Ne meinaavat päällystää jokirannat, asfaltilla toki. Voimaton on Oulujoki.
On Oulun johdossa viheliäinen akkablokki. Voimaton on Oulujoki.
Samaa vain virttä virkamiehet ja konsultitki. Voimaton on Oulujoki.
On vaalivuosi, onko jokiasialle kannatusta? Vakava paikka.
Oulujoen tulevaisuutta mitataan lokakuussa. Ihmiset herätkää huomaamaan, että kateuden nimissä ja vimmaisen vihan voimassa saatetaan kohta tehdä pysyvää vahinkoa kaikelle, mitä jokemme edustaa. Se on surullista. Kateus saa aina kannatusta, olipa itse asia kuinka käsittämättömän typerä tahansa.
Saatanan tunarit!
Surettaa ja tympäisee - teflonpintaisia ihmisiä, ei mitenkään tavoitettavissa.
Lupaan palata tähän asiaan, kunhan tunteiden tyrskyt tasoittuu. Nyt on vallassa paha mieli!
Tiedän tätä kirjoittavani ekoasialla - vaikkakin nurinkurisesti muka Vihreitä betonitätejä vastaan.
Pp.
22.5.2008
17.5.2008
Passivismi - aikamme viheliäinen vitsaus
Lauantaiaamu, lähes pakkasen puolella. Kirjamessut ja Puutarhamessut ovat samaan aikaan viereisissä halleissa, mikä minusta on pelkästään hyvä asia, sillä kumpainenkin teema kiehtoo kovasti. Aionkin vierailla molemmissa.
Puolet viime viikosta vietin Helsingissä. Osallistuin puhevaikuttamisen kurssin kakkosjaksolle yhdessä kolmen muun opiskelijan kanssa. Opettajanamme toimi lehtori Tapani Lepomäki Tampereen Teknisestä Korkeakoulusta. Erinomaisen antoisa tilaisuus kaiken kaikkiaan! Uskallan suositella!
Automatkan aikana mennessä kuuntelin Ismo Kallion lukeman Ernest Hemingwayn klassikon Vanhus ja Meri -äänikirjana ja palatessa Antti Tuurin Kylmien Kyytimiehen, lukijana Taneli Mäkelä sekä Paolo Coelhon mestariteoksen nimeltä Alkemisti. Jokainen noista kirjoista on omalla tavalla koskettava teos. Minulle on kertynyt noita CD-kirjoja jo melkoinen kasa. Juuri nyt odotan malttamattomana jatko-osaa Mika Waltarin Mikael Karvajalan uskomattomille keskiaikaisille seikkailuille. Siirtyessään islamistien maille Mikael Karvajalka muuttaa nimensä muhamettilaiseksi ja niin hänestä tulee Mikael Hakim, mikä on myös annettu nimeksi kirjaparin jälkimmäiselle osalle. Tunnustan olevani Mika Watari -fani jo nyt, vaikka reilusti yli puolet hänen tuotannostaan on lukematta tai kuuntelematta.
Ajattelin kirjoittaa muutaman rivin passivismista, aikamme viheliäisestä vitsauksesta.
Konsepti on sana, jonka päälle joskus vielä karvaasti kirotaan. Pelkistettynä konsepti tarkoittaa ajattelemattomuutta. Konseptilla tahdotaan ohjata ihmisen toimintaa ilman, että ihmisen itsensä tarvitsisi pohtia suoritustensa sisältöä. Konsepti laaditaan keskuskonttorissa ja taotaan työntekijöiden päihin hypnoottisissa seminaareissa. Helpoimmin konseptin omaksuvat kaikkein välinpitämättömimmät ja laiskimmat ihmiset. Sellaiset, jotka eivät vaivaudu tai kykene kyseenalaistamaan tai soveltamaan ylhäältä annettuja julistuksia. Konseptista kärsii eniten se joka konseptoituu - siis konseptoitunut työntekijä. Tahdoton työntekijä - rukkanen keskuskonttorin käsikirjoituksessa.
Konseptin uhkana on individualismi. Individualistinen ihminen osaa ja jaksaa kyseenalaistaa annettuja sääntöjä ja ohjeita. Ainoastaan systeemiä kyseenalaistavien ihmisten toiminnasta seuraa systeemin kehittymistä - sillä ilman kyseenalaistusta ei systeemissä tapahdu kehitystä. Valitettavasti vain tällaisia individualisteja on päivä päivältä vähemmän, ja niitä harvojakin hutkitaan tarkemmin tutkimatta. Individualismi edellyttää intohimoista asennetta ja uutteruutta pysyä nöyrtymättömänä nykysysteemien kuristuksessa.
Kovaa vauhtia konseptoituvassa yhteiskunnassa on luonnollista, että arjessa tarpova yksilö passivoituu. Juuri nämä passiiviset työssäkäyvät yksilöt ovatkin eri konseptien halutuinta riistaa. Ostokykyä on riittävästi, mutta kyseenalaistuskykyä ei lainkaan. Kukkarot täyteen kanta-asiakaskortteja ja aivot narikkaan ostosmatkan ajaksi.
Arvelisin itse olevani intohimoinen individualisti - kannatan palvelevia erikoiskauppoja enemmän kuin konseptikeskeisiä massamarketteja, en omista minkäänväristä etukorttia, sytyn kiihkoon epäkohtien edessä ja osallistun tärkeiksi kokemieni vapaaehtoisyhteisöjen toimintoihin. Suureksi surukseni olen vain joutunut havaitsemaan konseptikirouksen jo yltäneen moneen vapaaehtoishankeeseenkin. Hyviäkin aloitteita ja esityksiä ammutaan alas kuin puolikesyjä fasaaniemoja ihan vaan sen vuoksi, että niiden toteuttamiset edellyttäisivät hieman vaivannäköä. Vapaaehtoisia vaivannäkijöitä on harmittavan harvassa. Sujuvasanaisia selittäjäsuuruuksia sen sijaan siunaantuu siinä punaisessa sekunnissa, kun vapaaehtoisuutta ollaan vailla. Passivismi pistää pintaan. Tekemisen taakka jää poikkeuksetta samoille tutuille toimijoille.
Ihmettelen useasti, mikä se saakaan ihmisen liittymään mukaan vapaaehtoislähtöisiin yhdistyksiin, kun rooliksi siellä ei kelpaa muu kuin pikkupiruinen viisastelu ja velttovetoinen vastustaminen. Aina ei voikaan välttyä satiirisen kyyniseltä ajatukselta, että konsepti jyrää aatteen ylitse ja konseptin puolesta puhuvat passivistit saavat siitäkin sabotaasista boonusta! Hah!!
Joka tapauksessa, hyvät individualistiset ystävät kaikkialla Suomessa, jaksakaa uskoa asiaanne, jaksakaa touhuta talkoissa, jaksakaa marssia joukkojenne edessä, jaksakaa kantaa yhdistystenne lippua korkealla päittenne yllä! Meitä palavasieluisia pioneereja on häviävän vähän kaiken kansan nähtävissä kaappien ulkopuolella, vaikka asioihimme uskovat monet! Voimia työhön ja kunnia kanssanne!!
Punaposki
Puolet viime viikosta vietin Helsingissä. Osallistuin puhevaikuttamisen kurssin kakkosjaksolle yhdessä kolmen muun opiskelijan kanssa. Opettajanamme toimi lehtori Tapani Lepomäki Tampereen Teknisestä Korkeakoulusta. Erinomaisen antoisa tilaisuus kaiken kaikkiaan! Uskallan suositella!
Automatkan aikana mennessä kuuntelin Ismo Kallion lukeman Ernest Hemingwayn klassikon Vanhus ja Meri -äänikirjana ja palatessa Antti Tuurin Kylmien Kyytimiehen, lukijana Taneli Mäkelä sekä Paolo Coelhon mestariteoksen nimeltä Alkemisti. Jokainen noista kirjoista on omalla tavalla koskettava teos. Minulle on kertynyt noita CD-kirjoja jo melkoinen kasa. Juuri nyt odotan malttamattomana jatko-osaa Mika Waltarin Mikael Karvajalan uskomattomille keskiaikaisille seikkailuille. Siirtyessään islamistien maille Mikael Karvajalka muuttaa nimensä muhamettilaiseksi ja niin hänestä tulee Mikael Hakim, mikä on myös annettu nimeksi kirjaparin jälkimmäiselle osalle. Tunnustan olevani Mika Watari -fani jo nyt, vaikka reilusti yli puolet hänen tuotannostaan on lukematta tai kuuntelematta.
Ajattelin kirjoittaa muutaman rivin passivismista, aikamme viheliäisestä vitsauksesta.
Konsepti on sana, jonka päälle joskus vielä karvaasti kirotaan. Pelkistettynä konsepti tarkoittaa ajattelemattomuutta. Konseptilla tahdotaan ohjata ihmisen toimintaa ilman, että ihmisen itsensä tarvitsisi pohtia suoritustensa sisältöä. Konsepti laaditaan keskuskonttorissa ja taotaan työntekijöiden päihin hypnoottisissa seminaareissa. Helpoimmin konseptin omaksuvat kaikkein välinpitämättömimmät ja laiskimmat ihmiset. Sellaiset, jotka eivät vaivaudu tai kykene kyseenalaistamaan tai soveltamaan ylhäältä annettuja julistuksia. Konseptista kärsii eniten se joka konseptoituu - siis konseptoitunut työntekijä. Tahdoton työntekijä - rukkanen keskuskonttorin käsikirjoituksessa.
Konseptin uhkana on individualismi. Individualistinen ihminen osaa ja jaksaa kyseenalaistaa annettuja sääntöjä ja ohjeita. Ainoastaan systeemiä kyseenalaistavien ihmisten toiminnasta seuraa systeemin kehittymistä - sillä ilman kyseenalaistusta ei systeemissä tapahdu kehitystä. Valitettavasti vain tällaisia individualisteja on päivä päivältä vähemmän, ja niitä harvojakin hutkitaan tarkemmin tutkimatta. Individualismi edellyttää intohimoista asennetta ja uutteruutta pysyä nöyrtymättömänä nykysysteemien kuristuksessa.
Kovaa vauhtia konseptoituvassa yhteiskunnassa on luonnollista, että arjessa tarpova yksilö passivoituu. Juuri nämä passiiviset työssäkäyvät yksilöt ovatkin eri konseptien halutuinta riistaa. Ostokykyä on riittävästi, mutta kyseenalaistuskykyä ei lainkaan. Kukkarot täyteen kanta-asiakaskortteja ja aivot narikkaan ostosmatkan ajaksi.
Arvelisin itse olevani intohimoinen individualisti - kannatan palvelevia erikoiskauppoja enemmän kuin konseptikeskeisiä massamarketteja, en omista minkäänväristä etukorttia, sytyn kiihkoon epäkohtien edessä ja osallistun tärkeiksi kokemieni vapaaehtoisyhteisöjen toimintoihin. Suureksi surukseni olen vain joutunut havaitsemaan konseptikirouksen jo yltäneen moneen vapaaehtoishankeeseenkin. Hyviäkin aloitteita ja esityksiä ammutaan alas kuin puolikesyjä fasaaniemoja ihan vaan sen vuoksi, että niiden toteuttamiset edellyttäisivät hieman vaivannäköä. Vapaaehtoisia vaivannäkijöitä on harmittavan harvassa. Sujuvasanaisia selittäjäsuuruuksia sen sijaan siunaantuu siinä punaisessa sekunnissa, kun vapaaehtoisuutta ollaan vailla. Passivismi pistää pintaan. Tekemisen taakka jää poikkeuksetta samoille tutuille toimijoille.
Ihmettelen useasti, mikä se saakaan ihmisen liittymään mukaan vapaaehtoislähtöisiin yhdistyksiin, kun rooliksi siellä ei kelpaa muu kuin pikkupiruinen viisastelu ja velttovetoinen vastustaminen. Aina ei voikaan välttyä satiirisen kyyniseltä ajatukselta, että konsepti jyrää aatteen ylitse ja konseptin puolesta puhuvat passivistit saavat siitäkin sabotaasista boonusta! Hah!!
Joka tapauksessa, hyvät individualistiset ystävät kaikkialla Suomessa, jaksakaa uskoa asiaanne, jaksakaa touhuta talkoissa, jaksakaa marssia joukkojenne edessä, jaksakaa kantaa yhdistystenne lippua korkealla päittenne yllä! Meitä palavasieluisia pioneereja on häviävän vähän kaiken kansan nähtävissä kaappien ulkopuolella, vaikka asioihimme uskovat monet! Voimia työhön ja kunnia kanssanne!!
Punaposki
5.5.2008
Oulujoki
Tuskaista työmaata Turkansaaressa
Olen jo jonkin aikaa yrittänyt organisoida vapaaehtoista porukkaa Turkansaaren risukoiden raivaamistoimintaan.
Upea saari, ikivanha kalevalainen kauppapaikka, on hyvää vauhtia risukoitumassa umpeen ja on jo nykyiselläänkin kokonaan kätkössä joellakulkijoiden katseilta. Myöskään saaren sisältä käsin ei saata oivaltaa olevansa saaressa, sillä niin paksu on pajuisten ja kuusisten puiden peitto, ettei rantoja näy. Aikojen alussa Turkansaari tunnettiin merkittävänä itää ja länttä yhdistävänä markkinapaikkana, jossa Venäjältä tulleet laukkuryssät ja merentuomat ruotsalaiset porvarit tapasivat toisiaan. Silloin satoja vuosia sitten saari lieneekin ollut lähes kokonaan puista paljas kenttä. Sellaiseen kokonaisvaltaiseen paljauteen ei nyt kuitenkaan olisi tarvetta, mutta jos kerran vanhoja rakennuksiakin entisöidään ihmisten katseltaviksi, niin miksei osaa itse saarestakin voitaisi entisöidä maiseman puolesta. Niinpä, miksipä ei? Maisemaa ei ole museoitu - pitäisikö se tehdä?
Ymmärrän, että museosaarta ylläpitävä kaupungin hallintokunta, kuten maamme museot yleensäkin, on köyhä ja kurja. Varattomuus on valitettavaa, mutta totta. Tästä syystä järjestimme viime vuoden joulukuussa Oulujoen Rotaryklubin toimesta aika mittavan varainkeruukampanjan, jonka yhtenä ylevänä tarkoituksena oli kerätä varoja Turkansaaren rantojen risukoiden raivaamiseen. Museon omat määrärahat kun riittävät nippanappa palkkoihin ja pakollisiin menoihin.
Aloitteeni sai innostuneen vastaanoton ja keräsi nopeasti kannatusta - mukaan talkoisiin lupautuivat oulujokisten Rotareiden lisäksi kotiseutuhenkinen Oulujoki-seura, Ympäristökeskus, OSAO:n Muhoksen yksikön metsurikoulun oppilaat, ja myös Oulun kaupunki. Myöskin oulujokiset Lionsit ja Oulujoen Reitti ovat ilmoittaneet olevansa hyvässä työssä jollain lailla mukana. Vaikuttaakin, että Turkansaaren arvomaiseman hoitaminen on koko seutukunnan kansanaktiiveja yhdistävä asia! Niin on hyvä!
Mutta eipä onnea ilman soraääniä... Viime viikolla, juuri ennen keväisen juhlan aikaa, soitti minulle vihainen viranomainen ja antoi Turkansaaren risuraivaushankkeesta punahehkuisen palautteen, joka totaalisesti mollasi juhlamieleni. Sain ihmeekseni kuulla, että tuolla vihapäisellä viranomaisella olisi oma saari, aivan kuten minullakin on oma yritykseni. Eikä hän suuresti tykännyt toimistani, kuten en kuulemma minäkään tykkäisi, jos joku kokonaan ulkopuolinen tulisi suunnittelemaan muutoksia omistamaani yritykseen. Enpä juuri saanut suunvuoroa, vaikka olisin halunnut pistää väliin oikaisuni siitä, ettei hän suinkaan omistanut Turkansaarta, kuten en minäkään kokonaan omistanut yritystäni. Kuuntelin sen sijaan hänen vuodatusta aikani ja aloin hiljaa härän lailla puhista ja kuopia maata kavioillani, tunsin vereni lämpenevän ja lähtevän kohta kohisten liikkeelle. Siinä vaiheessa, vastapuolen vetäessä henkeä, sain tilaisuuteni, enkä jättänyt sitä käyttämättä. Yritin myyntimiehen lailla aluksi sovitella riitaisaksi kehityvää asiaa sanomalla, ettei mitään olisi vielä lukkoonlyötynä, ei rooleja, ei toimia, eikä aikoja. Mutta kurimukseni ei siihen katkennut, huuto vastasi heti henkeä saatuaan ja vain paheni entisestään. Jouduin taas odottelemaan uutta hengenvetoa, ja kiukkuni kasvoi. Vuoroni koitti jälleen, kun ilma vastapuolen keuhkoista loppui. Pääsin purkamaan tympääntyneisyyttäni ja myös pettymystäni. Paatoksellisen puheenvuoroni pohjana oli koko ajan vankka tietämys oikeista aikeistani sekä kiistaton käsitys kansalaisvelvollisuudestani. Hieno ja hyödyllinen hanke ei saisi kaatua yhteen pikkupiruiseen viranomaiseen. Puhettani sävytti loukkaantuneisuuden kokemus ja hämmästys. Tuli sanottua suoraan ja sumeilematta, ehkä joskus niin on kaikista parasta. Näin sain viranomaisesta vihollisen.
Lupasin omalta osaltani pistää pensselit santaan ja rukkaset naulaan. Antaa kaikkien kukkien kukkia ja kesantomaiden kasvaa! Sinnehän se museoituisi koko komea paikka, ja ehkäpä se juuri onkin saaripäällikön toimen tarkoituksena. Ellei tekisi mitään, ei tulisi tehtyä niitä virkavirheitäkään. Kuten sanottua, minulle tuli paha mieli ja vallalle pääsi voimaton olo. Väärin sammutettu!
Pienen ihmisen on vaikea ymmärtää, miksei hyviä yleishyödyllisiä hankkeita voisi toteuttaa vapaaehtoistöinä. Miksi niin? Kokevatko viranhaltijat, tämän yhden saarenomistajan lailla, joutuvansa kansan silmissä tilille huonosti hoidetusta virasta, jos eivät itse ole joka asiassa aloitteentekijöinä. Ovatko viranomaisten varpaat tavallisten kansalaisten varpaita arempia hyppyosumille?
Kurjasta kokemuksestani huolimatta toivon sydämestäni ylevän Turkansaarihankkeen toteutuvan. Saari olisi tuotava ihmisten tietoisuuteen, kuten se on kautta aikain, ja ennen viranomaisomistusta ollut.
Kirjoittaa posket yhä edelleen kiukunpunaisina, ja lujasti asiaan uskoen,
Hp.
Olen jo jonkin aikaa yrittänyt organisoida vapaaehtoista porukkaa Turkansaaren risukoiden raivaamistoimintaan.
Upea saari, ikivanha kalevalainen kauppapaikka, on hyvää vauhtia risukoitumassa umpeen ja on jo nykyiselläänkin kokonaan kätkössä joellakulkijoiden katseilta. Myöskään saaren sisältä käsin ei saata oivaltaa olevansa saaressa, sillä niin paksu on pajuisten ja kuusisten puiden peitto, ettei rantoja näy. Aikojen alussa Turkansaari tunnettiin merkittävänä itää ja länttä yhdistävänä markkinapaikkana, jossa Venäjältä tulleet laukkuryssät ja merentuomat ruotsalaiset porvarit tapasivat toisiaan. Silloin satoja vuosia sitten saari lieneekin ollut lähes kokonaan puista paljas kenttä. Sellaiseen kokonaisvaltaiseen paljauteen ei nyt kuitenkaan olisi tarvetta, mutta jos kerran vanhoja rakennuksiakin entisöidään ihmisten katseltaviksi, niin miksei osaa itse saarestakin voitaisi entisöidä maiseman puolesta. Niinpä, miksipä ei? Maisemaa ei ole museoitu - pitäisikö se tehdä?
Ymmärrän, että museosaarta ylläpitävä kaupungin hallintokunta, kuten maamme museot yleensäkin, on köyhä ja kurja. Varattomuus on valitettavaa, mutta totta. Tästä syystä järjestimme viime vuoden joulukuussa Oulujoen Rotaryklubin toimesta aika mittavan varainkeruukampanjan, jonka yhtenä ylevänä tarkoituksena oli kerätä varoja Turkansaaren rantojen risukoiden raivaamiseen. Museon omat määrärahat kun riittävät nippanappa palkkoihin ja pakollisiin menoihin.
Aloitteeni sai innostuneen vastaanoton ja keräsi nopeasti kannatusta - mukaan talkoisiin lupautuivat oulujokisten Rotareiden lisäksi kotiseutuhenkinen Oulujoki-seura, Ympäristökeskus, OSAO:n Muhoksen yksikön metsurikoulun oppilaat, ja myös Oulun kaupunki. Myöskin oulujokiset Lionsit ja Oulujoen Reitti ovat ilmoittaneet olevansa hyvässä työssä jollain lailla mukana. Vaikuttaakin, että Turkansaaren arvomaiseman hoitaminen on koko seutukunnan kansanaktiiveja yhdistävä asia! Niin on hyvä!
Mutta eipä onnea ilman soraääniä... Viime viikolla, juuri ennen keväisen juhlan aikaa, soitti minulle vihainen viranomainen ja antoi Turkansaaren risuraivaushankkeesta punahehkuisen palautteen, joka totaalisesti mollasi juhlamieleni. Sain ihmeekseni kuulla, että tuolla vihapäisellä viranomaisella olisi oma saari, aivan kuten minullakin on oma yritykseni. Eikä hän suuresti tykännyt toimistani, kuten en kuulemma minäkään tykkäisi, jos joku kokonaan ulkopuolinen tulisi suunnittelemaan muutoksia omistamaani yritykseen. Enpä juuri saanut suunvuoroa, vaikka olisin halunnut pistää väliin oikaisuni siitä, ettei hän suinkaan omistanut Turkansaarta, kuten en minäkään kokonaan omistanut yritystäni. Kuuntelin sen sijaan hänen vuodatusta aikani ja aloin hiljaa härän lailla puhista ja kuopia maata kavioillani, tunsin vereni lämpenevän ja lähtevän kohta kohisten liikkeelle. Siinä vaiheessa, vastapuolen vetäessä henkeä, sain tilaisuuteni, enkä jättänyt sitä käyttämättä. Yritin myyntimiehen lailla aluksi sovitella riitaisaksi kehityvää asiaa sanomalla, ettei mitään olisi vielä lukkoonlyötynä, ei rooleja, ei toimia, eikä aikoja. Mutta kurimukseni ei siihen katkennut, huuto vastasi heti henkeä saatuaan ja vain paheni entisestään. Jouduin taas odottelemaan uutta hengenvetoa, ja kiukkuni kasvoi. Vuoroni koitti jälleen, kun ilma vastapuolen keuhkoista loppui. Pääsin purkamaan tympääntyneisyyttäni ja myös pettymystäni. Paatoksellisen puheenvuoroni pohjana oli koko ajan vankka tietämys oikeista aikeistani sekä kiistaton käsitys kansalaisvelvollisuudestani. Hieno ja hyödyllinen hanke ei saisi kaatua yhteen pikkupiruiseen viranomaiseen. Puhettani sävytti loukkaantuneisuuden kokemus ja hämmästys. Tuli sanottua suoraan ja sumeilematta, ehkä joskus niin on kaikista parasta. Näin sain viranomaisesta vihollisen.
Lupasin omalta osaltani pistää pensselit santaan ja rukkaset naulaan. Antaa kaikkien kukkien kukkia ja kesantomaiden kasvaa! Sinnehän se museoituisi koko komea paikka, ja ehkäpä se juuri onkin saaripäällikön toimen tarkoituksena. Ellei tekisi mitään, ei tulisi tehtyä niitä virkavirheitäkään. Kuten sanottua, minulle tuli paha mieli ja vallalle pääsi voimaton olo. Väärin sammutettu!
Pienen ihmisen on vaikea ymmärtää, miksei hyviä yleishyödyllisiä hankkeita voisi toteuttaa vapaaehtoistöinä. Miksi niin? Kokevatko viranhaltijat, tämän yhden saarenomistajan lailla, joutuvansa kansan silmissä tilille huonosti hoidetusta virasta, jos eivät itse ole joka asiassa aloitteentekijöinä. Ovatko viranomaisten varpaat tavallisten kansalaisten varpaita arempia hyppyosumille?
Kurjasta kokemuksestani huolimatta toivon sydämestäni ylevän Turkansaarihankkeen toteutuvan. Saari olisi tuotava ihmisten tietoisuuteen, kuten se on kautta aikain, ja ennen viranomaisomistusta ollut.
Kirjoittaa posket yhä edelleen kiukunpunaisina, ja lujasti asiaan uskoen,
Hp.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
