Eduskuntavaaleihin - tästä alkaen.

Johdanto

On sunnuntai-ilta, maaliskuun 28.päivä 2010. Ulkona on satanut koko päivän vetistä räntää. Katson ulos ikkunasta. Yhä sataa. Istuuduin työhuoneeseeni ja päätin kasata yhteen asioita, jotka ovat johtaneet minut mukaan pyrkimään kansanedustajaehdokkaiden joukkoon.

Mitä, mitä? Minäkö alkaisin ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa? Tuo selkärankaa järisyttävä ajatus alkoi itää mielessäni noin vuoden päivät sitten. Ensialkuun suunnitelma oli tuskin puolitotinen torrake, jonka lopulliseen toteutumiseen en vielä joitain kuukausia sitten oikein jaksanut uskoa. Pikku hiljaa ja useiden öisten valvontasessioiden aikana idea kuitenkin sai sisältöä, kirkastui ja hahmottui. Niinpä sitten annoin puolueorganisaatiolle allekirjoituksellani vahvistetun suostumuksen. Se tarkoittaa, että mikäli Kokoomuksen Pohjois-Pohjanmaan piiri katsoo minut ehdokkuuden arvoiseksi, olen minäkin mukana eduskuntavaalikilpailussa.

Omaan kyllä sopivaa geeniperimää politiikkaan, onhan isäni suvussa muuan presidenttikin, Kyösti Kallio oli pappani eno. Äidinkin puolelta on politiikkaa tehty, tosin pelkästään kunnallisissa luottamustoimissa. Vaarini, siis äidinisäni, oli Oulujoen kunnanvaltuuston jäsen ennen niitä aikoja, kun kuntaa ryhdyttiin kokonaisuutena liittämään Ouluun. Hän juuri minua aikoinaan omalla jäljittelemättömällä tyylillään ohjasti politiikkaan. Näillä sukumeriiteillä ei kuitenkaan pitkälle pötkitä. Itse on jokaisen aikalaisen kyettävä oma sanomansa laatimaan ja uskottavasti sen eteen töitä tekemään.

Tähän mennessä olen joutunut vakavasti punnitsemaan viittä perustavanlaatuista kysymystä: (1) olenko tosissani, (2) onko minulla tarvittavaa kompetenssia, (3) onko kampanjointiini riittävästi resursseja, (4) onko minulla vaalityössä tarvittavaa sanomaa ja (5) olisiko riman ylitykseen potentiaalista kannatusta, tilausta. Vastauksia on ehkä jo joitakin, mutta yhä pelistäni puuttuu paljon paloja. Tiedän, että rima on nostettu korkealle. Täytyy taustoittaa hieman vaikuttimiani.

On siirryttävä ajassa taaksepäin, aina 80-luvulle saakka, nimittäin yksi mahdolliseen ehdokkuuteeni ratkaisevasti vaikuttanut tekijä nousee esiin lukioajoiltani neljännesvuosisadan takaa. Liityin Kokoomuksen jäseneksi alle parikymppisenä vuonna 1983 tai -84, mutta oma kiinnostukseni politiikkaan ja eritoten Isänmaamme poliittiseen historiaan syttyi sitäkin aiemmin, ollessani tuskin kahtatoistakaan. Kempele, rakas synnyinkuntani, oli lapsuudessani ideologisesti vahvasti kahtiajakautunut. Molemmat leirit pysyivät mustavalkoisen tiukasti omissa poteroissaan. Kempeleläisten kannattamasta aatesuunnasta kertoivat aikuisten ihmisten arkiset ruokakauppavalinnat, lasten harrastukset, urheiluseurat, käytetyt automerkit, lippalakit, pipot, jopa asuinalueet sekä tietysti postilaatikot päivittäisine sisältöineen. Olin itse julkiporvari, mutta paras kaverini oli häpeämättömästi kotikommunisti, Kansan Tahdon toimittajan poika, jonka koko perhe oli punainen kuin vasta pesty paloautorivistö. Näkemyksellisistä eroavaisuuksistamme huolimatta tulimme kaikin puolin hyvin juttuun. Mutta auta armias, oli totisen kiihkoisaa intosta seurannut tappelu ilmeinen, jopa väistämätön, milloin vain oli politiikasta tullut puhetta. Opin siis jo alakouluiässä inttämään, väittelemään ja puolustamaan isänmaallista kunniaa kaikin käytettävissä olevin keinoin, kuten maassamme kautta aikain on tapana ollut.

Rippikoulukesänä muutimme Oulun kaupungin itäisimpään kolkkaan, Pikkaraisen kylään. Henkilökohtaisesti se oli minulle iso järkytys, sillä niin tuo arvostamani kommunistiystäväni, kuten kaikki muutkin lapsuuteni kaverit ja koko sosiaalinen verkostoni, sekä myös liikunnalliset harrastukseni ja itsevarma identiteettini jäivät Kempeleeseen; elämäni olisi kuulunut siihen keltaiseen taloon, mikä minulle on aina edustanut kotia. Myös lukuisissa unissani olen palannut takaisin tuohon taloon vielä vuosikaudet muuton jälkeen.

Uusi asuinrakennuksemme Pikkaraisenkylällä, Oulu¬joen äärellä komean mäen päällä ei koskaan muodostunut minulle kodiksi. Yhdeksäs luokka kului Kastellin Yläasteella, vaikkakin lähinnä koulumatkan varrella ohikiitäviä maisemia A.Mörön linja-auton ikkunoista katsellessa, silloisten koulukavereitteni väliset ystävyyssuhteet kun olivat aiempina vuosina jo solmittu. Kahdenkymmenenkahden kilometrin pituinen koulumatka ei edistänyt kaveruuksien kehittymistä. Vapaa-aikaisen orpouden lisäksi kiepsahti lukuaineiden keskiarvonikin jyrkästi kohti kuutosta. Olisinkin suosiolla tyytynyt ammattikouluun, mutta ankara opinto-ohjaajamme määräsi hakemaan lukioon. Alistuin hänen tahtoonsa ja kohta nimeni kirjoitettiin Lyseon lukion oppilasluetteloon, vaikkakin vasta toiseksi viimeisellä sijalla. Silloin sisäänpääsyyn riitti 6,7 keskiarvo. Luokallamme aloitti 33 oppilasta, joista ainoastaan 8 kirjoitti aikataulun mukaisesti ylioppilaaksi, heistä minä yhtenä. Sellainen koulu oli Lyseo siihen aikaan, meitä reppanoita oli muitakin. Ei meitä kehuttu, eikä kiitetty, mutta jälkeenpäin on monesti silloisten opettajien kanssa moikattu ja kuulumiset vaihdettu.

Innostuin alkuun opiskelusta, tykkäsin arvonsa tuntevista, mutta ehdottoman ammattitaitoisista opettajistamme ja imin energiaa Lyseon kunniakkaasta hengestä. Tempauduin täysillä mukaan opiskelurytmiin ja tunsin koetellun itsetuntoni pikkuhiljaa palautuvan. Suunnitelmissani oli hakeutua heti lukion jälkeen Paasikivi-opistoon ja pyrkiä siellä saadun pohjaopin jälkeen edelleen Helsingin Yliopiston Valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Mielessäni siinsivät ylevät maisteriopinnot ja porvaripoliitikon kiehtova ura. Kävin lakki kourassa Oulun Kokoomuspiirin toiminnanjohtajan, legendaarisen Osmo ”Omo” Saarisen juttusilla ja hän lupailikin minulle tukeaan Paasikivi-opiston kursseille pääsemiseksi. Samalla Oulun Lyseon luokalla kaltaisiani kokoomusnuoria oli kaksi muutakin. Valveutuneessa ryhmässämme yhdessä joidenkin opettajien kanssa teoretisoimme maailmaa muuttavaa politiikkaa ja harrastimme ainoita oikeita oppeja, porvarillisia totuuksia.

Kakkosluokan kevätlukukauden alkaessa saimme mainiolta historianopettajaltamme vapaaehtoisen tehtävän valmistaa ja pitää suullinen esitys jostain yhteiskunnallisesta tai ajankohtaisesta poliittisesta teemasta. Ilmoittauduin tietenkin heti vapaaehtoiseksi, kuten molemmat kaverinikin. Päätin pitää esitelmän Yhdysvaltain demokraattisen puolueen presidenttiehdokkaan esivaalista. Keräsin Kalevasta lehtileikkeitä ja tutustuin yleensäkin kaikkeen saatavilla olevaan, aiheeseen liittyvään ja median välittämään materiaaliin. Vieläkin muistan kannattaneeni Gary Hartia, mutta siitä huolimatta demokraattien presidenttiehdokkaaksi selvisi lopulta Walter Mondale. Heidän lisäksi elefanttipuolueen ehdokkaina olivat ainakin tunnettu tummaihoinen kansalaisoikeusaktivisti Jesse Jackson ja joku kansallissankari-astronautti, muistaakseni nimeltään John Glenn, mutta muutaman muun vähemmän tunnetun ehdokkaan kanssa he karsiutuivat suuresta finaalista. Hävinneitä ei enää muista kukaan, mutta Ronald Reaganin muistavat kaikki. Hän oli se iso voittaja, Yhdysvaltain presidentti. Missähän lienevät Gary Hart ja Walter Mondale?

Hävinneisiin lukeuduin tavallaan itsekin, vaikka olin taustatietoineni tappavan tosissani. Jännitin esitelmäni pitoa niin hirvittävästi, etten saanut edeltävänä yönä juurikaan unta; hikoilin ja hermoilin, hourailin ja pelkäsin. Tajusin kauhukseni, etten ollut lainkaan valmistellut itse esitystä, ainoastaan materiaalia ja tietoa oli karttunut kiitettävästi. Yön pimeinä tunteina pelkoni sai siivet. Esityksen hetken lopulta koittaessa olin niin kamalassa kunnossa, että tuskin pysyin pystyssä. Jouduinkin keskeyttämään esitelmän heti alkuunsa. Änkytin jotain selitystä ja pyysin puolipökerryksissä anteeksi keskeytystäni. Palasin hytisten kuin horkkatautinen paikalleni pyyhkimään kasvoiltani kylmää hikeä. Mietin, mitä tapahtui. Hyräilen vielä nytkin Beatlesin Yesterday –laulun kohtaa: ”suddenly, I´m not half a man I used to be… there´s a shadow hanging over me…”

Opettajamme jatkoi yhteiskuntaopin tuntia, kuin mitään kummempaa ei olisi tapahtunut. Emme koskaan palanneet tapahtuneeseen, vaikka näin jälkeenpäin ajateltuna olisi katastrofi pitänyt purkaa heti kyseisen tunnin jälkeen. Valitettavasti vain muutama vuosi mainitun kohtauksen jälkeen hän kuoli liikenneonnettomuudessa jossain Etelä-Suomessa. Hän oli hyvä opettaja, rauha hänen sielulleen.
Tajusin siis epäonnistuneeni karmealla tavalla, nuoren mieleni myllerryksissä käsitin pettäneeni kaikki, niin itseni, kaverini kuin koko systeemin. Romahdin ja siinä hetkessä elämäni sai uuden synkeämmän suunnan. Aloin etsiä vastausta järkkyneen psyykeni pintaan tatuoituneeseen kysymykseen, ”mitä minulle tapahtui”. Unohdin ylevät pyrkimykseni, unohdin kunnianhimoiset suunnitelmani, luin Freudia, luin mitä tahansa, missä käsiteltiin ihmisen mielen mysteereitä, psykologiaa. En ymmärtänyt vaikeaselkoisia teorioita, olisin kaivannut käytännön apua. Sitä ei silloin ollut saatavilla, tai en osannut sitä etsiä. Sen sijaan löysin keskikaljasta kätevän lääkkeen ja baareista uudet kaverit. Opettelin olemaan ja asennoitumaan kipeän mahalaskun suorittaneen surkimuksen säälittävään rooliin.

Lukion kolmas luokka ja siihen päälle ylioppilaskirjoitukset menivät niin ollen totaalisesti penkin alle. Saivat mennäkin, ajattelin välinpitämättömästi ja hävisin hämärille kujille. Rimaa roikotellen pääsin kuin pääsinkin painamaan valkolakin päähäni. Lakitustilaisuudessa Lyseon juhlasalissa uudet pyhävaatteet päälläni lauloin epähuomiossa ”gaudeamus igitur, viva la imbrobatur…”

Muutaman päivän päästä hain töihin rakennustyömaalle apumieheksi. Työmaa oli Helsingissä, mikä oli hyvä, sillä etäisyys kaikkeen kurjuuteen kasvoi kuudellasadalla kilometrillä. Ei sielläkään onnea ollut odottamassa, mutta kuluipahan kesä, syksy ja alkutalvikin pahalta haisevissa työmaaparakeissa, kunnes helmikuussa pääsin armeijaan Keuruulle. Pitkästä aikaa riemumieli valtasi minut! Tuntui kuin olisin saapunut maanpäälliseen paratiisiin. Aina ilmestyi joku selkosanainen päällikkö, joka herätti, kertoi mitä tehdään, minne mennään, mitä pannaan päälle ja milloin lähdetään. Nautin kokoaikaisesta hoidosta ja tarkasti ohjelmoidusta elämästä täysin rinnoin, olisin halunnut jäädäkin armeijan harmaisiin, pyrkiä Kadettikouluun ja palvella Isänmaatani turvaisassa upseerin virassa, mutta koti ja yrityksemme tarvitsivat minua silloin enemmän. Niin uskoin, enkä ollut käsityksineni väärässä.

Aloitin armeijasta päästyäni heti seuraavana päivänä työt, vaikkei minua töihin ollut pyydettykään. Meninpähän vain ja ilmoittauduin palvelukseen. Arkipäiväni koostuivat helpoista hanttihommista, perehdyin luontevasti alaan, havaitsin joitakin epäkohtia ja kohta puutuinkin jo kaupallisen toimintamme kehittämiseen. Pääsin vauhtiin. Yrityksemme nimi vaihtui pian Viestimaaksi ja 90-luvulle päästäessä alkoi kauppakin kukoistaa. Myin ja markkinoin. Isäni kehotti minua kouluun, mutta kiemurtelin ja kieltäydyin menemästä. Vetosin tanakkaan työtahtiin ja markkinoita valtaavan firmamme tarpeisiin. Todellinen syy koulukammooni oli tietenkin lukioajan kokemuksissani.

Tein lopulta liki neljännesvuosisataisen työrupeaman telekommunikaatiokaupan parissa. Menestyimme hyvin siihen saakka, kunnes kadotimme työnilon ja identiteettimme. Ketjuunnuimme liian syvälle Soneran syliotteeseen. Oman irtaantumiseni prosessi oli pitkä alkaen oikeastaan jo 2003, mutta sinnittelin vielä kuuden vuoden ajan eri tehtävissä, kunnes aikoinaan niin heleän hehkuvana loistanut hiillokseni oli kadottanut muodottomaksi palaneesta hahmostaan viimeisetkin väreensä.

Jälleen olin tullut vedenjakajalle. Se on yhä edessäni, juuri nyt. Pysähdyn tähän, kysyn taas itseltäni, katoaisinko vieläkin kauemmaksi todellisuudesta ja itsestäni vai joko hyväksyisin tapahtuneen ja kohtaisin itseni ja mahdollisuuteni sellaisina kuin ne olivat ja yhä ovat.

Tätä kirjoittaessani olen mielessäni palannut takaisin lukioaikoihini. Elän uudelleen aikaa ennen ja jälkeen romahdukseni. Olemme muuttaneet pari viikkoa sitten Pikkaraisenkylälle, samaan vuonna 1981 rakennettuun taloon, joka ei koskaan ollut kotini. Olisiko se nyt, jos antaisin sille uuden tilaisuuden. Uusi tilaisuus sekä talolle että itselleni. Vaikka olenkin saanut etäisyyttä tapahtuneeseen ja uskoisin pystyväni traumani kiihkottomaan tarkasteluun, en siltikään ole täysin sinut kokemusteni kanssa. Tahtoisin olla se sama poika, jolla oli itsensä näköinen idea elämästään. Tahtoisin todistaa sille pojalle, että idea mikä oli silloin, oli hyvä ja oikein. Sen tähden ryhdyn, Isänmaan, kotikaipuun ja itseni tähden.

* * * * * *

Palaan tuonnempana vaaliteemoihini. Ne ovat par´aikaa työn alla.

Heikki