Tietoyhteiskunnan varjot

Voimattomuus on vallalla oleva tunne. Kello on kohta kahdeksan.
Huolettaa ja pistää vihaksi.

Nuoret ihmiset virtualisoituvat erilleen yhteiskunnasta. Ahdistuneet ja nettiriippuvaiset pikamielihyvän metsästäjät maksattavat meillä tekojensa kautta liian kovan laskun. Ihmisten minuudet ovat hävinneet koodeiksi bittiavaruuteen, epätodelliseen lumeeseen, jossa todellisuuden kohtaaminen saattaa olla kohtalokasta.
Missä ovat vanhemmat yleensäkään? Netissäkö hekin ovat?

Kammottava on se Soneran mainos, jossa pariskunta chattailee kannettavillaan asuinkerrosten välillä Pelle Miljoonan Nuorten rakastavaisten soidessa taustalla.

Hyi helvetti.

Voimattomuus on vallalla oleva tunne. Yhä.
Onko se tämän globalisoitumisen ja virtualisoitumisen seurausta, että ihmiset turhautuvat voimattomuuteensa. Kukaan ei jaksa uskoa asiaansa, kukaan ei usko, että voisi vaikuttaa mihinkään, muutoin kuin äärimmäisen tuhoisilla toimenpiteillä.

Mihin pitää vaikuttaa? Minäpä kerron. Aikuisen ihmisen pitää vaikuttaa itseensä ja lapsiinsa. Siinä on kaksi tärkeintä vaikuttamisen objektia. Mutta entä jos aikuisella ihmisellä on niin paha olla, ettei hyväksy itseänsä, niin kuinka siinä voisi toimia mallina lapsilleenkaan? Kysyn taas, mitä me aikuiset tahdomme, mistä me mallinnamme ihanteemme?? Kauniit ja Rohkeatko meitä johdattaa? Ja mitä muita hypnoosisarjoja niitä onkaan, en tiedä, enkä halua tietääkään. Itse elin nuoren miehen hypnoosiani kauan sitten Dallasin aikoihin. Mutta olen onnekseni päässyt jo kuiville.

Narsismi. Välinpitämättömyys. Ja narsisimi taas. Kuin pahaselta juopolta, saa kuulla aivan sivistyneiltäkin ihmisiltä selityksiä, verukkeita ja syyttelyitä. Vastuu lastenkasvatuksesta lienee aina ja iänkaikkisesti muualla kuin itsessä. Onko se yhteiskunnalla, onko se oikein? Nimittäin sehän se olisi helpoin ja vaivattomin veruke, johon sopii aina kaataa kaikki kasvatukselliset laiminlyönnit. Ongelma on päiväkerhoissa, kouluissa ja terveydenhoidossa, mutta ei koskaan minussa, ei kotona.

Pääministerin tai sisäministerin eroaminen auttaisi ahdistukseen tilapäisesti, mutta ainoastaan siinä tapauksessa että syy nimetään ja seuraus saavutetaan ja koko prosessi mässäiltäisiin kunnolla auki kaikissa medioissa. Käsiaseiden totaalikielto, metallinilmaisimet koulujen ulko-ovien pieliin ja kameravalvontaa kaikkialle toisi myös helpotusta. Mutta kuinka kauan kestää todellisen ongelman oivaltaminen.

Tekno-orientoitunut yhteiskuntamme 90-luvulla synnytti vääristyneen ihanteen alle kolmikymppisiä kohtaan. Nuoret alkoivat vierastaa ja väheksyä vanhempien ihmisten ammatillista osaamista. Pitkästä työkokemuksesta tuli lähinnä rasite työmarkkinoilla. Tämä trendi johti siihen, että nuoret ihmiset olettavat edelleen elämän tähtihetkien olevan ohitse jo nelikymppisenä. Tämä trendi on mittava ja uhkaava vääristymä. Meidän olisi opittava elämään pitkäjänteisempää elämää ja arvostamaan arkisia perusarvoja; lähiturvallisuutta, arjen pieniä onnistumisia ja ulkoilman raikkautta.

Sanassa sanotaan ja oikein yhdeksi käskyksi määrätään: "Rakastakaa lähimmäistä (omaa lastanne) niin kuin itseänne (itseänne!)"
Ellet välitä itsestäsi, kuinka osaisit välittää kanssaihmisistä, tai edes kaikkein lähimmäisistäsi.

On yhä voimaton tunne vallalla. Paha olo.

Lähden hakemaan tyttöjä ratsastustunnilta. Opetellaan ystävät, opetellaan hyväksymään itsemme tällaisina vajavaisina olentoina, opetellaan ajan kanssa rakastamaan itseämme, jotta oppisimme aikuisiksi esimerkeiksi lapsillemme.

Tässä minun uskoni yhteiskuntaan on heikko, usko koteihinkin on koetuksella.

Hp.