Tyyliä riittää, riittääkö ymmärrystä?

Näinä aikoina sitä saa tavata monenlaista maailmanmiestä ja toinen toistaan itseriittoisempaa muotitietäjää. Suurin osa tyylittelijöistä omaa myös sisäistä selkärankaa ja perehtyneisyyttä, mutta onpas laatujoukossa aina joitain hahmoja, jotka kekkuloivat kuteilla ja kielikikkailuilla ihan vaan tarkoitushakuisesti. Liekö olen tulossa vanhaksi, kun sellainen pöyhistely on alkanut aivan oikeasti turhauttaa. Pintaliitoinen elämäntapa ei vaan enää jaksa viehättää. Oman aikani elvistelyt on eletty ja kipeiksi koettu. Tuskinpa tuo yleisimminkään on kovinkaan suuri synti kaivata raikkaita mäntykankaita enemmän kuin elähtäneiden tyylipriimusten tuputtamaa kertakäyttöistä elämänfilosofiaa.

Ehdokkaiden tulisi jättää äänestäjille itsestään riittävän fiksun ihmisen mielikuva, mikä taas saattaa olla sangen haasteellista, noita fiksuuden lajeja kun on niin monenmoisia, kuten on typeryyden lajejakin. Eräissä tapauksissa fiksuus ulottuu ainoastaan sileisiin vaatekerroksiin ja epäluontevan moi-moi -kielen hallintaan. Siinä vaiheessa, kun tyylikkyys muuttuu luontevuudesta väkisin yrittämiseksi, on aika antautua hyväksymään elämän realiteetteja.

Tyylimielessä fiksuksi tahtovan ihmisen on elettävä tarkasti rajatussa sapluunassa, jossa ei ole tilaa irtiotoille, eikä oikein muullekaan puolivallattomalle hupsuttelulle. Perushabitus on tyylittelijälle tärkeä osa tavoiteltua minuutta, ollakseen uskottava täytyisi osata antaa kiireinen vaikutelma, kasvojen ilmeiden olisi oltava jugurtinsyöjän kaltaisesti kurtistuneina mahtavien huolten painamiksi. Habituksen tulisi huokua selkiytymätöntä sivistystä ja kunnioitusta herättävää luoksepääsemättömyyttä, sellaista "älä-keskeytä-minua" ryppyotsaisuutta. Hah! Nöyrtykää!

Ja vielä lisää kylmää vettä näiden besserwissereiden kintuille. Heidän on nimittäin myös näytettävä ja vaikutettava alati ikävystyneiltä, kärsiviltä ja välinpitämättömiltä – monimutkaisen kansainvälisen bisneksen tai poliittisen vallankäytön seurausten polttamilta. He asettavat itsensä ylempiarvoiseen asemaan, sillä vallankin omasta mielestään he juuri ovat yhteiskuntajärjestystä ylläpitäviä henkilöitä, heitä jotka vastaavat hankaliin kysymyksiin merkitsevällä hiljaisuudella ja jättävät tarkoitustensa tulkinnat kysyjille. Ikäviä he ovat koko lailla kaikessa epäystävällisyydessään. No, ääh kumminkin ja perään tulee heh-heh! Mikä se Heikkiä nyt näin turhauttaa, se Tuomiojako se taas kallossa kummittelee. Saatan kuulla Jannun sisälläni nauravan minulle ivallista naurua. Mutta minä itse, minä olen tosissani.

Vuoropuhelu on lyhyt, tunnen kritiikin. En siltikään malta vaieta, on ripitettävä ja rienattava, siis jatkan. Tiukkoihin kuoseihin pakotettu mielenhallinta kasvaa lopulta tympääntyneisyydeksi, sillä tunteiden täydellinen kontrolli on oikeastaan ahdistavan apatian runkojuuri. Me suomalaiset, eritoten me pohjalaiset, ja vieläkin täsmemmin me oulujokiset, olemme kyllä melkoisia mestareita iloperäisten mielenkuohujen kukistajina. Eipä tarvitse olla kummoinenkaan riemunaihe rinnassa, kun se jo osataan latistaa lokaan. Pessimisti ei pety, sanovat lannistajat. Eikä optimisti opi, minä lisäisin.

Tämmöisiä asioita pyörittelin mielessäni tänne Kainuuseen kulkiessani. Setvittelin sellaisten oppien julistamia säädöksiä, joiden mukaisesti kansalaisen on ollut vaieten kohdattava kaikki mahdolliset emotionaaliset mielenkuohunsa, niin ilot kuin surutkin. Kamalaa aikaa on eletty, kun systeemin säännöt ovat ohjanneet kansalaisten tunteitakin.

No, tästä tuli tämmöinen vuodatus. Olipa intro! Kerta kaikkiaan!

Täällä sentään saa ihminen olla sinut tunteittensa kanssa. Täällä voi tuntea turvan itsessään vaikka laskisi irti kaikki mielen metelit.

Tähän päivään, joka on sunnuntai. On pilvipoutaa, ehkä parisen astetta lämmintä, on sellainen syksyinen kuminvaihtokeli. Niinpä niin, olenko unohtanut kertoa, olen nyt siis täällä Kantturan Karvajalassa, istuskelen alkukesästä rakentamani kaksikerroksisen näköalapaikan kattoterassilla ja tuotan tekstiksi tuimia ajatuksia pintakiiltoisesta maailmastamme. Havahdun penkilläni ja aistin hiljaisuutta ympärilläni, vain jotkut pikkulinnut laulevat, kuin toisiltaan kysyen, kuka? Oulujoki tuolla alhaalla vaikuttaa levolliselta, kaipa sekin jo valmistautuu olemattomille talvitorkuilleen. Tällä kohtaa joki ei nimittäin talven aikana pääse lainkaan jäätymään vuolaan virtansa vuoksi.

Minun on ikävä nuotiota ja pihasaunaa, on ikävä tekemättömiä töitä. Ensi talvi Kantturassa tulee olemaan kylmä ja äänetön. Nousen penkiltä ja otan kuvan liitettäväksi tämän tekstipatterin yhteyteen. Maisema on jotenkin terapeuttisen seesteinen. Viivähdän tuokion sitä silmäillen, ennen kuin painan kommunikaattorin kannen kiinni ja palaan takaisin pihamaalle.

Valitettavan lyhyt oli visiittini Kantturassa. On mentävä.

Ajattelen kiireisiä asioita ajaessani hiljaa kuoppaista soratietä kohti pikitien tasaisia pintoja. Päätän protestoida pikiteitä ja päämäärätöntä kouhotusta vastaan ja käännyn pidemmälle Nuojuan reitille, haluan pysyä hiekkateillä, haluan ajaa hiljaa. Nuojuan soratie on mukavan maastoamyötäilevää, vaikka risusavottaa joen puolella riittäisikin moneksi kesäksi. Saavun valtatie 22:n risteykseen, mutta sen sijaan, että kiihdyttäisin sitä pitkin länteen, hurautan siitä suoraan yli jatkan edelleen sorapintaiselle Ala-Sormulantielle. Parin kilometrin jälkeen pysäytän menoni Niskan hautausmaalle ja jalkaudun aidatulle tarha-alueelle.

Monet ovat tämänkin kalmiston tarinat, niin monet tuskat ja suunnattomat surut on ikiajoiksi peitelty hiljaisiksi maan kylmään poveen. Viivyin hautausmaalla yli tunnin, varsinkin yhden haudan äärellä aikaa meni muita pidempään. Vanhaan hautakiveen oli taottu elinaikatieto vain kuukauden ikäiseksi ehtineestä vauvasta ja hänen alle kolmikymppisenä menehtyneestä äidistä, jonka oma kuolinaika oli kirjoitettu kaksi kuukautta vauvan kuoleman jälkeen. Mitä onkaan tapahtunut tuolloin 20-luvun lopussa, kuka sen enää muistaisi. Multa peittää piinat ja himmentää ihmiselämän häpeät ja kivut. Missä lepää lapsen isä, miksei äitiä ja lasta ollut haudattu vanhempiensa kanssa samaan hautaan ja miksi he kuolivat? Maa vaikenee, muistot häviää.

Niskan hautausmaalle on haudattu monia oulujokisia merkkihenkilöitä, talonmiehiä emäntineen ja lapsineen, siellä lepää ikuista untaan niin virkamiehet, koskenlaskijat kuin sotilaatkin. Valitettavan monien hautojen kivipaasien kirjoitukset ovat syöpyneet näkymättömiin, myös useiden rautaristien tekstit ovat lukukelvottomia, jotkut muistomerkit olivat kaatuneet tai katkeilleet ja katoamassa piiloon sammalten sekaan. Silti Niskan hautausmaa henkii hyvin harrasta ja arvokasta tunnelmaa, jotain mikä lämpöisän kauniilla tavalla kuvaa elämän jatkumista ja uusien sukupolvien syntymistä.

Katselin kiveä, jossa kerrottiin 1860-luvulla syntyneen miehen kuolleen vuonna 1942. Mikä onkaan ollut hänen tarinansa, hän ei joutunut näkemään kotijokensa kahlitsemista, eikä joutunut kohtaamaan sotien seurauksia. Onkohan vanha mies ollut tyytyväinen elämäänsä itsenäistyneessä Isänmaassaan, vapaan Oulujoen rannoilla? Kuinkahan rauhattoman levon vanhus olisikaan saanut, jos olisi elänyt tuon hirvittävän vuosikymmenen loppuun saakka?

Palasin autolleni ja suuntasin kohti merimaita. Pikkaralassa pysäytin ja tein toisen stopin vieraillessani setäni luona. Oli mukava hetki hyvässä seurassa.
Kotiin Madekoskelle päästyäni saatoin havaita hämärän ehtineen porrastyömaalleni. Niinpä päätin jättää viimeistelytyöt huomiseen. Ehtiihän sitä.

Kunnia kanssasi!
Hp.