Kohtuudenmukaisuutta ja yhteisöllisyyttä

PUHEENVUORO OULUN KAUPUNGIN LÄHIDEMOKRATIATOIMINNAN LINJAUKSIEN TAUSTALLE

Oikeutta ja kohtuutta, välittämisen vuoksi

Kansalaisilla on tasavertainen oikeus saada sosiaali- ja terveystoimen peruspalveluja. Yhteiskunta, joka kutsuu itseään hyvinvointiyhteiskunnaksi, on jollain tapaa järjestänyt kyseiset palvelut kansalaisilleen. Suomi on tässä mielessä hyvinvointiyhteiskunta ja hyvä niin. Järjestelmämme perustuu yhdenvertaisesti jokaista suomalaista koskevaan kansalaisoikeuteen, joissakin tapauksissa jopa enemmän kuin kansalaiskohtuuteen. Lähinnä yksilön itsensä vastuulla on ollut määrittää omat terveydenhoidolliset tarpeensa, kunnes nyttemmin myös yhteiskunta on herännyt määrittämään kansalaisille uusia tarpeita ja resursoimaan niitä hoivaavia organisaatioita. Kokonaan oma lukunsa potilashuollossa on terveydenhoidon ammattilaisten suorittama ohjausapu eri hoitopaikkojen välillä. Systeemimme on raskas ja ikävä kyllä mahdollistaa monipuolisen tulkinnanvaraisuuden.

Olen ollut kohta yhden vuoden kaupunginvaltuutettuna. Silmäni ovat pysyneet avoimina ja pysyvät uskoakseni auki jatkossakin. Liekö olen kovinkaan hakoteillä, jos ennustan nykykehityksen jakavan kansakuntaamme kolmeen kastiin, niihin jotka mahdollisuuksiinsa nähden alisuorittavat, niihin jotka ylisuorittavat ja niihin, jotka haluaisivat suorittaa vähintäänkin mahdollisuuksiensa mukaisesti. Alisuorittajat hyötyvät systeemistämme, ylisuorittajat mahdollistavat sen ja potentiaaliset suorittajat odottavat omaa tilaisuuttaan. Hyvinvointiyhteiskuntamme haasteena on säilyttää jakolinjojen välinen painopiste siellä systeemiä ylläpitävien ylisuorittajien puolella, muutoinhan koko järjestelmä romahtaisi omaan mahdottomuuteensa. Kuitenkin käynnissä oleva politiikka on huolestuttavissa määrin suosimassa omaehtoisesti alisuorittavia kansalaisia, ja mikä surullisinta, juuri nuorten potentiaalisten suorittajien kustannuksella. Kohta olemme tilanteessa, jossa jokaisella kansalaisella kannattaisi olla oma määritelty ongelmansa. Skenaario on huolestuttava, sillä potentiaalisten nuorten joukko punnitsee eri vaihtoehtojen välillä: "kannattaisiko yhä toivoa ja yrittää vai antaisiko suosiolla periksi." Meidän seniori-ikäisten päättäjien olisi muistettava, että kaikkea mitä teemme, olisi tehtävä tulevaisuuteen katsoen eli nousevaa nuorisoamme silmällä pitäen.

Luonnoltaan ihminen on loppujen lopuksi joukkoon hakeutuva laumaeläin ja kaipaa kavereiksi vertaisiaan. Saman vaivan jakajista syntyy vaivattomasti yhtenäinen ongelmakeskeinen joukko. En näe ihmisten yhteisöllisyyden kaipuussa mitään epäluonnollista tai moitittavaa; päinvastoin, suosin joukkovoimaa ja huolimatta taustojen ja motiivien värikkäästä kirjosta kannustan ihmisiä yhteisöllisyyden pariin. Mutta en voi suosia sellaista kehitystä, jossa alkusysäyksen yhteisöllisyyteen hakeutumiseen muodostaa ainoastaan jokin jäsenkuntaa yhdistävä ongelma. Kimppaantumisessa täytyy olla muutakin taustalla - toivoa ja tavoitteita. Toiminnassa täytyy olla yritystä ja yhteisiin tavoitteisiin on voitava piirtää yleviä näkymiä.

Aikamme haasteista yksi mittavimmista on ihmisen epätoivon ja eristäytymisen ehkäiseminen. Onkin huutava vääryys, että vauhdilla virtualisoituva viihdeyhteiskuntamme suosii ihmisen pakoa todellisuudesta. Höttöistä harhaa kestää, kunnes soopakuplat lopulta pärskähtävät puhki, jättäen vain saippuan kirvelemään kyyneleistä kosteita silmiä. Enkä jaksa uskoa, että itse aiheuttamaamme ongelmavyyhtiä voitaisiin ratkaista pelkästään yhteiskunnan osoittamin resurssein. Meidän on omaehtoisesti havahduttava ja tunnistettava apatiaongelmiemme kasaajat sekä itse oivallettava oman elpymisemme tienviitat. Meidän on yhtä lailla omaehtoisesti hoidettava ensin omia ongelmiamme. Vasta sen jälkeen olemme riittävän kykeneviä kohtaamaan ja helpottamaan toisten ihmisen arkisia vaikeuksia. Lähimmäisenrakkaudesta on siis kyse ja ihmiselle itselleen lähinnä on ihminen itse. Rakasta itseäsi, rakastat lähim¬mäistäsi. Kysynpähän vaan, että kuinka ihminen voisikaan itseänsä rakastaa tai edes hyväksyä, kun elämisen mallit muovataan joka ilta Maikkarin kanavalla. Herätkää hömppähypnoosista ihmiset hyvät!

Palaan saarnassani alkuperäiseen teemaani, oululaisten oikeuksiin ja kohtuuksiin. Oikeudenmukaisuuden periaatetta käytetään Oulussakin härskisti hyväksi. Kansalaismoraali on kriisissä, se on jo lähes kokonaan murentunut, ottavan käsi karistaa muruset maahan ja kauhoo ilman hävynhäivääkään etuisuuksia sen minkä jaksaa ja pystyy. Toisaalla säädetään herttaisen hyväuskoisesti lisää ottamisen tilaisuuksia. Hyvinvointiyhteiskuntamme on rappeutumassa yhtä jalkaa moraalittomuuden kasvamisen kanssa. Se on sääli, ottaen huomioon todellisten avuntarvitsijoiden hädän. Laiskan ja toimettoman ihmisen kannattaa olla kipeä, hauras, vaivainen tai muutoin vain todellista kuntoisuuttaan epäkelpoisempi. Systeemimme suosii heikkoja ja vaanii vahvoja, mikä on oikein, mikäli heikkous ja vahvuus olisivat todellisia. Pulmana on tulkinnanvaraisuus. Aivan kuten presidentti Ahtisaari on sanonut: "olemme luoneet hyvinvointivaltion, mutta kukaan ei halunut pahoinvointiyhteiskuntaa." Moraalin murentuessa eniten hätääkärsivät myös häviävät eniten ja kaikkein vahvimmat voimistuvat entisestään. Nykyisen systeemin suurimmat voittajat ovat luonteiltaan vetelimmät luovuttajat, kun taas suurimmat häviäjät ovat uutterimmat keskiluokkaiset sinnittelijät – kuten ovat myös kaikki potentiaaliset nuoret. Yhteiskunnassamme auttavasti menestyäkseen riittää, että on olemassa.

Minun on vaikea ymmärtää niitä kanssaoululaisia, jotka näyttävät tuntevan jopa suoranaista vihamielisyyttä yhteiskuntaamme ja kotikaupunkiamme kohtaan. Käsittämättömän vastuutonta on sekin, että muutama kaupunginvaltuutettu tuntuu omalla tarkoitushakuisella toiminnallaan lietsovan tällaista negatiivista protestirintamaa. Miksi meillä harrastetaan kasvavissa määrin järjestelmän häikäilemätöntä hyväksikäyttöä? Mikä yhteiskunnassamme mättää näin pahoin, ettei siitä tämän enempää välitetä? Peräänkuuluttaisin kohtuudenmukaisuutta kuntalaisuuteen puolin ja toisin, ihmisten olisi välitettävä ja kuntapalveluiden rohkaistava välittämään. Alinomainen kyynisyys, systemaattinen valittaminen ja asioiden ”oikeutettu” vääristeleminen pakottaa kuntaorganisaation viranomaiset epäluuloisiksi ja varautuneiksi sekä kasvattaa byrokratiaa ja kustannustaakkamme kestämättömäksi. Harmi vain, etteivät pahimmat pukarit ole maksajien joukossa.

Jotain olisi tarvis tehdä turmiollisen kierteen katkaisemiseksi, mutta kuka välittäisi, ketä kiinnostaisi kyseenalaistaa systeemin toimivuus - ja missä ovat ne pioneerihenkiset päättäjät jotka uskaltaisivat tarkastella pöydälle nostettua ylipainonsa tähden ähkivää kissaa. Monet päätöksentekijät ovat kyllä olleet kissalle karkkia syöttämässä.

”Ouluun kannattaa muuttaa, täällä on hyvä mahdollisuus olla tekemättä mitään. Systeemi toimii, eikä kukaan tule kyselemään. Antaa mennä vaan!” - Näin kuulin sanottavan joku aika sitten, ja minä hölmö kun olen aina ilahtunut saatuani lukea väkilukumme taas kasvaneen muutamilla sadoilla, joskus jopa tuhansilla. Olen pettynyt ja harmissani. Kulma-baareissa hehkuttavat menneisyyttänsä monet viikkorahan voimalla viinastelevat veropakolaiset. Lapset odottelevat koulusta palattuaan omaa osuuttaan vanhempansa vastuusta. Turhaan. Ja pyörähän pyörii, me päättäjät ummistamme silmämme todellisuuden kohtaamiselta ja päätämme antaa lisäresursseja kunnalliseen terveydenhoitoon.

Kun mikään ei riitä, on kysyttävä, riittäisikö ihminen. Terve ihminen on toimelias, hän voi aivan hyvin olla fyysiseltä ja/tai henkiseltä kuntoisuudeltaan vajavainen, sillä ei ole merkitystä, kunhan vain uskoo itseensä ja omiin kykyihinsä - ja mikä tärkeintä, tahtoo yrittää pärjätä. Yhteiskunnan tulee ikään katsomatta suosia tällaisia tämän ajan epätrendikkäitä ihmisiä. Heille tulee antaa arvostusta ja tarjota mahdollisuuksia oman minuutensa löytämiseen ja vahvistamiseen sekä oman ainutkertaisuutensa kokemiseen. Olen saanut tavata koko joukon tällaisia terveitä ihmisiä kaupunkimme vapaaehtoistyön parissa. Uskoni ihmisen hyvyyteen on näiden tapaamisten seurauksena toipumassa kaikista karuista kokemuksistani huolimatta. Meillä on keskuudessamme suuri joukko eri elämäntilanteissa olevia naisia ja miehiä, jotka ovat tehneet kunnioitettavan päätöksen vapaaehtoistyöhön osallistumisesta. Vaikka joukko onkin mittava, ovat tarpeet mittavammat ja koko ajan kasvavat.

Pyyteettömän hyvätahtoiset ihmiset puurtavat jaksamisensa rajoilla. Kutsumus kantaa ja pakottaa heidät lähtemään toimiinsa päivä päivältä, mutta olisi silti ymmärrettävä nähdä kohtuus kaikessa. Usein vaivanpalkkana pyyteettömästä työstä on vain kiittämättömyys. Yhteinen tehtävämme onkin saada aikaan tuntuva muutos vapaaehtoistyöhön suhtaumisessa. Kotikaupunkimme kaipaa kasvavissa määrin tervesieluisia ihmisiä mukaan vapaaehtoistyötä tekeviin yhteisöihin. Jos koet pystyväsi antamaan omaa panostasi yhteisen ja kehittyvän kaupunkimme hyväksi, lähde matkaan - tule käymään asukastuvalla.

Sinä pystyt, sinua tarvitaan. Tee päätös, tule mukaan, annat itsellesi mahdollisuuden ja samalla annat panoksesi yhteisölliseen tarpeeseen. Päätös on omasi, se on kaikista kovin juttu! Toki ovesta asukastupaan käyminen vaatii myös rohkeutta, mutta jo selvästi tekemääsi päätöstä vähemmän.
Ojenna kätesi antamaan ja auttamaan. Ovi on auki. Toivo on potentiaalissa, sitä on sinussa ja minussa!

Heikki