Tahdotko sinä, oulujokinen?

Tervareitti, kolumni

Kaiken koleuden ja synkkyyden jälkeen on lopultakin koittanut kesä! Vehreyden ja vihreyden jumalaisen kukkea aika. Taas kasvavat paitsi metsiemme puut ja peltojemme vilja, myös jokirantojemme risukot ja ryteiköt piankin vaaksan verran viikossa. Vihreä verho peittää maisemaa, mutta samalla se myös tukkii luontaiset tuntemuksemme, kykymme välittää siitä miltä upea ympäristömme voisi näyttää. Välinpitämättömyys ja vetelyys kasvavat meissä aikalaisissa yhtä tahtia jokivarren ryteikön kanssa. Ruokottomuuden takaa paljastuisi upea Oulujoki, mutta vajaaksi rajoittunut maailmankuvamme tarjoaa nähtäväksemme vain hypnoottiset näyttöpäätteet ja teräväpiirtoiset TV-kuvat. Saattaahan niitä maisemakuvia katsella kotisohvaltakin käsin, eipähän tarvitse nähdä yletöntä raivausvaivaa vesurihommissa. Joskus, arvoisat lukijat, joskus voimattomuuden ja turhautumisen tunne ottaa vastustamattomasti minussa vallan.

Ajelin eilen Kantturaan joen pohjoispuolen reittiä ja ihailin jälleen Utajärven kohdalla noita huolella hoidettuja pihoja ja risuttomia rantoja. Miksihän mieleeni pomppaa Ruotsinmaa joka ainoa kerta tuossa vaalien hoidetussa tienäkymässä? Kenelle kuuluvatkaan nuo kauniit pihat, heille kuuluu myös kiitos ja kunnia!

Suomi on kansakuntana moraalisessa burn-outissa, olemme palamassa kollektiivisesti loppuun. Maamme on identiteetiltään hukassa, monen kunnan päättäjät huhuilevat menneiden kaljupääaikojen perään, muka omaakin kunniaansa kaipaillen. Olemme kohtalokkaasti käymässä kadotuksen tiellä. Uskotko? Ihan oikeasti, minä kysyn, uskotko ja pyydän, pysähdypä hetkeksi. Teorioita on jo tuotettu tarpeeksi, olisiko jo aika ryhtyä toimeen, ”ottaa vuoteemme, nousta ja käydä.”

Olemme viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajan käyneet aivan liian kovilla kierroksilla ja pintaamme suojaava moraalinen rasvakerros on päässyt palamaan pois. Nuorekkaan teknohuuman hulluudessa katosivat ne vähätkin henkisyytemme pyhät arvot ja kiinnostus kansakuntamme kasvuvaiheita kohtaan koki konkurssin. Voisi sanoa, että isänmaallinen ylevyys uhrattiin megalomaanisen materianhimon alttarille. Kun kerran aloin puhutella lukijaa ”sinuna”, kysynpä vielä, oletko nähnyt loppuun palanutta insinööriä, maisteria tai tohtoria? Ellet olisi, mietipä, oletko lakannut seuraamasta ympäristöäsi, etkö välitä enää, vai vältteletkö kohtaamasta totuutta yleisemminkin? Oletko säännöllisen virtuaalihoidon aiheuttamassa hypnoosissa vai palamassa loppuun itsekin?

Ei tästä tainnut tulla kovinkaan kepeää kirjoitusta, ei tällä kerralla. Mitä sitten ovat ne asiat, jotka hoidetun maiseman lisäksi ylentävät mieltäni? No, ainakin maanteiden varsilla roskia keräävät keltaliiviset naiset ja miehet, toistensa pihatalkoissa ahertavat naapurukset, pelloilla liikkuvat massiiviset työkoneet, Oivan Arin huoltamon palvelu Muhoksella sekä Vaalan tuoreen kunnanjohtajan positiivinen energisyys, vain muutamia mainitakseni. Ajattelin lisätä tähän listaan myös Muhoksen seurakunnan, mutta vierailtuani Kirkkosaaren hautausmaalla ja havaittuani, että uljasta Muhoslammen maisemaa oli hoidettu ainoastaan myytävien puiden poistamisella, pakanallisen rantaryteikön jäätyä valloilleen, niin enpäs sisällytä seurakuntaa kehuihin. Pidätän kuitenkin itselleni varauksen kiitoksille, jos vain Muhoslammen yhä upea maisema paljastetaan kansan nähtäville. Kirkkosaaren hautausmaa on nimittäin yksi Isänmaamme upeimmista hautalehdoista.

Suomi nousee henkisestä lamastaan ja taloudellisesta suosta vain suomalaisten kovalla työllä ja yhteisellä suo-kuokka-ja-raivaaja –asenteella. Sitä asennetta on syytä peräänkuuluttaa Oulujokivarressakin. Voisivatko seutukuntamme kirkonmiehetkin joskus sisällyttää saarnoihinsa maisemanhoidollisen kehotuksen sanankuulijoille? Paljon on jo kirkosta eronneita, kuten myös on kasvavissa määrin metsästä voimia hakevia ja esimerkiksi saunaa pyhättönään pitäviä kansalaisia. Kirkko voisi Luojan maisemaa hoitavalla esimerkillä saavuttaa kadottamaansa suosiota arvaamattoman paljon. Katsokaapa vaikka Sanginsuun kummallisen seurakuntatalon lähiympäristöä. Mikä mahtava sijainti, mitkä jokimaisemat, mikä historia, mutta kaikki kätkeytyneenä sinne riettaan ryteikön saarroksiin ja välinpitämättömyyden verhoihin. Moista ylenkatsomusta Luojan luomaa kohtaan minä kutsuisin synniksi.

Mutta mehän noustaan, jos niin tahdotaan. Pelkkä halu siihen ei kuitenkaan enää riitä, se on koettu ja kulutettu. Tarvitaan tahtoa ja tekijöitä kaikissa portaissa. Käsi ylös, oletko mukana? Oulujoella on asuttu ennen meitä ja asutaan meidän jälkeenkin, mutta miten, se riippuu meistä jokaisesta.

Heikki