Valuri
Univieras
Tämä teksti on tervehdys Kantturan
kalevalaiseen Kohtaamisviikonloppuun
osallistuville hyville ihmisille 27.7.2012
Heikki Pesämaa
Oli satanut kaksi päivää lähes yhtäjaksoisesti.
Tunsin itseni
tekemättömyyteni tähden turhautuneeksi. Sisällä oleminen alkoi
ahdistaa, eikä
kirjoistakaan löytynyt lohtua. Pakotin itseni pois pirtistä ja
pihalle. Olin
kiikuttamassa sateen seassa puolijuoksua edeten pikkuista
roskapussukkaa autoni
takakonttiin odottamaan jatkokuljetusta, kun yhtäkkiä väsymys ja
kokonaisvaltainen voimattomuus valtasivat minut. Päätin
vaihtelun vuoksi
vetäytyä päivätorkuille vanhaan savupirttiin, jossa en ollut
vielä koskaan päiväuniani
nukkunut. Jätin kenkäni eteiseen ja livahdin lämpöiseen tupaan.
Noen mustaamien seinien kehystämä huone tuoksui
voimakkaasti entisaikojen
elämältä sekä hempeän ruutukuvioisilta kankailta. Minun tuli
täällä aina
turvallisen romanttinen olo, mutta nyt väsy viekoitteli
kiirehtimään sängylle.
Vedin vanhan oven perässäni kiinni, puistelin sadetta
vaatteistani ja rojahdin
monenkirjavan päiväpeitteen suojaamalle makuulaverille. Tuntui
hyvältä!
Nukahdin varmaankin saman tien. Muutama
houreinen häily syveni unen tilaksi,
uni kasvoi kuvaksi ja kuvanäkymä kehittyi kuvien ketjuksi. Ketju
alkoi pyöriä
jossain kaukana silmäluomieni takana. Erkaannuin olevaisesta ja
aloin seurata
mieleni tuottamaa elävää kuvaa.
Oli syysilta tai
kesäyö. Olin Kantturassa Oulujoen
rannalla ison sähkölinjan kohdalla, mutta rujoa runkolinjaa en
havainnut. Joko
olin ajassa ennen linjoja ja ennen joen patoamista tai sitten
lämpimän ja
kesäisenkaltaisen yön puolittainen pimeys peitti linjan
näkyvistä.
Merkinnänarvoinen seikka tuo sähkölinjan puuttuminen kuitenkin
jollain tapaa
oli, koska kiinnitin siihen huomiotani. Ihmishahmoja erottui
lähelläni.
Harmaanmustia varjoja liikkui siellä täällä pitkin rantaa. En
kuitenkaan
hämärässä saattanut erottaa yksittäisiä kasvoja tai ihmisten
vaatteita, niiden
väreistä puhumattakaan.
Aivan lähelläni seisoi vanttera kolmikymppinen
mies musta huopahattu
päässään. Aistin miehen olemuksen vahvasti. Hänen yllään oli
valkoinen
kaulukseton paita ja musta napittamaton liivi. Paidanhihat
olivat kääritty ylös
kyynärtaipeisiin saakka. Mies vaikutti riuskalta. Kaikkialta
kuului
puheensorinaa, mutta vantteran miehen ympärillä oli hiljaista
odotusta ja
herkkätunteista varovaisuutta. Tunnelma tarttui minuun. Katsoin
keskittyneenä
vieressäni ryhdikkäänä seisovaa miestä. Halusin omalta osaltani
antaa hänelle
tahdonvoimaa ja aikaa. Odotin silti malttamattomana hänen
puhuvan, koska tiesin
hänellä olevan kerrottavaa meille kaikille.
Ja siinä samassa mies
alkoikin puhua. Hänen
maltillinen äänensä soi kumeana kuin olisi ollut lähtöisin
syvän luolan
sisältä. Äänessä oli vahvaa auktoriteettia, vaikka alkuun mies
vaikuttikin
tapailevan sanoja ja puhelevan lähinnä itsekseen. Ihmiset
kaikkialla hiljenivät
kunnioittavasti ja kurottautuivat kuuntelemaan.
'Oi Luojani, oi
Luojani, laske rannoillemme.
Täällä me taas kerran olemme ja odotamme. Kuinka kauan meidän
on vielä
jaksettava. Voi yksi yhteinen taivas, ja voi kaikki yhteinen
maa! Voi, me
kaikki! Mutta kuulkaa! tunnen jonkun koskettavan minua, joku
on lähelläni, ja
kuulen kuinka minua kutsutaan, ja nyt minulle puhutaan.'
Kansan riveistä kuului hämmästynyt huokaus,
kuin äkillinen tuulen henkäys
haapapuiden lehvästössä. Jotain merkittävää oli siis
tapahtumassa. Katsoin
ympärilleni, jaoin väen kiihkoisan odotuksen ja jännityksen.
Taivaankansi yllämme oli muuttunut oranssia
hehkuvaksi valomereksi.
Uskomattoman häikäisevä hehku kasvoi kautta koko taivaan luoden
aavemaisen
epätodellista valonkajoa pimenevään maisemaan. Vanttera mies
pudottautui
polvilleen, kohotti katseensa ja kätensä ylös. Saatoin kuulla
hänen mutisevan
jotain ja näin hänen hartioittensa tärisevän. Kuin mahtikäskyn
voimasta tyhjä
tila hänen ympärillään kasvoi laajemmaksi. Olimme nyt rannalla
aivan
vierekkäin. Mies laski kätensä hiljaa alas, sulki silmänsä ja
alkoi puhua nyt
jo selvästi kantavammalla äänellä. En nähnyt hänen huultensa
liikkuvan, mutta
kuulin jokaisen sanan selvästi kuin suoraan korviini puhuttuna.
'Kutsukaa minua
kuinka tahdotte, mutta Valuri minä
olen. Ja Valuri on nimeni teillekin.'
Sen sanottuaan mies
kohotti katseensa kiertämään
joukossamme. Samassa leimahti yllämme valtava salama ja koko
ympäristö aivan
kuin räjähti kirkkaan keltaiseksi. Salamaniskua seurasi
välittömästi pelottavan
vihainen ja läpi koko taivaankannen viiltävä ukkosenjyrähdys,
jonka raivoisa
voima järisytti tannerta.
Ihmisjoukossa
tapahtui rauhatonta liikehdintää.
Lähelläni joku nainen kirkaisi hätäisesti. Vantteran miehen
välittämänä Valurin
puhe jatkui tasaisen kiihkottomana ja väki vaikeni kuulemaan,
kun hän selitti,
'Elämässä mikään ei
ole koskaan loppunut, kaikki
on vain uudelleen alkanutta. Elämä on loputon kierto. Ja
teidänkin osalle on
annettu tehtävä, joka kiertyy kauaksi tuleviin aikoihin.'
Yllättäen ääni ei
ollutkaan enää tuon vantteran
miehen omaa, vaan se kuulosti pikemminkin huomattavasti
vanhemman miehen
puheelta. Katsoin kummastuneena viereeni ja havaitsin
pienikokoisen vanhuksen
uteliaiden silmien katsovan tutkivasti takaisin.
Kysyin häneltä,
´oletko sinä Valuri?´ ja hän
tuntui vastaavan, ´minä olen Valuri.´
Valuriksi
esittäytynyt ukkovanhus uhkui suurta
arvoa ja karismaa. Hänen läsnäolonsa teki minut nöyräksi,
mutta myös jollain
lailla etuoikeutetuksi. Koin kunnia-asiakseni seisoa pienen
miehen vierellä ja
tahdoin henkivartijan tavoin pysytellä hänen läheisyydessään.
Pian Valuri
kiertyi katsomaan joelle ja ryhtyi jutustelemaan meille,
'Tahtoisin tulla keskuuteenne ja koskettaa
teitä jokaista. Tahtoisin tuntea
lämmön, joka kehoistanne hohkaa. Se lämpö pitää yllä toivoa ja
lupausta. Mutta
ei! kärpäset lentelevät lävitseni, eikä kirkkainkaan valo kiusaa
silmiäni.
Tässä minä kuitenkin olen, kaikesta olemattomuudestani
huolimatta luonanne,
kuulemassa kaiken mitä ajattelette rajoittuneissa mielissänne.
Tässäpä
hyvinkin. Hyvässä hiljaisuudessa. Ja koska minut on kutsuttu
puhumaan elämästäni,
teen sen tavalla, joka säilyy mieliinne ja lastenlastennekin
mieliin se säilyy,
selvitäkseen ymmärrettäväksi tulevien aikojen ja seuraavien
sukupolvien myötä.'
Joen rannalla oli
ihmisiä paljon, kukaties heitä
oli satoja. Kaikki he, kuten minäkin, olivat hiljentyneet
kuuntelemaan tämän
ilmeisen oudon, mutta merkittävän vanhan miehen kertomusta,
joka oli alkanut
välittyä sen huopahattuisen vantteran miehen kautta
kuultavaksemme. Ihmettelin,
missä tuo mies nyt oli ja oliko Valuri todellinen vai
epätodellinen. Hän
totesi, aivan kuin olisi lukenut mieltäni askarruttavia
kysymyksiä,
'Te ihmettelette ja niin minäkin ihmettelen.
Ihmetelkäämme kaikki toisiamme
ja ihmetelkäämme kaikkea, mitä koemme, mutta niin tehdessämme
kerron teille
jotain itsestäni, sillä te ette minua tunne, mutta minä teidät
tunnen.'
Oulujoen virta kiihtyi kohisevaksi ja
vedenpinta kohosi. Veden uhoava voima
tärisytti rantamaata jalkojemme alla. Valurin läpitunkeva ääni
ylitti vaivatta
virrankuohunnan, kun hän pohti ääneen,
'Olen usein joutunut miettimään, teemmekö me
tarkoituksella tuhoa
itsellemme. Tuhoammeko me itse itsemme, voisin minä kysyä kaiken
kokemani
jälkeen. Ja mitä muuta voisinkaan vastata kuin kolmesti kyllä,
kyllä, kyllä!
Mutta miksi täällä vihataan elämää, ja miksi ihmistä itseä?
Miksi yleensäkään
vihata yhtään mitään, kun kaikki kasvattamamme viha on
tuhoisinta vihaajaa
itseään kohtaan. Onko viha vanhassa veressä? Kuulkaa minua!
Vanhan vihan on
väistyttävä uuden ymmärryksen tieltä ja vanhan pelon on
poistuttava uuden luomisen
tieltä!'
Rannalla ihmiset
kävivät jälleen rauhattomiksi.
Voimistunut virta vahvistui yhä enemmäksi uomassaan ja
liikutti jo mukanaan
isoja kiviä ja kaatoi rantatöyräällä kasvavia puita.
Väkijoukon seasta kuului
joitain yksittäisiä hätääntyneitä huutoja, mutta oikeaa
kättään kohottamalla
vanha Valuri vaiensi kaikki ihmisäänet. Veden kohiseva kumu
teki taustalla
vahvaa äänimaisemaa, kun hän nosti kätensä kesyttääkseen
kansan hädän ja
huolen,
'Antakaa minun
jatkaa,'
Valuri totesi täysin
tyynesti keskittyen jälleen
tarinansa selvittämiseen. Hänen äänensä voimakkuus väheni ja
sävy muuttui
vähemmän julistavaksi. Jokaisen rannalla olijan huomio oli
kiinnittynyt
ainoastaan tähän kertomukseen, jota Valuri jatkoi,
'Kas niin,
vuosikausia sitten minäkin olin
olemassa ja kaikkien nähtävissä, aivan kuten te nyt. Kiirehdin
enemmän kaikkea,
enemmän menestystä, enemmän asemaa heimomme keskuudessa ja
enemmän valtaa
itselleni. Olin malttamaton ja kärsimätön kaikessa mitä
toimitin ja muilta
vaadin, sillä olin vaatimuksissani hyvä ja vihasin
kiireettömyyttä sen
luonnottomuuden tähden.
Kiire täytti
olemassaolossani kaiken oleellisen
tilan; mutta kiireeni paljasti itsestäni vain sen mitättömän
vähäisen, minkä
minä sen sallin paljastaa. Kiire, kiire, kiire… se palveli
hyvin
suorittamistani ja ahnehtimiseni pakkomielteitä. Olin
tarpeeksi kiireinen
ollakseni tavoittamaton, arvoituksellinen ja muihin ihmisiin
nähden
ylempiarvoinen. Elämäni aikaansaannokset ja ansiot olivatkin
mahtavat ja onnen
myötäinen tuuli kasvatti kekoani kaiken aikaa. Olin mukana
useissa
arvostetuissa valtaneuvostoissa ja myös senlaatuisissa
heimojen välisissä
salaisissa kokouksissa, joihin vain harvoja hyväksyttiin.´
Valuri katseli
ympärilleen ja piti taukoa
seikkaperäisessä selostuksessaan. Mikä on tämä tilanne ja mikä
on tuo mies?!
Mitä täällä tapahtuu ja mikä tässä kaikessa on oma asemani?
Hurjistunut joki oli
muuttunut mustaksi ja sen
pinta kiilteli oranssin valon loimussa kuin jättiläismäisen
matelijan märkä
nahka. Joki näytti olevan muuttumassa arvaamattoman eläväksi
voimaksi, joka ei
tahtonut yhtään pidempään tyytyä rooliinsa ikuisesti
riistettynä, petollisen
ihmistahdon käskemänä vauraudenlähteenä. Valuri siirsi kädet
selkänsä taakse ja
silmiään siristellen katseli ylös jonnekin ikuisuuksiin,
ehkäpä toisiin
ulottuvuuksiin. Hänen hahmonsa hallitsi kaikkea, niin
puheineen, eleineen kuin
koko olemuksineen. Pehmeästi, mutta hyvin kuuluvasti kuiskaten
hän palasi
takaisin kertomukseensa,
'Kauan siitä
totisesti on aikaa. Mutta yhä olen
täällä ja muistan elämäni ajoista kaiken. Senkin muistan,
kuinka vanhenin ja
aloin pelätä kaikenlaisia asioita. Ennen kuin sairastuin, olin
alkanut pelätä
sairastumista. Ja ennen kuolemaani olin alkanut pelätä
kuolemaa. Tahdoin
pelkojeni vuoksi hakeutua viisaiden tietäjien luokse saamaan
apua ja puhumaan
itseni kuntoon ja uudelleen urheaksi. Tahdoin hallita kuoleman
jälkeistä
elämääni kuten hallitsin kuolemaa edeltävääkin elämää. Voi
minua typerystä! ja
voi minua hullua!'
Yhtäkkiä Valuri alkoi
nauraa mielipuolista naurua
ja aivan hänen läheltään kaatui jokeen suuri koivu ryskyen ja
kiljuen kuin
hengenhätäänsä meuhkaava härkä. Suuri valkorunkoinen puu
katosi mustan virran
pyörteitten sekaan nopeasti ja lopullisesti. Valuri ei ollut
moksiskaan
välikohtauksesta, vaikka iso puu paksuine oksineen oli
piiskautunut veteen vain
käsivarren mitan päässä hänestä. Koivun kadottua hän lopetti
nauramisen ja
pyyhki suutaan pitkin käsivarttaan. Hiljaisuus oli palautunut
rannalle. Vain
joki jatkoi tasaisen uhmakasta yksinpuheluaan, ennen kuin
Valuri palasi
tarinaansa,
'Luotettu ystäväni ohjasi minut matkalle
tapaamaan erästä viisasta miestä,
joka oli saapunut koskaan päättymättömillä matkoillaan heimomme
pariin.
Yhytinkin helposti oudon tietäjän tuolla metsän aukiolla.´
Valuri heilautti kättään rinteen suuntaan ja
jatkoi,
´hänen ympärillään oli paljon köyhiä ihmisiä,
joista en tunnistanut
montaakaan. Odotin ryysyläisen väkijoukon ulkopuolella, että
katseemme olisivat
kohdanneet tietäjän kanssa. Seurasin huomioimattomuudesta
hermostuneena, kuinka
hän puhui noiden vähäosaisten maankulkijoiden kanssa. Aloin
tuskastua.
Keskipäivän aurinko poltti niskaani ja lihavat kärpäset
kiusasivat korviani.'
Valuri piti taukoa
esityksessään ja saatoin kuulla
levottomuuden jälleen kasvavan epätietoisen ja pelokkaan
väkijoukon
keskuudessa. Valuri ei kuitenkaan kiinnittänyt ympäristöönsä
minkäänlaista
huomiota. Ääntään korottamatta hän puhui,
'Niin minä siinä häntä katselin kuin käskien.
Viimein tietäjä suuntasikin
silmänsä puoleeni ja tuijotti minua kysyen tarkoitusteni perään.
Otin askeleen
lähemmäksi häntä ja sanoin, että olen Valuri ja tahdon
keskustella hänen
kanssaan. Lupasin myös maksaa käyttämästämme ajasta hyvin.
Tietäjä nousi hitaasti ylös ja vastasi
yllättävän ystävällisesti, ´hyvä on,
Valuri. Nimeni on Antus, olen kulkija, ja mieluummin ymmärrän
enemmän kuin
tahdon ikinä tietää. Mennään keskustelemaan.´
Ja niin lähdimme
liikkeelle kansanjoukon jäädessä
niille sijoilleen jatkamaan tyhjänpäiväistä olemistaan.
Tietäjä-Antus käveli
rinnallani kauhtuneissa vaatteissaan. Aloin jo silloin epäillä
tämän Antuksen
viisautta. Arvelin, voisiko mokoman ryysyihin ripustautuneen
kulkijan viisaus
olla lainkaan sellaista arvokasta viisautta, mitä minä
kipeästi tarvitsisin.
Tahdoin kuitenkin saada asiasta selvyyden ja siksi puhuttelin
häntä edelleen
ystävällisesti ilmoittaen, että veisin hänet talooni, sillä
siellä saisimme
puhua rauhassa. Tunsin Antuksen kuluneen vaatetuksen haisevan
kivisiltä
poluilta ja metsän sammaleilta. Lyhyesti hän tyytyi vastaamaan
minulle, ´hyvä on.
Puhutaan rauhassa.'
Joen rannalla olosuhteet olivat kehittyneet
entistä uhkaavimmiksi. Jouduin
muiden lailla siirtymään rantarinteellä pari askelta ylemmäksi,
etten olisi
kastellut jalkojani. Valurin jalat virta sen sijaan oli jo
kastellut sääriä
myöten. Voimakkaana virtaava vesi ei kuitenkaan horjuttanut
häntä, eikä edes
heiluttanut hänen lahkeitaan. Tarina oli yhä kesken ja se
jatkui,
'Olkaa hyvässä
rauhassa!´ ja jälleen ihmisjoukossa
tuli hiljaista.
´Niin, silloin kauan
sitten, omassa talossani minä
osoitin kulkija-Antuksen istumaan kauniille lavitsalleni ja
käskin hyvän
vaimoni tuomaan meille parasta olutta ja tuoreinta leipää.
Olisin viimeistään
tuolloin odottanut tuolta köyhältä kulkurilta nöyryyttä ja
kiitollisuutta tai
edes hieman huomaavaisuutta, mutta sen sijaan vieraani tahtoi
edelleen tarjota
itsestään kiusallisen välinpitämätöntä vaikutelmaa. Olin
harmistunut ja
kiukuissani Antuksen pöyhkeydestä.
Tuntemuksistani
huolimatta aloin selvittää
ongelmaani hänelle, vaikken luottanut hänen taitoihinsa enää
nimeksikään.
Sanoin, että olin pyytänyt hänet luokseni, koska olinhan
merkittävä, mutta myös
malttamaton mies. Ja myös koska olin saanut kuulla, että hän
olisi osaava
parantaja. Kerroin siis tarvitsevani Antukselta hänen hyviä
neuvojaan. Lopulta
tunnustin hänelle alkaneeni pelätä kuolemaa ja tahtovani nyt
tietää, mitä
minulle tulisi tapahtumaan kuolemani jälkeen.
Mielihyvällä panin
merkille, että Antus vaikutti
hieman aiempaa myötätuntoisemmalta kohtaani, mutta tietenkin
samalla myös
uteliaammalta, olihan kuvaamani kaltainen tilanne hänelle
ilmeisen
ainutkertainen.
Liiankin pitkän
hetken puhettani pohdittuaan
osoitti Antus vuorostaan sanansa minulle väittäen, että ´mies,
joka kuolemaansa
pelkää, joutaa kuolla pois levittämästä kuolemanpelkoa muihin
ihmisiin´ ja sen
lisäksi hän kysyi minulta,
´kuinka kukaan voisi
pelätä kuolemaa pelkäämättä
ensin elämää?´
Näin julkeasti
kysyttyään hän muistutti minua
siitä, että olin luvannut maksaa hänelle hyvin, ja vieläpä
halusi tietää,
kuinka paljon se olisi? Aha, arvasinhan! Ahne lurjus ja
varashan tämä kulkuri
sittenkin on enemmän kuin mikään tietäjä. Mutta maltoin pitää
hyvän mieleni
hänen hävyttömyytensä edessä ja vastasin maksavani sen mukaan
paljon, mikä
hänen palveluksista olisi riittävästi. Ehdotin, että jos hän
osaisi auttaa
minut eroon peloistani, antaisin hänelle kymmenen kultaista
rahaa, mutta jos
hänen neuvonsa eivät helpottaisi oloani, antaisin palkaksi
vain kurjan
kuparisen kolikon ja sen päälle kiellon koskaan astua talooni
minua
puhuttelemaan. Antus hymyili minulle ivallisen
arvoituksellisesti, enkä pitänyt
siitä lainkaan. Uskalsiko hän tehdä minusta pilaa? Varokoon
nahkaansa siinä
tapauksessa! Raivoni nähdessään hän sentään vakavoitui
nopeasti tarjoukseni
edessä ja lausui minulle sovittelevan lempeästi,
´niin olkoon, sinä
merkittävä mies, että helpotan
oloasi. Mutta jospa jätän rahan ottamatta, saisit sinäkin olla
rahaa antamatta,
ja maksu palveluksistani määräytyisi myöhemmin ja muilla
tavoin, etkä sinä
menettäisi minulle mitään sellaista, mitä olet itsellesi
onnistunut keräämään.´
Tunsin oloni heti
huojentuneemmaksi.
Kulkija-Antuksen tekemä tarjous osoitti hänen sittenkin
ymmärtävän ja
kunnioittavan minua. Mitään palkkaa pyytämättä tietäjä aikoi
helpottaa oloani
ja auttaa minua pääsemään eroon kuolemanpelostani. Hyvä näin,
hyvä kerrassaan!
Pyysin tällä tavoin
varsin viisaaksi varmistunutta
miestä kiirehtimään hoidossani heti eteenpäin. Antus kuitenkin
kohotti
kämmeniään, puisteli päätään ja pyysi minulta enemmän aikaa.
Hän kehotti minua
palaamaan kuukauden päästä hänen luokseen samaiselle
metsäaukiolle. Silloin hän
olisi valmis ja saattaisi neuvoa, kuinka kaikki pelot
kaikkoaisivat minua
vaivaamasta.
Tunsin pettymyksen riipaisevan rintaani, mutta
vastalauseitani odottamatta
Antus nousi kevyesti sohvaltani, liukui sulavasti luokseni ja
ojensi sitten
kätensä ja kosketti sormenpäillään otsaani. Kosketus tuntui
sävähdyttävän
kuumalta, enkä saanut hämmästykseltäni sanotuksi sanaakaan. Niin
tietäjä
poistui huoneesta kohteliaasti suuntaani kumartaen ja saatoin
kuulla, kuinka
vaimoni avasi hänelle oven ulos. Näin vaivattomasti muutokseni
alkoi, vaikken
vielä tuolloin ymmärtänyt mitään merkittävää elämästä ajassa tai
ikuisuudessa.
Kaikki ne tapahtumat jyräsivät minut kauan aikaa sitten, mutta
kaiken muistan
iäti kuin eilispäivän. Voi Luojani tähden! Minä olen kaikkeni
maksanut!'
Yhtäkkiä oranssia
hehkua loimunnut taivas valkeni
luonnolliseen kirkkauteensa. Kaikki tapahtui nopeammin kuin
auringon noustessa.
Oranssi loimotus hävisi horisonttien taakse ja taivas sai
sinisävyiset värinsä
takaisin. Ilma tuntui aamuisen raikkaalta.
Ihmiset lähtivät hiljaisina ja huomiota
herättämättä perääntymään pois
rannalta. Näytös tuntui olevan ohitse. Katsoin yhä edessä ja
vieressäni olevaa,
mutta nyt selvästi lysähtäneeltä vaikuttavaa Valuria. Joki oli
laskenut ja
rauhoittunut virtaamaan uomaansa.
Valuri kääntyi puoleeni luontevasti, aivan kuin
olisi koko ajan ollut
tietoisena läsnäolostani, ja kysyi sitten herkän voipuneesti,
'näetkö sinä
unta? Luuletko, että se on totta?'
Yritin vastata
jotain, mutta sanat tuntuivat
takertuvan kurkkuuni. Sain ähkäistyä vain,
´en tiedä.´
Valuri nyökkäsi
kevyesti ja totesi minulle
kaverillisesti,
'hyvä ystäväni, ei
voi olla muita vastauksia'
ja jatkoi
rauhallisesti silmiini katsoen, ikään
kuin tahtoen varmistaa minun keskittävän huomioni yksin
häneen,
'katso minua, jotta
tunnistat ja muistat minut.'
Samalla hän
suoristautui täyteen mittaansa, joka
ei sittenkään yltänyt edes leukani tasolle, ja tuli lähemmäksi
niin, että
saatoin nähdä hänet hyvin tarkasti. Valurissa oli vanhan
intiaanin olemus,
uurteiset kasvot ja syvään painuneet silmät sekä tiukka suu.
Hänen nenänsä oli
poikkeuksellisen kookas ja kyömyinen. Hiukset olivat
mustanharmaat ja epätavallisen
pitkät. Hänen toinen jalkansa oli huomattavasti toista lyhempi
ja oikean
olkapään päällä kasvoi selvästi erottuva kyhmy.
'Nyt kun sinä olet
minut nähnyt, sinä minut
tunnet, eikä sinun saa minua enää unohtaa, koska palaan
takaisin tykösi ja tarvitsen
sinua.'
II
Heräsin hätkähtäen
pimeässä, enkä pitkään hetkeen
tajunnut, missä olin, vai olinko ylipäätään ollenkaan missään,
olinko edes
olemassa.
Uneni oli ollut
poikkeuksellisen syvä, selkeä ja
juonikas. Jouduin kapean maailmankuvani kanssa ihan
uudenlaiseen ja perustavaa
laatua olevia kysymyksiä täynnä olevaan tilanteeseen. Viime
aikoina mieltäni
vaivannut levottomuus oli nähtävästi käymässä vaativammaksi.
Aloin miettiä,
mitä elämäni on ja olenko sittenkään tyytyväinen siihen.
Todellisentuntuisen uneni
johdosta tunsin itsessäni oudon voimakasta hämmennystä.
Sekavanoloisissa
mietteissäni laskeuduin uudelleen pitkäkseni vahvan
näkykokemukseni aikana
rutistuneen päiväpeitteen päälle. Väsy palasi ja annoin
silmäluomieni sulkeutua
vastustelematta. Kohta koin jälleen olevani ajautumassa
unenkaltaiseen
horrokseen.
Ilman päämäärää kävelin pitkin katuja ja
pyöräteitä. Jossain vaiheessa
huomasin kulkevani Oulun hautausmaan aidanviertä. Livahdin
portista sisään
pyhälle kirkkomaalle. Etenemiseni siististi hoidettuja
hiekkapintaisia käytäviä
pitkin oli levollista ja rauhallista. Katselin kauniita hautoja
ja tarkkailin
vainajista kiviin kirjattuja vähäisiä tietoja.
Yhtäkkiä huomasin saapuneeni hyvän ystäväni
hautakiven ääreen. Selittämätön
mutta hyvänoloinen kaipuu valtasi mieleni
´täälläkö sinä lepäät?´
Kaimani kuolemasta
oli kulunut enemmän kuin
kymmenen vuotta. Hänen poismenonsa oli raskas ja
pitkävaikutteinen isku. Nuoren
ihmisen kuolema on aina ennalta arvaamaton, ennenaikainen ja
ennen kokematon
shokki. Musertava uutinen oli järkyttänyt koko lähipiiriä,
johon itsekin
kuuluin. Kaipaan yhä häntä kovasti. Jäin viipymään kiven eteen
ja annoin
ajantajuni kadota, tahdoin kuulla ja tavata häntä. Kaipuu
kasvoi kauniiksi
kaihoksi, silmäni kostuivat ja tunsin, etten jaksaisi
liikahtaa paikaltani.
Toisaalta mieleni ei tehnyt tuosta tunnelmasta minnekään
paeta. Vaivuin
syvemmälle kaukaisiin aikoihin ja ajauduin jonkinlaiseen
transsiin.
Sitten yhtäkkiä aloin
erottaa ympäriltäni heikkoa
puheen ääntä. Käännyin katsomaan äänen suuntaan ja näin tutun
hahmon luonani.
Valuri oli palannut. ´Ole tervehditty unessasi, ole
tervehditty täysissä
voimissasi. Sinun kuuluu ymmärtää enemmän, ja siksi tulin
luoksesi. Puhun
sinulle vielä tarinastani, joka on aina ja koko ajan.´ Niin
sanottuaan Valuri
laski leukansa rinnalleen, sulki silmänsä ja näytti vetävän
syvään henkeä ennen
kuin jatkoi,
´Muistathan, tuo
Antus, joka minulle elämäni
vaurauden päivinä oli ilmoitettu viisaaksi mieheksi, ja jonka
olin kertaalleen
tavannut talossani, ilmestyi suureksi hämmästyksekseni jälleen
tyköni. Yllätyin
siksi kohtaamisesta, koska hän oli nyt yksin ja oli varta
vasten etsinyt minut,
emmekä olleet sovitun mukaisesti metsän aukiolla, vaan
heimomme hautamaalla.
Olin nimittäin vain muuan päivä aikaisemmin äkisti menettänyt
hyvän ystäväni
kuoleman omaksi, ja katso, menetin saman ystävän kuin sinäkin
menetit, ja surin
laillasi ystäväämme omassa yksinäisyydessäni. Sen tähden olin
hautamaalla.
Antuksen kohdattuani mietin myös, oliko edellisestä
tapaamisestamme tosiaan
kulunut jo tuo hänen ilmoittamansa kuukausi. Ei sentään, ei
sentään, ajattelin
ja katsoin tuttua kulkija-tietäjää ilman mitään tuntemuksia
tai odotuksia.
Toivotin kuitenkin hyvän tavan mukaisesti hänelle rauhaa.
Antus vastasi
tervehdykseeni, istui maahan ja alkoi puhua seikkaperäisiä
asioita sanoen,
'tila sinussa on jo
avattu, ja siksi on minun
sinua varoitettava yhteensattumista, joita alkaa tapahtua.
Tiedä, ettei mikään
ole sattumaa. Ihminen itse on muuttunut tyhjäksi, kun elämän
tarpeet on
täytetty. Ihmisen on toivottu olemaan, ja kokemaan elämää,
enemmän kuin
keräämään kuollutta. Siksi kaiken, kuolemankin, tulee antaa
tapahtua, koska
kuolemaa ei voi pettää, eikä elämää pidä pettää. Elämää ei
myöskään pidä
kasvattaa ruokkimalla sitä tilapäisillä totuuksilla ja
hetkellisillä
mieliteoilla. Onneton ja eloton on ihminen, joka on
runsaudesta kylläinen ja
paljoudesta pöhöttynyt. Katso nyt tuota hautaa, joka
puhuttelee sinua ystäväsi
muiston merkkinä. Mitä se lopulta merkitsee muuta kuin
matkamuistoa! Mitä se
kertoo ihmisenä olemisesta, elämässä onnistumisesta? Ei! Minä
varoitan sinua!
Anna pois, mitä sinulla on annettavaa, luovu enemmän kuin vain
liiasta, äläkä
kanna murhetta muusta kuin mitä voit mukanasi kantaa.'
Olin harmissani. Mikä
on tuo kulkija minun
elämääni ohjailemaan ja mikä hän on minua tuomitsemaan.
Vihastuin Antukselle
hänen julkeudestaan ja valheistaan, ja häädin hänet
matkoihinsa. Tahdoin
muistella ja murehtia ystävääni rauhassa. Vielä mennessään
kavala tietäjä
kääntyi suuntaani ja sanoi, ettei sattumia ole, eikä
ymmärrystä voi ostaa. Hän
tarjosi hyviä neuvojaan ilman korvauksen pyydettä, mutta
käskin hänet pois
luotani. Rahojani ja asemaani tuo kulkuri vain kyttäsi.'
Valuri huokaisi
syvään ja kääntyi katsomaan
ystäväni hautakiveä ja tahtomattani seurasin hänen katsettaan.
Kaunis
kaihomieleni oli vaihtumassa hämmennykseksi. Kuulin Valurin
hiljaa kuiskaavan,
'kysy itseltäsi, kuinka paljon vielä on kerättävä, että on
kylliksi.'
Palasin katsomaan
kuiskauksen suuntaan ja suureksi
ihmetyksekseni kohtasinkin Valurin sijaan kuolleen ystäväni
selväpiirteisen
olemuksen. Valuri puolestaan oli kadonnut. Ystäväni tervehti
minua tapansa
mukaisesti ilman suuria eleitä. Vaikka olisin kuinka tahtonut,
en saanut
vastattua hänelle mitenkään, mutta vaitonaisuudestani
huolimatta hän jutteli
minulle vilpittömin silmin ja soinnukkain sanoin,
'niinpä niin, siis kuinka paljon vielä,
ystäväni? Kuinka paljon on kylliksi,
jos mikään ei ole tarpeeksi? Jokainen päivä kasvattaa tai
kuluttaa aikaa. Miten
olisi oltava, että aika kasvaisi, eikä kuluisi.
Sanon kaiken sinulle, äläkä tätä heti unohda,
koska paljon sinulle tullaan
tuomaan uutta tietoa aikojen takaa tuntemattomista. Paljon myös
väitetään
sinulle valheita tosiksi. Monia kauniita kokijoita tulee
luoksesi tarinoineen
ja tarpeineen. Runsaasti houkutuksia on tarjolla edessäsi, mutta
varsinpa vähän
on paljossakaan sinun otettavaksi. Kas, kylliksi kun on yksi,
ehkä pienistä
pienin palanen. Kaksi olisi jo liikaa kannettavaksi, myös liikaa
katsottavaksi.
Ota siksi yksi, valitse itse itsellesi. Sovita
itsesi ylle, sovita itsesi
alle. Itse on sinussa kaikki. Jätä siksi kaikki muu keräämättä,
anna olla
kokoamatta. Kävele pois, äläkä käänny. Kävele kaiken epäpuhtaan
yli ja jätä
vääryydet taaksesi.
Monta laulua matkalla mieltäsi houkuttaa.
Kävele niidenkin ohi, kunnes
laulut loppuvat. Monta lahjaa mukaasi luvataan. Kävele sittenkin
ohi, kunnes
lupaukset lakkaavat. Monta nousee kerallesi kulkijaa. Kävele
vain jokaisen ohi,
kunnes heistä viimeinenkin kaikkoaa. Monet tulevat tykösi makean
antajana,
monet maineen tekijänä. Kävele kaikkien ohi, kunnes mielesi
kasvaa yhdeksi
itsesi kanssa, ja kunnes tahtosi on kokonaan vapautunut himojen
houkutuksista.
Kävele sittenkin vielä, kunnes enää yksi on jäljellä. Ja se
yksin on sinun
itse, joka yksin on sinussa totta. Tiedä vähemmän kaikesta,
mutta ymmärrä
enemmän elämästä. Toden alussa on aina yksi, kasvussa lopulta
kaikki
kaksitoista.'
Tämän kaiken
sanottuaan ystäväni piirteet alkoivat
hämärtyä häilyväisiksi ja koko hänen olemuksensa haihtui usvan
lailla tuuleen
ja ilman avaruuteen. Aloin vähitellen tiedostaa ympäristöäni.
Valuria ei
näkynyt, eikä kuulunut. Sen sijaan kuulin pikkulinnun laulavan
läheisessä
kuusessa ja näin mielessäni yksinäisen naisen kulkevan
ohitseni ja taluttavan
perässään iäkästä koiraa, jolla oli karhun muoto ja luonne.
Kenties havahduin
siinä vaiheessa jälleen
hereille, mutten hetkeen osannut hahmottaa mitään todellista,
enkä osannut
mielessäni eritellä kokemuksianikaan. Olin edelleen kovasti
liikuttuneessa
tilassa, osaksi olin yhä noissa omituisen todentuntuisissa
unikuvissa ja osaksi
jo niistä irrallaan.
Suljin silmäni rankan
unimatkan kokemuksista
voipuneena ja tuossa tuokiossa eteeni piirtyi erivärisiä
puolimetrisiä
narunpätkiä, joita ui virrassa siellä täällä sikin sokin.
Keskityin katselemaan
kirjavia naruja ja valuin taas takaisin johonkin
unenkaltaiseen ulottuvuuteen.
III
Näin itseni istumassa
savupirtissä. Yhtäkkiä
Valurin henki piirtyi mieleeni ja myös hahmottui viereeni.
Tällä kertaa hän
kuitenkin ilmestyi nuoren naisen muodossa. Katselin sekä
itseäni että outoa
naishahmoa kuin ulkopuolinen. Tunnistin ja aistin naisessa
Valurin karisman ja
vahvan läsnäolon, mutta siitä huolimatta varmistin
tuntemukseni oikeellisuuden
kysymällä naiselta,
´oletko sinä Valuri?´
Nainen silmäsi minua
häveliään huolimattomasti ja
nyökkäsi sitten tuskin havaittavasti. Käsittämätön suru tuntui
tummaavan hänen
habitusta. Naisen yllä oli kokopitkä ja täysin musta
arkipyhäpuku. Hänen
päätänsä verhoavaa, tiukasti päänmukaista myssyä kiersi
kauniisti kirjailtu
valkoinen otsapanta, josta hehkui herkkää valoa hänen päänsä
ympärille.
Poistuin tarkkailijan roolistani ja siirryin takaisin omaan
olemukseeni
istumaan Valurin viereen. Käsitin nopeasti ja ilman ihmetystä,
että olimme
keskenään samalla värähtelytasolla ja siksi pohdiskelimme
yhteistä ajatusta.
Tämä käsitys tuntui itsestään selvältä.
Katselimme lattiaa
hiljaisuuden vallitessa ja
jollain alitajunnan tasolla tiesin olevani kiinni omassa
ajassamme, ja että
tässä näyssä Valuri puolestaan oli aikavierailijan osassa.
Ajatuksemme kulkivat
yhtä matkaa, tai ehkä minä vain pystyin lukemaan, mitä hän
ohjasi minua
ajattelemaan. Aloin ymmärtää häntä ilman, että hän puhui
sanaakaan, mutta näin
hänen ymmärsin ajattelevan,
´Elämä on narunpätkiä virrassa. Yhteensattumien
merkitys olisi oivallettava.
Kohtaamisten seurauksena narujen välille olisi synnyttävä
solmuja, jotta verkko
muodostuisi ja vahvistuisi. Vain riittävän monesta langasta
solmittu verkko voi
tarpeen tullen tarrautua kiinni rannan kiviin ja niin tehden
lakata vailla omaa
tahtoa ajelehtimasta virrassa.
Miksi ihminen kätkee
itsensä? Mitä niin hävettävää
ihminen kokee itsessään, että hän peittää minuutensa
nähtävistä. Ihminen
opetetaan tekemään itsestään esine, ja koulutetaan asettamaan
se tavaran tavoin
näytteille, tarjolle ja saataville. Kauniit vaatteet ja
kalliit merkit,
tatuoinnit, lävistykset ja kohahduttavat kampaukset. Kaikki
ovat itsenvastaisia
suojia, köyhän minän oikkuja.
Katoaako köyhyys ja
paha olo ostoksiin, täyttyykö
tyhjyys teatteriesityksillä, lääkkeillä, päihteillä ja
petoksilla. Onko se
itsen pelko vai suoranainen viha, joka saa ihmisen
suojautumaan itseltään ja
samalla surkastumaan samaksi surkeuden massaksi, mitä koko
materialistinen
maailma edustaa ja ruokkii, ja mistä se on täydellisen
riippuvainen. Ihmisellä
tuntuu olevan vimmainen tarve määritellä ja luokitella toinen
ihminen. Määritys
tapahtuu jo nopeammin kuin tervehtiminen, koska olemme
harjoitelleet sitä
tuhansia vuosia ja olemme oppineet tehokkaiksi
johtopäättelijöiksi.
Ihminen tahtoo
luonnostaan antaa itsestään
paremman ensivaikutelman päästäkseen sijoitetuksi ylempään ja
itselleen
edullisempaan luokkaan. Siksi uusien tuttavuuksien
kohtaamisiin satsataan
paljon. Ikään kuin kumpainenkin tuumisi jo toista
kätellessään, 'en ehkä välitä
sinusta, enkä kohta edes muista nimeäsi, mutta muistan sen,
mikä sinun arvosi
merkitys minulle voisi olla, eli kuinka suureksi arvioin sinun
hyötypotentiaalisi määrän.'
Ja toisen on vastaavasti osattava ilmaista
ilman sanoja ja suurin piirtein
sekunnissa, mikä hänen merkittävyytensä, eli yksilöarvonsa voisi
toiselle olla.
Tehokkainta tämä vaikuttavuusviestintä on, mikäli ihminen olisi
entuudestaan
kuulu ja julkisesti tunnettu, eli noteerattu. Silloin
määrittelyntarve katoaa
ja yleisesti tunnettu mediatotuus korvaa ihmisen omat, kenties
jopa
toisenlaisetkin, johtopäätökset. Tehokasta on myös osoittaa oma
asemansa
käyntikortilla, jossa on symbolein ja lyhennyksin kerrottu se,
mitä
kortinkantaja ei häveliäisyyssyistä tahtoisi sanoa: 'minulla on
asema, olen
merkittävä yksilö.
Samoin toimii pukeutumisen välittämä viestintä.
Näyttävä ja kalliiden
merkkien pyhittämä vaatetus sekä arvokkaat korut antavat
luotettavasti
toivotunkaltaisen kuvan käyttäjänsä sosiaalisesta asemasta sekä
erityisestä
ylemmyydestä suhteessa rahvaaseen.
Kaiken ikää ihmistä
opetetaan ja kasvatetaan
satsaamaan tuohon kriittiseen sekuntiin kaikkensa. Ellei siinä
ajassa onnistu
herättämään kiinnostusta, ei sitä koskaan myöhemminkään tulisi
syntymään ja
ihminen syrjäytyy pois seurapiireistä. Tämän takia näemme
vuosikymmenten ajan
vaivaa, ehostamme olemustamme monin eri tavoin ja tehostamme
markkinoinnillisia
mahdollisuuksiamme vääryyksillä ja valheilla. Kaikki on
sopimuksia, rutiineja
ja käytäntöjä. Voimme miltei kuulla, kuinka minässään epävarma
ihminen kirkuu
kiusatun mielensä ja koristellun kehonsa välittämää mainosta
itsestään,
'Huomaa minut! Olenhan esineenä kaunis,
kiinnostava ja kokeilunarvoinen.
Äläkä hylkää minua huomiotta, vaan kelpuuta minut kaveriksesi,
sillä koska
tahansa minusta saattaa olla sinulle suurta hyötyä. Ja vaikka
joutuisit
maksamaan palveluksistani paljon, on se hyvinkin kaiken sen
arvoista. Katso!
Minulla on kallis laukku, muodikas merkkipuku ylläni, koruni
ovat arvokkaita,
kampaukseni on oivallinen ja uusin tatuointini korostaa
luonteikkuuttani.
Tällainen minä tahdon olla, tätä kaikkea minä edustan. Ja mitä
minä edustan,
sen tahdon herättävän sinussa hyväksyntää. Ilman kaikkea tätä
ylläni olisin
paljas ja joutuisin alistamaan itseni epäedulliselle
vertailulle, jonka
johdosta menettäisin koko elämäni. Siis pukeudun paitsi
peittääkseni
epäedulliset ominaisuuteni myös tuotteistaakseni itseni paremmin
saataville
elämänaikaisilla kohtaamismarkkinoilla. Käytän dieettejä,
treenejä,
meditaatioita, internettiä, lääkkeitä ja päihteitä ollakseni
sosiaalisessa
ympäristössäni jotain enemmän, ollakseni jotain muuta, jotain
paljon mielenkiintoisempaa,
kuin mitä oikeasti olen. Toistuvien itseni hämäyksien ja
mieltäni huumaavien
aineiden avulla saatan ainoastaan edustaa itseäni tehokkaammin
ja tuoda itseäni
haluttavammin esille. Olen enemmän riippuvainen
epätodellisuudesta, kuin itsestäni.
Onko ihmisen omin minuus hänelle riski? Mitä
tapahtuu, jos minuus pettää?
Pettyykö ihminen? Kestääkö ihminen pettymyksiä? Siksikö kuori
rakennetaan niin
kovapintaiseksi, ettei herkkä minuus loukkaantuisi tai
rikkoontuisi. Kova kuori
kestää pettymyksiä paljon paremmin, koska kuori on
kovetettavissa kestävämmäksi
ja tarpeen mukaan vaikka päivittäin vaihdettavissa, kun taas
minuus on ollut
ihmistä ennen ja jää ihmisen jälkeen. Samalla kun kuori kohtaa
kolhuja, pysyy
minuus piilossa pääsemättä koskaan loistamaan, eikä edes esille
muutoin kuin
kyynelten kautta. Minuuden ei uskalleta antaa ohjata elämää,
vaikka se
joutuukin ottamaan vastaan ja käsittelemään kaikki kuoren
läpäisemät kivut.
Tämä on elämän epätasapainoa, joka näivettää meidän kykymme
ymmärtää mitään
yhteensattumien merkityksiä.
Teeskentelyä kaikki! Ja he ketkä
teeskentelevät, odottavat että heillekin
teeskennellään. Ja niin koko virallinen elämä on muuttunut
keski-ikäisten
pyrkyreiden keskinäiseksi teennäisyysteatteriksi.
Huomaammeko me, kuinka jokaisena päivänä teemme
valintoja ja toimimme sen
perusteella, mitä oletamme toisten ihmisten meiltä odottavan.
Eläydymme eri
henkilöiden hahmoihin, persooniin ja mieliin, ja pyrimme
ajattelemaan heidän
tavallaan. Tahdomme enemmän kuin mitään muuta noiden
esikuvallisten ihmisten
hyväksyntää. Toivomme tekojemme miellyttävän heitä ja alistamme
itsemme
suuriinkin vaikeuksiin vain, jotta välttyisimme loukkaamasta
heitä – tai sitä
olettamusta, mikä meillä kulloinkin heistä on vallalla. Olemme
heikkoja ihmisiä
niin kauan kuin itsetuntomme kaipaa toisten ihmisten suoman
hyväksynnän antamaa
tukea.
Hätä synnyttää huolta ja juuri huoli aikaansaa
turvattomuutta tulevaisuutta
kohtaan. Tämä aikamme oravanpyörä johtaa ja on jo johtanut
yksilöllisyyden
turmioon. Onko ihmiskunnassa mitään kohtalokkaampaa kuin
turvattomuudentunteen,
rakkaudettoman himon ja itsekeskeisen ahneuden liitto.
Mutta nyt meidän on
aika palata takaisin omien
totuuksiemme äärelle, takaisin itseemme. Sillä usein se, mitä
näemme
ympärilläni epäkohdiksi, on myös meissä itsessäni. Kaikki
mielipuolisen
maailman levottomuudet ja yhteisen tulevaisuutemme
epävarmuudet ovat meissä
itsessämme kuin märät klapit saunanpesässä.
Vain kuiva puu palaa,
se yksin kaltaistensa on
käyttökelpoista ja lämmittää asumaamme huonetta. Mutta turhaa
on palamaton puu.
Se on märkää, siis tarkoitukseen sopimatonta ja
käyttökelvotonta, eikä se
koskaan lämmitä huonettamme. Märän puun pitää ensin tulla
kuivaksi ennen kuin
siitä voi olla hyötyä. Puun kuivaksi tuleminen ottaa aikaa ja
vaatii sopivia
olosuhteita. Niin on tässä epätodellisuuksien kastelemassa
ajassa meidänkin
laitamme. Meidän olisi kaatosateidenkin ympäröimä pysyttävä
kuivina,
voidaksemme vuorollamme osallistua yhteisen huoneemme
lämmittämiseen.´
Tajusin oivaltaneeni
merkityksellisiä asioita,
tunsin tunteitteni tulvivan mielessäni sadoiksi säkeiksi ja
jokaisella säkeellä
oli kiivas tarve tulla kirkkaammin korkeuksin huudetuksi
ilmoille, päästä
kaikkien kansojen kuuluville ja ehtiä eri kielillä
ylöskirjattavaksi.
Mieleni laati laulua
sieluni soitettavaksi. Aloin
suuren kiitollisuuden ja riemunsekaisten tunteiden vallassa
puhutella suurempia
voimia.
´Voi Sinä
Luojani, Sinä itseni
ylimmäinen ymmärtäjä,
Anna
minulle voimaa hillitä itseäni,
etten jäisi kuulematta kohtaamisteni merkitystä,
Anna
minulle malttia ymmärtää, etten
tiedä mitään, mitä en ymmärrä,
Anna
minulle nöyryyttä olla
ymmärrettävä, etten joutuisi tietojeni tähden väärän opettajan
asemaan,
Anna
minulle rauha olla läsnä itseni
kanssa, niin etten pettäisi pyhää tasapainoa itsessäni,
Anna
minulle, mikä osani on,
Ota
minusta, minkä hyväksi näet,
Osoita
tahtosi, ja opasta minua
tahtosi mukaisesti,
Mikä on
tahtosi, se olkoon totuuteni
ja se yksin on oikein!´
Olin virittänyt
itseni huikeaan henkiseen kiitoon,
tunsin oloni kiihtyneeksi ja hengästyneeksi. Olin täynnä
absoluuttista
ymmärrystä ja puhdasta energiaa, tahdoin pakahtua uusien
oivallusteni kanssa.
Kuin kala kuivalla maalla vedin henkeä sisään ja ihailin
kaikenkirjavien värien
leikkiä ympärilläni.
Valuri sen sijaan
istui tyynesti ja ryhdikkäästi
paikallaan murheellisen mustassa puvussaan. Kiinnitin häneen
huomioni, lopetin
elehtimiseni ja siinä samassa häpesin ylitsevuotavaa
riemuitsemistani, koska
olin unohtanut hänet yksin vaikeiden asioiden ääreen, ja
vaistosin yhä edelleen
hänestä jotain minun kyvyilleni käsittämätöntä ja satoja
vuosia syvää
suruntunnetta. Maltoin mieleni ja yritin tunnekuohujani
nieleskellen taltuttaa
kiihkoisan ja ylitsevuotaneen vireyteni. Pakotin itseni
vetäytymään takaisin
oman olemukseni rajoihin.
Vain hetken Valuri pysyi hiljaa, ennen kuin hän
parahti vailla mitään
vieraskoreutta tai hienotunteisuutta,
'Sinä puhut liikaa! Kuuletko?! Aivan liikaa
puhetta! Niin paljon sinä puhut,
etten voi ymmärtää, mitä tahdot sanoa ja mitä ylipäätään sanot!
Ole enemmän
hiljaa! Odota vuoroasi, äläkä aloita puhumaan äänelläsi vaan
aloita
äänettömyydelläsi.
Tämä teidän maailmanaikanne on niin tupaten
täynnä turhaa ääntä, tyhjyyttä
ja merkityksettömyyttä. En tahdo keskittyä kuuntelemaan enää
yhtään enempää
tyhjänpäiväisyyttä ja ajattelemattomuutta! Älä puhu, ellei
sinulla ole mitään
sanottavaa, älä kirjoita, ellei ole mitään kerrottavaa, äläkä,
Luoja varjelkoon
esitä, ellei sinulla ole mitään näytettävää!
Seuraavan kerran, kun kohtaamme, sinun on
oltava enemmän hiljaa, että voisit
ymmärtää edes ensimmäisen narun liikkeitä. Kuuletko sinä? Minä
varoitan sinua
puhumasta mitään, mitä et ymmärrä, mutta jonka olet opetellut
tietämään. Tieto
on vain puuskaista puhetta, yksin ymmärryksessä on sanottavaa.
Mene nyt! Mene,
mene, sinä huikentelevainen ja kärsimätön mies! Vielä minulla on
kivistä peltoa
kanssasi kynnettävänä.'
Heräsin yltä päältä hikisenä ja hätääntyneenä.
Katselin ympärilleni ja kesti
pitkään tajuta, missä olin, mutta paljon pidempään tulee
kestämään sen
tajuaminen, missä olin käynyt. Sysäsin oven auki ja havaitsin
sateen tauonneen.
Raskaat, tummanharmaat pilvet hämärsivät kuitenkin pihaa ja
sadetta oli
ilmassa. Kävelin päärakennukseen. Kello oli jo kymmenen yli
neljä, enkä tiennyt
päivällä vai yöllä. Ikuisesti virtaavalla Oulujoella yksinäinen
kalastaja istui
aikaansa vihreässä veneessään. En tervehtinyt häntä kävellessäni
huterin
askelin pirttiin keittämään itselleni väkevää kahvia.
Mieleni täytti kasvava kysymys, joka ei
kuitenkaan kuulunut ´missä minä
olin´ vaan, ´missä minä olen?´
Koettu ja ylöskirjoitettu Kantturassa 20.7.2012
Heikki Pesämaa
|