Hernekeittoa!

Harmaapäiseksi ikääntynyt nukkavieruinen mies työnsi kahden pyörän päällä kulkevan kärrynsä Rotuaarin esiintymislavan eteen. Kärryssä oli isohko metallinen astia, jonka kannen alta ryömi ilmoille kuumaa höyryä. Ukko veti syvään henkeä ja kajautti ilmoille kutsuvan huudon: ”hernekeittoa! Ilmaista hernekeittoa!”

Muutamat ohikulkijat vilkaisivat huutelijaa, mutta kiirehtivät pysähtymättä eteenpäin. Läheisellä penkillä istui ukkoporukkaa. Kaupunkilaisten hyvin tuntema maleksijajoukko kääntyi uteliaana katsomaan äänen suuntaan. Miesten keskuudessa virisi vilkas keskustelu. Minuutin kuluttua he nousivat penkiltä ja alkoivat kädet taskuihin työnnettyinä lähestyä tuota outoa kaveria, joka seisoi kärrynsä takana posket hehkuen ja soppakauha kädessä.

”Ilmaista hernekeittoa!”

Ja ennen kuin miesjoukko oli kunnolla ehtinyt asettua kärryä ihmettelemään, oli soppamies ehtinyt antaa heille pahviset lautaset ja muoviset lusikat. Sitten hän pyysi miehet jonoon ja kehotti heitä vuoron perään ojentamaan lautaset hänen täytettäväkseen.
Hämmennyksen haihduttua ja hernesopan maistuttua, kadunmiehet ryhtyivät vuolain sanoin kiittelemään sopantarjoajaa hyvästä työstä. Häntä taputettiin hartioihin ja käteltiin kehusanoja säästelemättä. Jokainen sopansaaja palautti ruokailuvälineensä kärrynkahvassa roikkuvaan roskasäkkiin. Kiitollisen ilmapiirin vallitessa kävi selväksi sekin, että hyväntekijän nimi oli Mauri.

Samaan aikaan seuraavana päivänä Mauri saapui taas kärrynsä kanssa ja aloitti julistamaan edullista soppatarjoustaan kaiken kansan kuultavaksi. Keskusaukiolla päivystävä miesjoukko osasi nyt ampaista paikalle viivyttelemättä. Heidän esimerkkiään noudattaen soppajonoon asettui myös muita kadunkulkijoita. Jonossa arvuuteltiin sopantarjoajaa ja kustantajaa. Epäiltiin eri järjestöjä, puolueita ja kaupunkia. Joku nälkäinen huomasi lautasta ojentaessaan kysyä asiaa Maurilta.

”Minä itse maksan, keitän ja kuskaan,” vastasi Mauri silmät kirkkaina loistaen ja soppaa pahvilautasille kauhoen.

Jonossa syntyi epäuskoista muminaa. Vain harva muisti enää kiittää saamastaan annoksesta. Mauri poimi heidän jäljiltään lautaset roskasäkkiin.

Kolmantena päivänä ja jälleen lounasaikaan kolisutteli Mauri paikalle soppakärrynsä kanssa. Hänen ei enää tarvinnut huudella tarjoustaan, vaan jono syntyi kärryn eteen kuin itsestään. Ensimmäinen jonottaja kysyi, miksei Mauri tarjoa muuta kuin hernekeittoa ja toinen puolestaan tivasi leipää ja ruokajuomaa. Mutta Mauri ei ollut moksiskaan, lappoi soppaa lautasille ja hymyili jokaiselle lautasenojentajalle.

Neljäntenä päivänä Maurilla oli mukanaan kaksi leipäpaloilla täytettyä kassia sekä kymmenen litran vetoinen tonkka täytettynä raikkaalla vedellä. Soppakattilassa höyrysi jauhelihakeitto. Kasvaneen kuorman ja lisääntyneen työmäärän aiheuttaman viivästyksen vuoksi Mauri myöhästyi aikataulustaan puolella tunnilla. Hermostuneena liikahteleva miesjoukkio oli jo odottamassa häntä. Jonoon asettui nyrpeitä naamoja.

Mauria nuhdeltiin myöhästymisestä ja moni nurisi kovaksi yltyneen nälän närkästyttämänä. Jonon keskivaiheilta alettiin ehdotella, että olisi vähintäänkin kohtuullista tarjota ruokailijoille tuolit ja pöytä. Joku kyseli hyvän hernekeiton perään ja arvosteli samalla jauhelihakeittoa omituisen vähäsuolaiseksi.

Viidentenä päivänä Mauri kiirehti paikalle jo aamusta. Hänellä oli mukanaan kokoontaitettavia tuoleja ja joitakin pöytiä, jotka hän asetteli sieviksi ruokailuryhmiksi. Penkillä istuva miesjoukko seurasi Maurin hääräilyä kannustaen häntä tulemaan ajoissa soppansa kanssa. Mauri lupasi yrittää ja kiirehti enemmittä puheitta hakemaan ruokakärryään. Yrityksestään huolimatta hän myöhästyi tunnilla ja sai jo kaukaa kuulla yhä kasvavan kadunmiestenjoukon tyytymättömyydestä kielivää kritiikkiä. Mauri ei oikein tahtonut jaksaa hymyillä, mutta suoritti soppajaon nöyrällä palveluasenteella pakottaen hymyn kasvoilleen.
Vakioasiakas tuhahti sopan saatuaan ja arvosteli Mauria siitä, että ruokailu tapahtui taivasalla. Vielä hän sanoi tuntevansa itsensä palelevaksi koiraksi, jolle ovenraosta nakataan jäinen luu järsittäväksi. Yksi sylki lautaselle maistettuaan jauhelihakeitossa liikaa suolaa. Kuten edellisenä päivänäkin, keräsi Mauri ruokailun jälkeen pahvilautaset, mukit ja muovilusikat roskasäkkiin aikoen kuskata ne asianmukaisesti jäteastiaan. Sen jälkeen hän pyyhki pöydät ja tuolit, taitteli ne kärryynsä ja katosi kivitalojen kulmien taakse.

Varhain kuudennen päivän aamuna Mauri pystytti tilapäisen kangaskatoksen suojaamaan ruokailijoita huonon sään varalta. Mutta kun hän puolenpäivän aikoihin saapui kasseineen, tonkkineen ja soppa-astioineen paikalle, oli häntä vastassa paitsi jurputtava jono, myös kaupungin terveystarkastaja ja rakennusviraston edustaja. Terveystarkastaja kielsi soppatarjoilun ja rakennusviraston edustaja kielsi tilapäiset rakennelmat. Molemmat vaativat Mauria näyttämään henkilökorttinsa sekä kaikki tarvittavat luvat ja oikeudet. Maurilla ei kuitenkaan ollut mitään näytettävää.

Miehet jonossa alkoivat ärsyyntyä havaittuaan Maurin pettäneen heitä niin monen päivän aikana. He osoittivat Mauria sormillaan ja syyttivät häntä monin karkein tavoin. Yksi vaati soppamieheltä korvauksia, toinen kävi häneen käsiksi ja horjutti hänet lankeamaan maahan kärrynsä viereen. Joku työnsi molemmat soppa-astiat nurin ja höyryävät keitot kaatuivat Maurin päälle polttaen hänen kasvonsa ja kaulansa. Viranomaiset poistuivat paikalta ripeästi, mutta vasta kiinnitettyään soppakärryyn huomautuksen, kiellon, käskyn, määräyksen ja uhkauksen. Miesjoukko hajaantui katkerasti kiroten Maurin vastuuttomuutta ja tyhmyyttä sekä ennen kaikkea harmitellen omaa nälkäänsä, joka jäi heitä vaivaamaan.

Seitsemäntenä päivänä Mauri lepäsi.

Sanginjoki - juupas, eipäs.

Kaupungilla on kohahdettu. Tein aikoinani valtuustoaloitteen Sanginjoen ulkometsien tulevasta käytöstä. Ehdotin, että kaupunki myisi alueen talousmetsät pienissä paloissa joko suoraan yksityisille tai perustettavalle yhteismetsälle tai osuuskunnalle, joissa kaupunkikin voisi olla mukana. Näin talousmetsien suunnitelmallinen hoito ja myös tuotto kasvaisivat huomattavasti. Loppuosan (joka muuten on jo suojeltu!) voisi muuttaa luonnonsuojelualueeksi tai vaikka kansallispuistoksi, jota voisivat hyödyntää esimerkiksi alueemme luontomatkailuyrittäjät omassa toiminnassaan. Pysyn kannassani mm. siksi, koska vastustan sosialismia, siis kaikkea epäolennaista kaupungin toiminnassa. Metsien omistaminen ei sisälly kaupungin ydintoimintaan. Syntyi siis kohahdus. Kaikki muut kun ovat sitä mieltä, että ei myydä, vaan päinvastoin haalitaan lisää yhteiseen omistukseen... se on kuulkaas sosialismia se. Talousmetsät myyntiin ja loput suojeluun, sanon minä!!

Ymmärrätkö, päätöksentekijä?

Älä ujostele ymmärtämättömyyttäsi!

Suomi hakee suuntaansa syksyn kuntavaaleissa. Sukupolvensuuruinen kysymys kuuluu, kuinka hyvinvointiyhteiskunnan palvelut voidaan turvata valtion ja kuntien talouden kuristuessa paikoin henkihieveriin.

Varmaa vain on, ettei tämänkaltainen vastuuton kulutusjuhla voi jatkua enää seuraavaan sukupolveen. Isiemme töistä kertyneet varat loppuvat ja meidän ottamamme velat lankeavat. Kestävimmät säästöt syntyvät vasta ihmisten havahtuessa huolehtimaan ja vastaamaan enemmän omasta elämästään. Vuosikymmenten saatossa ähkyyn paisunut hyvinvointivaltio on ahnehtinut ihmisiltä itsevastuun velvollisuuden luvaten tilalle helpompaa elämää. Huomattava kuitenkin on, ettei suurilla sopimuksilla lupailtu helpompi elämä ole välttämättä terveempää tai turvallisempaa elämää. Hyvinvoinnin sisältö ja merkitys onkin uudistettava ja päivitettävä ajan tasalle. Meidän sukupolvemme olisi onnistuttava laittamaan eheytyskehitys liikkeelle, jotta seuraavat suomalaiset voisivat sitä jatkaa. Mutta mitä me teemme? Sen sijaan, että uskaltaisimme yhteistyössä uudistuksiin, haemme syyllisiä ja osoittelemme toistemme tekemisiä sormilla. Tällaisessa ilmapiirissä mikään ei voi muuttua. Ei ainakaan paremmaksi!

Tuntuu kovasti omituiselta lähinnä idealistisin perustein asettaa palveluntuottoperiaatteet vastakkain kuntien oman tuotannon ja yksityisen sektorin välillä. Ikään kuin meillä olisi oikeasti valittavana jokin maailmoja syleilevä, autuuden takaava vaihtoehto. Sellaisen vaihtoehdon takana täytyisi olla kokonaisvaltaisempi ratkaisu, esimerkiksi yhteiskuntajärjestyksemme muuttaminen sosialistiseksi. Siinä tapauksessa ainoastaan julkisen sektorin hyvinvointitarjooma jäisi jäljelle, koska muut vaihtoehdot häviäisivät haastamasta systeemiä. Mahdotonta! En sittenkään jaksa tai tahdo uskoa sosialismin strategiaan.

Näin ollen päättäjien olisi rehellisintä tunnustaa vallitsevat ja nähtävissä olevat tosiasiat: kaikkia palveluntuottamismuotoja tarvitaan ja vastatakseen kasvaviin hoivatarpeisiin on jokaisen palveluntuottajan lisäksi kyettävä kehittymään paremmaksi. Rakenteiden kriittinen tarkastelu ja toimintojen tehostaminen eivät kuitenkaan riitä, sillä kaikista kipeimmin tarvitsemme luonnollisen välittämisen asennetta. Välittäminen lähtee ihmisestä, eikä systeemistä.

Voidaanko välittämisestä sopia? Ei voida! Yhtä toivotonta olisi mennä lupaamaan rakkautta, jakamaan vastuuta tai tuputtamaan totuutta. Ihminen kun ottaa vastaan vain minkä haluaa, ja senkin päälle tulkitsee kokemansa pelkästään omien tuntemuksiensa perusteella joko oikeaksi tai vääräksi. Välittämisestä sopiminen johtaisi meidät jälleen yhteen asenteelliseen umpikujaan.

Lopetettakoon syyllisten hakeminen, lopetetaan palveluntuottajien luokittelu ja lopetetaan vastuunpakoilu. Kansalaisten valtaosan mielestä politiikka lienee häikäilemätöntä kohtaamattomuuden teatteria, jossa totuutta pakoilevat, itsekeskeiset ilkimykset kilpailevat keskenään näyttämötilasta ja kohdevalojen loisteesta. Kuinka usein päättäjien keskinäisessä sopimattomuudessa onkaan kyse ainoastaan periaatteellisuudesta, itsekkyydestä ja ymmärtämättömyydestä!

Uskaltaisin väittää, että tämän osin tragikoomisenkin teatteripelin tunnustaminen ja lopettaminen ratkaisisi valtaosan kuntien vaikeuksista. Komeisiin kokoustiloihin, kuntajohtajien yrmyilmeisten rintakuvien tilalle tulisi ripustaa kuntalaisten kuvia muistuttamaan päättäjiä, minkä tähden kutakin kokousta istutaan ja kokouspalkkioita kuitataan. Monesti on tuntunut, että missio on valitettavasti hukkunut valtapelin pyörteisiin.

Aloitetaan eheytystyö yksinkertaisimmasta päästä: ymmärtämisen oikeudesta, ymmärtämisen ehdottomuudesta. Ihminen, joka ei ymmärrä itseään, läheisiään tai elinympäristöään koskevia päätöksiä, ei voi niitä hyväksyä, eikä tarvitsekaan. Hän, joka ei päätöksiä hyväksy, ei niihin myöskään sitoudu, eikä niin ollen koskaan tule toimimaan päätösten puolesta, vaan toimii niitä vastaan. Lukuisat ristiriitaisuudet ihmisten välillä alkavat ymmärtämättömyydestä, jota ei ole uskallettu tunnustaa muiden kokousedustajien kuullen. Kunnalliseen kokouskäytäntöön olisikin lisättävä seuraava lausuma: ”jokaisella kokousedustajalla on oikeus, ja myös velvollisuus keskeyttää kokouksen kulku, mikäli käsiteltävässä asiassa on jotain, mitä hän ei ymmärrä. Kokousta ei jatketa, ennen kuin jokainen kokoukseen osallistuva on ymmärtänyt asian. Päätösesitykset on niin ikään laadittava siten, että ne ovat jokaisen osallistujan ymmärrettävissä. Luottamushenkilön on väärin olla päättämässä asiaa, jota itse ei ymmärrä, ja jonka kohdalla ei ole ajoissa toiminut ymmärryksensä hyväksi.”

Tällaisella käytännöllä on useita hyviä vaikutuksia. Ensinnäkin valmistelevat virkamiehet laativat esityksensä helposti ymmärrettäviksi, koska muussa tapauksessa ne menevät uudelleen valmisteltaviksi, toiseksi kokousedustajat ovat asiat ymmärrettyään helpommin yksimielisiä ja sitoutuvat päätöksiin paremmin sekä kolmanneksi kuntalaiset pystyvät perustellummin osallistumaan keskusteluun ja kuntademokratian toteutumiseen.

Häpeä ei ole ymmärtämättömyys, vaan siitä johtuvat virheet. Paljon ja isojakin virheitä karsitaan pelkästään ymmärtämällä, mistä puhutaan ja mistä päätetään.

 

Kohtaaminen kadulla

Hyvävoimaisen oloinen mies oli humalassa. Hän vyöryi vastaani eilen iltapäivällä keskellä kaupunkia. "Pesämaa!" - Varauduin valppaaksi, mutta pysähdyin muutakaan voimatta. Haju paljasti nuoren miehen elämästä paljon, vaan ei näemmä kaikkea, koska hän aloitti, "olen 32-vuotias eläkeläinen ja nero!" - Hätkähdyttävä huomautus herätti mielenkiintoni ja pyysin häntä jatkamaan ja niin hän sanoi, "minäkin olen ollut yrittäjä, ja myös keksijä. Puuhasin erikoisen edistyksellisiä sovelluksia huipputeknologiateollisuudelle, minut palkittiin ja kehuttiin parhaaksi. Painoin pitkiä päiviä, kunnes väsyin ja paloin loppuun. Mutta yrittäjä olen tavallaan yhä edelleen!"

Miehen silmissä asui outo olemattomuus, siispä kysyin. "Mutta siis olet yrittäjä? Milloin aloit juomaan ja mitä yrität?"

"Pikkupojasta saakka olen juonut. Kotona yksin aloitin, töissä yksin jatkoin ja kadulla olen kehittynyt yhteisölliseksi alkoholistiksi." - Kavahdin ja kivahdin: "Millaista neroutta se sinulta edellyttää?!" - "No, kas," hän vastasi virnuillen. "Saadakseen haalituksi itselleen kaikki mahdolliset yhteiskunnalliset etuudet, tarvitsee olla nero, jos aikoo pärjätä hyvin. Ja minä pärjään hyvin! Olen siis nero! Olen yhteiskunnallinen yrittäjä."

Mieleni alkoi mustua, "käytät siis härskisti hyväksi hyvinvointisysteemiä?!" - Hän ilahtui toteamuksestani, ikäänkuin olisi saanut suuremmankin tunnustuksen osaamisestaan.

"Ilman muuta käytän!"

Samassa lähistöltä kuului kutsuhuuto ja horjahteleva nuori mies alkoi tehdä lähtöä. Vielä kuitenkin kysyin tuohtuneena, "aiotko äänestää?" - "Helvetti! En tietenkään aio! Koska joka ainoa meikäläisten antama ääni olisi lopulta vain kannanotto meitä itseämme vastaan." - "Siis yhteiskunnallisia yrittäjiä vastaan? Paljonko teitä on?" - "Neljäkymmentätuhatta," mies ilmoitti ylpeänä.

Minua suututti, säälitti ja turhautti. Yllättäen hän kääntyi aivan kuin olisi vielä muistanut jotain, tuli lähelle ja kätteli minut. Nyt hänen silmissään kiilsi kosteus, hätä ja huoli. "Pedon elämä häkissä on mitätöntä. Tulevaisuutta ei ole, vain maksavia katsojia." Sen sanottuaan hän työnsi kätensä taskuun ja lähti matkoihinsa. - - -

Hyvää pyhäaamua, Ystävät kalliit! Tämä katsaus on suuntaa antavaksi tarkoitettu. Missä ollaan? - Nuoret nerot sairastavat kaikkivoipaisuutta ja kyllästyvät valveillaoloon. Tulevaisuudessa joudumme ohjaamaan hänet ja kaltaisensa mieltä rasittamattomiin pakkotöihin. Kyllä joudumme!

Heidän itsensä ja meidän kaikkien vuoksi. Statement.

Uuden Oulun kaupunkikuva - katso asukastupa

Vireä kaupunkikuva on uudessa Oulussakin terve tavoitetaulu. Kaupunkikuva kutsuu ihmisiä tulemaan ja tuhlaamaan, olemaan ja omaksumaan. Kaupunkikuva syntyy erilaisten ihmisyhteisöjen värittämänä. Mitä värikkäämpi taulu, sitä kutsuvampi kuva. Kaupunki antaa kankaan maalattavaksi, mutta ei itse osallistu sen värittämiseen. Tämä on uskottavan kaupunkikuvan syntymisen ehto ja edellytys. Kuva näkyy kaikille, mutta vastuu sen maalaamisesta kuuluu vain meille oululaisille.

Mitä suurimmassa määrin on kysymys kaupunkikuvasta, kun valmistelevassa työryhmässä paraikaa linjataan käyttäytymis- ja selviytymisohjeita uuden Oulun viidelletoista asukastuvalle.

Asukastupa on jokaisen oululaisen yhteinen olohuonetila, vaikka tuvan ylläpitämisestä vastaakin Oulun kaupungin Lähidemokratiatoimikunnan tehtävään valtuuttama yhdistys. Tätä valtuutusta kutsutaan kumppanuussopimukseksi. Kaupunki mahdollistaa näytelmän kulissit, mutta kukin yhdistys vastaa kappaleen käsikirjoituksesta. Tällä kiitosta keränneellä roolijaolla on saatu synnytettyä aluekohtaisesti erilaisia tupaidentiteettejä, siis perinteistä, uudenlaista ja kovin kipeästi kaivattua kotiseutuhenkeä.

Kaupunkimme on toki kaunis ja hyvä, mutta kaipaa varsinkin tällaisten vaikeiden vaiheiden kurimuksessa enemmän vapaaehtoista välittämisenhenkeä. Inhimillistä välittämistä ei nimittäin voi käskeä, eikä edes edellyttää millään sopimuksilla. Aito välittäminen on vapaaehtoista, eikä kaupungilla saisi olla oikeutta sen hävittämiseen. Mahtavuudessaan kaupunki on kuitenkin valmistelemassa osan kumppanuuskoneistonsa tukemana linjausta, joka uhkaa inhimillisen kokoisen hyvän tekemistä.

Julkista sektoria jumaloiva ja sopimuksilla surkastutettu Suomi on täynnä kilpailuvastaisuutta, korporaatiokeskeisyyttä, konseptikäytäntöjä ja norsutornituumailijoita. Samaa synkkää hallintomantraa tunnustetaan ja tuotetaan täällä Oulussakin. Kaupunki onkin ryhtymässä maalaamaan omaa kuvaansa mustalla. Yhteenkään inhimillistä hyvää hävittävään virheeseen ei kuitenkaan olisi varaa.

Myllyojan asukastupa on joutunut julkisen noitavainon kohteeksi. Se, mitä kaupunki kutsuu uppiniskaisuudeksi, koetaan Myllyojalla ylpeydenaiheeksi ja se, minkä kaupunki tahtoo ajaa alas, tahdotaan Myllyojalla kohottaa ylemmäksi. Näinä ahneuden ja lyhytnäköisyyden aikoina talkoohenki on kiihtyvällä vauhdilla katoava luonnonvara, jonka puolesta ja puolella on nyt jos koskaan jaksettava taistella. Talkoohenki sekä vapaaehtoinen välittämisenhenki elävät Myllyojalla vahvoina. Hyvän tekeminen ei voi olla väärin, jos toiminnan vastuut ja velvoitteet hoidetaan asianmukaisesti. Niin on tehty Myllyojalla, joka ilman voitontavoittelun tarvetta tuottaa pieniä, mutta tärkeitä kotona-asumista-tukevia palveluita itse, eikä muiden yhdistysten ja kaupungin yhdessä omistaman Ektakompus Oy:n kautta.

Jokaisella asukastupaa ylläpitävällä yhdistyksellä oli aikoinaan mahdollisuus ”ulkoistaa” työläät ja vastuunalaiset hoitotyöt vuosi sitten perustetulle Ektakompus Oy:lle, joka onkin uutterasti ryhtynyt tuottamaan vastaavia palveluita yhdistysten puolesta. Liikeidea on ollut erinomainen, tarvekin täysin perusteltu, mutta joidenkin osakasyhdistysten osoittama tuki kuin myös yhteinen tahto ovat olleet pelkästään ulkokultaisia. Omaa yritystä on kohdeltu kuin lehtolasta, mikä kovasti kummastuttaa ja närkästyttää hyväuskoista sivustaseuraajaa.

Myllyoja ei lähtenyt mukaan tähän yhteisesti omistettuun yleishyödylliseen yritykseen, siis Ektakompus Oy:öön. Kunkin itsenäisen yhdistyksen oman harkinnan perusteella tehdystä päätöksestä ei Myllyojaa voidakaan syyllistää. Myllyoja jatkoi arvokasta toimintaansa kuten ennen, mutta havaitsi pian saavansa osakseen yhä kitkerämpää mustamaalausta. Uhkaava asetelma on kaiken kaikkiaan yhtä absurdi kuin ovat Venäjän julkeat syytökset Suomea vastaan lapsiasioiden hoitamisessa.

Myllyoja tuottaa kotona-asumista-tukevia palveluita korkealla moraalilla ja kaiken tarkastelun kestävällä tavalla, mutta pyyteettömästi ilman omanedun tavoittelua ja puoluepoliittisia taka-ajatuksia. Sekö on perimmäinen syy inkvisitioon?  Vai onko kyse niinkin vanhanaikaisesta perisynnistä kuin kateus? Onhan Myllyoja ainoana asukastupana hankkinut tarpeistonsa omin varoin ja lisäksi korjannut tilansakin hyvien ikäihmisten talkootöinä ilman kaupungin satsauksia. Olipa niin tai näin, kuuluu Myllyoja korottaa kunniakkaaksi esimerkiksi hyvin toimivasta, vastuuntuntoisesta ja omavaraisesta vapaaehtoistoiminnasta! Uuden Oulun asukastupalinjausta päivitettäessä on Myllyojan malli hyväksyttävä esimerkiksi kasvavan kaupunkimme olevia ja tulevia tupatarpeita silmällä pitäen. Myllyojan toiminta on tunnustettava, arvokas tupakiinteistö on säilytettävä ja toimijoiden kiitettävän omalähtöistä tekemisenhenkeä on huolella vaalittava. Upean Oulujoen rannalla sijaitseva Myllyojan asukastupa pihapiireineen on kirkkaan värivoimainen symboli uuden Oulun kaupunkikuvassa! Käykää katsomassa, ihastumassa ja ymmärtämässä.

 

Kasvumaa

 

Paljon huomiota on kiinnitetty uuden Oulun muotoutumiseen ja hallinnon organisoitumiseen. Tarkasteluja on tehty painottuen ratkaisujen lyhyen aikavälin vaikutuksiin sekä kaupungin talouteen. Taka-alalle ovat jääneet keskustaajamien ulkopuolella asuvien ihmisyhteisöjen kotiseudulliset toimeentulomahdollisuudet. Maaseutu olisi nähtävä ennen muuta ihmisyhteisöjen kokoisena mahdollisuutena, eikä pelkästään kylmänä hallinnollisena tulosalueena, kuten on vaarassa käydä. Maaseutua ei pelasteta lyhytnäköisillä tukipaketeilla.

Miltä kuulostaisi, jos joutuisimme tulevaisuudessa kohtaamaan ruokapulaa. Olemmeko maailmoja syleillessämme laiminlyöneet ravinto-omavaraisuudestamme huolehtimisen ja hukanneet kyvyn vastata käytännön ravintotuotannosta? Entä miltä se kuulostaisi, jos emme onnistuisi ratkaisemaan nuorten syrjäytymistä, vaan se kasvaisi kaksin- tai kolminkertaiseksi? Ja vielä, miltä tuntuisi kohdata kymmenien hyljättyjen kylien umpeen kasvaneita pihoja?

Uuden Oulun ensimmäisissä vaaleissa ratkaistaan koko seutukunnan kannalta katsottuna isoja asioita liittyen myös ravintoreservimme turvaamiseen, nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen sekä kylien säilymiseen. Tänä syksynä punnitaan politiikan uskottavuutta. Yksityiskohtaisiin rutiineihin ja pykäliin perehtyneitä kirjanoppineita riittää viranhaltijoidemme joukossa, kuten kuuluukin. Sen sijaan poliitikkojen ensisijainen tehtävä ei ole pohtia päätöspykälien pilkunpakkoja, vaan omalla toiminnallaan vahvistaa kansalaisten tulevaisuudenuskoa ja turvallisuudentunnetta. Poliitikoilla täytyy olla ymmärrystä tulevaisuuden tarpeista voidakseen esittää niihin näkemyksiään.

Vuonna 1858 perustettu Koivikko taitaa olla Suomen toiseksi vanhin maatalousoppilaitos. Koulun tarkoituksena oli ja on edelleen osaavien maatalousammattilaisten kouluttaminen. Mitä suurimmissa määrin kyse oli tuolloinkin kansallisen turvallisuudentunteen vahvistamisesta ja vaikeisiin aikoihin varautumisesta. Koivikon tarjoama koulutus on totisesti arvonsa ansainnut! Sittemmin maatalous on koneellistunut ja kehittynyt itsestäänselvyydeksi sekä verrattain hovikelpoiseksi teollisuudenhaaraksi, jossa tuotanto tapahtuu EU:n armosta.  Enkä tässä ala kehumaan tai kritisoimaan vallitsevaa tolaa.

Kuitenkin maakontakti olisi säilytettävä ja välitettävä lapsillemmekin. Koivikon kaltaisia rohkeita innovaatioita tarvittaisiin jälleen ja aivan samasta syystä kuin kansallisen nousumme aikoihin 1850-luvulla, siis varautuaksemme vaikeisiin aikoihin ja vahvistaaksemme kansalaisten tulevaisuudenuskoa ja turvallisuudentunnetta.

Kyseeseen voisi tulla yleishyödyllinen osuuskuntamuotoinen toimijayhteisö, joka tarjoaisi asiakkailleen terveitä maakontakteja ja kasvatuskokemuksia, ylläpitäisi mullantuoksuista lähiruokatoria, järjestäisi lapsillemme ympärivuotisia mahdollisuuksia virikkeellisiin kokemuksiin ja maanläheisiin tapahtumiin sekä ennen kaikkea mahdollistaisi nuorillemme kipeästi kaivattuja ensimmäisen työpaikan tilaisuuksia! Tekeminen on työtäkin tärkeämpää, sillä tekemätön taantuu pelottavan nopeasti surkeuteensa ja pois ihmisten ilmoilta. Tämän lisäksi pelkästään Oulun kaupungissa asuu satoja, ellei tuhansia luomuidealisteja ja kädentaidonkannattajia. Heidän arvokkaat harrastajayhteisönsä kaipaisivat ja myös ansaitsisivat konkreetin tilan ja ympäristön elämäntapansa toteuttamiseen ja jalostamiseen. Yleishyödyllisyys ja kokonaistaloudellisuus ovat varsin vahvoja ajankohtaisia perusteita osuuskunnan perustamiselle. Paras ja luontevin paikka osuuskunnan toimimiseen olisi juuri Oulun ja Muhoksen rajamailla, jossa se voisi toimia luontevassa yhteistyössä Viskaalin ja alueen muiden maataloustoimijoiden kanssa.

Oulu tunnetaan merestä, mutta sitäkin enemmän ruokottomista rantapusikoistaan. Samoin on Oulujoen rantamaiden laita. Voisiko osuuskunta myös vastata laidunalueiden aitaamisesta, lampaiden vuokraamisesta ja kuljettamisesta.  Lammas on helposti hyväksyttävä ekokone, hajuton, huoleton ja lojaali laumaeläin, joka sääskiä pelkäämättä putsaa pusikot äänettömästi ja paljon tehokkaammin kuin yksikään siimaleikkuri. Lammas on mahdollisuus, siinä missä osuuskunta ja uusi Oulukin.

Näkisin, että tulevalla valtuustokaudella tällaisen yleishyödyllisen osuuskunnan perustaminen on yksi keskeisimpiä, tulevaisuudenuskoa, turvallisuudentunnetta, vastuullisuutta ja elinvoimaisuutta vahvistavia päätöksiä koko uuden Oulun ja seutukunnan hyväksi.

Heikki Pesämaa