Älä ujostele ymmärtämättömyyttäsi!
Suomi hakee suuntaansa syksyn kuntavaaleissa. Sukupolvensuuruinen
kysymys kuuluu, kuinka hyvinvointiyhteiskunnan palvelut voidaan turvata valtion
ja kuntien talouden kuristuessa paikoin henkihieveriin.
Varmaa vain on, ettei tämänkaltainen vastuuton kulutusjuhla
voi jatkua enää seuraavaan sukupolveen. Isiemme töistä kertyneet varat loppuvat
ja meidän ottamamme velat lankeavat. Kestävimmät säästöt syntyvät vasta ihmisten
havahtuessa huolehtimaan ja vastaamaan enemmän omasta elämästään.
Vuosikymmenten saatossa ähkyyn paisunut hyvinvointivaltio on ahnehtinut
ihmisiltä itsevastuun velvollisuuden luvaten tilalle helpompaa elämää. Huomattava
kuitenkin on, ettei suurilla sopimuksilla lupailtu helpompi elämä ole välttämättä
terveempää tai turvallisempaa elämää. Hyvinvoinnin sisältö ja merkitys onkin uudistettava
ja päivitettävä ajan tasalle. Meidän sukupolvemme olisi onnistuttava laittamaan
eheytyskehitys liikkeelle, jotta seuraavat suomalaiset voisivat sitä jatkaa.
Mutta mitä me teemme? Sen sijaan, että uskaltaisimme yhteistyössä uudistuksiin,
haemme syyllisiä ja osoittelemme toistemme tekemisiä sormilla. Tällaisessa
ilmapiirissä mikään ei voi muuttua. Ei ainakaan paremmaksi!
Tuntuu kovasti omituiselta lähinnä idealistisin perustein asettaa palveluntuottoperiaatteet vastakkain kuntien oman tuotannon ja yksityisen sektorin välillä. Ikään kuin meillä olisi oikeasti valittavana jokin
maailmoja syleilevä, autuuden takaava vaihtoehto. Sellaisen vaihtoehdon takana täytyisi olla kokonaisvaltaisempi ratkaisu,
esimerkiksi yhteiskuntajärjestyksemme muuttaminen sosialistiseksi. Siinä
tapauksessa ainoastaan julkisen sektorin hyvinvointitarjooma jäisi jäljelle,
koska muut vaihtoehdot häviäisivät haastamasta systeemiä. Mahdotonta! En sittenkään jaksa tai tahdo uskoa
sosialismin strategiaan.
Näin ollen päättäjien olisi rehellisintä tunnustaa vallitsevat ja nähtävissä olevat tosiasiat: kaikkia
palveluntuottamismuotoja tarvitaan ja vastatakseen kasvaviin hoivatarpeisiin on
jokaisen palveluntuottajan lisäksi kyettävä kehittymään paremmaksi. Rakenteiden
kriittinen tarkastelu ja toimintojen tehostaminen eivät kuitenkaan riitä, sillä kaikista
kipeimmin tarvitsemme luonnollisen välittämisen asennetta. Välittäminen lähtee ihmisestä, eikä systeemistä.
Voidaanko välittämisestä sopia? Ei voida! Yhtä toivotonta
olisi mennä lupaamaan rakkautta, jakamaan vastuuta tai tuputtamaan totuutta. Ihminen
kun ottaa vastaan vain minkä haluaa, ja senkin päälle tulkitsee kokemansa pelkästään
omien tuntemuksiensa perusteella joko oikeaksi tai vääräksi. Välittämisestä
sopiminen johtaisi meidät jälleen yhteen asenteelliseen umpikujaan.
Lopetettakoon syyllisten hakeminen, lopetetaan
palveluntuottajien luokittelu ja lopetetaan vastuunpakoilu. Kansalaisten
valtaosan mielestä politiikka lienee häikäilemätöntä kohtaamattomuuden
teatteria, jossa totuutta pakoilevat, itsekeskeiset ilkimykset kilpailevat keskenään
näyttämötilasta ja kohdevalojen loisteesta. Kuinka usein päättäjien keskinäisessä
sopimattomuudessa onkaan kyse ainoastaan periaatteellisuudesta, itsekkyydestä
ja ymmärtämättömyydestä!
Uskaltaisin väittää, että tämän osin tragikoomisenkin teatteripelin
tunnustaminen ja lopettaminen ratkaisisi valtaosan kuntien vaikeuksista. Komeisiin
kokoustiloihin, kuntajohtajien yrmyilmeisten rintakuvien tilalle tulisi
ripustaa kuntalaisten kuvia muistuttamaan päättäjiä, minkä tähden kutakin
kokousta istutaan ja kokouspalkkioita kuitataan. Monesti on tuntunut, että missio
on valitettavasti hukkunut valtapelin pyörteisiin.
Aloitetaan eheytystyö yksinkertaisimmasta päästä: ymmärtämisen
oikeudesta, ymmärtämisen ehdottomuudesta. Ihminen, joka ei ymmärrä itseään,
läheisiään tai elinympäristöään koskevia päätöksiä, ei voi niitä hyväksyä, eikä
tarvitsekaan. Hän, joka ei päätöksiä hyväksy, ei niihin myöskään sitoudu, eikä
niin ollen koskaan tule toimimaan päätösten puolesta, vaan toimii niitä
vastaan. Lukuisat ristiriitaisuudet ihmisten välillä alkavat
ymmärtämättömyydestä, jota ei ole uskallettu tunnustaa muiden kokousedustajien
kuullen. Kunnalliseen kokouskäytäntöön olisikin lisättävä seuraava lausuma: ”jokaisella
kokousedustajalla on oikeus, ja myös velvollisuus keskeyttää kokouksen kulku, mikäli
käsiteltävässä asiassa on jotain, mitä hän ei ymmärrä. Kokousta ei jatketa,
ennen kuin jokainen kokoukseen osallistuva on ymmärtänyt asian. Päätösesitykset
on niin ikään laadittava siten, että ne ovat jokaisen osallistujan ymmärrettävissä.
Luottamushenkilön on väärin olla päättämässä asiaa, jota itse ei ymmärrä, ja
jonka kohdalla ei ole ajoissa toiminut ymmärryksensä hyväksi.”
Tällaisella käytännöllä on useita hyviä vaikutuksia.
Ensinnäkin valmistelevat virkamiehet laativat esityksensä helposti
ymmärrettäviksi, koska muussa tapauksessa ne menevät uudelleen valmisteltaviksi,
toiseksi kokousedustajat ovat asiat ymmärrettyään helpommin yksimielisiä ja
sitoutuvat päätöksiin paremmin sekä kolmanneksi kuntalaiset pystyvät perustellummin
osallistumaan keskusteluun ja kuntademokratian toteutumiseen.
Häpeä ei ole ymmärtämättömyys, vaan siitä johtuvat virheet.
Paljon ja isojakin virheitä karsitaan pelkästään ymmärtämällä, mistä puhutaan
ja mistä päätetään.
