Vaalijuhlaa kansalaisten parissa

Pakina vaalikentiltä, eli lyhyt fiktiivinen kuvaus siitä, kuinka kaukana politiikko voikaan olla 'kansalaisesta'. Sanoisin, totta toinen puoli.

Äänestäjän kanssa juttusilla

Tapasin tuon tyhjänpäiväisen tuntuisen miekkosen marketin parkkipaikalla. Kättelin ukon kokeneesti, mutta uskottavan pikaisesti ja ojensin hänelle nelivärikuvalla koristellun esitteeni, jossa kerron mukavasti hieman itsestäni, poliittisista ohjelmistani, tehtävistäni, tavoitteistani ja tietysti sopivissa määrin aika mittavista ansioistani.
Samalla kun kaveri jotenkin hölmistyneenä pyöritteli mainostoimiston ideoimaa ja erittäin laadukasta printtimediaa käsissään, kerroin hänelle peittelemättömän avoimesti, ikäänkuin vaatimattomana itsestäänselvyytenä, olevani yhteisten asioittemme päättäjä ja teoistaan tunnettu poliitikko. Kysyinkin heti perään toverillisesti, mitäpä mieltä hän, tavallinen kauppakassia kantava arjensankarikansalainen, onkaan meistä maan asioita hoitavista poliitikoista.
Oletettavasti aihe olikin hänelle läheinen, joskaan ei ehkä se kaikkein mieluisin. Keskityin luomaan mieheen empaattisen ja osaaottavan katseen, jota sävytin mairean mahtipontisella hymylläni. Tyyppi kuitenkin, aivan kuin minua kiusatakseen, väisti katsettani. Niinpä nostin käteni sivuilta ylös rinnalleni ja liitin ne korostetun rauhallisesti somaa yksituumaisuuttamme symboloiden yhteen. Mietin yhden ohikiitävän hetken, olisiko minun samalla riisuttava tiukasti tyköistuvat nahkahansikkaani, mutta annoin niiden olla ja lämmittää koleudesta kärsiviä käsiäni. Tällä rahvaanomaisen lähiökaupan parkkipaikalla olisi viivyttävä vielä varttitunti. Oli kosteaa ja tuulista.
Vilkuilin ympärilleni esitenippu käsieni silmässä kuin virsikirja. Miehen lisäksi paikalla näkyi vain vaalipäällikköni, joka harmikseni nojaili turhankin passiivisen oloisena taitavasti teipatun bussimme ovenkarmiin.
Huokaisin huomaamattomasti. Tämä vaalityö on aika helvetin typerää ja niin perusteelisen pitkästyttävää. Kalenterissani oli sentään iltapäivälle yksi toimikuntakokous ja illaksi teatteri. Annoin siis miehen rauhassa pohtia vastaustaan, enkä paljastanut olemuksellani, mitä todellisuudessa koko tilanteesta tuumailin. Sitten yhtäkkiä ukolta pääsikin pikkuinen köhäinen yskähdys, jonka hän kohdensi paljaaseen nyrkkiinsä, siihen samaan kouraan, jolla hän oli minut tervehtinyt. Olipa sittenkin siunaus ja onni, että pidin hanskani ja suojauduin kansan parissa vaanivilta katalilta tartuntataudeilta!

Vastaus oli pontevan perusteellinen, jokseenkin vilpitön ja harkittu. Ihailin miehessä hänen yllättävän selvää artikulointiaan, mutten siitä huolimatta loppujen lopuksi oikein sisäistänyt, mitä hän tahtoi minulle kertoa. Miehen viljelemistä lukuisista, ja kieltämättä paikoin nasevistakin, kuvauksista saatoin päätellä hänen hartaasti harjoitelleen vuodatustaan. Näin hän minulle siinä sanoi,

- No niin. Siis poliitikot. Tässä tarkoittamani tyyppiesimerkki edustaa keskivertoisuutta. Poikkeuksia puoleen ja toiseen on, mutta vain vähän. Poliitikko on ihmisenä epämiellyttävän niljakas ja irvokkaine pyrkimyksineen täydellisesti läpinäkyvä. Hän on joko mies tai nainen. Sukupuolella, kuten iällä, uskonnollisella vakaumuksella, kokeneisuudella tai puoluejäsenyydelläkään, ei ole mitään merkitystä määrittelyssäni. No niin. Poliitikko on häikäilemätön oman edun tavoittelija, pahimman sortin pyrkyri, tekopyhä maailmanparantaja, arvottomuuksien oppimestari, itserakas vastuunpakoilija, ylimielinen ja valheita kaihtamaton peluri, kyltymätön roolien, julkisuuden ja statussymbolien ahnehtija, herkkähipiäinen ja oman arvonsa tunteva maineenmetsästäjä.

Mies veti kiivaasti vingahtaen henkeä ja jatkoi ennen kuin ehdin tyrmistykseltäni saada sanaa suustani, - No niin. Siis lyhyesti sanottuna tällainen on ihan vaan tavallinen suomalainen keskivertopoliitikko tässä välinpitämättömyyden ja mielenköyhyyden turruttamassa 4H-virtuaaliajassa.

- Noh, noh, vastasin diplomaattisen maltillisesti, enemmän äänestäjän turhautumisesta kuin perehtyneisyydestä kertovan tilityksen päätyttyä. - Mikäs se semmoinen 4H mahtaa olla? Eikös se ole sellainen nuorten agraali-ihmisten yhteenliittymä? Naurahdin kepeästi tahtoakseni osoittaa, etten ottanut hänen kitkeränoloista vastaustaan lainkaan itseeni kohdistuneena. Siinä mielessä olisin edukseni erottuvaa marginaalia.

- Sitäkin, mutta ei nyt. Se on muistisääntö. Heti netistä. Helposti hiirellä. Halvalla ruutuun. Huoletta hypnoosiin. 4H ja instant-mielihyvää lääkkeeksi reaalimaailman totuuksia vastaan. Todella tehokasta. Ja tavallista. Mutta nyt, parahin poliitikko, jos sallitte, minä jatkaisin matkaani.

Kansalainen ojensi esitteeni takaisin ja työntyi ohitseni kohti harmaata Hyundaita. Olin jokseenkin pöllämystynyt. Samassa kuitenkin äkkäsin iäkkään naisen, joka keikkui kasseineen ulos kaupan automaattiovista. Ampaisin käsi ojossa mummon luokse ja työnsin sutjakasti esitteeni hänen täyteen ahdettuun kangaskassiinsa. Toivotin hyvät päivänjatkot ja kehotin kassiin sujauttamaani esitettä osoittaen häntä käyttämään ääntään, sitten kun se aika koittaisi. Siihen se mummeli jäi seisomaan perääni tuijottaen, kun jo kelloani vilkaisten lähdin harppomaan bussille. Yritin palauttaa mieleeni, mitä se hyundaimies sanoikaan, mutta en vieläkään tavoittanut juonta hänen impulsiivisessa palautteessaan ja jollain tapaa täysin järjenvastaisessa näkemyksessään. Sujahdin sisään ja pyysin vaalipäällikköä käynnistämään moottorin ja poimimaan naamani kuvalla koristetun A-mainoksen kyytiin. Seuraavaan paikkaan saavuttaisiin hiukan etuajassa.

Heikki Pesämaa, kerran yksin yössä.