Ala arki, tule työ!

Vierastan juhlimista, en ole koskaan osannut olla mikään juhlakalu!

Sunnuntai-ilta ja eilinen päivä olivat melkoista humua ja huumaa. Läpimenoni piti olla vähintäänkin epävarmaa, ensikertalaisen ei nimittäin ole ollut kovin helppoa saavuttaa paikkaa auringosta. Siitäpä syystä menestykseen varautumiseni oli vaatimatonta. Alkeellista ja hapuilevaa, ensikertalaisen elkeitä.
Totta kai arvostan valtuustopaikan korkealle, eikö se ole itsestäänselvää! Kyllähän jokainen juoksuun lähtenyt toivoo pääsevänsä maaliin valioituneen pääjoukon mukana. Ei siis pidä käsittää ruikutustani väärin. Olen, olen, olen onnellinen ja olen, olen, olen kiitollinen. Mutta kuten sanottua, vierastan olla juhlakaluna, tasatahtinen toivottelu tahtoo turruttaa. Nämä päivät ovat olleet kovin vieraita vakioituneissa viikko-ohjelmissani.
Kaipa minussakin asuu pikkuinen juntti, sellainen jurrikka, joka löytyy meistä kaikista länsisuomalaisin geenein rakennetuista miehistä. Juntti on miehen mielenohjaaja, semmoinen vietti, joka pistää meidät hakeutumaan kirkkaudesta hämäriin kulmiin, tukahduttaa tunteemme ja panttaa puheitamme. Jannu on ihmisluonto aivan erikseen. Jannu kyseenalaistaa, Jannu kiusaa ja Jannu paljastaa. Jannu voisi olla ihmisen omatunto ja Juntti häveliäisyys.

Elisestä maanantaista on vielä kerrottava yksi surkuhupaisa episodi, joka sattui erään sillan alla vuokraamallemme asuntoautolle. Kuskina oli eräs meikäläinen talkooaktivisti, joka ei kummemmin korkeilla autoilla ollut aiemmin ajellut. Niin kävikin surkeasti, että miesparan ohjastamana auto puristui Tuiransillan alaiseen ahtauteen Toivoniemen kohdalla. Myöhemmin mies valitti keskittyneisyytensä hetkeksi herpaantuneen, eikä niin ollen ollut lainkaan ajatellut matalan sillan alitusta kolme metriä korkealla autolla. Niinpä vuokra-auto oli katto kirskuen ja lasikuituosat lennellen törmännyt ja työntynyt syvälle siltapalkkien alle. Kuski soitti minulle ja menin pika-pikaa tapahtumapaikalle ihmettä katsomaan.

Ja sielläpä oli katostaan betonissa kiinni tuo uljas vaalivankkurimme ja kovia kokeneen auton vieressä seisoi vähäeleisesti sen surkea kuski. Ison miehen itku ei ollut kaukana. Kuuntelin hänen selityksiään ja kiroilujaan, samalla kummastellen näkyä ja pyysin sitten kuljettajaa soittamaan poliisit paikalle. Onnettomuus edellyttäisi kumminkin tutkimuksia ja raportteja. Virkavallasta oli hyvä aloittaa.

Paikalle tilattiin myös hinausauto. Vaijerit kiinnitettiin, ilmat laskettiin renkaista ja jousten pohjaan painamiseksi auton takaosa täytettiin painavilla miehillä. Siellä olin tietysti minäkin seisomassa, suorittaen tehtävääni lähes katottomassa vessassa. Olin painona. Puhelin pirahteli päällystakin taskussa ja eristepölyä satoi irvokkaasti irronneesta kattoluukusta päälleni. Vastasin soittoon. Soittaja oli toimittaja Ouluradiosta haluten kuulla, ettei mitenkään vain häiritsisi. Kerroin olevani suorittamassa painavaa tehtävää, jonka suorittamisen ohessa kykenisin kyllä puhumaan.
Oudoista olosuhteista huolimatta yritin antaa voitonriemuiselta vaikuttavaa vaalihaastattelua, vaikka toimittaja väliin ihmettelikin taustalta kuuluvaa kitinää ja kolinaa. Hinausauton vahva vaijeri veti haastattelun aikana asuntoauton raatoa ulos sentti sentiltä. Lopulta auto tupsahti takaisin valoon ja vain vähäistä huomiota herättänyt pelastusoperaatio oli ohitse. Itse kiirehdin Rotuaarille, jossa uudet ja uudelleen valitut valtuutetut kukitettiin keltaisilla ruusuilla. Tilaisuus oli koruton ja keli kolea. Nenääni niistellen kävelin takaisin autolleni ja ajoin kotiin.

Nyt siis tiistai. Päätän raporttini nyt tähän. Seuraavaksi kirjoitan tähän blogiin EKOPORVARI -asiasta, joka tuntuu kiehtovan ihmisiä laidasta laitaan.

Nyt minä juon kahvia!

Kunnia kanssanne,
Heikki