Oulujoki Osuuskunnasta - Ihminen riittää

Oulujoki - elämäni mystinen virta, kuin elämä itse. Tuossa se edessäni virtaa mustanpuhuvana kuljettaen valjastettua voimaa matkassaan. Pyyhkäisen kiven päältä kosteutta, istahdan ja pysähdyn miettimään. Sanotaan ihmisen käyttävän aivokapasiteetistaan tuskin kymmentä prosenttia. Entä joki? Kuinka ihailtavan tehokkaasti se on rakennettu vihreän voiman virtatehtaaksi, mutta onko siitä siltikään otettu kaikkea hyötyä irti? Jos joesta olisi otettu puolet, olisi toinen puoli jäljellä. Ajattelen vettä tuijottaen. Jos me vain osaisimme ottaa aivokapasiteetistamme edes yhden lisäpromillen käytettäväksi kollektiivisen edun nimissä, me perustaisimme yhteisesti omistetun ja hallinnoidun Oulujoki Osuuskunnan kartoittamaan ja edistämään joen seudullisesti tarjoamia mahdollisuuksia. Oivallukseen tarvittaisiin alueemme päättäjiltä vain yksi mitätön tuhannesosa tuon mahtavan käyttämättömän aivokapasiteetin reservistä, mikä velloo pääkoppiemme sisällä toimettomuuteensa turhautuen.

Ehkei se sitten ole älyn asia, vaan pikemminkin nihkeän nurkkakuntaisuutemme, pahaisen pikkumielisyytemme ja kaunaisen geeniperimämme asia. Näemmekö yhteistyön uhkana enemmän kuin mahdollisuutena? Uhkana ihmisille – ja hieman täsmennettynä, päättäjille itselleen.

Huokaisen ja nousen jatkamaan kävelylenkkiäni. On niin uskomattoman kuulas syksyinen aamu, vain kaikenkattava hiljaisuus on yöstä jäljellä, harmaahehkuinen aamupäivänvalo on jo haihduttanut yön paksun pimeyden. Joessa on voimaa samassa suhteessa kuin on ihmisessä älyä. Mikäli joelle avattaisiin uusi uoma, ottaisi se sen omakseen murskaten ja hävittäen voimansa tieltä kaikki eteen sattuvat esteet. Entäpä ihminen? Ottaisiko ihminen omakseen uuden uoman, siis uuden oivalluksen ja hävittäisi sen edestä esteet? Ihmisessä olevaa tahdon- ja toteuttamisenvoimaa rajoittavat ensinnäkin toiset ihmiset tarkoitushakuisuuksineen, toiseksi ympäristöstä elämän aikana opitut käyttäytymismallit sekä kolmanneksi henkilökohtaiset mieltymykset mielihyvään eli alttius laiskuuteen.

Sodanjälkeinen yhteiskunnallinen ja myös teknologinen vallankumous on vaikuttanut ihmiseen edellä lueteltuja ominaisuuksia korostaen. Elämme aatteellisessa tyhjiössä huolella hallinnoidussa Suomen maassa. Meillä tuntuu olevan maan tapana mallintaa omaa käyttäytymistämme muiden ja median tyrkyttämien mielikuvien mukaiseksi. Vapaat ajattelijat ja yksilölliset yhteiskuntakriitikot vaiennetaan ja ajetaan takaisin kamarinnurkkiin häpeämään hölmöyttään. Menestyjät ovat pääasiassa myötäilijöitä, massan mukana mönkijöitä ja ulkokultaisia kaunosieluja.

Polku vie mukavasti rantaviivaa mukaillen. Ilmaa on helppo hengittää, maisemassa kelpaa käveleskellä. Nämä lammaslaumojen puhtaina pitämät Oulujoen rantamaat ovat niin silmiä hivelevän luonnonmukaisia, aitoja ja alkuperäisiä. Niin olemme me ihmisetkin parhaimmillaan naturelleina, alkuperäisinä ilman puskittuneiden rajoitteiden riippaa mielissämme. Mutta samalla lailla kuin on upeilla jokirannoillamme mahdollisuus, on se ihmisilläkin. Eheytymisemme alkaa tosiasioiden tunnustamisesta, pusikkojen raivaamisesta, eli itsemme hyväksymisestä. Haastavaksi nämä talkoot toki tulevat, sillä olemme olleet niin kauan moraalisesti eksyksissä itsestämme.

Yhteiskunta on huostaan ottanut ihmisen moraalivastuun - yhteiskunta vastaa ihmisen hyvinvoinnista enemmän kuin ihminen itse - onko se hyvinvointivaltion merkki. Me kaikki halusimme hyvinvointivaltion, ei kukaan halunnut pahoinvointiyhteiskuntaa.

Poljen matkaani ylös jyrkkää rinnettä, sieltä löytyy uusi polku ja paljastuvat uudet maisemat. Mietin ylhäälle päästyäni, mikä minua oikeastaan harmittaa? Se ainakin, kuinka hyvinvointivaltiota käytetään hyväksi, työtä vaativat äänekkäimmin ne, jotka eivät kuitenkaan ottaisi työtä vastaan ja hoitoa vaativat ne, jotka eivät itse ole välittäneet hoitaa itseään. Systeemi on teoriassa hyvä - heikko-osaisimpia autetaan ja yhteiskunta pitää kansalaisistaan huolta. Kuka olisi aavistanut systeemin synnyttävän luovuttajista ja huolettomista heittäytyjistä koostuvan kansalaisryhmän, joka isoon ääneen ja siekailematta tavoittelee rentoranteisten paratiisia maan päällä. He ovat systeemin voittajia, häviäjiä ovat todelliset hätää kärsivät; lapset, nuoret ja vanhukset – ja ympäristö.

Kapuan Karvajalan, jyhkeän maisematerassini, kakkoskerrokseen ja jään nojailemaan kaiteeseen. Täällä saa ajatus juosta ilman patoja. Täällä katseeni kantaa. Näen Oulujoki Osuuskunnan. Näen alueemme monet mahdollisuudet, näen Rokuan houkuttelevan Geoparkin, lohijoen, kiehtovan Tervantien, Oulujoen kaupunkimaisen suiston, vehmaan ja vireän maanviljelyksen, lukuisat käsitöiden taitajat, omaleimaisen viehättävän matkailualan. Näen historiamme kunnian, kulttuurimme kauneudet ja uljaat maisemat. Näen yhteisen Osuuskunnan toimivan kokoavana elinkeinojemme edistäjänä. Näen Ahmaksen sillan idänpuoleisella rantatörmällä Osuuskunnan ylläpitämän turistikohteen, kulttuurisen Oulujokikeskuksen, rantoja hoitavan lammastarhan ja monipuolisia oulujokisia kädentöitä myyvän myymälän sekä jokimaisemaa esiin nostavan kahvilan rantaterasseineen. Näen uusia lähiyrittäjiä, näen innokkaita, iloisia ja inspiroituneita ihmisiä. Näen kurjat apatian ajat jo taaksejääneinä.

Voi hyvänen aika! Vain yksi promille aivokapasiteetista, vain hieman pyyteettömyyttä ja nöyryyttä päättäjiltä. Parhaimmat asiat ovat meitä lähinnä, parasta on ihminen itse. Ihminen riittää. Kuka tahtoisi Osuuskunnan ottavan operatiivisen osavastuun Oulujoen seutukunnan elinkeinojen ja elämänlaadun kehittämisestä sekä eri mahdollisuuksiemme hyödyntämisestä ja markkinoinnista? Kuka tahtoisi edes kartoittaa asiaa?

Nousen mielipaikaltani ja palaan polulle. Mikä jumalainen päivä, mikä maisema, mitkä mahdollisuudet!



Heikki Pesämaa

Oulujoki Osuuskunnan puolesta