Puolen päivän jälkeen alkoi tulla lunta, ensin varovasti, kuin tunnustellen, sitten reilummin ja nyt sitä jo tulee ujostelematta. Aamulla on vaihdettava Kalevanhakukengät saapikkaisiin.
On ollut levoton viikko.
Tuntuu kuin sorsasta, joka laskeutuu täydestä vauhdista räpäyläjarrutuksen jälkeen verkkaisesti uimasille. Kulunut viikko oli räpyläjarrutusta. Toivottavasti tuleva viikko on sitten kokonaan lentovapaata. Makaan mahallani sängylläni. Ajattelin uinahtaa äänettömässä moodissa, mutta tytöille tupsahti naapurihuoneeseen pari kaveria ja levon auvo taitaa jäädä toteutumatta.
Yritän silti. Viimeiseen viikkoon ei ole ollut ainoatakaan yötä yhtäjaksoisena uniputkena. Katkonaisuus kiusaa ja väsyttää.
Keskisuurta kookkaampi kiitos kaikille teille, jotka olette antaneet palautetta näihin sivuihin liittyen. Palaute kannustaa kirjoittamaan.
Kunnia kanssasi,
Heikki
31.10.2008
29.10.2008
Ekoporvari - mikä se on, osa 2.
Ensimmäisen osan oppi oli tiivistettynä, että porvari on vastuuntuntoinen ja selviytyy sopeutumalla.
Tässä toisessa perehdyttävässä osassa käännetään katseet omaan aikaamme.
Vihreä aate on monella tapaa kannatettava ja ansaitsee hyvinkin tulla hovikelpoiseksi demokraattisissa päätöksentekojärjestelmissämme. Yksi ongelma vihreissä kuitenkin on, ja se on uskottavuus. Nukkavierut hahmot hiippalakkeineen kun saattavat herättää enemmän hilpeyttä kuin halua liittyä mukaan liikkeeseen. En missään tapauksessa ryhdy tuomitsemaan, enkä yleistämään, toteampahan vaan, etteivät kohta kuusikymppiset vihervaarit etäisine ehdottomuuksineen edesauta ympäristöliikkeen aseman vahvistumista.
Jos meidän on muututtava, emme muutu. Jos tahdomme muuttua, me muutumme.
Oma näkemykseni on, että ihmisten asenteiden tulee muuttua, mutta asenteita ei voida muuttaa uhkailemalla, pelottelemalla, eikä muutoinkaan vasten vastaanottajan vapaata tahtoa. Heräämistä on houkuteltava, vaikuttamisen keinot on oltava läheiset, sanan on oltava rehellinen ja ilmapiirin on oltava avoin, innostava, mukaan kutsuva.
Nyt palataan porvareihin, nyt heitä (ja meitä) huudetaan hätiin!
Muutos on myytävä kansalle. Eko on pop - ekossa on joukon kasvuvoimaa.
Maisema on ihmisille yhteinen, mielikuvia voi luoda, mutta maisemaa ei voi tuoda. Maisema on tehtävä. Miksikö?
Maisemassa on mielenrauha, muu kiva on vain mielihyvää. Oppini mukaisesti luonteeltaan kestävämpi mielenrauha on huomattavasti enemmän tavoittelemisen arvoinen olotila kuin tilapäinen ja lyhytkestoinen mielihyvä. Mielenrauha on aito tila, kun taas mielihyvää hankitaan koko ajan enemmän ja enemmän virtuaalisista välineistä, välittömästi, halvalla ja helposti (instant, cheap and easy, ICE).
Maiseman tekeminen ilman massiivista konevoimaa on luovaa taidetta, se on parasta terapiaa, mitä tehotaloudessa raatava, citynääntynyt ihmisparka perheineen voi osakseen kuvitella. Terapeuttisia tekemisen mahdollisuuksia on meillä Oulussakin loppumaton määrä. Tämän terapeuttisen työn järjestäminen on helppoa ja sen vaikutukset tuntuvat kollektiivisesti kasvavana mielenrauhana. Tekeminen on tervettä ja sitä tahdotaan lisää. Yhteisöllisyyttä kaivataan ja kuulutetaan, mutta satunnaiset seurapiirileikit tavoittavat ainoastaan pieniä vähemmistöjä, kun maisematalkoilla tavoitettaisiin kokonaisia kyläkuntia ja asuinlähiöitä. Yhteisöllisyyttä ja energiaa - yhdessä jaksamista.
No, mitäkö kaupunki voisi tässä tehdä? Entä yhteiskunta? Entä porvarit??
Näkisin kaupungin roolin mahdollistajana, jopa aloitteentekijänä. Kaupungin olisi osallistuttava yhteisölähtöisiin maisematalkoisiin luvanantajana, työnvalvojana ja syntyvän biomassan kerääjänä ja hyödyntäjänä. Yhteiskunta voisi osaltaan toimia työn suojelijana osoittamalla lähiöyhteistyölle arvostusta ja huomiota. Porvarit puolestaan voisivat tarjota maisematalkoisiin työvoimaa myöntämällä työntekijöilleen ja itselleen vapaita talkoopäiviä. Miten nämä toimet käytännössä tehtäisiin, siitä lienee seuraavassa osassa sananen paikallaan.
Annetaanpa asian hetken aikaa hautua...
Kunnia kanssanne - mielenrauha ennen mielihyvää.
Heikki
Tässä toisessa perehdyttävässä osassa käännetään katseet omaan aikaamme.
Vihreä aate on monella tapaa kannatettava ja ansaitsee hyvinkin tulla hovikelpoiseksi demokraattisissa päätöksentekojärjestelmissämme. Yksi ongelma vihreissä kuitenkin on, ja se on uskottavuus. Nukkavierut hahmot hiippalakkeineen kun saattavat herättää enemmän hilpeyttä kuin halua liittyä mukaan liikkeeseen. En missään tapauksessa ryhdy tuomitsemaan, enkä yleistämään, toteampahan vaan, etteivät kohta kuusikymppiset vihervaarit etäisine ehdottomuuksineen edesauta ympäristöliikkeen aseman vahvistumista.
Jos meidän on muututtava, emme muutu. Jos tahdomme muuttua, me muutumme.
Oma näkemykseni on, että ihmisten asenteiden tulee muuttua, mutta asenteita ei voida muuttaa uhkailemalla, pelottelemalla, eikä muutoinkaan vasten vastaanottajan vapaata tahtoa. Heräämistä on houkuteltava, vaikuttamisen keinot on oltava läheiset, sanan on oltava rehellinen ja ilmapiirin on oltava avoin, innostava, mukaan kutsuva.
Nyt palataan porvareihin, nyt heitä (ja meitä) huudetaan hätiin!
Muutos on myytävä kansalle. Eko on pop - ekossa on joukon kasvuvoimaa.
Maisema on ihmisille yhteinen, mielikuvia voi luoda, mutta maisemaa ei voi tuoda. Maisema on tehtävä. Miksikö?
Maisemassa on mielenrauha, muu kiva on vain mielihyvää. Oppini mukaisesti luonteeltaan kestävämpi mielenrauha on huomattavasti enemmän tavoittelemisen arvoinen olotila kuin tilapäinen ja lyhytkestoinen mielihyvä. Mielenrauha on aito tila, kun taas mielihyvää hankitaan koko ajan enemmän ja enemmän virtuaalisista välineistä, välittömästi, halvalla ja helposti (instant, cheap and easy, ICE).
Maiseman tekeminen ilman massiivista konevoimaa on luovaa taidetta, se on parasta terapiaa, mitä tehotaloudessa raatava, citynääntynyt ihmisparka perheineen voi osakseen kuvitella. Terapeuttisia tekemisen mahdollisuuksia on meillä Oulussakin loppumaton määrä. Tämän terapeuttisen työn järjestäminen on helppoa ja sen vaikutukset tuntuvat kollektiivisesti kasvavana mielenrauhana. Tekeminen on tervettä ja sitä tahdotaan lisää. Yhteisöllisyyttä kaivataan ja kuulutetaan, mutta satunnaiset seurapiirileikit tavoittavat ainoastaan pieniä vähemmistöjä, kun maisematalkoilla tavoitettaisiin kokonaisia kyläkuntia ja asuinlähiöitä. Yhteisöllisyyttä ja energiaa - yhdessä jaksamista.
No, mitäkö kaupunki voisi tässä tehdä? Entä yhteiskunta? Entä porvarit??
Näkisin kaupungin roolin mahdollistajana, jopa aloitteentekijänä. Kaupungin olisi osallistuttava yhteisölähtöisiin maisematalkoisiin luvanantajana, työnvalvojana ja syntyvän biomassan kerääjänä ja hyödyntäjänä. Yhteiskunta voisi osaltaan toimia työn suojelijana osoittamalla lähiöyhteistyölle arvostusta ja huomiota. Porvarit puolestaan voisivat tarjota maisematalkoisiin työvoimaa myöntämällä työntekijöilleen ja itselleen vapaita talkoopäiviä. Miten nämä toimet käytännössä tehtäisiin, siitä lienee seuraavassa osassa sananen paikallaan.
Annetaanpa asian hetken aikaa hautua...
Kunnia kanssanne - mielenrauha ennen mielihyvää.
Heikki
28.10.2008
Ekoporvari - mikä se on, osa 1.
Taustaa:
Puhuin myyntipuhetta ekoporvariudesta jo viime eduskuntavaalien aikaan, sillä koin sellaiselle maanläheisen, porvarillisen avarakatseisen ja ympäristötietoisen suuntauksen edustajalle olevan poliittista tilausta. En itse ollut kisassa ehdolla, enkä saanut oikein kannatusta ajatuksilleni, konservatiivisimmat kokoomuslaiset kyllä näkivät ekoporvari-termissä viljalti uhkia, mutta eivät juurikaan mahdollisuuksia, tuskinpa he oikein ymmärsivät perusideaakaan.
Päätin itse tehdä sen, minkä muut huonona hylkäsivät.
Porvari on vanha termi, peräisin viimeistään 1100-luvun Ranskasta. Alun alkaen porvarilla on tarkoitettu käsityöläistä, jolla oli määrätyllä alueella tarkasti rajattu oikeus käydä valmistamillaan tuotteilla kauppaa, mutta jolla myös oli velvollisuus maksaa kruunulle veroa, kouluttaa saman alan taitajia ja ylläpitää "torikeskuksessa" (myöh. kaupunki) lakia ja järjestystä. Kunniallinen porvarisääty on keskiajasta alkaen muodostanut yhteiskunnallisen selkärangan Euroopan maissa. Keskiaikaisessa taiteessa keskieurooppalaiset porvarit onkin kuvattu ankarina, ylevinä ja vauraina (vaikka suinkaan kaikki porvarit eivät olleet ankaria, yleviä tai vauraita).
Nykypäivän vasemmistopropagandassa porvari on lähtökohtaisesti paha, mikä propaganda on erheenä harhaanjohtava, siis paha. Vasemmistopropagandalla, kuten keskiaikaisella taiteellakin, on usein valitettavan tarkoitushakuisena tapana olla aika yksipuolisen kaukana totuudesta. Sosialistinen aate perustuu utopistisimmillaan kansalaisten teoreettiseen tasavertaisuuteen ja taloudellisen edun tavoittelemattomuuteen, kun taas porvareita yhdistää itsenäisen työn tekeminen ja taloudellisen voiton tavoitteleminen. Kyllä, kyllä. Mutta esitänpä tähän väliin kysymyksen,
"Mikä on tänä päivänä säädyllinen selkäranka omassa yhteiskunnassamme? Mikäs se onkaan? Ja mikä sen on synnyttänyt?" Oikeudenmukaisuus (vanha porvarillinen periaate, laki), tasa-arvo (porvarioikeudet saattoivat siirtyä edesmenneeltä mestarilta hänen vaimolleen), koulutus (porvariarvo ei automaattisesti periytynyt isältä pojalle, vaan ammattiin kouluttauduttiin systemaattisesti), vastuu (porvariarvon saattoi menettää väärinkäytösten vuoksi).
No, tämä tällaisena välihuomiona... Joka tapauksessa länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen ja meidänkin tunteman sivistyksen perusteet on saatu alunperin kreikkalaisilta filosofeilta, mutta uskallan väittää, että antiikkisten oppien soveltava jalostustyö muuttuneessa maailmassa on kautta aikain tehty markkinaehtoisesti maan suolan, siis punaposkisten porvareiden toimesta. Kuka hullu tätä maailmanaikaista järjestystä onkaan pyrkinyt romuttamaan, siis esim. natsit tai kommunistit, on ennemmin tai myöhemmin itse romuttunut. Samaan veneenkeikuttajien kastiin laskisin kriisiin ajautuneen Jenkkipankkien kehittelemän spekulatiivisen suurkapitalisminkin. On huomattava, ettei porvari välttämättä ole kapitalisti! Kapitalistit ovat tämän ajan aatelisia, jotka voivat valtavan omaisuutensa turvin siirtää mahtiasemansa aleneviin polviin, aivan kuten aikoinaan aateliset.
Porvarit jää ja lähikauppa elää!
Niin on aina ollut ja niin on oleva. Porvarit ovat parhaimmillaan mainioita markkinaehtoisia sopeutujia, joiden loattua kunniaa olisi uudelleen perättävä ja yhteiskunnallista arvostusta nostettava.
Eivät oman yhteiskuntamme, eivätkä meidän yhteisen maailmamme muutokset ole suinkaan pysähtyneet. Kaikki ympärillämme muuttuu, muu intos olisi lapsellista totuudenpakoilua. Muutokset tapahtuvat nopeammin kuin koskaan ja, mikä on huomattava, ihmisen oma vaikutus prosessin kiihtyvään vauhtiin on koko ajan kasvava. Kollektiivinen huoli tulevaisuudestamme kuuluu olla merkittävässä roolissa kaikkialla kauaskantoisia poliittisia päätöksiä valmistellessamme. Huolen on kasvettava globaaliksi vastuuksi ja toiminnaksi, tai muuten lastenlapsemme saavat sanoa puolestamme good buy koko globaalille jatkuvuudelle!
"Ken vastuunsa tuntee, se vastuullisesti toimii."
Kunnon porvarit tuntevat vastuunsa ja tehtävänsä, se on tässä opissani keskeisen tärkeää. Luotan porvareihin ja luotan itseeni ekoporvarina.
Näin olemmekin pikku hiljaa tulossa seuraavaan jaksoon, jossa syvennetään tässä luvussa valitettavan pintapuoleisesti taustoitettua ajatusta ja lähennytään lopuksi omaa kotikaupunkiamme.
Ei ole monimutkaista.
Kunnia kanssanne,
Heikki
Puhuin myyntipuhetta ekoporvariudesta jo viime eduskuntavaalien aikaan, sillä koin sellaiselle maanläheisen, porvarillisen avarakatseisen ja ympäristötietoisen suuntauksen edustajalle olevan poliittista tilausta. En itse ollut kisassa ehdolla, enkä saanut oikein kannatusta ajatuksilleni, konservatiivisimmat kokoomuslaiset kyllä näkivät ekoporvari-termissä viljalti uhkia, mutta eivät juurikaan mahdollisuuksia, tuskinpa he oikein ymmärsivät perusideaakaan.
Päätin itse tehdä sen, minkä muut huonona hylkäsivät.
Porvari on vanha termi, peräisin viimeistään 1100-luvun Ranskasta. Alun alkaen porvarilla on tarkoitettu käsityöläistä, jolla oli määrätyllä alueella tarkasti rajattu oikeus käydä valmistamillaan tuotteilla kauppaa, mutta jolla myös oli velvollisuus maksaa kruunulle veroa, kouluttaa saman alan taitajia ja ylläpitää "torikeskuksessa" (myöh. kaupunki) lakia ja järjestystä. Kunniallinen porvarisääty on keskiajasta alkaen muodostanut yhteiskunnallisen selkärangan Euroopan maissa. Keskiaikaisessa taiteessa keskieurooppalaiset porvarit onkin kuvattu ankarina, ylevinä ja vauraina (vaikka suinkaan kaikki porvarit eivät olleet ankaria, yleviä tai vauraita).
Nykypäivän vasemmistopropagandassa porvari on lähtökohtaisesti paha, mikä propaganda on erheenä harhaanjohtava, siis paha. Vasemmistopropagandalla, kuten keskiaikaisella taiteellakin, on usein valitettavan tarkoitushakuisena tapana olla aika yksipuolisen kaukana totuudesta. Sosialistinen aate perustuu utopistisimmillaan kansalaisten teoreettiseen tasavertaisuuteen ja taloudellisen edun tavoittelemattomuuteen, kun taas porvareita yhdistää itsenäisen työn tekeminen ja taloudellisen voiton tavoitteleminen. Kyllä, kyllä. Mutta esitänpä tähän väliin kysymyksen,
"Mikä on tänä päivänä säädyllinen selkäranka omassa yhteiskunnassamme? Mikäs se onkaan? Ja mikä sen on synnyttänyt?" Oikeudenmukaisuus (vanha porvarillinen periaate, laki), tasa-arvo (porvarioikeudet saattoivat siirtyä edesmenneeltä mestarilta hänen vaimolleen), koulutus (porvariarvo ei automaattisesti periytynyt isältä pojalle, vaan ammattiin kouluttauduttiin systemaattisesti), vastuu (porvariarvon saattoi menettää väärinkäytösten vuoksi).
No, tämä tällaisena välihuomiona... Joka tapauksessa länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen ja meidänkin tunteman sivistyksen perusteet on saatu alunperin kreikkalaisilta filosofeilta, mutta uskallan väittää, että antiikkisten oppien soveltava jalostustyö muuttuneessa maailmassa on kautta aikain tehty markkinaehtoisesti maan suolan, siis punaposkisten porvareiden toimesta. Kuka hullu tätä maailmanaikaista järjestystä onkaan pyrkinyt romuttamaan, siis esim. natsit tai kommunistit, on ennemmin tai myöhemmin itse romuttunut. Samaan veneenkeikuttajien kastiin laskisin kriisiin ajautuneen Jenkkipankkien kehittelemän spekulatiivisen suurkapitalisminkin. On huomattava, ettei porvari välttämättä ole kapitalisti! Kapitalistit ovat tämän ajan aatelisia, jotka voivat valtavan omaisuutensa turvin siirtää mahtiasemansa aleneviin polviin, aivan kuten aikoinaan aateliset.
Porvarit jää ja lähikauppa elää!
Niin on aina ollut ja niin on oleva. Porvarit ovat parhaimmillaan mainioita markkinaehtoisia sopeutujia, joiden loattua kunniaa olisi uudelleen perättävä ja yhteiskunnallista arvostusta nostettava.
Eivät oman yhteiskuntamme, eivätkä meidän yhteisen maailmamme muutokset ole suinkaan pysähtyneet. Kaikki ympärillämme muuttuu, muu intos olisi lapsellista totuudenpakoilua. Muutokset tapahtuvat nopeammin kuin koskaan ja, mikä on huomattava, ihmisen oma vaikutus prosessin kiihtyvään vauhtiin on koko ajan kasvava. Kollektiivinen huoli tulevaisuudestamme kuuluu olla merkittävässä roolissa kaikkialla kauaskantoisia poliittisia päätöksiä valmistellessamme. Huolen on kasvettava globaaliksi vastuuksi ja toiminnaksi, tai muuten lastenlapsemme saavat sanoa puolestamme good buy koko globaalille jatkuvuudelle!
"Ken vastuunsa tuntee, se vastuullisesti toimii."
Kunnon porvarit tuntevat vastuunsa ja tehtävänsä, se on tässä opissani keskeisen tärkeää. Luotan porvareihin ja luotan itseeni ekoporvarina.
Näin olemmekin pikku hiljaa tulossa seuraavaan jaksoon, jossa syvennetään tässä luvussa valitettavan pintapuoleisesti taustoitettua ajatusta ja lähennytään lopuksi omaa kotikaupunkiamme.
Ei ole monimutkaista.
Kunnia kanssanne,
Heikki
Ala arki, tule työ!
Vierastan juhlimista, en ole koskaan osannut olla mikään juhlakalu!
Sunnuntai-ilta ja eilinen päivä olivat melkoista humua ja huumaa. Läpimenoni piti olla vähintäänkin epävarmaa, ensikertalaisen ei nimittäin ole ollut kovin helppoa saavuttaa paikkaa auringosta. Siitäpä syystä menestykseen varautumiseni oli vaatimatonta. Alkeellista ja hapuilevaa, ensikertalaisen elkeitä.
Totta kai arvostan valtuustopaikan korkealle, eikö se ole itsestäänselvää! Kyllähän jokainen juoksuun lähtenyt toivoo pääsevänsä maaliin valioituneen pääjoukon mukana. Ei siis pidä käsittää ruikutustani väärin. Olen, olen, olen onnellinen ja olen, olen, olen kiitollinen. Mutta kuten sanottua, vierastan olla juhlakaluna, tasatahtinen toivottelu tahtoo turruttaa. Nämä päivät ovat olleet kovin vieraita vakioituneissa viikko-ohjelmissani.
Kaipa minussakin asuu pikkuinen juntti, sellainen jurrikka, joka löytyy meistä kaikista länsisuomalaisin geenein rakennetuista miehistä. Juntti on miehen mielenohjaaja, semmoinen vietti, joka pistää meidät hakeutumaan kirkkaudesta hämäriin kulmiin, tukahduttaa tunteemme ja panttaa puheitamme. Jannu on ihmisluonto aivan erikseen. Jannu kyseenalaistaa, Jannu kiusaa ja Jannu paljastaa. Jannu voisi olla ihmisen omatunto ja Juntti häveliäisyys.
Elisestä maanantaista on vielä kerrottava yksi surkuhupaisa episodi, joka sattui erään sillan alla vuokraamallemme asuntoautolle. Kuskina oli eräs meikäläinen talkooaktivisti, joka ei kummemmin korkeilla autoilla ollut aiemmin ajellut. Niin kävikin surkeasti, että miesparan ohjastamana auto puristui Tuiransillan alaiseen ahtauteen Toivoniemen kohdalla. Myöhemmin mies valitti keskittyneisyytensä hetkeksi herpaantuneen, eikä niin ollen ollut lainkaan ajatellut matalan sillan alitusta kolme metriä korkealla autolla. Niinpä vuokra-auto oli katto kirskuen ja lasikuituosat lennellen törmännyt ja työntynyt syvälle siltapalkkien alle. Kuski soitti minulle ja menin pika-pikaa tapahtumapaikalle ihmettä katsomaan.
Ja sielläpä oli katostaan betonissa kiinni tuo uljas vaalivankkurimme ja kovia kokeneen auton vieressä seisoi vähäeleisesti sen surkea kuski. Ison miehen itku ei ollut kaukana. Kuuntelin hänen selityksiään ja kiroilujaan, samalla kummastellen näkyä ja pyysin sitten kuljettajaa soittamaan poliisit paikalle. Onnettomuus edellyttäisi kumminkin tutkimuksia ja raportteja. Virkavallasta oli hyvä aloittaa.
Paikalle tilattiin myös hinausauto. Vaijerit kiinnitettiin, ilmat laskettiin renkaista ja jousten pohjaan painamiseksi auton takaosa täytettiin painavilla miehillä. Siellä olin tietysti minäkin seisomassa, suorittaen tehtävääni lähes katottomassa vessassa. Olin painona. Puhelin pirahteli päällystakin taskussa ja eristepölyä satoi irvokkaasti irronneesta kattoluukusta päälleni. Vastasin soittoon. Soittaja oli toimittaja Ouluradiosta haluten kuulla, ettei mitenkään vain häiritsisi. Kerroin olevani suorittamassa painavaa tehtävää, jonka suorittamisen ohessa kykenisin kyllä puhumaan.
Oudoista olosuhteista huolimatta yritin antaa voitonriemuiselta vaikuttavaa vaalihaastattelua, vaikka toimittaja väliin ihmettelikin taustalta kuuluvaa kitinää ja kolinaa. Hinausauton vahva vaijeri veti haastattelun aikana asuntoauton raatoa ulos sentti sentiltä. Lopulta auto tupsahti takaisin valoon ja vain vähäistä huomiota herättänyt pelastusoperaatio oli ohitse. Itse kiirehdin Rotuaarille, jossa uudet ja uudelleen valitut valtuutetut kukitettiin keltaisilla ruusuilla. Tilaisuus oli koruton ja keli kolea. Nenääni niistellen kävelin takaisin autolleni ja ajoin kotiin.
Nyt siis tiistai. Päätän raporttini nyt tähän. Seuraavaksi kirjoitan tähän blogiin EKOPORVARI -asiasta, joka tuntuu kiehtovan ihmisiä laidasta laitaan.
Nyt minä juon kahvia!
Kunnia kanssanne,
Heikki
Sunnuntai-ilta ja eilinen päivä olivat melkoista humua ja huumaa. Läpimenoni piti olla vähintäänkin epävarmaa, ensikertalaisen ei nimittäin ole ollut kovin helppoa saavuttaa paikkaa auringosta. Siitäpä syystä menestykseen varautumiseni oli vaatimatonta. Alkeellista ja hapuilevaa, ensikertalaisen elkeitä.
Totta kai arvostan valtuustopaikan korkealle, eikö se ole itsestäänselvää! Kyllähän jokainen juoksuun lähtenyt toivoo pääsevänsä maaliin valioituneen pääjoukon mukana. Ei siis pidä käsittää ruikutustani väärin. Olen, olen, olen onnellinen ja olen, olen, olen kiitollinen. Mutta kuten sanottua, vierastan olla juhlakaluna, tasatahtinen toivottelu tahtoo turruttaa. Nämä päivät ovat olleet kovin vieraita vakioituneissa viikko-ohjelmissani.
Kaipa minussakin asuu pikkuinen juntti, sellainen jurrikka, joka löytyy meistä kaikista länsisuomalaisin geenein rakennetuista miehistä. Juntti on miehen mielenohjaaja, semmoinen vietti, joka pistää meidät hakeutumaan kirkkaudesta hämäriin kulmiin, tukahduttaa tunteemme ja panttaa puheitamme. Jannu on ihmisluonto aivan erikseen. Jannu kyseenalaistaa, Jannu kiusaa ja Jannu paljastaa. Jannu voisi olla ihmisen omatunto ja Juntti häveliäisyys.
Elisestä maanantaista on vielä kerrottava yksi surkuhupaisa episodi, joka sattui erään sillan alla vuokraamallemme asuntoautolle. Kuskina oli eräs meikäläinen talkooaktivisti, joka ei kummemmin korkeilla autoilla ollut aiemmin ajellut. Niin kävikin surkeasti, että miesparan ohjastamana auto puristui Tuiransillan alaiseen ahtauteen Toivoniemen kohdalla. Myöhemmin mies valitti keskittyneisyytensä hetkeksi herpaantuneen, eikä niin ollen ollut lainkaan ajatellut matalan sillan alitusta kolme metriä korkealla autolla. Niinpä vuokra-auto oli katto kirskuen ja lasikuituosat lennellen törmännyt ja työntynyt syvälle siltapalkkien alle. Kuski soitti minulle ja menin pika-pikaa tapahtumapaikalle ihmettä katsomaan.
Ja sielläpä oli katostaan betonissa kiinni tuo uljas vaalivankkurimme ja kovia kokeneen auton vieressä seisoi vähäeleisesti sen surkea kuski. Ison miehen itku ei ollut kaukana. Kuuntelin hänen selityksiään ja kiroilujaan, samalla kummastellen näkyä ja pyysin sitten kuljettajaa soittamaan poliisit paikalle. Onnettomuus edellyttäisi kumminkin tutkimuksia ja raportteja. Virkavallasta oli hyvä aloittaa.
Paikalle tilattiin myös hinausauto. Vaijerit kiinnitettiin, ilmat laskettiin renkaista ja jousten pohjaan painamiseksi auton takaosa täytettiin painavilla miehillä. Siellä olin tietysti minäkin seisomassa, suorittaen tehtävääni lähes katottomassa vessassa. Olin painona. Puhelin pirahteli päällystakin taskussa ja eristepölyä satoi irvokkaasti irronneesta kattoluukusta päälleni. Vastasin soittoon. Soittaja oli toimittaja Ouluradiosta haluten kuulla, ettei mitenkään vain häiritsisi. Kerroin olevani suorittamassa painavaa tehtävää, jonka suorittamisen ohessa kykenisin kyllä puhumaan.
Oudoista olosuhteista huolimatta yritin antaa voitonriemuiselta vaikuttavaa vaalihaastattelua, vaikka toimittaja väliin ihmettelikin taustalta kuuluvaa kitinää ja kolinaa. Hinausauton vahva vaijeri veti haastattelun aikana asuntoauton raatoa ulos sentti sentiltä. Lopulta auto tupsahti takaisin valoon ja vain vähäistä huomiota herättänyt pelastusoperaatio oli ohitse. Itse kiirehdin Rotuaarille, jossa uudet ja uudelleen valitut valtuutetut kukitettiin keltaisilla ruusuilla. Tilaisuus oli koruton ja keli kolea. Nenääni niistellen kävelin takaisin autolleni ja ajoin kotiin.
Nyt siis tiistai. Päätän raporttini nyt tähän. Seuraavaksi kirjoitan tähän blogiin EKOPORVARI -asiasta, joka tuntuu kiehtovan ihmisiä laidasta laitaan.
Nyt minä juon kahvia!
Kunnia kanssanne,
Heikki
27.10.2008
Kellot kääntyivät uuteen aikaan
Tätä iltaa oli odotettu monen ehdokkaan kotona, niin myös meillä täällä Madekoskella. Molemmat tytöt olivat täysillä valvonnassa mukana jännittäen isäänsä enemmän, kunnes vetäytyivät yöpuulle. Seurasimme ääntenlaskun edistymistä pienellä ydinporukalla aika rauhallisissa tunnelmissa. Oma läpimenoni oli toki toivottu, mutta saavutettu tulos oli ylitse kaikkien ennakkotutinoiden. Rapiat 350 ääntä on ensikertalaiselle ehdokkaalle hyvä saavutus.
Silmäni tahtovat painua lepoon, mutta ennen kuin annan itselleni öistä armoa, tahdon kiittää kaikkia kannattajiani ja tukijoitani arvokkaista suorituksista äänestyskoppien pyhässä eristäytyneisyydessä. Nyt on unen aika, juhlitaan joskus toiste. Tämä tulos tietää enemmän totista työtä kuin pintakiiltoista poseerausta.
Mielenrauha ennen mielihyvää.
Kunnia kanssanne, hyvät Ystävät!
Hyvää yötä, ja hyvää huomenta!
Heikki Pesämaa
Silmäni tahtovat painua lepoon, mutta ennen kuin annan itselleni öistä armoa, tahdon kiittää kaikkia kannattajiani ja tukijoitani arvokkaista suorituksista äänestyskoppien pyhässä eristäytyneisyydessä. Nyt on unen aika, juhlitaan joskus toiste. Tämä tulos tietää enemmän totista työtä kuin pintakiiltoista poseerausta.
Mielenrauha ennen mielihyvää.
Kunnia kanssanne, hyvät Ystävät!
Hyvää yötä, ja hyvää huomenta!
Heikki Pesämaa
26.10.2008
Ajatuksia Oulujoen rannalta vaalipäivänä
Huomenta hyvät ystävät,
Niin on kääntynyt lokakuu kohti kauan odotettua loppuaan ja on koittanut suuren vaalipäivän vuoro. Ilmassa ei ole suuren urheilujuhlan tuntua. Ilmassa on syksyn harmautta, vihlovaa tuulta ja vaakasuoraa sadetta, joella näkyy kymmenittäin sorsia ja muita siivekkäitä. Aamu on kulunut kelloja käännellessä ja "Maanalaisen armeijan" iskuja seuratessa. Siinäpä onkin yksi ehdottomia suosikkisarjojani. Katsoin muutaman jakson ja hörpin siinä sivussa pari kuppia kahvia. Yö oli koko lailla levollinen, mitä nyt ajoittain hieman pahaa unta. Ei kuitenkaan kiusaksi saakka.
Ottaen huomioon sen tosiseikan, että perheeseemme odotetaan joulukuussa jälkikasvua ja että lisääntymisvietti on myös valloittanut koirat ja kissat, on todettava viimeisten viikkojen sujuneen hyvin. Raskaudet, ja tarkoitan nyt ainoastaan ihmisiä, ovat erilaisia, joko ne ovat vaivattomia tai sitten vaivalloisia. Jälkimmäinen tuo mukanaan monenlaisia haasteita, joissa läheisten ja lähipiirienkin apu on tarpeen. Se voisi olla yksi käytännönläheinen esimerkki siitä paljon puhutusta yhteisöllisyydestä. Jos vaihtoehtona olisi sairaalahoito, olisivat asiat kertaluokkaa surkeammalla tolalla. Paras potemisen paikka on koti sen kaikille jäsenille myös koirille ja kissoille.
Korvakipu on kulkeutunut ohimojomotuksen kautta leukaperiin, aivan kuten suuresti arvostamani emeritusprofessori ennustikin. Tämän vaivan kanssa kyllä pärjää.
Tässäpä pötköttelen sängyllä kissan kanssa kahdestaan ja kuuntelen likkojen touhuamisia. Pyykit taitavat olla kaapeissa ja likaiset astiat koneessa. Rouvakin kuuluu olevan jalkeilla, siellä se kolisuttaa kahvinkeitintä, hetken päästä kahisee sanomalehti ja pian jääkaapin ovi lonksahtaa auki. Aamuiset askareet tuovat turvallisuuden tuntua leppoisaan perheidylliin. Taidan itsekin nousta ja jättää vanhemman kissamme lepäämään valvomansa kylmänkostean ulkoyön jäljiltä.
.......
Viime päivinä olen hieman pohdiskellut näitä työmarkkina-asioita eri osapuolten kannalta katsottuna ja päätynyt nostamaan puheenaiheeksi seuraavankaltaisen mallin, jota pohjustan muutamilla lähtökohtaisilla faktoilla:
Lähtökohta 1: Me kaikki tiedämme, että ajassamme on tapana tukea yhteisin varoin eri toimijoita, myös yrityksiä, eikö niin.
Lähtökohta 2: Yritykset, yhteisöt, yhdistykset, järjestöt ja laitokset voivat yhden vuoden ajaksi pestata sangen merkittävän työllistämistuen avulla palvelukseensa pitkäaikaistyöttömiä työnhakijoita.
Lähtökohta 3: Vuoden kuluttua, kun tuki loppuu, pitkäaikaistyötön saa kenkää ja palaa takaisin kortistoon. Työnantaja pestaa hänen tilalleen uuden "tapauksen".
Lähtökohta 4: Työnantaja ei ole sitoutunut kouluttamaan vuodeksi pestaamaansa työntekijää, joka puolestaan ei ole motivoitunut opettelemaan tehtäväänsä, koska pitää pestiään väliaikaisena, vain tilapäisjärjestelynä. Yhteiskunta maksaa työnhakijan töihin uhraaman "välivuoden" ja jatkaa maksamista sen jälkeen kortiston kautta. Kukaan ei voita, kellään ei ole kivaa.
No niin, siihen malliini mennäkseni ehdotan seuraavaa menettelyä harkittavaksi:
1. Työnantaja pestaa palvelukseensa työttömän työnhakijan ja sitoutuu maksamaan hänelle koko koeajan (mikä on 6 kuukautta) palkan sen sopimuksen mukaisesti, minkä osapuolet neuvottelevat.
2. Koeajan kuluessa työnantajalla ja työntekijällä kumpaisellakin on yhtäläinen mahdollisuus päättää työsuhde. Sopimuksen irtisanova osapuoli kärsii työsuhteen päättämisestä.
3. Koeajan jälkeen molemmat osapuolet sitoutuvat pysyvämpään työsuhteeseen. Työnantaja saa tässä vaiheessa mahdollisuuden työllistämistukeen, joka kattaa seuraavat 12 kuukautta ja on määrältään samanehtoinen kuin se on nytkin. Työntekijän itse päättäessä työsuhteen joutuu hän karanteeniin, joka niin ikään on nykyisten ehtojen mukainen.
4. Molemmilla osapuolilla on näin ollen omalähtöinen intressi onnistua pysyvämmän työsuhteen synnyttämisessä. Työnantajaa voisi vielä erikseen palkita kahden vuoden kuluttua tuen maksamisen päättymisen jälkeen, mikäli työsuhde on edelleen voimassa.
Mallin ideana on intressi - jos se on molemmilla osapuolilla, on se myös yhteiskunnalla.
Miettikääpä asiaa.
Täällä päivä jatkuu odottavissa merkeissä, ajelin jo työpaikalleni. Ajattelin käydä repimässä ikkunajulisteet alas ja käärimässä bussien magneettilevyt rullalle. Ostin eilen Ramonesin Best of -levyn ja sitä kelpaa kuunnella sateen lyödessä rytmiä auton kattoon. Tulee ihan rippikesä 1981 mieleen...
.......
No sitten ollaankin jo illassa. Kello on ehtinyt puoli seitsemään. Televisiossa menee Arto Nybergin ohjelma, jossa Hantta Krause siis Wilma Schlisevski, tai joku sellainen, julistaa elämänkatsomustaan. Ihan fiksulta se vaikuttaa, vaikka näyttää hurjalta kaikkien lävistysten ja tatuointien kanssa. Sanoo olevansa tapetti. Kaikkea sitä kuulee, sanoo vielä olevansa Ramsayn herttuatar!
Onpa, onpa, mutta kylläpä onkin!
......
Niin on kääntynyt lokakuu kohti kauan odotettua loppuaan ja on koittanut suuren vaalipäivän vuoro. Ilmassa ei ole suuren urheilujuhlan tuntua. Ilmassa on syksyn harmautta, vihlovaa tuulta ja vaakasuoraa sadetta, joella näkyy kymmenittäin sorsia ja muita siivekkäitä. Aamu on kulunut kelloja käännellessä ja "Maanalaisen armeijan" iskuja seuratessa. Siinäpä onkin yksi ehdottomia suosikkisarjojani. Katsoin muutaman jakson ja hörpin siinä sivussa pari kuppia kahvia. Yö oli koko lailla levollinen, mitä nyt ajoittain hieman pahaa unta. Ei kuitenkaan kiusaksi saakka.
Ottaen huomioon sen tosiseikan, että perheeseemme odotetaan joulukuussa jälkikasvua ja että lisääntymisvietti on myös valloittanut koirat ja kissat, on todettava viimeisten viikkojen sujuneen hyvin. Raskaudet, ja tarkoitan nyt ainoastaan ihmisiä, ovat erilaisia, joko ne ovat vaivattomia tai sitten vaivalloisia. Jälkimmäinen tuo mukanaan monenlaisia haasteita, joissa läheisten ja lähipiirienkin apu on tarpeen. Se voisi olla yksi käytännönläheinen esimerkki siitä paljon puhutusta yhteisöllisyydestä. Jos vaihtoehtona olisi sairaalahoito, olisivat asiat kertaluokkaa surkeammalla tolalla. Paras potemisen paikka on koti sen kaikille jäsenille myös koirille ja kissoille.
Korvakipu on kulkeutunut ohimojomotuksen kautta leukaperiin, aivan kuten suuresti arvostamani emeritusprofessori ennustikin. Tämän vaivan kanssa kyllä pärjää.
Tässäpä pötköttelen sängyllä kissan kanssa kahdestaan ja kuuntelen likkojen touhuamisia. Pyykit taitavat olla kaapeissa ja likaiset astiat koneessa. Rouvakin kuuluu olevan jalkeilla, siellä se kolisuttaa kahvinkeitintä, hetken päästä kahisee sanomalehti ja pian jääkaapin ovi lonksahtaa auki. Aamuiset askareet tuovat turvallisuuden tuntua leppoisaan perheidylliin. Taidan itsekin nousta ja jättää vanhemman kissamme lepäämään valvomansa kylmänkostean ulkoyön jäljiltä.
.......
Viime päivinä olen hieman pohdiskellut näitä työmarkkina-asioita eri osapuolten kannalta katsottuna ja päätynyt nostamaan puheenaiheeksi seuraavankaltaisen mallin, jota pohjustan muutamilla lähtökohtaisilla faktoilla:
Lähtökohta 1: Me kaikki tiedämme, että ajassamme on tapana tukea yhteisin varoin eri toimijoita, myös yrityksiä, eikö niin.
Lähtökohta 2: Yritykset, yhteisöt, yhdistykset, järjestöt ja laitokset voivat yhden vuoden ajaksi pestata sangen merkittävän työllistämistuen avulla palvelukseensa pitkäaikaistyöttömiä työnhakijoita.
Lähtökohta 3: Vuoden kuluttua, kun tuki loppuu, pitkäaikaistyötön saa kenkää ja palaa takaisin kortistoon. Työnantaja pestaa hänen tilalleen uuden "tapauksen".
Lähtökohta 4: Työnantaja ei ole sitoutunut kouluttamaan vuodeksi pestaamaansa työntekijää, joka puolestaan ei ole motivoitunut opettelemaan tehtäväänsä, koska pitää pestiään väliaikaisena, vain tilapäisjärjestelynä. Yhteiskunta maksaa työnhakijan töihin uhraaman "välivuoden" ja jatkaa maksamista sen jälkeen kortiston kautta. Kukaan ei voita, kellään ei ole kivaa.
No niin, siihen malliini mennäkseni ehdotan seuraavaa menettelyä harkittavaksi:
1. Työnantaja pestaa palvelukseensa työttömän työnhakijan ja sitoutuu maksamaan hänelle koko koeajan (mikä on 6 kuukautta) palkan sen sopimuksen mukaisesti, minkä osapuolet neuvottelevat.
2. Koeajan kuluessa työnantajalla ja työntekijällä kumpaisellakin on yhtäläinen mahdollisuus päättää työsuhde. Sopimuksen irtisanova osapuoli kärsii työsuhteen päättämisestä.
3. Koeajan jälkeen molemmat osapuolet sitoutuvat pysyvämpään työsuhteeseen. Työnantaja saa tässä vaiheessa mahdollisuuden työllistämistukeen, joka kattaa seuraavat 12 kuukautta ja on määrältään samanehtoinen kuin se on nytkin. Työntekijän itse päättäessä työsuhteen joutuu hän karanteeniin, joka niin ikään on nykyisten ehtojen mukainen.
4. Molemmilla osapuolilla on näin ollen omalähtöinen intressi onnistua pysyvämmän työsuhteen synnyttämisessä. Työnantajaa voisi vielä erikseen palkita kahden vuoden kuluttua tuen maksamisen päättymisen jälkeen, mikäli työsuhde on edelleen voimassa.
Mallin ideana on intressi - jos se on molemmilla osapuolilla, on se myös yhteiskunnalla.
Miettikääpä asiaa.
Täällä päivä jatkuu odottavissa merkeissä, ajelin jo työpaikalleni. Ajattelin käydä repimässä ikkunajulisteet alas ja käärimässä bussien magneettilevyt rullalle. Ostin eilen Ramonesin Best of -levyn ja sitä kelpaa kuunnella sateen lyödessä rytmiä auton kattoon. Tulee ihan rippikesä 1981 mieleen...
.......
No sitten ollaankin jo illassa. Kello on ehtinyt puoli seitsemään. Televisiossa menee Arto Nybergin ohjelma, jossa Hantta Krause siis Wilma Schlisevski, tai joku sellainen, julistaa elämänkatsomustaan. Ihan fiksulta se vaikuttaa, vaikka näyttää hurjalta kaikkien lävistysten ja tatuointien kanssa. Sanoo olevansa tapetti. Kaikkea sitä kuulee, sanoo vielä olevansa Ramsayn herttuatar!
Onpa, onpa, mutta kylläpä onkin!
......
25.10.2008
Aattoilta
Pitkä juoksu alkaa olla maalisuoraa vaille valmis. Mikä tulee tuloksekseni, sen huomisilta näyttää.
Huomenna iltapäivästä olen lupautunut käyttämään erästä heikkokuntoista vanhusta äänestyspaikalla. Samalla käynnillä ajattelin jo riipoa Käpälänkulman ikkunoiden vaalijulisteet alas. Eivätpähän sitten ole enää irvistelemässä ohikulkijoille maanantaiaamusta.
Tämä päivä on kulunut pihaportaita puuhastellessa. Sain ne lopultakin kävelykuntoon, ennen lumia ja ennen vaaleja, kuten lupasin. Aamupäivästä piipahdettiin likkojen kanssa Rotuaarilla katsomassa ja kokemassa vaalihuumaa. Paljon vaalitauluista tuttuja naamoja oli vaivautunut ulos epävakaaseen ilmanalaan.
Haluaisin jutella, purkaa pikkuisen odottamisen paineita. Kello on kahdeksan maissa illalla.
Jannu, tule esiin!
Kumma kaveri. Silloin kun toivoisi tajuttomuutta, se piru pilkistää kuuluville, mutta pyydettäessä sitä ei näy, eikä kuulu! Siispä kuvittelen sen nyt kysyvän,
"Jännittääkö, hermostuttaako?"
Punnitsen kuvittelemaani kysymystä, punnitsen tämän hetkisiä tuntemuksiani.
"Ei jännitä, ehkäpä hermostuttaa. Päällimmäisenä ajatuksenani toivoisin yksitotiseksi käyneen tahdin jo taukoavan. Maalissa olisi mukavampi muistella menneitä viikkoja kohokohtineen."
Joku liukuu esiin lokeroistaan. Havahdun seuraan.
"Jannu, hei! Sinä tulit sittenkin! Anna tulla, käydään tämä nyt läpi ja jäädään odottamaan huomista iltaa, sillä huomenna tähän aikaan olemme molemmat täpinöissämme. No,"
Jannu ei vaikuta tavanomaisen valppaalta, onko se edes läsnä?
"Miten pettymykseen varaudutaan?" se kysyy harkiten.
"Hyvä kysymys." Se lipsahti luonnostaan, ajattelematta sen enempää. On ollut turhan paljon niin sanottuja "hyviä kysymyksiä"... mutta jatkan pohdintaani,
" Muutaman päivän päästä tulee 10 kuukautta absoluuttista alkoholittomuutta täyteen. Juomalla ei siis tokene. On yritettävä muuta, on sovittava pettymyksen suuruus äänimäärän perusteella ja valmisteltava etukäteen tuloksen kohtaaminen."
Jannu katkaisee harkitsemiseni kiirehtimällä eteenpäin asiassa,
"Niin, siis miten?"
"No, esimerkiksi niin, että mikäli tulokseksi tulisi alle 50 ääntä, päättäisin huomiseen iltaan kaiken poliittisen toimintani ja keskittyisin sen sijaan johonkin muuhun mukavaan, esimerkiksi maisemanhoitoon ja kuntoiluun. Ja, mikäli ääniä tulisi 50-150, pyrkisin tekemään siinä tapauksessa vastuullista rivimiehen työtä paikallisyhdistyksemme eteen, mutta en enää jatkaisi puheenjohtajana. Jos taas ääniä kertyisi yli 150, ei se enää olisikaan minkäänlainen pettymys, vaan riemuisa saavutus..."
"Riemuisa? voi helvetti!"
"Joo, kyllä, kyllä! Vaalitilanne on aina myös henkilökohtainen äänikilpailu. Luullakseni jokainen ehdokas tahtoisi yllättyä positiivisesti saamastaan äänimäärästä. Kuten jo pappa aikoinaan sanoi: kyllä paljon kanssa pärjää, vähän kanssa on vaikeampi."
"Ja tässä tapauksessa se tarkoittaisi mitä?!"
"Politiittisen uran urkenemistahan se merkitsisi paikallistasolla. Heittäytymistä haasteisiin ja perehtymistä politiikan taitoihin." Taidan kuulostaa tekopyhältä ja teennäiseltä. Tämä tulee vielä nilkoille, ajattelen muka itsekseni. Jannu on kuitenkin samalla kanavalla, kaikki on julkista, paljastun oikopäätä aikeineni ja samassa Jannu hiipii ääneen,
"Joopa joo, tähän palataan painajaisissa. Se olen sitten minä, kun kolkuttelen sinut hereille pyhäyönä. Yksi neuvo, varaudu."
Huokaan ja suoristan selkääni.
"Arvasin, ettet jättäisi minua rauhaan. Mistä minä tiedän, mitkä ovat reaktioni huomenna. Nyt on kuitenkin tehty suurin piirtein se, mikä yleensäkään on ollut tehtävissä. Turpatoimintaani tyrkyttämään en sentään sortunut, luulisin säilyttäneeni kunniani."
Hiljenee. Ei ähkäisyäkään. Ketähän tässä loppujen lopuksi jännittää ja hermostuttaa?
Jään siis odottamaan, ehkä myös toivomaan jotain uutta. Mutta osaanko sittenkään varautua. Huomenna ollaan joka tapauksessa senkin kysymyksen suhteen viisaampia.
Kunnia kanssasi!
Hp.
Huomenna iltapäivästä olen lupautunut käyttämään erästä heikkokuntoista vanhusta äänestyspaikalla. Samalla käynnillä ajattelin jo riipoa Käpälänkulman ikkunoiden vaalijulisteet alas. Eivätpähän sitten ole enää irvistelemässä ohikulkijoille maanantaiaamusta.
Tämä päivä on kulunut pihaportaita puuhastellessa. Sain ne lopultakin kävelykuntoon, ennen lumia ja ennen vaaleja, kuten lupasin. Aamupäivästä piipahdettiin likkojen kanssa Rotuaarilla katsomassa ja kokemassa vaalihuumaa. Paljon vaalitauluista tuttuja naamoja oli vaivautunut ulos epävakaaseen ilmanalaan.
Haluaisin jutella, purkaa pikkuisen odottamisen paineita. Kello on kahdeksan maissa illalla.
Jannu, tule esiin!
Kumma kaveri. Silloin kun toivoisi tajuttomuutta, se piru pilkistää kuuluville, mutta pyydettäessä sitä ei näy, eikä kuulu! Siispä kuvittelen sen nyt kysyvän,
"Jännittääkö, hermostuttaako?"
Punnitsen kuvittelemaani kysymystä, punnitsen tämän hetkisiä tuntemuksiani.
"Ei jännitä, ehkäpä hermostuttaa. Päällimmäisenä ajatuksenani toivoisin yksitotiseksi käyneen tahdin jo taukoavan. Maalissa olisi mukavampi muistella menneitä viikkoja kohokohtineen."
Joku liukuu esiin lokeroistaan. Havahdun seuraan.
"Jannu, hei! Sinä tulit sittenkin! Anna tulla, käydään tämä nyt läpi ja jäädään odottamaan huomista iltaa, sillä huomenna tähän aikaan olemme molemmat täpinöissämme. No,"
Jannu ei vaikuta tavanomaisen valppaalta, onko se edes läsnä?
"Miten pettymykseen varaudutaan?" se kysyy harkiten.
"Hyvä kysymys." Se lipsahti luonnostaan, ajattelematta sen enempää. On ollut turhan paljon niin sanottuja "hyviä kysymyksiä"... mutta jatkan pohdintaani,
" Muutaman päivän päästä tulee 10 kuukautta absoluuttista alkoholittomuutta täyteen. Juomalla ei siis tokene. On yritettävä muuta, on sovittava pettymyksen suuruus äänimäärän perusteella ja valmisteltava etukäteen tuloksen kohtaaminen."
Jannu katkaisee harkitsemiseni kiirehtimällä eteenpäin asiassa,
"Niin, siis miten?"
"No, esimerkiksi niin, että mikäli tulokseksi tulisi alle 50 ääntä, päättäisin huomiseen iltaan kaiken poliittisen toimintani ja keskittyisin sen sijaan johonkin muuhun mukavaan, esimerkiksi maisemanhoitoon ja kuntoiluun. Ja, mikäli ääniä tulisi 50-150, pyrkisin tekemään siinä tapauksessa vastuullista rivimiehen työtä paikallisyhdistyksemme eteen, mutta en enää jatkaisi puheenjohtajana. Jos taas ääniä kertyisi yli 150, ei se enää olisikaan minkäänlainen pettymys, vaan riemuisa saavutus..."
"Riemuisa? voi helvetti!"
"Joo, kyllä, kyllä! Vaalitilanne on aina myös henkilökohtainen äänikilpailu. Luullakseni jokainen ehdokas tahtoisi yllättyä positiivisesti saamastaan äänimäärästä. Kuten jo pappa aikoinaan sanoi: kyllä paljon kanssa pärjää, vähän kanssa on vaikeampi."
"Ja tässä tapauksessa se tarkoittaisi mitä?!"
"Politiittisen uran urkenemistahan se merkitsisi paikallistasolla. Heittäytymistä haasteisiin ja perehtymistä politiikan taitoihin." Taidan kuulostaa tekopyhältä ja teennäiseltä. Tämä tulee vielä nilkoille, ajattelen muka itsekseni. Jannu on kuitenkin samalla kanavalla, kaikki on julkista, paljastun oikopäätä aikeineni ja samassa Jannu hiipii ääneen,
"Joopa joo, tähän palataan painajaisissa. Se olen sitten minä, kun kolkuttelen sinut hereille pyhäyönä. Yksi neuvo, varaudu."
Huokaan ja suoristan selkääni.
"Arvasin, ettet jättäisi minua rauhaan. Mistä minä tiedän, mitkä ovat reaktioni huomenna. Nyt on kuitenkin tehty suurin piirtein se, mikä yleensäkään on ollut tehtävissä. Turpatoimintaani tyrkyttämään en sentään sortunut, luulisin säilyttäneeni kunniani."
Hiljenee. Ei ähkäisyäkään. Ketähän tässä loppujen lopuksi jännittää ja hermostuttaa?
Jään siis odottamaan, ehkä myös toivomaan jotain uutta. Mutta osaanko sittenkään varautua. Huomenna ollaan joka tapauksessa senkin kysymyksen suhteen viisaampia.
Kunnia kanssasi!
Hp.
24.10.2008
Varikon kautta voittotaistoon!
Eilen oli torstai ja siitä kerron, koska nyt on perjantai vasta aamussa. Monet ovat olettaneet näiden vaalinaluspäivien olevan ehdokkaille kovinkin kiireisiä, mutta paljastanpa nyt, ettei muutama hassu poliittinen päivämerkintä vielä tee kiirettä, johon ei olisi työelämässä päässyt tottumaan. Pikemminkin menot ovat olleet kuin armeijassa aikoinaan, mennään hösö-hösö -tahdilla odottamaan jotakin ja ylläpidetään väliaikoina kiireistä kulissia.
Eilen siis elettiin torstaita, toivonpäivää. Hyvä päivähän siitä lopulta sukeutui, vaikka aamu alkoikin korvatohtorin vastaanotolla. Yö oli nimittäin kulunut kipeäksi äitynyttä kuuloelintä potiessa. Parin viikon ajan päälle pyrkinyt flunssa puhkesi ilmoille illan aikana ja vasemman korvan kautta. Ärtymys kiusasi siinä määrin, että päätin hakea apua ahdinkooni.
Sairaalan käytävällä oli kiireistä kuhinaa, hoitajia tuli ja meni, myös lääkäreitä vilahteli tuon tuostakin. Antauduin odottamaan vuoroani, otin käsiini loppuunplärytyn Anna-lehden ja syvennyin sen aika mitäänsanomattomaan sisältöön.
Päästyäni sisään lääkärin vastaanottohuoneeseen tapasin tutun tohtorin, joka ei tietystikään malttanut olla irvailematta vasemman korvan kärsimyksen aiheuttajasta. Hän pohti, ettei vain ekoporvarin olisi tullut liikaa kuulosteltua vasempaan. Laistin heti moisen epäilyn, vaikka samalla tunnustinkin kärsiväni Urpilaisen aggressiivisesta tonaatiosta. En silti voinut uskoa, että sen puolen kuuloelimeni olisi protestissaan näin voimakas. Kohtuus kaikessa, kärsimyksessäkin!
Sain vaivaani hyvän avun ja rasvaa korvakäytävään. Jatkoin vaalikiertuettani Rotuaarille, jossa tapasin kahvittelemassa jo tutuksi tulleita kansantietäjiä. Puhuttiin hyvää asiaa Lasaretinväylästä ja Toppilansalmesta. Lupasin olla mahdollisuuksieni mukaan ajamassa asiaa, kävipä vaaleissa miten hyvänsä.
Korvani ärtyessä kylmässä viimassa vihlovaksi, vetäydyin Korvaan, siis sinne kahvilaamme.
Hierottuani sormeni sutjakkaiksi, aloin takoa tekstiviestejä, joilla pyrin kannustamaan kokoomusaktiiveja illaksi kirjastotalon vaalipaneeliin. Kalevan suuri vaalikiertue päättyi Ouluun ja pöydän taakse oli kutsuttu suurimpien puolueiden ryhmänvetäjät puhumaan omien ja puolueittensa näkemysten mukaisesti paikkakunnan parhaaksi. Juuri ennen tilaisuuden alkua julkaisin Kalevan politiikan toimittajille (vai pitäisikö sanoa poliittisille toimittajille) viimeisimmät galluptulokset. Taloustutkimuksen YLE:lle tuottaman kyselyn mukaan kokoomus olisi voittamassa vaalit merkittävällä erolla kahteen seuraavaan puolueeseen verrattuna. Toimittajien ilmeet kertoivat pettämätöntä kieltä heidän poliittisesta suuntautuneisuudestaan. Molemmat irvistivät ja kilvan kiistivät tutkimuksen paikkansapitävyyden. Näytin faktaa ja reportterit lähtivät pois.
Tämän perjantaiaamun Kalevan otsikko vaalipaneelijutussa kertoo loput: "Demarit ehdottavat valtuustosopimusta". Siinäpä sitä sopivaa sisältöä, demarit näemmä täytyi saada otsikoihin keinolla millä hyvänsä. Olisin pitänyt enemmän oikeutettuna, mikäli heti otsikossa olisi esitetty vihreiden Taina Pitkänen-Kolin selkeää kantaa Kallioparkki-kysymyksessä. Kokonaisuutena keskustelu oli aika mitäänsanomattoman lattea, vaikka toisaalta konsensushenki kaupungissamme tuskin on pahasta.
Illalla oli sitten se suuri vaalikeskustelu YLE:n TV 1:ssä. Ei siitäkään mitään ratkaisua suuntaan tai toiseen saatu aikaiseksi. Toimittajien kikkailu kokoomuksen vaaliteemoja värittäneillä kinttailla ja pensseleillä oli aika kiva!
No, kuten sanottua, nyt on sitten perjantai. Kalevan ilmoitusliite oli täytetty kokoomusehdokkaiden naamakuvilla ja julistuksilla. Olin siellä minäkin.
Kuten olen huomenna ja sunnuntainakin.
Mutta nytpä taidan lähteä töröttelemään toivoteipatulla vuokra-asuntoautolla kohti Madekoskea. Unohdin näet Oulujoki-lakkini kotiin ja minähän en sitä ilman astu esiin kauppapaikkojen parkkipaikoille tai kaupungin kaduille.
Kunnia kanssanne, jaksakaa, jaksakaa...
Hp.
Eilen siis elettiin torstaita, toivonpäivää. Hyvä päivähän siitä lopulta sukeutui, vaikka aamu alkoikin korvatohtorin vastaanotolla. Yö oli nimittäin kulunut kipeäksi äitynyttä kuuloelintä potiessa. Parin viikon ajan päälle pyrkinyt flunssa puhkesi ilmoille illan aikana ja vasemman korvan kautta. Ärtymys kiusasi siinä määrin, että päätin hakea apua ahdinkooni.
Sairaalan käytävällä oli kiireistä kuhinaa, hoitajia tuli ja meni, myös lääkäreitä vilahteli tuon tuostakin. Antauduin odottamaan vuoroani, otin käsiini loppuunplärytyn Anna-lehden ja syvennyin sen aika mitäänsanomattomaan sisältöön.
Päästyäni sisään lääkärin vastaanottohuoneeseen tapasin tutun tohtorin, joka ei tietystikään malttanut olla irvailematta vasemman korvan kärsimyksen aiheuttajasta. Hän pohti, ettei vain ekoporvarin olisi tullut liikaa kuulosteltua vasempaan. Laistin heti moisen epäilyn, vaikka samalla tunnustinkin kärsiväni Urpilaisen aggressiivisesta tonaatiosta. En silti voinut uskoa, että sen puolen kuuloelimeni olisi protestissaan näin voimakas. Kohtuus kaikessa, kärsimyksessäkin!
Sain vaivaani hyvän avun ja rasvaa korvakäytävään. Jatkoin vaalikiertuettani Rotuaarille, jossa tapasin kahvittelemassa jo tutuksi tulleita kansantietäjiä. Puhuttiin hyvää asiaa Lasaretinväylästä ja Toppilansalmesta. Lupasin olla mahdollisuuksieni mukaan ajamassa asiaa, kävipä vaaleissa miten hyvänsä.
Korvani ärtyessä kylmässä viimassa vihlovaksi, vetäydyin Korvaan, siis sinne kahvilaamme.
Hierottuani sormeni sutjakkaiksi, aloin takoa tekstiviestejä, joilla pyrin kannustamaan kokoomusaktiiveja illaksi kirjastotalon vaalipaneeliin. Kalevan suuri vaalikiertue päättyi Ouluun ja pöydän taakse oli kutsuttu suurimpien puolueiden ryhmänvetäjät puhumaan omien ja puolueittensa näkemysten mukaisesti paikkakunnan parhaaksi. Juuri ennen tilaisuuden alkua julkaisin Kalevan politiikan toimittajille (vai pitäisikö sanoa poliittisille toimittajille) viimeisimmät galluptulokset. Taloustutkimuksen YLE:lle tuottaman kyselyn mukaan kokoomus olisi voittamassa vaalit merkittävällä erolla kahteen seuraavaan puolueeseen verrattuna. Toimittajien ilmeet kertoivat pettämätöntä kieltä heidän poliittisesta suuntautuneisuudestaan. Molemmat irvistivät ja kilvan kiistivät tutkimuksen paikkansapitävyyden. Näytin faktaa ja reportterit lähtivät pois.
Tämän perjantaiaamun Kalevan otsikko vaalipaneelijutussa kertoo loput: "Demarit ehdottavat valtuustosopimusta". Siinäpä sitä sopivaa sisältöä, demarit näemmä täytyi saada otsikoihin keinolla millä hyvänsä. Olisin pitänyt enemmän oikeutettuna, mikäli heti otsikossa olisi esitetty vihreiden Taina Pitkänen-Kolin selkeää kantaa Kallioparkki-kysymyksessä. Kokonaisuutena keskustelu oli aika mitäänsanomattoman lattea, vaikka toisaalta konsensushenki kaupungissamme tuskin on pahasta.
Illalla oli sitten se suuri vaalikeskustelu YLE:n TV 1:ssä. Ei siitäkään mitään ratkaisua suuntaan tai toiseen saatu aikaiseksi. Toimittajien kikkailu kokoomuksen vaaliteemoja värittäneillä kinttailla ja pensseleillä oli aika kiva!
No, kuten sanottua, nyt on sitten perjantai. Kalevan ilmoitusliite oli täytetty kokoomusehdokkaiden naamakuvilla ja julistuksilla. Olin siellä minäkin.
Kuten olen huomenna ja sunnuntainakin.
Mutta nytpä taidan lähteä töröttelemään toivoteipatulla vuokra-asuntoautolla kohti Madekoskea. Unohdin näet Oulujoki-lakkini kotiin ja minähän en sitä ilman astu esiin kauppapaikkojen parkkipaikoille tai kaupungin kaduille.
Kunnia kanssanne, jaksakaa, jaksakaa...
Hp.
22.10.2008
Määilmiöitä ja kyräileviä katseita
Tiistai oli hilipati-hippan –päivä. Menoa ja meininkiä riitti aamusta iltaan. No, siitähän jää kroppaan yliannostuneen adrenaliinin ylläpitämää virettä, joka kostautuu lepoa kaipaavalle kaverille aamuyön valvottuina tunteina. Vahtivuoroni alkoi kello 01.30. Aikani yritin päästä takaisin lepoon, mutta kumpikaan kylki ei tuntunut sopivalta, makasin siksi selälläni ja antauduin hereillä oloon. Jannu tuli yöhöni. Juttelemaan. Tällä kertaa se vaikuttaa säyseältä, eikä ala heti haastamaan. Taas valvotaan kahdestaan. Kissa mouruaa kiimaansa ulkona sateessa. Kamala ääni. Kastukoot.
Vaalit lähestyy. Muutama hassu päivä ja urakka on ohi. Mitä lähemmäksi mennään, sitä hermostuneemmaksi käy tunnelma. Jokaisella ehdokkaalla on oma lehmä ojassa, kukaan tuskin tahtoisi pettyä sunnuntai-iltana. Niinpä kisa on kova ja armoton. Samoista äänestäjistä käydään suosiotaistoa. Ehdokkaat etääntyvät toisistaan, kumppanuuden tunnelmaa toki teeskennellään.
No, kyllähän näiden valtuustoon pyrkijöiden kanssa pärjää, sillä peli on kaikille sama ja jokainen kerää ääniä yhteiseen pottiin. Sen sijaan vaikeampaa on tulla toimeen noiden muutamien passiivisten luikureiden kanssa. Kokoomuksen ehdokaslistoilta peräti 40 halukasta sai tuomiokseen kylmää kämmentä, eivätkä he päässet sadan armoitetun ehdokkaan joukkoon, vaan joutuivat jäämään kisasta rannalle. Passiivisten ehdokkaiden nolla-aktiivisuus ja nolla-budjetti ovat suuri loukkaus näitä neljääkymmentä kohtaan.
Jos ehdokkaaksi lähtee, kokoomuksen tapauksessa pääsee, niin sitten olisi heittäydyttävä tehtävään tosissaan. Mutta mikä tökkii, pelottaako tulosodotukset, tahdotaanko tekemättömyydellä jo etukäteen valmistaa selitystä heikolle menestykselle, ”olisinhan minäkin, jos olisin viitsinyt mainostaa ja touhuta…” Pelottaako kaapista ulos tuleminen, äänestäjien kohtaaminen vaiko itsensä kohtaaminen. Pelko tässä joka tapauksessa täytyy jotenkin olla taustalla.
Itse näen tilanteen siten, että kuusi nykyistä kokoomusvaltuutettua on jäämässä pois Oulun kaupunginvaltuustosta. Pelkästään nuo tyhjiksi jäävät paikat täytyy korvata, meidän on siksi löydettävä uusia tähtiä, meidän on kampanjoitava uusia kasvoja, ikään kuin synnytettävä uusia ihmisiä. Vaalivoittoon tarvitaan sitten vielä yksi tai kaksi uutta kasvoa lisää! Tämän lähtökohdan pohjalta olen itsekin pyrkinyt kampanjani rakentamaan ja samoilla perusteilla suositellut sitä muillekin meikäläisille. Oma satsaukseni onkin alkuperäistä aikomustani merkittävästi suurempi, mutta kuten todettua, nyt täytyy takoa, vaikka lainavaroilla. Tämä tietoisuus taustalla vaikuttaen minun on niin vaikea sulattaa noiden passiivisten kanditaattiemme kotikomeroisia puuhasteluja.
Vaalityössä on aika teoretisoida ja on aika tehdä työtä. Samojen vanhojen tuttavien kesken spekulointi tässä vaiheessa vaalityötä on kuin tanssipaikan kiertämistä seinien ulkopuolella. Harva sieltä tulee hakemaan seuraa lavalle. Korkeintaan joku kompuroi kohti pullo mukanaan, mutta sellaista ei kai kukaan kaverikseen toivoisi.
Sellaista tuli yössä tuumailtua. Jossain vaiheessa Jannu katosi ja jätti minut valumaan armahtavaan uneen.
Kunnia kanssasi,
Hp.
Vaalit lähestyy. Muutama hassu päivä ja urakka on ohi. Mitä lähemmäksi mennään, sitä hermostuneemmaksi käy tunnelma. Jokaisella ehdokkaalla on oma lehmä ojassa, kukaan tuskin tahtoisi pettyä sunnuntai-iltana. Niinpä kisa on kova ja armoton. Samoista äänestäjistä käydään suosiotaistoa. Ehdokkaat etääntyvät toisistaan, kumppanuuden tunnelmaa toki teeskennellään.
No, kyllähän näiden valtuustoon pyrkijöiden kanssa pärjää, sillä peli on kaikille sama ja jokainen kerää ääniä yhteiseen pottiin. Sen sijaan vaikeampaa on tulla toimeen noiden muutamien passiivisten luikureiden kanssa. Kokoomuksen ehdokaslistoilta peräti 40 halukasta sai tuomiokseen kylmää kämmentä, eivätkä he päässet sadan armoitetun ehdokkaan joukkoon, vaan joutuivat jäämään kisasta rannalle. Passiivisten ehdokkaiden nolla-aktiivisuus ja nolla-budjetti ovat suuri loukkaus näitä neljääkymmentä kohtaan.
Jos ehdokkaaksi lähtee, kokoomuksen tapauksessa pääsee, niin sitten olisi heittäydyttävä tehtävään tosissaan. Mutta mikä tökkii, pelottaako tulosodotukset, tahdotaanko tekemättömyydellä jo etukäteen valmistaa selitystä heikolle menestykselle, ”olisinhan minäkin, jos olisin viitsinyt mainostaa ja touhuta…” Pelottaako kaapista ulos tuleminen, äänestäjien kohtaaminen vaiko itsensä kohtaaminen. Pelko tässä joka tapauksessa täytyy jotenkin olla taustalla.
Itse näen tilanteen siten, että kuusi nykyistä kokoomusvaltuutettua on jäämässä pois Oulun kaupunginvaltuustosta. Pelkästään nuo tyhjiksi jäävät paikat täytyy korvata, meidän on siksi löydettävä uusia tähtiä, meidän on kampanjoitava uusia kasvoja, ikään kuin synnytettävä uusia ihmisiä. Vaalivoittoon tarvitaan sitten vielä yksi tai kaksi uutta kasvoa lisää! Tämän lähtökohdan pohjalta olen itsekin pyrkinyt kampanjani rakentamaan ja samoilla perusteilla suositellut sitä muillekin meikäläisille. Oma satsaukseni onkin alkuperäistä aikomustani merkittävästi suurempi, mutta kuten todettua, nyt täytyy takoa, vaikka lainavaroilla. Tämä tietoisuus taustalla vaikuttaen minun on niin vaikea sulattaa noiden passiivisten kanditaattiemme kotikomeroisia puuhasteluja.
Vaalityössä on aika teoretisoida ja on aika tehdä työtä. Samojen vanhojen tuttavien kesken spekulointi tässä vaiheessa vaalityötä on kuin tanssipaikan kiertämistä seinien ulkopuolella. Harva sieltä tulee hakemaan seuraa lavalle. Korkeintaan joku kompuroi kohti pullo mukanaan, mutta sellaista ei kai kukaan kaverikseen toivoisi.
Sellaista tuli yössä tuumailtua. Jossain vaiheessa Jannu katosi ja jätti minut valumaan armahtavaan uneen.
Kunnia kanssasi,
Hp.
20.10.2008
Tyyliä riittää, riittääkö ymmärrystä?
Näinä aikoina sitä saa tavata monenlaista maailmanmiestä ja toinen toistaan itseriittoisempaa muotitietäjää. Suurin osa tyylittelijöistä omaa myös sisäistä selkärankaa ja perehtyneisyyttä, mutta onpas laatujoukossa aina joitain hahmoja, jotka kekkuloivat kuteilla ja kielikikkailuilla ihan vaan tarkoitushakuisesti. Liekö olen tulossa vanhaksi, kun sellainen pöyhistely on alkanut aivan oikeasti turhauttaa. Pintaliitoinen elämäntapa ei vaan enää jaksa viehättää. Oman aikani elvistelyt on eletty ja kipeiksi koettu. Tuskinpa tuo yleisimminkään on kovinkaan suuri synti kaivata raikkaita mäntykankaita enemmän kuin elähtäneiden tyylipriimusten tuputtamaa kertakäyttöistä elämänfilosofiaa.
Ehdokkaiden tulisi jättää äänestäjille itsestään riittävän fiksun ihmisen mielikuva, mikä taas saattaa olla sangen haasteellista, noita fiksuuden lajeja kun on niin monenmoisia, kuten on typeryyden lajejakin. Eräissä tapauksissa fiksuus ulottuu ainoastaan sileisiin vaatekerroksiin ja epäluontevan moi-moi -kielen hallintaan. Siinä vaiheessa, kun tyylikkyys muuttuu luontevuudesta väkisin yrittämiseksi, on aika antautua hyväksymään elämän realiteetteja.
Tyylimielessä fiksuksi tahtovan ihmisen on elettävä tarkasti rajatussa sapluunassa, jossa ei ole tilaa irtiotoille, eikä oikein muullekaan puolivallattomalle hupsuttelulle. Perushabitus on tyylittelijälle tärkeä osa tavoiteltua minuutta, ollakseen uskottava täytyisi osata antaa kiireinen vaikutelma, kasvojen ilmeiden olisi oltava jugurtinsyöjän kaltaisesti kurtistuneina mahtavien huolten painamiksi. Habituksen tulisi huokua selkiytymätöntä sivistystä ja kunnioitusta herättävää luoksepääsemättömyyttä, sellaista "älä-keskeytä-minua" ryppyotsaisuutta. Hah! Nöyrtykää!
Ja vielä lisää kylmää vettä näiden besserwissereiden kintuille. Heidän on nimittäin myös näytettävä ja vaikutettava alati ikävystyneiltä, kärsiviltä ja välinpitämättömiltä – monimutkaisen kansainvälisen bisneksen tai poliittisen vallankäytön seurausten polttamilta. He asettavat itsensä ylempiarvoiseen asemaan, sillä vallankin omasta mielestään he juuri ovat yhteiskuntajärjestystä ylläpitäviä henkilöitä, heitä jotka vastaavat hankaliin kysymyksiin merkitsevällä hiljaisuudella ja jättävät tarkoitustensa tulkinnat kysyjille. Ikäviä he ovat koko lailla kaikessa epäystävällisyydessään. No, ääh kumminkin ja perään tulee heh-heh! Mikä se Heikkiä nyt näin turhauttaa, se Tuomiojako se taas kallossa kummittelee. Saatan kuulla Jannun sisälläni nauravan minulle ivallista naurua. Mutta minä itse, minä olen tosissani.
Vuoropuhelu on lyhyt, tunnen kritiikin. En siltikään malta vaieta, on ripitettävä ja rienattava, siis jatkan. Tiukkoihin kuoseihin pakotettu mielenhallinta kasvaa lopulta tympääntyneisyydeksi, sillä tunteiden täydellinen kontrolli on oikeastaan ahdistavan apatian runkojuuri. Me suomalaiset, eritoten me pohjalaiset, ja vieläkin täsmemmin me oulujokiset, olemme kyllä melkoisia mestareita iloperäisten mielenkuohujen kukistajina. Eipä tarvitse olla kummoinenkaan riemunaihe rinnassa, kun se jo osataan latistaa lokaan. Pessimisti ei pety, sanovat lannistajat. Eikä optimisti opi, minä lisäisin.
Tämmöisiä asioita pyörittelin mielessäni tänne Kainuuseen kulkiessani. Setvittelin sellaisten oppien julistamia säädöksiä, joiden mukaisesti kansalaisen on ollut vaieten kohdattava kaikki mahdolliset emotionaaliset mielenkuohunsa, niin ilot kuin surutkin. Kamalaa aikaa on eletty, kun systeemin säännöt ovat ohjanneet kansalaisten tunteitakin.
No, tästä tuli tämmöinen vuodatus. Olipa intro! Kerta kaikkiaan!
Täällä sentään saa ihminen olla sinut tunteittensa kanssa. Täällä voi tuntea turvan itsessään vaikka laskisi irti kaikki mielen metelit.
Tähän päivään, joka on sunnuntai. On pilvipoutaa, ehkä parisen astetta lämmintä, on sellainen syksyinen kuminvaihtokeli. Niinpä niin, olenko unohtanut kertoa, olen nyt siis täällä Kantturan Karvajalassa, istuskelen alkukesästä rakentamani kaksikerroksisen näköalapaikan kattoterassilla ja tuotan tekstiksi tuimia ajatuksia pintakiiltoisesta maailmastamme. Havahdun penkilläni ja aistin hiljaisuutta ympärilläni, vain jotkut pikkulinnut laulevat, kuin toisiltaan kysyen, kuka? Oulujoki tuolla alhaalla vaikuttaa levolliselta, kaipa sekin jo valmistautuu olemattomille talvitorkuilleen. Tällä kohtaa joki ei nimittäin talven aikana pääse lainkaan jäätymään vuolaan virtansa vuoksi.
Minun on ikävä nuotiota ja pihasaunaa, on ikävä tekemättömiä töitä. Ensi talvi Kantturassa tulee olemaan kylmä ja äänetön. Nousen penkiltä ja otan kuvan liitettäväksi tämän tekstipatterin yhteyteen. Maisema on jotenkin terapeuttisen seesteinen. Viivähdän tuokion sitä silmäillen, ennen kuin painan kommunikaattorin kannen kiinni ja palaan takaisin pihamaalle.
Valitettavan lyhyt oli visiittini Kantturassa. On mentävä.
Ajattelen kiireisiä asioita ajaessani hiljaa kuoppaista soratietä kohti pikitien tasaisia pintoja. Päätän protestoida pikiteitä ja päämäärätöntä kouhotusta vastaan ja käännyn pidemmälle Nuojuan reitille, haluan pysyä hiekkateillä, haluan ajaa hiljaa. Nuojuan soratie on mukavan maastoamyötäilevää, vaikka risusavottaa joen puolella riittäisikin moneksi kesäksi. Saavun valtatie 22:n risteykseen, mutta sen sijaan, että kiihdyttäisin sitä pitkin länteen, hurautan siitä suoraan yli jatkan edelleen sorapintaiselle Ala-Sormulantielle. Parin kilometrin jälkeen pysäytän menoni Niskan hautausmaalle ja jalkaudun aidatulle tarha-alueelle.
Monet ovat tämänkin kalmiston tarinat, niin monet tuskat ja suunnattomat surut on ikiajoiksi peitelty hiljaisiksi maan kylmään poveen. Viivyin hautausmaalla yli tunnin, varsinkin yhden haudan äärellä aikaa meni muita pidempään. Vanhaan hautakiveen oli taottu elinaikatieto vain kuukauden ikäiseksi ehtineestä vauvasta ja hänen alle kolmikymppisenä menehtyneestä äidistä, jonka oma kuolinaika oli kirjoitettu kaksi kuukautta vauvan kuoleman jälkeen. Mitä onkaan tapahtunut tuolloin 20-luvun lopussa, kuka sen enää muistaisi. Multa peittää piinat ja himmentää ihmiselämän häpeät ja kivut. Missä lepää lapsen isä, miksei äitiä ja lasta ollut haudattu vanhempiensa kanssa samaan hautaan ja miksi he kuolivat? Maa vaikenee, muistot häviää.
Niskan hautausmaalle on haudattu monia oulujokisia merkkihenkilöitä, talonmiehiä emäntineen ja lapsineen, siellä lepää ikuista untaan niin virkamiehet, koskenlaskijat kuin sotilaatkin. Valitettavan monien hautojen kivipaasien kirjoitukset ovat syöpyneet näkymättömiin, myös useiden rautaristien tekstit ovat lukukelvottomia, jotkut muistomerkit olivat kaatuneet tai katkeilleet ja katoamassa piiloon sammalten sekaan. Silti Niskan hautausmaa henkii hyvin harrasta ja arvokasta tunnelmaa, jotain mikä lämpöisän kauniilla tavalla kuvaa elämän jatkumista ja uusien sukupolvien syntymistä.
Katselin kiveä, jossa kerrottiin 1860-luvulla syntyneen miehen kuolleen vuonna 1942. Mikä onkaan ollut hänen tarinansa, hän ei joutunut näkemään kotijokensa kahlitsemista, eikä joutunut kohtaamaan sotien seurauksia. Onkohan vanha mies ollut tyytyväinen elämäänsä itsenäistyneessä Isänmaassaan, vapaan Oulujoen rannoilla? Kuinkahan rauhattoman levon vanhus olisikaan saanut, jos olisi elänyt tuon hirvittävän vuosikymmenen loppuun saakka?
Palasin autolleni ja suuntasin kohti merimaita. Pikkaralassa pysäytin ja tein toisen stopin vieraillessani setäni luona. Oli mukava hetki hyvässä seurassa.
Kotiin Madekoskelle päästyäni saatoin havaita hämärän ehtineen porrastyömaalleni. Niinpä päätin jättää viimeistelytyöt huomiseen. Ehtiihän sitä.
Kunnia kanssasi!
Hp.
Ehdokkaiden tulisi jättää äänestäjille itsestään riittävän fiksun ihmisen mielikuva, mikä taas saattaa olla sangen haasteellista, noita fiksuuden lajeja kun on niin monenmoisia, kuten on typeryyden lajejakin. Eräissä tapauksissa fiksuus ulottuu ainoastaan sileisiin vaatekerroksiin ja epäluontevan moi-moi -kielen hallintaan. Siinä vaiheessa, kun tyylikkyys muuttuu luontevuudesta väkisin yrittämiseksi, on aika antautua hyväksymään elämän realiteetteja.
Tyylimielessä fiksuksi tahtovan ihmisen on elettävä tarkasti rajatussa sapluunassa, jossa ei ole tilaa irtiotoille, eikä oikein muullekaan puolivallattomalle hupsuttelulle. Perushabitus on tyylittelijälle tärkeä osa tavoiteltua minuutta, ollakseen uskottava täytyisi osata antaa kiireinen vaikutelma, kasvojen ilmeiden olisi oltava jugurtinsyöjän kaltaisesti kurtistuneina mahtavien huolten painamiksi. Habituksen tulisi huokua selkiytymätöntä sivistystä ja kunnioitusta herättävää luoksepääsemättömyyttä, sellaista "älä-keskeytä-minua" ryppyotsaisuutta. Hah! Nöyrtykää!
Ja vielä lisää kylmää vettä näiden besserwissereiden kintuille. Heidän on nimittäin myös näytettävä ja vaikutettava alati ikävystyneiltä, kärsiviltä ja välinpitämättömiltä – monimutkaisen kansainvälisen bisneksen tai poliittisen vallankäytön seurausten polttamilta. He asettavat itsensä ylempiarvoiseen asemaan, sillä vallankin omasta mielestään he juuri ovat yhteiskuntajärjestystä ylläpitäviä henkilöitä, heitä jotka vastaavat hankaliin kysymyksiin merkitsevällä hiljaisuudella ja jättävät tarkoitustensa tulkinnat kysyjille. Ikäviä he ovat koko lailla kaikessa epäystävällisyydessään. No, ääh kumminkin ja perään tulee heh-heh! Mikä se Heikkiä nyt näin turhauttaa, se Tuomiojako se taas kallossa kummittelee. Saatan kuulla Jannun sisälläni nauravan minulle ivallista naurua. Mutta minä itse, minä olen tosissani.
Vuoropuhelu on lyhyt, tunnen kritiikin. En siltikään malta vaieta, on ripitettävä ja rienattava, siis jatkan. Tiukkoihin kuoseihin pakotettu mielenhallinta kasvaa lopulta tympääntyneisyydeksi, sillä tunteiden täydellinen kontrolli on oikeastaan ahdistavan apatian runkojuuri. Me suomalaiset, eritoten me pohjalaiset, ja vieläkin täsmemmin me oulujokiset, olemme kyllä melkoisia mestareita iloperäisten mielenkuohujen kukistajina. Eipä tarvitse olla kummoinenkaan riemunaihe rinnassa, kun se jo osataan latistaa lokaan. Pessimisti ei pety, sanovat lannistajat. Eikä optimisti opi, minä lisäisin.
Tämmöisiä asioita pyörittelin mielessäni tänne Kainuuseen kulkiessani. Setvittelin sellaisten oppien julistamia säädöksiä, joiden mukaisesti kansalaisen on ollut vaieten kohdattava kaikki mahdolliset emotionaaliset mielenkuohunsa, niin ilot kuin surutkin. Kamalaa aikaa on eletty, kun systeemin säännöt ovat ohjanneet kansalaisten tunteitakin.
No, tästä tuli tämmöinen vuodatus. Olipa intro! Kerta kaikkiaan!
Täällä sentään saa ihminen olla sinut tunteittensa kanssa. Täällä voi tuntea turvan itsessään vaikka laskisi irti kaikki mielen metelit.
Tähän päivään, joka on sunnuntai. On pilvipoutaa, ehkä parisen astetta lämmintä, on sellainen syksyinen kuminvaihtokeli. Niinpä niin, olenko unohtanut kertoa, olen nyt siis täällä Kantturan Karvajalassa, istuskelen alkukesästä rakentamani kaksikerroksisen näköalapaikan kattoterassilla ja tuotan tekstiksi tuimia ajatuksia pintakiiltoisesta maailmastamme. Havahdun penkilläni ja aistin hiljaisuutta ympärilläni, vain jotkut pikkulinnut laulevat, kuin toisiltaan kysyen, kuka? Oulujoki tuolla alhaalla vaikuttaa levolliselta, kaipa sekin jo valmistautuu olemattomille talvitorkuilleen. Tällä kohtaa joki ei nimittäin talven aikana pääse lainkaan jäätymään vuolaan virtansa vuoksi.
Minun on ikävä nuotiota ja pihasaunaa, on ikävä tekemättömiä töitä. Ensi talvi Kantturassa tulee olemaan kylmä ja äänetön. Nousen penkiltä ja otan kuvan liitettäväksi tämän tekstipatterin yhteyteen. Maisema on jotenkin terapeuttisen seesteinen. Viivähdän tuokion sitä silmäillen, ennen kuin painan kommunikaattorin kannen kiinni ja palaan takaisin pihamaalle.
Valitettavan lyhyt oli visiittini Kantturassa. On mentävä.
Ajattelen kiireisiä asioita ajaessani hiljaa kuoppaista soratietä kohti pikitien tasaisia pintoja. Päätän protestoida pikiteitä ja päämäärätöntä kouhotusta vastaan ja käännyn pidemmälle Nuojuan reitille, haluan pysyä hiekkateillä, haluan ajaa hiljaa. Nuojuan soratie on mukavan maastoamyötäilevää, vaikka risusavottaa joen puolella riittäisikin moneksi kesäksi. Saavun valtatie 22:n risteykseen, mutta sen sijaan, että kiihdyttäisin sitä pitkin länteen, hurautan siitä suoraan yli jatkan edelleen sorapintaiselle Ala-Sormulantielle. Parin kilometrin jälkeen pysäytän menoni Niskan hautausmaalle ja jalkaudun aidatulle tarha-alueelle.
Monet ovat tämänkin kalmiston tarinat, niin monet tuskat ja suunnattomat surut on ikiajoiksi peitelty hiljaisiksi maan kylmään poveen. Viivyin hautausmaalla yli tunnin, varsinkin yhden haudan äärellä aikaa meni muita pidempään. Vanhaan hautakiveen oli taottu elinaikatieto vain kuukauden ikäiseksi ehtineestä vauvasta ja hänen alle kolmikymppisenä menehtyneestä äidistä, jonka oma kuolinaika oli kirjoitettu kaksi kuukautta vauvan kuoleman jälkeen. Mitä onkaan tapahtunut tuolloin 20-luvun lopussa, kuka sen enää muistaisi. Multa peittää piinat ja himmentää ihmiselämän häpeät ja kivut. Missä lepää lapsen isä, miksei äitiä ja lasta ollut haudattu vanhempiensa kanssa samaan hautaan ja miksi he kuolivat? Maa vaikenee, muistot häviää.
Niskan hautausmaalle on haudattu monia oulujokisia merkkihenkilöitä, talonmiehiä emäntineen ja lapsineen, siellä lepää ikuista untaan niin virkamiehet, koskenlaskijat kuin sotilaatkin. Valitettavan monien hautojen kivipaasien kirjoitukset ovat syöpyneet näkymättömiin, myös useiden rautaristien tekstit ovat lukukelvottomia, jotkut muistomerkit olivat kaatuneet tai katkeilleet ja katoamassa piiloon sammalten sekaan. Silti Niskan hautausmaa henkii hyvin harrasta ja arvokasta tunnelmaa, jotain mikä lämpöisän kauniilla tavalla kuvaa elämän jatkumista ja uusien sukupolvien syntymistä.
Katselin kiveä, jossa kerrottiin 1860-luvulla syntyneen miehen kuolleen vuonna 1942. Mikä onkaan ollut hänen tarinansa, hän ei joutunut näkemään kotijokensa kahlitsemista, eikä joutunut kohtaamaan sotien seurauksia. Onkohan vanha mies ollut tyytyväinen elämäänsä itsenäistyneessä Isänmaassaan, vapaan Oulujoen rannoilla? Kuinkahan rauhattoman levon vanhus olisikaan saanut, jos olisi elänyt tuon hirvittävän vuosikymmenen loppuun saakka?
Palasin autolleni ja suuntasin kohti merimaita. Pikkaralassa pysäytin ja tein toisen stopin vieraillessani setäni luona. Oli mukava hetki hyvässä seurassa.
Kotiin Madekoskelle päästyäni saatoin havaita hämärän ehtineen porrastyömaalleni. Niinpä päätin jättää viimeistelytyöt huomiseen. Ehtiihän sitä.
Kunnia kanssasi!
Hp.
17.10.2008
Herkkiä hetkiä, punaisia poskia!
Kivisillä kaduilla on näinä päivinä kuhinaa. Me ehdokkaat pyrimme ilman hävyn häivääkään käymään ohikulkevien ihmisten hihoihin kiinni ja ryhdymme tarjoamaan totuuksina omia tankero-tankero -julistuksiamme. Ilmapalloja ja väripapereita tyrkytetään äänestyskelpoisten kansalaisten mukaan vaikka pikku pakolla. Joku tarjoaa soppaa ja joku kuuluttaa kahvia, kaikkea on nyt tarjolla. Onhan käynnissä kunnallinen kiima-aika, varsinainen katukarnevaali! Kaikkea hyvää kaikille, kuin suoraan Sinuhesta, väärän kuninkaan päivät!! Katujen tyhjennyttyä potentiaalisista kulkijoista vetäytyvät aktiivisimmat ehdokkaat kaupungin lukuisiin lähiöihin jakamaan vielä ilosanomaansa veronmaksajien postiluukkuihin. Hämärässä illassa liikkuu liukkaita hahmoja kuin tonttuja talviyössä.
Äänestäjäparka. Joku kauppias, joka oivaltaisi myydä "Olen jo äänestänyt" -plakaateja, lakkeja tai paitoja, tekisi nyt hyvän tilin.
Käväisinpäs eilen itsekin Rotuaarilla hirvittelemässä humua. Pumppasin paperimukin täyteen kokoomuskukkarosta sponsoroitua ilmaiskahvia ja jäin kurkistelemaan joitakin harvalukuisia kansankokouksia. Jokaisen ryhmän luona oli vähintään yksi ehdokas ylläpitämässä juttua. Naurua ja sormenheristyksiä!
Hörpin kahvia, pyörittelin päätäni ja yritin tavoitella tunnelmaa. Havaitsinkin kohta kirjakaupan kulmalta palloaukiolle tarjoilutiskiämme kohti työntyvän vanhan naisen. Rouvan meno oli sen verran vaappuvaa, että hänet jätettiin suosiolla omaan rauhaansa. Lähemmäksi tiskiämme päästyään hän pysähtyi, siristeli silmiään ja kohdensi sitten silmänsä suuntaani, en väistänyt tilannetta vaan kohtasin rollaattorilla liikkuvan vanhan naisen katseen. Se oli merkki, lupaus vastaanotosta, ja sai hänet ohjautumaan tyköni. Kiersin esiin tiskin takaa ja menin häntä vastaan. Tervehdin kohteliaasti ja seisahduin juttusille. Kahvia rouva ei halunnut, eikä minulla ollut esitettä annettavana. Siispä asetuin kuulostelemaan, mitä hänellä olisi sydämellään. Naisella oli luja ote rollaattorin kahvoista, hän suoristi selkänsä, jotta tavoitti katseellaan korkeuksissa keikkuvat silmäni ja kysyi:
"Oletko sinä kokoomuksen ehdokas?"
Vastattuani myöntävästi hän hieman rentoutui ja helpotti jäykkää asentoaan. Kuulin lyhyen tokaisun, kuin huokaisun,
"Oikea ihminen."
Huolimatta suhteellisen korkeasta iästään vanhus vaikutti asioista hyvin perillä olevalta, myös hänen artikulaationsa oli ihailtavan selkeä. Hän kertoi nuoruudessaan kuuluneensa Lotta Svärd-järjestöön ja palvelleensa jatkosodan aikana Isänmaataan rintamalla.
Historia, varsinkin toisen maailmansodan aikainen historia, on kiehtonut minua jo nuorukaisesta lähtien. Uskallan väittää lukeneeni satoja historiaa käsitteleviä teoksia, niin dokumentteja, elämänkertoja kuin romaanejakin. Viimeisten kolmen vuoden aikana olen lisäksi kuluttanut monia iltoja haastatellen vanhempia ihmisiä lähinnä vapaaseen Oulujokeen, mutta myös sota-aikaan ja sen seurauksiin liittyen. Olen oppinut itseäni vanhemmilta ihmisiltä paljon.
Lotta Svärd -järjestö ei ole minulle millään lailla vieras eikä etäinen.
Sotien jälkeen Neuvostoliiton vaatimuksesta ja ankarien rauhanehtojen mukaisesti Lotta Svärd-järjestö lakkautettiin fasistisena järjestönä. Kaikki isänmaallinen leimattiin sotien jälkeen fasistiseksi. Se oli kommunistien etujen mukaista. Suomen puolustustahdon pettämättömästä takeesta, kansallisesta identiteetistä, haluttiin päästä nopeasti irti ja tilalle uudeksi ohjeeksi tuotiin kylmä sosialistinen realismi. Suosittelen lukemiseksi tässä kohtaa Yrjö Soinin sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä kuvaavaa päiväkirjamaista teosta "Kuin Pietari hiilivalkealla" vuodelta 1948. Kirja julistettiin pannaan koko YYA -ajaksi, mutta kyllä sitä vielä jostain löytyy luettavaksi.
Pari kuukautta sitten kuuntelin kenraali Adolf Ehrnroothin itse lukemana "Kenraalin testamentti" -äänikirjan. Olen aikuinen raavas mies, mutta jouduin pysäyttämään autoni tien sivuun, koska silmäni kastuivat kyynelistä, enkä niin ollen kyennyt keskittymään ajonhallintaan riittävästi. Kenraali Ehrnrooth kertoi omat näkemyksensä jaksossa, joka selvitti Suomen lottien todellista merkitystä taistelevien suomalaisten miesten tukemistehtävässä. Legendaarisen kenraalin ääni väristen lukema kertomus ei jättänyt sijaa lottien merkityksen vähättelyille, eikä antanut sijaa heidän tarkoitusperiensä epäilyksille. Annoin kyynelten valua leukapielistäni paidalleni, ihmettelin ennen kokematonta reaktiotani. Kylmät väreet kiirehtivät selkärankaani ylös alas.
Tapaaminen Rotuaarilla tämän vanhan lottatytön kanssa kirvoitti mieleeni nuo tunteikkaat kokemukseni. Mieli oli herkkä, vaikka kyyneleet jäivätkin tällä kertaa tulematta.
Iäkäs nainen vieressäni tivasi, miksi me nuoret unohdamme oman Isänmaamme, miksi me puhumme vain kotimaasta, silloin kun tulisi puhua Isänmaasta. Hän kertoi itse joutuneensa oman lottataustansa vuoksi vasemmiston harjoittaman systemaattisen pilkan ja kiusan kohteeksi 60- ja vielä 70-luvullakin. Hän ei voinut ymmärtää, mitä väärää hän oli tehnyt ja minkä tähden hänet tuomittiin. Hän ei käsittänyt, ettei sota suinkaan muuttanut Neuvostoliiton päämäärää Suomen liittämiseksi sosialististen neuvostokansakuntien joukkoon. Aseellisen yrityksen epäonnistuttua kommunistien keinot muuttuivat toisenlaisiksi, vaikka tavoite pysyi samana. Avukseen tuohon "rauhanomaiseen" valloitustyöhön he värväsivät suomalaiset vasemmistolaiset kautta linjan. Ainoa isänmaallisen sininen, mitä heistä saattoi havaita, oli heidän lapsekkaan typerä sinisilmäisyys.
Olen suhtautunut kriittisesti Urho Kekkosen toimiin maamme presidenttinä, mutta ehkäpä vähä vähältä kunnioitukseni häntä kohtaa kasvaa. Ajat olivat vaikeat ja kahtia jakautunutta kansakuntaa kalvettiin sisältä päin ison naapurin avoimella myötävaikutuksella. Kekkonen selvitti päällikön virkansa kunnialla - Suomen itsenäisyys säilyi.
Kahdenkeskinen katukeskustelumme jatkui.
"Suomi oli käytännössä kommunistinen maa!" vanhus sanoi sihahtaen ja jatkoi,
"Kaikki pelkäsivät, isänmaallisten ihmisten oli pysyttävä hiljaa, ei uskaltanut sanoa mitään. Kun keneenkään ei oikein voinut luottaa."
Saatoin aistia hänestä pettymystä ja katkeruutta - vahvaa negatiivista varausta, joka oli syntynyt epäinhimillisten ja vaikeasti käsitettävien kokemusten seurauksena pitkän ajan kuluessa. En kysellyt hänen tarinaansa täsmennyksiä, tunsin myötähäpeää ja sääliä sodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien puolesta. Hehän tämän maan ovat sotien synnyttämästä kurjuudesta jaloilleen rakentaneet, sanotaan ja niin on tosi, mutta ovat he kyllä siinä sivussa myös traumatisoineet meidät, omat jälkeläisensä. Heille työn tekeminen on ollut selviytymisen keinona ylivoimaisesti käytetyin ja tehokkain. Kovaa työtä tekemällä kovia kokeneen ihmisen kuori kasvaa kestämään kaiken menetetyn ja kadotetun. Kaunis kaiho muuttuu hiljaa kylmäksi kyynisyydeksi ja vain oman kodin pimeä hiljaisuus todistaa kätketyn tuskan. Väkijuomat ja väkivalta - todellisia syitä ei silloin setvitty. Eheyttävään työhön ei kansakunnalla ollut varaa missään mielessä, paine oli kova ja tahti tiukka! Heikot saivat sortua elon tiellä.
Jatkoimme muista eristäytynyttä keskusteluamme, pääasiassa minä olin se, joka kuunteli.
"Älkää te kokoomuslaiset ylenkatsoko Isänmaanne kunniaa. Sen edestä on uhrattu niin paljon ihmiselämää."
Hetki veti hiljaiseksi.
"Kuinka onkaan häpäisty monen sankarin muisto, älkää te unohtako meidän viestiämme!"
Yksi synti tässä meidän uus-suomalaisuudessa (= aika jälkeen Neuvostoliiton hajoamisen, jälkeen laman ja clearing-kaupan päättymisen) on vanhempien kansalaisten vähättely ja leimaaminen tyhjänpäiväisiksi kustannuskohteiksi. Sitä nähtiin varmaankin noina sotahullu -syytöksinä 60- ja 70-luvuilla, mutta miten on, muistatteko 1990-2000 -välisen ajan, kuinka vasta nelikymppiset työntekijät haluttiin ulos insinööriopiskelijoiden pyörittämästä teknotehotaloudesta.
Kansakuntamme on nuori, mutta todellinen itsenäisyytemme on vasta vauvaiässä! Pelko ja alituinen varuillaolo ovat uhanneet kansallista olemassoloamme aina 2000-luvulle saakka. Pelkoa ja uhkaa on median suosiollisella avustuksella käytetty tiettyjen punasävytteisten poliittisten toimijoiden vallankäytön välineinä. Muka tasavertaisuuden nimissä! Silti aidosti isänmaallisten ihmisten mielipiteet on teilattu typeriksi, samalla kun kaiken maailman tuomiojat, laaksot ja muut luikurit saavat kosolti palstatilaa ilkeyksilleen ja näsäviisauksilleen. Varsinkin vaalien alla vasemmiston taktiikka on yksi ja sama: pelotellaan porvareilla, uhataan kodittomuudella ja ratkaistaan sosialismilla.
Hyvästelin vanhan lottatytön ja toivotin hänelle terveitä vanhuuspäiviä. En ryhtynyt lupailemaan mitään, enkä muistanut pitää myyntipuhetta oman ehdokkuuteni puolestakaan. Lähdin kävelemään poispäin aukiolta mietiskellen, mitä itse voisin tehdä eheämmän isänmaan tulevaisuuden hyväksi. Vähintäänkin olisi paikka luoda tarvetta ja tilaisuutta kansalliselle arvokeskustelulle. Tuo J.Ollilan vetämä brändityöryhmä on kerrassaan hyvä juttu, eikä Ahtisaaren Nobelia missään nimessä saisi vähätellä! On meillä aineksia kansalliseen eheytymiseen!
Isänmaan asia on minulle kutsumus. Siksi olen kokoomuksessa, ja kaipa sekin on yksi tejijä, minkä vuoksi olen nyt ensi kertaa ehdolla.
Kunnia kanssanne, kunnia Isänmaalle!
Hp.
Äänestäjäparka. Joku kauppias, joka oivaltaisi myydä "Olen jo äänestänyt" -plakaateja, lakkeja tai paitoja, tekisi nyt hyvän tilin.
Käväisinpäs eilen itsekin Rotuaarilla hirvittelemässä humua. Pumppasin paperimukin täyteen kokoomuskukkarosta sponsoroitua ilmaiskahvia ja jäin kurkistelemaan joitakin harvalukuisia kansankokouksia. Jokaisen ryhmän luona oli vähintään yksi ehdokas ylläpitämässä juttua. Naurua ja sormenheristyksiä!
Hörpin kahvia, pyörittelin päätäni ja yritin tavoitella tunnelmaa. Havaitsinkin kohta kirjakaupan kulmalta palloaukiolle tarjoilutiskiämme kohti työntyvän vanhan naisen. Rouvan meno oli sen verran vaappuvaa, että hänet jätettiin suosiolla omaan rauhaansa. Lähemmäksi tiskiämme päästyään hän pysähtyi, siristeli silmiään ja kohdensi sitten silmänsä suuntaani, en väistänyt tilannetta vaan kohtasin rollaattorilla liikkuvan vanhan naisen katseen. Se oli merkki, lupaus vastaanotosta, ja sai hänet ohjautumaan tyköni. Kiersin esiin tiskin takaa ja menin häntä vastaan. Tervehdin kohteliaasti ja seisahduin juttusille. Kahvia rouva ei halunnut, eikä minulla ollut esitettä annettavana. Siispä asetuin kuulostelemaan, mitä hänellä olisi sydämellään. Naisella oli luja ote rollaattorin kahvoista, hän suoristi selkänsä, jotta tavoitti katseellaan korkeuksissa keikkuvat silmäni ja kysyi:
"Oletko sinä kokoomuksen ehdokas?"
Vastattuani myöntävästi hän hieman rentoutui ja helpotti jäykkää asentoaan. Kuulin lyhyen tokaisun, kuin huokaisun,
"Oikea ihminen."
Huolimatta suhteellisen korkeasta iästään vanhus vaikutti asioista hyvin perillä olevalta, myös hänen artikulaationsa oli ihailtavan selkeä. Hän kertoi nuoruudessaan kuuluneensa Lotta Svärd-järjestöön ja palvelleensa jatkosodan aikana Isänmaataan rintamalla.
Historia, varsinkin toisen maailmansodan aikainen historia, on kiehtonut minua jo nuorukaisesta lähtien. Uskallan väittää lukeneeni satoja historiaa käsitteleviä teoksia, niin dokumentteja, elämänkertoja kuin romaanejakin. Viimeisten kolmen vuoden aikana olen lisäksi kuluttanut monia iltoja haastatellen vanhempia ihmisiä lähinnä vapaaseen Oulujokeen, mutta myös sota-aikaan ja sen seurauksiin liittyen. Olen oppinut itseäni vanhemmilta ihmisiltä paljon.
Lotta Svärd -järjestö ei ole minulle millään lailla vieras eikä etäinen.
Sotien jälkeen Neuvostoliiton vaatimuksesta ja ankarien rauhanehtojen mukaisesti Lotta Svärd-järjestö lakkautettiin fasistisena järjestönä. Kaikki isänmaallinen leimattiin sotien jälkeen fasistiseksi. Se oli kommunistien etujen mukaista. Suomen puolustustahdon pettämättömästä takeesta, kansallisesta identiteetistä, haluttiin päästä nopeasti irti ja tilalle uudeksi ohjeeksi tuotiin kylmä sosialistinen realismi. Suosittelen lukemiseksi tässä kohtaa Yrjö Soinin sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä kuvaavaa päiväkirjamaista teosta "Kuin Pietari hiilivalkealla" vuodelta 1948. Kirja julistettiin pannaan koko YYA -ajaksi, mutta kyllä sitä vielä jostain löytyy luettavaksi.
Pari kuukautta sitten kuuntelin kenraali Adolf Ehrnroothin itse lukemana "Kenraalin testamentti" -äänikirjan. Olen aikuinen raavas mies, mutta jouduin pysäyttämään autoni tien sivuun, koska silmäni kastuivat kyynelistä, enkä niin ollen kyennyt keskittymään ajonhallintaan riittävästi. Kenraali Ehrnrooth kertoi omat näkemyksensä jaksossa, joka selvitti Suomen lottien todellista merkitystä taistelevien suomalaisten miesten tukemistehtävässä. Legendaarisen kenraalin ääni väristen lukema kertomus ei jättänyt sijaa lottien merkityksen vähättelyille, eikä antanut sijaa heidän tarkoitusperiensä epäilyksille. Annoin kyynelten valua leukapielistäni paidalleni, ihmettelin ennen kokematonta reaktiotani. Kylmät väreet kiirehtivät selkärankaani ylös alas.
Tapaaminen Rotuaarilla tämän vanhan lottatytön kanssa kirvoitti mieleeni nuo tunteikkaat kokemukseni. Mieli oli herkkä, vaikka kyyneleet jäivätkin tällä kertaa tulematta.
Iäkäs nainen vieressäni tivasi, miksi me nuoret unohdamme oman Isänmaamme, miksi me puhumme vain kotimaasta, silloin kun tulisi puhua Isänmaasta. Hän kertoi itse joutuneensa oman lottataustansa vuoksi vasemmiston harjoittaman systemaattisen pilkan ja kiusan kohteeksi 60- ja vielä 70-luvullakin. Hän ei voinut ymmärtää, mitä väärää hän oli tehnyt ja minkä tähden hänet tuomittiin. Hän ei käsittänyt, ettei sota suinkaan muuttanut Neuvostoliiton päämäärää Suomen liittämiseksi sosialististen neuvostokansakuntien joukkoon. Aseellisen yrityksen epäonnistuttua kommunistien keinot muuttuivat toisenlaisiksi, vaikka tavoite pysyi samana. Avukseen tuohon "rauhanomaiseen" valloitustyöhön he värväsivät suomalaiset vasemmistolaiset kautta linjan. Ainoa isänmaallisen sininen, mitä heistä saattoi havaita, oli heidän lapsekkaan typerä sinisilmäisyys.
Olen suhtautunut kriittisesti Urho Kekkosen toimiin maamme presidenttinä, mutta ehkäpä vähä vähältä kunnioitukseni häntä kohtaa kasvaa. Ajat olivat vaikeat ja kahtia jakautunutta kansakuntaa kalvettiin sisältä päin ison naapurin avoimella myötävaikutuksella. Kekkonen selvitti päällikön virkansa kunnialla - Suomen itsenäisyys säilyi.
Kahdenkeskinen katukeskustelumme jatkui.
"Suomi oli käytännössä kommunistinen maa!" vanhus sanoi sihahtaen ja jatkoi,
"Kaikki pelkäsivät, isänmaallisten ihmisten oli pysyttävä hiljaa, ei uskaltanut sanoa mitään. Kun keneenkään ei oikein voinut luottaa."
Saatoin aistia hänestä pettymystä ja katkeruutta - vahvaa negatiivista varausta, joka oli syntynyt epäinhimillisten ja vaikeasti käsitettävien kokemusten seurauksena pitkän ajan kuluessa. En kysellyt hänen tarinaansa täsmennyksiä, tunsin myötähäpeää ja sääliä sodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien puolesta. Hehän tämän maan ovat sotien synnyttämästä kurjuudesta jaloilleen rakentaneet, sanotaan ja niin on tosi, mutta ovat he kyllä siinä sivussa myös traumatisoineet meidät, omat jälkeläisensä. Heille työn tekeminen on ollut selviytymisen keinona ylivoimaisesti käytetyin ja tehokkain. Kovaa työtä tekemällä kovia kokeneen ihmisen kuori kasvaa kestämään kaiken menetetyn ja kadotetun. Kaunis kaiho muuttuu hiljaa kylmäksi kyynisyydeksi ja vain oman kodin pimeä hiljaisuus todistaa kätketyn tuskan. Väkijuomat ja väkivalta - todellisia syitä ei silloin setvitty. Eheyttävään työhön ei kansakunnalla ollut varaa missään mielessä, paine oli kova ja tahti tiukka! Heikot saivat sortua elon tiellä.
Jatkoimme muista eristäytynyttä keskusteluamme, pääasiassa minä olin se, joka kuunteli.
"Älkää te kokoomuslaiset ylenkatsoko Isänmaanne kunniaa. Sen edestä on uhrattu niin paljon ihmiselämää."
Hetki veti hiljaiseksi.
"Kuinka onkaan häpäisty monen sankarin muisto, älkää te unohtako meidän viestiämme!"
Yksi synti tässä meidän uus-suomalaisuudessa (= aika jälkeen Neuvostoliiton hajoamisen, jälkeen laman ja clearing-kaupan päättymisen) on vanhempien kansalaisten vähättely ja leimaaminen tyhjänpäiväisiksi kustannuskohteiksi. Sitä nähtiin varmaankin noina sotahullu -syytöksinä 60- ja 70-luvuilla, mutta miten on, muistatteko 1990-2000 -välisen ajan, kuinka vasta nelikymppiset työntekijät haluttiin ulos insinööriopiskelijoiden pyörittämästä teknotehotaloudesta.
Kansakuntamme on nuori, mutta todellinen itsenäisyytemme on vasta vauvaiässä! Pelko ja alituinen varuillaolo ovat uhanneet kansallista olemassoloamme aina 2000-luvulle saakka. Pelkoa ja uhkaa on median suosiollisella avustuksella käytetty tiettyjen punasävytteisten poliittisten toimijoiden vallankäytön välineinä. Muka tasavertaisuuden nimissä! Silti aidosti isänmaallisten ihmisten mielipiteet on teilattu typeriksi, samalla kun kaiken maailman tuomiojat, laaksot ja muut luikurit saavat kosolti palstatilaa ilkeyksilleen ja näsäviisauksilleen. Varsinkin vaalien alla vasemmiston taktiikka on yksi ja sama: pelotellaan porvareilla, uhataan kodittomuudella ja ratkaistaan sosialismilla.
Hyvästelin vanhan lottatytön ja toivotin hänelle terveitä vanhuuspäiviä. En ryhtynyt lupailemaan mitään, enkä muistanut pitää myyntipuhetta oman ehdokkuuteni puolestakaan. Lähdin kävelemään poispäin aukiolta mietiskellen, mitä itse voisin tehdä eheämmän isänmaan tulevaisuuden hyväksi. Vähintäänkin olisi paikka luoda tarvetta ja tilaisuutta kansalliselle arvokeskustelulle. Tuo J.Ollilan vetämä brändityöryhmä on kerrassaan hyvä juttu, eikä Ahtisaaren Nobelia missään nimessä saisi vähätellä! On meillä aineksia kansalliseen eheytymiseen!
Isänmaan asia on minulle kutsumus. Siksi olen kokoomuksessa, ja kaipa sekin on yksi tejijä, minkä vuoksi olen nyt ensi kertaa ehdolla.
Kunnia kanssanne, kunnia Isänmaalle!
Hp.
15.10.2008
Kaleva kysyy kulttuurista - ehdokas vastaa.
Kalevassa (15.10., s.19) oli kulttuuriin liittyviä kysymyksiä, seuraavassa on niihin väsäämäni vastaukset:
1. Kohdennetaanko kulttuurin osoitetut rahat oikeisiin osoitteisiin...
- En ota kantaa, korvantaustani tässä asiassa ovat vielä märät. Toisaalta teatteri pärjää nykyisellään kaiketi kohtuu hyvin ja vasta valmistunut laajennusosakin täytynee ottaa huomioon kustannuksista ja tukieuroista puhuttaessa.
2. Olisiko oululaisten tapahtumajärjestäjien tehtävä yhteistyötä...
- Miksi pitäisi olla tätä tiiviimpää yhteistyötä eri tapahtumajärjestäjien kesken? Sehän se vasta olisikin varsinaista luovuuden tappotyötä, jos valtuutettaisiin yksi ja sama kulttuurikombinaatti järjestämään kaupungin kaikki juhlat ja tapahtumat. Näin ollen tulisi perustaa kulttuurikomitea, jonka ensimmäisenä tehtävänä olisi polittisten valtasuhteiden määrittäminen kulttuurin kattojärjestön sihteeristöön...! Jatketaan nykyisellään, eikä sen tarvitse tarkoittaa mitään vaatimatonta linjaa, enemmänkin on kyse nuorten innostuneiden ihmisten kehittelemien uusien ja raikkaiden ideoiden jalostamisesta tapahtumiksi.
3. Pitäisikö Musiikkikeskuksen yhteyteen rakentaa kokouspaikka ja ravintola...
- Tämä ajatus ei välttämättä ole huono, sillä seutu olisi kokouskäyttöön sopiva ja rakennusmiljöö upea. Mutta mikä sitten on kunnollinen ravintola? Mikäli sillä tarkoitetaan säännöllisesti avoinna olevaa tarjoilupaikkaa, sen tarvetta lienee syytä tiedustella alaa enemmän ymmärtäviltä ihmisiltä. Itse en ota kantaa puolesta enkä vastaan, sen sijaan edellytän selvitystä.
4. Taitoaineita ja taidetta ollaan lisäämässä opetussuunnitelmiin... mihin pitäisi panostaa...
- Haloo, haloo!! Hyvä juttu! Tällainen kohdennus olisi ensisijaisesti tehtävä lasten ja nuorten esiintymiskoulutukseen!! Me oululaiset (suomalaiset) jurrikat olemme melkoisia traumaatikkoja noustessamme lavoille itseämme ilmaisemaan. Osaamme kyllä suorittaa teknisesti puhtaan suorituksen pimeässä ja piilossa, mutta heti valokeilojen kohdentuessa hahmoihimme ja mikrofonin työntyessä turpatuntumalle, alamme kärsiä kaikista vaivoista, emmekä kykene lähellekään normaalia taitotasoamme. Toisaalla vastaavassa tilanteessa samantaitoinen esiintyjä saa ylimääräisen energia-annoksen, joka auttaa hänen onnistumisessa jopa edellytyksiä paremmin. Esiintymiskoulutusta ja luovuutta ruokkivaa koulutusta. Kannatan ja peräänkuulutan!!
5. Päättäjät eivät ymmärrä eri tapahtumien arvoa, esim. ilmakitaran soiton MM....
- No, tässä olette kyllä aivan oikeassa! On naurettavaa, ettemme uskalla rohkeasti ulos komeroistamme vaan kärvistelemme konttoreissamme "mitä-ne-meistä-ajattelee" -pelkojen kanssa päät painuneina. Onhan nämä kansalliset fobiamme hiljalleen karisemassa, mutta enemmän rumpua täytyy lyödä ja ennakkoluulottomammin esille tulee uskaltautua!
6. Mistä saataisiin harrastus- ja kultturitila nuorille...
- Sehän on jo olemassa! Ja aivan keskustan tuntumassa, Rauhalan ja Ainolanpuiston välissä oleva groteski rakennuskompleksi. Se tulisi paikata ja muuttaa nuorten taiteentekijöiden ja kulttuuritoimijoiden yhteiseksi luomistehtaaksi. Korkeat, kansaa jakavat leiriaidat, risut ja ryteiköt pitäisi hakata ja polttaa helvetin tulissa! Alta tulee paljastumaan aivan uskomattoman upea puistomaisema ojineen, puroineen. Se on sitä Oulua, mitä me tiedostamattamme kaipaamme, muttemme ymmärrä. Miksei tämän vuoksi kerätä adresseja ja miksei järjestetä mielenosoituksia ja rakennusvaltauksia?! Kesätöitä nuorille, risukot mataliksi - Oulujoen suistomaisema auki kansalle! Ja ehdoton asfaltointikielto 50 metriä lähemmäksi rantaviivaa!
7. Kuusisaaren kohtalo nuorisotapahtumien tyyssijana...
- Kuusisaari takaisin!! Rannat paljaiksi ja nuoret ihmiset lähiluontoon!! Olen jutellut kahden jo eläköityneen toivoniemeläisen kanssa ja molemmat olivat sitä mieltä, ettei Kuusisaaren konsertit ole koskaan olleet häiriöksi, päinvastoin ne koetaan sinne kuuluviksi. Kukat päähän, tennarit jalkoihin ja kaikki mukaan menoon! Kuusisaaressa olen itsekin eräitä elämäni kohokohtia kokenut.
8. Pikisaaren kohtalonako olla gryndereiden mellastuskenttänä...
- Pikisaari on esimerkillinen kaupunkilähiö, jonka kuuluu säilyä sellaisena herttaisena oikkuna kaupungin sydämessä, mitä se nyt on. Esitänkin kansanliikettä Pikisaaren varjelemiseksi, ja ehdotan, että Finnkino esittäisi kaupunkilaisille oikein isolla kankaalla Risto Jarvan elokuvan "Mies, joka ei osannut sanoa ei". Pikisaariliike voisi olla organisoimassa tapahtumaa ja keräämässä kannatusta arvokkaalle asialleen. Elokuva kertoo ehkä kaikkein osuvimmalla tavalla, mistä saaren asiassa on oikein kysymys.
9. Naapurikuntalaisilta kovempi teatterimaksu, oululaislle etuisuuksia...
- En ainakaan oikopäätä olisi kannattamassa ehdotusta, mutta lupaan perehtyä paremmin asiaan.
10. Kaupungin 65% omistamasta Valistustalo Oy:stä säätiö...
- Kulttuurisäätiön perustamiseen lienee riittävät perusteet. Kulttuuria ei tulisi ainakaan yhteiskunnallisesti nähdä bisneksenä. Viittaan vastauksiini kohdissa 4 ja 6.
Kiitän rakentavista kysymyksistä, pokkaan ja poistun töihini,
Mutta tarvittaessa, olen valmis!!
Heikki Pesämaa
Kokoomus, ehdokas no. 100
1. Kohdennetaanko kulttuurin osoitetut rahat oikeisiin osoitteisiin...
- En ota kantaa, korvantaustani tässä asiassa ovat vielä märät. Toisaalta teatteri pärjää nykyisellään kaiketi kohtuu hyvin ja vasta valmistunut laajennusosakin täytynee ottaa huomioon kustannuksista ja tukieuroista puhuttaessa.
2. Olisiko oululaisten tapahtumajärjestäjien tehtävä yhteistyötä...
- Miksi pitäisi olla tätä tiiviimpää yhteistyötä eri tapahtumajärjestäjien kesken? Sehän se vasta olisikin varsinaista luovuuden tappotyötä, jos valtuutettaisiin yksi ja sama kulttuurikombinaatti järjestämään kaupungin kaikki juhlat ja tapahtumat. Näin ollen tulisi perustaa kulttuurikomitea, jonka ensimmäisenä tehtävänä olisi polittisten valtasuhteiden määrittäminen kulttuurin kattojärjestön sihteeristöön...! Jatketaan nykyisellään, eikä sen tarvitse tarkoittaa mitään vaatimatonta linjaa, enemmänkin on kyse nuorten innostuneiden ihmisten kehittelemien uusien ja raikkaiden ideoiden jalostamisesta tapahtumiksi.
3. Pitäisikö Musiikkikeskuksen yhteyteen rakentaa kokouspaikka ja ravintola...
- Tämä ajatus ei välttämättä ole huono, sillä seutu olisi kokouskäyttöön sopiva ja rakennusmiljöö upea. Mutta mikä sitten on kunnollinen ravintola? Mikäli sillä tarkoitetaan säännöllisesti avoinna olevaa tarjoilupaikkaa, sen tarvetta lienee syytä tiedustella alaa enemmän ymmärtäviltä ihmisiltä. Itse en ota kantaa puolesta enkä vastaan, sen sijaan edellytän selvitystä.
4. Taitoaineita ja taidetta ollaan lisäämässä opetussuunnitelmiin... mihin pitäisi panostaa...
- Haloo, haloo!! Hyvä juttu! Tällainen kohdennus olisi ensisijaisesti tehtävä lasten ja nuorten esiintymiskoulutukseen!! Me oululaiset (suomalaiset) jurrikat olemme melkoisia traumaatikkoja noustessamme lavoille itseämme ilmaisemaan. Osaamme kyllä suorittaa teknisesti puhtaan suorituksen pimeässä ja piilossa, mutta heti valokeilojen kohdentuessa hahmoihimme ja mikrofonin työntyessä turpatuntumalle, alamme kärsiä kaikista vaivoista, emmekä kykene lähellekään normaalia taitotasoamme. Toisaalla vastaavassa tilanteessa samantaitoinen esiintyjä saa ylimääräisen energia-annoksen, joka auttaa hänen onnistumisessa jopa edellytyksiä paremmin. Esiintymiskoulutusta ja luovuutta ruokkivaa koulutusta. Kannatan ja peräänkuulutan!!
5. Päättäjät eivät ymmärrä eri tapahtumien arvoa, esim. ilmakitaran soiton MM....
- No, tässä olette kyllä aivan oikeassa! On naurettavaa, ettemme uskalla rohkeasti ulos komeroistamme vaan kärvistelemme konttoreissamme "mitä-ne-meistä-ajattelee" -pelkojen kanssa päät painuneina. Onhan nämä kansalliset fobiamme hiljalleen karisemassa, mutta enemmän rumpua täytyy lyödä ja ennakkoluulottomammin esille tulee uskaltautua!
6. Mistä saataisiin harrastus- ja kultturitila nuorille...
- Sehän on jo olemassa! Ja aivan keskustan tuntumassa, Rauhalan ja Ainolanpuiston välissä oleva groteski rakennuskompleksi. Se tulisi paikata ja muuttaa nuorten taiteentekijöiden ja kulttuuritoimijoiden yhteiseksi luomistehtaaksi. Korkeat, kansaa jakavat leiriaidat, risut ja ryteiköt pitäisi hakata ja polttaa helvetin tulissa! Alta tulee paljastumaan aivan uskomattoman upea puistomaisema ojineen, puroineen. Se on sitä Oulua, mitä me tiedostamattamme kaipaamme, muttemme ymmärrä. Miksei tämän vuoksi kerätä adresseja ja miksei järjestetä mielenosoituksia ja rakennusvaltauksia?! Kesätöitä nuorille, risukot mataliksi - Oulujoen suistomaisema auki kansalle! Ja ehdoton asfaltointikielto 50 metriä lähemmäksi rantaviivaa!
7. Kuusisaaren kohtalo nuorisotapahtumien tyyssijana...
- Kuusisaari takaisin!! Rannat paljaiksi ja nuoret ihmiset lähiluontoon!! Olen jutellut kahden jo eläköityneen toivoniemeläisen kanssa ja molemmat olivat sitä mieltä, ettei Kuusisaaren konsertit ole koskaan olleet häiriöksi, päinvastoin ne koetaan sinne kuuluviksi. Kukat päähän, tennarit jalkoihin ja kaikki mukaan menoon! Kuusisaaressa olen itsekin eräitä elämäni kohokohtia kokenut.
8. Pikisaaren kohtalonako olla gryndereiden mellastuskenttänä...
- Pikisaari on esimerkillinen kaupunkilähiö, jonka kuuluu säilyä sellaisena herttaisena oikkuna kaupungin sydämessä, mitä se nyt on. Esitänkin kansanliikettä Pikisaaren varjelemiseksi, ja ehdotan, että Finnkino esittäisi kaupunkilaisille oikein isolla kankaalla Risto Jarvan elokuvan "Mies, joka ei osannut sanoa ei". Pikisaariliike voisi olla organisoimassa tapahtumaa ja keräämässä kannatusta arvokkaalle asialleen. Elokuva kertoo ehkä kaikkein osuvimmalla tavalla, mistä saaren asiassa on oikein kysymys.
9. Naapurikuntalaisilta kovempi teatterimaksu, oululaislle etuisuuksia...
- En ainakaan oikopäätä olisi kannattamassa ehdotusta, mutta lupaan perehtyä paremmin asiaan.
10. Kaupungin 65% omistamasta Valistustalo Oy:stä säätiö...
- Kulttuurisäätiön perustamiseen lienee riittävät perusteet. Kulttuuria ei tulisi ainakaan yhteiskunnallisesti nähdä bisneksenä. Viittaan vastauksiini kohdissa 4 ja 6.
Kiitän rakentavista kysymyksistä, pokkaan ja poistun töihini,
Mutta tarvittaessa, olen valmis!!
Heikki Pesämaa
Kokoomus, ehdokas no. 100
14.10.2008
Konsepti - kuristusote
Tapaaminen oli lounaspöydässä improvisoitu ja jatkui kahvihetkellä suljetun oven takana. Isäntä, yritysjohtaja, self-made-man ja hyvin merkittävä oululainen työllistäjä ja veronmaksaja oli pettynyt ja vihainen. Omassa huoneessaan sujetun ovena takana yritysjohtajan känkkäränkkä äityi pidättämättömäksi raivoksi. Ärräpäät pärisivät avarassa huoneessa, nyrkki takoi kirjoituspöydän viilupintaa ja sylkisyöksyt sinkoilivat sihisten hänen hampaittensa väleistä. Tuntui, että tekokukatkin vetäytyivät varsiensa taakse piiloon.
Minulle oli tässä kuohahduksessa langennut mopen osa, olin pomomiehen purkaukselle itsestään selvänä objektina, julistanhan oikein julkisesti lähteväni mukaan politiikkaan. Taisin kaivella verta nenästäni tietämättä, että se sattuisi. Istuin ja katsoin häntä silmiin tiukasti, enkä muuta voinut, en uskaltautunut kääntämään katsettani hetkeksikään. Mökä yltyi. Osansa railakkaasta ryöpystä saivat värivaihtoehtoihin katsomatta maan hallituksetkin, niin nykyinen kuin myös entiset. Odotin nöyränä omaa puolustuksellista puheenvuoroani, yritin valmistella vastaustani, mutta tukka päässä hulmuten tyydyin vain pitämään penkistä kiinni. Kahvi jäähtyi pikkupöydälle.
Olisi tahditonta lainata hänen sapiskansa pikkutarkaa sisältöä tähän tuotokseen, toteankin siksi ainoastaan lyhyenä yhteenvetona yrittäjän olleen valtakunnallisesta ja myös paikallisesta yrittäjyyspolitiikasta raskaasti eri mieltä vallassa olevien päättäjien kanssa. Politiikka ei ollut kurssissaan korkealla.
Lopulta hän vaikeni, kiroten kerran ikään kuin kaiken vuodatuksensa vakuudeksi ja nosti sitten kiihkosta tärisevin käsin oman kahvikuppinsa huulilleen. Ugh, päällikkö oli puhunut.
Kakistelin kurkkuani ja kurottauduin kohti kahvipöytää. Voimattomuuden raskas tunnelma roikkui yllämme. Poimin kaksin käsin kuppini ja ryystin oman annokseni ennen kuin rohkenin ääneen. Olisi ollut virhe ryhtyä inttämään tai puolustelemaan, tyydyin niin ollen toteamaan, että olen pitkälti samaa mieltä. Tunnustus ei tuottanut vaikeuksia, koska puhuin vilpittömästi. Heti sopivan ajatustuokion perään jatkoin kuitenkin puheenvuoroani kriittisemmällä sävyllä. Tässä tilanteessa turhautumisen vuoksi passivoituminen ei takuulla edistäisi asiaamme millään tavoin.
Aloin omiin kokemuksiini pohjautuen puhua viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtuneesta valtakunnallisesta, mutta kehä-Suomen ohjailemasta konseptoitumisilmiöstä. Kerroin, kuinka konseptimallit ovat tappaneet paikallista yrittäjyyttä. Konsepti, mikä tarkoittaa yhdenmukaista tapaa toimia, kieltää paikalliset poikkeamat. Katsokaa ABC-myymälöitä, katsokaa McDonaldseja ja katsokaa suurimpia kauppaliikkeitä. Kaikki niissä on tarkkaan määrättyä konseptia... joka metri on mitattu, joka ele on koulutettu. Kauppiaan liikkumatila on rajattu, koska kauppiaan päätäntävalta on olematon… kauppias on konseptin käskyläinen, nukkehallitsija. Vastapainoksi itsemääräämisoikeuden menettämisestä kauppias kuittaa kunnollisen kuukausipalkan ja hänen taloudelliset riskit on minimoitu. Konseptikauppias elää huoletonta elämää niin kauan kuin pysyy konseptille lojaalina.
Konsepti kuristaa yrittäjyyden. Konseptikauppias ei ole yrittäjä.
Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana oululaista päätösvaltaa on konseptoitumisen myötä kadonnut pääkaupunkiseudun keskuskonttoreihin katastrofaalisen paljon. Ilmiö on erittäin huolestuttavaa pohjoisen Suomen elinvoimaisuuden ja kehittymisen kannalta! Yrittäjyyden tulisi perustua yrittäjän omiin oivalluksiin, eikä valmiiksi pureksittujen toimintamallien orjalliseen toteuttamiseen.
Näistä asioista kävimme parin tunnin ajan keskustelua ja löimme lopuksi kättä päälle. Koin päässeeni itsekin melkoisiin sfääreihin epäkohtia ja laiminlyöntejä ruotiessani. Ennen poistumistani lupasin värväytyä yhteisten asioittemme ajajaksi ja päällikkö lupasi puolestaan pitkin hampain käydä äänestämässä. Enkä enää tohtinut kysyä, ketä sitten?
Semmoinen tapaaminen tällä kertaa.
Kunnia kanssanne,
Hp.
Minulle oli tässä kuohahduksessa langennut mopen osa, olin pomomiehen purkaukselle itsestään selvänä objektina, julistanhan oikein julkisesti lähteväni mukaan politiikkaan. Taisin kaivella verta nenästäni tietämättä, että se sattuisi. Istuin ja katsoin häntä silmiin tiukasti, enkä muuta voinut, en uskaltautunut kääntämään katsettani hetkeksikään. Mökä yltyi. Osansa railakkaasta ryöpystä saivat värivaihtoehtoihin katsomatta maan hallituksetkin, niin nykyinen kuin myös entiset. Odotin nöyränä omaa puolustuksellista puheenvuoroani, yritin valmistella vastaustani, mutta tukka päässä hulmuten tyydyin vain pitämään penkistä kiinni. Kahvi jäähtyi pikkupöydälle.
Olisi tahditonta lainata hänen sapiskansa pikkutarkaa sisältöä tähän tuotokseen, toteankin siksi ainoastaan lyhyenä yhteenvetona yrittäjän olleen valtakunnallisesta ja myös paikallisesta yrittäjyyspolitiikasta raskaasti eri mieltä vallassa olevien päättäjien kanssa. Politiikka ei ollut kurssissaan korkealla.
Lopulta hän vaikeni, kiroten kerran ikään kuin kaiken vuodatuksensa vakuudeksi ja nosti sitten kiihkosta tärisevin käsin oman kahvikuppinsa huulilleen. Ugh, päällikkö oli puhunut.
Kakistelin kurkkuani ja kurottauduin kohti kahvipöytää. Voimattomuuden raskas tunnelma roikkui yllämme. Poimin kaksin käsin kuppini ja ryystin oman annokseni ennen kuin rohkenin ääneen. Olisi ollut virhe ryhtyä inttämään tai puolustelemaan, tyydyin niin ollen toteamaan, että olen pitkälti samaa mieltä. Tunnustus ei tuottanut vaikeuksia, koska puhuin vilpittömästi. Heti sopivan ajatustuokion perään jatkoin kuitenkin puheenvuoroani kriittisemmällä sävyllä. Tässä tilanteessa turhautumisen vuoksi passivoituminen ei takuulla edistäisi asiaamme millään tavoin.
Aloin omiin kokemuksiini pohjautuen puhua viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtuneesta valtakunnallisesta, mutta kehä-Suomen ohjailemasta konseptoitumisilmiöstä. Kerroin, kuinka konseptimallit ovat tappaneet paikallista yrittäjyyttä. Konsepti, mikä tarkoittaa yhdenmukaista tapaa toimia, kieltää paikalliset poikkeamat. Katsokaa ABC-myymälöitä, katsokaa McDonaldseja ja katsokaa suurimpia kauppaliikkeitä. Kaikki niissä on tarkkaan määrättyä konseptia... joka metri on mitattu, joka ele on koulutettu. Kauppiaan liikkumatila on rajattu, koska kauppiaan päätäntävalta on olematon… kauppias on konseptin käskyläinen, nukkehallitsija. Vastapainoksi itsemääräämisoikeuden menettämisestä kauppias kuittaa kunnollisen kuukausipalkan ja hänen taloudelliset riskit on minimoitu. Konseptikauppias elää huoletonta elämää niin kauan kuin pysyy konseptille lojaalina.
Konsepti kuristaa yrittäjyyden. Konseptikauppias ei ole yrittäjä.
Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana oululaista päätösvaltaa on konseptoitumisen myötä kadonnut pääkaupunkiseudun keskuskonttoreihin katastrofaalisen paljon. Ilmiö on erittäin huolestuttavaa pohjoisen Suomen elinvoimaisuuden ja kehittymisen kannalta! Yrittäjyyden tulisi perustua yrittäjän omiin oivalluksiin, eikä valmiiksi pureksittujen toimintamallien orjalliseen toteuttamiseen.
Näistä asioista kävimme parin tunnin ajan keskustelua ja löimme lopuksi kättä päälle. Koin päässeeni itsekin melkoisiin sfääreihin epäkohtia ja laiminlyöntejä ruotiessani. Ennen poistumistani lupasin värväytyä yhteisten asioittemme ajajaksi ja päällikkö lupasi puolestaan pitkin hampain käydä äänestämässä. Enkä enää tohtinut kysyä, ketä sitten?
Semmoinen tapaaminen tällä kertaa.
Kunnia kanssanne,
Hp.
11.10.2008
Jannu, yöllinen vieraani
Joko se nyt alkaa tämä odotettu öiden valvomiskierre?
Edellinen yö rullasi lepoasentoa hakiessa ja näemmä myös tämän yön ennusmerkit ovat samanmoiset, kello on varttia vaille kaksi. Tunnin olen jo tuumaillut unta vailla, viritän koneeni kirjoitustyöhön, sillä samahan se on mitä tässä tuuskaa. Taaskin olen valvonut näitä vaaliasioita vatuloiden, vaikka hyvin tiedän, ettei valmista tule. Yhtäkkiä huomaan saaneeni tuttua seuraa mustassa yössä. Käskemättä tai kutsumatta esiin pistää Jannu, tuo persoonani peilikuva ja tunkeilee tyköni toisesta tilasta,
- Mitäs läksit, kyselee Jannu, henkiolento, joka kaikissa kysymyksissä tapaa olla aina se kyynisempi minäpuolikas.
Yritän havahtua, alan tehdä toimistani selkoa ja käyn siksi perustelemaan päätöksiäni,
- Läksin, koska yhteiskunta on ryhmittynyt pelaamaan etäohjattua tukipeliä eri ihmisyhteisössä ja soisin selvittäväni, miksi niin on tapahtunut ja mitä pitäisi havainnon johdosta tehdä.
- Hah, vastaa Jannu, eikä saata jättää minua rauhaan, vaikka meidän molempien olisi parasta levätä. Osaan jo odottaa, että Jannu hyökkää, sillä sen taidon se totisesti osaa,
- Hipiääsikö haluat helliteltävän, senkin itsekäs päsmäri, senkö tähden sitten läksit? Vääräpä on valintasi siihen tarpeeseen. Politiikassa ei päitä silitellä!
Torjun hyökkäyksen ja kiellän Jannua ehkä liiankin kiihkeästi, huomaan yliolkaisesti yrittäväni peittää muita aikomuksiani,
- Ei, en suinkaan. Älä höpötä, sinä sairas luonne! Läksin, koska kerran kauan sitten petin toivoni ja tahtoni, kerran karkasin ja kävin kipeän tien takaisin. Itselleni rauhan saadakseni nyt läksin. Sen verran olen itselleni velkaa!
Siinä onkin vissi perä, helpottaa ja rauhoitun. Tunnustelen haukotellen ajatusta, olisinko viimeinkin tullut kypsäksi kohtaamaan ja käsittelemään epämukavat lukioaikaiset muistoni. Syythän minä yksin tiedän, ja seurauksia olen surrut kohtuuttomasti matkani varrella. Pelot säilyvät kunnes kykenen hyväksymään ja kohtaamaan tapahtuneen.
- Toimitatko totta, kysyy Jannu sarkasitiseen sävyynsä. Miksi se aina epäilee, miksei se voi uskoa, vaikka itsekin asuu samaa kuorta. Ärsyynnyn sen tähden, vaikka samalla itsekin tunnustelen tuntemuksieni todenperäisyyttä. Jannu palaa esiin ja keskeyttää tylysti pohdintani,
- Toivotpa turhaan terapiaa, se tuhahtaa ja katkaisee kaihoisat tutkimukseni, eikä se vaikene vaan puhuttelee minua tuomitsevaan sävyyn,
- Vauhtisi ei varmaankaan heti hellitä. Painat kuin päätön kana, tai kukko oikeammin, ja sähellät siellä täällä syitä ja suuntaa vailla. Mikä se tekee ihmiseen tuommoisen tarpeen?
Haluaisin nousta Jannua vastaan ja puolustaa käsityksiäni, mutta kenelle ja miksi? Onhan se ikävästi oikeassakin, omalla tavallansa, olisi siis aivan turha nyt ryhtyä intokselle. Ollaan hiljaa, haetaan seuraavaa siirtoa. Minä puolustan, mutta otan silti aloitteen. Tuon julki toisenkin totuuden, rauhoittelen ja vakuuttelen,
- On tehtävä nyt, kun kerran on mukana. On yritettävä niin, ettei myöhemmin pettyisi itseensä, ettei tulisi taas tarpeita selityksille, eikä uudelle karkumatkalle. Tämä koko juttu on yhtä kivuliasta kohtaamisprosessia, yritä ymmärtää. Se on vain suoritettava kunnialla.
Hiljaisuus palaa, katosiko se. Hetken aikaa luulen jo pääseväni uneen, kunnes tajuan Jannun olevan yhä läsnä, ja pian se palaakin ääneen,
- Pelottaako, utelee Jannu varovasti
- Pelottaa vastata, että pelottaa, vaikka se ei pelota, etteikö pelota.
- Haa! Petturi! Sinä siis peittelet minulta todellisia pyrkimyksiäsi, senkin paskiainen! huudahtaa Jannu ja hyökkää uutta intoa täynnä kimppuuni. Yritän pakottaa silmiäni kiinni ja keskityn edessä olevaan etupihan porrasurakkaan, mutta Jannu ei anna minun paeta, vaan puskee ajatuksieni väliin,
- Puhu minulle, puhu, puhu, puhu, puhu!
- Vaikene hullu! Minä puhun, mutta anna minun sitten olla.
Parantelen asentoani ja teen hankalan päätöksen tunnustaa tavoitteeni oman rauhani tähden.
Tuhahdus. Jannu siirtää käteni ristiin rinnalle. Puhallan ja huokaisen. Haukotus seuraa saman tien. Saan aikaa tunnustukseni tekemiseen.
- Tahdon mitata, onko minulla mahdollisuuksia pyrkiä eteenpäin politiikan saralla. Riittääkö, saanko minä nyt olla ja annatko minun nukkua yöni rauhassa. Enempää ei ole jäljellä sanottavaa, ei minulla ole mitään muita sala-ajatuksia tunnustettavana!
Haen häntä hetken aikaa kuuluviin. Odotan vastausta, olo on tyhjiin vuotaneen ilmapallon kaltainen. Sieltä se tulee,
- Ehkäpä siinä hyvinkin oli kaikki, mutta ellei ollut, unesi ei tule olemaan levollinen. Salatut totuudet pääsevät aina lopulta pintaan ja ne paistaa kuin kuutamo pakkasyössä. Siellä ne näkyvät ja odottavat noutajaansa, nehän suorastaan huutavat huomiotani!
En enää jaksa väistellä, korttini ovat pöydässä kuvapuolet käännettyinä ylöspäin, en välitä valehdella, enkä halua valvoa yhtään enempää näiden syväluotaavien vuoropuheluiden kanssa.
- Nyt riittää, minä ärähdän ja käsken, - mene nyt pois ja anna minun nukkua yöni!
Jannu huokaisee tyytyväisenä, se vie voittajan elkein käteni tyynyn alle, tunnen vihkisormuksen painavan oikean käden pikkusormessani, missä sitä säilytän yöajat. Jannu on kai väsynyt itsekin. Se pistää minutkin haukottelemaan ja kuiskaa aivan hiljaa mennessään,
- Näin sinä selviät, totuudella. Kyllä me tässä pärjätään, mutta nukutaan nyt rauhassa.
Painan poskeni tyynyyn ja käännän hiljaa kylkeäni, harras huokaisu lähtee minusta kaukaa alhaalta asti. Koukistan jalkani peiton alle lämpimään. Mumisen vielä menijälle,
- Mene, mutta älä väistä vastuuta sinäkään. Koetetaan yhdessä sitten, minä lupaan.
Nukahdan ajatuksieni haihtuessa, karkumatkaa olemme tehneet kohta kolmekymmentä vuotta. Loppuyötä ei saa hukata, sillä seuraava yö on taas uusi arvoitus.
Edellinen yö rullasi lepoasentoa hakiessa ja näemmä myös tämän yön ennusmerkit ovat samanmoiset, kello on varttia vaille kaksi. Tunnin olen jo tuumaillut unta vailla, viritän koneeni kirjoitustyöhön, sillä samahan se on mitä tässä tuuskaa. Taaskin olen valvonut näitä vaaliasioita vatuloiden, vaikka hyvin tiedän, ettei valmista tule. Yhtäkkiä huomaan saaneeni tuttua seuraa mustassa yössä. Käskemättä tai kutsumatta esiin pistää Jannu, tuo persoonani peilikuva ja tunkeilee tyköni toisesta tilasta,
- Mitäs läksit, kyselee Jannu, henkiolento, joka kaikissa kysymyksissä tapaa olla aina se kyynisempi minäpuolikas.
Yritän havahtua, alan tehdä toimistani selkoa ja käyn siksi perustelemaan päätöksiäni,
- Läksin, koska yhteiskunta on ryhmittynyt pelaamaan etäohjattua tukipeliä eri ihmisyhteisössä ja soisin selvittäväni, miksi niin on tapahtunut ja mitä pitäisi havainnon johdosta tehdä.
- Hah, vastaa Jannu, eikä saata jättää minua rauhaan, vaikka meidän molempien olisi parasta levätä. Osaan jo odottaa, että Jannu hyökkää, sillä sen taidon se totisesti osaa,
- Hipiääsikö haluat helliteltävän, senkin itsekäs päsmäri, senkö tähden sitten läksit? Vääräpä on valintasi siihen tarpeeseen. Politiikassa ei päitä silitellä!
Torjun hyökkäyksen ja kiellän Jannua ehkä liiankin kiihkeästi, huomaan yliolkaisesti yrittäväni peittää muita aikomuksiani,
- Ei, en suinkaan. Älä höpötä, sinä sairas luonne! Läksin, koska kerran kauan sitten petin toivoni ja tahtoni, kerran karkasin ja kävin kipeän tien takaisin. Itselleni rauhan saadakseni nyt läksin. Sen verran olen itselleni velkaa!
Siinä onkin vissi perä, helpottaa ja rauhoitun. Tunnustelen haukotellen ajatusta, olisinko viimeinkin tullut kypsäksi kohtaamaan ja käsittelemään epämukavat lukioaikaiset muistoni. Syythän minä yksin tiedän, ja seurauksia olen surrut kohtuuttomasti matkani varrella. Pelot säilyvät kunnes kykenen hyväksymään ja kohtaamaan tapahtuneen.
- Toimitatko totta, kysyy Jannu sarkasitiseen sävyynsä. Miksi se aina epäilee, miksei se voi uskoa, vaikka itsekin asuu samaa kuorta. Ärsyynnyn sen tähden, vaikka samalla itsekin tunnustelen tuntemuksieni todenperäisyyttä. Jannu palaa esiin ja keskeyttää tylysti pohdintani,
- Toivotpa turhaan terapiaa, se tuhahtaa ja katkaisee kaihoisat tutkimukseni, eikä se vaikene vaan puhuttelee minua tuomitsevaan sävyyn,
- Vauhtisi ei varmaankaan heti hellitä. Painat kuin päätön kana, tai kukko oikeammin, ja sähellät siellä täällä syitä ja suuntaa vailla. Mikä se tekee ihmiseen tuommoisen tarpeen?
Haluaisin nousta Jannua vastaan ja puolustaa käsityksiäni, mutta kenelle ja miksi? Onhan se ikävästi oikeassakin, omalla tavallansa, olisi siis aivan turha nyt ryhtyä intokselle. Ollaan hiljaa, haetaan seuraavaa siirtoa. Minä puolustan, mutta otan silti aloitteen. Tuon julki toisenkin totuuden, rauhoittelen ja vakuuttelen,
- On tehtävä nyt, kun kerran on mukana. On yritettävä niin, ettei myöhemmin pettyisi itseensä, ettei tulisi taas tarpeita selityksille, eikä uudelle karkumatkalle. Tämä koko juttu on yhtä kivuliasta kohtaamisprosessia, yritä ymmärtää. Se on vain suoritettava kunnialla.
Hiljaisuus palaa, katosiko se. Hetken aikaa luulen jo pääseväni uneen, kunnes tajuan Jannun olevan yhä läsnä, ja pian se palaakin ääneen,
- Pelottaako, utelee Jannu varovasti
- Pelottaa vastata, että pelottaa, vaikka se ei pelota, etteikö pelota.
- Haa! Petturi! Sinä siis peittelet minulta todellisia pyrkimyksiäsi, senkin paskiainen! huudahtaa Jannu ja hyökkää uutta intoa täynnä kimppuuni. Yritän pakottaa silmiäni kiinni ja keskityn edessä olevaan etupihan porrasurakkaan, mutta Jannu ei anna minun paeta, vaan puskee ajatuksieni väliin,
- Puhu minulle, puhu, puhu, puhu, puhu!
- Vaikene hullu! Minä puhun, mutta anna minun sitten olla.
Parantelen asentoani ja teen hankalan päätöksen tunnustaa tavoitteeni oman rauhani tähden.
Tuhahdus. Jannu siirtää käteni ristiin rinnalle. Puhallan ja huokaisen. Haukotus seuraa saman tien. Saan aikaa tunnustukseni tekemiseen.
- Tahdon mitata, onko minulla mahdollisuuksia pyrkiä eteenpäin politiikan saralla. Riittääkö, saanko minä nyt olla ja annatko minun nukkua yöni rauhassa. Enempää ei ole jäljellä sanottavaa, ei minulla ole mitään muita sala-ajatuksia tunnustettavana!
Haen häntä hetken aikaa kuuluviin. Odotan vastausta, olo on tyhjiin vuotaneen ilmapallon kaltainen. Sieltä se tulee,
- Ehkäpä siinä hyvinkin oli kaikki, mutta ellei ollut, unesi ei tule olemaan levollinen. Salatut totuudet pääsevät aina lopulta pintaan ja ne paistaa kuin kuutamo pakkasyössä. Siellä ne näkyvät ja odottavat noutajaansa, nehän suorastaan huutavat huomiotani!
En enää jaksa väistellä, korttini ovat pöydässä kuvapuolet käännettyinä ylöspäin, en välitä valehdella, enkä halua valvoa yhtään enempää näiden syväluotaavien vuoropuheluiden kanssa.
- Nyt riittää, minä ärähdän ja käsken, - mene nyt pois ja anna minun nukkua yöni!
Jannu huokaisee tyytyväisenä, se vie voittajan elkein käteni tyynyn alle, tunnen vihkisormuksen painavan oikean käden pikkusormessani, missä sitä säilytän yöajat. Jannu on kai väsynyt itsekin. Se pistää minutkin haukottelemaan ja kuiskaa aivan hiljaa mennessään,
- Näin sinä selviät, totuudella. Kyllä me tässä pärjätään, mutta nukutaan nyt rauhassa.
Painan poskeni tyynyyn ja käännän hiljaa kylkeäni, harras huokaisu lähtee minusta kaukaa alhaalta asti. Koukistan jalkani peiton alle lämpimään. Mumisen vielä menijälle,
- Mene, mutta älä väistä vastuuta sinäkään. Koetetaan yhdessä sitten, minä lupaan.
Nukahdan ajatuksieni haihtuessa, karkumatkaa olemme tehneet kohta kolmekymmentä vuotta. Loppuyötä ei saa hukata, sillä seuraava yö on taas uusi arvoitus.
9.10.2008
Hyvää yötä!
Pitkästä aikaa tuli nukuttua kunnon yöunet!
Ah, kuinka ihana olikaan kahdeksan tunnin tajuttomuus!
No, hyvä, hyvä. Kaikkea kiirettä on piisannut. Vaalien läheisyys alkaa jo näkyä mukavasti katukuvassa ja ihmisten tekemissä kysymyksissä! Alkaakin olla jo aika aktivoitua! Ilokseni on todettava, että tänne työpaikallekin tulee vähän väliä tuttuja kahvittelemaan. Myös puhelin pirahtelee, viestit piipittelee ja e-posti kilkuttelee. Se on tätä virtuaaliajan huumaa.
On aika aloittaa oma vaalityö. Muut Oulujoen kokoomuksen ehdokkaat ovat avauksensa jo tehneet. Fiilis on vireä ja tuntuma lupauksia-antava!
Viimeiset kolme viikkoa ovat kuluneet varovaisen tunnustelun merkeissä. Meitä lukuisia ensikertalaisia tuntuu vaivaavan pehmeän säyseä poikamaisuus. Olisi uskaltauduttava oma kuva kourassa outojen ihmisten pakeille julistamaan omia totuuksia kovin vaikeista ja äänestäjän mieltä tuskin juurikaan vaivaavista asioista. Ei se helppoa ole! Vaikeinta on aloittaminen, se päivää-päivää -vaihe, kun "ei tiiä, mitä se minusta ajattelee, nauraako se!"
Toisaalta vaalitaisto on hienoa ja itsetuntoa kohentavaa aikaa! On siinä sellainen oma fiiliksensä pukea pelivarusteet ylle ja konkoilla kentälle! Olen myös peräänkuuluttanut yhä runsaslukuisemman jäsenistömme keskuudessa kokovoimaista liikekannallepanoa, oikeiden ihmisten on nyt kohdattava kaikkia ihmisiä joka torilla ja kaikissa kulmissa. Uusia tähtiä on tehtävä, kun entisiä painuu horisontin taakse.
Illaksi kiirehdin kahteen eri kokoukseen, eilen niitä oli kolme. Ja kahdesta päällekkäisestä tilaisuudesta oli luovuttava. Nyt täytyy takoa, vaikka tempo on tanakka!
Jaksakaa ihmiset, jaksakaa oman kunnianne tähden,
Hp.
Ah, kuinka ihana olikaan kahdeksan tunnin tajuttomuus!
No, hyvä, hyvä. Kaikkea kiirettä on piisannut. Vaalien läheisyys alkaa jo näkyä mukavasti katukuvassa ja ihmisten tekemissä kysymyksissä! Alkaakin olla jo aika aktivoitua! Ilokseni on todettava, että tänne työpaikallekin tulee vähän väliä tuttuja kahvittelemaan. Myös puhelin pirahtelee, viestit piipittelee ja e-posti kilkuttelee. Se on tätä virtuaaliajan huumaa.
On aika aloittaa oma vaalityö. Muut Oulujoen kokoomuksen ehdokkaat ovat avauksensa jo tehneet. Fiilis on vireä ja tuntuma lupauksia-antava!
Viimeiset kolme viikkoa ovat kuluneet varovaisen tunnustelun merkeissä. Meitä lukuisia ensikertalaisia tuntuu vaivaavan pehmeän säyseä poikamaisuus. Olisi uskaltauduttava oma kuva kourassa outojen ihmisten pakeille julistamaan omia totuuksia kovin vaikeista ja äänestäjän mieltä tuskin juurikaan vaivaavista asioista. Ei se helppoa ole! Vaikeinta on aloittaminen, se päivää-päivää -vaihe, kun "ei tiiä, mitä se minusta ajattelee, nauraako se!"
Toisaalta vaalitaisto on hienoa ja itsetuntoa kohentavaa aikaa! On siinä sellainen oma fiiliksensä pukea pelivarusteet ylle ja konkoilla kentälle! Olen myös peräänkuuluttanut yhä runsaslukuisemman jäsenistömme keskuudessa kokovoimaista liikekannallepanoa, oikeiden ihmisten on nyt kohdattava kaikkia ihmisiä joka torilla ja kaikissa kulmissa. Uusia tähtiä on tehtävä, kun entisiä painuu horisontin taakse.
Illaksi kiirehdin kahteen eri kokoukseen, eilen niitä oli kolme. Ja kahdesta päällekkäisestä tilaisuudesta oli luovuttava. Nyt täytyy takoa, vaikka tempo on tanakka!
Jaksakaa ihmiset, jaksakaa oman kunnianne tähden,
Hp.
7.10.2008
Vimmaa vaikka väkisin!
Talouden taantuma uhkaa. Eurooppa rämpii jo rahoituskriisissä. Onko siinä meidän vasemmiston viimeinen mahdollisuus vihan vimman synnyttämiseen? Kansa on saatava suuttumaan ja käymään vallanpitäjiä vastaan! Kauhajoen tragediaa yritettiin jo sälyttää suoraan sisäministerin syyksi, mutta se koepallo kolahti punakoneen omiin kinttuihin. Urpilainen odotti tilaisuuttansa turhaan.
Seuraavaksi olisi sitten ollut sen väkinäisen välikysymyksen vuoro, mutta kun B.Zyskowitz ehti jo kuukausi sitten ennakoida senkin syytöksen eväät tyhjiksi. Vastuu välikysymyksestä jäi siksi kristillisille. Vasemmisto luonnollisesti yhtyi siihen empimättä, muttei saanut ensimmäisen allekirjoittajan kunniaa. Kysymys kuihtuukin jo ensimmäisten puheenvuorojen aikana. Puhemies patistaa porukan normaaliin päiväjärjestykseen. PAM!
Konstit ovat siis vähissä. Vimmaa olisi silti synnytettävä hinnalla millä hyvänsä! Veteraanivasuri Pauli Räsänen (+75v?) teki oman osuutensa kirjoittamalla pastantäydeltä vanhoja vasemmistofraaseja Kalevan yleisönosastoon julistaen jatkosodan olleen suuruudenhullujen suomalaisten masinoima hyökkäyssota, jonka lopullisena tavoitteena oli suur-Suomen synnyttäminen. Hyvä veto Räsänen! Mutta epätoivoinen, eikä auta näissä vaaleissa vaadittavan vimman virittämisessä! Aihe on jo loppuun kaluttu. Mannerheimin kiistaton päätös pysäyttää etenevät joukot Leningradin rajoille ja jättää miljoonakaupunki rauhaan oli vasemmistopropagandalle kipeä suonenisku. Se vaivaa Suomen stalinisteja varmaan vielä mullan allakin. Hämmästelen Kalevan toimitusta päätöksestä julkaista tuo surkuhupaisa kirjoitus!
Paikallisesti vasemmisto on harhauttanut kansaa Kallioparkkikysymyksellä. Viisitoistatuhatta nimeä on ihailtavan suuren vaivannäön saldo. Ja pohjatonta valetta kaikki. Vastuutonta ja tarkoitushakuista propagandaa vasemmistolaiseen tyyliin. Ihmeteltävintä tässäkin kysymyksessä on se, että media ottaa perättömän propagandan täytenä totena omakseen. Kuinka paljon palstatilaa moinen potaska onkaan saanut osakseen! Olen itsekin saanut kampanjani aikana suu vaahdossa oikaista kaikkia niitä perättömyyksiä, mitä on Kallioparkista laatulehtiin kirjoitettu. Moni pää on puheitteni jälkeen kääntynyt! Vaivaa vain, että totuuden puhujan on todistettava sanomansa, mutta paskanjauhajien ei tarvitse puheissaan vaivautua minkäänlaiseen todenperäisyyteen!
Talouden taantuma olisi toteutuessaan vakava paikka meistä monelle. Muistia vaivaavat vieläkin lukuisat karut kertomukset 90-luvun alun yrityslahtauksista. Olen nähnyt monen kunnon miehen kyyneleet. Yrittäjälle ei ollut kaveria, velkavaivainen yrittäjä jätettiin ilman armoa, ilman oikeutta, ja entiset kaverit keräsivät paperinsa pinoon ja jatkoivat matkaa. Case closed!
Luoja meitä varjelkoon lamalta!
Tänään on ollut työntäyteinen päivä. Nyt lähden Madekosken kautta Ruskoon kohti illan ehdokastilaisuutta. Fiilingit ovat hyvät!! Kiitoksia kannustuksesta!!
Kunnia kanssanne!
Hp.
Seuraavaksi olisi sitten ollut sen väkinäisen välikysymyksen vuoro, mutta kun B.Zyskowitz ehti jo kuukausi sitten ennakoida senkin syytöksen eväät tyhjiksi. Vastuu välikysymyksestä jäi siksi kristillisille. Vasemmisto luonnollisesti yhtyi siihen empimättä, muttei saanut ensimmäisen allekirjoittajan kunniaa. Kysymys kuihtuukin jo ensimmäisten puheenvuorojen aikana. Puhemies patistaa porukan normaaliin päiväjärjestykseen. PAM!
Konstit ovat siis vähissä. Vimmaa olisi silti synnytettävä hinnalla millä hyvänsä! Veteraanivasuri Pauli Räsänen (+75v?) teki oman osuutensa kirjoittamalla pastantäydeltä vanhoja vasemmistofraaseja Kalevan yleisönosastoon julistaen jatkosodan olleen suuruudenhullujen suomalaisten masinoima hyökkäyssota, jonka lopullisena tavoitteena oli suur-Suomen synnyttäminen. Hyvä veto Räsänen! Mutta epätoivoinen, eikä auta näissä vaaleissa vaadittavan vimman virittämisessä! Aihe on jo loppuun kaluttu. Mannerheimin kiistaton päätös pysäyttää etenevät joukot Leningradin rajoille ja jättää miljoonakaupunki rauhaan oli vasemmistopropagandalle kipeä suonenisku. Se vaivaa Suomen stalinisteja varmaan vielä mullan allakin. Hämmästelen Kalevan toimitusta päätöksestä julkaista tuo surkuhupaisa kirjoitus!
Paikallisesti vasemmisto on harhauttanut kansaa Kallioparkkikysymyksellä. Viisitoistatuhatta nimeä on ihailtavan suuren vaivannäön saldo. Ja pohjatonta valetta kaikki. Vastuutonta ja tarkoitushakuista propagandaa vasemmistolaiseen tyyliin. Ihmeteltävintä tässäkin kysymyksessä on se, että media ottaa perättömän propagandan täytenä totena omakseen. Kuinka paljon palstatilaa moinen potaska onkaan saanut osakseen! Olen itsekin saanut kampanjani aikana suu vaahdossa oikaista kaikkia niitä perättömyyksiä, mitä on Kallioparkista laatulehtiin kirjoitettu. Moni pää on puheitteni jälkeen kääntynyt! Vaivaa vain, että totuuden puhujan on todistettava sanomansa, mutta paskanjauhajien ei tarvitse puheissaan vaivautua minkäänlaiseen todenperäisyyteen!
Talouden taantuma olisi toteutuessaan vakava paikka meistä monelle. Muistia vaivaavat vieläkin lukuisat karut kertomukset 90-luvun alun yrityslahtauksista. Olen nähnyt monen kunnon miehen kyyneleet. Yrittäjälle ei ollut kaveria, velkavaivainen yrittäjä jätettiin ilman armoa, ilman oikeutta, ja entiset kaverit keräsivät paperinsa pinoon ja jatkoivat matkaa. Case closed!
Luoja meitä varjelkoon lamalta!
Tänään on ollut työntäyteinen päivä. Nyt lähden Madekosken kautta Ruskoon kohti illan ehdokastilaisuutta. Fiilingit ovat hyvät!! Kiitoksia kannustuksesta!!
Kunnia kanssanne!
Hp.
5.10.2008
Jumalasta, ihmisestä.
Syksy viisi vuotta sitten aloitti elämässäni kokonaan uuden vaiheen. Eheyttävän muutosprosessin voisi kiteyttää yhteen sanaan: Kanttura.
Sysäys muutoksen tarpeeseen lähti kuitenkin jo vuonna 2001, ollessamme pikkuporukalla kalaretkellä itärajan takana.
Musta elokuun lopun yö kummitusmaisen Pääjärven asumattomassa saaressa Vienan Karjalassa Venäjällä. Vanhassa kuorma-auton vanteessa paloi tuli. Pelotti. Paikallinen oppaamme Igor, nuhruinen Pääjärven luonnonpuistonvartija, oli nähnyt saaressa karhun vain paria päivää aikaisemmin. Tökin kepillä tulta loistamaan ja pohdiskelin kadonnutta luontosuhdettani. Tajusin olevani vieraantunut, pelkäsin eniten eksymistä, kotiinpaluun epävarmuuskin huoletti. Hermoilin koneiden kestävyydestä ja astmalääkkeiden riittävyydestä. Rajan yli koti-Suomeen päästyäni halusin suudella asfalttia, mieli teki jonnekin burgeribaariin.
Levottomuutta alkoi syntyä kasvavassa määrin tuon kokemuksen seurauksena, ajatuksiini vahvistui käsitys, että jokin oli pielessä. Miksi luonto oli alkanut pelottamaan minua? Olihan luonto ollut koko nuoruuteni ajan kestävimpiä rakkauksiani; teini-ikäisenä tapasin kulkea perätysten päivät ja pimenevät illat pitkin soita ja salomaita ilman aiempaa kokemusta, ilman karttaa, eikä taskussani ollut kompassia, eikä tietenkään tietoakaan mistään teleyhteyksistä ulkomaailmaan. Pelontunne ei kuitenkaan koskaan käynyt mieleni vieressäkään. Aina olin osannut kotiin.
Parikymmentä vuotta myöhemmin Venäjällä jouduin siis nokatusten uudenlaisen pelkoni kanssa. Mitä minulle oli tapahtunut? Olinko eksynyt ja joutunut hukkaan? Jotain oli joka tapauksessa kadoksissa.
Sitten kaksi vuotta karun Karjalakokemukseni jälkeen löytyi Oulujoen ylisen virran varrelta tuo Kantturan torppatila. Vain vajaata kahta viikkoa aiemmin olimme vaimoni kanssa sopineet tulevaan viisivuotissuunnitelmaamme jonkinlaisen mökkipaikan hankkimisen. Sen jälkeen kaikki kävi kuin ylemmän ohjauksessa. Ennen kuin tajusinkaan, olin päässyt aloittamaan laatumatkan takaisin luontoon. Samalla aloin tietämättäni hakeutua takaisin alkuperäiseen minuuteeni. Sillä matkalla yhä olen.
Risusavotta, se on minun miehinen matka jumaluuteni lähteille.
Nuotiotulilla on ollut aikaa ajatella, minussa on paljastunut tyhjää tilaa uusille oivalluksille. Olen huomannut aistieni avautuvan, olen altistunut vastaanottamaan viestejä kaukaa kaikkien kuorikerroksieni sisäpuolelta.
Kirjoitin tähn samaan blogiin jumalasta joku päivä sitten. Nyt kirjoitan jälleen, vaikka lupailemani kirkkokäyntini onkin yhä käymättä.
Perustelen viiden vaellusvuoteni aikana muuttuneita näkemyksiäni omien kokemusteni ja oivallusteni kautta. En ole, enkä ikinä väittäisi olevani valaistunut, enkä tahdo julistaa olevani universaalisesti oikeilla jäljillä. Olenpahan itsekseni näitä kysymyksiä vain tapaillut. Kokemukseni ovat omia, samoin kuin tämä tarinakin.
Jumala on johtopäätöksieni perusteella ihmisessä itsessään, se on yksilön kokoaikainen mielenrauhan tila, jumaluutta on jo hyvyyden havaitseminen ja itsensä hyväksyminen. Pahuus tai tyytymättömyys, olkoon sitten vaikka tutummin puhuteltuna saatana, on vain hetkellisen mielihyvän harhaa, kangastusta, kuten on mielihyvän pakkomielteinen etsiminenkin. Saatana on asenne ihmisessä, ja se on sitä komparatiivimuodossa, sillä aina on joku, joka on jotakin muuta enemmän, paremmin, vähemmin tai huonommin, ihan miten vaan, mutta koskaan ei ole hyvä, koskaan ei vallalla ole kestävää mielenrauhaa.
Pahuus on kykenemättömyyttä tyytyväisyyteen tai sen edistämiseen. Saatanasta, tai siis pahasta yleensäkään, annettu kuva ei ole tarpeeksi realistinen, havainnollinen, eikä täsmällinen. Paha halutaan nähdä moninkertaisesti liioiteltuna pahana, jonkinlaisena palavasilmäisenä Luciferina, eikähän se sitä ole, aivan kuin ei hyvä jumalakaan ole kirkkoseinin kuvatun kaltainen armo-olento. Sekä jumala että saatana täytyisi saada lähemmäksi, luonteviksi osaksi arkeamme, jotta meidän olisi helpompi niitä käsitellä ja ymmärtää.
Ihmisen tulisi kyetä tiedostamaan itsessään eri tunteita, olisi opittava havaitsemaan hyvän ja pahan vaikuttimia omissa toimissaan. Sellainen humaani taito ei tietystikään olisi massamyyntiin perustuvien markkinoiden etu, mutta kuorettuneiden tuntemusten alle kadotetun minuuden uudelleen oivaltaminen saattaisi silti tehdä jokaiselle hyvää.
Ihmisellä on luonnollinen halu käsittää "paha" aina pikkuisen hänen itsensä tilaa "pahempana" tolana. Monesti tosiasiallisena tarkoituksena on ainoastaan ihmisen itsensä armahtaminen, synninpäästön antaminen itse itsellensä ja lumeellisen mielenrauhan olettamuksen saavuttaminen. Ihmisen ei tarvitse kohdata pahaa oloansa niin kauan, kun hän kykenee kieltäytymään pahan tunteen kosketuksesta. Sopivat TV-sarjat ja internetkumppanuudet auttavat tehokkaasti peittämään mieltä painavan pahanolon. Ihmisen kuori kasvaa vahvaksi suojapanssariksi, mutta ei ulkoapäin uhkaavaa pahaa vastaan, vaan ihmisen sisältä pois pyrkivää pahaa oloa vastaan. Ihminen säilyttää pahanolon sisällään ja päästää huomaamattaan sitä sinne lisää. Kuinka paljon pahaa mahtuukaan aikuiseen ihmiseen, joka on elämänsä aikana muovannut itsensä oikeaksi pahan pankkiholviksi?
Meitä on täällä monta. Mutta oivaltaneita on vähän. Ja suurin osa heistäkin on jo vanhoja ihmisiä.
Risusavotta on ollut minulle sopivinta jumalaista terapiaa. Roihuavan risurovion hehkussa istuskellessani olen saanut kohdata henkisesti puhdistavia hyväksymiskokemuksia. Maiseman samalla auetessa olen löytänyt oman Oulujokeni, uuden elämäni vertauskuvallisen virran, jonka ääreen palaan aina uudelleen. Tulen takaisin tulieni tykö vahvistuakseni, tulen sinne hakemaan rauhaa levottomuuteeni. Huomaan jo selviytyneeni eroon lukuisista keinotekoisista kerroksistani ja uskon pystyneeni päästämään paljon pahaa ulos itsestäni. Tunnen löytäneeni suunnan elämälleni ja koen hapuillen eteneväni eheytymisen prosessissani. Se on häivähdystä jumalaisesta hyvyydestä ja tuntuu oikealta. Paljon on silti minullakin vielä purettavaa itsestäni, ja kuoreni pidättävät pahaa purkautumasta.
Viimeisten viiden vuoden aikaisten omakohtaisten kokemuksieni johdosta kannustan kaikkia kanssaihmisiä raivaamaan risuja rannoilta. Kannustan jokivarren ihmisiä kotiseutulähtöisiin maisematalkoisiin, sillä jokainen risuvapaaksi raivattu rantametri on senttimetrin matka syvemmälle ihmisen omaan minuuteen, sentti kohti mielenrauhaa.
Eräs matkani varrella tapaamani tuttava kertoi minulle kerran, että hänen kirkkonsa on metsässä. Siellä missä hän koki kohtaavansa oman jumalansa. Aluksi en ymmärtänyt häntä, mutta nyt luulisin ymmärtäväni enemmän. Olenhan viimeiset viisi vuotta itsekin rakentanut kirkkoani Oulujoen rannoille.
Nämä terveiset tällä erää jumalkysymyksistä. Joko ymmärrät otsikon?
Kunnia kanssasi,
Hp.
Sysäys muutoksen tarpeeseen lähti kuitenkin jo vuonna 2001, ollessamme pikkuporukalla kalaretkellä itärajan takana.
Musta elokuun lopun yö kummitusmaisen Pääjärven asumattomassa saaressa Vienan Karjalassa Venäjällä. Vanhassa kuorma-auton vanteessa paloi tuli. Pelotti. Paikallinen oppaamme Igor, nuhruinen Pääjärven luonnonpuistonvartija, oli nähnyt saaressa karhun vain paria päivää aikaisemmin. Tökin kepillä tulta loistamaan ja pohdiskelin kadonnutta luontosuhdettani. Tajusin olevani vieraantunut, pelkäsin eniten eksymistä, kotiinpaluun epävarmuuskin huoletti. Hermoilin koneiden kestävyydestä ja astmalääkkeiden riittävyydestä. Rajan yli koti-Suomeen päästyäni halusin suudella asfalttia, mieli teki jonnekin burgeribaariin.
Levottomuutta alkoi syntyä kasvavassa määrin tuon kokemuksen seurauksena, ajatuksiini vahvistui käsitys, että jokin oli pielessä. Miksi luonto oli alkanut pelottamaan minua? Olihan luonto ollut koko nuoruuteni ajan kestävimpiä rakkauksiani; teini-ikäisenä tapasin kulkea perätysten päivät ja pimenevät illat pitkin soita ja salomaita ilman aiempaa kokemusta, ilman karttaa, eikä taskussani ollut kompassia, eikä tietenkään tietoakaan mistään teleyhteyksistä ulkomaailmaan. Pelontunne ei kuitenkaan koskaan käynyt mieleni vieressäkään. Aina olin osannut kotiin.
Parikymmentä vuotta myöhemmin Venäjällä jouduin siis nokatusten uudenlaisen pelkoni kanssa. Mitä minulle oli tapahtunut? Olinko eksynyt ja joutunut hukkaan? Jotain oli joka tapauksessa kadoksissa.
Sitten kaksi vuotta karun Karjalakokemukseni jälkeen löytyi Oulujoen ylisen virran varrelta tuo Kantturan torppatila. Vain vajaata kahta viikkoa aiemmin olimme vaimoni kanssa sopineet tulevaan viisivuotissuunnitelmaamme jonkinlaisen mökkipaikan hankkimisen. Sen jälkeen kaikki kävi kuin ylemmän ohjauksessa. Ennen kuin tajusinkaan, olin päässyt aloittamaan laatumatkan takaisin luontoon. Samalla aloin tietämättäni hakeutua takaisin alkuperäiseen minuuteeni. Sillä matkalla yhä olen.
Risusavotta, se on minun miehinen matka jumaluuteni lähteille.
Nuotiotulilla on ollut aikaa ajatella, minussa on paljastunut tyhjää tilaa uusille oivalluksille. Olen huomannut aistieni avautuvan, olen altistunut vastaanottamaan viestejä kaukaa kaikkien kuorikerroksieni sisäpuolelta.
Kirjoitin tähn samaan blogiin jumalasta joku päivä sitten. Nyt kirjoitan jälleen, vaikka lupailemani kirkkokäyntini onkin yhä käymättä.
Perustelen viiden vaellusvuoteni aikana muuttuneita näkemyksiäni omien kokemusteni ja oivallusteni kautta. En ole, enkä ikinä väittäisi olevani valaistunut, enkä tahdo julistaa olevani universaalisesti oikeilla jäljillä. Olenpahan itsekseni näitä kysymyksiä vain tapaillut. Kokemukseni ovat omia, samoin kuin tämä tarinakin.
Jumala on johtopäätöksieni perusteella ihmisessä itsessään, se on yksilön kokoaikainen mielenrauhan tila, jumaluutta on jo hyvyyden havaitseminen ja itsensä hyväksyminen. Pahuus tai tyytymättömyys, olkoon sitten vaikka tutummin puhuteltuna saatana, on vain hetkellisen mielihyvän harhaa, kangastusta, kuten on mielihyvän pakkomielteinen etsiminenkin. Saatana on asenne ihmisessä, ja se on sitä komparatiivimuodossa, sillä aina on joku, joka on jotakin muuta enemmän, paremmin, vähemmin tai huonommin, ihan miten vaan, mutta koskaan ei ole hyvä, koskaan ei vallalla ole kestävää mielenrauhaa.
Pahuus on kykenemättömyyttä tyytyväisyyteen tai sen edistämiseen. Saatanasta, tai siis pahasta yleensäkään, annettu kuva ei ole tarpeeksi realistinen, havainnollinen, eikä täsmällinen. Paha halutaan nähdä moninkertaisesti liioiteltuna pahana, jonkinlaisena palavasilmäisenä Luciferina, eikähän se sitä ole, aivan kuin ei hyvä jumalakaan ole kirkkoseinin kuvatun kaltainen armo-olento. Sekä jumala että saatana täytyisi saada lähemmäksi, luonteviksi osaksi arkeamme, jotta meidän olisi helpompi niitä käsitellä ja ymmärtää.
Ihmisen tulisi kyetä tiedostamaan itsessään eri tunteita, olisi opittava havaitsemaan hyvän ja pahan vaikuttimia omissa toimissaan. Sellainen humaani taito ei tietystikään olisi massamyyntiin perustuvien markkinoiden etu, mutta kuorettuneiden tuntemusten alle kadotetun minuuden uudelleen oivaltaminen saattaisi silti tehdä jokaiselle hyvää.
Ihmisellä on luonnollinen halu käsittää "paha" aina pikkuisen hänen itsensä tilaa "pahempana" tolana. Monesti tosiasiallisena tarkoituksena on ainoastaan ihmisen itsensä armahtaminen, synninpäästön antaminen itse itsellensä ja lumeellisen mielenrauhan olettamuksen saavuttaminen. Ihmisen ei tarvitse kohdata pahaa oloansa niin kauan, kun hän kykenee kieltäytymään pahan tunteen kosketuksesta. Sopivat TV-sarjat ja internetkumppanuudet auttavat tehokkaasti peittämään mieltä painavan pahanolon. Ihmisen kuori kasvaa vahvaksi suojapanssariksi, mutta ei ulkoapäin uhkaavaa pahaa vastaan, vaan ihmisen sisältä pois pyrkivää pahaa oloa vastaan. Ihminen säilyttää pahanolon sisällään ja päästää huomaamattaan sitä sinne lisää. Kuinka paljon pahaa mahtuukaan aikuiseen ihmiseen, joka on elämänsä aikana muovannut itsensä oikeaksi pahan pankkiholviksi?
Meitä on täällä monta. Mutta oivaltaneita on vähän. Ja suurin osa heistäkin on jo vanhoja ihmisiä.
Risusavotta on ollut minulle sopivinta jumalaista terapiaa. Roihuavan risurovion hehkussa istuskellessani olen saanut kohdata henkisesti puhdistavia hyväksymiskokemuksia. Maiseman samalla auetessa olen löytänyt oman Oulujokeni, uuden elämäni vertauskuvallisen virran, jonka ääreen palaan aina uudelleen. Tulen takaisin tulieni tykö vahvistuakseni, tulen sinne hakemaan rauhaa levottomuuteeni. Huomaan jo selviytyneeni eroon lukuisista keinotekoisista kerroksistani ja uskon pystyneeni päästämään paljon pahaa ulos itsestäni. Tunnen löytäneeni suunnan elämälleni ja koen hapuillen eteneväni eheytymisen prosessissani. Se on häivähdystä jumalaisesta hyvyydestä ja tuntuu oikealta. Paljon on silti minullakin vielä purettavaa itsestäni, ja kuoreni pidättävät pahaa purkautumasta.
Viimeisten viiden vuoden aikaisten omakohtaisten kokemuksieni johdosta kannustan kaikkia kanssaihmisiä raivaamaan risuja rannoilta. Kannustan jokivarren ihmisiä kotiseutulähtöisiin maisematalkoisiin, sillä jokainen risuvapaaksi raivattu rantametri on senttimetrin matka syvemmälle ihmisen omaan minuuteen, sentti kohti mielenrauhaa.
Eräs matkani varrella tapaamani tuttava kertoi minulle kerran, että hänen kirkkonsa on metsässä. Siellä missä hän koki kohtaavansa oman jumalansa. Aluksi en ymmärtänyt häntä, mutta nyt luulisin ymmärtäväni enemmän. Olenhan viimeiset viisi vuotta itsekin rakentanut kirkkoani Oulujoen rannoille.
Nämä terveiset tällä erää jumalkysymyksistä. Joko ymmärrät otsikon?
Kunnia kanssasi,
Hp.
4.10.2008
Oulujoki. Omatuntomme.
Oletko käynyt oulujoenreitti.fi -sivuilla? Siellä on käynnissä kysely kaikille jokilaaksokuntien kuntavaaliehdokkaille. Mene toki virtuaalivierailulle ja osallistu samalla siellä käytävään Oulujokiaiheiseen keskusteluun kohdassa "Kuntavaalit".
Oulujoki on yhteinen asiamme. Upean suistoalueen paljastaminen katseiden kantaa ja kulkijoiden käydä, on velvollisuutemme. Se on yksi iso asia, minkä tähden minäkin olen näihin karkeloihin sitoumukseni antanut. Se, joka näkee joen etelä-pohjoinen -asetelmassa, näkee joen rajana, mutta se, joka ymmärtää joen itä-länsi -suuntaisena, näkee joen monet mahdollisuudet. Matkailu, monet muut elinkeinot, maisema, vapaa-aika, ym... ym...
Kello on jo paljon ja kotona kaivataan. Väsykin vaivaa vaalityön tekijää. Lupaan kuitenkin palata tähänkin kysymykseen myöhemmin tässä kirjallisessa tuotannossani ja tietenkin taas huomenna kaupunkimme kaduilla. Tänään julistukselleni kertyi katukannatusta komeasti!! Ainakin Rotuaarilla ollaan kuvassa mukana!!
Rohkeutta!
Kunnia kanssasi,
Hp.
Oulujoki on yhteinen asiamme. Upean suistoalueen paljastaminen katseiden kantaa ja kulkijoiden käydä, on velvollisuutemme. Se on yksi iso asia, minkä tähden minäkin olen näihin karkeloihin sitoumukseni antanut. Se, joka näkee joen etelä-pohjoinen -asetelmassa, näkee joen rajana, mutta se, joka ymmärtää joen itä-länsi -suuntaisena, näkee joen monet mahdollisuudet. Matkailu, monet muut elinkeinot, maisema, vapaa-aika, ym... ym...
Kello on jo paljon ja kotona kaivataan. Väsykin vaivaa vaalityön tekijää. Lupaan kuitenkin palata tähänkin kysymykseen myöhemmin tässä kirjallisessa tuotannossani ja tietenkin taas huomenna kaupunkimme kaduilla. Tänään julistukselleni kertyi katukannatusta komeasti!! Ainakin Rotuaarilla ollaan kuvassa mukana!!
Rohkeutta!
Kunnia kanssasi,
Hp.
Ravintolailtaa ja jumaluusoppia
Taisipa olla MTV:n vaalikone kun kyseli, että kuinkas sitä tuleekaan ehdokkaalla noita ravintolailtoja harrastettua, entäs sitten moisen hurvittelun vastapainoksi miten onkaan kirkossakäynti säännöllistä. Vetelin empimättä vastaukseni viivan kumpaiseenkin kysymykseen "en juuri koskaan" -kohtaan.
Kysymystä Jumalaan uskomisesta sen sijaan pysähdyin pohtimaan pidemmäksi aikaa, en halunnut vastata ehdotonta "kyllää", enkä ehdotonta "eitä", enkä myöskään halunnut hurskastella, enkä missään tapauksessa populisoida. Kallistuin lopulta sijoittamaan kantani varovaisen sentin verran myönteiseksi Jumalaan uskoa kohtaan. Vaihdan tässä kohden kirkko-Jumalan jumalaksi. Enemmänkin kuin onko vai eikö ole, uskoani koettelee se, mikä on jumala ja missä se majailee.
Minä uskon, että jumala on hyvyys ja löytyy jokaisesta ihmisestä, kuten löytyy jumalan vastavoimakin. En usko jumalaan taivaissa, enkä paholaiseen helvetissä. Minun jumalani on henkeä, jumaluuden väri minussa on okra, eikä valkoinen. Pahuudella puolestaan ei ole väriä, eikä henkeä. Jumala on johtopäätösteni perusteella ihminen itse, ja paholainen on kaikki harha itsessämme ja ympärillämme. Uskoa on pyrkimys paluuseen. Uskoa on matka takaisin alkuperäisyyteemme, luonnolliseksi osaksi luontoamme.
Näiden yleisimpien vaalikoneiden vastausten perusteella, yllätys, yllätys, yksi lähimmistä hengenheimolaisistani näyttäisi muuten olevan Hännisen Erkki Vasemmistoliitosta. Eipä se minua hirvitä, eikä haittaa, eihän maailmankatsomus miestä pahenna. Sen verran olen minäkin Isä Camillosta oppinut. Elämä on toimeen tulemista. Kansalainen Raskolnikov ja silmäpuoli Kaptah!
Mutta, mutta, takaisin teemaan. Eilen alkuillasta menin siis ravintolaan, ja siitähän minun tässä piti nyt kirjoittaa. Mystisiin jumalkysymyksiin ehdimme palata myöhemmin, kunhan olen saanut eilisen maallisen menoni jälkeen myös hengellisen kirkkovisiittini tehdyksi.
No niin, aamu on harhailun aikaa myrskyisän yön jälkeen. Siis eiliseen. Tunnetut aktiiviset oululaiset yrittäjänaiset olivat jälleen organisoineet vuosittaisen hyväntekeväisyystapahtumansa, tänä vuonna ravintola Tähteen. Ruokailu oli kuudelta seisovasta pöydästä. Lammasta, Ylläkseltä! Loistavaa! Virtuaalikiitokset vielä kerran mainiolle kokki-Matille!
Istuskelin tuttujen kavereiden kanssa ja kummeksuin mielessäni jotenkin outoa kapakka-atmosfääriä, sillä siitä tuntui puuttuvan jotain, mihin olin nuoruudessani tottunut. Viimeisestä kapakkakäynnistäni on ehtinyt vierähtää jo yli kolme vuotta, eikä vallalla olevat mielikuvani vastanneet lainkaan Tähdessä kokemaani kepeyttä. Hyvänen aika ja jopa jotakin! Tupakansavu oli poissa! Sehän se oli se omituisuus. Kerrassaan kummallinen kokemus. Raikas baari! Oi aikoja, oi tapoja.
Jutustelumme ohjautui luontevasti jostain ajankohtaisesta syystä paikallispolitiikkaan. Kallioparkkia ja kaupankäyntiä, mutta ennen kaikkea ruodimme risukkoasiaa. Oulun edustan saarista ja rannoista riitti raatattavaa. Risuttuneet rantamme ovat synti ja häpeä. Jaoimme yhteisen mielipiteen siitä, että alkaa olla aika tehdä asialle jotain. Lupasin lähteä raivaajaksi. En pelkäksi puhemieheksi. Se on suorastaan sydämen asia ja korkein kutsumus! Jumaluutta ihmisessä on ihmisen itsensä toteuttaminen.
Ennen kahdeksaa vetosin väsymykseen ja kotiodotuksiin ja livahdin vaivihkaa ulos pimeään iltaan. Autossa jatkui kiehtova ekohenkinen äänikirja "Saraswatin hiekkaa", joka kertoo jääkauden seurauksena, noin 10.000 vuotta sitten (aivan oikein!!) mereen hautautuneesta sivilisaatiosta, vajonneista kaupungeista ja vedenpinnan nousun peittämästä pyhästä Saraswati-joesta nykyisen Intian länsirannikolla. Uskomattomia, suorastaan huimia juttuja! Hindulaisilla ei muuten ole yhtä tai kahta Jumalaa vaan niitä on vaatimattomasti kerrassaan 10 miljoonaa kertaa 10 miljoonaa! Ja jokaisena päivänä niitä nimetään kuulemma kymmeniä lisää, aina tarpeen mukaan. Heidän onkin kovin vaikea ymmärtää meidän mustavalkoista monoteismiamme. Sivilisaatiomme historia on itäinen ja luultua pidempi.
Kirjan mukaan intialainen korkeakulttuuri katosi kauan sitten paitsi meren pinnan nopean nousemisen myös liiallisen sivistyneisyyden johdosta, kansa oli etääntynyt käsityön taidoista, elämä oli silloinkin ollut liiaksi automaattista. Samankaltainen kohtalokas trendi on kirjan perusteella vallalla nyt läntisessä Euroopassa. Nykyinen sivilisaatiomme on vaarassa! Intia sen sijaan on nousemassa takaisin sille kuuluvaan johtavaan asemaan maailman korkeakulttuurin tyyssijana.
Nyt on lauantaiaamu. Kaikki on hiljaa, koiratkin pötköttelevät takaterassilla kuin lahnat laiturilla. Kello on pian seitsemän, Kaleva on jo luettu ja ruisleipää syöty. Särjin lasisen kahvipannun ja siivosin sotkun. Tässä istun nyt, enkä muuta voi. Siispä kirjoitan, odotan päivän valoa nousevaksi ja aamun ääniä alkaviksi. Yhdeksitoista menen Korvakahvilaan ja edelleen kivisille kujille. Ryhdyn tuputtamaan turpaani tutuksi kaupunkilaisille.
Viikonloppua!
Kunnia kanssanne,
Hp.
Kysymystä Jumalaan uskomisesta sen sijaan pysähdyin pohtimaan pidemmäksi aikaa, en halunnut vastata ehdotonta "kyllää", enkä ehdotonta "eitä", enkä myöskään halunnut hurskastella, enkä missään tapauksessa populisoida. Kallistuin lopulta sijoittamaan kantani varovaisen sentin verran myönteiseksi Jumalaan uskoa kohtaan. Vaihdan tässä kohden kirkko-Jumalan jumalaksi. Enemmänkin kuin onko vai eikö ole, uskoani koettelee se, mikä on jumala ja missä se majailee.
Minä uskon, että jumala on hyvyys ja löytyy jokaisesta ihmisestä, kuten löytyy jumalan vastavoimakin. En usko jumalaan taivaissa, enkä paholaiseen helvetissä. Minun jumalani on henkeä, jumaluuden väri minussa on okra, eikä valkoinen. Pahuudella puolestaan ei ole väriä, eikä henkeä. Jumala on johtopäätösteni perusteella ihminen itse, ja paholainen on kaikki harha itsessämme ja ympärillämme. Uskoa on pyrkimys paluuseen. Uskoa on matka takaisin alkuperäisyyteemme, luonnolliseksi osaksi luontoamme.
Näiden yleisimpien vaalikoneiden vastausten perusteella, yllätys, yllätys, yksi lähimmistä hengenheimolaisistani näyttäisi muuten olevan Hännisen Erkki Vasemmistoliitosta. Eipä se minua hirvitä, eikä haittaa, eihän maailmankatsomus miestä pahenna. Sen verran olen minäkin Isä Camillosta oppinut. Elämä on toimeen tulemista. Kansalainen Raskolnikov ja silmäpuoli Kaptah!
Mutta, mutta, takaisin teemaan. Eilen alkuillasta menin siis ravintolaan, ja siitähän minun tässä piti nyt kirjoittaa. Mystisiin jumalkysymyksiin ehdimme palata myöhemmin, kunhan olen saanut eilisen maallisen menoni jälkeen myös hengellisen kirkkovisiittini tehdyksi.
No niin, aamu on harhailun aikaa myrskyisän yön jälkeen. Siis eiliseen. Tunnetut aktiiviset oululaiset yrittäjänaiset olivat jälleen organisoineet vuosittaisen hyväntekeväisyystapahtumansa, tänä vuonna ravintola Tähteen. Ruokailu oli kuudelta seisovasta pöydästä. Lammasta, Ylläkseltä! Loistavaa! Virtuaalikiitokset vielä kerran mainiolle kokki-Matille!
Istuskelin tuttujen kavereiden kanssa ja kummeksuin mielessäni jotenkin outoa kapakka-atmosfääriä, sillä siitä tuntui puuttuvan jotain, mihin olin nuoruudessani tottunut. Viimeisestä kapakkakäynnistäni on ehtinyt vierähtää jo yli kolme vuotta, eikä vallalla olevat mielikuvani vastanneet lainkaan Tähdessä kokemaani kepeyttä. Hyvänen aika ja jopa jotakin! Tupakansavu oli poissa! Sehän se oli se omituisuus. Kerrassaan kummallinen kokemus. Raikas baari! Oi aikoja, oi tapoja.
Jutustelumme ohjautui luontevasti jostain ajankohtaisesta syystä paikallispolitiikkaan. Kallioparkkia ja kaupankäyntiä, mutta ennen kaikkea ruodimme risukkoasiaa. Oulun edustan saarista ja rannoista riitti raatattavaa. Risuttuneet rantamme ovat synti ja häpeä. Jaoimme yhteisen mielipiteen siitä, että alkaa olla aika tehdä asialle jotain. Lupasin lähteä raivaajaksi. En pelkäksi puhemieheksi. Se on suorastaan sydämen asia ja korkein kutsumus! Jumaluutta ihmisessä on ihmisen itsensä toteuttaminen.
Ennen kahdeksaa vetosin väsymykseen ja kotiodotuksiin ja livahdin vaivihkaa ulos pimeään iltaan. Autossa jatkui kiehtova ekohenkinen äänikirja "Saraswatin hiekkaa", joka kertoo jääkauden seurauksena, noin 10.000 vuotta sitten (aivan oikein!!) mereen hautautuneesta sivilisaatiosta, vajonneista kaupungeista ja vedenpinnan nousun peittämästä pyhästä Saraswati-joesta nykyisen Intian länsirannikolla. Uskomattomia, suorastaan huimia juttuja! Hindulaisilla ei muuten ole yhtä tai kahta Jumalaa vaan niitä on vaatimattomasti kerrassaan 10 miljoonaa kertaa 10 miljoonaa! Ja jokaisena päivänä niitä nimetään kuulemma kymmeniä lisää, aina tarpeen mukaan. Heidän onkin kovin vaikea ymmärtää meidän mustavalkoista monoteismiamme. Sivilisaatiomme historia on itäinen ja luultua pidempi.
Kirjan mukaan intialainen korkeakulttuuri katosi kauan sitten paitsi meren pinnan nopean nousemisen myös liiallisen sivistyneisyyden johdosta, kansa oli etääntynyt käsityön taidoista, elämä oli silloinkin ollut liiaksi automaattista. Samankaltainen kohtalokas trendi on kirjan perusteella vallalla nyt läntisessä Euroopassa. Nykyinen sivilisaatiomme on vaarassa! Intia sen sijaan on nousemassa takaisin sille kuuluvaan johtavaan asemaan maailman korkeakulttuurin tyyssijana.
Nyt on lauantaiaamu. Kaikki on hiljaa, koiratkin pötköttelevät takaterassilla kuin lahnat laiturilla. Kello on pian seitsemän, Kaleva on jo luettu ja ruisleipää syöty. Särjin lasisen kahvipannun ja siivosin sotkun. Tässä istun nyt, enkä muuta voi. Siispä kirjoitan, odotan päivän valoa nousevaksi ja aamun ääniä alkaviksi. Yhdeksitoista menen Korvakahvilaan ja edelleen kivisille kujille. Ryhdyn tuputtamaan turpaani tutuksi kaupunkilaisille.
Viikonloppua!
Kunnia kanssanne,
Hp.
2.10.2008
Paikallista poteropolitiikkaa ja typerää populismia
Tervettä päivään, kunnia kanssasi! On ryhdistäydyttävä toivon henkeen, vaikka paha olo valtaa mieltä.
Tänään Kalevan Mielipidepalstalla oli nimittäin kempeleläisten kokoomusvaikuttajien kirjoitus. Sen luettuaan tuskin yhdellekään jää epäselväksi, mitä kirjoittajat ajattelevat mahdollisesta Oulun ja Kempeleen kuntaliitoksesta.
Surullista.
Saatanan tunarit!
Ei tätä seutukuntaa rakenneta pakkojen edessä, eikä tämä seutukunta koskaan kehity ilman yhteistä pyyteetöntä tahtoa pyrkiä seutukunnan KUNTALAISTEN KANNALTA parhaaseen lopputulemaan - ei lyhytnäköisesti, vaan pitkäjänteisesti. On kysymys elinvoimaisuudesta, on kysymys OIKEUDESTA pysyä Suomen kartalla yhtenä kehittyvänä osakeskuksena. Oulun seudun paikalle on tulijoita! Tampere, Turku, Kuopio, Jyväskylä, Vaasa, Kouvola... jokainen seutukunta tavoittelee Oulun seudun kadehdittavaa asemaa valtakunnan kakkoskeskuksena. Asemasta nauttii ken sen ansaitsee. Muut soitelkoot harppua taustalla.
Olemme nähneet ja kokeneet Oulun seudun vetovoiman mahtavan kymmenvuotisen teknojakson aikana. Nyt nautimme kenties vielä yhden vuoden verran sen seurauksista, siis muiden muassa kasvavista ympäristökuntien asukasmääristä ja Kempelekin toistaiseksi nippa nappa terveestä kuntataloudesta. Entä sen jälkeen, kun huuma on haihtunut? Jäljelle jää kuntien vastuut laadukkaiden palveluiden tuottamisesta ja modernin infrastruktuurin ylläpidosta. Nuoret perheet tarvitsevat virikkeitä, uusia mielekkäitä työmahdollisuuksia, päiväkerhoja, kouluja ja harrastusmahdollisuuksia. Kunnat kilpailevat keskenään siitä, kuka pystyy tarjoamaan parhaille veronmaksajilleen parhaat palvelut. Kuka siinä lopulta voittaa?? Sanonpahan vaan, että jäljelle jää lopulta vain yhteistyön mahdollisuus. Onko siihen koskaan enää valmiuksia jää nähtäväksi. Toivossa ja talkoohengessä on vain yritettävä elää.
Juttelin eilen yhden keskeisimmän Oulun teknoihmeen tekijän kanssa. Hän on vetäytynyt aktiivisimmasta työelämästä yhteiskunnalliseksi tarkkailijaksi. Ainakaan minusta ei ole hänen kaukonäköisen viisautensa kyseenalaistajaksi.
Saatoin kolmituntisen keskustelumme aikana suurella tyytyväisyydellä havaita, että vieraani jakoi kanssani ajatuksen INTRESSILÄHTÖISEN seutukunnallisen tukikoordinaattorin tarpeesta. EU:n tarjoamaa, yhteiskunnallista ja yksityistä rahaa on kasattava yhteen pottiin ja kanavoita eteenpäin yrityksille TULOSHAKUISESTI. Keinotekoinen työllistämistuki ei synnytä pitkäkestoista hyötyä työntekijälle, eikä työnantajalle – eikä yhteiskunnalle. On pyrittävä kestävimpiin ratkaisuihin. Tämä tarkoittaa tuloshakuisuutta ensin, tarveperusteista työllistämistä sitten ja (kuten OULUJOKI OY -kuvasarjassani olen esittänyt) yhteiskunnallisten toimijoiden ja eri alojen yrittäjien entistä tiiviimpää SEUTUKUNNALLISTA yhteistyötä, jonka edellytyksenä on osapuolten istuminen samalla puolella pöytää sekä heidän
a) ymmärrys toistensa toimista ja tavoitteista,
b) yhteinen tahtotila ja
c) yhteinen intressi onnistua hankkeissa.
Tämä puolestaan voidaan nähdä tässä vaiheessa ainoastaan keskinäisenä toimeen tulemisena yli kunta- ja puoluerajojen. Tulevaisuuden toimeentulomahdollisuuksien perusrakenteiden julkinen ja populistinen torpedointi on typeryyttä puolin ja toisin.
Toinen puhuu vanhusten vaipoista ja toinen maaorjuudesta. Kuinka kaukana me olemmekaan keskinäisestä ymmärryksestä, kun meidän omankin joukon välillä on vallalla näin suuri juopa. Joku kansanedustaja on jyrkästi "Oulujoen kaupunkia" vastaan, mutta kannattaa kiihkeästi "Suur-Oulua". Mikä ihmeen ristiriita näissä kahdessa termissä on? Olen tähän saakka olettanut terminologisen kikkailun kuuluvan vain vasemmiston työkalupakkiin, mutta muutan tämän naivin käsitykseni.
Populismi on pesiytynyt porvareihinkin!
Missä vaiheessa me olemme eksyneet arvoistamme?? Onko niitä kotona koskaan edes opetettu?
"Yhteistyökyvyttömyys johtuu monesti vain ymmärryksen puutteesta ja osapuolten itsekkäistä päämääristä."
Eikö niin?
Hämillään tätä kirjoitin ja surullisena,
Hp.
Tänään Kalevan Mielipidepalstalla oli nimittäin kempeleläisten kokoomusvaikuttajien kirjoitus. Sen luettuaan tuskin yhdellekään jää epäselväksi, mitä kirjoittajat ajattelevat mahdollisesta Oulun ja Kempeleen kuntaliitoksesta.
Surullista.
Saatanan tunarit!
Ei tätä seutukuntaa rakenneta pakkojen edessä, eikä tämä seutukunta koskaan kehity ilman yhteistä pyyteetöntä tahtoa pyrkiä seutukunnan KUNTALAISTEN KANNALTA parhaaseen lopputulemaan - ei lyhytnäköisesti, vaan pitkäjänteisesti. On kysymys elinvoimaisuudesta, on kysymys OIKEUDESTA pysyä Suomen kartalla yhtenä kehittyvänä osakeskuksena. Oulun seudun paikalle on tulijoita! Tampere, Turku, Kuopio, Jyväskylä, Vaasa, Kouvola... jokainen seutukunta tavoittelee Oulun seudun kadehdittavaa asemaa valtakunnan kakkoskeskuksena. Asemasta nauttii ken sen ansaitsee. Muut soitelkoot harppua taustalla.
Olemme nähneet ja kokeneet Oulun seudun vetovoiman mahtavan kymmenvuotisen teknojakson aikana. Nyt nautimme kenties vielä yhden vuoden verran sen seurauksista, siis muiden muassa kasvavista ympäristökuntien asukasmääristä ja Kempelekin toistaiseksi nippa nappa terveestä kuntataloudesta. Entä sen jälkeen, kun huuma on haihtunut? Jäljelle jää kuntien vastuut laadukkaiden palveluiden tuottamisesta ja modernin infrastruktuurin ylläpidosta. Nuoret perheet tarvitsevat virikkeitä, uusia mielekkäitä työmahdollisuuksia, päiväkerhoja, kouluja ja harrastusmahdollisuuksia. Kunnat kilpailevat keskenään siitä, kuka pystyy tarjoamaan parhaille veronmaksajilleen parhaat palvelut. Kuka siinä lopulta voittaa?? Sanonpahan vaan, että jäljelle jää lopulta vain yhteistyön mahdollisuus. Onko siihen koskaan enää valmiuksia jää nähtäväksi. Toivossa ja talkoohengessä on vain yritettävä elää.
Juttelin eilen yhden keskeisimmän Oulun teknoihmeen tekijän kanssa. Hän on vetäytynyt aktiivisimmasta työelämästä yhteiskunnalliseksi tarkkailijaksi. Ainakaan minusta ei ole hänen kaukonäköisen viisautensa kyseenalaistajaksi.
Saatoin kolmituntisen keskustelumme aikana suurella tyytyväisyydellä havaita, että vieraani jakoi kanssani ajatuksen INTRESSILÄHTÖISEN seutukunnallisen tukikoordinaattorin tarpeesta. EU:n tarjoamaa, yhteiskunnallista ja yksityistä rahaa on kasattava yhteen pottiin ja kanavoita eteenpäin yrityksille TULOSHAKUISESTI. Keinotekoinen työllistämistuki ei synnytä pitkäkestoista hyötyä työntekijälle, eikä työnantajalle – eikä yhteiskunnalle. On pyrittävä kestävimpiin ratkaisuihin. Tämä tarkoittaa tuloshakuisuutta ensin, tarveperusteista työllistämistä sitten ja (kuten OULUJOKI OY -kuvasarjassani olen esittänyt) yhteiskunnallisten toimijoiden ja eri alojen yrittäjien entistä tiiviimpää SEUTUKUNNALLISTA yhteistyötä, jonka edellytyksenä on osapuolten istuminen samalla puolella pöytää sekä heidän
a) ymmärrys toistensa toimista ja tavoitteista,
b) yhteinen tahtotila ja
c) yhteinen intressi onnistua hankkeissa.
Tämä puolestaan voidaan nähdä tässä vaiheessa ainoastaan keskinäisenä toimeen tulemisena yli kunta- ja puoluerajojen. Tulevaisuuden toimeentulomahdollisuuksien perusrakenteiden julkinen ja populistinen torpedointi on typeryyttä puolin ja toisin.
Toinen puhuu vanhusten vaipoista ja toinen maaorjuudesta. Kuinka kaukana me olemmekaan keskinäisestä ymmärryksestä, kun meidän omankin joukon välillä on vallalla näin suuri juopa. Joku kansanedustaja on jyrkästi "Oulujoen kaupunkia" vastaan, mutta kannattaa kiihkeästi "Suur-Oulua". Mikä ihmeen ristiriita näissä kahdessa termissä on? Olen tähän saakka olettanut terminologisen kikkailun kuuluvan vain vasemmiston työkalupakkiin, mutta muutan tämän naivin käsitykseni.
Populismi on pesiytynyt porvareihinkin!
Missä vaiheessa me olemme eksyneet arvoistamme?? Onko niitä kotona koskaan edes opetettu?
"Yhteistyökyvyttömyys johtuu monesti vain ymmärryksen puutteesta ja osapuolten itsekkäistä päämääristä."
Eikö niin?
Hämillään tätä kirjoitin ja surullisena,
Hp.
1.10.2008
Suomi on Euroopan yrittäjävastaisin maa
Pohjois-Pohjanmaan Yrittäjät juhlistivat merkkipäiväänsä jokin aika sitten täällä Oulussa järjestetyssä juhlassaan. Juhlaan on aihetta, asia on mitä suurimmissa määrin kannatettava, eritoten omassa ajassamme! Senpä vuoksi tilaisuutta kunnioittivat läsnäoloillaan muiden muassa ministerit Paula Lehtomäki ja Suvi Linden. Ristit rinnoissaan mustapukuiset miehet upeitten iltapukuihinsa sonnustautuneiden daamiensa kera asettuivat nimetyille paikoille. Tuttavia tervehdittiin ja kuulumisia vaihdettiin.
Järjestävän juhlaorganisaation, siis Pohj.Pmaan Yrittäjien puheenjohtaja ryki kurkkunsa selväksi ja aloitti juhlapuheensa tervehdyksellä "arvoisa ministeri, hyvät juhlavieraat, jne..."
Paha moka, mitä ei koko illan aikana oikaistu. Toinen ministeri meni hieman hämilleen, hänen pöytäkumppaneidensa päät pyörivät hämmästyneinä, empaattisina. Juhla käynnistyi, jäykkään tilaisuuteen haettiin huojennusta huumorilla, jota
ammattinäyttelijä, sinänsä mainio Janne Raudaskoski oli pestattu tuottamaan.
Taputukset kuuluvat asiaan.
Varsinaista juhlapuhetta asettui pitämään kepuministeri Paula Lehtomäki Kainuun Kuhmosta, pohjois-pohjalaisen ja oululaisen kokoomusministeri Suvi Lindenin istuessa pöydässään kuunnellen, mitä ministerikollegalla oli kerrottavaa Kainuusta ja päivän politiikasta. Kummallinen valinta juhlapuhujaksi, kun omaakin olisi ollut saatavilla. Liekö sitten puoluetaustalla ollut merkitystä, sitä en tiedä.
Taputukset kuuluvat asiaan.
Ministerin jälkeen puheenvuoron sai Yrittäjäjärjestön puheenjohtaja Jussi Järventaus, joka aloitti oman tervehdyksensä tarkoituksellisenkin korostetusti: "Hyvät ministerit, arvoisat juhlavieraat..." Pisteet hänelle siitä tahdikkuudesta. Koko puhe oli oikeaa asiaa, eikä pelkkää poliittista edunvalvontaa. Pisteet myös siitä.
Taputukset.
Sitten edettiin videoesitykseen, jossa kuvattiin mielestäni hieman omalaatuisen komiikan keinoin alueemme yrittäjien vuosikymmeniä 30-luvulta aina tähän päivään. Yrittäjästä annettiin varmaan tahattomasti varsin sutki ja vähämielinen kuva. Toisaalta juhlakalunahan oli nimenomaan yrittäjäjärjestö, eikä itse yrittäjähenkilö.
Taputukset kuuluvat asiaan.
Palkintoja ja kunnianosoituksia jaettiin järjestöaktiiveille sekä yrittäjille heidän ansioistaan järjestötyössä ja yritystoiminnassa. Järjestöä kiitettiin ja sen nimeen vannottiin. Tulevaisuuteen uskottiin ja hyvää jatkoa toivotettiin. Juhlan arvokkain kohokohta!
Pakko oli taputtaa, tuntui mukavalta. Taputukset kuuluvat asiaan.
Illan musikaalisena päätähtenä oli joku meurmanni Hämeestä. Sitä ennen poistuin paikalta. Ruoka oli erinomaista, samoin pöytäseura ja juttukaverit.
Kotimatkalla löysäsin kravattia ja huokailin raskaasti tapani mukaisesti. Järjestöjuhlasta jäi jäykkä maku. En tiedä mistä lie johtui, mutta tunsin itseni hivenen loukkaantuneeksi lukuisten yrittäjien puolesta. Mietin, mitä se yrittäjien etuja ajava järjestö oikein täällä Pohjois-Pohjanmaalla ja Oulussa mahtaakaan tehdä meidän yrittäjien hyväksi. Ja mitä sen oikeastaan pitäisi tehdä?
Suomi on Euroopan yrittäjävastaisin maa. Se on totuus. Missään muussa Euroopan maassa yrittäjäksi ryhtymistä ei koeta niin vaikeana ratkaisuna kuin Suomessa. Mikä olisikaan Yrittäjäjärjestön primääri tehtävä tämän tutkimustuloksen tiedostaen?
Jokaisella suurella järjestöllä on alituinen vaara jähmettyä valvomaan omaa olemassaoloaan ja unohtaa alkuperäiset ihanteensa, olemassaolonsa tarkoitus. Järjestöjen johdolla on pahana tapana luisua yleensä ennemmin tai myöhemmin järjestöihmisten käsiin. Keitä he sitten ovat nämä järjestöihmiset? Ovatko he virkakuntaan kuuluvia, hallintokoulutuksen saaneita byrokraatteja? Sellaisiako he yleenä ovat? Onko heillä ensinkään omaa kokemusta yrittäjyydestä, työnantajuudesta, onko heillä loppujen lopuksi aitoa intressiä edesauttaa vääristyneen asenneilmapiirin korjautumista yrittämistä kohtaan?
Yrittäminen on tahtotila. Se on toivo paremmasta. Ja se on riskinsietokykyä, rohkeaa heittäytymistä omien olettamusten varaan. Mutta mikä on järjestön rooli?
Yrittäjäjärjestön on muokattava yleistä asenneilmapiiriä terveemmäksi. Yrittäjäjärjestön on osallistuttava aktiivisemmin yhteiskunnallisten epäkohtien oikaisemiseen yrittäjälähtöisesti. Suomen tulevaisuus on olemassaolevien ja uusien yrittäjien varassa. Siitä on kiinni vanhustenhoito, päiväkerhotoiminta ja sosiaaliturvat. Aukaiskaa silmänne hyvät ihmiset! Terveemmän asenneilmapiirin luominen on ensimmäinen ja ratkaisevin toimenpide yrittäjyyteen kannustamisessa. On pystyttävä ajamaan läpi sellaisia päätöksiä, jotka todella kannustavat harjoittamaan pitkäjänteistä yritystoimintaa ja rohkaisevat potentiaalisia yrittäjiä aloittamaan oman yritystoimintansa.
Se on Suomen tulevaisuus, joka on pelissä. Se on meidän oma vanhuutemme turva, josta on puhe. Se on yrittäminen. Asenne. Sitä nyt tarvitaan, eikä surkuhupaisia starttitukia. Startituella on yhtä konkreetti merkitys kuin oli Talvisodan syttyessä kokardilla sotilaan omassa karvalakissa. Ei paljon lämmitä!
Asennetta muutetaan rohkeilla avauksilla ja yhteistyöllä. Tämän tarkoituksella provokatiivisen kirjoituksen tarkoituksena on herätellä, huudella sen hengen perään, jota yhteiskuntamme tulee tarvitsemaan. Seuraava koko kansaa koetteleva talvisota käydään talouden saralla, onko Suomi nytkin valmis yrittämään, kohtaamaan? Kyllä se on, mutta antakaa meille matkaan muutakin kuin järjestökokardi hattuihimme!
Hyvä ystävä! Ole sinä omalta kohdaltasi esimerkki heräämisestä. Äänestä asenteen puolesta, äänestä koko Suomen tulevaisuuden puolesta. Seuraavaksi (eurovaaleja en tähän laske) on vuorossa eduskuntavaalit. Ne tulevat olemaan varsinaiset asennevaalit! Nyt treenataan kuntavaaleissa. Tule mukaan!
Hp.
Järjestävän juhlaorganisaation, siis Pohj.Pmaan Yrittäjien puheenjohtaja ryki kurkkunsa selväksi ja aloitti juhlapuheensa tervehdyksellä "arvoisa ministeri, hyvät juhlavieraat, jne..."
Paha moka, mitä ei koko illan aikana oikaistu. Toinen ministeri meni hieman hämilleen, hänen pöytäkumppaneidensa päät pyörivät hämmästyneinä, empaattisina. Juhla käynnistyi, jäykkään tilaisuuteen haettiin huojennusta huumorilla, jota
ammattinäyttelijä, sinänsä mainio Janne Raudaskoski oli pestattu tuottamaan.
Taputukset kuuluvat asiaan.
Varsinaista juhlapuhetta asettui pitämään kepuministeri Paula Lehtomäki Kainuun Kuhmosta, pohjois-pohjalaisen ja oululaisen kokoomusministeri Suvi Lindenin istuessa pöydässään kuunnellen, mitä ministerikollegalla oli kerrottavaa Kainuusta ja päivän politiikasta. Kummallinen valinta juhlapuhujaksi, kun omaakin olisi ollut saatavilla. Liekö sitten puoluetaustalla ollut merkitystä, sitä en tiedä.
Taputukset kuuluvat asiaan.
Ministerin jälkeen puheenvuoron sai Yrittäjäjärjestön puheenjohtaja Jussi Järventaus, joka aloitti oman tervehdyksensä tarkoituksellisenkin korostetusti: "Hyvät ministerit, arvoisat juhlavieraat..." Pisteet hänelle siitä tahdikkuudesta. Koko puhe oli oikeaa asiaa, eikä pelkkää poliittista edunvalvontaa. Pisteet myös siitä.
Taputukset.
Sitten edettiin videoesitykseen, jossa kuvattiin mielestäni hieman omalaatuisen komiikan keinoin alueemme yrittäjien vuosikymmeniä 30-luvulta aina tähän päivään. Yrittäjästä annettiin varmaan tahattomasti varsin sutki ja vähämielinen kuva. Toisaalta juhlakalunahan oli nimenomaan yrittäjäjärjestö, eikä itse yrittäjähenkilö.
Taputukset kuuluvat asiaan.
Palkintoja ja kunnianosoituksia jaettiin järjestöaktiiveille sekä yrittäjille heidän ansioistaan järjestötyössä ja yritystoiminnassa. Järjestöä kiitettiin ja sen nimeen vannottiin. Tulevaisuuteen uskottiin ja hyvää jatkoa toivotettiin. Juhlan arvokkain kohokohta!
Pakko oli taputtaa, tuntui mukavalta. Taputukset kuuluvat asiaan.
Illan musikaalisena päätähtenä oli joku meurmanni Hämeestä. Sitä ennen poistuin paikalta. Ruoka oli erinomaista, samoin pöytäseura ja juttukaverit.
Kotimatkalla löysäsin kravattia ja huokailin raskaasti tapani mukaisesti. Järjestöjuhlasta jäi jäykkä maku. En tiedä mistä lie johtui, mutta tunsin itseni hivenen loukkaantuneeksi lukuisten yrittäjien puolesta. Mietin, mitä se yrittäjien etuja ajava järjestö oikein täällä Pohjois-Pohjanmaalla ja Oulussa mahtaakaan tehdä meidän yrittäjien hyväksi. Ja mitä sen oikeastaan pitäisi tehdä?
Suomi on Euroopan yrittäjävastaisin maa. Se on totuus. Missään muussa Euroopan maassa yrittäjäksi ryhtymistä ei koeta niin vaikeana ratkaisuna kuin Suomessa. Mikä olisikaan Yrittäjäjärjestön primääri tehtävä tämän tutkimustuloksen tiedostaen?
Jokaisella suurella järjestöllä on alituinen vaara jähmettyä valvomaan omaa olemassaoloaan ja unohtaa alkuperäiset ihanteensa, olemassaolonsa tarkoitus. Järjestöjen johdolla on pahana tapana luisua yleensä ennemmin tai myöhemmin järjestöihmisten käsiin. Keitä he sitten ovat nämä järjestöihmiset? Ovatko he virkakuntaan kuuluvia, hallintokoulutuksen saaneita byrokraatteja? Sellaisiako he yleenä ovat? Onko heillä ensinkään omaa kokemusta yrittäjyydestä, työnantajuudesta, onko heillä loppujen lopuksi aitoa intressiä edesauttaa vääristyneen asenneilmapiirin korjautumista yrittämistä kohtaan?
Yrittäminen on tahtotila. Se on toivo paremmasta. Ja se on riskinsietokykyä, rohkeaa heittäytymistä omien olettamusten varaan. Mutta mikä on järjestön rooli?
Yrittäjäjärjestön on muokattava yleistä asenneilmapiiriä terveemmäksi. Yrittäjäjärjestön on osallistuttava aktiivisemmin yhteiskunnallisten epäkohtien oikaisemiseen yrittäjälähtöisesti. Suomen tulevaisuus on olemassaolevien ja uusien yrittäjien varassa. Siitä on kiinni vanhustenhoito, päiväkerhotoiminta ja sosiaaliturvat. Aukaiskaa silmänne hyvät ihmiset! Terveemmän asenneilmapiirin luominen on ensimmäinen ja ratkaisevin toimenpide yrittäjyyteen kannustamisessa. On pystyttävä ajamaan läpi sellaisia päätöksiä, jotka todella kannustavat harjoittamaan pitkäjänteistä yritystoimintaa ja rohkaisevat potentiaalisia yrittäjiä aloittamaan oman yritystoimintansa.
Se on Suomen tulevaisuus, joka on pelissä. Se on meidän oma vanhuutemme turva, josta on puhe. Se on yrittäminen. Asenne. Sitä nyt tarvitaan, eikä surkuhupaisia starttitukia. Startituella on yhtä konkreetti merkitys kuin oli Talvisodan syttyessä kokardilla sotilaan omassa karvalakissa. Ei paljon lämmitä!
Asennetta muutetaan rohkeilla avauksilla ja yhteistyöllä. Tämän tarkoituksella provokatiivisen kirjoituksen tarkoituksena on herätellä, huudella sen hengen perään, jota yhteiskuntamme tulee tarvitsemaan. Seuraava koko kansaa koetteleva talvisota käydään talouden saralla, onko Suomi nytkin valmis yrittämään, kohtaamaan? Kyllä se on, mutta antakaa meille matkaan muutakin kuin järjestökokardi hattuihimme!
Hyvä ystävä! Ole sinä omalta kohdaltasi esimerkki heräämisestä. Äänestä asenteen puolesta, äänestä koko Suomen tulevaisuuden puolesta. Seuraavaksi (eurovaaleja en tähän laske) on vuorossa eduskuntavaalit. Ne tulevat olemaan varsinaiset asennevaalit! Nyt treenataan kuntavaaleissa. Tule mukaan!
Hp.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
