30.8.2009

Elokuu loppuu, ei mahda mittään

Lauantai-iltapäivä Kantturassa. Siirsimme taas kerran nahkasohvat kuomukärryyn, ehkäpä teimme sen jo sadannen kerran. Mutta nyt on noille mööpeleille löytynyt uusi koti. Menkööt, loppuupa viimein tuo alituinen raijaaminen. Hankalia ne ovat, komuroita ja nyttemmin osaksi kelvottomiakin kapineita. Kaikesta huolimatta tällä kertaa sohvat siirtyivät lavalle aika lailla sopuisasti, nimittäin yleensä ainakin minulle sangen vastentahtoinen siirtoprosessi on poikinut mahtavan mekastuksen ja johtanut tuskastuttavaan murjotuksen. Nytkin toki mökötettiin, mutta muusta syystä. Jäin yksin tänne pirttiin makoilemaan, kuluttamaan aikaa, Vapaa Vaala -mökkitoimikunnan kokous Säräisniemellä alkaa vasta parin tunnin päästä. Pirtin ikkuna elehtii vesipisaroiden liikehdinnässä. Tekisi mieli torkahtaa.

Vajoan tarkastelemaan taustojani, tunnen lähestyvän itsesyytösten uhkan, itsesäälin armottomuuden ja itseironian toivottomuuden. Voisin nousta ja pyöriä pientä ympyrää pirtissä. Antaa olla, antaa tulla, kohtaan mieluummin demonini tässä maaten, ehkäpä nukahdan ja pääsen piruista eroon.

Olen ollut pitkään kylmässä, se on tosi - olen kasvanut kylmässä kylmäksi, olen käynyt kylmissä kylissä ja kylmissä syleissä. Olisin kenties pärjännyt pakkasessa, jos viileyteni olisi ollut tietoista, tarkoituksenmukaista, armotonta ja suorituskeskeisempää. Kuitenkin se, yhdessä säälittävän kaihomielisyyteni kanssa, on valanut minuun pakasteisen kuoren. Kuori peittää ja varjelee minua kaikelta säteilyltä, niin tulevalta kuin lähtevältä, haitalliselta kuin hyödylliseltä. Tiedän silti sulavani hiljaa kuin ajelehtimaan irronnut jäävuori. Niin tulee tapahtumaan epäilemättä vääjäämättä, vaikka lopulliseen muodonmuutokseeni meneekin vielä vuosia. Jokainen kohtaamani pettymys synnyttää hallayön, jonka aikana koleaan pintaani pakastuu jälleen pieni kerros lisää jääkuorta.

Luoja, kunpa voisin varjella itseäni pettymyksiltä, kunpa oppisin olemaan pettymättä menettämättä samalla lapsenuskoani ihmisiin.

Olen nyt saanut levähtää hetken. Viime viikon romuska jätti hoitamattomuuden seurauksena jälkeensä tukkoiset korvat ja hellät poskiontelot, jotka herkkien anturoiden tavoin sykkivät jokaisen askeleen osuessa maahan. Kun pidän nokastani kiinni ja puhkun, vinkuvat korvat kuin höyrylaivan sireenit. Sen jälkeen ne kadottavat kuulokykynsä ja naksuvat mielenosoituksellisesti, mutta toipuvat lopulta takaisin aistilliseen tehtäväänsä.
Annan olla, annan periksi. Uuvuttaa.

Vielä huomaan miettiväni, miksi ihmiset patteroivat talonsa, pihansa ja itsensäkin sankkojen pajupuskien taakse piiloon ulkopuolisten ohikulkijoiden katseilta. Mistä se kertoo, mikä on tarkoitus? Tiedän jos menisin kysymään, he hämmentyisivät ja pöllämystyisivät, eivätkä kykenisi vastaamaan totuudenmukaisesti. Puskat kätkevät paljon itsepetosta, eikö niin?

Syksyisin tervehdyksin avarasta maisemasta, pienestä pirtistä,
Heikki