Madekoskella takaisin

Madekoskella takaisin, elokuun 6. 2009.
On pian puoliyö, kierrän eri asennoissa sängyssäni. Huone pimenee yöhön, mutta minä valvon. Avoimesta tuuletusikkunasta puhaltaa viileää henkeä. Sillalta kuuluu yhä säännöllistä liikennettä ja koirakin on tänään tänne palattuaan levoton liikkeissään.
On ollut kolme päivää hellettä. Hikoilin Kantturassa, Karvajalan rinteessä. Siellä tunsin lempeän lämmön. Mutta kovin kylmä on täällä tämä koti. Lie liikaa minulla odotuksia ja toisaalta toivottomuutta. Olen altistunut apatiaan ja ottanut tartunnan.
Tietoisesti olen päästänyt kulmakarvani kasvamaan. Yhtä lailla tietoisesti olen vältellyt kohtaamisia arjen todellisuuden kanssa. Se vaivaa tunnollisuuden rippeitäni. Kantturassa on ollut niin pelkistettyä ja yksinkertaista. Olen myös laihtunut kesän aikana. Ilman tarkoitusta tai taistelua niin on vain käynyt.
Tämä kotimme minua nyt eniten askarruttaa, yksinäisyyteni yhteisössämme. Ei kai se sentään ole pelkästään oma valintani. Luoja varjelkoon! Tulevaisuuteni taulussa ei ole yhtään viivaa vedettynä. Ja sekin askarruttaa. Omia valintojani ne ovat laiminlyönnitkin monien matkojeni varsilta.
Jos olen ihmisenä kokonainen, hallitsen itseni, kuitenkin tajuan olevani vastuuton hallitsija, tuskin hallitsen enää edes itseäni. En osaa olla tosissani, vaan luistan ja lipsun otteissani tuon tuostakin, en ole oppinut, en edes opetellut. Merkittäviä asioita odottaa vain päätöksiäni. Turhaan, turhaan. Minä en vain osaa, enkä edes uskalla. Minusta ei nyt ole käymään komentokannelle suuntia näyttämään. Olen vetämätön, kuin vuosien saatossa väsynyt vieteri, enkä jaksa pitää aikaa yllä. Tämäkin tulkinnanvarainen hetki unohtuu ja katoaa haihtuakseen muiden hetkien mukana verkalleen osaksi historiaani, ja ohjautuakseen kirjaamattomana asteena väärään suuntaan.
Mikä sitten ahdistaa? Siirrän sormukseni vasemman käden nimettömästä oikean käden pikkusormeen. Niin teen uskollisesti joka ilta. Olankohautuksen kokoisista häivähdyksistä on kehittynyt öiden mittaisia arvoituksia. Olenko joutunut tekemisiin itseni kanssa? Olenko varannut itse itseltäni vastaanottoajan puolesta yöstä eteenpäin? Voimattomuudestaniko se kertoo vai itsepetoksesta? En pidä itsestäni, en tavoistani, en synkkyydestäni, enkä pidä pakenemisestani. Mutta tiedän siihen aina pystyneeni, tiedän oppineeni olemaan kohtaamatta. Minä tiedän ja tunnistan, silti en tunnusta. En oikeasti tunnusta.
Rakennan Kantturassa missionääristä polkua, joka kiertää koko luonnonkauniin jokimaiseman. Uskomattoman upea polku siitä vielä tulee! Tahtoisin saada lenkkini valmiiksi vielä ennen rinteiden jäätymistä. Pakkomielteet piiskaavat minua eteenpäin utopioissani, eikä siinä ole mitään outoa. Jos ihmisikäinen pakomatka olisikin lenkki, eikä kuja, pakottaisiko se kulkijan itsensä tykö yhä uudelleen. Kymmenen kierrosta myötäpäivään ja kymmenen kierrosta vastapäivään. Kerran kesässä, saman vuorokauden aikana, kävele, kävele, kävele! Pyhiinvaellus minuuteni ääriin. Pakko olisi lopulta kohdata itsensä, tunnustaa ja lopettaa kiertäminen.
Sekö se sitten olisi joku mieltä eheyttävä ratkaisu, hah! Haihattelua, haihattelua! Kaikki on yhä vain samaa epätodellista haihattelua! Mutta minä uskon ja tartun siihen, siksi rakennan missiotani metri metriltä, euro eurolta. Päästäkseni kiertämään kymmentä kierrosta, päättääkseni kujanjuoksuni, lopettaakseni pakoni. Rakennan vimmaisesti tuskaista lenkkiäni yhä valmiimmaksi ja kalliimmaksi.
Kello käy aikaa ohitseni, käsillä on jo aamuyön tunnit, mutta valvon vieläkin. Väkinäistä öistä elämää, se polttaa sieluani karrelle ja pelkään kuinka kauan kestän. Kaipa minä jaksan aamuun, ovathan luuni jo kovia kokeneet, myös mieltäni on moneen kertaan koeteltu. Olen oikeastaan melkoinen mestari, ettekö sitä tietäneet, hah! Mestari tosiaan, mestari olen näkemään epäkelpoisuutta ihmisissä kaikkialla ympärilläni. Mestari olen kyllä, mestari karkottamaan ilon, lemmen ja lämmön, mestari häätämään ystävyyden luotani. Näinä öinä minun on niin paha olla. Minä olen hellepäivien hallayö, kesäinen kato ja kärsimys, syksyinen suru ja syyllisyys. Tuomitkaa ja ruoskikaa!
Omat lapseni. Tajuan heidän huutavan, mutten kuule, mitä he minulta pyytävät. Aikaako vain, siinäkö olisi kaikki, koko kasvatustehtävä? Kuinka olenkaan itsekäs ja armoton, kuinka sokea ja kuuro olen. Kuinka itsekeskeisesti erinomainen minä voinkaan olla!
Jossain lähellä lentää kärpänen. Luulin sen kiusallaan kutittavan silmäkulmaani ja pyyhkäisin äreästi, vaikkakin väsy viivytti iskuni tehoa. Surina jatkuukin pimeässä huoneessa. Ei se ollutkaan kärpänen silmäkulmassani, vaan se oli sinne kirvonnut kyynel. Se tarttui kämmensyrjääni. Jätän molemmat rauhaan, kutitelkoot. Sillalla menee taas joku moottoreineen. Saisinko minäkin jo mennä, päästä uneen, paeta muutamaksi tunniksi pois murheistani. Etäällä jyskyttää loputon juna tuoden idästä malmia, puuta tai miksei vaikka harmaata kiveä. Kaikki on mahdollista, kaikki on mahdollista. Tässä epätoivoisessa ajassa kaikki on mahdollista.