Jannu, yöllinen vieraani

Joko se nyt alkaa tämä odotettu öiden valvomiskierre?

Edellinen yö rullasi lepoasentoa hakiessa ja näemmä myös tämän yön ennusmerkit ovat samanmoiset, kello on varttia vaille kaksi. Tunnin olen jo tuumaillut unta vailla, viritän koneeni kirjoitustyöhön, sillä samahan se on mitä tässä tuuskaa. Taaskin olen valvonut näitä vaaliasioita vatuloiden, vaikka hyvin tiedän, ettei valmista tule. Yhtäkkiä huomaan saaneeni tuttua seuraa mustassa yössä. Käskemättä tai kutsumatta esiin pistää Jannu, tuo persoonani peilikuva ja tunkeilee tyköni toisesta tilasta,

- Mitäs läksit, kyselee Jannu, henkiolento, joka kaikissa kysymyksissä tapaa olla aina se kyynisempi minäpuolikas.
Yritän havahtua, alan tehdä toimistani selkoa ja käyn siksi perustelemaan päätöksiäni,
- Läksin, koska yhteiskunta on ryhmittynyt pelaamaan etäohjattua tukipeliä eri ihmisyhteisössä ja soisin selvittäväni, miksi niin on tapahtunut ja mitä pitäisi havainnon johdosta tehdä.
- Hah, vastaa Jannu, eikä saata jättää minua rauhaan, vaikka meidän molempien olisi parasta levätä. Osaan jo odottaa, että Jannu hyökkää, sillä sen taidon se totisesti osaa,
- Hipiääsikö haluat helliteltävän, senkin itsekäs päsmäri, senkö tähden sitten läksit? Vääräpä on valintasi siihen tarpeeseen. Politiikassa ei päitä silitellä!

Torjun hyökkäyksen ja kiellän Jannua ehkä liiankin kiihkeästi, huomaan yliolkaisesti yrittäväni peittää muita aikomuksiani,
- Ei, en suinkaan. Älä höpötä, sinä sairas luonne! Läksin, koska kerran kauan sitten petin toivoni ja tahtoni, kerran karkasin ja kävin kipeän tien takaisin. Itselleni rauhan saadakseni nyt läksin. Sen verran olen itselleni velkaa!
Siinä onkin vissi perä, helpottaa ja rauhoitun. Tunnustelen haukotellen ajatusta, olisinko viimeinkin tullut kypsäksi kohtaamaan ja käsittelemään epämukavat lukioaikaiset muistoni. Syythän minä yksin tiedän, ja seurauksia olen surrut kohtuuttomasti matkani varrella. Pelot säilyvät kunnes kykenen hyväksymään ja kohtaamaan tapahtuneen.

- Toimitatko totta, kysyy Jannu sarkasitiseen sävyynsä. Miksi se aina epäilee, miksei se voi uskoa, vaikka itsekin asuu samaa kuorta. Ärsyynnyn sen tähden, vaikka samalla itsekin tunnustelen tuntemuksieni todenperäisyyttä. Jannu palaa esiin ja keskeyttää tylysti pohdintani,
- Toivotpa turhaan terapiaa, se tuhahtaa ja katkaisee kaihoisat tutkimukseni, eikä se vaikene vaan puhuttelee minua tuomitsevaan sävyyn,
- Vauhtisi ei varmaankaan heti hellitä. Painat kuin päätön kana, tai kukko oikeammin, ja sähellät siellä täällä syitä ja suuntaa vailla. Mikä se tekee ihmiseen tuommoisen tarpeen?

Haluaisin nousta Jannua vastaan ja puolustaa käsityksiäni, mutta kenelle ja miksi? Onhan se ikävästi oikeassakin, omalla tavallansa, olisi siis aivan turha nyt ryhtyä intokselle. Ollaan hiljaa, haetaan seuraavaa siirtoa. Minä puolustan, mutta otan silti aloitteen. Tuon julki toisenkin totuuden, rauhoittelen ja vakuuttelen,
- On tehtävä nyt, kun kerran on mukana. On yritettävä niin, ettei myöhemmin pettyisi itseensä, ettei tulisi taas tarpeita selityksille, eikä uudelle karkumatkalle. Tämä koko juttu on yhtä kivuliasta kohtaamisprosessia, yritä ymmärtää. Se on vain suoritettava kunnialla.
Hiljaisuus palaa, katosiko se. Hetken aikaa luulen jo pääseväni uneen, kunnes tajuan Jannun olevan yhä läsnä, ja pian se palaakin ääneen,
- Pelottaako, utelee Jannu varovasti
- Pelottaa vastata, että pelottaa, vaikka se ei pelota, etteikö pelota.
- Haa! Petturi! Sinä siis peittelet minulta todellisia pyrkimyksiäsi, senkin paskiainen! huudahtaa Jannu ja hyökkää uutta intoa täynnä kimppuuni. Yritän pakottaa silmiäni kiinni ja keskityn edessä olevaan etupihan porrasurakkaan, mutta Jannu ei anna minun paeta, vaan puskee ajatuksieni väliin,
- Puhu minulle, puhu, puhu, puhu, puhu!
- Vaikene hullu! Minä puhun, mutta anna minun sitten olla.
Parantelen asentoani ja teen hankalan päätöksen tunnustaa tavoitteeni oman rauhani tähden.

Tuhahdus. Jannu siirtää käteni ristiin rinnalle. Puhallan ja huokaisen. Haukotus seuraa saman tien. Saan aikaa tunnustukseni tekemiseen.
- Tahdon mitata, onko minulla mahdollisuuksia pyrkiä eteenpäin politiikan saralla. Riittääkö, saanko minä nyt olla ja annatko minun nukkua yöni rauhassa. Enempää ei ole jäljellä sanottavaa, ei minulla ole mitään muita sala-ajatuksia tunnustettavana!

Haen häntä hetken aikaa kuuluviin. Odotan vastausta, olo on tyhjiin vuotaneen ilmapallon kaltainen. Sieltä se tulee,
- Ehkäpä siinä hyvinkin oli kaikki, mutta ellei ollut, unesi ei tule olemaan levollinen. Salatut totuudet pääsevät aina lopulta pintaan ja ne paistaa kuin kuutamo pakkasyössä. Siellä ne näkyvät ja odottavat noutajaansa, nehän suorastaan huutavat huomiotani!
En enää jaksa väistellä, korttini ovat pöydässä kuvapuolet käännettyinä ylöspäin, en välitä valehdella, enkä halua valvoa yhtään enempää näiden syväluotaavien vuoropuheluiden kanssa.
- Nyt riittää, minä ärähdän ja käsken, - mene nyt pois ja anna minun nukkua yöni!

Jannu huokaisee tyytyväisenä, se vie voittajan elkein käteni tyynyn alle, tunnen vihkisormuksen painavan oikean käden pikkusormessani, missä sitä säilytän yöajat. Jannu on kai väsynyt itsekin. Se pistää minutkin haukottelemaan ja kuiskaa aivan hiljaa mennessään,
- Näin sinä selviät, totuudella. Kyllä me tässä pärjätään, mutta nukutaan nyt rauhassa.
Painan poskeni tyynyyn ja käännän hiljaa kylkeäni, harras huokaisu lähtee minusta kaukaa alhaalta asti. Koukistan jalkani peiton alle lämpimään. Mumisen vielä menijälle,
- Mene, mutta älä väistä vastuuta sinäkään. Koetetaan yhdessä sitten, minä lupaan.

Nukahdan ajatuksieni haihtuessa, karkumatkaa olemme tehneet kohta kolmekymmentä vuotta. Loppuyötä ei saa hukata, sillä seuraava yö on taas uusi arvoitus.