Suistokaupungin saaret, ah ja voi!

Turkansaari! Täältä tullaan!
Teimme tänä aamuna veli Eero Merilän kanssa pikaisen rotari-iskun Turkansaaren idylliin tarkoituksenamme alustaa aikomuksia maisema-arkkitehti sisko Ritva Okkoselle. Maisemanahoitohanke on ollut kesän ajan jotenkin jämähtäneenä pattitilanteeseen. Mutta nyt nytkähti iso pyörä päälle, sillä tapasimme havainto- ja suunnittelukierroksemme jälkeen aivan yllättäen myös saaripäällikkö Syrjäsen, joka tähän saakka on ollut se kaikista kärkkäin änkyrä lannistamaan liekkimme loimua. Nytkin, heti hänen määrätietoisen lähestymisensä huomattuani, ähkäisin tuskaisesti ja suhautin nopeasti Ritva Okkoselle pyynnön hoitaa minun puolestani puhepuoli. Kylmä viilto kävi läpi ruodossani, kun kohtasin auktoriteettisen kipeän ja totisen tuiman tuijotuksen, mutta toki kättelin päällikön, siinä samalla yrittäen väkisin vääntää tekoystävällistä ilmettä kasvoilleni. Se työläs irvistysyritys oli turhaa, sillä A.Syrjänen ei vaivautunut lainkaan kohtaamaan katsettani vaan kättemme pikaisesti koskiessa toisiaan käänsi hän yhä yrmeän katseensa pois. Viesti välittyi silti tajuntaani ilman sanojakin:
"Minä en ole unohtanut, minä muistan sinut, senkin paskiainen!" saatoin kuulla hänen ajattelevan.

Suureksi yllätyksekseni kuitenkin saimme tällä kertaa aikomustemme tueksi aiempaa enemmän ymmärrystä. Suuri kunnia menestyksekkäästä kohtaamisestamme kuuluu ilman muuta Okkosen Ritvalle, joka selvästikin nauttii suurta arvostusta museopäällikön puolelta. Myös itse osasin käyttäytyä hyvin, eli olin hiljaa ja huomiota herättämättä, katselin vain mahdollisimman neutraalin oloisesti muualle ja jalkoihini. Havahduin vasta, kun Syrjänen esitti minulle kohdennetun kysymyksen:
"Kelpaako tämä suunnitelma sinulle?"

Olin kuunnellut käytyä keskustelua positiivisesti yllättyneenä ja todennut sen kulkevan hyvinkin oikeaan suuntaan, enkä tietystikään voinut olla vastakarvainen.
"Toki, toki" yskäisin kantani ja nyökyttelin päätäni peittäen orastavaa innostustani.
"Näin siis toimitaan ja edetään sitten tehtävän suunnitelman mukaisesti!"
Vilkaisin vaivihkaa Eeroon päin ja tyytyväiset katseet kohtasivat toisensa.
Vielä me saadaan upea Turkansaari framille, sellaisena kuten sen kuuluu ollakin!

Viime lauantaina käväisimme Oulujoen kokoomuksen aktivistien ja jätesäkkien kanssa kävelyretkellä Hupisaarilla. Tarkoituksenamme oli saada konkreettia tuntumaa puistokäytävien ja nurmikkoalueiden roskatilanteeseen. Poimimme roskia säkkeihimme ja juttelimme mukavia. Puikkelehdimme matkamme varrella myös korkean lauta-aidan (oma pikkuinen berliininmuurimme! Heh, heh!) taakse ja kartoitimme siellä moniaita mahtavia mahdollisuuksia luoda Hupisaariin uutta jokisuistomaista ulottuvuutta. Esillä julkisuudessa jo olleet kerrostalopuheet kirosimme valitettavana vaalivetoisena vasemmistopropagandana ja sanouduimme irti sellaisesta kerrostalokehityksestä. Hupisaarten kuuluu jatkossakin olla kaikkein arvoikkaimpana osa oululaisten hyödyntämää luonnonmukaista, mutta hellästi vaalimalla hoidettua viherhuonetta. Tutustuttuani ehdokaskollegoitteni kanssa "muurin" taakse kyhättyyn kyseenalaiseen ulkoilmataiteeseen ja avantgardiseen vapaa-ajanviettokäytäntöön, päätin soittaa Markukselle. Ehdottomasti päätin soittaa Markukselle!

Sain kuulla faktatietoa menneestä mustavalkoisesta ajasta Oulun kaupungin Hupisaarten puistoissa ja poluilla. Hupisaaret ovat olleet enemmän tai vähemmän kaupunkilaisten cityniittyinä ja luonnontilassa aina 1860-luvulle saakka, jolloin Kuvernööri Otto Nyberg antoi kunnostaa lukuisista suistosaarista englantilaistyylisen puistoalueen ilman keinotekoisia muotoiluja tai kankeita pensas- tai nurmikulmia. Tuosta toimesta kertoo nykypäiviin säilynyt, vuonna 1865 J.Lemanin kirjoittama muistoruno "Huvitus-saaristosta". Hupisaariin lasketaan mitä ilmeisimmin kuuluvaksi jokisuistosaaret alkaen Lasaretinsaaresta ja Dammisaaresta aina siihen ojaan/puroon, joka kulkee poikkisuuntaisesti sen pikkuisen kahvilan ja kasvihuoneen takaa ja jonka ylitse johtaa autollakin ajettava silta. Tuon ojan toisella puolella on kaikkien lasten suosima hanhilampi. Tämä jokseenkin veteenpiirretty karttamääritelmä on varmaankin kehitetty vasta 1800-luvun lopulla, kun Åströmin veljekset rakensivat itselleen huviloiksi ja asunnoiksi Ainolan (nyk. museon paikalla) ja Rauhalan. Nimet lienevät johdettu suomalaiskansallisista tarustoista, elettiinhän noihin aikoihin kiihkeää fennomanian ajanjaksoa. Sekä Ainola että Rauhala lohkottiin jo tuolloin kaupungin omistamista Hupisaarista. Valitettavasti Villa Ainola paloi 1920-luvulla, kuten myöhemmin Talvisodan pommituksissa paloi myös nykyisen lasirakenteisen kasvihuoneen paikalla Kiikkusaaressa sijainnut upea lasten päiväkoti.

Sellaista historiaa sain kuulla Markukselta, tuolta nykyisin hieman onnahdellen kävelevältä kulttuurihistorian ja paikallishistorian tietosanakirjalta. Kuinkahan kauan se kestääkään ennen kuin hänen kykyjään opitaan kotikaupungissakin kunnioittamaan asiaankuuluvalla tavalla. Kävin Markuksen kanssa Roomassa pari vuotta sitten ja huomasin hänen nauttivan sielläkin, ja nimenomaan sopivan arvokkaissa piireissä, mitä suurinta kunnioitusta ja arvostusta. Eikä se kunnioitus pelkästään johdu hänen erinomaisesta italiankielen taidostaan!

Eilen oli sitten kokoontuminen Oulu-Ylikiiminki -kehittämisryhmällä. Puhuimme siitä, miten saada Ylikiiminki käytännössä mukaan osaksi Oulun kaupunkia ja toisin päin, kuinka saada Oululaiset huomaamaan Ylikiimingin tarjoamat mahdollisuudet avarampaan kaupunkiasumiseen ja yrittämiseen. Haasteita on silläkin suunnalla luvassa - mutta haasteiden vastapainoksi myös monenlaisia tilaisuuksia!

Eiköhän tämä nyt riitä tuotokseksi tässä vaiheessa, kun aikataulut alkavat painaa päälle ja arkista työpanostani toivotaan jo toisaalla!

Fiiliksiä, fiiliksiä!! Tehdään parempaa Oulua yhdessä - minä tahdollani ja mahtavalla massallani voin olla vantterana vetohevosena sitä työtä tekemässä!!

Hp- Pp