Kurki risukossa

Kauan sitten olen kiitänyt taivaan kannella. Olen kaarrellut kantavin siivin kaukana maan pinnalta väliin kajautellen komeita huutoja, jotka ovat varmaan saaneet jossain alhaalla päät ihaillen kääntymään suuntaani ylös korkealle. Olen tuntenut ilman virtaavan ympärilläni, olen omannut voiman ja taidon, olen käynyt koskemassa avaruutta. Olen kokenut kaiken, mihin kyvyilläni kykenen. Olen ollut etuoikeutetusti osallinen elämästä.

Rajuilma, luonnon armottomat voimat pakottivat minut palaamaan maan pinnalle. Osasin lentää, mutten valita paikkaa minne laskeutua. Kuusi vuotta sitten putosin tänne risukkoon, enkä ole pakkolaskuni jälkeen enää päässyt siivilleni. Olen raivannut lähtöratoja eri suuntiin, mutta turhaan. Risukko ympärilläni on leveille siivilleni liian tiheää ja korkeaa. Olen satuttanut itseäni yrittäessäni saada ilmaa alleni.

Kuuden vuoden aikana olen kasannut risuista kasoja, joiden päältä näen kirkkailla ilmoilla taivaalle. Olen seurannut kuinka tuhannet linnut halkovat taivaankantta, mutta heistä kaikista ylimpänä liitävät kaltaiseni kurjet. Ah, kuinka uljaasti, kuinka kauniin vaivattomasti he ohittavatkaan minut aina keväisin ja syksyisin. Ah, kuinka kirkkaasti he kailottavatkaan kulkiessaan näkymättömiin tiukan säännönmukaisessa aurassaan. Eiväthän he minua sieltä näe, eikä ääneni käheys yllä noin ylös. Ja mitäpä minä heille täältä toimittaisin, surkeuttaniko siunailisin, anelisinko armoa ja avunpyyntöjä vai valehtelisinko vointiani. Mitä se hyödyttäisi heille huudella, eiväthän he minua muistaisi, eivätkä tuntisi.

Olen oppinut olemaan hiljaa vanhetessani. Ennen kadehdin ja kaihosin takaisin, nykyisin en niin välitä. Enää harvoin käyn kasojeni päällä taivaita katselemassa. Mutta kaltaisiani kurkia jaksan yhä ihailla korkeuksissa. Heillä kun on jokaisessa siiveniskuissaan selvä suunta, heillä on muistissaan lähtöpaikka ja tiedossaan päämäärä. Ah, heidän menossaan näen aina tarkoituksen. Sekö minulta puuttui, kun laskeuduin yksinäni tänne risukon keskelle. En tajunnut kuinka vaikeata olisikaan tänne kerran jouduttuaan, kohota takaisin ilmaan. Luonnon villit voimat ja oman korskeuteni vietti saivat minut haaksirikkoutumaan tällaiseen ryteikköön. Välinpitämättömyyteni ja ylimielisyyteni hintaa olen maksanut kaikki nämä vuodet epätoivoisesti tarkoitustani tavoitellen. Ja jälleen on edessä pitkä talvi. Taas on koittamassa yksi niin toivoton ja lohduton talvi. Palelen jo nyt totuttautuessani ajatukseen tulevasta.

Ennen noita onnettomia tapahtumia en tiennyt maanpinnan elämästä oikeastaan mitään, en mitään. Ympäristöni muuntuessa vuodenajoista toisiin olen saanut oppia niin paljon uutta. Ja minä kun luulin olevani kaikkia muita merkittävämpi! Kuinka kamalan virheen kanssa olinkaan elänyt parhaat nuoruuteni päivät! Vaihtaisinko nyt tuntemani totuuden takaisin entiseen suloiseen harhaan?

Huh! Milloin tahansa vaihtaisin! Mutta kenties kaipaisin totuuteni luokse jo seuraavana päivänä. Tahtoisin kuitenkin niin kovasti vielä kerran tavoittaa taivaan ja tuntea ylätuulten viiman silmissäni, siivissäni ja kaikkialla! Toivoni lennosta on silti jo huvennut. Tänne minut on tuomittu ja omilla teoillani olen vankilani paaluttanut.

Tähän märkään ja routivaan maahan ei saata pesää perustaa, eihän tänne ole tulijoita, eikä minusta olisi heitä kohtaamaankaan. Huokaan syvään. Vaitonaisena kannan risua nokassani, olen palannut tähän paikkaan satoja kertoja. Kuinkahan vanhaksi kurjet elävät?
Painan pitkän nokkani siipeni suojaan ja antaudun lepoon, vaikkei mitään tarkoitusta levolleni olekaan.