Kummastukseni oli eilen iltapäivällä suuri, kun vanhoja mapitettuja kirjoituksiani ja muistiinpanojani peratessani löysin innokkaan pesäpallovalmentajan harjoitusohjelmien seasta paitsi tukun tuskaisia tilityksiäni ja arkkitolkulla lemmenkipeitä runojani, myös lehtileikkeitä vuosilta 1982-84. Kymmenet leikkeet käsittelivät Yhdysvaltain Demokraattisen puolueen presidenttiehdokkaan esivaaleja, mutta seassa oli lisäksi professori Jukka Nevakiven kirjoittamia kolumneja isänmaatamme koskevasta historiasta. Nevakiven teksti oli toki ajan hengen mukaisesti tarkasti harkittua, mutta syvin henki oli silti aidon isänmaallista. Nevakiven kolumnit olivat poikkeuksetta Kalevan kakkossivulla. Silmäilin siksi taustapuolen etusivutkin hurmaavan nostalgisissa tunnelmissa. Hymähdin spontaanisti, kun yhden etusivun kulman täyttävän mainoksen otsikossa julistettiin tarjouksen olevan voimassa: "Koko Suur-Oulun alueen K-kaupoissa!" Koko Suur-Oulun!! Vau!!
Mitäpä siitä ajateltaisi, jos mainio K-kaupparyhmä ottaisi nytkin asiakseen otsikoida tarjouksensa erinomaisuutta noin provokatiivisesti? Moni vetäisi vettä keuhkoon ja kaivaisi kirjoitusvärkkinsä kiireesti esiin, Suur-Oulu ja kuntaliitokset sellaisen keskittymän synnyttämiseksi kun juuri nyt ovat täysin tabuja teemoja. Siihen aikaan tuollainen määritelmä sen sijaan ei herättänyt sen kummempia tuntemuksia. Kaupalliseen liturgiaan ovat kautta aikain kuuluneet vahvat termit ja yliampuvat lauseet. Mutta ei aina. Aikoinaan 90-luvun alussa, kun keksin käyttöömme "oululaista osaamista" -sloganin, en kokenut liioittelevani, sillä silloin "osaamisen" tuotteistamiselle oli kipeä tilaus, kun oululaisten insinöörien merkitystä muodikkaiden matkapuhelinten valmistuksessa ei oikein tavattu noteerata.
Eihän se toki kauppamiesten ja markkinapellejen yksinoikeus tuo vahvojen ilmaisujen keksiminen ole. Politiikankin retoriikassa, loppumatomassa taistelussa kansalaisten sielujen sykkeistä, on propaganda ollut kautta aikojen voimakas ja ilman omantunnon tuskia viljalti hyötykäytetty ase. Hieman on tässä kohtaa kurkattava historiaan, yhteen mieliaiheeseeni. Natsi-Saksassa propangaa (nyk. tiedottaminen) varten oli oikein oma ministeriökin, sen Goebbelsin Joosepin komentama kauhukabinetti. Neuvostoliitossa samoihin aikoihin kaima-Stalinin propaganda oli jotenkin koruttomampaa ja jätti sijaa sairaille politrukkiperusteisille tulkinnoille. Yhteistä molemmille sairaille diktatuureille oli, että kansa kärsi ja pelkäsi, kuunteli, oli kuuliaista, ja kärsi lisää ja pelkäsi enemmän.
Ulkomaisten osaajien lisäksi saattaisi olla hyödyllistä tutustua Suomen omankin propagandan luotaantyöntävään historiaan. Nimittäin sodanjälkeisessä Suomessa, silloin kun niinsanottuja sotasyyllisiä oltiin tuomitsemassa, harjoitettiin punamediassa kuten myös Eduskunnan suuressa salissa ennenkuulumatonta vasemmistopropagandaa, jota peittelemättä tuettiin tietenkin Moskovasta, mutta myöskin Tukholmasta käsin, jossa vahvasti itäorientoitunut Dagens Nyhetern -lehti oli avoimesti valmis silpomaan Suomen kansan kommunistien käsiin. Hyvät ystävät, jos vain jostain saatte käsiinne tuota vaiettua aikaa päiväkirjamaisesti seuraavan teoksen "Kuin Pietari hiilivalkealla", niin lukekaa se hiljaisella hartaudella läpi. Sellainen oli ajakuva Suomesta, uskokaa tai älkää! Olen tallettanut kyseisen teoksen kirjahyllyyni kunniapaikalle Adolf Ehrnroothin "Kenraalin Testamentin" viereen. Kaksi kirjaa kuvaa yhtä suurta selviytymistarinaa, sen kunniaa ja sen häpeää. Molemmat Isänmaan asialla, vaikkakin kivisellä polulla. Ei näitä pidä unohtaa, eikä niistä saa olla tietämätön. Nuo teokset kuvaavat konkreettisesti omin silmin nähtynä sen pohjan, mille nykyaikainen hyvinvointimme on rakennettu.
Tässä ajassa ja täällä kotimaassamme vasemmistoväki on yhä vieläkin onnistunut viheliäisen vastuuttomalla viestinnällään kanavoimaan monen epävarman ihmisen äänen omakseen. Niinistön ja Halosen käymän presidenttikisan aikana vasemmiston operoima punahehkuinen propagandakoneisto hakkasi täysillä kierroksilla suoltaen ulos limbolaatuisena lopputuotteena vääristeltyä totuutta ja tarkoitushakuista tuhoennustetta. Tietoisesti ja täysin vailla totuuspohjaa kansalaisia peloteltiin, jopa uhattiin porvaripresidentin valinnan seurauksista - muistatteko? JOS Niinistö valitaan, Suomi liittyy Natoon, JOS Niinistö valitaan, SAK lakkautetaan, JOS Niinistö valitaan, siitä syttyy suurin piirtein saman tien kolmas maailmansota!! Ja kaiken maailman gallupitkin tukivat demarikoneistoa omilla "tutkimuksillaan"! Niinistöllä oli vastassa rautasiipinen tuulimylly! - Häpeällinen häivähdys kansakunnan mustimmasta menneisyydestä.
Mielenkiintoista oli sitten suurena vaali-iltana seurata, ettei Halosen valinta sittenkään ollut median ennen vaaleja julistama läpihuutojuttu - koko kansan presidentin riemumarssi Mäntyniemeen. Eivätkä demarit silloin tajunneet herätä ruususenunestaan, vallasta juopuneina he eivät havainneet muutosten tuulten jo puhaltavan puhurin lailla heidän potaskapuheitaan vastaan. Omin aivoin ajatteleva kansa oli saanut stalinistisesta uhkailusta jo kystä kyllin! Mutta vieläkin menivät mokomat ja laativat yhdessä SAK:n kanssa 2007 eduskuntavaaleihin peri-irstaan TV-mainoksen, eivätkä he tehneet sitä oman sanomansa puolesta vaan tekivät sen täysin yksioikoisesti porvareita vastaan. Olikihan siinä filmissä kuvattuna kerrakseen mässäilyä ja elostelua. Sellainen kuva annettiin porvareiden Suomesta - sanoman ainoana tarkoituksena oli varoittaa kansalaisia äänestämästä porvareita. Mutta kuinkas kävikään, murskaavan vaalitappion jälkeen demarit tutkiskelivat tapahtunutta kuin unenpöpperöinen tukkijätkä kerrossängystä putoamistaan - nolostuneen epäuskoisena ja kipeän heräämisensä tuskaa tiuskien.
Ei ihmisiä saisi pelotella, eikä uhkailla. Se on jotenkin raukkamaista ja epäreilua, sillä vain harvat äänestäjät viitsivät vaivautua selvittämään eri asioiden vaikuttimia ja taustatietoja tarpeeksi perusteellisesti voidakseen määrittää oman kantansa ilman agitaation ohjausta. Negatiiviset tuntemukset, kuten kateus, viha ja pelko vaikuttavat yksilön kykyyn ajatella asioita itsenäisesti, mikä totta kai onkin tarkoitushakuisen manipulaation lähtökohtainen tarkoitus.
Omassa yrityksessämme samoin kuin aikoinaan johtamissani pesäpallojoukkueissa olen korostanut yhteisön jäsenille avoimen ja innostavan ilmapiirin merkitystä tavoitteiden saavuttamisessa. Menestystä saavutetaan ainoastaan, mikäli joukon jokainen jäsen omalta osaltaan on vapaaehtoisesti motivoitunut yrittämään parastaan, on omatoimisesti valmis poistamaan toiminnassa havaitsemiaan epäkohtia ja on itseohjautuvasti asennoitunut kehittämään omaa suoritustaan. Negatiivisten vaikuttimien luomassa ilmapiirissä kehitystä ei pääse syntymään, sen sijaan taantumusta tapahtuu takuulla.
Suur-Oulu, mistä tämä juttu lähti rönsyämään natsi-Saksan ja Neuvostopirun kautta demaritoiminnan pinta-analyysiin, on mahdollinen vain jos se on hyödyllinen. Hyötyä olisi selvitettävä, ennen kuin mahdolliset yhteistyömallit ammutaan sorsan lailla alas. Täytyisi julistaa puolen vuoden propagandavapaa rauhoitusaika, jonka turvin puolueettoman analyyttisiä selvityksiä voitaisiin suorittaa. Omia asemiaan poteroivat kuntaisät voisi siksi aikaa määrätä kaukomaille kuntoloman viettoon.
Huomaan, että olen kirjoittanut poikkeuksellisen pitkään ja paatoksella. Asia on minun oikeudentajulleni kuitenkin tärkeä. Tunnen poskieni punoittavan, pakotan itseni kahvinkeitoon ennen oikolukua.
On sunnuntai-iltapäivä, ulkona tuulee ja on muutoinkin koleaa. Rouva on siunatussa tilassa, ihmeen tulisi tapahtua joulun aikoihin. Jälleen isäksi, kymmenen vuoden tauon jälkeen. Toivottavasti kaikki menee hyvin, vaalituloksella ei niin väliä.
Hp - Pp.
31.8.2008
29.8.2008
Viimeinen vilkaisu taivaanrantaan ennen lopullista pimeää
Muutin tänään työpaikkani takaisin tänne Limingantulliin.
Perinteinen perjantaiaamun palaverimme alkaa kahdeksalta, mutta tänä perjantaina tulin hyvissä ajoin. Autossani kuuntelen tällä hetkellä Sofi Oksasen "Puhdistusta", jota kuunnellessa mieli käy raskaaksi.
Jätin autoni tuttuakin tutumpaan parkkiruutuun Krouvintie 5:n nurkalle ja nousin käydäkseni fläppitaulun ääreen palaverihuoneeseemme. Olin ajatellut juttelevani puhdasoppista kauppa-asiaa päällystöllemme, kunnes havahduin aatoksistani ja seisahduin kuullessani ilmiselvän hevosen hirnahduksen. Käännyin ympäri ja jäin katsomaan ruskeaa hevosta meetwurstitehtaan takapihalla. Heppa näytti virkulta, ei miltään luuskalta, mutta kaiketi siinä oli jotain vikaa tai vanhuutta, mikä oli saanut sen omistajat saattelemaan eläimen viimeiselle kaupunkimatkalle.
En päässyt paikaltani, tuijotin hevosta ja sitä suitsista pitelevää kolmea tyttöä. Yksi tytöistä haki ojanpenkalta ruohoa ja yritti syöttää sitä hevoselle, joka kuitenkin oli haluton ruokailemaan, enemmänkin se vaikutti levottomalta, ikäänkuin olisi jo aavistellut kohtalonsa. Ruokahalun kadottaminen lienee eläimeltäkin hyvin ymmärrettävää siinä tilanteessa. Muut kaksi tyttöä puhuttelivat uljasta eläintä ja taputtelivat sen turpaa, kunnes paikalle saapui itse pyöveli papereittensa kanssa. Lyhyen keskustelun jälkeen mies otti tytöiltä suitset ja nykäisi hevosen liikkeelle kohti sisäänvievää kulkuramppia. Hevonen seurasi outoa taluttajaansa hetken matkaa, mutta pysähtyi juuri ennen kuin astui luiskalle ja hirnahti samassa komean äänekkäästi, kuin vielä tervehtien kaikkea sitä, mikä on elettyä. Samalla se käänsi päänsä suuntaani ja olin tuntevinani katseittemme kohtaavan. Saattomies sen sijaan ei jäänyt tunnelmoimaan, vaan kiskaisi hevosen tottuneen ehdottomasti liikkeelle. Enää heppa ei pysähtynyt. Se katosi pois silmistäni käyden ryhdikkään nöyrästi hämärään odotusaitaukseen, päätyen sisällä ensimmäistä kertaa viimeiseen pilttuuseensa, josta ei enää olisi paluuta tämän ajan laitumille. Yksi tytöistä seurasi hevosen perässä kulkien raskain askelin pää painuksissa ja silmiään pyyhkien. Hetken perästä tyttö palasi ulos toisten luokse käsissään valkoinen A4-paperi ja nuo suitset, jotka juuri oli tarpeettomiksi jääneinä irrotettu hevosen pään ympäriltä. Tytöt halasivat toisiaan ja saatoin havaita itkun ravistelevan heidän hahmojaan. Kova paikka sen täytyi heille olla.
Käännyin vaitonaisena ympäri samalla kun teurastamon ovi suljettiin ja näin vielä olkani yli tyttöjen säpsähtävän kolkon kolahduksen suuntaan. Huokaisin hiljaa ja aloin valmistautua päivän ohjelmaani. Arkiaamuinen tragedia kosketti ja hevosen katse jäi vaivaamaan mieltäni. Tätä kirjoittaessani sitä katsetta ei enää ole, hevonen on jo käsitelty, eli paloiteltu, maustettu ja pakattu tiukaksi lihakääröksi kaupattavaksi kansalaisille suolaisensitkeäksi leivänpäälliseksi. Ja boooonusta kertyy! Sellaista elämä on, kunnes se päättyy pimeyteen jonkun ison oven takana.
Muutin päivän aikana tavarani tähän huoneeseeni, josta kai joskus aiemmin olen ehtinyt lähteäkin. Niin lukuisat ovat olleet työpisteeni niiden kahdenkymmenenyhden vuoden aikana, mitkä olen perhettämme tässä työssä palvellut.
Hp- Pp.
Perinteinen perjantaiaamun palaverimme alkaa kahdeksalta, mutta tänä perjantaina tulin hyvissä ajoin. Autossani kuuntelen tällä hetkellä Sofi Oksasen "Puhdistusta", jota kuunnellessa mieli käy raskaaksi.
Jätin autoni tuttuakin tutumpaan parkkiruutuun Krouvintie 5:n nurkalle ja nousin käydäkseni fläppitaulun ääreen palaverihuoneeseemme. Olin ajatellut juttelevani puhdasoppista kauppa-asiaa päällystöllemme, kunnes havahduin aatoksistani ja seisahduin kuullessani ilmiselvän hevosen hirnahduksen. Käännyin ympäri ja jäin katsomaan ruskeaa hevosta meetwurstitehtaan takapihalla. Heppa näytti virkulta, ei miltään luuskalta, mutta kaiketi siinä oli jotain vikaa tai vanhuutta, mikä oli saanut sen omistajat saattelemaan eläimen viimeiselle kaupunkimatkalle.
En päässyt paikaltani, tuijotin hevosta ja sitä suitsista pitelevää kolmea tyttöä. Yksi tytöistä haki ojanpenkalta ruohoa ja yritti syöttää sitä hevoselle, joka kuitenkin oli haluton ruokailemaan, enemmänkin se vaikutti levottomalta, ikäänkuin olisi jo aavistellut kohtalonsa. Ruokahalun kadottaminen lienee eläimeltäkin hyvin ymmärrettävää siinä tilanteessa. Muut kaksi tyttöä puhuttelivat uljasta eläintä ja taputtelivat sen turpaa, kunnes paikalle saapui itse pyöveli papereittensa kanssa. Lyhyen keskustelun jälkeen mies otti tytöiltä suitset ja nykäisi hevosen liikkeelle kohti sisäänvievää kulkuramppia. Hevonen seurasi outoa taluttajaansa hetken matkaa, mutta pysähtyi juuri ennen kuin astui luiskalle ja hirnahti samassa komean äänekkäästi, kuin vielä tervehtien kaikkea sitä, mikä on elettyä. Samalla se käänsi päänsä suuntaani ja olin tuntevinani katseittemme kohtaavan. Saattomies sen sijaan ei jäänyt tunnelmoimaan, vaan kiskaisi hevosen tottuneen ehdottomasti liikkeelle. Enää heppa ei pysähtynyt. Se katosi pois silmistäni käyden ryhdikkään nöyrästi hämärään odotusaitaukseen, päätyen sisällä ensimmäistä kertaa viimeiseen pilttuuseensa, josta ei enää olisi paluuta tämän ajan laitumille. Yksi tytöistä seurasi hevosen perässä kulkien raskain askelin pää painuksissa ja silmiään pyyhkien. Hetken perästä tyttö palasi ulos toisten luokse käsissään valkoinen A4-paperi ja nuo suitset, jotka juuri oli tarpeettomiksi jääneinä irrotettu hevosen pään ympäriltä. Tytöt halasivat toisiaan ja saatoin havaita itkun ravistelevan heidän hahmojaan. Kova paikka sen täytyi heille olla.
Käännyin vaitonaisena ympäri samalla kun teurastamon ovi suljettiin ja näin vielä olkani yli tyttöjen säpsähtävän kolkon kolahduksen suuntaan. Huokaisin hiljaa ja aloin valmistautua päivän ohjelmaani. Arkiaamuinen tragedia kosketti ja hevosen katse jäi vaivaamaan mieltäni. Tätä kirjoittaessani sitä katsetta ei enää ole, hevonen on jo käsitelty, eli paloiteltu, maustettu ja pakattu tiukaksi lihakääröksi kaupattavaksi kansalaisille suolaisensitkeäksi leivänpäälliseksi. Ja boooonusta kertyy! Sellaista elämä on, kunnes se päättyy pimeyteen jonkun ison oven takana.
Muutin päivän aikana tavarani tähän huoneeseeni, josta kai joskus aiemmin olen ehtinyt lähteäkin. Niin lukuisat ovat olleet työpisteeni niiden kahdenkymmenenyhden vuoden aikana, mitkä olen perhettämme tässä työssä palvellut.
Hp- Pp.
27.8.2008
Suistokaupungin saaret, ah ja voi!
Turkansaari! Täältä tullaan!
Teimme tänä aamuna veli Eero Merilän kanssa pikaisen rotari-iskun Turkansaaren idylliin tarkoituksenamme alustaa aikomuksia maisema-arkkitehti sisko Ritva Okkoselle. Maisemanahoitohanke on ollut kesän ajan jotenkin jämähtäneenä pattitilanteeseen. Mutta nyt nytkähti iso pyörä päälle, sillä tapasimme havainto- ja suunnittelukierroksemme jälkeen aivan yllättäen myös saaripäällikkö Syrjäsen, joka tähän saakka on ollut se kaikista kärkkäin änkyrä lannistamaan liekkimme loimua. Nytkin, heti hänen määrätietoisen lähestymisensä huomattuani, ähkäisin tuskaisesti ja suhautin nopeasti Ritva Okkoselle pyynnön hoitaa minun puolestani puhepuoli. Kylmä viilto kävi läpi ruodossani, kun kohtasin auktoriteettisen kipeän ja totisen tuiman tuijotuksen, mutta toki kättelin päällikön, siinä samalla yrittäen väkisin vääntää tekoystävällistä ilmettä kasvoilleni. Se työläs irvistysyritys oli turhaa, sillä A.Syrjänen ei vaivautunut lainkaan kohtaamaan katsettani vaan kättemme pikaisesti koskiessa toisiaan käänsi hän yhä yrmeän katseensa pois. Viesti välittyi silti tajuntaani ilman sanojakin:
"Minä en ole unohtanut, minä muistan sinut, senkin paskiainen!" saatoin kuulla hänen ajattelevan.
Suureksi yllätyksekseni kuitenkin saimme tällä kertaa aikomustemme tueksi aiempaa enemmän ymmärrystä. Suuri kunnia menestyksekkäästä kohtaamisestamme kuuluu ilman muuta Okkosen Ritvalle, joka selvästikin nauttii suurta arvostusta museopäällikön puolelta. Myös itse osasin käyttäytyä hyvin, eli olin hiljaa ja huomiota herättämättä, katselin vain mahdollisimman neutraalin oloisesti muualle ja jalkoihini. Havahduin vasta, kun Syrjänen esitti minulle kohdennetun kysymyksen:
"Kelpaako tämä suunnitelma sinulle?"
Olin kuunnellut käytyä keskustelua positiivisesti yllättyneenä ja todennut sen kulkevan hyvinkin oikeaan suuntaan, enkä tietystikään voinut olla vastakarvainen.
"Toki, toki" yskäisin kantani ja nyökyttelin päätäni peittäen orastavaa innostustani.
"Näin siis toimitaan ja edetään sitten tehtävän suunnitelman mukaisesti!"
Vilkaisin vaivihkaa Eeroon päin ja tyytyväiset katseet kohtasivat toisensa.
Vielä me saadaan upea Turkansaari framille, sellaisena kuten sen kuuluu ollakin!
Viime lauantaina käväisimme Oulujoen kokoomuksen aktivistien ja jätesäkkien kanssa kävelyretkellä Hupisaarilla. Tarkoituksenamme oli saada konkreettia tuntumaa puistokäytävien ja nurmikkoalueiden roskatilanteeseen. Poimimme roskia säkkeihimme ja juttelimme mukavia. Puikkelehdimme matkamme varrella myös korkean lauta-aidan (oma pikkuinen berliininmuurimme! Heh, heh!) taakse ja kartoitimme siellä moniaita mahtavia mahdollisuuksia luoda Hupisaariin uutta jokisuistomaista ulottuvuutta. Esillä julkisuudessa jo olleet kerrostalopuheet kirosimme valitettavana vaalivetoisena vasemmistopropagandana ja sanouduimme irti sellaisesta kerrostalokehityksestä. Hupisaarten kuuluu jatkossakin olla kaikkein arvoikkaimpana osa oululaisten hyödyntämää luonnonmukaista, mutta hellästi vaalimalla hoidettua viherhuonetta. Tutustuttuani ehdokaskollegoitteni kanssa "muurin" taakse kyhättyyn kyseenalaiseen ulkoilmataiteeseen ja avantgardiseen vapaa-ajanviettokäytäntöön, päätin soittaa Markukselle. Ehdottomasti päätin soittaa Markukselle!
Sain kuulla faktatietoa menneestä mustavalkoisesta ajasta Oulun kaupungin Hupisaarten puistoissa ja poluilla. Hupisaaret ovat olleet enemmän tai vähemmän kaupunkilaisten cityniittyinä ja luonnontilassa aina 1860-luvulle saakka, jolloin Kuvernööri Otto Nyberg antoi kunnostaa lukuisista suistosaarista englantilaistyylisen puistoalueen ilman keinotekoisia muotoiluja tai kankeita pensas- tai nurmikulmia. Tuosta toimesta kertoo nykypäiviin säilynyt, vuonna 1865 J.Lemanin kirjoittama muistoruno "Huvitus-saaristosta". Hupisaariin lasketaan mitä ilmeisimmin kuuluvaksi jokisuistosaaret alkaen Lasaretinsaaresta ja Dammisaaresta aina siihen ojaan/puroon, joka kulkee poikkisuuntaisesti sen pikkuisen kahvilan ja kasvihuoneen takaa ja jonka ylitse johtaa autollakin ajettava silta. Tuon ojan toisella puolella on kaikkien lasten suosima hanhilampi. Tämä jokseenkin veteenpiirretty karttamääritelmä on varmaankin kehitetty vasta 1800-luvun lopulla, kun Åströmin veljekset rakensivat itselleen huviloiksi ja asunnoiksi Ainolan (nyk. museon paikalla) ja Rauhalan. Nimet lienevät johdettu suomalaiskansallisista tarustoista, elettiinhän noihin aikoihin kiihkeää fennomanian ajanjaksoa. Sekä Ainola että Rauhala lohkottiin jo tuolloin kaupungin omistamista Hupisaarista. Valitettavasti Villa Ainola paloi 1920-luvulla, kuten myöhemmin Talvisodan pommituksissa paloi myös nykyisen lasirakenteisen kasvihuoneen paikalla Kiikkusaaressa sijainnut upea lasten päiväkoti.
Sellaista historiaa sain kuulla Markukselta, tuolta nykyisin hieman onnahdellen kävelevältä kulttuurihistorian ja paikallishistorian tietosanakirjalta. Kuinkahan kauan se kestääkään ennen kuin hänen kykyjään opitaan kotikaupungissakin kunnioittamaan asiaankuuluvalla tavalla. Kävin Markuksen kanssa Roomassa pari vuotta sitten ja huomasin hänen nauttivan sielläkin, ja nimenomaan sopivan arvokkaissa piireissä, mitä suurinta kunnioitusta ja arvostusta. Eikä se kunnioitus pelkästään johdu hänen erinomaisesta italiankielen taidostaan!
Eilen oli sitten kokoontuminen Oulu-Ylikiiminki -kehittämisryhmällä. Puhuimme siitä, miten saada Ylikiiminki käytännössä mukaan osaksi Oulun kaupunkia ja toisin päin, kuinka saada Oululaiset huomaamaan Ylikiimingin tarjoamat mahdollisuudet avarampaan kaupunkiasumiseen ja yrittämiseen. Haasteita on silläkin suunnalla luvassa - mutta haasteiden vastapainoksi myös monenlaisia tilaisuuksia!
Eiköhän tämä nyt riitä tuotokseksi tässä vaiheessa, kun aikataulut alkavat painaa päälle ja arkista työpanostani toivotaan jo toisaalla!
Fiiliksiä, fiiliksiä!! Tehdään parempaa Oulua yhdessä - minä tahdollani ja mahtavalla massallani voin olla vantterana vetohevosena sitä työtä tekemässä!!
Hp- Pp
Teimme tänä aamuna veli Eero Merilän kanssa pikaisen rotari-iskun Turkansaaren idylliin tarkoituksenamme alustaa aikomuksia maisema-arkkitehti sisko Ritva Okkoselle. Maisemanahoitohanke on ollut kesän ajan jotenkin jämähtäneenä pattitilanteeseen. Mutta nyt nytkähti iso pyörä päälle, sillä tapasimme havainto- ja suunnittelukierroksemme jälkeen aivan yllättäen myös saaripäällikkö Syrjäsen, joka tähän saakka on ollut se kaikista kärkkäin änkyrä lannistamaan liekkimme loimua. Nytkin, heti hänen määrätietoisen lähestymisensä huomattuani, ähkäisin tuskaisesti ja suhautin nopeasti Ritva Okkoselle pyynnön hoitaa minun puolestani puhepuoli. Kylmä viilto kävi läpi ruodossani, kun kohtasin auktoriteettisen kipeän ja totisen tuiman tuijotuksen, mutta toki kättelin päällikön, siinä samalla yrittäen väkisin vääntää tekoystävällistä ilmettä kasvoilleni. Se työläs irvistysyritys oli turhaa, sillä A.Syrjänen ei vaivautunut lainkaan kohtaamaan katsettani vaan kättemme pikaisesti koskiessa toisiaan käänsi hän yhä yrmeän katseensa pois. Viesti välittyi silti tajuntaani ilman sanojakin:
"Minä en ole unohtanut, minä muistan sinut, senkin paskiainen!" saatoin kuulla hänen ajattelevan.
Suureksi yllätyksekseni kuitenkin saimme tällä kertaa aikomustemme tueksi aiempaa enemmän ymmärrystä. Suuri kunnia menestyksekkäästä kohtaamisestamme kuuluu ilman muuta Okkosen Ritvalle, joka selvästikin nauttii suurta arvostusta museopäällikön puolelta. Myös itse osasin käyttäytyä hyvin, eli olin hiljaa ja huomiota herättämättä, katselin vain mahdollisimman neutraalin oloisesti muualle ja jalkoihini. Havahduin vasta, kun Syrjänen esitti minulle kohdennetun kysymyksen:
"Kelpaako tämä suunnitelma sinulle?"
Olin kuunnellut käytyä keskustelua positiivisesti yllättyneenä ja todennut sen kulkevan hyvinkin oikeaan suuntaan, enkä tietystikään voinut olla vastakarvainen.
"Toki, toki" yskäisin kantani ja nyökyttelin päätäni peittäen orastavaa innostustani.
"Näin siis toimitaan ja edetään sitten tehtävän suunnitelman mukaisesti!"
Vilkaisin vaivihkaa Eeroon päin ja tyytyväiset katseet kohtasivat toisensa.
Vielä me saadaan upea Turkansaari framille, sellaisena kuten sen kuuluu ollakin!
Viime lauantaina käväisimme Oulujoen kokoomuksen aktivistien ja jätesäkkien kanssa kävelyretkellä Hupisaarilla. Tarkoituksenamme oli saada konkreettia tuntumaa puistokäytävien ja nurmikkoalueiden roskatilanteeseen. Poimimme roskia säkkeihimme ja juttelimme mukavia. Puikkelehdimme matkamme varrella myös korkean lauta-aidan (oma pikkuinen berliininmuurimme! Heh, heh!) taakse ja kartoitimme siellä moniaita mahtavia mahdollisuuksia luoda Hupisaariin uutta jokisuistomaista ulottuvuutta. Esillä julkisuudessa jo olleet kerrostalopuheet kirosimme valitettavana vaalivetoisena vasemmistopropagandana ja sanouduimme irti sellaisesta kerrostalokehityksestä. Hupisaarten kuuluu jatkossakin olla kaikkein arvoikkaimpana osa oululaisten hyödyntämää luonnonmukaista, mutta hellästi vaalimalla hoidettua viherhuonetta. Tutustuttuani ehdokaskollegoitteni kanssa "muurin" taakse kyhättyyn kyseenalaiseen ulkoilmataiteeseen ja avantgardiseen vapaa-ajanviettokäytäntöön, päätin soittaa Markukselle. Ehdottomasti päätin soittaa Markukselle!
Sain kuulla faktatietoa menneestä mustavalkoisesta ajasta Oulun kaupungin Hupisaarten puistoissa ja poluilla. Hupisaaret ovat olleet enemmän tai vähemmän kaupunkilaisten cityniittyinä ja luonnontilassa aina 1860-luvulle saakka, jolloin Kuvernööri Otto Nyberg antoi kunnostaa lukuisista suistosaarista englantilaistyylisen puistoalueen ilman keinotekoisia muotoiluja tai kankeita pensas- tai nurmikulmia. Tuosta toimesta kertoo nykypäiviin säilynyt, vuonna 1865 J.Lemanin kirjoittama muistoruno "Huvitus-saaristosta". Hupisaariin lasketaan mitä ilmeisimmin kuuluvaksi jokisuistosaaret alkaen Lasaretinsaaresta ja Dammisaaresta aina siihen ojaan/puroon, joka kulkee poikkisuuntaisesti sen pikkuisen kahvilan ja kasvihuoneen takaa ja jonka ylitse johtaa autollakin ajettava silta. Tuon ojan toisella puolella on kaikkien lasten suosima hanhilampi. Tämä jokseenkin veteenpiirretty karttamääritelmä on varmaankin kehitetty vasta 1800-luvun lopulla, kun Åströmin veljekset rakensivat itselleen huviloiksi ja asunnoiksi Ainolan (nyk. museon paikalla) ja Rauhalan. Nimet lienevät johdettu suomalaiskansallisista tarustoista, elettiinhän noihin aikoihin kiihkeää fennomanian ajanjaksoa. Sekä Ainola että Rauhala lohkottiin jo tuolloin kaupungin omistamista Hupisaarista. Valitettavasti Villa Ainola paloi 1920-luvulla, kuten myöhemmin Talvisodan pommituksissa paloi myös nykyisen lasirakenteisen kasvihuoneen paikalla Kiikkusaaressa sijainnut upea lasten päiväkoti.
Sellaista historiaa sain kuulla Markukselta, tuolta nykyisin hieman onnahdellen kävelevältä kulttuurihistorian ja paikallishistorian tietosanakirjalta. Kuinkahan kauan se kestääkään ennen kuin hänen kykyjään opitaan kotikaupungissakin kunnioittamaan asiaankuuluvalla tavalla. Kävin Markuksen kanssa Roomassa pari vuotta sitten ja huomasin hänen nauttivan sielläkin, ja nimenomaan sopivan arvokkaissa piireissä, mitä suurinta kunnioitusta ja arvostusta. Eikä se kunnioitus pelkästään johdu hänen erinomaisesta italiankielen taidostaan!
Eilen oli sitten kokoontuminen Oulu-Ylikiiminki -kehittämisryhmällä. Puhuimme siitä, miten saada Ylikiiminki käytännössä mukaan osaksi Oulun kaupunkia ja toisin päin, kuinka saada Oululaiset huomaamaan Ylikiimingin tarjoamat mahdollisuudet avarampaan kaupunkiasumiseen ja yrittämiseen. Haasteita on silläkin suunnalla luvassa - mutta haasteiden vastapainoksi myös monenlaisia tilaisuuksia!
Eiköhän tämä nyt riitä tuotokseksi tässä vaiheessa, kun aikataulut alkavat painaa päälle ja arkista työpanostani toivotaan jo toisaalla!
Fiiliksiä, fiiliksiä!! Tehdään parempaa Oulua yhdessä - minä tahdollani ja mahtavalla massallani voin olla vantterana vetohevosena sitä työtä tekemässä!!
Hp- Pp
19.8.2008
Kehitetäänkö keskustaa - kaupungin keskustaa
Syksymmällä valittavat kuntavaltuustot tulevat kohtaamaan merkittäviä seutukunnallisia haasteita, joiden edessä tulevien valtuutettujen on nöyrryttävä todelliseen yhteistyöhön yli puolue- ja kuntarajojen. Se lienee aika lailla ennenkokematon tilanne, eikä olekaan vielä selvillä, kuinka siitä sitten selviydytään - ainakin eri kuntien äänestäjillä on tässä asiassa melkoinen vastuu omaa päätöstään tehdessä! Väistämättä kiristyvä kuntatalous kuitenkin tulee pakottamaan päättäjät tekemään työtään enemmän kylmän järjen kuin kuumien tunteiden ohjaamina. Uudet valtuustot kaipaavatkin uutta yhteistyökykyisempää henkeä kautta linjan.
Meillä Oulussa keskustan kehittäminen on pysähtynyt. Muutamat sitybussit ja uudet ajojärjestelyt eivät yksistään riitä kovinkaan vakuuttavaksi kuvaksi kehittyvästä keskustasta. Keskustan kehittäminen on punaisessa pysähtyneisyyden tilassa. Mikä helvetti se on, kun kaikkea julkista rakentamista, paitsi jokirantatonttien rantaviivan älyvapaata asfaltointia ja kallioparkin hintaista uimahallia, täytyy asettua vastustamaan joko äänekkäästi ja täysin avoimesti (mikä kuitenkin parempi)) tai hissukseen ja pikkuisen piilotellusti (mikä kaiken vahingollisinta). Sitä minä ihmettelen! Onhan sekin aivan ennenkuulumatonta, että Oulun ekoajattelevat vihreätkin kannattavat tässä kohtaa luontopolkujen asfaltointia yhdessä kademielisten kansandemokraattien kanssa. Joku tätä hölmöläissakkia tuntuu vievän ja ainakin vihreät vikisee mukana!
Huolta ja vastuuta tulisi enemmän kantaa meidän valmiiksi kiveämästä keskustasta! Nyt tulisi suunnata tuota uskomattoman vahvaa tätienergistä sisua kaupungin ilkeämielisten vallanpitäjien ja osuuskaupan väen yhdessä muodostaman junttaeliitin asettaman pattitilanteen laukaisemiseksi! Huutavan ääni on, että jättäkää arvokkaat jokirannat ranta-asukkaiden hoitoon ja kaivakaa sen sijaan kiireesti tuo odotettu ekoparkki keskustaan! Kaikkien intressesissä tulisi olla päästä kehittämään keskustaa ekologisesti kestävien ja ihmisten tarpeiden määrittelemien lähtökohtien perusteella. Keskustan kehittäminen edellyttää päättäväistä ja kaukonäköistä yhteistyötä enemmän kuin samojen nukkavierujen nimisuttujen kerjäämistä katuadresseihin. Pitkäjänteiseen ja rakentavaan yhteistyöhön minäkin olen valmis kuin lukkari sotaan - siksi tähän toimeen olen tarttunut!
Pp. Tällä kertaa todellakin posket hehkuen!
Meillä Oulussa keskustan kehittäminen on pysähtynyt. Muutamat sitybussit ja uudet ajojärjestelyt eivät yksistään riitä kovinkaan vakuuttavaksi kuvaksi kehittyvästä keskustasta. Keskustan kehittäminen on punaisessa pysähtyneisyyden tilassa. Mikä helvetti se on, kun kaikkea julkista rakentamista, paitsi jokirantatonttien rantaviivan älyvapaata asfaltointia ja kallioparkin hintaista uimahallia, täytyy asettua vastustamaan joko äänekkäästi ja täysin avoimesti (mikä kuitenkin parempi)) tai hissukseen ja pikkuisen piilotellusti (mikä kaiken vahingollisinta). Sitä minä ihmettelen! Onhan sekin aivan ennenkuulumatonta, että Oulun ekoajattelevat vihreätkin kannattavat tässä kohtaa luontopolkujen asfaltointia yhdessä kademielisten kansandemokraattien kanssa. Joku tätä hölmöläissakkia tuntuu vievän ja ainakin vihreät vikisee mukana!
Huolta ja vastuuta tulisi enemmän kantaa meidän valmiiksi kiveämästä keskustasta! Nyt tulisi suunnata tuota uskomattoman vahvaa tätienergistä sisua kaupungin ilkeämielisten vallanpitäjien ja osuuskaupan väen yhdessä muodostaman junttaeliitin asettaman pattitilanteen laukaisemiseksi! Huutavan ääni on, että jättäkää arvokkaat jokirannat ranta-asukkaiden hoitoon ja kaivakaa sen sijaan kiireesti tuo odotettu ekoparkki keskustaan! Kaikkien intressesissä tulisi olla päästä kehittämään keskustaa ekologisesti kestävien ja ihmisten tarpeiden määrittelemien lähtökohtien perusteella. Keskustan kehittäminen edellyttää päättäväistä ja kaukonäköistä yhteistyötä enemmän kuin samojen nukkavierujen nimisuttujen kerjäämistä katuadresseihin. Pitkäjänteiseen ja rakentavaan yhteistyöhön minäkin olen valmis kuin lukkari sotaan - siksi tähän toimeen olen tarttunut!
Pp. Tällä kertaa todellakin posket hehkuen!
13.8.2008
Tekemisen meininkiä!
Eilen illalla pidettiin Oulujoen kokoomuksen hallituksen kokousta terveissä tunnelmissa!
Oli mitä mukavinta havaita, että kesälomakauden jälkeen yhteen kokoontuneet tutut toverit olivat voimissaan ja jopa innoissaan tulevien vaalien suhteen. Tämmöinen fiilinki ja tekemisen meininki kun saadaan pidettyä eteenkin päin niin hyvää tulee! Pääsimme puhumaan paikallispolitiikkaa ja hiomaan taktiikkaamme rakentavassa hengessä. Oikein siinä sydän sykki ja pumppasi posket punaisiksi. Vaaleihin on kaksi kuukautta aikaa, mikä ei ole liian paljon, sillä monenmoista tekemistä parhaan vaalituloksen saamiseksi riittää. Lähtötilanne kokoomuksella Oulussa on kuitenkin lupauksia antava, kunhan vaan muistamme aktiivisen jalkatyön merkityksen kivisillä kaduilla.
Hyvä, hyvä!!
Oli mitä mukavinta havaita, että kesälomakauden jälkeen yhteen kokoontuneet tutut toverit olivat voimissaan ja jopa innoissaan tulevien vaalien suhteen. Tämmöinen fiilinki ja tekemisen meininki kun saadaan pidettyä eteenkin päin niin hyvää tulee! Pääsimme puhumaan paikallispolitiikkaa ja hiomaan taktiikkaamme rakentavassa hengessä. Oikein siinä sydän sykki ja pumppasi posket punaisiksi. Vaaleihin on kaksi kuukautta aikaa, mikä ei ole liian paljon, sillä monenmoista tekemistä parhaan vaalituloksen saamiseksi riittää. Lähtötilanne kokoomuksella Oulussa on kuitenkin lupauksia antava, kunhan vaan muistamme aktiivisen jalkatyön merkityksen kivisillä kaduilla.
Hyvä, hyvä!!
1.8.2008
Heinäkuun viimeinen pommitus
Heinäkuu 2008 päättyy samalla lailla sataen kuin se alkoikin.
Olen yksin Kantturassa, kello on puoli yhdeksän, siis 20.30. Alkuilta oli lämmin, vaikkakin tuulinen, lueskelin ulkokeinussa Stieg Larssonia ja nautin olostani. Illan viilettyä tulin sisään ja jatkoin tuon mainion kirjan lukemista tässä sohvalla. Mutta pian oli jo sytytettävä lukuvalot, oletin illan hämärtyvän.
Kymmenen minuutin päästä taivas pimeni aivan yhtäkkiä ja taivaiden tummat pilvet alkoivat tykittää meitä maan asukkaita pitkillä polttavilla salamoilla. Avasin kommunikaattorini, siirryn preesensmuotoon ja ryhdyn kirjoittamaan suoraa reportaasia päälle käyvistä tapahtumista:
Ensimmäiset raskaat sadepisarat kepittävät huopakattoa samalla kun sähköt pomppaavat hetkeksi pois palatakseen saman tien takaisin.
Jurvelinin Pekka siskonpoikansa kanssa on joella kalassa, mutta hekin ovat näemmä ehtineet vetää veneensä pois vesiltä juuri ennen Ukkosjumalan ensimmäistä voimannäytettä. Matalalla liukuvat ukkospilvet pitävät kiirettä, ne kulkevat joen yllä levottomasti kuin päämäärää vailla. Lampaat kokoontuvat aitauksessa yhteen tiiviiseen katraaseen ja jättäytyvät suosiolla piiskaavan sateen armoille. Sähköt tempautuvat taas pois ja palaavat takaisin päälle, varmaankin jossain keskuksessa poksahtelee sulakkeita.
Tuuli on yltymässä, se ulvoo vimmaisena ja voimakkaana, se pyörii talon kulmia kiertäen kuin olisi hakemassa seinien raoista sopivaa sisäänkäyntipaikkaa. Samalla sade kiihtyy ja yltyy meteliin mukaan, sade lyö satojen ruoskien lailla pirtin Kurensaaren puoleiseen ikkunaan, joka peittyy kauttaaltaan harmaaseen pisarakalvon alle. Se kävi nopeammin kuin kissan aivastus. Nuojuanlammen puoleisesta ikkunasta näkyy sadetta yhtenä paksuna massana, eikä lammenpintaa sankan sadeverhon seasta voi enää erottaa. Vartti sitten käväisin hakemassa kuivahkot pyykit pois narulta, juuri ajoissa, vaikkakin tosin vasta Lillin lähettämän herätetekstin jälkeen. Onneksi se viesti saapui ajoissa perille.
Sade kiihtyy entisestään, vettä tulee raskaasti pötkömäisinä pattereina ja sähköt pomppii ping-pong –leikkiä. Vesi on jo kastellut kaikki muutkin ikkunat, mutta pahiten kuuro piiskaa edelleen tuota länteen antavaa ikkunaruutua. Salama välähti nyt jossain aivan pihapiirin lähellä ja samassa jo pamahtaakin ryskyvä ukkonen, mutta vielä ei pahin pamahtelu kuuluisi olevan aivan päällä. Vettä tulee puuskaisina pilvinä, ulkona riehuu samanlainen sääilmiö kuin joskus sydäntalvisen lumimyrskyn pyörteissä, jolloin sankka lumi pöllyää joka suuntaan joka suunnasta. Salama leimahtaa taas. Ja pitkä ukkonen parkaisee yhtä rienaavan pitkää pierua heti silmiinsattuvan kirkkauden perään. Rintama lähenee Kantturaa. Uhkaava pauke repii taivasta pitkältä matkaa.
Ryminä liukuu nyt Kantturan päältä. Vaikea sanoa mistä suunnasta se saapui ja mihin suuntaan se on jatkamassa myllerrystään. Pahin sade tuntuu joka tapauksessa taukoavan. Salama. Ukkonen. Keskitys on ehkä palaamassa takaisin tähän suuntaan. Tai sitten se jää kiertelemään näitä maita koko yöksi. Salama. Ukkonen. Sama mitta, lähellä, aivan päällä jälleen. Ja taivasta repivä pauke heiluttaa pirttiä. Sähköt pomppivat, mutta pysyvät päällä. Pekka ja hänen kaverinsa menivät kaiketi kivipesän suojiin pitämään sadetta. Ymmärtäisivät nyt siellä sytyttää tulen takkaan niin pysyisivät lämpiminä. Taitaa olla nuorelle pojalle ikimuistoinen kalareissu Oulujoella. Salama. Yksi, kaksi, kolme. Kuluu hetki. Parkaiseva pamahdus! Tuleehan se sieltä. Mutta joko se on menossa pois päin, saattaa olla, vaikka sade sen kuin kiihtyy läiskimään vedenvarjostamia ikkunaruutuja. Vettä tulee paljon. Salama. Kirkas salama. Ukkonen. Kirskuvaa jyryä. Meluvalli porautuu aisteihin lähes kohtisuoraan päällä. Jytinä repii pitkänä kaikuna taivaankantta ja sähköt katkeilevat tuon tuostakin, ne ikäänkuin tuntuvat pelkäävän armottoman luonnon energiaylivoimaa.
Saamari kun joku keksisi ottaa nämä taivaiset voimat sähköntuotantoon. Salama taas. Kurensaaren päällä. Ja heti pamaus. Rintama on jäämässä kiertämään Kantturaa. Salama. Kirkas. Mutta pamaus tulee viiveellä, sillä tavoin varovasti ja kumean pitkänä murinana. Se kaikui lammen päällä. Kiertää, kiertää. Kello on 20.50. Nyt rauhoittuu jyske ja leimaukset, mutta vettä vain riittää ja tuulikaan ei armahda, vaan ujeltaa täysin palkein talon kulmissa. Taivas on kauttaaltaan tasaisen harmaa, mutta matalimmalla oleva tummin pilvimassa on kiivaassa liikkeessä, ehkäpä se on nyt menossa Rokualle päin. Salama. Heikko. Ukkonen viipyy pitkään iskunsa kanssa. Lopulta se pamahtaa kauempaa lammen takaa ja vaimeneva ääni katoaa Nuojuanlammen pohjoisrannan metsien taakse.
Suljen puhelimen näppäimistön ja lueskelen hetken aikaa, jos vain sähköt sen sallivat, Stieg Larssonin mainiota "Pilvilinna, joka romahti" -kirjaa. Se on Lisbeth Salander -trilogian viimeinen osa. Sade hellittää ja tuuli vaimenee. Vaisu salama vilahti kauempaa lammen suunnalta ja ilkikurinen ukkonen kertoo jo olevansa matkalla kohti Oulujärveä. Hyvää matkaa hyvä ystävä! – Huomio, huomio kansalaiset siellä Oulujärvellä! - Kaikki heti pois vesiltä, soutakaa suojaan lähimpään rantaan, kuuleteko te, kaikki heti pois vesiltä, kohta sinne tulee kovat ja kosteat paikat!
Hp - Pp
Olen yksin Kantturassa, kello on puoli yhdeksän, siis 20.30. Alkuilta oli lämmin, vaikkakin tuulinen, lueskelin ulkokeinussa Stieg Larssonia ja nautin olostani. Illan viilettyä tulin sisään ja jatkoin tuon mainion kirjan lukemista tässä sohvalla. Mutta pian oli jo sytytettävä lukuvalot, oletin illan hämärtyvän.
Kymmenen minuutin päästä taivas pimeni aivan yhtäkkiä ja taivaiden tummat pilvet alkoivat tykittää meitä maan asukkaita pitkillä polttavilla salamoilla. Avasin kommunikaattorini, siirryn preesensmuotoon ja ryhdyn kirjoittamaan suoraa reportaasia päälle käyvistä tapahtumista:
Ensimmäiset raskaat sadepisarat kepittävät huopakattoa samalla kun sähköt pomppaavat hetkeksi pois palatakseen saman tien takaisin.
Jurvelinin Pekka siskonpoikansa kanssa on joella kalassa, mutta hekin ovat näemmä ehtineet vetää veneensä pois vesiltä juuri ennen Ukkosjumalan ensimmäistä voimannäytettä. Matalalla liukuvat ukkospilvet pitävät kiirettä, ne kulkevat joen yllä levottomasti kuin päämäärää vailla. Lampaat kokoontuvat aitauksessa yhteen tiiviiseen katraaseen ja jättäytyvät suosiolla piiskaavan sateen armoille. Sähköt tempautuvat taas pois ja palaavat takaisin päälle, varmaankin jossain keskuksessa poksahtelee sulakkeita.
Tuuli on yltymässä, se ulvoo vimmaisena ja voimakkaana, se pyörii talon kulmia kiertäen kuin olisi hakemassa seinien raoista sopivaa sisäänkäyntipaikkaa. Samalla sade kiihtyy ja yltyy meteliin mukaan, sade lyö satojen ruoskien lailla pirtin Kurensaaren puoleiseen ikkunaan, joka peittyy kauttaaltaan harmaaseen pisarakalvon alle. Se kävi nopeammin kuin kissan aivastus. Nuojuanlammen puoleisesta ikkunasta näkyy sadetta yhtenä paksuna massana, eikä lammenpintaa sankan sadeverhon seasta voi enää erottaa. Vartti sitten käväisin hakemassa kuivahkot pyykit pois narulta, juuri ajoissa, vaikkakin tosin vasta Lillin lähettämän herätetekstin jälkeen. Onneksi se viesti saapui ajoissa perille.
Sade kiihtyy entisestään, vettä tulee raskaasti pötkömäisinä pattereina ja sähköt pomppii ping-pong –leikkiä. Vesi on jo kastellut kaikki muutkin ikkunat, mutta pahiten kuuro piiskaa edelleen tuota länteen antavaa ikkunaruutua. Salama välähti nyt jossain aivan pihapiirin lähellä ja samassa jo pamahtaakin ryskyvä ukkonen, mutta vielä ei pahin pamahtelu kuuluisi olevan aivan päällä. Vettä tulee puuskaisina pilvinä, ulkona riehuu samanlainen sääilmiö kuin joskus sydäntalvisen lumimyrskyn pyörteissä, jolloin sankka lumi pöllyää joka suuntaan joka suunnasta. Salama leimahtaa taas. Ja pitkä ukkonen parkaisee yhtä rienaavan pitkää pierua heti silmiinsattuvan kirkkauden perään. Rintama lähenee Kantturaa. Uhkaava pauke repii taivasta pitkältä matkaa.
Ryminä liukuu nyt Kantturan päältä. Vaikea sanoa mistä suunnasta se saapui ja mihin suuntaan se on jatkamassa myllerrystään. Pahin sade tuntuu joka tapauksessa taukoavan. Salama. Ukkonen. Keskitys on ehkä palaamassa takaisin tähän suuntaan. Tai sitten se jää kiertelemään näitä maita koko yöksi. Salama. Ukkonen. Sama mitta, lähellä, aivan päällä jälleen. Ja taivasta repivä pauke heiluttaa pirttiä. Sähköt pomppivat, mutta pysyvät päällä. Pekka ja hänen kaverinsa menivät kaiketi kivipesän suojiin pitämään sadetta. Ymmärtäisivät nyt siellä sytyttää tulen takkaan niin pysyisivät lämpiminä. Taitaa olla nuorelle pojalle ikimuistoinen kalareissu Oulujoella. Salama. Yksi, kaksi, kolme. Kuluu hetki. Parkaiseva pamahdus! Tuleehan se sieltä. Mutta joko se on menossa pois päin, saattaa olla, vaikka sade sen kuin kiihtyy läiskimään vedenvarjostamia ikkunaruutuja. Vettä tulee paljon. Salama. Kirkas salama. Ukkonen. Kirskuvaa jyryä. Meluvalli porautuu aisteihin lähes kohtisuoraan päällä. Jytinä repii pitkänä kaikuna taivaankantta ja sähköt katkeilevat tuon tuostakin, ne ikäänkuin tuntuvat pelkäävän armottoman luonnon energiaylivoimaa.
Saamari kun joku keksisi ottaa nämä taivaiset voimat sähköntuotantoon. Salama taas. Kurensaaren päällä. Ja heti pamaus. Rintama on jäämässä kiertämään Kantturaa. Salama. Kirkas. Mutta pamaus tulee viiveellä, sillä tavoin varovasti ja kumean pitkänä murinana. Se kaikui lammen päällä. Kiertää, kiertää. Kello on 20.50. Nyt rauhoittuu jyske ja leimaukset, mutta vettä vain riittää ja tuulikaan ei armahda, vaan ujeltaa täysin palkein talon kulmissa. Taivas on kauttaaltaan tasaisen harmaa, mutta matalimmalla oleva tummin pilvimassa on kiivaassa liikkeessä, ehkäpä se on nyt menossa Rokualle päin. Salama. Heikko. Ukkonen viipyy pitkään iskunsa kanssa. Lopulta se pamahtaa kauempaa lammen takaa ja vaimeneva ääni katoaa Nuojuanlammen pohjoisrannan metsien taakse.
Suljen puhelimen näppäimistön ja lueskelen hetken aikaa, jos vain sähköt sen sallivat, Stieg Larssonin mainiota "Pilvilinna, joka romahti" -kirjaa. Se on Lisbeth Salander -trilogian viimeinen osa. Sade hellittää ja tuuli vaimenee. Vaisu salama vilahti kauempaa lammen suunnalta ja ilkikurinen ukkonen kertoo jo olevansa matkalla kohti Oulujärveä. Hyvää matkaa hyvä ystävä! – Huomio, huomio kansalaiset siellä Oulujärvellä! - Kaikki heti pois vesiltä, soutakaa suojaan lähimpään rantaan, kuuleteko te, kaikki heti pois vesiltä, kohta sinne tulee kovat ja kosteat paikat!
Hp - Pp
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
