmisen pomppimaan paikoillaan, ja väsymään pettymyksiinsä.

Yhtä mahdotonta on vannoa yhden totuuden nimiin. Jokainen totuus kestää vain sen häviävän hetken, kunnes kuulutetaan toinen totuus tai uusittu tulkinta aiemmasta. Jokainen usko on oikea siinä, missä vääräkin. Ihminen on sama, totuus ihmisessä on yksi, se mikä eniten tuntuu tutkimisen arvoiselta. Kannattaa seurata, kannattaa edetä kartalla.

Olen kulkenut lapsuudessani seuroissa ja nuoruudessani seurahuoneella. Kumpaisessakaan palveluksessa en pidemmän päälle viihtynyt. Oli kohdattava itsensä kyetäkseen kohtaamaan jotain suurempaa. Kohtaaminen on havahduttava kokemus. Havahduttuaan tekisi mieli polttaa pois kaikki entinen, muistoineen, materioineen. Mutta mitäpä se hyödyttäisi, ellei polttaisi lopuksi pois itseäänkin. Sen jälkeen ei millään uskolla olisi enää merkitystä. Taivaspaikka kun on löydettävissä täältä maan päältä, ja lähempää, ihan vaan ihmisestä itsestään. Taivaspaikan tähden ei siis kannata kaihota kuolemanjälkeistä paratiisia.

Mamma huutaa kahville komentaakseen minut sen jälkeen nukuttamaan vauvaa. Haukkaan koukun kohoineen ja lähden iltakahville. Jatketaan uskonasioista tuonnempana. Juttua riittää!

Uskomisiin,

Heikki

Tanakka tahti - tänään tehdään tulevaisuutta

Tempo on tosiaan ollut melkoisen tiivis. Menoa on kyllä riittänyt, mutta tuloa ei lainkaan. Ajat ovat haastavat, uutta olisi luotava ja ratkaisuja tehtävä, mutta kovasti on kantoja kaskessa niin minulla henkilökohtaisesti kuin monikuntaliitosselvityksen kunnillakin. Tänään saattaa nytkähtää tai olla nytkähtämättä, siis kuntakentässä.

Istun uusitussa kaupungintalossa, kokoushuoneessa numero 108. Ikkunasta näkyy toinen uljas rakennus, nimittäin Ojakadun vanha poliisitalo. Saavuin puolisen tuntia ennen ilmoitettua ajankohtaa. Pääsin näin valitsemaan ryhmähuoneen paikkani, josta aion pitää jatkossakin kiinni. Toisaalta on ihan yhdentekevää, missä istun. Mielessäni kirveltävät totisemmat asiat. Vatsassa on perhosia. Illan aikana kuuden kunnan valtuustoissa tehtävät kuntaliitospäätökset hermostuttavat. Arvelen itsenäisyyslobbareiden tehneen taikojaan eri puolilla seutukuntaa. Kuinka ne valtuutettuihin tehoavat, selviää myöhemmin tänään. Disinformaatiota, populismia ja ilmiselvää uhkailua on jo havaittu.

Voisin ennustaa, ettei tästä illasta selvitä ilman hajaannusta. Varsinkin keskustan riveissä on nähtävissä pahoja repeämiä suuntaan ja toiseen. Käytännössä Keskusta kuitenkin ratkaisee, kuinka tätä aluetta jatkossa kehitetään. Lykitäänkö perinteisellä tyylillä osuuskaupan ehdoilla vai viiletetäänkö vapaammin kuntalaisten parhaaksi. Taantuman turmeltuneimmat takuumiehet ovat tiukasti uutta Oulua vastaan, mahdin menettäminen pelottaa ja oma tulevaisuus huolettaa. Kuntalaisista ei niin väliä.

Kokous alkaa kohta. Kone kiinni.

Heikki

Ryhtiä ja laskelmia - ei onnistu, ei käynnisty

Haastavia aikoja, hyvät ystävät.
Niin on taas mennyt yksi yö vuoroin horteessa vuoroin hereillä. Liian moni asia askarruttaa, eniten tulevaisuus. Minkä päälle taloa tekisi, kun on pohjaksi pistää vain lainapuita ja puolihuolettomia lupauksia. Kas, siinäpä sitä onkin pohtimista kerrakseen.

On sunnuntaiaamu. Kello lienee yhdeksän. Kävin vajaan tunnin kävelylenkin lähimaisemissa lapsen ja lastenvaunujen kanssa. Mieli ei matkan aikana mettä keittänyt, eikä silmiin sattunut pienintäkään paistetta. Linnunlaulua sentään ja vantteria mäntypuita. Toisissa tunnelmissa olisin nauttinut täysin siemauksin. Nyt en.

Kuinka suurta vastenmielisyyttä tunnenkaan tuota ainaista pilvisyyttä kohtaan. Kuinka tavanomaista tässä ajassa onkaan teeskentely ja ulkokultaisuus, kuinka turhauttava onkaan "pitäisi" -sana ja kuinka luonnottoman ikävä onkaan harmaa väri. Herranen aika, kuinka onkaan mieleni maata vasten!

Purkauduinpahan vähän, mutta tämä loppuu tähän.

Heikki

Pilvessä, pilvessä... Tule jo esiin aurinko!

Iltaohjelma päällä, olen saunan jälkeen sängyssäni, kello on 21.15. Alan kohta lukea Välskärin Kertomuksia. Naapurihuoneessa lapsi kätisee väsyään, kuuntelen mamman hyräilemää tuutulaulua minäkin. Alkaa väsyttää.

On ollut pitkä talvi. Tuskaisen pitkä talvi, voi hyvänen aika! Odotan totaalisesti pilviin ja pimeyteen kyllästyneenä aurinkoa, kaipaan kipeästi valoa maailmaani. En enää ihmettele, että muinaiset kansat asettivat auringon jumalakseen. Osaammehan mekin sitä palvoa!
Tänään sahattiin kuuden tuuman pelkkoja Kantturan tulevaan saunarakennukseen. Lyhyitä vain olivat tukit. Yritän kirjoittaa tätä tuotosta kännykällä, mutta ei toimi, näyttö ei rullaudu, en voi nähdä, mitä kirjoitan. Siis lopetan ja enteröin itseni muihin toimiin. Välskäri, minkä tarinan kerrot minulle tänä iltana?
Onko ajatuksia?

Heikki

Eduskuntavaaleihin - tästä alkaen.

Johdanto

On sunnuntai-ilta, maaliskuun 28.päivä 2010. Ulkona on satanut koko päivän vetistä räntää. Katson ulos ikkunasta. Yhä sataa. Istuuduin työhuoneeseeni ja päätin kasata yhteen asioita, jotka ovat johtaneet minut mukaan pyrkimään kansanedustajaehdokkaiden joukkoon.

Mitä, mitä? Minäkö alkaisin ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa? Tuo selkärankaa järisyttävä ajatus alkoi itää mielessäni noin vuoden päivät sitten. Ensialkuun suunnitelma oli tuskin puolitotinen torrake, jonka lopulliseen toteutumiseen en vielä joitain kuukausia sitten oikein jaksanut uskoa. Pikku hiljaa ja useiden öisten valvontasessioiden aikana idea kuitenkin sai sisältöä, kirkastui ja hahmottui. Niinpä sitten annoin puolueorganisaatiolle allekirjoituksellani vahvistetun suostumuksen. Se tarkoittaa, että mikäli Kokoomuksen Pohjois-Pohjanmaan piiri katsoo minut ehdokkuuden arvoiseksi, olen minäkin mukana eduskuntavaalikilpailussa.

Omaan kyllä sopivaa geeniperimää politiikkaan, onhan isäni suvussa muuan presidenttikin, Kyösti Kallio oli pappani eno. Äidinkin puolelta on politiikkaa tehty, tosin pelkästään kunnallisissa luottamustoimissa. Vaarini, siis äidinisäni, oli Oulujoen kunnanvaltuuston jäsen ennen niitä aikoja, kun kuntaa ryhdyttiin kokonaisuutena liittämään Ouluun. Hän juuri minua aikoinaan omalla jäljittelemättömällä tyylillään ohjasti politiikkaan. Näillä sukumeriiteillä ei kuitenkaan pitkälle pötkitä. Itse on jokaisen aikalaisen kyettävä oma sanomansa laatimaan ja uskottavasti sen eteen töitä tekemään.

Tähän mennessä olen joutunut vakavasti punnitsemaan viittä perustavanlaatuista kysymystä: (1) olenko tosissani, (2) onko minulla tarvittavaa kompetenssia, (3) onko kampanjointiini riittävästi resursseja, (4) onko minulla vaalityössä tarvittavaa sanomaa ja (5) olisiko riman ylitykseen potentiaalista kannatusta, tilausta. Vastauksia on ehkä jo joitakin, mutta yhä pelistäni puuttuu paljon paloja. Tiedän, että rima on nostettu korkealle. Täytyy taustoittaa hieman vaikuttimiani.

On siirryttävä ajassa taaksepäin, aina 80-luvulle saakka, nimittäin yksi mahdolliseen ehdokkuuteeni ratkaisevasti vaikuttanut tekijä nousee esiin lukioajoiltani neljännesvuosisadan takaa. Liityin Kokoomuksen jäseneksi alle parikymppisenä vuonna 1983 tai -84, mutta oma kiinnostukseni politiikkaan ja eritoten Isänmaamme poliittiseen historiaan syttyi sitäkin aiemmin, ollessani tuskin kahtatoistakaan. Kempele, rakas synnyinkuntani, oli lapsuudessani ideologisesti vahvasti kahtiajakautunut. Molemmat leirit pysyivät mustavalkoisen tiukasti omissa poteroissaan. Kempeleläisten kannattamasta aatesuunnasta kertoivat aikuisten ihmisten arkiset ruokakauppavalinnat, lasten harrastukset, urheiluseurat, käytetyt automerkit, lippalakit, pipot, jopa asuinalueet sekä tietysti postilaatikot päivittäisine sisältöineen. Olin itse julkiporvari, mutta paras kaverini oli häpeämättömästi kotikommunisti, Kansan Tahdon toimittajan poika, jonka koko perhe oli punainen kuin vasta pesty paloautorivistö. Näkemyksellisistä eroavaisuuksistamme huolimatta tulimme kaikin puolin hyvin juttuun. Mutta auta armias, oli totisen kiihkoisaa intosta seurannut tappelu ilmeinen, jopa väistämätön, milloin vain oli politiikasta tullut puhetta. Opin siis jo alakouluiässä inttämään, väittelemään ja puolustamaan isänmaallista kunniaa kaikin käytettävissä olevin keinoin, kuten maassamme kautta aikain on tapana ollut.

Rippikoulukesänä muutimme Oulun kaupungin itäisimpään kolkkaan, Pikkaraisen kylään. Henkilökohtaisesti se oli minulle iso järkytys, sillä niin tuo arvostamani kommunistiystäväni, kuten kaikki muutkin lapsuuteni kaverit ja koko sosiaalinen verkostoni, sekä myös liikunnalliset harrastukseni ja itsevarma identiteettini jäivät Kempeleeseen; elämäni olisi kuulunut siihen keltaiseen taloon, mikä minulle on aina edustanut kotia. Myös lukuisissa unissani olen palannut takaisin tuohon taloon vielä vuosikaudet muuton jälkeen.

Uusi asuinrakennuksemme Pikkaraisenkylällä, Oulu¬joen äärellä komean mäen päällä ei koskaan muodostunut minulle kodiksi. Yhdeksäs luokka kului Kastellin Yläasteella, vaikkakin lähinnä koulumatkan varrella ohikiitäviä maisemia A.Mörön linja-auton ikkunoista katsellessa, silloisten koulukavereitteni väliset ystävyyssuhteet kun olivat aiempina vuosina jo solmittu. Kahdenkymmenenkahden kilometrin pituinen koulumatka ei edistänyt kaveruuksien kehittymistä. Vapaa-aikaisen orpouden lisäksi kiepsahti lukuaineiden keskiarvonikin jyrkästi kohti kuutosta. Olisinkin suosiolla tyytynyt ammattikouluun, mutta ankara opinto-ohjaajamme määräsi hakemaan lukioon. Alistuin hänen tahtoonsa ja kohta nimeni kirjoitettiin Lyseon lukion oppilasluetteloon, vaikkakin vasta toiseksi viimeisellä sijalla. Silloin sisäänpääsyyn riitti 6,7 keskiarvo. Luokallamme aloitti 33 oppilasta, joista ainoastaan 8 kirjoitti aikataulun mukaisesti ylioppilaaksi, heistä minä yhtenä. Sellainen koulu oli Lyseo siihen aikaan, meitä reppanoita oli muitakin. Ei meitä kehuttu, eikä kiitetty, mutta jälkeenpäin on monesti silloisten opettajien kanssa moikattu ja kuulumiset vaihdettu.

Innostuin alkuun opiskelusta, tykkäsin arvonsa tuntevista, mutta ehdottoman ammattitaitoisista opettajistamme ja imin energiaa Lyseon kunniakkaasta hengestä. Tempauduin täysillä mukaan opiskelurytmiin ja tunsin koetellun itsetuntoni pikkuhiljaa palautuvan. Suunnitelmissani oli hakeutua heti lukion jälkeen Paasikivi-opistoon ja pyrkiä siellä saadun pohjaopin jälkeen edelleen Helsingin Yliopiston Valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Mielessäni siinsivät ylevät maisteriopinnot ja porvaripoliitikon kiehtova ura. Kävin lakki kourassa Oulun Kokoomuspiirin toiminnanjohtajan, legendaarisen Osmo ”Omo” Saarisen juttusilla ja hän lupailikin minulle tukeaan Paasikivi-opiston kursseille pääsemiseksi. Samalla Oulun Lyseon luokalla kaltaisiani kokoomusnuoria oli kaksi muutakin. Valveutuneessa ryhmässämme yhdessä joidenkin opettajien kanssa teoretisoimme maailmaa muuttavaa politiikkaa ja harrastimme ainoita oikeita oppeja, porvarillisia totuuksia.

Kakkosluokan kevätlukukauden alkaessa saimme mainiolta historianopettajaltamme vapaaehtoisen tehtävän valmistaa ja pitää suullinen esitys jostain yhteiskunnallisesta tai ajankohtaisesta poliittisesta teemasta. Ilmoittauduin tietenkin heti vapaaehtoiseksi, kuten molemmat kaverinikin. Päätin pitää esitelmän Yhdysvaltain demokraattisen puolueen presidenttiehdokkaan esivaalista. Keräsin Kalevasta lehtileikkeitä ja tutustuin yleensäkin kaikkeen saatavilla olevaan, aiheeseen liittyvään ja median välittämään materiaaliin. Vieläkin muistan kannattaneeni Gary Hartia, mutta siitä huolimatta demokraattien presidenttiehdokkaaksi selvisi lopulta Walter Mondale. Heidän lisäksi elefanttipuolueen ehdokkaina olivat ainakin tunnettu tummaihoinen kansalaisoikeusaktivisti Jesse Jackson ja joku kansallissankari-astronautti, muistaakseni nimeltään John Glenn, mutta muutaman muun vähemmän tunnetun ehdokkaan kanssa he karsiutuivat suuresta finaalista. Hävinneitä ei enää muista kukaan, mutta Ronald Reaganin muistavat kaikki. Hän oli se iso voittaja, Yhdysvaltain presidentti. Missähän lienevät Gary Hart ja Walter Mondale?

Hävinneisiin lukeuduin tavallaan itsekin, vaikka olin taustatietoineni tappavan tosissani. Jännitin esitelmäni pitoa niin hirvittävästi, etten saanut edeltävänä yönä juurikaan unta; hikoilin ja hermoilin, hourailin ja pelkäsin. Tajusin kauhukseni, etten ollut lainkaan valmistellut itse esitystä, ainoastaan materiaalia ja tietoa oli karttunut kiitettävästi. Yön pimeinä tunteina pelkoni sai siivet. Esityksen hetken lopulta koittaessa olin niin kamalassa kunnossa, että tuskin pysyin pystyssä. Jouduinkin keskeyttämään esitelmän heti alkuunsa. Änkytin jotain selitystä ja pyysin puolipökerryksissä anteeksi keskeytystäni. Palasin hytisten kuin horkkatautinen paikalleni pyyhkimään kasvoiltani kylmää hikeä. Mietin, mitä tapahtui. Hyräilen vielä nytkin Beatlesin Yesterday –laulun kohtaa: ”suddenly, I´m not half a man I used to be… there´s a shadow hanging over me…”

Opettajamme jatkoi yhteiskuntaopin tuntia, kuin mitään kummempaa ei olisi tapahtunut. Emme koskaan palanneet tapahtuneeseen, vaikka näin jälkeenpäin ajateltuna olisi katastrofi pitänyt purkaa heti kyseisen tunnin jälkeen. Valitettavasti vain muutama vuosi mainitun kohtauksen jälkeen hän kuoli liikenneonnettomuudessa jossain Etelä-Suomessa. Hän oli hyvä opettaja, rauha hänen sielulleen.
Tajusin siis epäonnistuneeni karmealla tavalla, nuoren mieleni myllerryksissä käsitin pettäneeni kaikki, niin itseni, kaverini kuin koko systeemin. Romahdin ja siinä hetkessä elämäni sai uuden synkeämmän suunnan. Aloin etsiä vastausta järkkyneen psyykeni pintaan tatuoituneeseen kysymykseen, ”mitä minulle tapahtui”. Unohdin ylevät pyrkimykseni, unohdin kunnianhimoiset suunnitelmani, luin Freudia, luin mitä tahansa, missä käsiteltiin ihmisen mielen mysteereitä, psykologiaa. En ymmärtänyt vaikeaselkoisia teorioita, olisin kaivannut käytännön apua. Sitä ei silloin ollut saatavilla, tai en osannut sitä etsiä. Sen sijaan löysin keskikaljasta kätevän lääkkeen ja baareista uudet kaverit. Opettelin olemaan ja asennoitumaan kipeän mahalaskun suorittaneen surkimuksen säälittävään rooliin.

Lukion kolmas luokka ja siihen päälle ylioppilaskirjoitukset menivät niin ollen totaalisesti penkin alle. Saivat mennäkin, ajattelin välinpitämättömästi ja hävisin hämärille kujille. Rimaa roikotellen pääsin kuin pääsinkin painamaan valkolakin päähäni. Lakitustilaisuudessa Lyseon juhlasalissa uudet pyhävaatteet päälläni lauloin epähuomiossa ”gaudeamus igitur, viva la imbrobatur…”

Muutaman päivän päästä hain töihin rakennustyömaalle apumieheksi. Työmaa oli Helsingissä, mikä oli hyvä, sillä etäisyys kaikkeen kurjuuteen kasvoi kuudellasadalla kilometrillä. Ei sielläkään onnea ollut odottamassa, mutta kuluipahan kesä, syksy ja alkutalvikin pahalta haisevissa työmaaparakeissa, kunnes helmikuussa pääsin armeijaan Keuruulle. Pitkästä aikaa riemumieli valtasi minut! Tuntui kuin olisin saapunut maanpäälliseen paratiisiin. Aina ilmestyi joku selkosanainen päällikkö, joka herätti, kertoi mitä tehdään, minne mennään, mitä pannaan päälle ja milloin lähdetään. Nautin kokoaikaisesta hoidosta ja tarkasti ohjelmoidusta elämästä täysin rinnoin, olisin halunnut jäädäkin armeijan harmaisiin, pyrkiä Kadettikouluun ja palvella Isänmaatani turvaisassa upseerin virassa, mutta koti ja yrityksemme tarvitsivat minua silloin enemmän. Niin uskoin, enkä ollut käsityksineni väärässä.

Aloitin armeijasta päästyäni heti seuraavana päivänä työt, vaikkei minua töihin ollut pyydettykään. Meninpähän vain ja ilmoittauduin palvelukseen. Arkipäiväni koostuivat helpoista hanttihommista, perehdyin luontevasti alaan, havaitsin joitakin epäkohtia ja kohta puutuinkin jo kaupallisen toimintamme kehittämiseen. Pääsin vauhtiin. Yrityksemme nimi vaihtui pian Viestimaaksi ja 90-luvulle päästäessä alkoi kauppakin kukoistaa. Myin ja markkinoin. Isäni kehotti minua kouluun, mutta kiemurtelin ja kieltäydyin menemästä. Vetosin tanakkaan työtahtiin ja markkinoita valtaavan firmamme tarpeisiin. Todellinen syy koulukammooni oli tietenkin lukioajan kokemuksissani.

Tein lopulta liki neljännesvuosisataisen työrupeaman telekommunikaatiokaupan parissa. Menestyimme hyvin siihen saakka, kunnes kadotimme työnilon ja identiteettimme. Ketjuunnuimme liian syvälle Soneran syliotteeseen. Oman irtaantumiseni prosessi oli pitkä alkaen oikeastaan jo 2003, mutta sinnittelin vielä kuuden vuoden ajan eri tehtävissä, kunnes aikoinaan niin heleän hehkuvana loistanut hiillokseni oli kadottanut muodottomaksi palaneesta hahmostaan viimeisetkin väreensä.

Jälleen olin tullut vedenjakajalle. Se on yhä edessäni, juuri nyt. Pysähdyn tähän, kysyn taas itseltäni, katoaisinko vieläkin kauemmaksi todellisuudesta ja itsestäni vai joko hyväksyisin tapahtuneen ja kohtaisin itseni ja mahdollisuuteni sellaisina kuin ne olivat ja yhä ovat.

Tätä kirjoittaessani olen mielessäni palannut takaisin lukioaikoihini. Elän uudelleen aikaa ennen ja jälkeen romahdukseni. Olemme muuttaneet pari viikkoa sitten Pikkaraisenkylälle, samaan vuonna 1981 rakennettuun taloon, joka ei koskaan ollut kotini. Olisiko se nyt, jos antaisin sille uuden tilaisuuden. Uusi tilaisuus sekä talolle että itselleni. Vaikka olenkin saanut etäisyyttä tapahtuneeseen ja uskoisin pystyväni traumani kiihkottomaan tarkasteluun, en siltikään ole täysin sinut kokemusteni kanssa. Tahtoisin olla se sama poika, jolla oli itsensä näköinen idea elämästään. Tahtoisin todistaa sille pojalle, että idea mikä oli silloin, oli hyvä ja oikein. Sen tähden ryhdyn, Isänmaan, kotikaipuun ja itseni tähden.

* * * * * *

Palaan tuonnempana vaaliteemoihini. Ne ovat par´aikaa työn alla.

Heikki

Muhos, Muhos, minne menisit, vol II

Synkkä on talo ilman ikkunoita
Kunniakkaan, mutta raskaan Talvisodan päättymisestä on kulunut 70 vuotta. Noiden vuosikymmenten saatossa Suomi on muuttunut ja muokkaantunut moderniksi länsimaiseksi yhteiskunnaksi. Kohtalon kovissakin kourissa ovat suomalaiset kuitenkin kautta aikain säilyneet samana isänmaataan rakastavana kansana. Talvisota ei ollut tarkoitukseton uhri Isänmaan, eikä Suomen kansan alttarille. Meidän on itsenäisyys ja meidän on vapaa tulevaisuus. Kuinka me arvokkaan perintömme käytämme nyt, kun tahtomattamme olemme taas mahtavien voimien puristuksessa.
Kuntaliitoksesta on ollut paljon puhetta puolesta ja vastaan. Se että puhutaan, on hyvä sinänsä, vaikka puheenaihe onkin ollut osittain harhainen. Toisin kuin puhutaan, ei kuntaliitosta olla tekemässä; yksikään monikuntaliitosselvitykseen osallistuva kunta ei ole liittymässä Oulun kaupunkiin. Me kunnat yhdessä olemme perustamassa uutta kaupunkia puhtaalta pöydältä. Tämä on totuus. Me yhdessä tulemme päättämään uuden kaupungin harjoittamasta maapolitiikasta, opetuksesta, peruspalveluista, investoinneista ja elinkeinostrategiasta. On harhaanjohtavaa ja vastuutonta maalailla kuntalaisille ja kunnanvaltuutetuille sellaisia uhkakuvia, jotka eivät perustu tosiasioihin. Huhtikuussa tehtävällä Oulun kaupunginvaltuuston historiallisella päätöksellä esimerkiksi Oulun kaupunki mitä todennäköisimmin lakkaa olemasta. Tilalle synnytetään kaikin puolin uusi ja entistä toimivampi kaupunki, jonka nimi tosin tulee olemaan Oulu ja tunnuksena Oulun vaakuna, mutta peruskirjan tarinan käsikirjoituksesta vastaavat uuden kaupungin perustajajäsenet yhdessä. Käsikirjoittajien joukkoon ollaan myös Muhosta kutsumassa mukaan.
Tähän asiaan liittyen kiitän nöyrästi saamastani palautteesta koskien aiempaa kirjoitustani. Lisäksi pyydän anteeksi typeriä kielikuvallisia ylilyöntejäni, mitä tunnepurkauksen vallassa tuottamaani tekstiin olin laskenut mukaan. Olin kyllä turhautunut, mutta en tarkoittanut loukata ketään, enkä tuomita mitään. Tahdoin nostaa esille tärkeän aiheen, jonka pelkäsin muutoin jäävän turhan vähäiselle tai toispuoliselle huomiolle. Demokratia on minulle pyhä asia, voimanantaja ja moraalinen selkänoja. Demokratiaan kuuluu kiivaskin keskustelu ja vapaa kansalaisvaikuttaminen. Hyvät muhoslaiset, nyt on oikea ja korkea aika ottaa kantaa ja vaikuttaa, sillä käynnissä on suuren mittaluokan demokratiaprosessi, jonka lopputuloksen tulee olla kuntalaisten ilmaiseman tahdon mukainen. Huhtikuun lopussa tehdään valtuustossa iso ja rohkea päätös, ja sen jälkeen protestit ja pulinat pois. Muhos joko on mukana tai sitten ei ole mukana uuden kaupungin käsikirjoittajien joukossa.
Vaikka asia on merkittävä, ei se liene kohtalokas, kävipä huhtikuun äänestyksessä sitten kuinka tahansa. Olisi sangen erheellistä väittää, että Muhos vaihtoehdoitta tarvitsisi uutta Oulua. Enemmänkin pyytäisin kiinnittämään muhoslaisten huomiota siihen, että uusi Oulu tarvitsee Muhosta. Uusi Oulu ilman Muhosta olisi kuin upea talo ilman ikkunoita. Seutukunnallisesti kootaan jo varteenotettavia voimia yhteisen matkailutoimialan kehittämiseksi. Joku puhuu venäläisistä shoppailuturisteista, toinen kehuu merta ja kolmas Iso-Syötettä. Mutta kuka kantaisi huolta siitä, että matkailullisenkin menestyksemme paras mahdollistaja virtaa hiljaa ohitsemme viikon jokaisena päivänä matkallaan kohti suolaisia vesiä. Upea Oulujoki uhkaa edelleen jäädä lapsipuolen asemaan, mikäli Muhos liputtaisi itsensä ulos uuden kaupungin käsikirjoitustiimistä. Niin käyden olisi se historiallinen vahinko; sydämestäni toivon, ettei sellaista vahinkoa tapahdu.
Oulujoki voisi hyvin olla Suomen kansallisvirta, sillä se on kulttuurisesti katsottuna itseoikeutettu kalevalainen virta. Kansakunnan historian kannalta tarkasteltuna on Oulujoki värittänyt komeimmat kuvat useiden isänmaallisten selviytymistarinoiden sivuille. Ylevien elämäntapojen säilyttäjänä sekä useiden perinteisten elinkeinojen tarjoajana on joella aina ollut keskeinen kansaa kasvattava ja sivistävä rooli. Uusi kaupunki tarvitsee kestäväksi arvopohjakseen Oulujoen monitahoiset ulottuvuudet ja niin ollen Muhoksen suunnan. Oulujoessa on myös muhoslaisten mahdollisuus. Maaseudulliset arvot ja alueen rikas historia ovat nostamassa merkitystään niin kotimaisten kuin ulkomaistenkin matkailijoiden valitessa vierailukohteitaan.
Talovertaukseen liittyen on huomattava, että ikkunoista näkyy aina uuteen horisonttiin saakka, mutta samat ikkunat myös antavat päivänvalon sisään huoneisiin. Eheämmän Oulujoen ja nuorten muhoslaisten puolesta vetoan teihin, hyvät muhoslaiset kunnanvaltuutetut, tuokaa valo taloon, olkaa mukana uudessa kaupungissa. Älkää kysykö kuka tekee ja kuka maksaa, vaan kysykää, kuka repii alas verhot ikkunoiden edestä. Minunkin aktiivisuuttani ja tarkoitusperiäni on tässä asiassa ihmetelty. Ei tarvitse ihmetellä, sillä tiedän tarpeen ja aistin yhteisen hengen; uskon kotiseudullisiin mahdollisuuksiimme uudessa kaupungissa. Yhdessä, ystävät, yhdessä.

Heikki Pesämaa
Kaupunginvaltuutettu (kok)
Oulu