10.11.2010

Sanasia muutoksesta

Johdannoksi ja virikkeeksi - henkilökohtaisiin kokemuksiini perustuva elämännäkemyksellinen lyhytluotaus

Se, mikä minussa on aidointa minuutta, koputti ja pyrki tunkemaan enemmän esiin. Kokemus oli hätkähdyttävä. Olin niin kauan kieltäytynyt kuulemasta sisäisten tarpeitteni kutsua. Taistelin tuntemuksiani vastaan ja rimpuilin mukana kuori kimaltaen, kunnes muutamat samanaikaiset yhteensattumat sotkeentuivat selviämättömäksi ongelmavyyhdiksi ja sisäinen kipuni kasvoi liian suureksi. Muutosprosessini kahtatoista eri vaihetta availevana tutkielmana tämä vihkonen on pieni matkakertomukseni ja kokemusperäinen selvitykseni kahdeksan vuotta kestäneestä ajanjaksosta jälkeen sen, kun olin kuullut ja noteerannut koputuksen; ja kun olin ihmetellyt ääntä aikani, noussut avaamaan ja varovasti ovenraosta kurkattuani havahtunut huomaamaan, ettei kaikki ollutkaan oikein.

Saavuttamiseni pakkomielteet ja mielenrauhattomuus
Tiesin olevani hyvä. Pärjäsin kodissa ja koulussa kohtuudella sekä pelikentillä erinomaisesti. Ystäviä oli, kuten muillakin ikäisilläni ja kavereita kaikkialla. Huolta ei ollut eilisestä, eikä huomisesta. Polkupyöräni runkopalat olivat lujasti yhteen ruuvatut, rasvattu ketju rullasi rytmiä, kumit kantoivat kulkuani kovalla maalla ja minä poika kiidin elämäni myötäisissä tuulissa eteenpäin.
Romahdus tuli rippi-ikäisenä. Vanha turvaisa kotini ja rakas kotiseutuni jäivät tuntemattomiin käsiin, me muutimme muualle. Muistot palasivat uniini kiinnittäen käsitykseni kodista taloon, jossa en asunut. Kaverit kaikkosivat, harrastukset jäivät, asemani autioitui. Ratkaisu oli minulle henkilökohtainen tragedia. Muutos oli totaalinen ja vaikeasti hyväksyttävissä. Jäin yksin ja irralleen. Ajauduin viisitoistavuotiaana aikuisten ihmisten maailmaan. Epävarmuuteni kihosi pintaan paksuina kerroksina, kyllästäen alleen niin luovuuteni voimat kuin sosiaalisesti luottavaisen herkkyytenikin. Persoonani muutoksen seuraukset iskivät vajaavoimaiseen suojarintamaani lukiossa. Iskut tapahtuivat yllättäen ja tuntuivat henkeä ahdistavina, kylmähikisinä paniikkikohtauksina kesken ääneen lukemisen, esitelmänpidon tai ylioppilaskirjoitusten. Se siitä. Koululääkäri määräsi aspiriinia, mutta minä menin kirjastoon etsimään apua ahdinkooni.
Mieleni jouduttua epätasapainoon kuluivat kaikki voimani itseni koossapitämiseen ja seuraavasta päivästä selviämiseen. Niin alkoi pitkä, tuskainen ja perusteellinen kasvuprosessi musertuneen minuuteni korjaamiseksi. Toinen seuraus oli välitön ja kiistaton, luovuin kaikista tulevaisuuteni suurista suunnitelmista. Aivan kaikista. Piste nolla. Lähdin töihin rakennustyömaille.
Tajusin olevani jännittäjä ja hermoilija. Neurootikko. Opin kammoamaan kaikkia sosiaalisia tilanteita, joissa oli vähänkään mahdollista joutua avaamaan suuta muun kuin syömisen vuoksi. Etsin paikkani uloskäyntien vieressä.
Koen olevani eräänlainen 70-luvun Suomen ristiriitaisen, moniulotteisen ja ahdasmielisen epävarmuuden ilmapiirin synnyttämä sotaveteraani. Selviytymiseni ja suorittamiseni hinta on ollut pakkomielteitä vuotava sotavamma, jota kannan mukanani yhä edelleen. Selvitäkseni elämässä eteenpäin olen joutunut palaamaan elämässäni taaksepäin. Olen palannut kohtaamaan itsessäni sen elinvoimaisen lapsen ja pellavapäisen pojan, jonka ajatukset elivät vapaudessa ja vahvistuivat luottamuksen hengessä. Otaksun, että meitä vaikeiden aikojen veteraaneja eriasteisine tunnevammoineen on useita muitakin.
Työ yksin oli nimittävä osa siitä maskuliinisesta ja materiakylläisestä maailmankatsomuksestani, mikä hyvinkin kaksikymmentä vuotta vallitsi käsityksiäni kaikesta olennaisesta. Omaksuin nöyrän ja työteliään luterilaisuuteni nopeasti ja otin sen vastaan vaihtoehdottomana itsestäänselvyytenä. Kasvoin selviytymään, suorittamaan ja pyrkimään. Saatan häpeilemättä tunnustaa lopulta hallinneeni pelinhengen. Olin sinut roolini kanssa, en itseni.
Kahdeksan vuotta sitten suorittamiseni pakkomielteet olivat punoneet minut seiteillään lujasti kiinni kelkkaan, joka huomaamattani sysättiin alamäkeen. Vaistosin voimattomuuteni, kun kiihkeän elämäni kasvattama massa kiihdytti kelkkaa kohti kurimuksia. Alamäki oli kuoppainen kokemus risukkoisessa rinteessä. Satutin itseäni, mutten päästänyt irti. Vauhdin lopulta tyssätessä oli kipuni kasvanut kokoaikaiseksi, mutta pysyin kiinni kelkassa siihen saakka, kunnes se oli hajonnut allani.
Riuhdoin itseni irti harsoisiksi repaleiksi ratkenneista seiteistä ja pakottauduin ylös. Päätin palata takaisin jonnekin, josta kauan, kauan sitten olin lähtenyt ja ryhdyin laahustamaan ylös hämärän peittoon hukkuvaa rinnettä.
Tahdon korostaa, että tuhansien vastaavien kokemusten joukosta oma liukuni, kuten myös vuosikausien mittainen ja edelleen kesken oleva nousuni, on yksin minun ja minusta. Käsittelen tapahtunutta, mutten tuomitse ketään. En itseänikään. Tavoittelen totuutta ja tekemilläni valinnoilla pyrin palvelemaan tarkoitusta. Olen luopunut useista haitallisista pakkomielteistäni ja etsiytynyt eroon sellaisista statusvaateista ja egoani korostavista välineistä, jotka satuttavat sisimpäni henkeä ja hämäävät minut matkallani takaisin hukkaisille harhapoluille.
Olenko nyt ihmisenä hyvä tai parempi kuin ennen mahalaskuni kokemuksia? Tahtoisin uskoa niin, ainakin olen tavoitteitteni suhteen tasapainoisempi ja päämäärätietoisempi, mutta tiedostan myös, että elämäni kasvuprosessi on keskeneräinen. Valmistaudun koko ajan, mutta ehken ikinä valmistu, ainakaan ennen kuin kuolen.
Seuraavat kaksitoista kohtaa ovat limittäisiä, kierteisiä ja päällekkäisiä. Niitä kuuluu läpikäydä uudelleen ja uudelleen. Jos jotain minuutta vahvistavaa vaikutusta on tullakseen, se tulee tilauksesta, tarpeen mukaan ja ajan myötä, kasvaen elämänlaadulliseksi muutokseksi prosessin uutterasta toistamisesta ja vilpittömyyden hengestä.

Ensiksi: Kipu
Henkisessä tarkoituksessaan kipua aiheutuu, kun valheellisuuden viehätys lakkaa hyväilemästä pinnallista minätietoisuutta. Kipu kumpuaa kyllästymisestä, haasteellisiin valintoihin väsymisestä ja elämän epävarmuuksien synnyttämästä levottomuudesta. Kipu turruttaa tekemisen ja ilmenee arkisena aikaansaamattomuutena, mielenlamana. Ainakin niin kävi minulle. Kipeydyin ja menetin tempon elämästäni. Kipuani olisi varmaan hoidettu vastaanotoilla, terapioissa, palavereissa, lomilla ja enenevissä määrin myös lääkkeillä. Kipuni olisi diagnosoitu kenties masennukseksi. Enemmän kuin masennusta, kipuni on silti irtipäästämisen alkuvoimaista tarvetta ja jotenkin kauhistuttavan kiehtovaa pelkoa ratkaisun mukanaan tuomista seuraamuksista. Koenkin, että kipu tuskastuttaa, ja että vasta kivun aiheuttajan ulkopuolinen arviointi ja ylimalkaisen asiantuntemattomat johtopäätökset sekä niiden perusteella määrätyt hoitotoimet masentavat.
Riittäisikö sittenkin, että ihminen kohtaisi kipupisteet itsessään. Olisiko kysyttävä, mitä sinne sisälle kuuluu ja mikä siellä on hätänä?! Kipu on muutoksen airut, kymmenen pisteen vihje oman vastaanoton avautumisesta. On hyväksyttävä, että kipu kuuluu aikaan ja asiaan, kipukokemukset ovat kasvamisen ehto ja edellytys. Mielestäni pettymyksiinsä turtuneen ihmisen kokema selittämätön kipu kertoo vilpittömyyden tilasta, siis aidosta muutoksentahdosta. Siitä on syytä jatkaa omaehtoisilla toimilla, sillä vaihtoehtoina väijyvät masennus, apatia, syrjäytyminen ja ihmisyksilön vetäytyminen omien pelkojensa piinaavaan puristukseen. Luhistuneen itsetunnon seurauksena mielen herkkä tasapaino järkkyy ja ihminen menettää yhteyden sisäiseen minäänsä. Yhteyden kerran katkettua kivettyy paluupolku itsetuntoisuuteen liki pitäen ylitsekäymättömäksi. Hektisenä hyrräävässä maailmassamme näyttämöltä poistuminen käy nopeammin ja lopullisemmin kuin tahtoisimme uskoakaan. Menetetty tapaus. Hoitoon ja heitteille.

Toiseksi: Aitous
Viikonloppukursseilla, päiväseminaareissa, kymmenissä mediavälineissä, muotiteemaisissa kirjoissa ja ylistettyjen asiantuntijoiden julistamissa lausunnoissa kerrotaan värikkäästi viisaista oivalluksista ja menestykseen johtaneista valinnoista. Tarinat hivelevät kalenteriajassa kiinni kiitävän ja trenditietoisen ihmisen pintaa kuin paraskin TV-viihde. Suurin osa noista opetuksista onkin, surkuhupaisaa kyllä, yhtä saippuamaisen fiktiivisiä ja ainoastaan toisenlaista totuutta palvelevia. Jokainen kankaalle heijastettu voittajakertomus on julki tullessaan vanha. Menestystä kun ei koskaan saada aikaan pelkästään menestystä mallintamalla. Ihminen on yksilö, yksilöllisine tarpeineen, ja jokainen on vain oman onnensa seppä.
Varmasti kaiken johdatuksen joukossa on paljon oikeita ja vilpittömiäkin tarkoitusperiä. Usein niidenkin vinkkien vaikutukset ovat vain hetkellisiä ja haihtuvaisia, vaikka vastaanottajan tarpeet olisivat kuinka todellisia tahansa. Olen itsekin osallistunut tilaisuuksiin, joissa on syyllistytty mielihaluja hellivien tuntemuksien pikaiseen puoskarointiin eli ”väärän jumalan palvelemiseen”. Mutta olen myös saanut olla sellaisilla kursseilla, joiden aikana syntyneet tai välitetyt viisaudet ovat auenneet, joskin valitettavasti vasta viikkojen tai kuukausien päästä, jos vielä sittenkään. Tiedon omaksuminen taitaa olla yhtä henkilökohtaista kuin ruokahalu ja pöytätavat.
Käsitykseni mukaan todellinen muutos kuitenkin kerää kasvuvoimansa syvemmältä, vaietun minuuden syövereistä ja polttavan henkilökohtaisista kipukokemuksista.
Sauna on meille suomalaisille pyhä puhdistautumispaikka, jossa löylyn jumalainen kuumuus liottaa pinnaltamme likaa ja kuonaa luonnollisemmin kuin yksikään pesuaine. Samanlaista säännöllistä puhdistautumisriittiä soisin sovellettavan hoidoksi henkiseen hyvinvointiimmekin. Silloin tällöin ja siellä täällä kaipaan sielunsaunaa – lämpimäisiä korkeamman tietoisuuden lauteita, joille noustessani riisuudun ahdistavista ajatuksistani. Kaipaan meditatiivista mielenkylpyä sulkeutuakseni hiljaa omien ajatusteni kanssa henkilökohtaiseen hämärään. Aitouden pyhän tilan salliminen ja säännöllinen saavuttaminen ovat sitoutuneen muutosprosessin siemeniä.

Kolmanneksi: Uteliaisuus
Ilman vapaata omaehtoista päätöstä, innostunutta asennetta ja kyltymätöntä tiedonjanoa mikään ei muutu pysyvästi, koska ihminen ei sitoudu muuttumaan. Sitoutumisella ei ole määreitä tai asteita, sitä joko on sitoutunut tai ei ole. Itse ajattelen sitoutumista vertauskuvallisesti nuotiona. Tulen äärellä minun on aina ollut hyvä olla. Nuotiota on alituiseen ruokittava, puita katkottava, pilkottava ja kannettava, muutoin liekkien tarjoama lämpöinen yhteys katkeaa. Jokaisena istuntokertana nuotio on uudelleen rakennettava, sytytettävä ja ruokittava. Samoin on tiedonjanon tyydyttämisen kanssa. Yksittäiset ja irralliset siteeraukset suurten filosofisten mestareiden teoksista leimahtavat lukukokemuksina ja ilahduttavat kyllä mieltäni, mutta eivät nekään kauaa lämmitä, koska lainatut lauseet eivät aukene selkosuuntaisiksi opastuksiksi. Teorioiden ponnekkuutta ja oppien uskottavuutta korostavina tehosteina käytetyt tulkinnanvaraisuudet eivät sammuta tiedonjanoani. On oltava uteliaampi, on päästävä pidemmälle, käytävä peremmälle! Minun on itse oivallettava minuuteni muutosmekanismit, minun on ne luotava ja ruokittava. Minun on ollut sitouduttava minuuteni eheytymisen ehtoihin. Minän muutos on minän asia. Minuuden saloihin sukeltaminen edellyttää yksilöltä lapsekasta uteliaisuutta, täytyy tahtoa penkoa sisimpäänsä. Uteliaisuus ruokkii innostusta, jota ilman ei synny liikettä, eikä kaivattu kehitys koskaan mahdollistu.

Neljänneksi: Sitoutuminen
Kipu muokkaa muutostarpeen maaperää, aitous istuttaa siihen siemenet ja innostuksen energia kasvattaa sitoutumisen otetta päivä päivältä pitävämmäksi juuristoksi. Sitoutuminen ilman kyseenalaistuksen kriittisyyttä on näennäistä, epäaitoa ja tyhjänpäiväistä intoilua, eikä sellainen henkistyneisyyden hupailu jaksa koskaan vahvistua vankemman minuuden kasvua kantavaksi. Sitoutuminen vapaatahtoiseen ja itse ohjattuun minuuden muutokseen ei nähdäkseni voi tapahtua terapioissa, eikä joukkokokouksissa. Havahtuakseni minuuteni esittämiin vaatimuksiin minun täytyy voida vetäytyä, kysyä, epäillä ja perehtyä taustoihini, tarkoitusperiini ja tavoitteisiini. Pienikin nousuani oikaiseva vilppi pettää pohjan polultani. Itseni pettäminen on liukumäkeni kaltaista vahingollista ja kipeää kompurointia, joka kaiken lisäksi mitätöi siihenastisen nousuni ja romahduttaa yritykseni alas alkuun.
Opin hyväksymään vaihtoehdottomuuden, ymmärrän jo, että minun on kivuttava ylös- ja eteenpäin puhtaan vilpittömyyden hengessä tai sitten, kuten ennen, satutettava itseäni ja pysyttävä alhaalla ilman uusien näköalojen tarjoamia mahdollisuuksia. Ihmettelen, näen vaivaa ja etenen tietä tunnustellen intuitioitteni ohjaamana, pikkumatkan kerrallaan. Koko ajan minun on pidettävä mielessäni aitouden henki ja innostuksen energia; yhä uudelleen on kysyttävä itseltäni, olenko tosissani, olenko rehellinen.
Parhaimmillaan muutosprosessiin rohkaisevat kokoukset ja kurssit toimivatkin alku- tai välipaloina ja sellaisinaan erinomaisen hyvinä janonsytyttäjinä, eli positiivista kehitystä stimuloivina tukityökaluina.


Viidenneksi: Oivaltaminen
Yhtäkkiä, ihan missä ja milloin tahansa häivähtää tajunnassani oivalluksen välähtävä aistimus. Yleisimmin oivallukseni tulevat öisin. Ne hätkähdyttävät hereille ja havahduttavat pohtimaan, kirjoittamaan ja valvomaan. Oivallukset innostavat eteenpäin. Esimerkiksi eräänlaisesta oivalluksestani nostan yhden viimeaikaisen valveille havahduttaneen aistimukseni.
Ihminen on raajoillaan toimiva ja muistillaan ajatteleva psykofyysinen nisäkäs sosiaalisine tarpeineen. Ruumis on fyysinen, aineellinen, ja tottelee siis maanvetovoimaa, siinä missä muitakin fysiikan lukuisista lainalaisuuksista. Ruumis on määriteltävissä, eli mitattavissa olevilla arvoilla rajattavissa. Sielu puolestaan on henkinen, aineeton, eikä ole kiinni missään tunnetuissa ja määriteltävissä olevissa lainalaisuuksissa. Sielu on tuntematon ja mittaamaton, joten on oikeutettua kysyä, onko sitä edes olemassa. Mutta olettaen, että sielu on todellinen, ja että se on ruumissa eikä päinvastoin, voimmeko kysyä, lepääkö sielu tarpeettomana ja riutuuko se suljettuna ruumiin rajaamassa kotelossa? Ja edelleen, jos aineeton sielu ei ole vapaa, voiko aineellinen ruumiskaan olla? Kumpi määrittelee ihmisen tekemiä valintoja, kumpi on enemmän tai aidommin minä, se mikä tuntuu, vai se mikä tuntee? Entä kumpi on alkuperäinen ja tiedostava minä, ja kumpaa minää on matkan varrella mallinnettu ja muokattu ulkoisten olettamusten ohjaamaksi ristiriitaiseksi minäksi? Kumman asettamilla ehdoilla olisi näin ollen elettävä, ja miten ylipäätään voisi elää sielunsa asettamilla ehdoilla, ellei siihen ole uskoa tai yhteyttä?
Oivallukset houkuttavat ja johdattavat muutostyötään prosessoivaa ihmistä hyödyllisiin kysymyksiin ja perimmäisiin kohtaamisiin oman itsensä kanssa.


Kuudenneksi: Energia
Tarpeeseen, aitouteen ja innostukseen perustuva minuuden kehittämisprosessi generoi kasvuenergiaani enemmän kuin olisi tarpeenkaan. Energia auttaa minua ymmärtämään eriulotteisia kohtaamisia, hyväksymään ja suvaitsemaan erilaisia ihmisiä ja tilanteita, sekä tehostamaan keskittymistäni olennaiseen. Matkallani olen nähnyt energian olevan kuin pajupusikko, mitä enemmän sitä harvennan, sitä vahvemmin se kasvaa uutta vesaa. Toisaalta, ellen luovuta energiaa ympärilleni, ehtyy ja kuihtuu sen kasvu lopulta kokonaan. Energia on välittämisen ja antamisen kehittämää ehtymätöntä voimaa, jonka luovuttaminen kasvattaa tilaa uudelle energialle.


Seitsemänneksi: Vastaanotto
Oivallusten ja kohtaamisten rohkaisemana olen uskaltautunut laajentamaan vastaanottoni kaistaleveyttä, eli kommunikoimaan aidosti omana itsenäni, ilman itsetehostuksen kyhäämää kulissia ja itsekkäiden taka-ajatusteni aiheuttamaa häiriötä. Tasavertainen vuorovaikutustilanne onkin muutosprosessiani rikastuttava kohtaamisen kokemus. Mahdollisen väsyttävän ja pettymyksiä aiheuttaneen tilanteen jälkeen minun on syytä kriittisesti analysoida itseäni ja käyttäytymistäni. Teennäisyys, liika aktiivisuus, ehdottomuus, kaikkitietävyys ja ylimielisyys ovat asenteellisen tunnevajaavaisuuteni aiheuttamia väärinkäytöksiä, jotka kostautuvat mielentasapainoani järkyttävinä kohtaamiskokemuksina. Valheellisuus, viha, kateus, toisen osapuolen yliarvostaminen ja oman itseni vähätteleminen ovat energiaani kuluttavia negatiivisia tunnevarauksia, joista vapautuakseni olen joutunut kohtaamaan, tunnustamaan ja hyväksymään omat inhimilliset vajavaisuuteni.


Kahdeksanneksi: Ymmärtäminen
Muutosprosessin käynnistämä kasvukierre on uudenlaisen ymmärryksen synnyttämää tietoisuuden lisääntymistä. Ulkoa ohjattuja vaikuttimia omaan käyttäytymiseeni olisi tarkasteltava ikään kuin riippumattoman tarkkailijan silmin ennakkoluulottomasti, ja tapojeni totuttamia vaikuttimia olisi paljastettava, jotta aitoudelleni avautuisi tilaa. Olen saanut usein ja ikäväkseni huomata, että joihinkin satunnaisiin valintoihini ovat vaikuttaneet miellyttävät ja hetkellisesti pintatietoisuuttani hivelleet tunneaistimukset, joita olen sopivasti tarjolla ollutta materiaa ostamalla halunnut mukaani. Esimerkiksi tällaisten tunnelähtöisten vaikuttimien oivaltaminen on auttanut minua kohtaamaan oman hypnoosiherkän johdateltavuuteni alituisen markkinointimanipulaation edessä. Olen uskoakseni onnistunut pääsemään tästä turhamaisuudestani kertovasta tavasta eroon. Maanisen tunteen ajoittain vallatessa mieltäni, koen jo ostamista suurempana riemuna ostamatta jättämisen saavutuksen. Tilannetietoisuus peittoaa pakkomielteen ja tyytyväisyys valtaa mieleni muutamassa minuutissa.

Yhdeksänneksi: Koti
Aikaa ja ihmissukupolvia on ollut minua ennen, mutta aikaa ja ihmissukupolvia tulee olemaan myös minun jälkeeni. Omat taustani ovat vaikuttaneet tekemisiini, aivan kuten itsekin taustoitan jälkeläisteni tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Kodin merkitys onkin henkisessä mielessä huomattavasti vaikuttavampi kuin vuosikymmenten aikana toistetun fyysisten suoritusten sarjan synnyttämien saavutusten. Koti on suomalaisuuteni ja sieluni sija, perinteiden välittämän tiedon, nykyhetken vaatiman järjellisyyden ja tulevaisuuden sisältämän toivon summa. Summan merkittävyys minuudelle koostuu näiden kolmen tekijän keskinäisestä suhteesta, tasapainosta menneen, olevan ja tulevan välillä.


Kymmenenneksi: Maasuhde
Minuuden ikiaikaisten sielunvoimien kasvaessa ja alkuperäisten totuuksien pala palalta paljastuessa, selviää myös syitä ihmisen omaan olemassaoloon. Hyväksyvän tasapainoisuuden merkitys saa yhä ohjaavampaa roolia suhteessa itseen, toisiin ihmisiin, ja ympäristöön. Omalla kohdallani olen kokenut päässeeni palaamaan takaisin ammoin kadottamieni arvojen pariin. Muutokseni myötä tasapainoinen maasuhde on noussut yhdeksi keskeisimmistä valintoihini vaikuttavista arvoista. Maasuhteen vaaliminen pakottaa minut toimimaan ympäristöni ja kotiseutuni hyväksi kaikin muodoin kaikilla foorumeilla.

Yhdenneksitoista: Missio
Arvolähtöinen elämäntapa, mikä minusta olisi vielä kymmenen vuotta sitten tuntunut hulluudelta tai ainakin turhuudelta, tuntuu nyt luonnolliselta ja jopa tärkeältä. Aiemmin elin erheellisten olettamusteni ohjaamana tuskin puolittaista elämää; pelkäsin pimeää, nyt kaipaan sitä; aiemmin kiusaannuin hiljaisuudesta, nyt nautin äänettömyydestä. Mikään ei muutu, ellei ihminen ensin muutu. Onko yhteiskunnassamme sitten mitään tarvetta muutokseen, vai olisiko pikemminkin kysyttävä, onko meillä ylipäätänsä olemassakaan muutoksen ohella muita vaihtoehtoja? Muutostarpeita on parempi ajoissa tunnistaa ja kohdata kuin pyrkiä kaikin keinoin karttamaan. Miten huolehdimme muutoksen hyödyllisyydestä, mikä on oma vastuumme tässä ajassa? Olisiko väistämättömien yhteiskunnallisten muutosten hallinta helpompaa, jos olisimme ensiksi opetelleet suvaitsemaan muutosta itsessämme?
Muutos alkaa ihmisestä, kasvavasta kivusta ja aitouden kaipuusta. Kun levottomuuden kipu koskettaa sinua, katso ovellesi ja kenties kuulet koputuksen. Mene silloin vastaan. Anna kohtaamiselle mahdollisuus.

Kahdenneksitoista: Uusi kierros
Koen olevani liikkeessä. Etenen radalla jossain vuosituhantisen kasvuspiraalini määrittelemättömässä kohdassa. Oletan ja uskon, että meistä jokaisella on ennalta määrätty tehtävä, jonka kieltämiseksi ja salaamiseksi itse kukin näkee suurta ja jopa koko elämänsä aikaista vaivaa. Mutta myös yhteiskunnan eri instituutiot ja systeemit tekevät voitavansa, ettei ihmisten kollektiivinen pysähtyminen pääsisi yllättämään ja ravistelemaan kokonaisvaltaisten hallintokoneistojen rakenteita. Surullista kyllä, nykysukupolvi etääntyykin aitoudesta koko ajan loitommaksi virtuaalimaailman mahdollistaman mielihyväteollisuuden lumeellisiin pauloihin. Heti, halvalla, helposti ja huoletta, eli modernisoitu 4H–periaate ei ole ihmiselle hyväksi, vallankaan nyt, kun se toimii hyvinvoinnistaan kuulun kasvuympäristömme itseoikeutettuna alustana ja valtiollisesti vahvistetun kristinuskoisen järjestelmämme virallisena totuudenhenkenä. Hyväksi sen sijaan voisi olla tunnustaa 4K –periaatetta: kasvaa, kukoistaa, kuihtua ja kuolla. Siihen periaatteeseen tahdon uskoa. Oivallukseni mukaisesti elämämme on kuin yksi ruoho hoitamattomalla nurmikolla. Kauanko vie kasvumme, kauanko kukoistamme, miten kuihdumme ja koska kuolemme. Tuntuisi, että energiseen kasvuun kannattaisi satsata ja kukoistuksen vaihetta pitkittää. Kuihtuminen kun koittaa kuitenkin ja kuolemakin ennen pitkää.

* * * * * * * * * * * * * *

Lopuksi - kaikki palaavat alkuun,

Kanttura on ikiaikainen asuinpaikka, kautta aikojen tuhansien suomalaisten ihmisten sija, piha ja kotiranta. Kanttura on yksi kulttuurinen kehto kalevalaisen kansantietoisuuden korkeissa kultaisissa tuvissa.
Sinä olet tullut tänne tyhjänä, eikä täällä sinua täytetä. Sen, minkä työssäsi olet tehnyt, olkoon kunniaksi Sinulle itsellesi. Sen, minkä kosketuksen täällä tulet kokemaan, olkoon siunaukseksi jälkipolvillesi. Jää rauhaan itsesi kanssa, viipyköön vilpittömyytesi vartijat luonasi. Anna tapahtua, sillä niin on Sinulle hyvä.

Kirjoitti 9. ja 10. marraskuuta vuonna 2010 Heikki Pesämaa, kylänmies ja Kantturan torppari. Ei tehty totuudenopiksi, eikä tuotu tuomioksi, vaan tehtiin tervetulleeksi tuumailuksi, tuotiin tutustuttavaksi tuntemukseksi.