Kolumni: "Maisema kaunis, mieli eheä, koti rakas"

Ihmeellinen on luonto ja mittaamattomat sen tarjoamat eheytymisen mahdollisuudet. Ihmeellinen on nuotiotulen magneettinen voima ja käsittämätön sen rauhoittava vaikutus. Ihmeellinen on ihminen ahneudessaan ja ymmärtämättömyydessään. Ihmeellinen on maailma.

Tapasin toisaalla erään miehen, joka kantoi selässään harmaata reppua. Hän pysäytti minut marketin oven edessä ja pyysi kanssaan tulille, kannon nokkaan porisemaan. Olimme keskellä kuntataajamaa, jossa ei näkynyt ainoatakaan kantoa tulipaikasta puhumattakaan. Jäin kuitenkin hetkeksi jututtamaan miestä, kysyin minne hän oli menossa, mistä löytyisivät kannot ja tulistelusija, mutta en enää tavoittanut miehen huomiota. Hän toppasi toisen miehen ja esitti tälle samaisen ehdotuksen. Jatkoin matkaani hieman hämmentyneenä kohtauksesta.

Kerroin tapauksesta tuttavalleni, joka asuu kyseisessä kylässä. Sain kuulla, että reppumies oli koulutukseltaan diplomi-insinööri ja että hän oli tehnyt kunnioitettavan uran suuren kansainvälisen teleteknologiayrityksen palveluksessa, ennen kuin "sairastui" totaaliseen burn-outtiin ja romahti kaupassakävijöitä kiusaavaksi reppumieheksi.

Olen itse elänyt yltäkylläisimmät tähtihetkeni 90-luvulla sekä 2000-luvun alussa. Uskoisin tietäväni, mikä reppumiehen tarina pääpiirteittäin on. Kuvittelisin, että kaiken matkustamisen ja loistavien messukavalkadien jälkeen koko unelmainen maailma oli tullut nähdyksi. Finnairin lentopisteitä oli kertynyt maailmanympärimatkan edestä, tulosbonuksia oli pompsahdellut tilille tasaiseen tahtiin ja ulkomaisten asiakaskontaktien käyntikorteilla olisi hyvin voinut tapetoida olohuoneen ja keittiön. Ihminen on ehkä käynyt helvettiään läpi ilman, että olisi ajoissa ymmärtänyt suhteuttaa asioita mielensä mahdollistamiin mittoihin. Oravanpyörässä seurasi vääjäämätön loppukirivaihe, jonka pyörityksessä katosivat kaikki materialistiset saavutukset, ja hävisivät entiset ihmissuhteet. Kaikki meni paitsi henki, reppu ja pakkomielteinen käsitys kannon nokassa tulilla istumisesta. En osaa ennustaa löytääkö hän koskaan itselleen kantoa ja katseelleen tulta. Tuntui pahalta.

Yhtenä Oulun kaupungin lähidemokratiatoiminnan tehtävänä on herättää oululaisissa kiintymystä kotipaikkaansa ja lähiympäristöään kohtaan. Meillä jokaisella täytyy olla joku kiinnekohta, jossa saamme kokea turvan ja elämämme arvokkaimman tarkoituksen, rakkauden tunteen. Koti on ihmiselle satama ja kirkko. Koti ei ole pelkkiä kulisseja, ei seiniä, eikä lukko ovessa. Koti on kokonaisuus, jakamaton tunne turvasta. Koti on asuinympäristö, jonka siisteys on viihtyisyyttä, joka on turvallisuutta. Hoidettu asuinympäristö luo kodikkuutta, se kasvattaa ihmisten välistä vuorovaikutusta, lisää välittämistä ja synnyttää satoja syitä kiintyä kotiseutuun. On muistettava, ettei kotia voi koskaan ostaa, vain asunnon voi. Koti on asuttava kodiksi kokemusten kautta. Koti on tunnetta paljon enemmän kuin katoavaa materialistista merkitystä. Asunto on valmistamista, mutta koti on tehtävä.

Kannustan oululaisia välittämään kolmesta asiasta, jotka järjestyksessä kuuluvat: 1. ihminen itse, 2. kanssaihmiset ja 3. lähiympäristö. Ihminen, joka ei ensiksi välitä itsestään, ei voi pyytettömästi välittää toisista ihmisistä tai omasta elinympäristöstään. Lopuksi suositan kaikille asukas- ja kyläyhdistyksille keväistä retkeä teemalla: "Minä hyvä, sinä hyvä ja asuinympäristömme arvokas." Pohtikaa hiljaa kulkiessanne teemaa toisinkin päin: "minä huono, sinä huono ja asuinympäristömme irvokas." Toivotan kaikille lukijoille onnistunutta retkeä, rohkeutta kyseenalaistaa, voimia nähdä vaivaa ja lupaa rakastaa.

Heikki Pesämaa
kaupunginvaltuutettu (kok)
Lähidemokratiatoimikunnan puheenjohtaja