Elokuu loppuu, ei mahda mittään

Lauantai-iltapäivä Kantturassa. Siirsimme taas kerran nahkasohvat kuomukärryyn, ehkäpä teimme sen jo sadannen kerran. Mutta nyt on noille mööpeleille löytynyt uusi koti. Menkööt, loppuupa viimein tuo alituinen raijaaminen. Hankalia ne ovat, komuroita ja nyttemmin osaksi kelvottomiakin kapineita. Kaikesta huolimatta tällä kertaa sohvat siirtyivät lavalle aika lailla sopuisasti, nimittäin yleensä ainakin minulle sangen vastentahtoinen siirtoprosessi on poikinut mahtavan mekastuksen ja johtanut tuskastuttavaan murjotuksen. Nytkin toki mökötettiin, mutta muusta syystä. Jäin yksin tänne pirttiin makoilemaan, kuluttamaan aikaa, Vapaa Vaala -mökkitoimikunnan kokous Säräisniemellä alkaa vasta parin tunnin päästä. Pirtin ikkuna elehtii vesipisaroiden liikehdinnässä. Tekisi mieli torkahtaa.

Vajoan tarkastelemaan taustojani, tunnen lähestyvän itsesyytösten uhkan, itsesäälin armottomuuden ja itseironian toivottomuuden. Voisin nousta ja pyöriä pientä ympyrää pirtissä. Antaa olla, antaa tulla, kohtaan mieluummin demonini tässä maaten, ehkäpä nukahdan ja pääsen piruista eroon.

Olen ollut pitkään kylmässä, se on tosi - olen kasvanut kylmässä kylmäksi, olen käynyt kylmissä kylissä ja kylmissä syleissä. Olisin kenties pärjännyt pakkasessa, jos viileyteni olisi ollut tietoista, tarkoituksenmukaista, armotonta ja suorituskeskeisempää. Kuitenkin se, yhdessä säälittävän kaihomielisyyteni kanssa, on valanut minuun pakasteisen kuoren. Kuori peittää ja varjelee minua kaikelta säteilyltä, niin tulevalta kuin lähtevältä, haitalliselta kuin hyödylliseltä. Tiedän silti sulavani hiljaa kuin ajelehtimaan irronnut jäävuori. Niin tulee tapahtumaan epäilemättä vääjäämättä, vaikka lopulliseen muodonmuutokseeni meneekin vielä vuosia. Jokainen kohtaamani pettymys synnyttää hallayön, jonka aikana koleaan pintaani pakastuu jälleen pieni kerros lisää jääkuorta.

Luoja, kunpa voisin varjella itseäni pettymyksiltä, kunpa oppisin olemaan pettymättä menettämättä samalla lapsenuskoani ihmisiin.

Olen nyt saanut levähtää hetken. Viime viikon romuska jätti hoitamattomuuden seurauksena jälkeensä tukkoiset korvat ja hellät poskiontelot, jotka herkkien anturoiden tavoin sykkivät jokaisen askeleen osuessa maahan. Kun pidän nokastani kiinni ja puhkun, vinkuvat korvat kuin höyrylaivan sireenit. Sen jälkeen ne kadottavat kuulokykynsä ja naksuvat mielenosoituksellisesti, mutta toipuvat lopulta takaisin aistilliseen tehtäväänsä.
Annan olla, annan periksi. Uuvuttaa.

Vielä huomaan miettiväni, miksi ihmiset patteroivat talonsa, pihansa ja itsensäkin sankkojen pajupuskien taakse piiloon ulkopuolisten ohikulkijoiden katseilta. Mistä se kertoo, mikä on tarkoitus? Tiedän jos menisin kysymään, he hämmentyisivät ja pöllämystyisivät, eivätkä kykenisi vastaamaan totuudenmukaisesti. Puskat kätkevät paljon itsepetosta, eikö niin?

Syksyisin tervehdyksin avarasta maisemasta, pienestä pirtistä,
Heikki

Kurki risukossa

Kauan sitten olen kiitänyt taivaan kannella. Olen kaarrellut kantavin siivin kaukana maan pinnalta väliin kajautellen komeita huutoja, jotka ovat varmaan saaneet jossain alhaalla päät ihaillen kääntymään suuntaani ylös korkealle. Olen tuntenut ilman virtaavan ympärilläni, olen omannut voiman ja taidon, olen käynyt koskemassa avaruutta. Olen kokenut kaiken, mihin kyvyilläni kykenen. Olen ollut etuoikeutetusti osallinen elämästä.

Rajuilma, luonnon armottomat voimat pakottivat minut palaamaan maan pinnalle. Osasin lentää, mutten valita paikkaa minne laskeutua. Kuusi vuotta sitten putosin tänne risukkoon, enkä ole pakkolaskuni jälkeen enää päässyt siivilleni. Olen raivannut lähtöratoja eri suuntiin, mutta turhaan. Risukko ympärilläni on leveille siivilleni liian tiheää ja korkeaa. Olen satuttanut itseäni yrittäessäni saada ilmaa alleni.

Kuuden vuoden aikana olen kasannut risuista kasoja, joiden päältä näen kirkkailla ilmoilla taivaalle. Olen seurannut kuinka tuhannet linnut halkovat taivaankantta, mutta heistä kaikista ylimpänä liitävät kaltaiseni kurjet. Ah, kuinka uljaasti, kuinka kauniin vaivattomasti he ohittavatkaan minut aina keväisin ja syksyisin. Ah, kuinka kirkkaasti he kailottavatkaan kulkiessaan näkymättömiin tiukan säännönmukaisessa aurassaan. Eiväthän he minua sieltä näe, eikä ääneni käheys yllä noin ylös. Ja mitäpä minä heille täältä toimittaisin, surkeuttaniko siunailisin, anelisinko armoa ja avunpyyntöjä vai valehtelisinko vointiani. Mitä se hyödyttäisi heille huudella, eiväthän he minua muistaisi, eivätkä tuntisi.

Olen oppinut olemaan hiljaa vanhetessani. Ennen kadehdin ja kaihosin takaisin, nykyisin en niin välitä. Enää harvoin käyn kasojeni päällä taivaita katselemassa. Mutta kaltaisiani kurkia jaksan yhä ihailla korkeuksissa. Heillä kun on jokaisessa siiveniskuissaan selvä suunta, heillä on muistissaan lähtöpaikka ja tiedossaan päämäärä. Ah, heidän menossaan näen aina tarkoituksen. Sekö minulta puuttui, kun laskeuduin yksinäni tänne risukon keskelle. En tajunnut kuinka vaikeata olisikaan tänne kerran jouduttuaan, kohota takaisin ilmaan. Luonnon villit voimat ja oman korskeuteni vietti saivat minut haaksirikkoutumaan tällaiseen ryteikköön. Välinpitämättömyyteni ja ylimielisyyteni hintaa olen maksanut kaikki nämä vuodet epätoivoisesti tarkoitustani tavoitellen. Ja jälleen on edessä pitkä talvi. Taas on koittamassa yksi niin toivoton ja lohduton talvi. Palelen jo nyt totuttautuessani ajatukseen tulevasta.

Ennen noita onnettomia tapahtumia en tiennyt maanpinnan elämästä oikeastaan mitään, en mitään. Ympäristöni muuntuessa vuodenajoista toisiin olen saanut oppia niin paljon uutta. Ja minä kun luulin olevani kaikkia muita merkittävämpi! Kuinka kamalan virheen kanssa olinkaan elänyt parhaat nuoruuteni päivät! Vaihtaisinko nyt tuntemani totuuden takaisin entiseen suloiseen harhaan?

Huh! Milloin tahansa vaihtaisin! Mutta kenties kaipaisin totuuteni luokse jo seuraavana päivänä. Tahtoisin kuitenkin niin kovasti vielä kerran tavoittaa taivaan ja tuntea ylätuulten viiman silmissäni, siivissäni ja kaikkialla! Toivoni lennosta on silti jo huvennut. Tänne minut on tuomittu ja omilla teoillani olen vankilani paaluttanut.

Tähän märkään ja routivaan maahan ei saata pesää perustaa, eihän tänne ole tulijoita, eikä minusta olisi heitä kohtaamaankaan. Huokaan syvään. Vaitonaisena kannan risua nokassani, olen palannut tähän paikkaan satoja kertoja. Kuinkahan vanhaksi kurjet elävät?
Painan pitkän nokkani siipeni suojaan ja antaudun lepoon, vaikkei mitään tarkoitusta levolleni olekaan.

Madekoskella takaisin

Madekoskella takaisin, elokuun 6. 2009.
On pian puoliyö, kierrän eri asennoissa sängyssäni. Huone pimenee yöhön, mutta minä valvon. Avoimesta tuuletusikkunasta puhaltaa viileää henkeä. Sillalta kuuluu yhä säännöllistä liikennettä ja koirakin on tänään tänne palattuaan levoton liikkeissään.
On ollut kolme päivää hellettä. Hikoilin Kantturassa, Karvajalan rinteessä. Siellä tunsin lempeän lämmön. Mutta kovin kylmä on täällä tämä koti. Lie liikaa minulla odotuksia ja toisaalta toivottomuutta. Olen altistunut apatiaan ja ottanut tartunnan.
Tietoisesti olen päästänyt kulmakarvani kasvamaan. Yhtä lailla tietoisesti olen vältellyt kohtaamisia arjen todellisuuden kanssa. Se vaivaa tunnollisuuden rippeitäni. Kantturassa on ollut niin pelkistettyä ja yksinkertaista. Olen myös laihtunut kesän aikana. Ilman tarkoitusta tai taistelua niin on vain käynyt.
Tämä kotimme minua nyt eniten askarruttaa, yksinäisyyteni yhteisössämme. Ei kai se sentään ole pelkästään oma valintani. Luoja varjelkoon! Tulevaisuuteni taulussa ei ole yhtään viivaa vedettynä. Ja sekin askarruttaa. Omia valintojani ne ovat laiminlyönnitkin monien matkojeni varsilta.
Jos olen ihmisenä kokonainen, hallitsen itseni, kuitenkin tajuan olevani vastuuton hallitsija, tuskin hallitsen enää edes itseäni. En osaa olla tosissani, vaan luistan ja lipsun otteissani tuon tuostakin, en ole oppinut, en edes opetellut. Merkittäviä asioita odottaa vain päätöksiäni. Turhaan, turhaan. Minä en vain osaa, enkä edes uskalla. Minusta ei nyt ole käymään komentokannelle suuntia näyttämään. Olen vetämätön, kuin vuosien saatossa väsynyt vieteri, enkä jaksa pitää aikaa yllä. Tämäkin tulkinnanvarainen hetki unohtuu ja katoaa haihtuakseen muiden hetkien mukana verkalleen osaksi historiaani, ja ohjautuakseen kirjaamattomana asteena väärään suuntaan.
Mikä sitten ahdistaa? Siirrän sormukseni vasemman käden nimettömästä oikean käden pikkusormeen. Niin teen uskollisesti joka ilta. Olankohautuksen kokoisista häivähdyksistä on kehittynyt öiden mittaisia arvoituksia. Olenko joutunut tekemisiin itseni kanssa? Olenko varannut itse itseltäni vastaanottoajan puolesta yöstä eteenpäin? Voimattomuudestaniko se kertoo vai itsepetoksesta? En pidä itsestäni, en tavoistani, en synkkyydestäni, enkä pidä pakenemisestani. Mutta tiedän siihen aina pystyneeni, tiedän oppineeni olemaan kohtaamatta. Minä tiedän ja tunnistan, silti en tunnusta. En oikeasti tunnusta.
Rakennan Kantturassa missionääristä polkua, joka kiertää koko luonnonkauniin jokimaiseman. Uskomattoman upea polku siitä vielä tulee! Tahtoisin saada lenkkini valmiiksi vielä ennen rinteiden jäätymistä. Pakkomielteet piiskaavat minua eteenpäin utopioissani, eikä siinä ole mitään outoa. Jos ihmisikäinen pakomatka olisikin lenkki, eikä kuja, pakottaisiko se kulkijan itsensä tykö yhä uudelleen. Kymmenen kierrosta myötäpäivään ja kymmenen kierrosta vastapäivään. Kerran kesässä, saman vuorokauden aikana, kävele, kävele, kävele! Pyhiinvaellus minuuteni ääriin. Pakko olisi lopulta kohdata itsensä, tunnustaa ja lopettaa kiertäminen.
Sekö se sitten olisi joku mieltä eheyttävä ratkaisu, hah! Haihattelua, haihattelua! Kaikki on yhä vain samaa epätodellista haihattelua! Mutta minä uskon ja tartun siihen, siksi rakennan missiotani metri metriltä, euro eurolta. Päästäkseni kiertämään kymmentä kierrosta, päättääkseni kujanjuoksuni, lopettaakseni pakoni. Rakennan vimmaisesti tuskaista lenkkiäni yhä valmiimmaksi ja kalliimmaksi.
Kello käy aikaa ohitseni, käsillä on jo aamuyön tunnit, mutta valvon vieläkin. Väkinäistä öistä elämää, se polttaa sieluani karrelle ja pelkään kuinka kauan kestän. Kaipa minä jaksan aamuun, ovathan luuni jo kovia kokeneet, myös mieltäni on moneen kertaan koeteltu. Olen oikeastaan melkoinen mestari, ettekö sitä tietäneet, hah! Mestari tosiaan, mestari olen näkemään epäkelpoisuutta ihmisissä kaikkialla ympärilläni. Mestari olen kyllä, mestari karkottamaan ilon, lemmen ja lämmön, mestari häätämään ystävyyden luotani. Näinä öinä minun on niin paha olla. Minä olen hellepäivien hallayö, kesäinen kato ja kärsimys, syksyinen suru ja syyllisyys. Tuomitkaa ja ruoskikaa!
Omat lapseni. Tajuan heidän huutavan, mutten kuule, mitä he minulta pyytävät. Aikaako vain, siinäkö olisi kaikki, koko kasvatustehtävä? Kuinka olenkaan itsekäs ja armoton, kuinka sokea ja kuuro olen. Kuinka itsekeskeisesti erinomainen minä voinkaan olla!
Jossain lähellä lentää kärpänen. Luulin sen kiusallaan kutittavan silmäkulmaani ja pyyhkäisin äreästi, vaikkakin väsy viivytti iskuni tehoa. Surina jatkuukin pimeässä huoneessa. Ei se ollutkaan kärpänen silmäkulmassani, vaan se oli sinne kirvonnut kyynel. Se tarttui kämmensyrjääni. Jätän molemmat rauhaan, kutitelkoot. Sillalla menee taas joku moottoreineen. Saisinko minäkin jo mennä, päästä uneen, paeta muutamaksi tunniksi pois murheistani. Etäällä jyskyttää loputon juna tuoden idästä malmia, puuta tai miksei vaikka harmaata kiveä. Kaikki on mahdollista, kaikki on mahdollista. Tässä epätoivoisessa ajassa kaikki on mahdollista.