Jumalasta, ihmisestä.

Syksy viisi vuotta sitten aloitti elämässäni kokonaan uuden vaiheen. Eheyttävän muutosprosessin voisi kiteyttää yhteen sanaan: Kanttura.
Sysäys muutoksen tarpeeseen lähti kuitenkin jo vuonna 2001, ollessamme pikkuporukalla kalaretkellä itärajan takana.
Musta elokuun lopun yö kummitusmaisen Pääjärven asumattomassa saaressa Vienan Karjalassa Venäjällä. Vanhassa kuorma-auton vanteessa paloi tuli. Pelotti. Paikallinen oppaamme Igor, nuhruinen Pääjärven luonnonpuistonvartija, oli nähnyt saaressa karhun vain paria päivää aikaisemmin. Tökin kepillä tulta loistamaan ja pohdiskelin kadonnutta luontosuhdettani. Tajusin olevani vieraantunut, pelkäsin eniten eksymistä, kotiinpaluun epävarmuuskin huoletti. Hermoilin koneiden kestävyydestä ja astmalääkkeiden riittävyydestä. Rajan yli koti-Suomeen päästyäni halusin suudella asfalttia, mieli teki jonnekin burgeribaariin.

Levottomuutta alkoi syntyä kasvavassa määrin tuon kokemuksen seurauksena, ajatuksiini vahvistui käsitys, että jokin oli pielessä. Miksi luonto oli alkanut pelottamaan minua? Olihan luonto ollut koko nuoruuteni ajan kestävimpiä rakkauksiani; teini-ikäisenä tapasin kulkea perätysten päivät ja pimenevät illat pitkin soita ja salomaita ilman aiempaa kokemusta, ilman karttaa, eikä taskussani ollut kompassia, eikä tietenkään tietoakaan mistään teleyhteyksistä ulkomaailmaan. Pelontunne ei kuitenkaan koskaan käynyt mieleni vieressäkään. Aina olin osannut kotiin.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Venäjällä jouduin siis nokatusten uudenlaisen pelkoni kanssa. Mitä minulle oli tapahtunut? Olinko eksynyt ja joutunut hukkaan? Jotain oli joka tapauksessa kadoksissa.
Sitten kaksi vuotta karun Karjalakokemukseni jälkeen löytyi Oulujoen ylisen virran varrelta tuo Kantturan torppatila. Vain vajaata kahta viikkoa aiemmin olimme vaimoni kanssa sopineet tulevaan viisivuotissuunnitelmaamme jonkinlaisen mökkipaikan hankkimisen. Sen jälkeen kaikki kävi kuin ylemmän ohjauksessa. Ennen kuin tajusinkaan, olin päässyt aloittamaan laatumatkan takaisin luontoon. Samalla aloin tietämättäni hakeutua takaisin alkuperäiseen minuuteeni. Sillä matkalla yhä olen.

Risusavotta, se on minun miehinen matka jumaluuteni lähteille.

Nuotiotulilla on ollut aikaa ajatella, minussa on paljastunut tyhjää tilaa uusille oivalluksille. Olen huomannut aistieni avautuvan, olen altistunut vastaanottamaan viestejä kaukaa kaikkien kuorikerroksieni sisäpuolelta.
Kirjoitin tähn samaan blogiin jumalasta joku päivä sitten. Nyt kirjoitan jälleen, vaikka lupailemani kirkkokäyntini onkin yhä käymättä.

Perustelen viiden vaellusvuoteni aikana muuttuneita näkemyksiäni omien kokemusteni ja oivallusteni kautta. En ole, enkä ikinä väittäisi olevani valaistunut, enkä tahdo julistaa olevani universaalisesti oikeilla jäljillä. Olenpahan itsekseni näitä kysymyksiä vain tapaillut. Kokemukseni ovat omia, samoin kuin tämä tarinakin.

Jumala on johtopäätöksieni perusteella ihmisessä itsessään, se on yksilön kokoaikainen mielenrauhan tila, jumaluutta on jo hyvyyden havaitseminen ja itsensä hyväksyminen. Pahuus tai tyytymättömyys, olkoon sitten vaikka tutummin puhuteltuna saatana, on vain hetkellisen mielihyvän harhaa, kangastusta, kuten on mielihyvän pakkomielteinen etsiminenkin. Saatana on asenne ihmisessä, ja se on sitä komparatiivimuodossa, sillä aina on joku, joka on jotakin muuta enemmän, paremmin, vähemmin tai huonommin, ihan miten vaan, mutta koskaan ei ole hyvä, koskaan ei vallalla ole kestävää mielenrauhaa.

Pahuus on kykenemättömyyttä tyytyväisyyteen tai sen edistämiseen. Saatanasta, tai siis pahasta yleensäkään, annettu kuva ei ole tarpeeksi realistinen, havainnollinen, eikä täsmällinen. Paha halutaan nähdä moninkertaisesti liioiteltuna pahana, jonkinlaisena palavasilmäisenä Luciferina, eikähän se sitä ole, aivan kuin ei hyvä jumalakaan ole kirkkoseinin kuvatun kaltainen armo-olento. Sekä jumala että saatana täytyisi saada lähemmäksi, luonteviksi osaksi arkeamme, jotta meidän olisi helpompi niitä käsitellä ja ymmärtää.

Ihmisen tulisi kyetä tiedostamaan itsessään eri tunteita, olisi opittava havaitsemaan hyvän ja pahan vaikuttimia omissa toimissaan. Sellainen humaani taito ei tietystikään olisi massamyyntiin perustuvien markkinoiden etu, mutta kuorettuneiden tuntemusten alle kadotetun minuuden uudelleen oivaltaminen saattaisi silti tehdä jokaiselle hyvää.

Ihmisellä on luonnollinen halu käsittää "paha" aina pikkuisen hänen itsensä tilaa "pahempana" tolana. Monesti tosiasiallisena tarkoituksena on ainoastaan ihmisen itsensä armahtaminen, synninpäästön antaminen itse itsellensä ja lumeellisen mielenrauhan olettamuksen saavuttaminen. Ihmisen ei tarvitse kohdata pahaa oloansa niin kauan, kun hän kykenee kieltäytymään pahan tunteen kosketuksesta. Sopivat TV-sarjat ja internetkumppanuudet auttavat tehokkaasti peittämään mieltä painavan pahanolon. Ihmisen kuori kasvaa vahvaksi suojapanssariksi, mutta ei ulkoapäin uhkaavaa pahaa vastaan, vaan ihmisen sisältä pois pyrkivää pahaa oloa vastaan. Ihminen säilyttää pahanolon sisällään ja päästää huomaamattaan sitä sinne lisää. Kuinka paljon pahaa mahtuukaan aikuiseen ihmiseen, joka on elämänsä aikana muovannut itsensä oikeaksi pahan pankkiholviksi?

Meitä on täällä monta. Mutta oivaltaneita on vähän. Ja suurin osa heistäkin on jo vanhoja ihmisiä.

Risusavotta on ollut minulle sopivinta jumalaista terapiaa. Roihuavan risurovion hehkussa istuskellessani olen saanut kohdata henkisesti puhdistavia hyväksymiskokemuksia. Maiseman samalla auetessa olen löytänyt oman Oulujokeni, uuden elämäni vertauskuvallisen virran, jonka ääreen palaan aina uudelleen. Tulen takaisin tulieni tykö vahvistuakseni, tulen sinne hakemaan rauhaa levottomuuteeni. Huomaan jo selviytyneeni eroon lukuisista keinotekoisista kerroksistani ja uskon pystyneeni päästämään paljon pahaa ulos itsestäni. Tunnen löytäneeni suunnan elämälleni ja koen hapuillen eteneväni eheytymisen prosessissani. Se on häivähdystä jumalaisesta hyvyydestä ja tuntuu oikealta. Paljon on silti minullakin vielä purettavaa itsestäni, ja kuoreni pidättävät pahaa purkautumasta.

Viimeisten viiden vuoden aikaisten omakohtaisten kokemuksieni johdosta kannustan kaikkia kanssaihmisiä raivaamaan risuja rannoilta. Kannustan jokivarren ihmisiä kotiseutulähtöisiin maisematalkoisiin, sillä jokainen risuvapaaksi raivattu rantametri on senttimetrin matka syvemmälle ihmisen omaan minuuteen, sentti kohti mielenrauhaa.

Eräs matkani varrella tapaamani tuttava kertoi minulle kerran, että hänen kirkkonsa on metsässä. Siellä missä hän koki kohtaavansa oman jumalansa. Aluksi en ymmärtänyt häntä, mutta nyt luulisin ymmärtäväni enemmän. Olenhan viimeiset viisi vuotta itsekin rakentanut kirkkoani Oulujoen rannoille.

Nämä terveiset tällä erää jumalkysymyksistä. Joko ymmärrät otsikon?

Kunnia kanssasi,
Hp.